VNS 4/1997

Eduskunta on 23 päivänä toukokuuta 1997 lähettänyt suuren valiokunnan käsiteltäväksi valtioneuvoston selonteon VNS 4/1997 vp.

Eduskunnan päätöksen mukaisesti perustuslaki-, valtiovarain- ja talousvaliokunnat ovat antaneet suurelle valiokunnalle lausunnon selonteosta. Lausunnot (PeVL 18/1997 vp, VaVL 13/1997 vp, TaVL 5/1997 vp) ovat tämän mietinnön liitteenä.

Valiokunnassa ovat olleet kuultavina selon-teon johdosta valtiovarainvaliokunnan ja talousvaliokunnan jäsenille avoimissa kokouksissa valtiovarainministeri Sauli Niinistö, alivaltiosihteeri Johnny Åkerholm valtiovarainministeriöstä, johtokunnan jäsen Matti Vanhala Suomen Pankista, pääjohtaja Sixten Korkman Euroopan unionin neuvoston pääsihteeristöstä, professori Lars Calmfors Tukholman yliopistosta ja professori Jukka Pekkarinen Helsingin kauppakorkeakoulusta. Selonteon käsittelyyn osallistuvien muiden valiokuntien yhteisissä, suuren valiokunnan jäsenille avoimissa kokouksissa ovat olleet kuultavina lisäksi seuraavat asiantuntijat: finanssineuvos Tuomas Sukselainen ja projektipäällikkö Rauno Niinimäki valtiovarainministeriöstä, osastopäällikkö Pentti Pikkarainen Suomen Pankista, toimitusjohtaja Matti Sipilä Suomen Pankkiyhdistyksestä, toimitusjohtaja Arto Ojala Suomen Vakuutusyhtiöiden Keskusliitosta, toimitusjohtaja Matti Korhonen Metsäteollisuus ry:stä, toimitusjohtaja Harri Malmberg Metalliteollisuuden Keskusliitosta, tutkimusekonomisti Seppo Toivonen Suomen Yrittäjistä, ekonomisti Juhani Tulkkila Suomen Kuntaliitosta, ekonomisti Martti Luukko Suomen Kuluttajaliitosta, asiamies Ilkka Nieminen Suomen Päivittäistavarakauppayhdistyksestä edustaen Kaupan Keskusliittoa, ekonomisti Kirsi Hirvonen ja korkovastaava Anders Ehrström Alfred Berg Finland Oy Ab:sta, ekonomisti Ismo Luimula Suomen Ammattiliittojen Keskusjärjestöstä, pääekonomisti Matti Koivisto Toimihenkilöjärjestö STTK:sta, tutkimuspäällikkö Olli Saariaho Akavasta, johtaja Jussi Mustonen Teollisuuden ja Työnantajain Keskusliitosta, johtaja Keijo Hyvönen Maa- ja Metsätaloustuottajain Keskusliitosta, johtaja Harri Koulumies Palvelutyönantajat ry:stä, tutkimusjohtaja Kari Alho Elinkeinoelämän tutkimuslaitoksesta, vs. tutkimusjohtaja Pekka Sauramo Palkansaajien tutkimuslaitoksesta, toimitusjohtaja Vesa Vihriälä Pellervon taloudellisesta tutkimuslaitoksesta, ylijohtaja Reino Hjerppe Valtion taloudellisesta tutkimuskeskuksesta, professori Matti Pohjola ja filosofian tohtori Urho Lempinen.

Valiokunta päätti 23.5.1997 antaa mietinnön valmistelun valiokunnan työjaoston tehtäväksi.

Valtioneuvoston selonteossa pyritään selkeyttämään nykytietämyksen pohjalta talous- ja rahaliiton (EMU) merkitystä Suomelle sekä yhteiseen rahaan liittymistä koskevaa päätöksentekomenettelyä. Selonteon taloutta koskevat arviot pohjautuvat pääministerin asettaman EMU-asiantuntijatyöryhmän raporttiin (valtioneuvoston kanslian julkaisusarja 1997/24).

Selonteossa hallitus korostaa, että keväällä 1995 keskeisiksi talouspoliittisiksi tavoitteiksi määritellyt työllisyyden olennainen parantaminen talouden vahvan kasvun ja vakaan rahan arvon perustalta sekä julkisen velan kansantuoteosuuden kääntäminen laskuun eivät ole EMU-ratkaisun yhteydessä keskustelun kohteina. EMU-ratkaisu katsotaan selonteossa välinettä eikä tavoitteita koskevaksi valinnaksi.

Hallitus katsoo, että EMU-ratkaisussa tulevat vaihtoehtoina tarkasteltaviksi joko liittyminen euroalueeseen ensimmäisten joukossa tai lähentymisvaiheen jatkaminen uuden Euroopan valuuttakurssijärjestelmän (ERM 2) jäsenenä. Kolmantena vaihtoehtona esillä ollutta valuutan kelluttamista ei selonteossa pidetä todellisena vaihtoehtona.

Selonteon analyysin perusteella hallitus arvioi yhteisen rahan käyttöön ottamisen vaikutukset pääosin myönteisiksi. Tätä arviota puoltavina seikkoina hallitus mainitsee muun muassa kansainvälisen vaihdannan kustannusten alenemisen ja siitä koituvan taloudellisen toiminnan tehostumisen. Muita hyötyjä olisivat voimavarojen järkiperäisempi käyttö sekä hinta- ja valuuttakurssivakauden varmistaminen ja siitä matalampina korkoina koituvat hyödyt kasvulle ja työllisyydelle.

Selonteossa todetaan myös Suomen poliittiseen vaikutusvaltaan liittyvien näkökohtien puoltavan liittymistä euroalueeseen sen perustamisesta lähtien.

Selonteolla saatetaan eduskunnan käsiteltäväksi kysymys yhteiseen rahaan liittymistä koskevasta päätöksentekomenettelystä. Hallitus pitää luontevimpana menettelynä eduskunnalle annettavaa tiedonantoa. Se annettaisiin ennen sitä valtion tai hallitusten päämiesten tasolla kokoontuvaa EU:n neuvoston kokousta, joka vahvistaa päätöksellään, mitkä jäsenvaltiot täyttävät euroalueeseen osallistumiselle asetetut edellytykset. Hallitus toivoo, että perustuslakivaliokunta lausuu selonteon käsittelyn yhteydessä valtiosääntöoikeudellisen kantansa euroalueeseen osallistumisesta.

Marraskuussa 1990, siis ennen kuin Suomen suhtautumisesta Euroopan taloudelliseen yhdentymiskehitykseen oli päätetty ja talous- ja rahaliittoa koskevat Euroopan yhteisön perustamissopimuksen määräykset oli hyväksytty, hallitus antoi esityksen hallitusmuodon ja valtiopäiväjärjestyksen valtiontaloutta koskevien säännösten muuttamisesta (HE 262/1990 vp). Esitys sisälsi muun ohessa ehdotuksen hallitusmuodon 72 §:n muutokseksi. Pykälän uusi sanamuoto kuuluu seuraavasti: ”Suomen rahayksikkö on markka. Lailla säädetään, miten markan ulkoisesta arvosta päätetään”.

Esityksen sekä siitä annettujen valtiovarainvaliokunnan lausunnon ja perustuslakivaliokunnan mietinnön (VaVL 8/1990 vp; PeVM 17/1990 vp) perusteluista käy ilmi, että muutoksen tarkoituksena oli ottaa huomioon kultakannasta luopumisen aiheuttama pykälän muutostarve. Aiemman sanamuodon mukaan markan arvosta oli säädetty lailla, mikä oli menettänyt merkityksensä, kun kultakannasta ja siihen sisältyvästä paperirahan sisäisestä, jalometalliarvon mukaisesta kurssista oli luovuttu jo vuonna 1931. Muilta osin hallituksen esitys koski valtiontalouden ohjauksen järjestämistä. Perustuslakivaliokunta totesi mietinnössään, ettei pykälän toinen virke kattanut tapauksia, joissa markan ulkoisesta arvosta päättäisi ylikansallinen toimielin. Tämän on katsottu merkitsevän sitä, ettei markan ulkoisesta arvosta päättämistä voida tavallisella lailla siirtää ylikansalliselle toimielimelle.

Maaliskuussa 1990 valtioneuvosto antoi eduskunnalle selonteon Suomen suhtautumisesta Länsi-Euroopan yhdentymiskehitykseen. Selonteon aiheena oli valmisteilla olevan Euroopan talousaluesopimuksen (ETA-sopimuksen) valmistelu. Selonteossa ja sitä koskevassa ulkoasiainvaliokunnan mietinnössä (UaVM 7/1990 vp) ei käsitelty vasta myöhemmin ajankohtaiseksi tullutta Euroopan talous- ja rahaliittoa. Kuitenkin pankkivaliokunta kiinnitti lausunnossaan huomiota Euroopan valuuttakurssijärjestelmän sivuuttamiseen selonteossa ja edellytti kysymyksen tarkempaa selvittämistä.

Tammikuussa 1992 hallitus antoi eduskunnalle selvityksen EY-jäsenyyden vaikutuksista Suomelle. Selonteon johdosta antamassaan mietinnössä (UaVM 6/1992 vp) ulkoasiainvaliokunta totesi EY-jäsenyyden merkitsevän Suomelle osallistumista sekä EMS-valuuttajärjestelmään että aikanaan myös EMUuun. Valiokunta totesi EMU:n olevan johdonmukainen jatko sisämarkkinakehitykselle ja katsoi sen vaatiman kurinalai sen talouspolitiikan omaksumisen parantavan investointiedellytyksiä ja vakauttavan tuotantoa.

Hallituksen esityksessä Suomen liittymisestä Euroopan unioniin tehdyn sopimuksen eräiden määräysten hyväksymisestä (HE 135/1994 vp) Euroopan talous- ja rahaliittoa koskevat yleis- ja yksityiskohtaiset perustelut (Nide I, s. 71―77; 407―423) lähtivät siitä, että Suomi oli sitoutunut talous- ja rahaliittoa koskeviin perustamissopimuksen VI osaston määräyksiin.

Valtiovarainvaliokunta sekä talousvaliokunta käsittelivät talous- ja rahaliittoa hallituksen esityksen johdosta antamissaan lausunnoissa. Valtiovarainvaliokunta totesi lausunnossaan (VaVL 6/1994 vp s. 110/II), että Suomi hyväksyi jo jäsenyyshakemuksessaan EU:n talous- ja rahaliittoon tähtäävän politiikan, jonka tavoitteena on yhteinen rahapolitiikka ja yhteinen rahayksikkö. Rahaliiton hyötynä voitiin nähdä valuuttakurssiepävarmuuden poistuminen. Viime vuosikymmeninä paljon käytetyn kilpailukyvyn korjauskeinon, valuuttakurssin muuttamisen, poistuminen keinovalikoimasta oli valiokunnan mielestä omiaan lisäämään kansantaloutemme vakautta. Valiokunta katsoi edelleen, että edettäessä kohti rahaliiton kolmatta vaihetta oli erityistä huomiota kiinnitettävä siihen, että kansantaloutemme ja valtiontaloutemme valmiudet ovat riittävät yhteiseen rahapolitiikkaan osallistumiseen ja yhteisen rahayksikön toteuttamiseen ja ettei siitä aiheudu vakavia tasapainohäiriöitä Suomen kansantaloudelle. Valiokunta piti luonnollisena, että päätös yhteisestä valuutasta tehdään eduskunnan suostumuksella.

Talousvaliokunta katsoi lausunnossaan (TaVL 6/1994 vp, s. 5/II―6/I), että osallistuminen talous- ja rahaliiton kolmanteen vaiheeseen riippui yksinomaan kulloisenkin jäsenmaan halusta ja kyvystä täyttää lähentymiskriteereitä. Kriteerit sinänsä vastasivat niitä tavoitteita, joiden saavuttamista valiokunta piti välttämättömänä työllisyyden ja talouden elvyttämiseksi Suomessa. Liittyminen Euroopan talous- ja rahaliittoon toisi sitä uskottavuutta ja vakautta, joka on edellytyksenä työpaikkoja luovien investointien saamiseksi maahamme. Sitoutuminen talous- ja rahaliiton tavoitteisiin oli valiokunnan käsityksen mukaan näyttänyt alentavan niihin osallistuvissa maissa markkinakorkoja ja siten edistävän työllisyyttä ja talouden elpymistä. Lama oli osoittanut, että markan jousto ei edistä työllisyyttä eikä turvaa palkkatasoa.

Hallituksen esityksen johdosta antamassaan mietinnössä (UaVM 9/1994 vp s. 21/II―22/I) ulkoasiainvaliokunta totesi, että Suomen osalta rahaliiton hyväksyminen on Maastrichtin sopimuksen muiden määräysten tavoin ollut edellytys liittymissopimuksen synnylle. Valiokunta kiinnitti huomiota epäilyksiin, jotka koskivat kansan- ja valtiontalouden valmiuksia osallistua ilman tasapainohäiriöitä talous- ja rahaliittoon. Valiokunta liitti mietintöönsä eduskunnan sittemmin hyväksymän ponnen, jonka mukaan ”Suomen mahdollisesta liittymisestä rahaliiton kolmanteen vaiheeseen päätetään aikanaan eduskunnassa hallituksen erillisen esityksen perusteella, jolloin hallituksen on arvioitava Suomen osallistumista mm. mietinnössä mainittujen seikkojen valossa”.

Pääministeri Paavo Lipponen antoi 31.5.1995 suurelle valiokunnalle valtiopäiväjärjestyksen 54 g §:n mukaisesti selvityksen Suomen valmistautumisesta Euroopan unionin jäsenvaltioiden hallitusten väliseen konferenssiin. Selvityksen johdosta valtioneuvostolle antamassaan lausunnossa (SuVL 2/1995 vp) suuri valiokunta kiinnitti huomiota tarpeeseen tarkastella kysymystä talous- ja rahaliiton rahapoliittisen päätöksentekojärjestelmän kansanvaltaisesta vastuusta. Viitaten kysymykseen Suomen talouden vakauden säilyttämisestä talous- ja rahaliiton oloissa valiokunta piti selvittämisen arvoisena, miten voitaisiin käyttää olemassa olevia tai toteuttaa uusia järjestelyjä jäsenvaltioihin ja niiden työllisyyteen eri tavoin kohdistuvien ulkoisten häiriöiden vaikutuksien tasaamiseksi myös unionin toimin, kun kansallinen raha- ja valuuttakurssipolitiikka eivät enää ole käytettävissä sopeutumisvälineinä. Valiokunta edellytti ponsilausumassaan, ”että hallitus selvittää, miten talous- ja rahaliiton toimintaan ja vaikutuksiin liittyviä ongelmia ja kysymyksiä voidaan tarkoituksenmukaisimmalla tavalla saattaa tarkasteluun Euroopan unionissa ja millaisiin aloitteisiin tämä Suomen taholta voi antaa aihetta”.

Valtioneuvosto antoi 1.2.1996 suurelle valiokunnalle valiokunnan pyytämän selvityksen EMU:n III vaiheesta ja hallitusten välisestä konferenssista sekä 29.3.1996 selvityksen Suomen EMU-valmisteluista (E 37/1996 vp). Valtioneuvosto on useaan otteeseen täydentänyt selvityksiä valmistelujen etenemisen mukaisesti. Suuri valiokunta edellytti 11.10.1996 hyväksymässään lausumassa, että valtioneuvosto pitää eduskunnan ajan tasalla talous- ja rahaliiton valmistelun edistymisestä sekä esittää analyysin ja oman kantansa eri vaihtoehtojen vaikutuksista Suomelle sekä asiaan liittyvästä päätöksenteosta. Tällainen selvitys piti jättää eduskunnalle kevätistuntokaudella 1997, jotta eduskunnalla olisi aikanaan asialliset edellytykset päättää osallistumisesta talous- ja rahaliittoon.

Valtioneuvosto antoi 27.2.1996 selonteon eduskunnalle Suomen lähtökohdista ja tavoitteista Euroopan unionin vuoden 1996 hallitusten välisessä konferenssissa (HVK). Selonteon johdosta annetuissa suuren valiokunnan lausunnossa ja ulkoasiainvaliokunnan mietinnössä (SuVL 2/1996 vp; UaVM 7/1996 vp) valiokunnat totesivat valtioneuvoston lähtevän selonteossaan siitä, että talous- ja rahaliitto ei olisi HVK:n asialistalla. Tästä huolimatta keskustelu EMU:n toteuttamisen edellytyksistä ja aikataulusta oli useimmissa jäsenvaltioissa lisääntynyt. Ulkoasiainvaliokunta katsoi eduskunnan sittemmin hyväksymässä mietinnössään, että ”Suomen tulee varautua talous- ja rahaliiton lähentymisperusteita, aikataulua ja muita edellytyksiä koskevien kysymysten esiintuloon myös HVK:ssa. Valiokunta korostaa, että EMU:n toteuttaminen Maastrichtin sopimukseen kirjatussa aikataulussa ei saa olla sellainen poliittinen itseisarvo, jonka takia lähentymisperusteiden ja aikataulun yhteensovittamisvaikeudet ratkaistaisiin oikeudellisesti arvostelua herättävällä tavalla tai rahaliiton taloudelliset ja yhteiskunnalliset vaikutukset sivuuttaen”.

Talous- ja rahaliiton III vaiheeseen valmistautuva Euroopan unioni ja sen toimintaympäristö ovat kehittyneet eri tavalla kuin voitiin ennakoida vuonna 1991 laadittaessa Maastrichtin sopimuksen talous- ja rahaliittoa koskevia määräyksiä. Vuonna 1998 tulee siten tarkasteltavaksi kysymys siitä, vastaako syntyvä talous- ja rahaliitto sitä, mihin Suomi sitoutui liittyessään Euroopan unionin jäseneksi, ja onko Suomen osallistuminen euroalueeseen maamme edun mukaista.

Valtioneuvoston selonteon käsittelyn yhteydessä ei ole tarkoitus edes alustavasti ottaa kantaa vuoden 1998 keväällä ratkaistavaan kysymykseen Suomen liittymisestä euroalueeseen tai jättäytymisestä sen ulkopuolelle. Valiokunta tarkastelee tässä mietinnössä valtioneuvoston analyysiä talous- ja rahaliiton taloudellisista vaikutuksista ja siihen liittyvistä valinnoista sekä osoittaa niitä kysymyksiä, jotka on selvitettävä ennen eduskunnan vuonna 1998 tapahtuvaa päätöksentekoa. Perustuslakivaliokunnan lausunnon pohjalta muotoiltu kannanotto EMU-ratkaisun päätöksentekomenettelyyn on mietinnön toiseksi viimeisessä kappaleessa.

Valiokunta toteaa, että talous- ja rahaliiton toteutukseen liittyvät institutionaaliset ratkaisut ja keskeiset periaatteet on kirjattu Euroopan yhteisön perustamissopimukseen, jonka Suomi on hyväksynyt ja saattanut voimaan liittymissopimuksen yhteydessä. Näitä perusratkaisuja täsmentävät toissijaisella lainsäädännöllä tai sopimusjärjestelyin toteutettavat järjestelyt tulevat eduskunnan käsiteltäviksi valtiopäiväjärjestyksessä säädetyllä tavalla. Nämä kysymykset ja niihin liittyvien säädösten ja sopimuspohjan sitovuuden tarkastelu jäävät siksi tämän mietinnön tarkastelun ulkopuolelle.

Valtiovarainvaliokunnan ja talousvaliokunnan lausunnoissa otetaan yksityiskohtaisesti kantaa talous- ja rahaliiton taloudellisiin vaikutuksiin. Rahaliitto tarjoaa Suomelle sekä mahdollisuuden että riskin. Onnistunut liittyminen euroalueeseen antaisi Suomelle kytkennän taloudeltaan vakaisiin EU:n ydinmaihin. Riski liittyy puolestaan siihen, miten talouden rakenteeltaan muista EU-maista poikkeava Suomi ylläpitää sisäistä vakauttaan yhteisen eurooppalaisen rahapolitiikan oloissa.

Yhtyen valtiovarainvaliokunnan ja talousvaliokunnan näkemyksiin suuri valiokunta katsoo, että euron käyttöön ottamisen mikrotaloudellisen tehokkuuden hyödyt ovat siitä aiheutuvia kustannuksia suuremmat. Rahaliiton tehokkuusvaikutuksia kiistanalaisempia ovat makrotaloudellisista vaikutuksista etenkin ne, jotka liittyvät talouden epäsymmetrisiin häiriöihin, talouspolitiikan uskottavuuteen ja tuotantorakenteen kehitykseen. Epäsymmetristen häiriöiden ongelmallisuus rahaliiton oloissa johtuu siitä, että niihin ei voida reagoida yhteisellä rahapolitiikalla. Tähän liittyy kysymys siitä, täyttääkö euroalue ns. optimaalisen valuutta-alueen edellytykset, mitä koskevat epäilyt mainitaan ulkoasiainvaliokunnan EU-liittymissopimusta koskevassa mietinnössä yhtenä pääperusteena yhtenäisvaluuttaan liittymistä koskevan ratkaisun varaamiselle eduskunnan erikseen tehtäväksi.

Onnistuessaan rahaliitto ylläpitäisi alhaista inflaatiota sekä johtaisi valuuttakursseja koskevan epävarmuuden poistumiseen, mikä voi puolestaan alentaa yleistä korkotasoa. Vuodesta 1995 lähtien Suomen korkotaso on lähestynyt Saksan tasoa ja alittanut Ruotsin korot. Siksi liittyminen euroalueeseen ei välttämättä enää alentaisi korkotasoa merkittävästi vaan saattaisi sitä epäsuotuisissa olosuhteissa jopa nykyisestä korottaa.

Valtiovarainvaliokunta toteaa lausunnossaan, ettei hallitus linjaa kantaansa Euroopan keskuspankin toimintalinjaan, minkä valiokunta tulkitsee siten, että hallitus on valmis hyväksymään inflaation kurissa pitämisen keskuspankin ensisijaiseksi tavoitteeksi. Valtiovarainvaliokunta toteaa edelleen tärkeäksi sen, että keskuspankin tehtävistä ja toimintatavoista käydään laajempaakin keskustelua. Olisi myös arvioitava, missä määrin Suomella on syytä pyrkiä nykyisten tavoitteiden kehittämiseen, ja onko tällä merkitystä arvioitaessa perustamisvaiheen päätöksentekoon osallistumisen arvoa. Hallituksen tulisi valtiovarainvaliokunnan käsityksen mukaan vielä harkita, mikä merkitys asiassa olisi sillä, että poliittisesti vastuunalaiset tahot voisivat osallistua jossakin muodossa keskuspankin tavoitteiden asetantaan.

EMU:n kolmannen vaiheen alkaessa EU:ssa tulee olemaan sekä euroalueeseen kuuluvia että sen ulkopuolisia jäsenvaltioita. Jäsenvaltioiden välillä vallitsee yhteisymmärrys siitä, että tiivis talouspoliittinen yhteistyö euroalueeseen kuuluvien ja sen ulkopuolisten jäsenvaltioiden välillä on yhteinen etu. Perustamissopimus velvoittaa pitämään valuuttakurssipolitiikkaa yhteisen edun asiana. Yhteismarkkinoiden toimivuus kärsisi siitä, että EU-maiden keskinäiset valuuttakurssit vääristyvät. Kaikkien jäsenmaiden olisi siten noudatettava samansuuntaista hintavakauteen pyrkivää rahapolitiikkaa.

Uusi valuuttakurssijärjestelmä (ERM 2) aloittaa toimintansa heti EMU:n III vaiheen alkaessa. Useat rahaliiton ulkopuolelle jäävät maat todennäköisesti liittyvät ERM 2:een. Koska perustamissopimuksen talous- ja rahaliittoa koskevia määräyksiä ei ole miltään osalta haluttu avata, ERM 2 on rahaliiton ulkopuolelle jääville maille vapaaehtoinen järjestely. Niiden kuitenkin odotetaan siihen liittyvän, mikä useimpien osalta myös todennäköisesti toteutuu. On odotettavissa että ERM 2:ssa valuuttakurssien vaihteluväli säilyy nykyisellään. ERM 2:ta voidaan tulkita välietapiksi siirryttäessä yhtenäisvaluuttaan.

Valtioneuvoston selonteossa torjutaan valuutan kellutus rahaliiton ja ERM 2:n vaihtoehtona. Kellutusvaihtoehtoa vastaan puhuvat sellaiset seikat kuin huoli itsenäisen rahapolitiikan uskottavuudesta sekä kellutuksesta maksettava poliittinen hinta. Valiokunta katsoo kuitenkin, että ERM 2:n ja kellutusvaihtoehdon eroja ei ole syytä liioitella tilanteessa, jossa toisaalta valuuttakurssijärjestelmä noudattaa varsin laajoja vaihteluvälejä ja toisaalta kellutukseen tiedetään liittyvän tarve noudattaa korostuneesti samantapaista talouspolitiikkaa kuin valuuttakurssijärjestelmässä tai rahaliitossa. Valiokunta kiinnittää myös huomiota siihen näkökohtaan, että ERM:n mukainen puolikiinteä kurssi on altis yksipuolisille spekulatiivisille hyökkäyksille. Tärkeämpänä kellutusta vastaan puhuvana perusteena voidaankin valiokunnan mielestä pitää niitä poliittisia ja taloudellisia uskottavuusongelmia, joita paluu kellutukseen ERM-osallistumisen jälkeen aiheuttaisi Suomelle.

Valiokunta pitää tärkeänä, että EMU-ratkaisua tehtäessä on selvitetty kaikkien huomioon otettavien vaihtoehtojen vaikutukset sulkematta etukäteen pois mitään vaihtoehdoista. On tärkeää, että EMU-asiantuntijatyöryhmän raportissa ehdotettu analyysi kelluvien valuuttakurssien järjestelmän vaikutuksista Suomen talouspolitiikkaan ja työmarkkinoihin valmistuu ennen rahaliittoon liittymistä koskevaa ratkaisua.

Suhdannevaihteluja tasoittavan kansallisen finanssipolitiikan tarve korostuu etenkin yhtäältä silloin, kun ei ole käytettävissä kansallista rahapolitiikan välineistöä ja toisaalta, kun rahaliiton jäsenet ovat alttiita epäsymmetrisille häiriöille. Perustamissopimuksen jäsenvaltioiden rahoitusaseman kestävyyttä koskevat määräykset rajoittavat kuitenkin tällaisen politiikan toteuttamismahdollisuuksia. Valiokunnan arvion mukaan vuotuisen budjettialijäämän korostaminen voi johtaa ristiriitaan finanssipolitiikan vakautustehtävän kanssa. Laajan ja talousrakenteeltaan monipuolisen rahaliiton sisällä olisi toivottavaa, että budjetin alijäämärajoite ei asettaisi rakenteellisesti tasapainoisille julkistalouksille esteitä suhdannevaihteluita tasoittavalle toiminnalle. Vakauttamissopimukseen liittyvät kysymykset ovat nousseet uudelleen keskusteltaviksi EU:n tasolla Ranskan vaalien jälkeen.

EMU:n III vaiheen lähestyessä usean jäsenvaltion budjettialijäämä ylittää niukasti perustamissopimuksen mukaisen viitearvon eli 3 prosentin rajan. Sen sijaan useat jäsenvaltiot ylittävät selvästi julkisen velan kansantuoteosuuden 60 prosentin rajan. Valiokunnan käsityksen mukaan olisi perusteltua, että Suomi omalta osaltaan painottaisi lähestymistapaa, jossa julkista velkaa koskevalle lähentymisperusteelle annetaan ensisijaisesti painoa, kun taas budjettialijäämäkriteerin ylitykset harkitaan tapauskohtaisesti kunkin valtion pidemmän aikavälin rahoitusnäkymien valossa.

Ennen vuonna 1998 tehtävää päätöstä olisi perusteltua selvittää, miten rahaliitto vaikuttaa syvästi velkaantuneiden jäsenvaltioiden rahoitusasemaan, koska niiden heikosta rahoitusasemasta voi muodostua poliittinen ja taloudellinen uhka koko rahaliitolle. Jäsenvaltioissa, joiden talousarvion menoista valtionvelan korot muodostavat jatkuvasti keskeisen erän, tällainen velkaantuminen muodostuu pitkäaikaiseksi ao. jäsenvaltioiden kansanvaltaisen poliittisen päätöksenteon liikkumavaraa rajoittavaksi tekijäksi. Tämän takia rahaliiton ao. jäsenvaltiolta vuodesta toiseen edellyttämä talouspolitiikan kehysten ahtaus voi saada aikaan sellaisia kansallisia poliittisia paineita, että niistä voi muodostua rahaliiton talouspoliittista vakautta vaarantava uhka.

Valiokunta katsoo, että edellä esitetyn kaltaisia epäilyjä liittyy sekä perustamissopimuksen mukaiseen liiallisten alijäämien menettelyyn että kasvu- ja vakaussopimukseen. Suomen kaltaisen, epäsymmetrisille häiriöille alttiin pienen jäsenvaltion kannalta on ongelmallista, jos talouden vakavan häiriön tilanteessa välttämättömiin finanssipoliittisiin ratkaisuihin liittyy edes teoreettinen mahdollisuus häiriötä syventävien pakotteiden langettamisesta. Suomen on perusteltua EU:n toimielimissä johdonmukaisesti painottaa finanssipolitiikan merkitystä ja vakauttamissopimuksen soveltamista laajana talous- ja yhteiskuntapoliittisen harkinnan kysymyksenä.

Työeläkevastuiden kattaminen vaikuttaa kaikissa EU-maissa julkistalouden tasapainoon ja rahaliiton vakauteen. Muiden EU:n jäsenvaltioiden kattamattomat työeläkevastuut voivat tulevaisuudessa heikentää talous- ja rahaliiton vakautta. Lähentymisperusteiden täyttyminen perustuu Suomen tapauksessa pitkälti siihen, että julkisyhteisöihin luettavat työeläkerahastot ovat nyt ja lähivuosina kasvussa. Valiokunta pitää tärkeänä, että selvitetään, miten suurten ikäluokkien eläkkeelle siirtyminen vuoden 2010 jälkeen vai kuttaa Suomen julkistalouden rahoitusaseman kestävyyteen.

Talous- ja rahaliiton vaikutuksesta aluepolitiikkaan sekä kuntien ja maakuntien asemaan ei ole saatavissa luotettavaa selvitystä. Rahaliitto voi johtaa siihen, että alueelliset tuotantorakenteet sekä valtioiden välillä että niiden sisällä erikoistuvat. Tällainen kehitys merkitsee alueellisten suhdannevaihtelujen korostumista. Tämä korostaa tarvetta säilyttää kuntien veropohjaeroja tasoittavat ja palvelujen saatavuutta turvaavat valtionosuusjärjestelmät sekä mahdollisuudet kansallisen aluepolitiikan harjoittamiseen.

Valiokunta pitää tarpeellisena, että ennen euroalueeseen liittymistä koskevaa ratkaisua saadaan tarkempaa selvitystä rahaliiton todennäköisistä vaikutuksista alueelliseen kehitykseen Suomessa. EU:n alueellista tuotantorakennetta koskevien ennusteiden pohjalta tulisi myös selvittää kehittämisstrategioiden vaihtoehtoja.

Rahaliiton toteutumisella ei ole välittömiä vaikutuksia sosiaaliturvajärjestelmiin, jotka säilyvät kansallisesti päätettävinä. Korkea työttömyys, julkisen talouden velkaantuneisuus sekä väestön ikääntymisestä johtuvat rasitteet tulevat Suomessa lähivuosina rajoittamaan sosiaalipolitiikan liikkumavaraa. Pidemmällä aikavälillä kysymykseen sosiaalipolitiikan rahoituspohjasta voi liittyä ongelmia, jos verokantojen lähentymissuuntaus vahvistuu talous- ja rahaliiton seurauksena. Valiokunta pitää tarpeellisena, että EMU-asiantuntijatyöryhmän suosituksen mukaisesti jatketaan kartoitusta integraation vaikutuksista suomalaisen sosiaalipolitiikan tulevaisuudennäkymiin.

Valtioneuvoston selonteossa todetaan, että talous- ja rahaliitto ei sinänsä aiheuta työmarkkinoiden sopimusjärjestelmän muutospaineita. Rahaliitto ei myöskään merkitse puuttumista työehtosopimusten vähimmäisehtoihin tai niiden sitovuuteen. Keskeiset työmarkkinaosapuolet ovat 22.5.1997 tekemässään yhteisessä kannanotossa uudistaneet sitoutumisensa Suomen työmarkkinoiden neuvottelu- ja sopimusjärjestelmään sekä sen tärkeyteen sopeutettaessa työmarkkinoita talous- ja rahaliiton tuomiin haasteisiin. Työmarkkinajärjestöt aikovat yhteistoiminnassa viranomaisten kanssa käynnistää selvitystyön erilaisten suhdannepuskureiden toteuttamisesta siten, että edellytykset ratkaisulle olisivat olemassa jo syksyllä 1997.

Suomesta on 1990-luvulla tullut korkean työttömyyden maa. On syytä pelätä, että alunperin talouden vakavasta häiriöstä syntynyt työttömyys muuttuu rakenteelliseksi ja pysyväksi. Rahaliittoon osallistumista koskevaan päätökseen tulevat vaikuttamaan arviot siitä, miten euroalueeseen osallistuminen tai vastaavasti sen ulkopuolelle jättäytyminen vaikuttaa työttömyyteen.

Rahaliitossa tavoiteltava alhainen inflaatio merkitsee sitä, että nimelliset palkankorotukset muuttuvat lähes sellaisinaan reaaliansion nousuksi. Työllisyyden ylläpitäminen edellyttää siksi, että palkkojen nimelliskorotukset pysyvät kansantalouden keskimääräisen tuottavuuden kasvun puitteissa. Myös rahaliiton ulkopuolella välttämättömänä lähtökohtana pidettävä alhaisen inflaation tavoittelu edellyttää sitä, että kansantaloudessa kustannukset ja tulot joustavat riittävästi. Koska nimellisten peruspalkkojen jousto on kaikkialla osoittautunut hyvin vaikeaksi, keskustelussa on tarpeen kehittää sellaisia puskurointijärjestelmiä, joissa työsidonnaiset kustannukset voivat tarvittaessa reaalisesti joustaa ilman, että nimellisiin perustuloihin puututaan.

Selonteossa hallitus sitoutuu selvittämään työmarkkinaosapuolten sekä muun muassa tulopoliittisen selvitystoimikunnan esittämiä puskurointijärjestelmien kehittä mismahdollisuuksia suhdannetasausta silmällä pitäen. Valiokunta pitää tärkeänä, että tämä selvitys on käytettävissä ennen EMU-päätöksentekoa.

Talous- ja rahaliitto on paitsi talouspoliittinen hanke myös ja ennen kaikkea poliittinen suunnitelma. Euroopan maailmansodan jälkeisen yhdentymiskehityksen varsinaisena kannustimena on ollut ajatus, että rauha Euroopassa voidaan turvata sitomalla Ranska ja Saksa tiiviiseen liittoon.

Perussopimuksissa rahaliitto määriteltiin ensimmäisen kerran tavoitteeksi vuonna 1986 hyväksytyssä Euroopan yhtenäisasiakirjassa. Taustalla oli toisaalta Ranskan hallituksen tahto lisätä rahapoliittista painoarvoaan tilanteessa, jossa Saksan keskuspankki Euroopan valuuttakurssijärjestelmän kautta ohjasi epäsuorasti muiden kansallisten keskuspankkien toimintaa. Toisaalta Euroopan yhteisöjen toimielimissä etsittiin talouspolitiikasta keinoa elvyttää seisahtumaan uhkaavaa yhdentymiskehitystä. Lopulta on otettava huomioon Saksan pyrkimys täydentää yhdentymistä yhteisellä ulko- ja turvallisuuspolitiikalla. Saksan jälleenyhdistymisen luomassa uudessa poliittisessa tilanteessa nämä kolme erillistä päämäärää kyettiin vaikeiden neuvottelujen jälkeen yhdistämään Maastrichtin sopimuksessa, joka sisältää sekä talous- ja rahaliittoon johtavan mekanismin että yhteistä ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa koskevan tavoitteen.

Maastrichtin sopimuksessa hyväksyttiin myös yhdentymisen eräänlainen eriyttäminen, kun Isolle-Britannialle ja Tanskalle sallittiin mahdollisuus pysyvästi jäädä yhtenäisvaluutan ulkopuolelle. Vanhat jäsenvaltiot ovat siten ottaneet EMU:n kolmatta vaihetta koskevat velvoitteensa vapaassa neuvottelutilanteessa. Suomelle, Ruotsille ja Itävallalle ei sen sijaan tarjottu liittymisneuvotteluissa samanlaista valintamahdollisuutta yhtenäisvaluutan ja poikkeusaseman välille kuin vanhoilla jäsenvaltioilla oli Maastrichtin konferenssissa; EU-osapuoli asetti liittymisneuvottelujen lähtökohdaksi sen, että jäsenyyttä hakeneet valtiot hyväksyvät yhtenäisvaluutan käyttöön ottamista koskevan velvoitteen.

Talous- ja rahaliiton III vaiheessa rahapolitiikasta muodostuu unionin tason päätöksenteon kohde. Samalla myös finanssipolitiikka määritellään unionin jäsenvaltioiden yhteistä etua koskevaksi kysymykseksi. Talous- ja rahaliitto on siten keskeinen osa sitä yhdentymisen syventämistä, jota voidaan unionin keskeisten jäsenvaltioiden ― Ranskan ja Saksan ― näkökulmasta pitää unionin laajentumisen edellytyksenä. Vastoinkäyminen paljon poliittista pääomaa vaatineen hankkeen toteutumisessa voisikin ratkaisevasti vähentää näiden jäsenvaltioiden valmiutta muiden integraatiohankkeiden sekä EU:n laajentumisen edistämiseen.

Talous- ja rahaliitto voi myös heikentää unionin yhteenkuuluvuutta. Unionin jäsenvaltioiden jakaantuminen rahaliiton vuoksi kolmeen ryhmään (euroalueeseen osallistuvat, pysyvän poikkeusaseman omaavat Tanska ja Iso-Britannia, poikkeusvaltiot) voi rasittaa unionin yhtenäisyyttä. Jäsenvaltioiden välisiä suhteita voi koe-tella erityisesti se, jos rahaliiton ulkopuolelle jäisi Italian tai Belgian kaltaisia EU:n perustajavaltioita tai jos lähentymisperusteiden tulkinnasta ja soveltamisesta syntyisi jäsenvaltioiden kesken vakavia erimielisyyksiä. Varsinkin Saksalle olisi kuitenkin sekä valtiosääntöoikeudellisista että julkiseen mielipiteeseen liittyvistä syistä ilmeisen vaikeaa hyväksyä sitä, että lähentymisperusteiden tulkintaa vesitettäisiin euroalueen saamiseksi mahdollisimman laajaksi. Jo Maastrichtin sopimusta neuvoteltaessa ilmennyt ristiriita siitä, onko päätös yhtenäisvaluutan käyttöönoton edellytyksien toteamisesta luonteeltaan perustamissopimukseen kirjattujen edellytysten oikeudellista tulkintaa vai poliittinen neuvotteluprosessi, voi siten uudelleen ajankohtaistua III vaiheen alun lähestyessä.

Valtiovarainvaliokunta pitää lausunnossaan mahdollisena, että suurin osa ja jopa keskeiset EU-jäsenmaat eivät täytä rahaliiton ehtoja vuoden 1997 talouslukujen perusteella. Näissä olosuhteissa on myös mahdollista, että yhteisen valuutan uskottavuus ei ole kovin hyvä. Näin ollen Suomenkin harkittavaksi saattaa tulla kysymys siitä, tulisiko EU:n lykätä yhteiseen valuuttaan siirtymistä. Hallituksen tulisi myös omalta osaltaan arvioida tietojen tarkentuessa tämän mahdollisuuden tarkoituksenmukaisuutta, vaikutuksia ja merkitystä. Valtiovarainvaliokunnan mielestä hallituksen on vielä harkittava, mikä vaikutus asiaan on sillä, jos euroalue syntyy Suomen kannalta suppeana. Suuri valiokunta yhtyy omasta puolestaan valtiovarainvaliokunnan näkemykseen.

Myös talous- ja rahaliiton sisällä voidaan odottaa jäsenvaltioiden keskinäistä solidaarisuutta koettelevia tilanteita. Huolimatta Maastrichtin sopimuksesta eivät keskuspankin itsenäisyyden periaate, hintatason vakaus rahapolitiikan ensisijaisena tavoitteena tai julkistalouden tasapainon asettaminen etusijalle aktiiviseen suhdanne- ja työllisyyspolitiikkaan nähden ole muodostuneet kaikissa jäsenvaltioissa yleisen mielipiteen ja poliittisten päättäjien kiistatonta tukea saaviksi lähtökohdiksi. Tämä seikka on entistä ilmeisempi Ranskan kansalliskokouksen vaalien tuloksen perusteella.

Myös kysymys euron luonteesta vahvana tai vastaavasti heikkona valuuttana suhteessa dollariin ja jeniin on tuonut esiin jäsenvaltioiden välisiä ristiriitoja. Etenkin jos rahaliittoon liittyy taloudeltaan hyvin heterogeenisia maita, erilaisina ja eriaikaisina tapahtuvien suhdannehäiriöiden voi otaksua synnyttävän erimielisyyksiä sekä EMU-tasolla noudatettavan rahapolitiikan että jäsenvaltioiden käytettävissä olevan finanssipolitiikan suhteen.

Valiokunta katsoo, että valtioneuvoston selonteossa olisi tullut käsitellä syvällisemmin ne vaihtoehtoiset vaikutukset, jotka liittyvät kysymykseen euroalueen kokoonpanosta. Raha- ja talousliiton vaikutukset ovat myös Suomen kannalta erilaiset sen mukaan, kuuluvatko siihen vain Saksa ja Saksan talouteen läheisesti kytkeytyneet EU:n ydinvaltiot vai laajempi, taloudeltaan heterogeenisempi maaryhmä. Viimeksi mainittu voisi Saksan, Itävallan, Benelux-maiden ja Ranskan sekä Irlannin lisäksi tarkoittaa eteläisiä jäsenvaltioita tai Ison-Britannian, Tanskan ja Ruotsin muodostamaa jäsenvaltioryhmää taikka molempia.

Yhtenäisvaluutan käyttöön ottamisesta päätettäessä on ennakoitavissa tilanne, jossa lähentymisperusteiden tulkinnan tiukkuus sekä ensi vaiheessa euroalueeseen osallistuvien jäsenvaltioiden piirin laajuus ovat kääntäen verrannollisia. Lähentymisperusteiden tiukka tulkinta johtaisi suppeaa euroalueeseen ja vastaavasti laaja euroalue edellyttäisi tulkinnan lähes täydellistä irrottautumista perustamissopimuksen kirjaimesta.

Valiokunta korostaa, että Suomi on III vaiheen käynnistyessä päätöksentekijän asemassa paitsi omasta puolestaan myös koko unionin tasolla. Tilanteessa, jossa Suomi itse kiistatta täyttää lähentymisperusteet, sen on arvioitava kansallisen etunsa perusteella, minkälaista tulkintalinjaa Suomen hallituksen on syytä noudattaa euroalueen kokoonpanoa koskevassa EU:n neuvoston päätöksenteossa. Suomi on määrätietoisella talouspolitiikalla ja siihen liittyvillä vaikeilla poliittisilla päätöksillä saattanut itsensä asemaan, jossa se täyttää lähentymisperusteet. Tämä antaa sille poliittisen oikeutuksen arvioida muiden jäsenvaltioiden asemaa ja erityisesti kysymystä lähentymisperusteiden tulkinnassa noudatettavasta joustavuudesta oman kansallisen etunsa näkökulmasta.

Suomen osallistuessa talous- ja rahaliiton kolmanteen vaiheeseen talouden kannalta edullinen vaihtoehto olisi erityisesti sellainen laaja euroalue, johon Ruotsi, Iso-Britannia ja Tanska osallistuisivat. Julkista keskustelua onkin leimannut huoli siitä, että Ison-Britannian ja Tanskan sekä Ruotsin jättäytyessä yhtenäisvaluutan ulkopuolelle Suomelta jäisi huomattavalta osin toteutumatta yhtenäisvaluutan tehokkuushyödyt valuuttakursseihin liittyvien riskien samalla kasvaessa. Etenkin se mahdollisuus, että Suomen keskeisten kauppakumppaneiden Britannian ja Ruotsin valuuttojen arvo heikkenisi samanaikaisesti euroon nähden, voisi antaa syytä vakavaan huolestumiseen. Toisaalta euron voidaan odottaa pitkällä aikavälillä saavan kasvavaa merkitystä laskutusvaluuttana myös näiden maiden ulkomaankaupassa.

Suomen EU-viennistä vuonna 1995 oli Britannian osuus 18 %, Ruotsin 18 % ja Tanskan 5 % eli maiden yhteenlaskettu osuus oli 41 %. EU-tuonnista osuudet olivat: Britannia 14 %, Ruotsi 19 % ja Tanska 5 % (yhteensä 38 %). Näiden maiden osuus Suomen kokonaisviennistä oli 24 % ja kokonaistuonnista oli 23 %. Vastaavasti Saksan, Ranskan, Benelux-maiden, Itävallan ja Irlannin osuus EU-tuonnista oli 47 %, EU-viennistä 46 % sekä kokonaistuonnista 28 % ja kokonaisviennistä 26 %.

Suomen poliittisten vaikutusmahdollisuuksien kannalta taasen alkuperäiskokoonpanoltaan suppea euroalue olisi erään näkemyksen mukaan edullisin. Tuollaisessa suppeassa jäsenvaltiojoukossa Suomen mahdollisuus saada äänensä kuuluviin olisi suurempi kuin laajemmassa. Nykytietojen valossa olisi suppea euroalue todennäköinen lopputulos sellaisesta päätöksenteosta, jossa Maastrichtin sopimusta sovellettaisiin sellaisena kuin se esimerkiksi Suomessa ymmärrettiin liittymisvaiheessa. Suomen liittymissopimusta koskevassa hallituksen esityksessä todettiin tältä osin seuraavaa: ”EY:n perustamissopimuksen mukaan komissiolla ja neuvostolla on harkintavaltaa arvioidessaan, täyttääkö jäsenvaltio kolmannen vaiheen kriteerit. Tällöin otetaan huomioon muun muassa toteutetut toimet julkisen talouden tervehdyttämiseksi ja tarkastellaan erityisesti sitä, kuinka nopeasti jäsenvaltio voi täyttää alijäämä- ja velkakriteerit, vaikka tarkasteluajankohtana ne vielä ylittyisivätkin”. (HE 135/1994 vp, Nide I s. 73/I) Hallituksen esityksessä pidettiin siten mahdollisena joustaa siinä suhteessa, milloin kriteerit täytetään, muttei siinä, että ne tulee loppujen lopuksi täyttää.

Suomelle voisi muodostua poliittiseksi ja taloudelliseksi rasitteeksi sellainen laaja euroalue, johon on päädytty sellaisen poliittisen neuvottelutilanteen kautta, jossa Maastrichtin sopimuksen tulkinnan ja sen muuttamisen välinen ero olisi hämärtynyt. Suomen poliittista vaikutusvaltaa heikentäisi päätöksentekoa luultavasti leimaava Saksan ajaman ”kovan” euron ja Ranskan ympärille ryhmittyvän ”pehmeän” euron kannattajien vastakohtaisuus. Tuollaisessa euroalueessa myös kärjistyisivät ne ryhmän sisäistä solidaarisuutta ja euron vakautta koskevat talous- ja rahapoliittiset linjaerot, joita edellä on hahmoteltu.

Valiokunta edellyttää, että valtioneuvosto arvioi euroalueen kokoonpanoon liittyvien eri vaihtoehtojen vaikutukset Suomen kannalta siten, että arvio on käytettävissä ennen kuin eduskunta tekee yhtenäisvaluuttaan liittymistä koskevan ratkaisunsa. Valtioneuvoston ei tule myötävaikuttaa lähentymisperusteiden, varsinkaan velkakriteerin, joustavaan tulkintaan ennen kuin tällainen selvitys on tehty ja eduskunta on ottanut siihen kantaa.

Suomessa on euroalueeseen osallistumisella tahdottu nähdä myös turvallisuuspoliittista merkitystä. Valiokunnan käsityksen mukaan tällainen epäsuora turvallisuuspoliittinen vaikutus voitaisiin perustella lähinnä sillä, että kuulumisella EU:n ytimeen olisi itsessään psykologisesti ja poliittisesti Suomen turvallisuutta lisäävä vaikutus. Muissa unionin jäsenvaltioissa talous- ja rahaliittoa ei kuitenkaan tarkastella turvallisuuteen vaikuttavana kysymyksenä.

EMU-suunnitelman keskeinen heikkous on Euroopan keskuspankkijärjestelmän riippumattomuuden toteuttaminen tavalla, joka on sulkenut pois mahdollisuudet rahapoliittisen päätöksenteon kansanvaltaiseen valvontaan tai edes rahapoliittisiin päätöksentekijöihin sovellettavaan tulosvastuuseen. Tämän asiantilan korjaaminen on ollut esillä eurooppalaisessa keskustelussa, mutta EU:n hallitusten välisessä konferenssissa on osoittautunut mahdottomaksi käsitellä edes puhtaasti teknisiä korjauksia EMU:a koskeviin perustamissopimuksen määräyksiin.

Valiokunnan käsityksen mukaan Suomen olisi tulevaisuudessa vakavasti pyrittävä siihen, että Euroopan keskuspankkijärjestelmän osalta luotaisiin edellytyksiä kansanvaltaiselle vastuunalaisuudelle. Unionin tasolla tämä voisi merkitä toisaalta, että Euroopan keskuspankin rahapoliittisen vallan vastapainoksi luodaan EU:n neuvoston finanssipoliittinen ohjausvalta. Toisaalta tulisi harkita Euroopan parlamentin asemaa suhteessa Euroopan keskuspankkiin. Kansallisella tasolla olisi selvitettävä keinoja, joilla eduskunta voisi saada tietoja Euroopan keskuspankissa tapahtuvasta säädösvalmistelusta sekä keskuspankkijärjestelmän piirissä tapahtuvasta rahapoliittisen vallan käytöstä.

Euroopan unionin yhtenäisyyden ja legitimiteetin kannalta on pidettävä huolestuttavana sitä, että useassa jäsenvaltiossa kansalaisten enemmistö suhtautuu varauksellisesti tai avoimen torjuvasti talous- ja rahaliittoon. Suomen osalta tilanteen ongelmallisuutta lisää se, että vaikka Suomi täyttää lähentymisperusteet, yhtenäisvaluutan suosio on Suomessa alhaisempi kuin missään muussa jäsenvaltiossa.

Kansalaisten vieroksumista lisää laajalle levinnyt käsitys, että kaikkialla Euroopassa viime vuosina toteutettu sinänsä välttämätön finanssipolitiikan vakauttaminen olisi yhtenäisvaluutan käyttöön ottamisesta maksettava hinta. Ei kuitenkaan voitane kiistää, että EU-maissa yhtäaikaisesti toteutetut vakauttamiseen kuuluvat julkistalouden menoleikkaukset ovat myötävaikuttaneet lyhyellä aikavälillä työttömyyden korkeaan tasoon. Kansalaisten kielteisyyttä on myös voinut kasvattaa pelko siitä, että esimerkiksi nimellispalkkojen alentaminen olisi välttämätön keino sopeutumiseksi talouden häiriötilanteeseen yhtenäisvaluutan oloissa.

Talous- ja rahaliiton hyväksyttävyyteen kansalaisten keskuudessa tulee vaikuttamaan myös se, kuinka hyvin yhtenäisvaluuttaa käyttöönotettaessa pystytään ottamaan huomioon rahayksikön vaihtoon liittyvät kuluttajansuojelulliset ja muut yksityishenkilöiden kannalta tärkeät kysymykset. Valiokunta viittaa tältä osin euron käyttöönottoa koskevia asetuksia (U 68/1996 vp) käsitellessään omaksumaansa talousvaliokunnan lausuntoon (TaVL 19/1996 vp). Valiokunta odottaa, että euron käyttöönoton kotimaisen valmistelun osalta toimivaltaisia valtiovarain- ja talousvaliokuntia pidetään ajan tasalla valmistelujen edistymisestä.

Valiokunta katsoo, että myös Suomessa on tärkeä toimia siten, että päätöstä rahaliittoon osallistumisesta pidetään kansalaisten keskuudessa legitiiminä. Siksi hallituksen on myös omalta osaltaan luotava edellytyksiä sellaiselle kansalaiskeskustelulle, jossa kansalaisten käytettävissä on mahdollisimman laajalti tutkimustietoa ja perusteltuja selvityksiä ratkaisun hyöty- ja haittapuolista. Avoimen keskusteluilmapiirin synnyn kannalta olisi ensiarvoista, että kaikki osapuolet tunnustaisivat Suomen olevan keväällä 1998 aidossa valintatilanteessa.

Valiokunta toteaa, että valtioneuvosto on asianmukaisesti luonut edellytyksiä valtiopäiväjärjestyksen edellyttämälle eduskunnan osallistumiselle talous- ja rahaliittoa koskevaan kansalliseen valmisteluun. Valiokunta lähtee siitä, että valtioneuvosto jatkaa ja tiivistää eduskunnan ja sen asianomaisten valiokuntien pitämistä ajan tasalla EMU:n III vaiheen lähestyessä.

Valiokunta lähtee siitä, että valtioneuvosto antaa tehostetusti selvityksiä sellaisista seikoista, jotka voivat vaikuttaa talous- ja rahaliiton III vaiheeseen siirtyvien maiden määräytymiseen. Tarkasteltaviksi tulevat erityisesti lähentymisperusteiden täyttymistä koskevat kysymykset, ja Suomen tähän liittyvässä perustamissopimuksen tulkinnassa noudattama linja. Selvitykset voidaan luontevimmin antaa talous- ja valtiovarainministereiden kokoonpanossa tapahtuvien EU:n neuvoston kokousten etukäteisselvitysten yhteydessä.

Valtioneuvoston selonteossa lähdetään siitä, että rahaliittoon osallistumisesta päätettäessä vaihtoehtoina ovat joko osallistuminen euroalueeseen ensimmäisten joukossa tai liittyminen perustettavaan uuteen valuuttakurssijärjestelmään (ERM 2). Suomen talouden tilanteen ja talouspolitiikkamme liikkumavaran valossa tämä näkemys näyttää perustellulta, vaikka valiokunta toistaakin näkemyksensä siitä, että kellutusvaihtoehtoa olisi vielä selvitettävä. Valiokunta katsoo, että Suomen jättäytyessä mahdollisesti poikkeusasemaan valuuttakurssijärjestelmän varaan, liittymisen euroalueeseen jonain myöhempänä ajankohtana tulee pysyä Suomelle avoimena mahdollisuutena.

Valiokunta toteaa lisäksi, että jos keväällä 1998 päädytään poikkeusvaltion aseman valintaan, tämän valinnan tulee perustua selvään näkemykseen rahaliittoon liittymisen lykkäämisen hyödystä. Tämä huomautus on tarpeellinen siksi, että on esitetty talous- ja rahaliittoon menon lykkäämistä sellaisin maamme talouden pysyviin rakenteisiin liittyvin perustein, jotka eivät oletettavasti muutu muutaman vuoden mittaisen siirtymäkauden aikana.

Perustuslakivaliokunta on selonteosta antamassaan lausunnossa tarkastellut talous- ja rahaliittoon siirtymistä koskevan päätöksen menettelytapavaihtoehtoja.

Perustuslakivaliokunta toteaa, että EU-liittymissopimuksen voimaansaattamislain käsittelyssä noudatettu supistettu perustuslain säätämisjärjestys merkitsee sitä, että myös EMU:n kolmanteen vaiheeseen siirtymistä ja yhteisen rahan käyttöä koskevat Maastrichtin sopimuksen määräykset ovat tulleet voimaansaatetuiksi poikkeuksina perustuslaeista. Täten vielä tarvittavat kansalliset päätökset voidaan tehdä eduskunnassa yksinkertaisin enemmistöpäätöksin, jollei jostain erityisestä syystä muuta johdu.

Perustuslakivaliokunta katsoo, että Euroopan unionin neuvostossa tehtävä päätös kolmanteen vaiheeseen osallistuvista valtioista kuuluu eduskunnan ja valtioneuvoston välisiä menettelytapoja ajatellen hallitusmuodon 33 a §:n 1 momentin ja valtiopäiväjärjestyksen 54 b §:n soveltamisalaan. Tasavallan presidentin ja valtioneuvoston toimivaltasuhteiden kannalta asia kuuluu hallitusmuodon 33 a §:n 2 momentin piiriin.

Suuri valiokunta tähdentää omalta osaltaan sitä, että Suomen liittymistä koskevan päätöksen sisältöön tulee ratkaisevalla tavalla vaikuttamaan se, miten sovelletaan kolmanteen vaiheeseen siirtymisen edellytyksenä sovittuja perustamissopimuksen määräyksiä. Valiokunta edellyttää siksi, että muiden jäsenvaltioiden lähentymiskriteereiden täyttymisen seuranta EU:n neuvostossa alistetaan eduskunnan harkittavaksi valtiopäiväjärjestyksen 4 a luvun säännösten mukaisesti siten, että eduskunnalla on edellytykset tosiasiallisesti osallistua Suomen kannanmuodostukseen.

Perustuslakivaliokunta toteaa, että kotimaisen päätöksenteon menettelyvaihtoehdoista erillinen lakiehdotus ja valtioneuvoston tiedonanto ovat valtiosäännön kannalta ongelmattomimmat tavat saattaa kysymys yhteiseen rahaan siirtymisestä eduskunnan päätettäväksi. Kansanäänestyksen järjestäminen asiasta on poliittisen tarkoituksenmukaisuuden kysymys, jota perustuslakivaliokunta ei lausunnossaan käsittele. Suuri valiokuntatoteaa perustuslakivaliokunnan lausuntoon viitaten, että eduskunnassa tapahtuvan EMU-päätöksenteon muodon valinta on siten poliittinen harkintakysymys, josta esitystä valmisteleva hallitus on ensisijaisesti vastuussa.

Koska siirtyminen EMU:n kolmanteen vaiheeseen ei perustuslakivaliokunnan mukaan sinänsä edellytä kotimaisten säädösten antamista, vaan kysymyksessä on poliittista linjavalintaa koskeva ratkaisu, valtioneuvoston tiedonantoa voidaan pitää hyväksyttävänä menettelytapana. Valiokunta huomauttaa kuitenkin, että talous- ja rahaliiton toteutuessa tavalla, joka asiallisesti merkitsee etääntymistä Maastrichtin sopimuksen määräyksistä, tämä tulee korostamaan kansallisen päätöksentekomuodon poliittisen legitimiteetin tarvetta. Etenkin, jos kolmanteen vaiheeseen siirtyvistä valtioista päätettäessä sovelletaan perustamissopimusta tavalla, jossa sopimuksen tulkinnan ja muuttamisen välinen ero hämärtyy, laki, joka valtuuttaa valtioneuvoston ryhtymään asian vaatimiin toimiin, voi olla omiaan vahvistamaan päätöksen hyväksyttävyyttä kansalaisten silmissä.

Valiokunta katsoo, että esityksen muotoa harkittaessa tulee pyrkiä menettelyyn, joka mahdollistaa asian riittävän laaja-alaisen käsittelyn myös tässä mietinnössä mainitut lisäselvitystarpeet huomioon ottaen ja joka menettelytapana on selkeä ja mahdollisimman laajasti hyväksyttävissä.

Valiokunta toteaa lopuksi, että tässä mietinnössä samoin kuin valtiovarainvaliokunnan ja talousvaliokunnan lausunnoissa on monin kohdin painotettu lisäselvitysten tarvetta ennen lopullista päätöksentekoa. Valiokunta kuitenkin korostaa sitä, että lisäselvitykset eivät tule kokonaan poistamaan päätöksentekoon aina liittyvää epävarmuutta ja sitä, että päättäjät joutuvat viime kädessä tekemään ratkaisunsa myös sellaisten näkemysten perusteella, jotka heillä on Euroopan unionin tulevaisuuden kehityksestä ja Suomen asemasta sen suhteen.

Valiokunta edellyttää, että valtioneuvosto jatkaa EMU-asiantuntijatyöryhmän raportin päätösluvussa esitettyä eri vaihtoehtoihin liittyvää jatkoselvitystyötä siten, että tutkimusten tulokset ovat käytettävissä riittävän ajoissa ennen kuin eduskunta vuoden 1998 keväällä tekee päätöksen Suomen liittymisestä euroalueeseen tai siitä jättäytymisestä sekä antaa siihen mennessä tässä mietinnössä mainitut lisäselvitykset.

Valiokunta ehdottaa kunnioittaen,

että Eduskunta saattaisi tämän mietinnön valtioneuvoston tietoon.

Helsingissä 13 päivänä kesäkuuta 1997

---

Asian ratkaisevaan käsittelyyn valiokunnassa ovat ottaneet osaa puheenjohtaja Erkki Tuomioja /sd, varapuheenjohtaja Kimmo Sasi /kok, jäsenet Maria Kaisa Aula /kesk, Kaarina Dromberg /kok, Mikko Elo /sd, Jouko Jääskeläinen /skl, Tarja Kautto /sd, Kimmo Kiljunen /sd, Johannes Koskinen /sd, Annika Lapintie /vas, Johannes Leppänen /kesk, Paavo Nikula /vihr, Margareta Pietikäinen /r, Aapo Saari /kesk, Pentti Tiusanen /vas, Irja Tulonen /kok, Kari Uotila /vas, Matti Vanhanen /kesk ja Matti Väistö /kesk sekä varajäsenet Håkan Malm /r, Markku Markkula /kok, Pekka Saarnio /vas ja Jukka Tarkka /nuors.

---