Edilex-palvelut

Kirjaudu sisään

Siirry esitykseen

Puutteelliset hakuehdot

HE 103/1998
Hallituksen esitys Eduskunnalle Itävallan, Suomen ja Ruotsin liittymisestä sopimusvelvoitteisiin sovellettavaa lakia koskevaan yleissopimukseen sekä sen tulkintaa Euroopan yhteisöjen tuomioistuimessa koskevaan ensimmäiseen ja toiseen pöytäkirjaan tehdyn yleissopimuksen eräiden määräysten hyväksymisestä sekä eräiksi siihen liittyviksi laeiksi

LaVM 14/1998

ESITYKSEN PÄÄASIALLINEN SISÄLTÖ

Esityksessä ehdotetaan, että Eduskunta hyväksyisi Itävallan, Suomen ja Ruotsin liittymisestä sopimusvelvoitteisiin sovellettavaa lakia koskevaan yleissopimukseen (Rooman yleissopimus) sekä sen tulkintaa Euroopan yhteisöjen tuomioistuimessa koskevaan ensimmäiseen ja toiseen pöytäkirjaan tehdyn yleissopimuksen (liittymissopimus). Liittymissopimus allekirjoitettiin Brysselissä 29 päivänä marraskuuta 1996.

Rooman yleissopimuksella vahvistetaan sopimusvelvoitteisiin sovellettavaa lakia koskevat yhdenmukaiset säännöt. Yleisenä periaatteena yleissopimuksessa on, että sopimukseen sovelletaan sen valtion lakia, josta osapuolet ovat sopineet. Eräissä tapauksissa, muun muassa kuluttajasopimuksissa ja työsopimuksissa, tällaisella lakiviittauksella on kuitenkin rajoitettu vaikutus. Jos lakiviittausta ei ole tehty, sovelletaan sopimukseen sen valtion lakia, johon se läheisimmin liittyy.

Rooman yleissopimus on toissijainen suhteessa muihin kansainvälisiin sopimuksiin ja Euroopan yhteisön lainsäädäntöön sekä mainitun lainsäädännön täytäntöön panemiseksi yhdenmukaistettuun kansalliseen lainsäädäntöön.

Liittymissopimuksen voimaansaattamisen vuoksi ehdotetaan lisäksi kumottavaksi kansainvälisluonteisiin sopimuksiin sovellettavasta laista annettu laki, joka sisältää Rooman yleissopimuksen kanssa päällekkäisiä ja osin ristiriitaisia säännöksiä. Esityksessä ehdotetaan myös eräihin muihin lakeihin sisältyvien lainvalintasäännösten kumoamista. Lisäksi ehdotetaan muutoksia työsopimuslakiin, eräisiin kansainvälisluonteisiin vakuutussopimuksiin sovellettavasta laista annettuun lakiin ja kuluttajansuojalakiin.

Lait ovat tarkoitetut tulemaan voimaan asetuksella säädettävänä ajankohtana. Liittymissopimus tulee Suomen osalta voimaan kolmannen kuukauden ensimmäisenä päivänä sen jälkeen, kun Suomi on tallettanut ratifioimiskirjansa.


YLEISPERUSTELUT

1. Nykytila

1.1. Lainsäädäntö

Yleistä

Yleiset säännökset siitä, miten varallisuusoikeudellisiin sopimuksiin sovellettava laki määräytyy, kun sopimuksella on liittymiä useampiin valtioihin, sisältyvät kansainvälisluonteisiin sopimuksiin sovellettavasta laista annetuun lakiin (466/1988), jäljempänä yleislaki. Yleislain säännökset ovat toissijaisia siten, että muussa laissa olevat lainvalintasäännökset syrjäyttävät ne.

Erityisiä sopimuksia koskevia lainvalintasäännöksiä on kansainvälisluontoiseen irtainten esineiden kauppaan sovellettavasta laista annetussa laissa (387/1964), työsopimuslaissa (320/1970), eräisiin kansainvälisluonteisiin vakuutussopimuksiin sovellettavasta laista annetussa laissa (91/1993), jäljempänä kansainvälisluonteisista vakuutussopimuksista annettu laki, merilaissa (674/1994) sekä vekselilaissa (242/1932) ja shekkilaissa (244/1932).

Lainvalintasäännöksiä ulkomaisten luotto- ja rahoituslaitosten sekä ulkomaisten vakuutusyhtiöiden Suomessa harjoittamasta toiminnasta on ulkomaisen luotto- ja rahoituslaitoksen toiminnasta Suomessa annetussa laissa (1608/1993) ja ulkomaisista vakuutusyhtiöistä annetussa laissa (398/1995).

Yksipuolisia, vain Suomen lain soveltamista tarkoittavia säännöksiä on merimieslaissa (423/1978), merityöaikalaissa (296/1976), työajasta kotimaanliikenteen aluksissa annetussa laissa (248/1982), merimiesten vuosilomalaissa (433/1984) ja tiekuljetussopimuslaissa (345/1979).

Laki kansainvälisluonteisiin sopimuksiin sovellettavasta laista

Yleislaki säädettiin, koska säädännäisten lainvalintasäännösten niukkuus vaikeutti lopputuloksen ennakoimista ja aiheutti siten epävarmuutta kansainvälisissä oikeussuhteissa. Yleislakia säädettäessä pidettiin tärkeänä, että eri valtioiden lainvalintasäännöt ovat mahdollisimman yhtenäiset, jotta se, minkä valtion tuomioistuimessa asiaa käsitellään, vaikuttaisi mahdollisimman vähän lopputulokseen. Tämän katsottiin parhaiten toteutuvan siten, että yleislaki vastaisi pääperiaatteiltaan Roomassa 19 päivänä kesäkuuta 1980 allekirjoittamista varten avatun sopimusvelvoitteisiin sovellettavaa lakia koskevan yleissopimuksen (Rooman yleissopimus) määräyksiä.

Yleislakia sovelletaan sellaisiin yksityisoikeudellisiin sopimuksiin ja yksipuolisiin sitoumuksiin, joilla on liittymiä kahteen tai useampaan valtioon (1 §). Eräät sopimukset ja yksipuoliset sitoumukset on suljettu pois lain soveltamisalasta. Lakia ei sovelleta vekseleihin ja shekkeihin, kuljetussopimuksiin eikä välitys- tai oikeuspaikkasopimuksiin (2 §:n 1 mom).

Pääperiaatteena laissa on, että sopijapuolet voivat sopia siitä, minkä valtion lain mukaan heidän keskinäistä sopimussuhdettaan arvostellaan (4 §:n 1 mom). Poikkeuksen muodostavat kuluttajasopimukset, joihin sovelletaan laissa säädetyin edellytyksin kuluttajan kotipaikan lakia. Kyseistä lakia ei voida syrjäyttää lakiviittauksella (10 §:n 1 mom).

Jos sopijapuolet eivät ole sopineet sovellettavasta laista, sovelletaan sopimukseen sen valtion lakia, johon sopimus kaikki olosuhteet huomioon ottaen läheisimmin liittyy (5 §:n 1 mom). Jos jonkun sopijapuolen suoritus on sopimukselle luonteenomainen, sopimuksen katsotaan liittyvän läheisimmin siihen valtioon, jossa tällä sopijapuolella on liikepaikka. Oletus on kuitenkin kumottavissa, jos sopimus kaikki olosuhteet huomioon ottaen selvästi liittyy läheisemmin muuhun valtioon (5 §:n 2 mom).

Lakiin sisältyy niin sanottu ordre public -periaate. Jos vieraan valtion lain soveltaminen johtaisi Suomen oikeusjärjestyksen perusteiden vastaiseen tulokseen, on sopimukseen tältä osin sovellettava Suomen lakia (11 §).

Sen estämättä, että sopimusta on arvosteltava vieraan valtion lain mukaan, voidaan sopimukseen soveltaa sellaisia Suomen oikeuden pakottavia säännöksiä, joita niiden julkisoikeudellinen luonne taikka niihin muuten liittyvä tärkeä yleinen etu huomioon ottaen on katsottava tarkoitetun soveltaa sopimukseen muutoin sovellettavasta laista riippumatta (12 §).

Erityisiä sopimuksia koskevat lainvalinta-säännökset

Irtaimen esineen kauppa. Kansainvälisluontoiseen irtainten esineiden kauppaan sovellettavasta laista annettu laki perustuu Haagin kansainvälisen yksityisoikeuden konferenssin piirissä valmisteltuun kansainvälisluontoiseen irtainten esineiden kauppaan sovellettavasta laista tehtyyn sopimukseen (SopS 28/1964), jäljempänä vuoden 1955 yleissopimus. Vuoden 1955 yleissopimuksen ovat Suomen lisäksi ratifioineet Belgia, Italia, Niger, Norja, Ranska, Ruotsi, Sveitsi ja Tanska.

Lakia sovelletaan kansainvälisluontoiseen irtainten esineiden kauppaan, ei kuitenkaan elinkeinonharjoittajan ja kuluttajan väliseen kauppaan (1 §:n 2 momentti). Laki ei koske sopimuskumppanien oikeustoimikelpoisuut-ta, sopimuksen muotoa eikä sopimuksen vaikutuksia kolmansiin (2 §).

Pääperiaatteena laissa on, että osapuolet voivat sopia kauppaan sovellettavasta laista. Jollei lakiviittausta ole tehty, sovellettavaksi tulevat kiinteät liittymäsäännökset (4 ja 5 §). Tällöin sopimukseen sovelletaan pääsääntöisesti myyjän kotipaikan lakia. Jos myyjä tai hänen edustajansa on ottanut vastaan tilauksen siinä valtiossa, jossa ostajalla on vakinainen kotipaikka tai jossa tilauksen tehnyt ostajan omistama liikelaitos sijaitsee, sovelletaan kuitenkin kyseisen valtion lakia.

Irtaimen esineen kauppaan sovellettavasta laista tehtiin Haagin kansainvälisen yksityisoikeuden konferenssin piirissä uusi yleissopimus vuonna 1985. Yleissopimus ei ole tullut kansainvälisesti voimaan eikä Suomi ole ratifioinut sitä. Vuoden 1985 yleissopimus on laajempi ja yksityiskohtaisempi kuin vuoden 1955 yleissopimus.

Rinnan kansainvälisyksityisoikeudellisten sääntöjen kanssa on kehitetty yhtenäisiä oikeussäännöksiä kansainvälisestä tavaran kaupasta, koska lainvalintasäännöt eivät ole turvanneet riittävää yhdenmukaisuutta. Yhtenäisiä oikeussäännöksiä sisältyy muun muassa kansainvälistä tavaran kauppaa koskevista sopimuksista Wienissä 11 päivänä huhtikuuta 1980 tehtyyn yleissopimukseen (SopS 50/1988), jäljempänä Wienin yleissopimus. Sen on Suomen lisäksi ratifioinut 45 muuta valtiota.

Wienin yleissopimusta sovelletaan tavaran kauppaa koskeviin sopimuksiin sellaisten sopijapuolten välillä, joiden liikepaikat ovat eri valtioissa, kun valtiot ovat sopimusvaltioita tai kun kansainvälisen yksityisoikeuden säännöt johtavat sopimusvaltion oikeuden soveltamiseen (1 artiklan 1 kappale). Yleissopimus ei koske henkilökohtaiseen taikka perheen tai kotitalouden käyttöön ostetun tavaran kauppaa (2 artiklan a kappale). Suomen Wienin yleissopimukseen tekemän varauman nojalla yleissopimusta ei sovelleta tapauksissa, joissa sopijapuolten liikepaikat sijaitsevat Pohjoismaissa.

Työsopimukset. Yleislain säätämisen yhteydessä työsopimuslakiin lisättiin kansainvälisluonteisia työsopimuksia koskeva 5 a luku. Luvun säännökset poikkeavat Rooman yleissopimuksen määräyksistä.

Työsopimuslaissa on annettu osapuolille rajoitettu oikeus sopia sovellettavasta laista. Osapuolilla on oikeus sopia, että työsopimukseen sovelletaan sen valtion lakia, jossa työ pääasiallisesti tehdään tai jossa työntekijällä on kotipaikka taikka jossa työnantajalla on liikepaikka. Lakiviittaus on tehtävä kirjallisesti (51 a §:n 3 mom).

Jos lakiviittausta ei ole tehty, kansainvälisluonteiseen työsopimukseen sovelletaan sen valtion lakia, jossa työntekijällä on kotipaikka. Edellytyksenä on, että työnantajalla on kyseisessä valtiossa liikepaikka. Muuten työsopimukseen sovelletaan sen valtion lakia, jossa työ pääasiallisesti tehdään, tai jos työtä ei voida katsoa tehtävän pääasiallisesti jossain valtiossa, sen valtion lakia, jossa työnantajalla on liikepaikka (51 a §:n 1 mom). Jos työsopimus kaikki olosuhteet huomioon ottaen yksittäistapauksessa selvästi läheisemmin liittyy muuhun kuin edellä mainittujen säännösten nojalla läheisimmäksi oletettuun valtioon, sovelletaan sopimukseen kuitenkin tämän toisen valtion lakia (51 a §:n 2 mom).

Kun työsopimukseen sovelletaan muuta kuin sen valtion lakia, jossa työ tehdään, on työsopimuslain mukaan otettava huomioon työolosuhteita koskevat työntekopaikalla voimassa olevat pakottavat oikeusohjeet (51 b §).

Työsopimuksiin sovellettavina, Suomen oikeuden pakottavina oikeusohjeina on pidetty lähinnä työaikaa ja työoloja koskevia säännöksiä sekä lisäksi sellaisia säännöksiä, joilla pyritään erityisesti suojaamaan heikompaa osapuolta.

Oikeustilan selventämiseksi työsopimuslain 17 §:ään lisättiin vuonna 1996 uusi 6 momentti (466/1996), jossa säädetään, että kyseisen pykälän 1 ja 2 momentin työehtosopimusten yleissitovuutta koskevat työsopimuslain säännökset ovat yleislain 12 §:ssä tarkoitettuja, Suomen oikeuden pakottavia säännöksiä. Poikkeuksen pakottavuudesta muodostavat tietyt, lähinnä koneen, laitteen tai asiantuntijajärjestelmän hankintaan, asennukseen, korjaukseen tai huoltoon liittyvät työt, jos ne ovat tilapäisiä eikä niitä voida teettää kotimaisella työvoimalla.

Merimieslaissa, merityöaikalaissa, työajasta kotimaanliikenteen aluksissa annetussa laissa ja merimiesten vuosilomalaissa on soveltamisalasäännöksiä, jotka vaikuttavat kansainvälisluonteiseen työsopimukseen sovellettavan lain määräytymiseen. Kyseisten lakien säännöksiä sovelletaan tietyin poikkeuksin suomalaisessa aluksessa tehtävään työhön (lakien 1 §). Sopimusvapauden rajoittaminen edellä mainitulla tavalla perustuu osin Kansainvälisen työjärjestön yleiskokouksessa valmisteltuihin merityötä koskeviin yleissopimuksiin, muun muassa kauppa-aluksissa noudatettavasta vähimmäistasosta tehtyyn yleissopimukseen n:o 147 (SopS 54/1979). Kyseinen yleissopimus velvoittaa sopimusvaltiota säätämään sen alueella rekisteröidyille aluksille lainsäädäntöä, joka täyttää yleissopimuksessa tai sen liitteessä mainituissa yleissopimuksissa asetetut vähimmäisvaatimukset.

Työministeriö voi merimieslain 86 §:n, merityöaikalain 16 a §:n ja merimiesten vuosilomalain 26 §:n mukaan tietyin edellytyksin hakemuksesta vapauttaa ulkomaisen työnantajan soveltamasta kyseisiä lakeja joko kokonaan tai osittain sellaisella suomalaisella aluksella, joka on kokonaan tai osaksi luovutettu ulkomaalaisen käyttöön.

Lisäksi merimieslaki (87 §), merityöaikalaki (16 c §) ja merimiesten vuosilomalaki (28 §) voivat valtioneuvoston määräyksestä tulla sovellettaviksi ulkomaalaisessa aluksessa suomalaisen työnantajan ja suomalaisten työntekijäin välisissä työsuhteissa. Käytännössä valtioneuvoston päätöksen antaminen on edellyttänyt, että aluksen lippuvaltion lainsäädännön mukaan on mahdollista soveltaa ulkomaista lainsäädäntöä. Edellä mainitut säännökset eivät perustu kansainvälisten yleissopimusten määräyksiin.

Vakuutussopimukset. Kansainvälisluonteisista vakuutussopimuksista annetulla lailla on saatettu voimaan kansainvälisen yksityisoikeuden alaan kuuluvat säännökset Euroopan yhteisöjen eräissä vakuutusdirektiiveissä (direktiivit 88/357/ETY, 90/619/ETY ja 92/49/ETY). Kansainvälisluonteisista vakuutussopimuksista annettu laki koskee tapauksia, joissa sekä vakuutuksenantajan päähallintopaikka että se toimipaikka, josta vakuutus on myönnetty, sijaitsevat Euroopan talousalueeseen kuuluvassa valtiossa (ETA-valtio). Lisäksi lain soveltamiseksi edellytetään, että vahinkovakuutuksen kattama riski sijaitsee ETA-valtiossa tai henkivakuutuksen ottajan vakinainen asuinpaikka on ETA-valtiossa. Jos henkivakuutuksenottaja on oikeushenkilö, edellytetään, että tämän sopimukseen liittyvä toimipaikka on ETA-valtiossa (1 §:n 1 momentti).

Sovellettava laki määräytyy yleislain mukaan niiden kansainvälisluonteisten vakuutussopimusten osalta, jotka eivät kuulu kansainvälisluonteisista vakuutussopimuksista annetun lain soveltamisalaan.

Ulkomaisista vakuutusyhtiöistä annetun lain mukaan ulkomaisen vakuutusyhtiön on noudatettava Suomessa harjoittamassaan toiminnassa Suomen lakia. Lisäksi ulkomaisen vakuutusyhtiön on noudatettava Suomen viranomaisen päätöksiä ja määräyksiä sekä vastattava Suomen tuomioistuimissa, jollei Suomen kansainvälisistä sopimuksista muuta johdu (58 §).

Kuljetussopimukset. Merikuljetukset. Kappaletavaran kuljetusta koskevia merilain säännöksiä on sovellettava, kun kuljetuksella on laissa säädetty pohjoismainen liittymä (13 luvun 2 §:n 1 ja 2 momentti). Lisäksi säännöksiä on sovellettava muissa 13 luvun 2 §:n 2 momentissa mainituissa tapauksissa, jolleivat osapuolet ole toisin sopineet. Aluksen rahtausta koskevia merilain säännöksiä sovelletaan Suomen sisäisessä liikenteessä sekä Pohjoismaiden välisessä liikenteessä (14 luvun 1 §:n 3 momentti). Pohjoismailla tarkoitetaan merilaissa Suomea, Norjaa, Ruotsia ja Tanskaa. Merilain 13 ja 14 luvun sisältämät lainvalintasäännökset ovat lähes tulkoon samanlaiset Ruotsin ja Tanskan vastaavien säännösten kanssa.

Merilain 15 luvussa säädetään tehottomiksi sellaiset sopimusehdot, jotka rajoittavat eräiden merilain säännösten mukaisia matkustajan oikeuksia, jos matkustajan kuljetus tapahtuu Pohjoismaiden sisäisessä liikenteessä taikka liikenteessä näistä maista taikka näihin maihin. Sopimusehdot ovat tehottomia siitä riippumatta, mitä lakia kuljetukseen on muutoin sovellettava (15 luvun 21 §:n 2 momentin 1 kohta). Kun kuljetuksella ei ole edellä tarkoitettua pohjoismaista liittymää, matkustajien oikeuksia rajoittavat sopimusehdot ovat tehottomia, jos Suomen lakia on yleisten suomalaisten lainvalintasääntöjen mukaan sovellettava (15 luvun 21 §:n 2 momentin 2 kohta).

Rautatiekuljetukset. Rautatiekuljetussopimukseen sovellettava laki määräytyy kansainvälisiä rautatiekuljetuksia koskevan yleissopimuksen (SopS 5/1985 ja 75/1996), jäljempänä COTIF, A liitteessä olevien CIV-sääntöjen mukaisesti, kun sopimus koskee matkustajien ja matkatavaran kuljetusta kansainvälisin kuljetustodistein, jotka on laadittu vähintään kahden valtion aluetta koskevalle matkalle edellyttäen, että matka käsittää yksinomaan linjaluetteloon merkittyjä linjoja (A liitteen 1 artiklan 1 §:n 1 mom). Kaikki merkittävimmät rautatielinjat, Venäjää lukuun ottamatta, on merkitty luetteloihin. CIV-säännöissä määrätään muun muassa matkatavaran luovutukseen, maksun palautukseen ja lisämaksuihin sekä myöhästymis- tai peruuttamistapauksissa rautatien vastuuseen sovellettavasta laista. Jos yhtenäisissä oikeussäännöksissä, lisämääräyksissä ja kansainvälisissä tariffeissa ei ole toisin määrätty, noudatetaan kansallista oikeutta (8 artikla).

COTIF:n B liitteessä olevia CIM-sääntöjä sovelletaan kaikkiin tavaralähetyksiin, jotka jätetään kuljetettavaksi suoralla rahtikirjalla sellaista tietä, joka kulkee vähintään kahden valtion alueen kautta ja käsittää yksinomaan linjaluetteloon merkittyjä linjoja (B liitteen 1 artiklan 1 §). CIM-säännöt sisältävät lainvalintamääräyksen tavaran luovuttamisesta sekä vaateen vanhentumisen lakkauttamisesta ja keskeyttämisestä. Lisäksi CIM-säännöt sisältävät samankaltaisen määräyksen kansallisen oikeuden soveltamisesta kuin CIV-säännöt (10 artikla).

Tiekuljetukset. Tiekuljetussopimuslakia sovelletaan moottoriajoneuvolla tapahtuvaan tavaran kuljetukseen, jos se tapahtuu Suomen ja vieraan valtion välillä tai sellaisten vieraiden valtioiden välillä, joista ainakin toinen on tavaran kansainvälisessä tiekuljetuksessa käytettävästä rahtisopimuksesta tehdyn yleissopimuksen (SopS 50/73 ja SopS 85/1980), jäljempänä CMR, osapuoli. Lakia ei kuitenkaan sovelleta kansainväliseen kuljetukseen, johon yleisten kansainvälisen yksityisoikeuden periaatteiden mukaan on sovellettava toisen sanottuun yleissopimukseen liittyneen valtion lakia (1 §:n 1 mom). Sopimusehto, jolla poiketaan edellä mainituista säännöksis tä, on mitätön (5 §:n 1 mom). Tiekuljetussopimuslaki perustuu CMR:n määräyksiin.

Suomen lakiin ei sisälly lainvalintasäännöksiä moottoriajoneuvoilla suoritettavista matkustajien kuljetusta koskevista sopimuksista.

Ilmakuljetukset. Ilmakuljetussopimuksista säädetään kuljetuksesta ilma-aluksessa annetussa laissa (289/1937), ilmakuljetussopimuslaissa (254/1980) ja ilmakuljetuslaissa (387/1986). Kaksi ensiksi mainittua lakia on kumottu, mutta niitä on Suomen kansainvälisoikeudellisten velvoitteiden vuoksi sovellettava eräisiin valtioihin nähden. Ilmakuljetussopimukseen sovellettava laki riippuu siitä, mistä tai minne kuljetus tapahtuu. Kuljetuksesta ilma-aluksessa annettua lakia sovelletaan, jos kuljetus tapahtuu Suomen ja sellaisen vieraan valtion välillä, joka on liittynyt eräiden kansainvälistä ilmakuljetusta koskevien sääntöjen yhtäläistyttämisestä tehtyyn yleissopimukseen (SopS 26/1937), jäljempänä Varsovan yleissopimus. Ilmakuljetussopimuslakia sovelletaan kuljetukseen Suomen ja sellaisen vieraan valtion välillä, joka on liittynyt Varsovan yleissopimukseen sellaisena kuin se on muutettuna Haagissa vuonna 1955 tehdyllä pöytäkirjalla (SopS 37/1977). Ilmakuljetuslakia sovelletaan kotimaan kuljetuksiin ja kuljetuksiin Suomen ja sellaisen vieraan valtion välillä, joka ei ole liittynyt Varsovan yleissopimukseen sen enempää sen alkuperäisessä muodossa kuin muutettunakaan.

Osapuolten oikeutta sopia sovellettavasta laista on rajoitettu. Ilmakuljetuslain 37 §:n mukaan sopimusehto on mitätön, jos sovellettavasta laista sovitaan ilmakuljetuslain säännöksistä poiketen kuljetussopimuksessa tai muutoin ennen vahingon sattumista. Myös kuljetuksesta ilma-aluksessa annettu laki (32 §) sekä ilmakuljetussopimuslaki (39 §) sisältävät samansisältöisen säännöksen.

1.2. Rooman yleissopimus ja siihen tehdyt muutokset

Yleistä

Rooman yleissopimus avattiin allekirjoitettavaksi 19 päivänä kesäkuuta 1980. Rooman yleissopimus jatkaa tuomioistuimen toimivaltaa sekä tuomioiden täytäntöönpanoa koskevalla Brysselin yleissopimuksella aloitettua kansainvälisen yksityisoikeuden alaan kuuluvan lainsäädännön yhdenmukaistamista. Yleissopimuksella vahvistetaan sopimusvelvoitteisiin sovellettavaa lakia koskevat yhdenmukaiset säännöt.

Rooman yleissopimus on suljettu sopimus siten, että vain Euroopan yhteisöjen jäsenvaltiot voivat liittyä siihen. Sitä muutettiin Luxemburgissa 10 päivänä huhtikuuta 1984 allekirjoitetulla yleissopimuksella ja Funchalissa 18 päivänä toukokuuta 1992 allekirjoitetulla yleissopimuksella. Kyseisillä yleissopimuksilla Kreikka, Espanja ja Portugali liittyivät Rooman yleissopimukseen. Rooman yleissopimus tuli kansainvälisesti voimaan 1 päivänä huhtikuuta 1991. Yleissopimuksen sisältöä selittävä muistio, jäljempänä selitysmuistio, on julkaistu Euroopan yhteisöjen virallisessa lehdessä 30 päivänä lokakuuta 1980 (OJ C 282, s. 1).

Rooman yleissopimukseen liittyy jäsenvaltioiden 19 päivänä joulukuuta 1988 allekirjoittamat kaksi pöytäkirjaa, joilla annetaan Euroopan yhteisöjen tuomioistuimelle, jäljempänä EY:n tuomioistuin, tietty toimivalta tulkita Rooman yleissopimusta sekä muita vuoden 1988 ensimmäisessä pöytäkirjassa mainittuja asiakirjoja. Pöytäkirjat eivät ole vielä tulleet voimaan. Niistä tehty selitysmuistio on julkaistu Euroopan yhteisöjen virallisessa lehdessä 9 päivänä maaliskuuta 1990 (OJ C 219, s. 19).

Itävallan, Suomen ja Ruotsin liittymisestä Euroopan unioniin tehtyyn sopimukseen liittyvän asiakirjan 4 artiklan 2 kohdan mukaan Suomi, Ruotsi ja Itävalta ovat velvollisia liittymään Rooman yleissopimukseen ja siihen liittyviin pöytäkirjoihin yhteisön tuomioistuimesta yleissopimuksen tulkitsijana. Liittymissopimus allekirjoitettiin Brysselissä 29 päivänä marraskuuta 1996. Liittymissopimuksesta on tehty selitysmuistio, joka on hyväksytty oikeus- ja sisäasiainministeri- neuvoston kokouksessa 26 päivänä toukokuuta 1997. Selitysmuistiota ei ole vielä julkaistu.

Itävallan, Suomen ja Ruotsin liittymissopimus

Liittymissopimuksella Suomi, Ruotsi ja Itävalta liittyvät Rooman yleissopimukseen siihen myöhemmin tehtyine muutoksineen sekä vuoden 1988 ensimmäiseen ja toiseen pöytäkirjaan (1 artikla).

Liittymissopimuksella muutetaan Rooman yleissopimukseen liitettyä pöytäkirjaa niin, että myös Suomelle ja Ruotsille annetaan oikeus pitää voimassa tavaroiden merikuljetuksia koskevat lainvalintasäännökset sekä muuttaa näitä säännöksiä noudattamatta Roo man yleissopimuksen 23 artiklassa määrättyä menettelyä (2 artikla). Alkuperäisen pöytäkirjan mukaan Tanskalla oli vastaavanlainen oikeus.

Lisäksi liittymissopimuksella tehdään tekninen mukautus vuoden 1988 ensimmäiseen pöytäkirjaan. Mukautuksella pöytäkirjaan lisätään tuomioistuimet, joilla on oikeus uusissa jäsenvaltioissa pyytää ennakkoratkaisua yleissopimuksen tulkinnasta (3 artikla).

Rooman yleissopimus

Soveltamisala. Rooman yleissopimusta sovelletaan lähtökohtaisesti kaikkiin sopimusvelvoitteisiin silloin, kun niillä on liittymä useampaan kuin yhteen valtioon. Eräät sopimusvelvoitteet on suljettu pois yleissopimuksen soveltamisalasta (1 artikla).

Yleissopimuksen soveltamisala on yleinen siten, että sen mukaisesti määrättyä lakia sovelletaan, vaikka se on muun kuin sopimusvaltion laki (2 artikla). Ajallisesti yleissopimuksen soveltaminen on rajattu sopimuksiin, jotka on tehty sen jälkeen, kun yleissopimus on kyseisen valtion osalta tullut voimaan (17 artikla). Sovellettavan lain mukaan määräytyvät kaikki osapuolten sopimukseen liittyvät oikeudet ja velvollisuudet, jollei yleissopimuksessa ole nimenomaisesti tehty poikkeusta (10 artikla).

Sopimusvapauden periaate. Sopimukseen sovelletaan sen valtion lakia, josta osapuolet ovat sopineet (3 artiklan 1 kohta). Eräissä tapauksissa, esimerkiksi kuluttaja- ja työsopimuksissa, lakiviittauksella on kuitenkin rajoitettu vaikutus (5 artiklan 1 kohta ja 6 artiklan 1 kohta).

Sovellettava laki lakiviittauksen puuttuessa. Jos lakiviittausta ei ole tehty, sovelletaan sopimukseen sen valtion lakia, johon se läheisimmin liittyy (4 artiklan 1 kohta). Tämän yleisen säännöksen täydentämiseksi yleissopimus sisältää oletukset siitä, mitä seikkaa pidetään lähimpänä liittymänä (luonteenomaisen suorituksen -periaate; 4 artiklan 2―4 kohta ja 6 artiklan 2 kohta). Säädetyillä oletuksilla ei ole merkitystä, jos kaikista olosuhteista ilmenee, että sopimus läheisemmin liittyy johonkin toiseen valtioon (4 artiklan 5 kohta ja 6 artiklan 2 kohta).

Edellä mainittu ei koske kuluttajasopimuksia, joilla on yleissopimuksessa määrätty läheinen liittymä siihen valtioon, jossa kuluttaja asuu. Jos lakiviittausta ei ole tehty, näihin kuluttajasopimuksiin sovelletaan kuluttajan asuinpaikkavaltion lakia (5 artiklan 2 kohta).

Sovellettava laki. Käsitteeseen sovellettava laki sisältyvät kaikki asianomaisen oikeusjärjestyksen normit, kuten lainsäädäntö ja oikeuskäytäntö. Yleissopimus kieltää kuitenkin takaisin- ja edelleenviittauksen (renvoi-kielto), mikä tarkoittaa, että kyseisen valtion lainvalintasääntöjä ei sovelleta (15 artikla).

Tuomioistuin voi päättää olla soveltamatta yleissopimuksen mukaan määrätyn lain säännöstä vain, jos sen soveltaminen on selvästi vastoin tuomioistuinvaltion oikeusjärjestyksen perusteita ("ordre public"; 16 artikla).

Kansainvälisesti pakottavat säännökset. Jos sopimuksella on läheinen liittymä myös muuhun valtioon kuin siihen, jonka lakia sopimukseen yleissopimuksen nojalla sovelletaan, voi tuomioistuin ottaa huomioon tämän kolmannen valtion lain sellaiset säännökset, joita on sovellettava sopimukseen muutoin sovellettavasta laista riippumatta. Harkitessaan tällaisten kansainvälisesti pakottavien säännösten soveltamista tuomioistuimen on otettava huomioon säännösten luonne ja tarkoitus sekä niiden soveltamisen tai soveltamatta jättämisen seuraukset (7 artiklan 1 kohta). Sopimusvaltiolla on oikeus tehdä varauma 7 artiklan 1 kohdan määräyksestä (22 artiklan 1 kohta).

Yleissopimus ei estä soveltamasta sellaisia tuomioistuinvaltion lain säännöksiä, joita on sovellettava sopimukseen muutoin sovellettavasta laista riippumatta (7 artiklan 2 kohta).

Suhde muihin yleissopimuksiin ja yhteisön oikeuteen. Rooman yleissopimus on toissijainen suhteessa muihin yleissopimuksiin ja yhteisön oikeuteen (20 ja 21 artikla). Yleissopimus ei estä sellaisten kansainvälisten sopimusten soveltamista, joiden osapuoleksi sopimusvaltio on liittynyt tai liittyy. Yleissopimus ei estä myöskään sellaisten erityisaloja koskevien lainvalintasääntöjen soveltamista, jotka on otettu tai otetaan Euroopan yhteisöjen toimielimien säädöksiin tai niiden täytäntöön panemiseksi yhdenmukaistettuun kansalliseen lainsäädäntöön.

Vuoden 1988 ensimmäinen ja toinen pöytäkirja yhteisön tuomioistuimesta Rooman yleissopimuksen tulkitsijana

Rooman yleissopimukseen liittyvillä kahdella pöytäkirjalla sopimusvaltioiden pyrkimyksenä oli luoda sellainen järjestelmä, jolla varmistetaan yleissopimuksen määräysten yhdenmukainen tulkinta. Vuoden 1988 ensim mäisellä pöytäkirjalla määrätään EY:n tuomioistuimelle annettavan toimivallan laajuudesta. Toisella pöytäkirjalla EY:n tuomioistuimelle annetaan kyseinen toimivalta. Ensimmäisen pöytäkirjan voimaantulo edellyttää seitsemän allekirjoittajavaltion suorittamaa ratifiointia. Pöytäkirja tulee kuitenkin voimaan vasta, kun toinen pöytäkirja on tullut voimaan. Toisen pöytäkirjan voimaantulo edellyttää kaikkien allekirjoittajavaltioiden ratifiointia. Pöytäkirjat eivät ole vielä tulleet voimaan.

2. Rooman yleissopimuksen ja Suomen voimassa olevan oikeuden keskeiset erot

Rooman yleissopimuksen määräykset vastaavat pääperiaatteiltaan Suomen voimassa olevaa oikeutta.

Merkittävimmät erot koskevat työsopimuksia ja kuluttajasopimuksia. Eroja on kuluttajasopimuksen määritelmässä sekä osapuolten oikeudessa sopia kuluttajasopimukseen sovellettavasta laista. Työsopimusten osalta eroja on sopimusvapauden laajuudessa, lakiviittauksen muodossa sekä siinä, mitä lakia sopimukseen sovelletaan, jos lakiviittausta ei ole tehty.

3. Esityksen tavoitteet ja keskeiset ehdotukset

3. 1. Liittymissopimuksen voimaansaattaminen

Esityksen tavoitteena on saattaa voimaan liittymissopimus. Tämä toteutettaisiin säätämällä niin sanottu blankolaki, jolla sopimuksen asiasisältöiset määräykset sellaisinaan tulisivat kansalliseksi laiksi. Tämä voimaansaattamismenettely on perusteltu siksi, että Rooman yleissopimuksen määräykset ovat sellaisenaan sovellettavia eivätkä edellytä täydentäviä kansallisia säännöksiä. Myös valtaosassa vanhoja jäsenvaltioita Rooman yleissopimuksen voimaansaattaminen on suoritettu tämäntyyppisellä menettelyllä. Voimaansaattaminen edellyttää Rooman yleissopimuksen kanssa päällekkäisiä ja osin ristiriitaisia säännöksiä sisältävän yleislain kumoamista.

Esitystä valmisteltaessa harkittiin, että työsopimuksia koskevat Rooman yleissopimuksen keskeiset lainvalintamääräykset kirjattaisiin työsopimuslakiin. Tämän etuna olisi, että työsopimuksia koskevat keskeisimmät lainvalintasäännökset olisivat samassa säädöksessä kuin aikaisemminkin. Toisaalta menettely merkitsisi pelkkää Rooman yleissopimuksen määräysten toistamista. Koska kyseessä on siten vain informaatiotarpeen tyydyttäminen, riittävänä pidetään työsopimuslain 5 a lukuun säädettävää viittaussäännöstä Rooman yleissopimuksen määräyksiin.

3.2. Kuluttajansuojalaki

Kuluttajansuojalakiin ehdotetaan lisättäväksi kaksi uutta säännöstä. Kuluttajansuojalain 4 luvun uusi 5 § liittyy kuluttajasopimusten kohtuuttomista ehdoista annetun neuvoston direktiivin 93/13/ETY, jäljempänä sopimusehtodirektiivi, 6 artiklan 2 kohdan täytäntöönpanoon. Artiklan mukaan jäsenvaltioiden on toteutettava tarpeelliset toimenpiteet, jotta kuluttajat eivät jäisi ilman direktiivin mukaista suojaa siitä syystä, että sopimukseen päätetään soveltaa kolmannen valtion lainsäädäntöä. Säännöksen tarkoituksena on estää se, että lakiviittauksella kierretään kuluttajan vahingoksi direktiivin voimaan saattamiseksi säädettyä Euroopan unionin valtioiden lainsäädäntöä. Sopimusehtodirektiiviä täytäntöönpantaessa katsottiin, että yleislain mukainen lakiviittauskielto kuluttajasopimuksissa riittää täyttämään direktiivin vaatimukset. Yleislain kumoamisen vuoksi 6 artiklan 2 kohdan sisältö on pantava erikseen täytäntöön.

Lisäksi kuluttajansuojalain 12 lukuun ehdotetaan lisättäväksi 1 f §, jossa viitataan kuluttajansuojalain soveltamisalaan kuuluvia sopimusvelvoitteita koskeviin lainvalintasäännöksiin. Siltä osin kuin Rooman yleissopimus tai Euroopan yhteisön lainsäädäntö ei sisällä niitä koskevia lainvalintamääräyksiä tai -säännöksiä, noudatettaisiin soveltuvin osin Rooman yleissopimuksen määräyksiä.

3.3. Työlainsäädäntö

Työsopimuksia koskevien Rooman yleissopimuksen määräysten voimaansaattamiseksi ehdotetaan työsopimuslain 5 a luvun säännösten kumoamista. Lisäksi ehdotetaan, että lukuun lisätään viittaussäännös Rooman yleissopimuksen määräyksiin. Yleislain kumoamisen johdosta työsopimuslain 17 §:n 6 momentissa oleva viittaus Suomen oikeuden pakottavia säännöksiä koskevaan yleislain 12 §:ään muutetaan viittaukseksi vastaavaan Rooman yleissopimuksen 7 artiklan 2 kohtaan.

Lisäksi ehdotetaan merimieslain 87 §:n, merityöaikalain 16 c §:n ja merimiesten vuo silomalain 28 §:n kumoamista. Mainituissa pykälissä annetaan valtioneuvostolle oikeus määrätä kyseiset lait noudatettaviksi myös ulkomaalaisessa aluksessa suomalaisen työnantajan ja suomalaisten työntekijäin välisissä työsuhteissa. Pykälät ovat ristiriidassa Rooman yleissopimuksen kanssa, koska ne eivät anna osapuolille mahdollisuutta valita työsopimukseen sovellettavaa lakia, mikä on puolestaan Rooman yleissopimuksen mukainen pääperiaate. Mahdollisuus laajentaa edellä tarkoitetuin tavoin Suomen lain soveltamista ei perustu Suomea sitovien kansainvälisten sopimusten määräyksiin. Ei myöskään liene perusteltua katsoa, että mainittujen säännösten voimassaolo voitaisiin perustaa Rooman yleissopimuksen 7 artiklan 2 kohtaan.

Merimieslain 87 §:n, merityöaikalain 16 c §:n ja merimiesten vuosilomalain 28 §:n soveltaminen voi johtaa myös yhteisön oikeuden kannalta kiellettyyn syrjintään. Yhteisön oikeuden keskeisiin periaatteisiin kuuluva syrjinnän kielto, joka on ilmaistu muun muassa työvoiman vapaata liikkuvuutta koskevassa Euroopan yhteisön perustamissopimuksen, jäljempänä EY:n perustamissopimus, 48 artiklassa, edellyttää, että samankaltaisia tilanteita ei saa käsitellä eri tavoin ja että erilaisia tilanteita ei saa käsitellä samalla tavoin, ellei tämä kohtelu ole nimenomaisesti perusteltavissa. Mainittujen pykälien soveltaminen voi johtaa syrjintään tapauksissa, joissa suomalainen työnantaja palkkaa vieraassa valtiossa rekisteröityyn alukseen Suomesta ja jostakin muusta EU-valtiosta olevia työntekijöitä. Tällöin ei olisi mahdollista syrjintäkieltoa rikkomatta määrätä valtioneuvoston päätöksin vain suomalaisiin työntekijöihin sovellettavaksi sellaista suomalaista lainsäädäntöä, joka johtaisi heidän kannaltaan edullisempiin työsuhteen ehtoihin.

Merimieslain 87 §:n, merityöaikalain 16 c §:n ja merimiesten vuosilomalain 28 §:n kumoamisesta huolimatta suomalainen työnantaja ja työntekijä voisivat edelleen sopia Rooman yleissopimuksen sallimassa laajuudessa Suomen lain soveltamisesta myös silloin, kun työ tehdään ulkomaalaisessa aluksessa.

3.4. Vakuutusyhtiöitä ja luottolaitoksia koskevat säännökset

Kansainvälisluonteisista vakuutussopimuksista annetun lain soveltamisalaa ehdotetaan laajennettavaksi siten, että lakia sovellettaisiin vakuutussopimuksiin, jotka kattavat ETA-valtioiden alueella sijaitsevia riskejä. Nykyisestä poiketen merkitystä ei olisi vakuutuksenantajan päähallinnon sijaintipaikalla tai vakuutuksen myöntäneen toimipaikan sijainnilla. Muutos johtuu siitä, että Rooman yleissopimuksen soveltamisala on vakuutussopimusten osalta suppeampi kuin yleislain soveltamisala.

Lisäksi esityksessä ehdotetaan kumottavaksi ulkomaisista vakuutusyhtiöistä annetun lain 58 §. Pykälä on tarpeeton ja eräiltä osin ristiriidassa yleistä etua koskevan EY:n tuomioistuimen vakiintuneen oikeuskäytännön, Rooman yleissopimuksen ja tuomioistuinten toimivaltaa koskevien kansainvälisten sopimusten kanssa.

Ulkomaisen luotto- ja rahoituslaitoksen toiminnasta Suomessa annetun lain 22 §, joka on pääosin samansisältöinen kuin ulkomaisista vakuutusyhtiöistä annetun lain 58 §, ehdotetaan vastaavista syistä kumottavaksi.

4. Esityksen vaikutukset

Esityksellä ei ole välittömiä taloudellisia tai organisatorisia vaikutuksia. Esityksellä voimaan saatettavat muiden EU-valtioiden kanssa yhdenmukaiset lainvalintasäännöt ovat omiaan helpottamaan kansainvälistä taloudellista toimintaa.

5. Asian valmistelu

5.1. Liittymissopimusneuvottelut

Uusien jäsenvaltioiden liittymisen edellyttämät muutokset Rooman yleissopimukseen valmisteltiin pysyvien edustajien komitean asettamassa työryhmässä vuoden 1996 kuluessa. Sopimusvaltiot allekirjoittivat liittymissopimuksen Brysselissä 29 päivänä marraskuuta 1996.

5.2. Valmistelu Suomessa

Oikeusministeriö asetti 14 päivänä tammikuuta 1997 työryhmän valmistelemaan ehdotuksen hallituksen esitykseksi, jolla saatetaan voimaan liittymissopimus. Oikeusministeriö pyysi 10 päivänä kesäkuuta 1997 merimiesasiainneuvottelukunnalta lausunnon merityöhön liittyvistä kysymyksistä. Liittymissopimuksen voimaansaattamisesta järjestettiin oikeusministeriössä kuulemistilaisuus 13 päivänä kesäkuuta 1997.

Työryhmän ehdotus hallituksen esitykseksi valmistui 25 päivänä marraskuuta 1997. Ehdotuksesta pyydettiin lausunto 24 viranomaiselta ja yhteisöltä. Työryhmän ehdotuksesta annetut lausunnot ovat pääosin myönteisiä. Eriäviä näkemyksiä esitettiin lähinnä työsopimuksia koskevien lainvalintasäännösten voimaan saattamisesta. Kunnallinen työmarkkinalaitos, Palvelutyönantajat ry, Suomen Ammattiliittojen Keskusjärjestö SAK ry, Teollisuuden ja Työnantajain Keskusliitto sekä Toimihenkilökeskusjärjestö STTK ry esittivät harkittavaksi, että työsopimuksia koskevat Rooman yleissopimuksen määräykset kirjattaisiin työlainsäädäntöön. Lisäksi Teollisuuden ja Työnantajain Keskusliitto esitti, että työsopimuslain 17 §:n 6 momentti tulisi kumota, jos Rooman yleissopimus saatetaan voimaan blankolailla. Suomen Ammattiliittojen Keskusjärjestö SAK ry:n ja Toimihenkilökeskusjärjestö STTK ry:n mukaan merityötä koskevat säännökset tulisi jatkossakin säilyttää.

Esityksen jatkovalmistelu on tehty oikeusministeriössä virkatyönä. Jatkovalmistelussa esitystä on tarkistettu eräiltä osin lausunnoissa ehdotetuilla tavoilla.

6. Muita esitykseen vaikuttavia seikkoja

Rooman yleissopimuksen 6 ja 7 artiklan määräyksillä on yhteys palvelujen tarjoamisen yhteydessä tapahtuvasta työntekijöiden lähettämisestä työhön toiseen jäsenvaltioon annettuun Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiiviin 96/71/EY, jäljempänä lähetettyjä työntekijöitä koskeva direktiivi. EU:n jäsenvaltioiden on saatettava lähetettyjä työntekijöitä koskeva direktiivi voimaan viimeistään 16 päivänä joulukuuta 1999. Direktiivin voimaansaattamista valmistellaan työministeriön muodostamassa neuvotteluryhmässä.

Direktiivillä sovitetaan yhteen sellaisten työntekijöiden vähimmäissuojaa koskevien jäsenvaltioiden pakottavien säännösten ala, joita työnantajien on vastaanottavassa valtiossa noudatettava lähettäessään työntekijöitä palvelujen tarjoamisen yhteydessä tilapäisesti työhön toiseen jäsenvaltioon. Pakottavien säännösten alasta säädetään niin sanottujen yleissitovien työehtosopimusten osalta nimenomaisesti Suomessa työsopimuslain 17 §:n 6 momentissa. Edellä mainittu neuvotteluryhmä, jossa on edustettuna eri työmarkkinaosapuolet, joutuu direktiivin voimaansaattamista valmistellessaan selvittämään tarvetta sisällöllisesti muuttaa kyseistä säännöstä. Rooman yleissopimuksen ja direktiivin täytäntöönpanon ajallisen läheisyyden sekä neuvotteluryhmän muodostamisen vuoksi esityksessä ehdotetaan 17 §:n 6 momentin muuttamista vain siltä osin kuin se on Rooman yleissopimuksen voimaan saattamiseksi välttämätöntä.

YKSITYISKOHTAISET PERUSTELUT

1. Rooman yleissopimus ja siihen tehdyt muutokset

1.1. Liittymissopimus

I OSASTO

YLEISET MÄÄRÄYKSET

1 artikla. Artiklassa määrätään Itävallan, Suomen ja Ruotsin liittymisestä Rooman yleissopimukseen, sellaisena kuin se on muutettuna vuoden 1984 ja 1992 yleissopimuksilla, sekä vuoden 1988 ensimmäiseen ja toiseen pöytäkirjaan.

II OSASTO

VUODEN 1980 YLEISSOPIMUKSEEN LIITETYN PÖYTÄKIRJAN MUKAUTUKSET

2 artikla. Artiklassa on mukautus Rooman yleissopimukseen liitettyyn pöytäkirjaan, jolla Tanskalle annetaan oikeus pitää voimassa merilain (Solov) 169 § ja muuttaa kyseistä pykälää noudattamatta Rooman yleissopimuksen 23 artiklassa määrättyä menettelyä. Pykälässä säädetään tavaroiden merikuljetuksiin sovellettavasta laista. Artiklassa annetaan vastaava oikeus myös Suomelle ja Ruotsille, joiden osalta tavaroiden merikuljetusta koskevat lainvalintasäännökset sisältyvät merilain/sjölagen 13 luvun 2 §:n 1 ja 2 momenttiin ja 14 luvun 1 §:n 3 momenttiin. Lisäksi artiklassa päivitetään viittaus Tanskan merilakiin: tavaroiden merikuljetusta koskevat säännökset sisältyvät merilain (Solov) 252 §:ään ja 321 §:n 3 ja 4 momenttiin.

III OSASTO

VUODEN 1988 ENSIMMÄISEN PÖYTÄKIRJAN MUKAUTUKSET

3 artikla. Artiklassa on tekninen mukautus vuoden 1988 ensimmäiseen pöytäkirjaan. Sen 2 artiklan a kohtaan lisätään tuomioistuimet, joilla on oikeus uusissa jäsenvaltioissa pyytää ennakkoratkaisua Rooman yleissopimuksen tulkinnasta. Suomessa kyseisiä tuomioistuimia ovat korkein oikeus, korkein hallinto-oikeus, markkinatuomioistuin ja työtuomioistuin.

IV OSASTO

LOPPUMÄÄRÄYKSET

4 artikla. Artiklan 1 kohdassa määrätään, että Euroopan yhteisöjen neuvoston pääsihteeri toimittaa Itävallan, Suomen ja Ruotsin hallituksille Rooman yleissopimuksen, vuoden 1984 ja 1992 yleissopimusten sekä vuoden 1988 ensimmäisen ja toisen pöytäkirjan oikeaksi todistetun jäljennöksen englannin, espanjan, hollannin, iirin, italian, kreikan, portugalin, ranskan, saksan ja tanskan kielellä. Artiklan 2 kohdan mukaan kyseisten asiakirjojen suomen ja ruotsin kielellä laaditut tekstit ovat todistusvoimaisia samoin edellytyksin kuin kyseisten asiakirjojen muut tekstit.

5 artikla. Artiklassa määrätään allekirjoittajavaltioiden velvollisuudesta ratifioida liittymissopimus.

6 artikla. Artiklassa määrätään liittymissopimuksen voimaantulosta. Artiklan 1 kohdan mukaan liittymissopimus tulee voimaan sopimuksen ratifioineiden valtioiden välillä kolmannen kuukauden ensimmäisenä päivänä sen jälkeen, kun viimeisenä ratifioimiskirjansa tallettava Itävalta, Suomi tai Ruotsi ja jokin Rooman yleissopimuksen ratifioinut sopimusvaltio on tallettanut ratifioimiskirjansa. Artiklan 2 kohdassa määrätään voimaantulosta sellaisen valtion osalta, joka ratifioi liittymissopimuksen sen jälkeen, kun se on 1 kohdan mukaan tullut voimaan. Tällaisen valtion osalta liittymissopimus tulee voimaan ratifioimiskirjan tallettamisesta seuraavan kolmannen kuukauden ensimmäisenä päivänä.

Liittymissopimuksen voimaantulo Suomen osalta edellyttää siis Suomen ja jonkin Rooman yleissopimuksen ratifioineen sopimusvaltion ratifiointia.

7 artikla. Artiklassa määrätään, että Euroopan yhteisöjen neuvoston pääsihteerin tulee ilmoittaa allekirjoittajavaltioille ratifioimiskirjan talletuksesta sekä liittymissopimuksen voimaantulopäivästä sopimusvaltioiden osalta.

8 artikla. Artiklassa määrätään, että liittymissopimus laaditaan kahdellatoista jäsenvaltioiden virallisella kielellä ja että kaikki eri kieliversiot ovat yhtä todistusvoimaisia. Liittymissopimus talletetaan Euroopan yhteisöjen neuvoston pääsihteeristön arkistoon. Pääsihteeri toimittaa kunkin allekirjoittajavaltion hallitukselle liittymissopimuksen oikeaksi todistetun jäljennöksen.

1.2. Rooman yleissopimus

I OSASTO

SOVELTAMISALA

1 artikla. Soveltamisala. Artiklan 1 kohdassa määrätään, että yleissopimuksen määräyksiä sovelletaan sopimusvelvoitteisiin silloin, kun sopimuksella on liittymiä useampaan kuin yhteen valtioon. Yleissopimuksen soveltamisalan ulkopuolelle jäävät esimerkiksi esineoikeudelliset kysymykset.

Sopimusvelvoitteen käsitettä ei ole määritelty yleissopimuksessa. Huomioon ottaen yleissopimuksen 18 artiklan määräys yhdenmukaisesta tulkinnasta käsitettä ei tule tulkita ainoastaan kansallisen oikeuden kriteerein.

Yleissopimusta sovelletaan, kun sopimuksella on liittymä useampaan kuin yhteen valtioon. Sopimuksella on liittymä johonkin valtioon, esimerkiksi kun osapuolen asuinpaikka tai keskushallinto on siellä, suorituspaikka tai sopimuksen kohde sijaitsee taikka sopimus on tehty siellä.

Eräät asiat on nimenomaisesti suljettu pois yleissopimuksen soveltamisalasta. Artiklan 2 kohdan mukaan määräyksiä ei sovelleta luonnollisten henkilöiden oikeudelliseen asemaan, oikeuskelpoisuuteen tai oikeustoimikelpoisuuteen, ellei 11 artiklasta muuta johdu. Toiseksi yleissopimusta ei sovelleta testamentteja, perintöjä tai aviovarallisuussuhteita koskeviin sopimusvelvoitteisiin. Yleissopimusta ei myöskään sovelleta sopimusvelvoitteisiin, jotka koskevat perhe-, sukulaisuus-, avio- tai lankoussuhteista johtuvia oikeuksia ja velvollisuuksia, mukaan lukien elatusvelvollisuus aviotonta lasta kohtaan. Kolmanneksi määräyksiä ei sovelleta vekseleistä, shekeistä, juoksevista velkakirjoista ja muista siirtokelpoisista arvopapereista johtuviin velvoitteisiin siltä osin kuin näihin arvopapereihin liittyvät velvoitteet johtuvat niiden siirtokelpoisuudesta. Neljänneksi yleissopimuksen soveltamisalasta on suljettu pois välitys- ja oikeuspaikkasopimukset. Viidenneksi yleissopimuksen määräyksiä ei sovelleta yhtiöitä, yhdistyksiä ja oikeushenkilöitä koskevaan lainsäädäntöön liittyviin kysymyksiin. Kuudenneksi yleissopimusta ei sovelleta kysymyksiin, voiko edustaja tehdä päämiestään sitovia oikeustoimia kolmansien kanssa tai voiko yhtiön, yhdistyksen tai oikeushenkilön toimielin tehdä yhtiötä, yhdistystä tai oikeushenkilöä sitovia oikeustoimia kolmansien kanssa. Seitsemänneksi trust-instituutioon liittyvät kysymykset on rajattu soveltamisalan ulkopuolelle. Yleissopimusta ei sovelleta myöskään todisteluun ja menettelyyn, ellei 14 artiklasta muuta johdu.

Artiklan 3 kohdassa määrätään, että yleissopimusta ei sovelleta vakuutussopimuksiin, jotka kattavat Euroopan talousyhteisön jäsenvaltioiden alueella sijaitsevia riskejä. Tuomioistuin soveltaa omaa lakiaan ratkaistessaan, sijaitseeko riski edellä tarkoitetulla alueella. Poissuljenta tehtiin, koska allekirjoittajavaltiot halusivat, että vakuutuksia koskevien säännösten, lainvalintasäännökset mukaan lukien, harmonisointia jatketaan direktiiveillä. Artiklan 4 kohdan mukaan poissuljenta ei kuitenkaan koske jälleenvakuutussopimuksia.

2 artikla. Muun kuin sopimusvaltion lain soveltaminen. Artiklassa määrätään, että yleissopimuksen mukaisesti määrättyä lakia sovelletaan silloinkin, kun se on muun kuin sopimusvaltion laki. Säännös ilmentää yleissopimuksen universaalia luonnetta. Yleissopimuksen soveltaminen ei edellytä, että sopimuksella olisi liittymä tai liittymiä johonkin sopimusvaltioon.

II OSASTO

YHDENMUKAISET SÄÄNNÖT

3 artikla. Valinnanvapaus. Artiklan 1 kohdassa vahvistetaan yleinen tahdonautonomian periaate: sopimukseen sovelletaan sen valtion lakia, josta sopijapuolet ovat sopineet. Lakiviittauksen on oltava nimenomainen tai sen on käytävä riittävän selvästi ilmi sopimusehdoista tai tapaukseen liittyvistä olosuhteista. Osoituksena hiljaisesta sopimuksesta voivat olla esimerkiksi oikeuspaikan valinta, viittaukset tietyn valtion lakiin ja osapuolten aikaisemmista sopimuksista ilmenevä käytäntö sillä edellytyksellä, että kaksi tai useampi näistä seikoista viittaa samaan valtioon. Osapuolet voivat määrätä valitsemansa lain sovellettavaksi koko sopimukseen tai vain osaan siitä.

Artiklan 2 kohdassa on määrätty, että osapuolet voivat milloin tahansa sopia, että sopimukseen sovelletaan muuta kuin sitä lakia, jota siihen on aikaisemmin sovellettu. Jos osapuolet sopimuksen tekemisen jälkeen muuttavat lakiviittausta, muutoksella ei voida kuitenkaan heikentää kolmansien oikeuksia eikä se vaikuta siihen, onko sopimus 9 artiklan mukaan muodoltaan pätevä.

Artiklan 3 kohdassa rajoitetaan tehdyn lakiviittauksen vaikutuksia. Jos kaikki sopimussuhteeseen vaikuttavat tekijät lakiviittausta tai oikeuspaikkasopimusta lukuun ottamatta liittyvät yhteen ainoaan valtioon, lakiviittaus ei syrjäytä säännöksiä, joista kyseisen valtion lain mukaan ei saa sopimuksella poiketa.

Artiklan 4 kohdassa viitataan 8, 9 ja 11 artiklaan sovellettavan lain valintaa koskevan sopijapuolten hyväksymisen ja hyväksymisen pätevyyden osalta. Näitä seikkoja selvitetään kyseisten artiklojen yhteydessä.

4 artikla. Sovellettava laki lakiviittauksen puuttuessa. Artiklan 1 kohdassa määrätään, että sopimukseen sovelletaan sen valtion lakia, johon sopimus läheisimmin liittyy, jollei lakia ole valittu 3 artiklan määräysten mukaisesti. Sen valtion määrittämiseksi, johon sopimuksella on läheisin liittymä, voidaan ottaa huomioon myös sopimuksenteon jälkeiset seikat. Poikkeuksellisesti voidaan sellaiseen osaan sopimuksesta, joka voidaan siitä erottaa ja joka liittyy läheisemmin johonkin toiseen valtioon, soveltaa kyseisen toisen valtion lakia.

Artiklan 2―4 kohdassa määrätyt oletukset täsmentävät 1 kohdan yleistä periaatetta. Ar tiklan 2 kohdan mukaan sopimuksen oletetaan liittyvän läheisimmin valtioon, jossa sopimuksen tekohetkellä on sijainnut sopimukselle luonteenomaisen suorituksen toimittamisesta vastaavan sopijapuolen asuinpaikka tai, jos kyseessä on yhtiö, yhdistys tai oikeushenkilö, tämän päähallinto. Jos sopimus on kuitenkin tehty kyseisen sopijapuolen elinkeinotoiminnassa, sopimuksen oletetaan liittyvän läheisimmin siihen valtioon, jossa sopijapuolen pääasiallinen liikepaikka sijaitsee. Jos sopimuksen mukaan muu toimipaikka kuin pääasiallinen liikepaikka vastaa suorituksen toimittamisesta, sopimuksen katsotaan liittyvän läheisemmin siihen valtioon, jossa tämä muu liikepaikka sijaitsee.

Sopimuksen luonteenomainen suoritus on se suoritus, jonka täyttäminen on sopimuksen päätarkoitus. Yleensä luonteenomainen suoritus on jokin muu kuin rahasuoritus. Esimerkkeinä luonteenomaisesta suorituksesta voidaan mainita tavaran toimittaminen irtaimen esineen kaupassa, riskin kattaminen vakuutussopimuksessa ja kuljetuksen suorittaminen kuljetussopimuksessa.

Artiklan 3 kohdassa määrätään erityinen oletus sopimuksesta, joka koskee oikeutta kiinteään omaisuuteen tai käyttöoikeutta kiinteään omaisuuteen. Tällöin oletetaan, että sopimus liittyy läheisemmin valtioon, jossa kiinteä omaisuus sijaitsee. Oletusta ei sovelleta kiinteän omaisuuden rakentamista tai korjaamista tarkoittavaan sopimukseen, koska sopimuksen kohteena on työsuoritus eikä oikeus kiinteään omaisuuteen.

Artiklan 4 kohdassa määrätään tavarankuljetussopimuksia koskeva erityinen oletus. Tavarankuljetussopimuksilla tarkoitetaan yhtä matkaa koskevia rahtauskirjoja tai muita sopimuksia, joiden pääasiallinen kohde on tavaroiden kuljettaminen. Kyseisten sopimusten osalta oletuksena on, että ne liittyvät läheisemmin valtioon, jossa liikenteenharjoittajan päätoimipaikka sopimuksen tekohetkellä sijaitsee. Edellytyksenä on, että kyseinen valtio on myös valtio, jossa lastaus- tai purkauspaikka taikka lähettäjän päätoimipaikka sijaitsee. Matkustajien kuljetusta koskeviin sopimuksiin sovelletaan 2 kohdan oletusta. Kuljetussopimusten osalta on otettava huomioon useat niitä koskevat yleissopimukset, jotka saavat 21 artiklan nojalla etusijan suhteessa Rooman yleissopimukseen. Lisäksi tavarankuljetussopimuksiin meritse tulevat sovellettaviksi merilain 13 ja 14 luvun lainvalintasäännökset.

Artiklan 5 kohdassa määrätään, että 2 kohdan määräystä ei sovelleta, jos luonteenomaista suoritusta ei voida määritellä. Näin ei voida esimerkiksi tehdä, kun kyseessä on vaihto. Lisäksi 5 kohdassa määrätään, että 2―4 kohdan oletuksilla ei ole merkitystä, jos kaikista olosuhteista ilmenee, että sopimus liittyy läheisemmin johonkin toiseen valtioon.

5 artikla. Kuluttajasopimukset. Artiklassa määrätään erityiset kuluttajasopimuksia koskevat lainvalintasäännökset. Määräysten yhtenäisen soveltamisen turvaamiseksi katsottiin tarpeelliseksi määritellä käsitteet kuluttaja ja kuluttajasopimus.

Artiklan 1 kohdan mukaan kuluttajasopimuksia ovat sopimukset, jotka koskevat tavaroiden toimittamista tai palvelujen suorittamista henkilölle, kuluttajalle, sellaiseen tarkoitukseen, jonka ei voida katsoa liittyvän hänen elinkeinotoimintaansa. Lisäksi näitä ovat sopimukset, jotka koskevat luoton myöntämistä tällaisia toimituksia tai suorituksia varten.

Yleissopimusta koskevan selvitysmuistion mukaan artikla tulee sovellettavaksi vain, jos toinen osapuoli on kuluttaja ja toinen harjoittaa artiklassa määriteltyä toimintaa elinkeinonaan. Elinkeinonharjoittaja voi olla artiklan merkityksessä kuluttaja, kun hän ei hanki tavaraa tai palvelusta elinkeinotoimintaansa varten. Jos toinen osapuoli ei tiennyt eikä hänen olosuhteet ottaen olisi pitänytkään tietää, että toinen ei tee sopimusta elinkeinotoimintaansa varten, ei artiklaa kuitenkaan sovelleta.

Kuluttajasopimuksen käsite määräytyy yleislain mukaan kuluttajan kotipaikan lainsäädännön perusteella, eli Suomessa asuvan kuluttajan osalta Suomen aineellisen oikeuden mukaan. Kuluttajasopimuksen käsite on Rooman yleissopimuksessa suppeampi kuin Suomen aineellisessa oikeudessa. Ulkopuolelle jäävät muun muassa arvopaperikauppa ja luottosopimukset, jotka eivät liity tavaroiden toimittamiseen tai palvelujen suorittamiseen.

Toisin kuin yleislaissa Rooman yleissopimuksen mukaan osapuolilla on oikeus sopia myös kuluttajasopimukseen sovellettavasta laista. Artiklan 2 kohdassa rajoitetaan kuitenkin lakiviittauksen vaikutuksia kuluttajan suojelemiseksi. Lakiviittaus ei saa johtaa siihen, että kuluttaja menettäisi sen valtion lain pakottavin säännöksin hänelle annetun suojan, jossa hänen asuinpaikkansa on (edullisimmuusperiaate). Määräys merkitsee, että sopimukseen voivat tulla sovellettavaksi kahden eri oikeusjärjestelmän säännökset.

Edellytyksenä artiklan 2 kohdan soveltamiselle on, että sopimuksentekoa on kuluttajan asuinpaikkavaltiossa edeltänyt kuluttajalle osoitettu nimenomainen tarjous taikka mainonta ja että kuluttaja on kyseisessä valtiossa toteuttanut sopimuksentekoa varten tarvittavat toimenpiteet, esimerkiksi tehnyt ostotarjouksen tai hyväksynyt tarjouksen. Määräys tulee sovellettavaksi myös, jos kuluttajan sopijapuoli tai tämän edustaja on vastaanottanut kuluttajan tilauksen kyseisessä valtiossa. Lisäksi määräystä sovelletaan, jos sopimus koskee tavaran kauppaa ja kuluttaja on matkustanut ulkomaille ja tehnyt tilauksensa siellä myyjän järjestettyä matkan saadakseen kuluttajan tekemään kaupan.

Artiklan 3 kohdassa määrätään, että 2 kohdassa mainituissa olosuhteissa tehtyihin kuluttajasopimuksiin sovelletaan kuluttajan asuinpaikkavaltion lakia, jos 3 artiklan mukaista lakiviittausta ei ole tehty.

Artiklan 4 kohdassa määrätään, että artiklaa ei sovelleta kuljetussopimuksiin tai palvelujen suorittamista koskeviin sopimuksiin, jos palvelut on suoritettava kuluttajalle yksinomaan muussa kuin tämän asuinpaikkavaltiossa. Näissä tapauksissa sopimukseen sovellettava laki määräytyy edellä selostettujen yleisten lainvalintasäännösten mukaisesti.

Artiklan 5 kohdassa määrätään, että poikkeuksena 4 kohdasta artiklaa sovelletaan kuitenkin sopimuksiin, jotka koskevat yhteishintaan tarjottavia kuljetus- ja majoituspalvelujen yhdistelmiä eli niin sanottuja pakettimatkoja. Niistä on säädetty matkapaketeista, pakettilomista ja pakettikiertomatkoista annetulla neuvoston direktiivillä 90/314/ETY.

6 artikla. Työsopimukset. Artiklassa määrätään erityiset työsopimuksia koskevat lainvalintasäännökset. Artiklaa ei sovelleta työehtosopimuksiin.

Rooman yleissopimuksen mukaan osapuolet voivat sopia työsopimukseen sovellettavasta laista. Työsopimuslaista poiketen lakiviittaus voidaan tehdä minkä tahansa valtion lakiin. Lakiviittauksen vaikutuksia rajoitetaan kuitenkin työntekijän suojelemiseksi. Artiklan 1 kohdan mukaan lakiviittaus ei saa johtaa siihen, että työntekijä menettäisi sen lain pakottavin säännöksin hänelle annetun suojan, jota lakiviittauksen puuttuessa sovellettaisiin artiklan 2 kohdan nojalla (edullisimmuusperiaate). Kun työsopimukseen 2 kohdan nojalla sovellettaisiin Suomen lakia, lakiviittauksella ei voida syrjäyttää työntekijän vahingoksi säännöksiä, joista Suomen työlainsäädännön mukaan ei voida sopimuksella poiketa.

Artiklan 2 kohdassa määrätään, että jos 3 artiklan mukaista lakiviittausta ei ole tehty, työsopimuksiin sovelletaan sen valtion lakia, jossa työntekijä tavallisesti työskentelee sopimusvelvoitteiden täyttämiseksi. Jos hän ei tavallisesti työskentele ainoastaan yhdessä valtiossa, sovellettavaksi tulee sen toimipaikan sijaintivaltion laki, joka on ottanut työntekijän työhön. Poikkeuksen 2 kohdan määräyksestä muodostaa tilanne, jossa kaikki olosuhteet osoittavat työsopimuksen liittyvän läheisemmin johonkin toiseen valtioon, jolloin sovelletaan kyseisen toisen valtion lakia.

7 artikla. Kansainvälisesti pakottavat säännökset. Artiklan 1 kohdan mukaan tapauksessa, jossa sopimuksella on läheinen liittymä myös muuhun valtioon kuin siihen, jonka lakia sopimukseen yleissopimuksen nojalla sovelletaan, tuomioistuin voi ottaa huomioon tämän kolmannen valtion lain sellaiset säännökset, joita on sovellettava sopimukseen muutoin sovellettavasta laista riippumatta. Tuomioistuimella ei ole velvollisuutta soveltaa tällaisia säännöksiä, vaan soveltaminen on harkinnanvaraista. Harkitessaan soveltamista tuomioistuimen on otettava huomioon säännösten luonne ja tarkoitus sekä niiden soveltamisen tai soveltamatta jättämisen seuraukset.

Sopimusvaltiolla on 22 artiklan nojalla oikeus tehdä varauma 7 artiklan 1 kohdan määräyksestä. Varauman ovat tehneet seuraavat valtiot: Irlanti, Luxemburg, Portugali, Saksa ja Yhdistynyt kuningaskunta. Koska voimassa olevan oikeuden mukaan tuomioistuin voi jo ottaa joiltakin osin huomioon kolmannen valtion pakottavat säännökset ja koska 7 artiklan 1 kohdan määräys antaa tuomioistuimelle laajahkon harkintavallan näiden säännösten soveltamisessa, Suomen ei ole liittymissopimuksen ratifioinnin yhteydessä tarpeen tehdä varaumaa artiklan 1 kohdasta.

Artiklan 2 kohdan mukaan tuomioistuimella on Rooman yleissopimuksen estämättä oikeus soveltaa sellaisia tuomioistuinvaltion lain säännöksiä, joita on sovellettava sopimukseen muutoin sovellettavasta laista riippumatta. Määräykseen on kirjattu kansainvälisessä yksityisoikeudessa yleisesti hyväksytty niin sanottu välittömästi sovellettavien normien periaate.

Artiklassa tarkoitettuja Suomen oikeuden kansainvälisesti pakottavia säännöksiä voivat yksityisoikeuden alalla olla erityisesti heikomman suojaksi säädetyt säännökset. Tällaisia voivat olla muun muassa huoneenvuokrasopimuksia, kuluttajasopimuksia, matkustajien kuljetusta ja työsopimuksia koskevat säännökset sekä varallisuusoikeudellisista oikeustoimista annetun lain (228/1929) 36 § eli niin sanottu yleinen kohtuullistamissäännös. Nimenomaisesti kansainvälisesti pakottaviksi on säädetty esimerkiksi työsopimuslain 17 §:n 6 momentissa, kauppaedustajista ja myyntimiehistä annetun lain (417/1992) 2 §:n 2 momentissa ja merilain 15 luvun 21 §:n 2 momentissa tarkoitetut säännökset.

8 artikla. Aineellinen pätevyys. Artiklan 1 kohdassa määrätään, että sopimuksen ja sopimusehdon aineelliseen pätevyyteen sovelletaan lakia, jota olisi sovellettava, jos sopimus tai ehto olisi pätevä.

Artiklan 2 kohdan mukaan osapuoli voi kuitenkin vedota asuinpaikkavaltionsa lakiin osoittaakseen, että hän ei ole hyväksynyt sopimusta tai ehtoa, jos olosuhteista ilmenee, että osapuolen toiminnan arvioiminen ei olisi kohtuullista 1 kohdassa tarkoitetun lain mukaan. Osapuoli voi vedota asuinpaikkavaltionsa lakiin esimerkiksi osoittaakseen, että passiivisuus ei riitä pätevän sopimuksen syntymiseksi.

9 artikla. Muoto. Artiklan 1―4 kohta sisältää yleiset sopimuksen muotoa koskevat määräykset. Niitä sovelletaan yleissopimuksen soveltamisalaan kuuluviin sopimuksiin sekä tehtävää tai tehtyä sopimusta koskevaan yksipuoliseen tahdonilmaisuun. Artiklan 5 kohta sisältää erityismääräyksen kuluttajasopimusten muodosta ja 6 kohta sellaisten sopimusten muodosta, joiden kohteena on oikeus kiinteään omaisuuteen tai kiinteän omaisuuden käyttöoikeus.

Artiklan 1 kohdan määräystä sovelletaan, kun osapuolet ovat sopimusta tehtäessä läsnä samassa valtiossa. Sopimus on tällöin muodoltaan pätevä, jos se täyttää joko sen lain mukaiset muotomääräykset, jota sen sisältöön yleissopimuksen nojalla sovelletaan, tai sen valtion lain mukaiset muotomääräykset, jossa sopimus on tehty.

Artiklan 2 kohdan mukaan eri valtioissa olevien kesken tehty sopimus on muodoltaan pätevä, jos se täyttää sopimukseen yleissopimuksen nojalla sovellettavan lain määräykset. Sopimus on pätevä myös, jos se täyttää jonkin sellaisen valtion lain määräykset, jossa joku osapuolista oli sopimusta tehdessään.

Sopimuksen sisältöön sovellettava laki määräytyy yleissopimuksen 3―6 artiklan mukaisesti.

Artiklan 3 kohdassa määrätään, että jos sopimuksen on tehnyt osapuolen edustaja, on 1 ja 2 kohtaa sovellettaessa otettava huomioon sen valtion laki, jossa edustaja toimiessaan oli.

Artiklan 4 kohdan mukaan tehtyä tai tehtävää sopimusta koskeva yksipuolinen tahdonilmaisu on muodoltaan pätevä, jos se täyttää sen lain mukaiset muotomääräykset, jota sopimukseen tämän yleissopimuksen nojalla sovelletaan tai sovellettaisiin, tai sen valtion lain mukaiset muotomääräykset, jossa tahdonilmaisu on annettu. Tällainen yksipuolinen tahdonilmaisu voi olla esimerkiksi tarjous tai irtisanominen.

Artiklan 5 kohdan mukaan kuluttajasopimusten muotoon sovelletaan sen valtion lakia, jossa kuluttajan asuinpaikka on. Edellytyksenä on, että sopimus on tehty 5 artiklan 2 kohdassa tarkoitetuissa olosuhteissa. Jos kuluttajasopimusta ei ole tehty näissä olosuhteissa, sovellettavaksi tulevat 1―4 kohdan määräykset.

Artiklan 6 kohdan mukaan sopimuksiin, joiden kohteena on oikeus kiinteään omaisuuteen tai kiinteän omaisuuden käyttöoikeus, sovelletaan sen valtion laissa säädettyjä pakottavia muotomääräyksiä, jossa kiinteä omaisuus sijaitsee. Edellytyksenä on, että niitä kyseisen lain mukaan sovelletaan sopimuksen tekopaikasta ja sopimukseen sovellettavasta laista riippumatta.

10 artikla. Sopimukseen sovellettavan lain soveltamisala. Artiklan 1 kohdassa luetellaan esimerkinomaisesti kysymykset, jotka määräytyvät sovellettavan lain mukaan. Tällaisina mainitaan sopimuksen tulkinta, sopimukseen perustuvien velvoitteiden täyttäminen, näiden velvoitteiden täydellisen tai osittaisen laiminlyönnin seuraukset, erilaiset velvoitteiden raukeamisen muodot ja sopimuksen pätemättömyyden seuraukset.

Sopimusvaltiolla on 22 artiklan 1 kohdan nojalla oikeus tehdä varauma määräyksestä, jonka mukaan sopimuksen pätemättömyyden seuraukset määräytyvät sopimukseen sovellettavan lain mukaan. Varauman ovat tehneet Italia ja Yhdistynyt kuningaskunta. Suomen ei ole tarpeen tehdä varaumaa kyseisestä määräyksestä, sillä se vastaa Suomen voimassaolevaa oikeutta.

Artiklan 2 kohdan mukaan suoritustavassa ja niissä toimenpiteissä, jotka velkojan on toteutettava, jos suoritus on puutteellinen, otetaan huomioon sen valtion laki, jossa suoritus tapahtuu. Määräyksessä tarkoitettuja toimenpiteitä ovat esimerkiksi tavaran tarkastaminen ja reklamointi.

11 artikla. Kelpoisuuden puuttuminen. Artiklassa määrätään kelpoisuuden puuttumisesta. Pääsääntönä yleissopimuksen 1 artiklan 2 kohdan a alakohdan mukaan on, että yleissopimus ei koske luonnollisen henkilön kelpoisuutta. Artiklan poikkeusmääräyksen tarkoituksena on suojata osapuolen vilpitöntä mieltä toisen kelpoisuudesta tilanteessa, jossa samassa valtiossa olevat ovat tehneet sopimuksen. Luonnollinen henkilö, joka kyseisen valtion lain mukaan on oikeuskelpoinen ja oikeustoimikelpoinen, voi vedota toisen valtion lakiin perustuvaan oikeuskelpoisuuden tai oikeustoimikelpoisuuden puuttumiseen ainoastaan, jos toinen sopijapuoli sopimusta tehtäessä tiesi tai hänen olisi pitänyt tietää tästä kelpoisuuden puuttumisesta.

12 artikla. Saatavan siirto. Artiklan 1 kohdan mukaan saatavan siirtäjän ja siirronsaajan keskinäisiin velvoitteisiin sovelletaan lakia, jota yleissopimuksen nojalla sovelletaan siirtosopimukseen. Kyseisen lain mukaan määräytyvät nimenomaan siirtäjän ja siirronsaajan välinen suhde, ei siirron pätevyys suhteessa velalliseen. Jälkimmäisestä seikasta määrätään artiklan 2 kohdassa.

Artiklan 2 kohdassa määrätään, että saatavan siirtokelpoisuus, siirronsaajan ja velallisen välinen suhde, se, millä edellytyksillä siirtoon voidaan vedota velallista vastaan, sekä velallisen suorituksen vapauttava vaikutus määräytyvät siirrettyyn saatavaan sovellettavan lain mukaan. Kyseisen lain mukaan määräytyy myös menettely, jota tulee noudattaa siirron ilmoittamisessa velalliselle. Saatavan siirto ei siten aiheuta muutosta velallisen asemaan.

13 artikla. Saatavan siirtyminen. Artiklassa määrätään takautumisoikeudesta tilanteessa, jossa henkilöllä (velkoja) on sopimukseen perustuva saatava toiselta (velallinen) ja jossa kolmas on velvollinen suorittamaan tai on suorittanut saatavan velkojalle. Artiklan 1 kohdan mukaan kolmannen velvoitteeseen sovellettavan lain perusteella määräytyy se, voiko tämä täysin tai osittain käyttää niitä oikeuksia, jotka velkojalla oli velallista vastaan näiden välisiin suhteisiin sovellettavan lain mukaan. Määräystä sovelletaan myös saatavan osittaiseen siirtymiseen.

Artiklan 2 kohdan mukaan samaa määräystä sovelletaan, jos joku yhteisvelallisista on suorittanut saatavan velkojalle.

14 artikla. Todistelu. Artiklassa määrätään todistelusta. Pääsääntönä yleissopimuksen 1 artiklan 2 kohdan h alakohdan mukaan on, että yleissopimus ei koske todistelua ja menettelyä. Artiklan 1 kohdan mukaan yleissopimuksen nojalla sopimukseen sovellettavaa lakia sovelletaan siltä osin kuin siihen sisältyy sopimusvelvoitteita koskevia oikeudellisia oletuksia tai säännöksiä todistustaakan jakautumisesta. Määräys koskee vain sellaisia oikeudellisia oletuksia, jotka sisältyvät sopimusvelvoitteita sääntelevään lainsäädäntöön. Tällaisia ovat esimerkiksi käännettyä todistustaakkaa koskevat työsopimuslain säännökset. Sitä vastoin sovellettavaksi eivät tule sopimusvelvoitteiseen sovellettavaan oikeusjärjestykseen sisältyvät erilliset, oikeudenkäyntimenettelyn mukaiset todistelusäännökset.

Artiklan 2 kohdassa määrätään keinoista, joita voidaan käyttää oikeustoimen toteennäyttämiseksi. Osapuolet voivat käyttää kaikkia tuomioistuinvaltion lain mukaan sallittuja todistuskeinoja. Lisäksi voidaan käyttää sellaisen 9 artiklassa tarkoitetun lain mukaan sallittuja todistuskeinoja, jonka mukaan sopimus on muodoltaan pätevä. Edellytyksenä on tällöin, että todistuskeinon käyttäminen on mahdollista asiaa käsittelevässä tuomioistuimessa. Esimerkiksi Suomessa vireillä olevassa asiassa voidaan tämän määräyksen nojalla käyttää todistelukeinona oikeudenkäyntiä varten laadittua yksityisluontoista kertomusta oikeudenkäymiskaaren 17 luvun 11 §:n estämättä, jos se on sallittua jonkin 9 artiklassa mainitun lain mukaan.

15 artikla. Takaisin- ja edelleenviittauksen poissulkeminen. Artiklassa kielletään takaisin- ja edelleenviittaus (renvoi), mikä tarkoittaa, että sovellettavaksi tulevan lain lainvalintasääntöjä ei sovelleta.

16 artikla. Oikeusjärjestyksen perusteet. Artikla sisältää ordre public -periaatteen, jonka mukaan yleissopimuksen mukaan määrätyn lain säännöstä voidaan olla soveltamatta ainoastaan, jos sen soveltaminen on selvästi vastoin tuomioistuinvaltion oikeusjärjestyksen perusteita. Koska yleissopimuksen sopijapuolet ovat myös EU:n jäsenvaltioita, tuomioistuinvaltion oikeusjärjestyksen perusteisiin sisältyvät EU:n oikeusjärjestyksen perusteet.

17 artikla. Ajallinen soveltaminen. Yleissopimusta sovelletaan sopimusvaltiossa sopimuksiin, jotka on tehty sen jälkeen, kun yleissopimus on sen osalta tullut voimaan.

18 artikla. Yhdenmukainen tulkinta. Artiklassa määrätään, että yleissopimuksen määräyksiä tulkittaessa ja sovellettaessa on otettava huomioon niiden kansainvälinen luonne ja pyrkimys saavuttaa yhdenmukaisuus niiden tulkinnassa ja soveltamisessa.

Allekirjoittajavaltiot antoivat Rooman yleissopimuksen allekirjoittamisen yhteydessä yhteisen julistuksen sen varmistamiseksi, että yleissopimusta sovelletaan mahdollisimman tehokkaasti. Tämän tavoitteen saavuttamiseksi allekirjoittajavaltiot ilmoittivat pyrkivänsä välttämään yleissopimuksen yhtenäistävää luonnetta vahingoittavia tulkintaeroja sekä valmiutensa tarkastella mahdollisuutta siirtää Euroopan yhteisöjen tuomioistuimelle toimivaltaa tietyissä asioissa.

Allekirjoittajavaltioiden Brysselissä 19 päivänä joulukuuta 1988 tekemää kahta pöytäkirjaa, niin sanottuja vuoden 1988 ensimmäistä ja vuoden 1988 toista pöytäkirjaa käsitellään jäljempänä.

19 artikla. Valtion eri alueiden oikeussäännöt. Artiklan 1 kohdassa määrätään, että yleissopimuksen nojalla sovellettavaa lakia määrättäessä kukin alue rinnastetaan valtioon, jos valtioon kuuluu useita alueita, joilla on omat sopimusvelvoitteita koskevat oikeussääntönsä. Määräys tulee sovellettavaksi liittovaltiojärjestelmissä.

Artiklan 2 kohdan mukaan valtio, johon kuuluvilla alueilla on omat sopimusvelvoitteita koskevat oikeussääntönsä, ei ole velvollinen soveltamaan yleissopimusta yksinomaan siihen kuuluvien alueiden oikeussääntöjen välillä tehtävään lainvalintaan.

20 artikla. Yhteisön oikeuden ensisijaisuus. Artiklassa määrätään, että yleissopimus on toissijainen suhteessa yhteisön oikeuteen otettuihin tai otettaviin erityisaloja koskeviin lainvalintasääntöihin. Yleissopimus on tämän lisäksi toissijainen myös tällaisten lainvalintasäännösten täytäntöön panemiseksi yhdenmukaistettuun kansalliseen lainsäädäntöön.

Sopimusvelvoitteita koskevia lainvalintasääntöjä on esimerkiksi kuluttajansuojaa koskevissa direktiiveissä ja jakson 1 kohdassa Erityisiä sopimuksia koskevat lainvalintasäännökset mainituissa vakuutusdirektiiveissä.

21 artikla. Suhde muihin yleissopimuksiin. Artiklan mukaan yleissopimus ei estä sellaisten kansainvälisten sopimusten soveltamista, joiden osapuoleksi sopimusvaltio on liittynyt tai liittyy.

Muun muassa kuljetussopimuksista on sovittu lukuisilla kansainvälisillä sopimuksilla. Lisäksi Haagin kansainvälisen yksityisoikeuden konferenssin piirissä on valmisteltu lukuisia sopimuksia. Kaikilla näillä sopimuksilla on etusija suhteessa Rooman yleissopimukseen.

Artiklan mukaan yleissopimus ei estä sopimusvaltioita tekemästä uusia sopimuksia sen jälkeen, kun yleissopimus on sen osalta tullut voimaan. Tällöin sopimusvaltion tulee kuitenkin noudattaa 24 ja 25 artiklan määräyksiä.

22 artikla. Varaumat. Artiklan 1 kohdan mukaan sopimusvaltiot voivat allekirjoittamis-, ratifioimis- tai hyväksymisajankohtana varata itselleen oikeuden olla soveltamatta 7 artiklan 1 kohtaa ja 10 artiklan 1 kohdan e alakohtaa.

Artiklan 2 kohta on poistettu vuoden 1992 yleissopimuksella, jolla Espanja ja Portugali liittyivät Rooman yleissopimukseen.

Artiklan 3 kohdan mukaan sopimusvaltiot voivat milloin tahansa peruuttaa tekemänsä varauman. Varauman vaikutus lakkaa kolmannen kalenterikuukauden ensimmäisenä päivänä sen jälkeen, kun ilmoitus peruutuksesta on tehty.

III OSASTO

LOPPUMÄÄRÄYKSET

23 artikla. Artikla sisältää poikkeuksellisen määräyksen, joka antaa sopimusvaltioille oikeuden yleissopimuksen voimaantulon jälkeen säätää yleissopimuksen määräyksistä poikkeavia lainvalintasäännöksiä. Tällaista mahdollisuutta pidettiin tarpeellisena yleissopimuksen soveltamisalan laajuuden sekä määräysten yleisen luonteen vuoksi. Artiklassa määrätään menettelystä, jota sopimusvaltion tulee noudattaa säätäessään sellaisen uuden lainvalintasäännöksen, joka koskee yleissopimuksen soveltamisalaan kuuluvaa sopimusten ryhmää.

Artiklan 1 kohdassa määrätään sopimusvaltiolle velvollisuus ilmoittaa muille allekirjoittajavaltioille aikomuksestaan saattaa voimaan uusi lainvalintasäännös. Sopimusvaltion tulee lähettää ilmoitus aikomuksestaan Euroopan yhteisöjen neuvoston pääsihteerin välityksellä.

Artiklan 2 kohdassa määrätään, että allekirjoittajavaltiot voivat kuuden kuukauden määräajassa pääsihteerille tehdystä ilmoituksesta pyytää tätä järjestämään allekirjoittajavaltioiden väliset neuvottelut yksimielisyyden saavuttamiseksi.

Artiklan 3 kohdan mukaan sopimusvaltio voi muuttaa lakiaan, jos yksikään allekirjoittajavaltio ei määräajassa ole pyytänyt neuvotteluja tai jos neuvottelut eivät ole johtaneet yksimielisyyteen kahden vuoden kuluessa pääsihteerille tehdystä ilmoituksesta. Sopi musvaltio voi siis viimeistään kahden vuoden kuluttua ilmoituksen tekemisestä säätää uuden lainvalintasäännöksen siitä riippumatta, ovatko neuvottelut johtaneet yksimielisyyteen. Sopimusvaltion tulee antaa tiedoksi uusi lainvalintasäännös ja sopimusvaltion tekemät mahdolliset muut toimenpiteet muille allekirjoittajavaltioille Euroopan yhteisöjen neuvoston pääsihteerin välityksellä.

24 artikla. Artiklassa 24 ja 25 määrätään sopimusvaltion liittymisestä muihin yleissopimuksiin. Sopimusvaltion tulee tällöin tietyin poikkeuksin noudattaa 23 artiklassa määrättyä menettelyä.

24 artiklan 1 kohdassa määrätään, että 23 artiklassa tarkoitettua menettelyä sovelletaan myös, jos sopimusvaltio sen jälkeen, kun yleissopimus on sen osalta tullut voimaan, haluaa liittyä sellaisen monenvälisen sopimuksen osapuoleksi, jonka pääasiallinen tarkoitus tai jokin pääasiallisista tarkoituksista on lainvalinnan sääntely yleissopimuksessa määrätyssä asiassa. Edellä 23 artiklan 3 kohdassa mainittu kahden vuoden määräaikaa vastaava aika on kuitenkin yksi vuosi.

Artiklan 2 kohdassa määrätään, että 1 kohdan menettelyä ei sovelleta, jos sopimusvaltio tai jokin Euroopan yhteisöistä on jo liittynyt monenvälisen sopimuksen osapuoleksi. Menettelyä ei myöskään sovelleta, jos monenvälisellä sopimuksella on tarkoitus muuttaa sellaista sopimusta, jonka osapuolena kyseessä oleva valtio on, tai jos kyseessä on Euroopan yhteisöjen perustamissopimusten puitteissa tehty sopimus.

25 artikla. Artiklassa määrätään, että sopimusvaltio voi pyytää Euroopan yhteisöjen neuvoston pääsihteeriä järjestämään tämän yleissopimuksen allekirjoittajavaltioiden välisen neuvottelun, jos se katsoo, että muiden kuin 24 artiklan 1 kohdassa tarkoitettujen sopimusten tekeminen vaarantaa yleissopimuksella toteutetun yhdenmukaisuuden.

26 artikla. Artiklassa määrätään, että kukin sopimusvaltio voi pyytää yleissopimuksen tarkistamista. Tällöin Euroopan yhteisöjen neuvoston puheenjohtaja kutsuu koolle tarkistuskonferenssin.

27 artikla. Artikla on poistettu vuoden 1992 yleissopimuksella, jolla Espanja ja Portugali liittyivät Rooman yleissopimukseen.

28 artikla. Artiklassa määrätään yleissopimuksen osapuoleksi tulemisesta.

29 artikla. Artiklassa määrätään yleissopimuksen voimaantulosta. Kuten edellä mainittiin, yleissopimus tuli kansainvälisesti voimaan 1 päivänä huhtikuuta 1991.

30 artikla. Artikla sisältää yleissopimuksen voimassaoloa koskevia säännöksiä. Artiklan 1 kohdan mukaan yleissopimus on voimassa kymmenen vuotta sen 29 artiklan 1 kohdan mukaisesta voimaantulopäivästä. Tämä määräys koskee myös niitä valtioita, joiden osalta se on tullut tai tulee voimaan myöhemmin.

Artiklan 2 kohdan mukaan yleissopimus on voimassa ilman eri toimenpiteitä viisi vuotta kerrallaan, jollei sitä irtisanota.

Artiklan 3 kohdassa määrätään irtisanomismenettelystä. Irtisanomisesta on ilmoitettava Euroopan yhteisöjen neuvoston pääsihteerille viimeistään kuusi kuukautta ennen kymmenen tai viiden vuoden määräajan päättymistä.

Artiklan 4 kohdassa määrätään, että irtisanominen koskee ainoastaan ilmoituksen tehnyttä valtiota. Muiden sopimusvaltioiden osalta yleissopimus pysyy voimassa.

31 artikla. Artiklassa määrätään seikoista, joista Euroopan yhteisöjen neuvoston pääsihteerin tulee ilmoittaa Euroopan talousyhteisön perustamissopimuksen osapuolina oleville valtioille.

32 artikla. Artiklassa määrätään, että yleissopimukseen liitetty pöytäkirja on sen erottamaton osa.

33 artikla. Artiklassa määrätään yleissopimuksen seitsemän eri kieliversiota yhtä todistusvoimaisiksi.

PÖYTÄKIRJA

Yleissopimukseen on liitetty pöytäkirja, jonka mukaan Tanska saa edelleen pitää voimassa "Solov\'in" (merilaki) 169 §:n säännöksen tavaroiden merikuljetuksia koskeviin asioihin sovellettavasta laista. Lisäksi pöytäkirjan mukaan Tanska voi muuttaa kyseistä säännöstä noudattamatta yleissopimuksen 23 artiklassa määrättyä menettelyä.

1.3. Vuoden 1988 ensimmäinen pöytäkirja yhteisön tuomioistuimesta Rooman yleissopimuksen tulkitsijana

1 artikla. Artiklassa määrätään yhteisöjen tuomioistuimelle toimivalta antaa ratkaisu seuraavien asiakirjojen tulkinnasta: Rooman yleissopimus, sen jälkeen tehdyt liittymissopimukset ja tässä tarkoitettu pöytäkirja.

2 artikla. Artiklassa määrätään niistä tuomioistuimista, jotka voivat pyytää ennakko ratkaisua. Ennakkoratkaisua voivat vireillä olevan asian yhteydessä pyytää artiklan a kohdassa mainitut kunkin sopimusvaltion ylimmät tuomioistuimet. Lisäksi sitä voivat pyytää b kohdan mukaan sopimusvaltioiden tuomioistuimet muutoksenhakuasiaa käsitellessään. Pöytäkirjan mukainen ennakkoratkaisumenettely poikkeaa EY:n perustamissopimuksen 177 artiklassa tarkoitetusta ennakkoratkaisumenettelystä siten, että ensimmäisen asteen tuomioistuimilla ei ole oikeutta tehdä ennakkoratkaisupyyntöä. Toiseksi tuomioistuimella, jonka päätökseen ei voida hakea muutosta, ei ole pöytäkirjan mukaan velvollisuutta pyytää ennakkoratkaisua, vaan vain tällainen oikeus.

3 artikla. Artiklan 1 kohdassa määrätään, että sopimusvaltion toimivaltainen viranomainen voi pyytää ratkaisua 1 artiklassa mainittuihin asiakirjoihin sisältyvien määräysten tulkintaa koskevaan kysymykseen, jos kyseisen valtion tuomioistuimen antama lainvoimainen päätös on ristiriidassa yhteisöjen tuomioistuimen antaman tulkinnan kanssa tai 2 artiklassa mainitun tuomioistuimen lainvoimaisen päätöksen kanssa. Artiklan 2 kohdan mukaan tuomioistuimen artiklassa tarkoitetun pyynnön johdosta antama tulkinta ei vaikuta päätöksiin, joiden vuoksi tulkintaa pyydettiin. Artiklan 3 kohdassa annetaan myös sopimusvaltion kassaatiotuomioistuimen julkisasiamiehellä oikeus tehdä 1 kohdan mukainen pyyntö. Lisäksi 3 kohdan mukaan sopimusvaltio voi antaa tällaisen oikeuden muulle viranomaiselleen.

Esityksen mukaan toimivaltainen viranomainen pyytämään tässä artiklassa tarkoitettua tulkintaratkaisua olisi Suomessa oikeusministeriö.

Artiklan 4 kohdassa annetaan sopimusvaltioille, Euroopan yhteisöjen komissiolle ja neuvostolle oikeus toimittaa tuomioistuimelle kirjelmiä ja kirjallisia huomautuksia kahden kuukauden kuluessa siitä, kun tuomioistuimen kirjaaja on ilmoittanut artiklan mukaisesta pyynnöstä sopimusvaltioille. Artiklan 5 kohdassa määrätään, että artiklan mukaisessa menettelyssä ei peritä oikeudenkäyntimaksuja eikä korvata kuluja.

4 artikla. Artiklan 1 kohdassa määrätään, että 1 artiklassa tarkoitettujen asiakirjojen tulkintamenettelyyn sovelletaan EY:n perustamissopimuksen ja sen liitteenä olevan yhteisöjen tuomioistuimen perussääntöä koskevan pöytäkirjan määräyksiä, joita sovelletaan perustamissopimuksen 177 artiklan mukaisessa menettelyssä. Lisäksi tulkintamenettelyyn sovelletaan EY:n tuomioistuimen työjärjestyksen 103 artiklan 2 kohdan nojalla mainitun työjärjestyksen määräyksiä, jollei ennakkoratkaisuasioiden luonteesta muuta johdu.

Tämän pöytäkirjan mukaiseen ennakkoratkaisumenettelyyn sovelletaan siten edellä mainittujen asiakirjojen määräyksiä esimerkiksi oikeudenkäyntikielestä, pyynnön tiedoksiannosta ja käsittelyvaiheista. Asiakirjoihin ei sisälly täsmällistä määräystä ennakkoratkaisujen sitovuudesta. EY:n tuomioistuimen työjärjestyksen 65 artiklassa todetaan ainoastaan yleisesti, että tuomiot ovat sitovia niiden julistamispäivämäärästä alkaen. EY:n tuomioistuin on oikeuskäytännössään todennut, että sen antama tulkintapäätös sitoo tietyin varauksin kansallista tuomioistuinta, joka on pyytänyt ennakkoratkaisua.

Artiklan 2 kohdan mukaan EY:n tuomioistuimen työjärjestystä tarkistetaan ja täydennetään tarvittaessa perustamissopimuksen 188 artiklan mukaisesti.

5 artikla. Artiklassa määrätään allekirjoittajavaltioiden velvollisuudesta ratifioida pöytäkirja.

6 artikla. Artiklassa määrätään pöytäkirjan voimaantulosta. Artiklan 1 kohdan mukaan voimaantulon edellytyksenä on seitsemän sopimusvaltion tekemä ratifiointi. Pöytäkirja tulee voimaan kolmannen kuukauden ensimmäisenä päivänä sen jälkeen, kun viimeisenä ratifioinnin suorittanut valtio on tallettanut ratifioimiskirjansa. Jos kuitenkin toinen pöytäkirja tulee voimaan myöhemmin kuin ensimmäinen, myös ensimmäinen pöytäkirja tulee voimaan toisen pöytäkirjan voimaantulopäivänä.

Artiklan 2 kohdassa määrätään voimaantulosta sellaisen valtion osalta, joka ratifioi pöytäkirjan sen jälkeen, kun pöytäkirja on 1 kohdan mukaan tullut voimaan. Tällöin pöytäkirja tulee voimaan ratifioimiskirjan tallettamisesta seuraavan kolmannen kuukauden ensimmäisenä päivänä.

Kuten edellä mainittiin, pöytäkirja ei ole tullut vielä voimaan. Belgiaa, Irlantia ja Tanskaa lukuunottamatta muut sopimusvaltiot ovat ratifioineet pöytäkirjan.

7―11 artikla. Artiklat sisältävät tavanomaiset loppumääräykset. Kyseisissä artikloissa määrätään muun muassa pöytäkirjan voimas saolosta. Pöytäkirja on voimassa yhtä kauan kuin Rooman yleissopimus on sen 30 artiklassa säädetyin edellytyksin voimassa.

1.4. Vuoden 1988 toinen pöytäkirja yhteisön tuomioistuimesta Rooman yleissopimuksen tulkitsijana

1 artikla. Artiklan 1 kohdassa annetaan EY:n tuomioistuimelle Rooman yleissopimuksen osalta ensimmäisessä pöytäkirjassa määritelty toimivalta. Tässä yhteydessä sovelletaan tuomioistuimen perussäännöstä tehtyä pöytäkirjaa ja tuomioistuimen työjärjestystä.

Artiklan 2 kohdan mukaan tuomioistuimen työjärjestystä tarkistetaan ja täydennetään tarvittaessa perustamissopimuksen 188 artiklan mukaisesti.

2 artikla. Artiklassa määrätään allekirjoittajavaltioiden velvollisuudesta ratifioida pöytäkirja.

3 artikla. Artiklassa säädetään pöytäkirjan voimaantulosta. Voimaantulon edellytyksenä on, että kaikki allekirjoittajavaltiot ovat ratifioineet pöytäkirjan. Pöytäkirja tulee voimaan kolmannen kuukauden ensimmäisenä päivänä sen jälkeen, kun viimeisenä ratifioinnin suorittanut valtio on tallettanut ratifioimiskirjansa.

Kuten edellä mainittiin, pöytäkirja ei ole tullut vielä voimaan. Belgiaa ja Tanskaa lukuun ottamatta muut sopimusvaltiot ovat ratifioineet pöytäkirjan.

4 artikla. Artiklassa määrätään pöytäkirjan eri kieliversioiden todistusvoimaisuudesta.

1.5. Vuoden 1984 ja vuoden 1992 yleissopimus

Vuoden 1984 yleissopimuksessa on määräyksiä Kreikan liittymisestä Rooman yleissopimukseen ja vuoden 1992 yleissopimuksessa Espanjan ja Portugalin liittymisestä. Vuoden 1992 yleissopimuksen 2 artiklassa määrätään lisäksi eräitä tarkistuksia Rooman yleissopimukseen. Artiklassa poistetaan Rooman yleissopimuksen 22 artiklan 2 kohta, joka koskee varausten tekemistä 27 artiklan 2 kohdan mukaisen laajentamisen yhteydessä, yleissopimuksen maantieteellistä soveltamisalaa koskeva 27 artikla sekä 30 artiklan 3 kohdan toinen virke, joka koskee irtisanomisen rajaamista.

2. Lakiehdotusten perustelut

2.1. Laki Itävallan, Suomen ja Ruotsin liittymisestä sopimusvelvoitteisiin sovellettavaa lakia koskevaan yleissopimukseen sekä sen tulkintaa Euroopan yhteisöjen tuomioistuimessa koskevaan ensimmäiseen ja toiseen pöytäkirjaan tehdyn yleissopimuksen eräiden määräysten hyväksymisestä

1 §. Pykälässä ehdotetaan säädettäväksi, että liittymissopimuksen lainsäädännön alaan kuuluvat määräykset ovat voimassa niin kuin siitä on sovittu.

2 §. Pykälän mukaan oikeusministeriö olisi se viranomainen, joka on toimivaltainen pyytämään tulkintaratkaisua EY:n tuomioistuimelta vuoden 1988 ensimmäisen pöytäkirjan 3 artiklan mukaisesti. Tulkintapyynnön tekemisen edellytyksiä ja tulkintaratkaisun vaikutuksia sekä menettelyllisiä kysymyksiä on selvitetty edellä jaksossa 1.3.

3 §. Pykälässä säädetään lain voimaantulosta. Laki tulisi voimaan asetuksella säädettävänä ajankohtana.

Rooman yleissopimuksen 17 artiklan mukaan yleissopimusta sovelletaan sen voimaantulon jälkeen tehtyihin sopimuksiin. Siksi ehdotetaan, että tämä laki tulee sovellettavaksi sopimuksiin, jotka on tehty sen jälkeen, kun liittymissopimus on Suomen osalta tullut voimaan. Ennen lain voimaantuloa tehtyihin sopimuksiin ja sitoumuksiin sovelletaan aikaisempaa lakia.

2.2. Työsopimuslaki

17 §. Yleissäännös työnantajan velvollisuuksista. Pykälän 6 momentissa säädetään, että saman pykälän 1 ja 2 momentin säännöksiä työehtosopimusten yleissitovuudesta on pidettävä yleislaissa tarkoitettuina Suomen oikeuden pakottavina säännöksinä, kun ulkomaalainen tekee työsopimuksen nojalla työtä Suomessa. Viittaus yleislain 12 §:ään ehdotetaan korvattavaksi viittauksella kansainvälisesti pakottavia säännöksiä koskevaan Rooman yleissopimuksen 7 artiklan 2 kohtaan. Kuten jaksossa 6 on todettu, kysymys kansainvälisesti pakottavien säännösten alasta tulee uudelleen käsiteltäväksi pantaessa täytäntöön lähetettyjä työntekijöitä koskeva direktiivi.

51 a §. Työsopimukseen sovellettava laki. Pykälään ehdotetaan informaatiosyistä otetta vaksi viittaussäännös, jonka mukaan kansainvälisluonteisiin työsopimuksiin sovellettava laki määräytyy Rooman yleissopimuksen mukaisesti. Rooman yleissopimuksen määräysten lisäksi sovellettavaksi tulee työsopimuslain 17 §:n 6 momentti sekä muut työsopimuksia koskevat kansainvälisesti pakottavat säännökset.

2.3. Laki eräisiin kansainvälisluonteisiin vakuutussopimuksiin sovellettavasta laista

1 §. Soveltamisala. Pykälän 1 momentissa säädetään, minkä valtion lakia sovelletaan vakuutussopimukseen, kun vahinkovakuutuksen kattama riski sijaitsee jossakin ETA-valtiossa tai kun henkivakuutuksen ottajan vakinainen asuinpaikka on ETA-valtiossa. Jos henkivakuutuksen ottajana on oikeushenkilö, lakia sovelletaan, jos se toimipaikka, johon sopimus liittyy, on ETA-valtiossa.

Ehdotus laajentaisi lain soveltamisalaa. Lain soveltaminen ei ehdotuksen mukaan edellytä, että vakuutuksenantajan päähallinto sijaitsee jossakin ETA-valtiossa ja että vakuutus on myönnetty vakuutuksenantajan ETA-valtiossa sijaitsevasta toimipaikasta. Vakuutussopimuksiin sovellettava laki määräytyisi siten tämän lain mukaan, jos riski sijaitsee ETA-valtion alueella, ja Rooman yleissopimuksen mukaan, jos riski sijaitsee muualla kuin ETA-valtiossa. ETA-valtioiden alueella sijaitseviin riskeihin sovellettaisiin siten lakiin sisältyviä erityisiä lainvalintasäännöksiä, jotka ovat yksityiskohtaisempia kuin Rooman yleissopimuksen määräykset. Tiettyjen vakuutusten osalta valinnanvapaus sovellettavan lain suhteen on tämän lain mukaan hieman suppeampi kuin Rooman yleissopimuksen nojalla.

Esityksessä ei ehdoteta muutoksia 1 §:n 2 momenttiin, jonka mukaan laki ei koske jälleenvakuutusta eikä lakisääteistä potilas-, tapaturma- tai eläkevakuutusta. Jälleenvakutuukseen sovellettava laki määräytyy Rooman yleissopimuksen mukaisesti siitä riippumatta, sijaitseeko riski ETA-valtion alueella vai ei. Lakisääteisistä potilas-, tapaturma- ja eläkevakuutuksista säädetään pakottavilla julkisoikeudellisilla säännöksillä, minkä vuoksi lainvalintasäännöksillä ei ole niiden osalta merkitystä.

13 §. Sopimukseen sovellettavaa lakia yleisesti koskevat säännökset. Pykälässä ehdotetaan säädettäväksi, että lain soveltamisalaan kuuluviin vakuutussopimuksiin sovelletaan Rooman yleissopimuksen määräyksiä siltä osin kuin tässä laissa ei toisin säädetä.

Pykälä muuttuisi siten, että yleislain asemesta täydentävästi sovellettavaksi tulisivat Rooman yleissopimuksen määräykset. Sovellettavaksi tulisivat esimerkiksi yleissopimuksen 8 artikla sopimuksen aineellisesta pätevyydestä ja 9 artikla muodon pätevyydestä.

2.4. Kuluttajansuojalaki

4 luku. Sopimuksen sovittelu ja tulkinta

5 §. Pykälä perustuu sopimusehtodirektiivin 6 artiklan 2 kohtaan, jonka sisällön osalta viitataan edellä yleisperustelujen jaksossa 3 esitettyyn. Ehdotetussa pykälässä rajoitetaan Euroopan talousalueen ulkopuolisen valtion lakiin tehdyn lakiviittauksen vaikutuksia, jos ilman lakiviittausta sopimukseen olisi sovellettava ETA-valtiossa voimassa olevia kohtuuttomia sopimusehtoja koskevia säännöksiä. Säännöksiä ei voida syrjäyttää, jos niissä suojataan kuluttajaa tehokkaammin kohtuuttomia sopimusehtoja vastaan kuin lakiviittauksen perusteella sovellettavassa laissa. Sopimukseen voivat siten tulla sovellettavaksi kahden oikeusjärjestyksen säännökset: lakiviittauksella syrjäytetyn ETA-valtion lain kohtuuttomia sopimusehtoja koskevat säännökset ja muilta osin sen valtion laki, johon lakiviittaus on tehty.

12 luku

Erinäisiä säännöksiä

1 e §. Kuluttajasaatavan vanhentuminen. Luvun muissa pykälissä käytetään otsikoita. Yhtenäisyyden vuoksi pykälään ehdotetaan lisättäväksi otsikko.

1 f §. Yleiset lainvalintasäännökset. Pykälässä säädetään kuluttajansuojalain soveltamisalaan kuuluviin sopimusvelvoitteisiin sovellettavasta laista. Ensinnäkin pykälässä viitataan näiden sopimusvelvoitteiden osalta Rooman yleissopimukseen. Niin kuin yksityiskohtaisissa perusteluissa jaksossa 1.2. on selvitetty, kuluttajasopimuksen käsite Rooman yleissopimuksen 5 artiklassa on jossakin määrin suppeampi kuin kuluttajansuojalainsäädännössämme. Siltä osin kuin kuluttajansuojalain soveltamisalaan kuuluvat sopimusvelvoitteet jäävät Rooman yleissopimuksen 5 artiklan ulkopuolelle tai sopimusvelvoitteella ei ole artiklan 2 kohdassa tarkoitettua yhteyttä kuluttajan asuinpaikkavaltioon, sopimusvelvoitteeseen sovellettava laki määräytyy Rooman yleissopimuksen yleisten lainvalintasäännösten mukaisesti.

Lisäksi pykälässä ehdotetaan säädettäväksi, että myös Rooman yleissopimuksen soveltamisalan ulkopuolelle jäävien sopimusvelvoitteiden osalta noudatetaan soveltuvin osin Rooman yleissopimuksen määräyksiä. Rooman yleissopimuksen määräyksiä ei sovelleta muun muassa siirtokelpoisista arvopapereista johtuviin velvoitteisiin siltä osin kuin velvoitteet johtuvat niiden siirtokelpoisuudesta. Siirtokelpoisuuteen liittyvät esimerkiksi maksusuoja ja väitesuoja.

Pykälä on toissijainen suhteessa muualla lainsäädännössä oleviin lainvalintasäännöksiin.

3. Voimaantulo

Liittymissopimus tulee voimaan Suomen osalta kolmannen kuukauden ensimmäisenä päivänä sen jälkeen, kun Suomi on tallettanut ratifioimiskirjansa. Esitykseen sisältyvät lait ehdotetaan tuleviksi voimaan asetuksella säädettävänä ajankohtana samanaikaisesti kuin liittymissopimus Suomen osalta tulee voimaan.

Ennen lakien voimaantuloa tehtyihin kansainvälisluonteisiin sopimuksiin ehdotetaan sovellettavaksi aikaisempaa lakia.

4. Eduskunnan suostumuksen tarpeellisuus

Rooman yleissopimuksen määräykset edellyttävät laintasoista sääntelyä. Määräykset ovat eräiltä osin ristiriidassa yleislain ja työsopimuslain kanssa. Lisäksi yleissopimuksen voimaansaattaminen edellyttää eräiden merityötä, ulkomaisia vakuutusyhtiöitä sekä ulkomaisia luotto- ja rahoituslaitoksia koskevien lainvalintasäännösten kumoamista sekä kansainvälisluonteisista vakuutussopimuksista annettun lain ja kuluttujansuojalain muuttamista. Näin ollen eduskunnan suostumus liittymissopimuksen hyväksymiseksi on tarpeen.

5. Säätämisjärjestys

Rooman yleissopimukseen liittyvällä vuoden 1988 toisella pöytäkirjalla annetaan EY:n tuomioistuimelle tietty toimivalta tulkita Rooman yleissopimuksen, sen jälkeen tehtyjen liittymissopimusten sekä vuoden 1988 ensimmäisen pöytäkirjan määräyksiä. EY:n tuomioistuimen toimivallan laajuudesta määrätään vuoden 1988 ensimmäisessä pöytäkirjassa. EY:n tuomioistuimen pöytäkirjojen nojalla antamat ennakkoratkaisut sitovat kansallista tuomioistuimia. Tuomioistuimilla ei ole velvollisuutta pyytää ennakkoratkaisua, vaan vain tällainen oikeus. Tuomioistuimille jää siten täysi vapaus päättää tulkita Rooman yleissopimusta itse tai päättää pyytää tulkintakysymykseen EY:n tuomioistuimen ennakkoratkaisua.

Vuoden 1988 ensimmäisen ja toisen pöytäkirjan mukainen ennakkoratkaisumenettely vastaa edellä mainittujen seikkojen osalta Euroopan poliisiviraston perustamisesta tehtyyn yleissopimukseen liittyvän pöytäkirjan mukaista ennakkoratkaisumenettelyä. Mainittua yleissopimusta käsiteltäessä perustuslakivaliokunta katsoi, että tuomioistuinten omaan harkintavaltaan jätetty menettelytapavalinta on sopusoinnussa perustuslakiin pohjautuvan tuomioistuinten riippumattomuusperiaatteen kanssa (PeVL 28/1997 vp). Koska ennakkoratkaisun pyytäminen on Rooman yleissopimukseen liittyvien pöytäkirjojen mukaan va paaehtoista ja yksittäistapauksissa tuomioistuimen vapaassa harkinnassa, tässä esityksessä ehdotetaan, että laki Itävallan, Suomen ja Ruotsin liittymisestä sopimusvelvoitteisiin sovellettavaa lakia koskevaan yleissopimukseen sekä sen tulkintaa Euroopan yhteisöjen tuomioistuimessa koskevaan ensimmäiseen ja toiseen pöytäkirjaan tehdyn yleissopimuksen eräiden määräysten hyväksymisestä käsitellään valtiopäiväjärjestyksen 66 §:ssä säädetyssä järjestyksessä.

Edellä olevan perusteella ja hallitusmuodon 33 §:n mukaisesti esitetään,

että Eduskunta hyväksyisi ne Brysselissä 29 päivänä marraskuuta 1996 Itävallan, Suomen ja Ruotsin liittymisestä sopimusvelvoitteisiin sovellettavaa lakia koskevaan yleissopimukseen sekä sen tulkintaa Euroopan yhteisöjen tuomioistuimessa koskevaan ensimmäiseen ja toiseen pöytäkirjaan tehdyn yleissopimuksen määräykset, jotka vaativat Eduskunnan suostumuksen.

Koska liittymissopimus sisältää määräyksiä, jotka kuuluvat lainsäädännön alaan, ja koska liittymissopimuksen voimaansaattaminen edellyttää eräitä muutoksia voimassa olevaan lainsäädäntöön, annetaan samalla Eduskunnan hyväksyttäviksi seuraavat lakiehdotukset:

1.

Laki Itävallan, Suomen ja Ruotsin liittymisestä sopimusvelvoitteisiin sovellettavaa lakia koskevaan yleissopimukseen sekä sen tulkintaa Euroopan yhteisöjen tuomioistuimessa koskevaan ensimmäiseen ja toiseen pöytäkirjaan tehdyn yleissopimuksen eräiden määräysten hyväksymisestä

Eduskunnan päätöksen mukaisesti säädetään:


1 §

Brysselissä 29 päivänä marraskuuta 1996 Itävallan, Suomen ja Ruotsin liittymisestä Roomassa 19 päivänä kesäkuuta 1980 avattuun sopimusvelvoitteisiin sovellettavaa lakia koskevaan yleissopimukseen (Rooman yleissopimus) sekä sen tulkintaa Euroopan yhteisöjen tuomioistuimessa koskevaan ensimmäiseen ja toiseen pöytäkirjaan tehdyn yleissopimuksen määräykset ovat, mikäli ne kuuluvat lainsäädännön alaan, voimassa niin kuin siitä on sovittu.


2 §

Rooman yleissopimuksen tulkintaa Euroopan yhteisöjen tuomioistuimessa koskevan ensimmäisen pöytäkirjan 3 artiklan 1 kohdassa tarkoitettu toimivaltainen viranomainen on Suomessa oikeusministeriö.


3 §

Tämä laki tulee voimaan asetuksella säädettävänä ajankohtana.




2.

Laki kansainvälisluonteisiin sopimuksiin sovellettavasta laista annetun lain kumoamisesta

Eduskunnan päätöksen mukaisesti säädetään:


1 §

Tällä lailla kumotaan kansainvälisluonteisiin sopimuksiin sovellettavasta laista 27 päivänä toukokuuta 1988 annettu laki (466/1988).


2 §

Tämä laki tulee voimaan asetuksella säädettävänä ajankohtana.


Ennen tämän lain voimaantuloa tehtyihin sopimuksiin ja sitoumuksiin sovelletaan aikaisempaa lakia.




3.

Laki työsopimuslain muuttamisesta

Eduskunnan päätöksen mukaisesti

kumotaan 30 päivänä huhtikuuta 1970 annetun työsopimuslain (320/1970) 51b ja 51c §, sellaisina kuin ne ovat laissa 467/1988, ja

muutetaan 17 §:n 6 momentti ja 51 a §, sellaisina kuin ne ovat, 17 §:n 6 momentti laissa 466/1996 ja 51 a § mainitussa laissa 467/1988, seuraavasti:


17 §
Yleissäännös työnantajan velvollisuuksista

Mitä 1 ja 2 momentissa säädetään, on pidettävä Roomassa 19 päivänä kesäkuuta 1980 tehdyn sopimusvelvoitteisiin sovellettavaa lakia koskevan yleissopimuksen (Rooman yleissopimus) 7 artiklan 2 kohdassa tarkoitettuina Suomen oikeuden pakottavina säännöksinä, milloin työsopimus, jonka nojalla ulkomainen työntekijä tekee työtä Suomessa, koskee muuta työtä kuin sellaista suunnittelua, valvontaa ja koulutusta, joka liittyy koneen, laitteen tai asiantuntijajärjestelmän hankintaan, sekä näitä koskevaa asennus-, korjaus- tai huoltotyötä taikka henkilöiden ja tavaroiden kuljetusta Suomen kautta tai Suomeen, kun tällainen työ on luonteeltaan tilapäistä eikä työtä voida teettää kotimaisella työvoimalla.


51 a §
Työsopimukseen sovellettava laki

Jos työsopimuksella on liittymä useampaan kuin yhteen valtioon, työsopimukseen sovellettava laki määräytyy Rooman yleissopimuksen mukaisesti.



Tämä laki tulee voimaan asetuksella säädettävänä ajankohtana.

Ennen tämän lain voimaantuloa tehtyihin työsopimuksiin sovelletaan aikaisempia säännöksiä.



4.

Laki merimieslain 87 §:n kumoamisesta

Eduskunnan päätöksen mukaisesti säädetään:


1 §

Tällä lailla kumotaan 7 päivänä kesäkuuta 1978 annetun merimieslain (423/1978) 87 §.


2 §

Tämä laki tulee voimaan asetuksella säädettävänä ajankohtana.




5.

Laki merityöaikalain 16 c §:n kumoamisesta

Eduskunnan päätöksen mukaisesti säädetään:


1 §

Tällä lailla kumotaan 9 päivänä huhtikuuta 1976 annetun merityöaikalain (296/1976) 16 c §, sellaisena kuin se on laissa 435/1984.


2 §

Tämä laki tulee voimaan asetuksella säädettävänä ajankohtana.




6.

Laki merimiesten vuosilomalain 28 §:n kumoamisesta

Eduskunnan päätöksen mukaisesti säädetään:


1 §

Tällä lailla kumotaan 1 päivänä kesäkuuta 1984 annetun merimiesten vuosilomalain (433/1984) 28 §.


2 §

Tämä laki tulee voimaan asetuksella säädettävänä ajankohtana.




7.

Laki eräisiin kansainvälisluonteisiin vakuutussopimuksiin sovellettavasta laista annetun lain 1 ja 13 §:n muuttamisesta

Eduskunnan päätöksen mukaisesti

muutetaan eräisiin kansainvälisluonteisiin vakuutussopimuksiin sovellettavasta laista 8 päivänä tammikuuta 1993 annetun lain (91/1993) 1 §:n 1 momentti ja 13 § seuraavasti:


1 §
Soveltamisala

Tässä laissa säädetään, minkä valtion lakia sovelletaan vakuutussopimukseen, kun vahinkovakuutuksen kattama riski sijaitsee jossakin Euroopan talousalueeseen kuuluvassa valtiossa (ETA-valtiossa) tai kun henkivakuutuksen ottajan vakinainen asuinpaikka tai, jos vakuutuksenottaja on oikeushenkilö, sen toimipaikka, johon sopimus liittyy, on ETA-valtiossa.



13 §
Sopimuksiin sovellettavaa lakia yleisesti koskevat säännökset

Muutoin tässä laissa tarkoitettuihin vakuutussopimuksiin sovelletaan Roomassa 19 päivänä kesäkuuta 1980 tehdyn sopimusvel- voitteisiin sovellettavaa lakia koskevan yleissopimuksen määräyksiä.



Tämä laki tulee voimaan asetuksella säädettävänä ajankohtana.

Ennen tämän lain voimaantuloa tehtyihin vakuutussopimuksiin sovelletaan aikaisempaa lakia.



8.

Laki ulkomaisista vakuutusyhtiöistä annetun lain 58 §:n kumoamisesta

Eduskunnan päätöksen mukaisesti säädetään:


1 §

Tällä lailla kumotaan ulkomaisista vakuutusyhtiöistä 17 päivänä maaliskuuta 1995 annetun lain (398/1995) 58 §.


2 §

Tämä laki tulee voimaan asetuksella säädettävänä ajankohtana.




9.

Laki ulkomaisen luotto- ja rahoituslaitoksen toiminnasta Suomessa annetun lain 22 §:n kumoamisesta

Eduskunnan päätöksen mukaisesti säädetään:


1 §

Tällä lailla kumotaan ulkomaisen luotto- ja rahoituslaitoksen toiminnasta Suomessa 30 päivänä joulukuuta 1993 annetun lain (1608/1993) 22 §.


2 §

Tämä laki tulee voimaan asetuksella säädettävänä ajankohtana.




10.

Laki kuluttajansuojalain 4 ja 12 luvun muuttamisesta

Eduskunnan päätöksen mukaisesti

lisätään 20 päivänä tammikuuta 1978 annetun kuluttajansuojalain (38/1978) 4 lukuun, sellaisena kuin se on laissa 1259/1994, uusi 5 § sekä 12 luvun 1 e §:ään, sellaisena kuin se on laissa 541/1994, otsikko ja lukuun siihen myöhemmin tehtyine muutoksineen uusi 1 f § seuraavasti:


4 luku

Sopimuksen sovittelu ja tulkinta

5 §

Lakiviittauksella, jonka perusteella sopimukseen sovelletaan Euroopan talousalueen ulkopuolisen valtion lakia, ei voida syrjäyttää Euroopan talousalueeseen kuuluvassa valtiossa voimassa olevia lakiviittauksen puuttuessa sovellettavia säännöksiä kohtuuttomista sopimusehdoista, jos niissä suojataan kuluttajaa tehokkaammin kohtuuttomia sopimusehtoja vastaan kuin lakiviittauksen perusteella sovellettavassa laissa.


12 luku

Erinäisiä säännöksiä

1 e §
Kuluttajasaatavan vanhentuminen
1 f §
Yleiset lainvalintasäännökset

Siltä osin kuin tämän tai muun lain säännöksistä ei johdu muuta, tässä laissa tarkoitettuihin sopimusvelvoitteisiin sovellettava laki määräytyy Roomassa 19 päivänä kesäkuuta 1980 tehdyn sopimusvelvoitteisiin sovellettavaa lakia koskevan yleissopimuksen mukaisesti. Silloinkin kun tässä laissa tarkoitetut sopimusvelvoitteet eivät kuulu mainitun yleissopimuksen soveltamisalaan, noudatetaan yleissopimuksen määräyksiä soveltuvin osin.



Tämä laki tulee voimaan asetuksella säädettävänä ajankohtana.

Ennen tämän lain voimaantuloa tehtyihin sopimuksiin sovelletaan aikaisempaa lakia.



Helsingissä 28 päivänä elokuuta 1998

Tasavallan Presidentti
MARTTI AHTISAARI

Ulkoasiainministeri
Tarja Halonen

Lisää muistilistalle

Muuta kansioita

Dokumentti ei ole muistilistallasi. Lisää se valittuun tai uuteen kansioon.

Lisää dokumentti kansioihin tai poista se jo liitetyistä kansioista.

Lisää uusi kansio.

Lisää uusi väliotsikko.