Jotta voisimme palvella asiakkaitamme mahdollisimman hyvin, käytämme sivustollamme evästeitä. Jatkamalla eteenpäin hyväksyt evästeiden käyttämisen. Lue lisää.

Edilex-palvelut

Kirjaudu sisään

UaVM 9/1994 - HE 135/1994
Ulkoasiainvaliokunnan mietintö n:o 9 hallituksen esityksestä Suomen liittymisestä Euroopan unioniin tehdyn sopimuksen eräiden määräysten hyväksymisestä

HE 135/1994
HE 135/1994

Eduskunta on 7 päivänä syyskuuta 1994 lähettänyt hallituksen esityksen n:o 135 ulkoasiainvaliokunnan valmistelevasti käsiteltäväksi.

Eduskunnan päätöksen mukaisesti kaikki muut pysyvät erikoisvaliokunnat ovat antaneet esityksestä ulkoasiainvaliokunnalle lausunnon. Lausunnot on otettu tämän mietinnön liitteiksi.

1. Asiantuntijat

Valiokunta on keskustellut asiasta tasavallan presidentin Martti Ahtisaaren kanssa.

Asian johdosta ovat olleet kuultavina pääministeri Esko Aho, ulkomaankauppaministeri Pertti Salolainen, ulkoasiainministeri Heikki Haavisto, sisäasiainministeri Mauri Pekkarinen, oikeusministeri Anneli Jäätteenmäki, maa- ja metsätalousministeri Mikko Pesälä, valtiosihteeri Veli Sundbäck, alivaltiosihteerit Jaakko Blomberg, Mauri Eggert ja Antti Satuli, osastopäälliköt Leif Fagernäs ja Jaakko Laajava, suurlähettiläs Erkki Liikanen, EU-sihteeristön päällikkö Eikka Kosonen, apulaisosastopäälliköt Esko Hamilo, Jorma Paukku ja Unto Turunen, toimistopäälliköt Marita Eerikäinen, Mikko Heikinheimo, Harry Helenius, Hannu Himanen, Antti Kuosmanen, Pertti Majanen ja Matti Pullinen, kaupalliset neuvokset Matti Oivukkamäki ja Jarmo Vaittinen, yksikön päällikkö Taina Kiekko, erikoistutkija Kari Möttölä sekä kehitysyhteistyösihteeri Sari Suomalainen ulkoasiainministeriöstä, eduskunnan pääsihteeri Seppo Tiitinen, kansanedustaja Gunnar Jansson, ylijohtaja Risto Veijalainen, neuvotteleva virkamies Paavo Pirttimäki ja lainsäädäntöjohtaja Pertti Laitinen sisäasiainministeriöstä, apulaisosastopäällikkö Pauli Järvenpää puolustusministeriöstä, ylijohtajat Sixten Korkman ja Lasse Arvela sekä finanssineuvos Martti Hetemäki ja budjettineuvos Rauno Lämsä valtiovarainministeriöstä, maatalousneuvos Esko Juvonen, ylijohtaja Saara Reinius, maatalousneuvos Heimo Hanhilahti ja apulaisosastopäällikkö Olli Rekola maa- ja metsätalousministeriöstä, neuvotteleva virkamies Jussi Manninen ja ylitarkastaja Jari Gustafsson kauppa- ja teollisuusministeriöstä, kansliapäällikkö Markku Lehto, vanhempi hallitussihtee-ri Katriina Ala-Viuhkola ja hallitusneuvos Jorma Heikkilä sosiaali- ja terveysministeriöstä, neuvotteleva virkamies Aira Kalela ympäristöministeriöstä, apulaisosastopäällikkö Lauri Pehkonen ja toimistopäällikkö Lauri Ervola tullihallituksesta, limnologi Kimmo Silvo vesi- ja ympäristöhallituksesta, kansliapäällikkö Jaakko Kalela sekä neuvonantajat Martti Manninen ja Alpo Rusi tasavallan presidentin kansliasta, kansainvälisten asiain erityisavustaja Pekka Huhtaniemi valtioneuvoston kansliasta, pankinjohtajat Harri Holkeri, Esko Ollila ja Kalevi Sorsa sekä osastopäällikkö Johnny Åkerholm ja erikoisasiantuntija Pekka Sutela Suomen Pankista, hallintoneuvos Timo Silenti korkeimmastahallinto-oikeudesta, kenraaliluutnantti Gustav Hägglund pääesikunnasta, puolustusneuvoston yleissihteeri Juhani Kaskeala, maaneuvos Ragnar Erlandsson ja kansliapäällikkö Peter Lindbäck Ahvenanmaan maakuntahallituksesta, tutkimusjohtaja Mikko Viitasalo Sotatieteen laitokselta, puheenjohtaja Seppo Niemelä Kehitysmaasuhteiden neuvottelukunnasta, Euroopan parlamentin jäsenet Jens-Peter Bonde ja Gary Titley, Euroopan unionin komission pääjohtaja Steffen Smidt, suurlähettiläs Eric Hayes ja lähetystöneuvos Wouter Wilton Euroopan komission valtuuskunnasta, ministeri Jaakko Iloniemi Elinkeinoelämän valtuuskunnasta, ekonomisti Peter Boldt Suomen Ammattiliittojen Keskusjärjestöstä, johtaja Erik Forsman Teollisuuden ja Työnantajain Keskusliitosta, puheenjohtaja Esa Härmälä Maa- ja metsätaloustuottajain Keskusliitosta, professori U. B. Lindström Suomen UNICEF-yhdistyksestä, ekonomisti Martti Luukko Suomen Kuluttajaliitosta, ministeri Max Jakobson, kansleri Jan-Magnus Jansson, professorit Pekka Ahtiala, Mikael Hidén, Antero Jyränki, Timo Konstari ja Ilkka Saraviita, suurlähettiläs Aarno Karhilo, pääsihteeri Martin Marcussen Euroopan parlamentin "Europe of Nations" -ryhmästä, pääekonomisti Nils Lundgren Nordbankenista Ruotsista, toimitusjohtaja Pertti Kukkonen Pellervon taloudellisesta tutkimuslaitoksesta, johtaja Jukka Pekkarinen Palkansaajien tutkimuslaitoksesta, dosentti Esko Antola Eurooppa-instituutista, oikeustieteen tohtori Ora Meres-Wuori, varatuomari Niilo Jääskinen, lehtori Ulla Klötzer, everstiluutnantti Erkki Nordberg, vieraileva tutkija Pekka Visuri Ulkopoliittisesta instituutista, erikoistutkija Pertti Joenniemi sekä tutkija Pekka Sivonen Strategian laitoksesta.

Käsiteltyään asian ulkoasiainvaliokunta esittää kunnioittavasti seuraavaa.

2. Hallituksen esitys

Esityksessä ehdotetaan, että eduskunta hyväksyisi Suomen, Itävallan, Norjan ja Ruotsin sekä Euroopan unionin jäsenvaltioiden, Belgian, Tanskan, Saksan, Kreikan, Espanjan, Ranskan, Irlannin, Italian, Luxemburgin, Alankomaiden, Portugalin ja Yhdistyneen kuningaskunnan, välillä tehdyn sopimuksen Norjan, Itävallan, Suomen ja Ruotsin liittymisestä Euroopan unioniin. Sopimus allekirjoitettiin Korfulla 24 päivänä kesäkuuta 1994. Sopimukseen kuuluu olennaisena osana liittymisehdot ja mukautukset unionin perustamissopimuksiin sisältävä liittymisasiakirja liitteineen ja pöytäkirjoineen. Sopimuspuolten julistukset sisältyvät allekirjoittajavaltioiden konferenssin päätösasiakirjaan.

Liittymissopimuksella Suomi tulee kaikkien niiden sopimusten, joihin Euroopan unioni perustuu, sopimuspuoleksi ja omaksuu täten unionin jäsenvaltioille kuuluvat oikeudet ja velvollisuudet, sellaisina kuin ne näiden sopimusten sekä liittymissopimukseen ja liittymisasiakirjaan kirjattujen ehtojen mukaan ovat. Unionin perustamissopimukset ovat Euroopan hiili- ja teräsyhteisön perustamissopimus, Euroopan yhteisön perustamissopimus ja Euroopan atomienergiayhteisön perustamissopimus, sellaisina kuin nämä sopimukset ovat muutettuina tai täydennettyinä ennen tätä liittymistä tehdyillä muilla sopimuksilla tai asiakirjoilla, sekä sopimus Euroopan unionista.

Liittymissopimus tulee voimaan 1 päivänä tammikuuta 1995 edellyttäen, että kaikki liittymissopimuksen sopimuspuolet ovat tallettaneet ratifioimiskirjansa Italian hallituksen huostaan 31 päivänä joulukuuta 1994. Jos jokin neljästä hakijamaasta ei ole ratifioinut sopimusta tuohon päivään mennessä, liittymissopimus tulee voimaan 1 päivänä tammikuuta 1995 niiden maiden osalta, jotka ovat tallettaneet ratifioimiskirjansa. Euroopan unionin neuvosto, mukaan lukien liittymissopimuksen ratifioineet uudet jäsenvaltiot, päättää tällaisessa tapauksessa välittömästi ja yksimielisesti sopimukseen ja sen liiteasiakirjoihin tehtävistä mukautuksista. Suomesta riippumattomista syistä on siis mahdollista, että sopimus ei tule voimaan 1.1.1995. Sama tilanne syntyisi siinä tapauksessa, että jokin nykyisistä jäsenmaista ei ehtisi ratifioida liittymissopimusta ajoissa.

Esitykseen liittyy ehdotus laiksi Suomen liittymisestä Euroopan unioniin tehdyn sopimuksen eräiden määräysten hyväksymisestä. Ehdotettu laki tulisi voimaan asetuksella säädettävänä ajankohtana.

Ehdotettu laki on tarkoitettu tulemaan voimaan samana päivänä kuin liittymissopimus. Laissa tarkoitetut muut Euroopan unionin perustamissopimukset tulisivat voimaan samana päivänä kuin liittymissopimus.

3. Suomen kansainvälisen ympäristön muutos

Yleinen kehitys

Kansainvälisessä politiikassa ja maailmantaloudessa on meneillään laaja-alainen ja kauaskantoinen muutosprosessi. Maailmanpolitiikkaa toisen maailmansodan jälkeen hallinnut voimapoliittinen vastakkainasettelu Yhdysvaltain ja Neuvostoliiton johtamien blokkien välillä on päättynyt kylmän sodan loppumiseen. Nyt on syntymässä moninapainen maailmanjärjestys, joka perustuu ensi sijassa kansakuntien ja niiden keskinäisten liittoutumien taloudelliseen voimaan ja tekniseen tasoon.

Muutoksen yhtenä keskeisenä taustana ovat ns. jälkiteollisen tietoyhteiskunnan syntyyn liittyvät teknis-taloudelliset muutostekijät. Ne johtivat siihen, että näihin muutoksiin huonosti sopeutumiskykyiset, komentotalouteen nojanneet ja poliittisen moniarvoisuuden kieltäneet maat jäivät yhä selvemmin jälkeen markkinatalousmaiden kehityksestä ja ajautuivat pysähtyneisyyden kautta romahdukseen.

Samat muutosvoimat ovat myös perustavanlaatuisesti vaikuttaneet markkinatalousmaiden kehitykseen ja johtaneet uusiin markkinayhdentymistä syventäviin ratkaisuihin. Näissä on usein ollut yhtä paljon kysymys yrityksistä poliittisin toimin vastata teknis-taloudellisten muutosvoimien uusiin haasteisiin kuin poliittisen tahdon liikkeellepanemista uusista yhteistyöaloitteista sinänsä.

Keski- ja Itä-Euroopan poliittisten muutosten jälkeen on käynnistynyt yleiseurooppalainen yhdentyminen, jossa ovat mukana kaikki Keski- ja Itä-Euroopan maat. Monet niistä ovat hakeneet jäsenyyttä Euroopan unionissa. Kaikki ovat solmineet tai ovat solmimassa vapaakauppaan perustuvia yhteistyösopimuksia EU:n kanssa. Lisäksi pääosa näistä maista on liittynyt Euroopan neuvoston jäseneksi tai hakenut sen jäsenyyttä.

Teknis-taloudelliset muutosvoimat ovat vaikuttaneet myös maailmanlaajuisiin taloussuhteisiin. Samanaikaisesti kun vanhat teollisuusmaat ovat kokeneet talouskasvun hidastuvan, monet ns. kolmannen maailman maat etenkin Aasiassa ovat kehittyneet parin viimeisen vuosikymmenen kuluessa niin ripeästi, ettei niitä enää voi perinteisen luokituksen mukaan katsoa kehitysmaiksi.

Maailmanlaajuinen kehitys saattaa sisältää myös kauppablokkien kilpailuna ilmeneviä uusia vastakohtia. Muutokset sisältävät epävakauden aineksia, mutta kokonaisuuden kannalta niiden arvioidaan olevan pääosin myönteisiä. GATT-sopimuskierroksen menestyksellinen loppuunsaattaminen osoittaa, että maailmankaupan osapuolet ymmärtävät kaupan esteiden purkamisen ja keskinäisen riippuvuuden kasvun antamat edut sopeutumisongelmia suuremmiksi. Kaupan esteiden purkaminen on myönteistä edellyttäen, että kansainvälisen yhteisön kauppapoliittisissa ratkaisuissa ympäristökysymykset ja köyhimpien maiden asema saavat aikaisempaa suuremman huomion.

Näyttävimmät poliittiset muutokset ovat tapahtuneet Euroopassa. Euroopan politiikansuuri murros vuosina 1989—1991 ilmeni mm. Neuvostoliitossa tapahtuneina vallankumouksellisina muutoksina ja Saksojen yhdistymisenä. Maanosan poliittisen kahtiajaon loppuminen johti myös Varsovan liiton lakkauttamiseen ja itäisen Keski-Euroopan valtioiden irtautumiseen muistakin entisistä sotilaspoliittisista sidonnaisuuksistaan. Suomen lähiympäristössä on ollut huomattavaa merkitystä Baltian maiden itsenäisyyden palautumisella vuonna 1991.

Muutokset ovat herättäneet odotuksia lisääntyvästä vakaudesta Euroopassa. ETYKissä alkanut maanosan poliittinen lähentymisprosessi on jatkunut mm. ETYKin Uuden Euroopan peruskirjan hyväksymisellä Pariisissa vuonna 1990. Tämän kehityksen myötä valtioiden välisen rauhanomaisen yhteistyön periaatteita on täydennetty yhä pidemmälle ulottuvalla yhteisellä sitoutumisella ihmisoikeuksien kunnioittamiseen, poliittiseen moniarvoisuuteen ja markkinatalouteen.

Toinen yleiseurooppalainen instituutio on vuonna 1990 perustettu Euroopan jälleenrakennus- ja kehityspankki (EBRD), jonka piirissä vuonna 1994 on jo 59 eurooppalaista valtiota, mm. kaikki EY:n jäsenet, Itä-Euroopan valtiot ja entisen Neuvostoliiton alueen valtiot. Pankki tukee mm. infrastruktuurin luomista ja vahvistamista, yksityistämistä ja muuta taloudellista uudistustyötä Itä- ja itäisen Keski-Euroopan maissa. Ennen 1980-luvun lopulla tapahtunutta Euroopan murrosta ainoa Euroopan laajuinen taloudellinen yhteistyöelin oli YK:n alainen Euroopan talouskomissio (ECE). Euroopan neuvostoa käsitellään tuonnempana tässä mietinnössä.

Muutokset ovat merkinneet suursodan uhan väistymistä ja mahdollistaneet konkreettisten aseidenriisuntatoimien, kuten TAE-sopimuksen toteuttamisen sekä monenvälisten turvallisuusjärjestelyjen kehittämisen. Ydinaseiden riisunnassa on tapahtunut edistystä, mutta ydinasepelotteen merkitys on varsinkin strategisten aseiden osalta säilynyt.

Valtioiden välisten sotatoimien todennäköisyys on vähentynyt, mutta sotilaallisia jännitteitä ylläpitäviä uhkakuvia ovat mm. uusien itsenäistyneiden valtioiden sisäinen epävakaus sekä etniset, kansalliset ja uskonnolliset vastakohtaisuudet. Traaginen osoitus tästä on entisen Jugoslavian alueen pitkään jatkunut sota. Entisen Neuvostoliiton alueella on meneillään sotilaallisia selkkauksia. Epävarmuutta aiheuttaa myös Venäjällä käynnissä oleva yhteiskunnallinen ja taloudellinen muutosprosessi.

Samalla myös kansalaisten ja valtioiden turvallisuuteen kohdistuvien muiden kansainvälisten uhkien mahdollisuus on kasvanut. Näitä ovat mm. ympäristöuhat, jotka voivat olla ydinvoimaonnettomuuksien kaltaisia katastrofitilanteita tai kasvihuoneilmiön kaltaisia vähitellen eteneviä, tuhoisia ympäristömuutoksia, kulkutaudit, hallitsemattomat pakolaisvirrat, terrorismi, huumeet ja kansainvälinen rikollisuus. Tämänkaltaiset aikaisempaa enemmän huomiota osakseen saaneet uhat ovat osaltaan saattamassa Euroopan valtioita läheisempään yhteistyöhön.

Valiokunta pitää ongelmana Euroopan turvallisuuspoliittisten rakenteiden päällekkäisiä toiminta-alueita ja pyrkimyksiä. Valiokunnan mielestä Suomen tulee tukea erityisesti ETYKin toimintakyvyn vahvistamista. Euroopan turvallisuuspoliittisen arkkitehtuurin tulisi olennaisesti nojautua ETYKin periaatteille ja sen rakenteiden ja instituutioiden varaan. ETYKin merkittävä etu on se, että se on ainoa järjestelmä, johon osallistuvat kaikki Euroopan turvallisuudesta vastaavat valtiot. Viime aikoina ETYKille on luotu mahdollisuus olla mukana rauhanturvaamistehtävissä.

Euroopan tilanteessa tapahtuneiden muutosten yhteydessä ja osittain niiden vaikutuksesta Yhdysvaltojen rooli Euroopan turvallisuudesta vastuuta kantavana tekijänä on vähenemässä. Yhdysvalloissa yleistyvän käsityksen mukaan eurooppalaiset voivat nykyisin itse vastata turvallisuudestaan, ja maa on kotiuttanut Euroopassa olleita joukkojaan. NATOn puitteissa Yhdysvaltojen ydinasetakuu eurooppalaisille liittolaisille on edelleen voimassa.

NATO on edelleen keskeinen eurooppalainen tekijä sotilasliittona ja jäsentensä välisenä tärkeänä neuvottelufoorumina. Sen merkitystä Euroopassa korostaa mm. Maastrichtin sopimuksen määräys, että EU:n jäsenvaltioiden politiikan on kunnioitettava jäsenvaltioiden Pohjois-Atlantin liittosopimuksesta johtuvia velvoitteita. NATO perusti NACC:n löyhäksi yhdyssiteeksi itsensä sekä Itä-Euroopan ja itäisen Keski-Euroopan valtioiden välille. Samansuuntaisesti vaikuttaa se, että NATO on solminut rauhankumppanuussopimuksia useimpien sen ulkopuolella olevien eurooppalaisten valtioiden kanssa.

Valiokunnan käsityksen mukaan NATO etsii tällä hetkellä sille parhaiten sopivaa roolia. Samalla kun se pyrkii edistämään turvallisuutta koko Euroopassa, se on edelleen ensisijaisesti läntinen turvallisuusjärjestö. Sen suhteet Venäjään ovat tällä hetkellä suhteellisen ongelmattomat. Se voi kuitenkin joutua uuteen vastakkaissuhteeseen Venäjän kanssa, esimerkiksi siinä mahdollisessa tilanteessa, että Venäjä tuntee jäävänsä turvallisuuspoliittisesti eristyksiin itäisen Keski-Euroopan maiden liittyessä NATOon.

Yleisesti ottaen Euroopan turvallisuustilanne on valiokunnan käsityksen mukaan tällä hetkellä vaikeasti arvioitavissa, ja sen selkiytyminen saattaa olla hidas prosessi. Suuri merkitys on sillä, miten Euroopan valtiot ovat sitoutuneet Pariisin peruskirjassa sovittuihin demokratian, markkinatalouden ja avoimen yhteiskunnan arvoihin. Jos sitoutuminen on kestävää, eurooppalaisten valtioiden asevoimien tehtäväksi saattaa omien valtiorajojen puolustamisen ohella jossakin määrin muodostua rauhantilaa vahvistava toiminta myös niiden ulkopuolella.

Länsi-Euroopan integraatiokehitys

Länsi-Euroopan integraatiopyrkimykset toisen maailmansodan jälkeen ovat perustuneet erilaisiin lähtökohtiin ja tavoitteisiin. Ne ovat saattaneet olla osin ristiriitaisia keskenään ja ovat tilanteista riippuen eri voimalla vaikuttaneet tehtyihin ratkaisuihin. Hyvin keskeinen toiminta-ajatus oli rauhan turvaaminen luomalla niin kiinteä yhteys Saksan ja Ranskan välille, ettei niiden välillä enää voida käydä sotaa. Toinen keskeinen tavoite on ollut Länsi-Euroopan valtioiden aseman vahvistaminen suhteessa Yhdysvaltoihin, Japaniin ja Neuvostoliittoon. Länsi-Euroopan integraation piiriin on sittemmin liittynyt ja liittymässä yhä uusia eurooppalaisia valtioita.

Länsi-Euroopan poliittisen integraation yhtenä alkusysäyksenä voidaan pitää Winston Churchillin Zürichin yliopistossa syyskuussa 1946 pitämää puhetta, jossa hän esitti ajatuksen Euroopan Yhdysvalloista toisen maailmansodan jälkeisen kaaoksen selvittämiseksi. Churchill katsoi, että Ranskan ja Saksan tulisi ryhtyä keskinäiseen yhteistyöhön ja yhdessä johtamaan Länsi-Euroopan rauhanomaista kehitystä irti sotien noidankehästä.

Ensimmäiset sodan jälkeen syntyneet, Länsi-Eurooppaakin koskeneet yhteistyöjärjestöt olivat kuitenkin ensisijaisesti yrityksiä vaikuttaa ajankohdan välittömiin talous- ja turvallisuusongelmiin. Taloudellinen yhteistyöjärjestö OEEC (josta myöhemmin kehittyi laajempi OECD) syntyi toteuttamaan Marshall-avun tarkoituksia. Yhdysvallat, Kanada ja kymmenen Euroopan maata perustivat vuonna 1949 Pohjois-Atlantin puolustusliiton (NATO) turvallisuuspoliittiseksi yhdyssiteekseen.

Samoihin aikoihin 1940-luvun lopulla syntyi luonteeltaan yleismaailmallisempi tullitariffeja ja kauppaa koskeva yleissopimus (GATT). Sen yleisperiaatteena on sopimuspuolten välinen yleinen ja ehdoton suosituimmuus. GATTin toistuvilla neuvottelukierroksilla, joissa jäsenmaat ovat tehneet vastavuoroisia myönnytyksiä, alentaneet tulleja ja purkaneet muita kaupan esteitä, on ollut erittäin suuri merkitys maailmanlaajuiselle kaupan vapauttamiselle.

Länsi-Euroopan taloudellinen yhdentyminen on ollut osa tätä laajempaa kansainvälistä yhdentymiskehitystä sekä GATTin että kansainvälisen valuuttarahaston (IMF) ja OECD:n puitteissa. Länsi-Euroopan maat ovat lisäksi käyttäneet hyväkseen GATTin suosituimmuusperiaatteesta sallittuja poikkeuksia vapaakauppa-alueiden ja tulliliittojen muodostamiseen.

Pitkälle menevän Länsi-Euroopan yhteistyön kannattajat kokivat varhaisen pettymyksen Euroopan puolustusyhteisöä koskeneen suunnitelman kaatuessa Ranskan parlamentin äänestyksessä vuonna 1954. Jo vuonna 1948 perustettua Länsiliittoa uudistettiin tämän jälkeen ja se sai uuden nimen Länsi-Euroopan unioni (WEU). Oltuaan kauan NATOn varjossa se alkoi saada enemmän merkitystä 1990-luvulla Maastrichtin sopimuksen vaikutuksesta. WEU:lla on kymmenen jäsentä, jotka kaikki ovat myös EU:n jäsenvaltioita (Alankomaat, Belgia, Espanja, Iso-Britannia, Italia, Kreikka, Luxemburg, Portugali, Ranska ja Saksa). Järjestöllä on myös tarkkailijoita (Irlanti ja Tanska), liitännäisjäseniä (NATOn eurooppalaiset, EU:n ulkopuoliset valtiot eli Islanti, Norja ja Turkki) ja liitännäiskumppaneita (EU:n kanssa Eurooppa-sopimuksen tehneet valtiot).

Kymmenen länsieurooppalaista valtiota perusti vuonna 1949 Euroopan neuvoston, jonka tavoitteena oli turvata yksilönvapauteen perustuva parlamentaarinen demokratia Euroopassa. Euroopan neuvoston tehtäviin kuului alun perin myös taloudellinen yhteistyö, mutta se siirtyi myöhemmin perustetun EEC:n tehtäväksi. Kehittyessään viime aikoina yleiseurooppalaiseksi järjestöksi Euroopan neuvosto on ottamassa itselleen myös joitakin talouden alaan liittyviä tehtäviä. Viime aikoina Euroopan neuvostosta on muodostunut tärkeä parlamentaarinen kanava yleiseurooppalaiselle yhteistyölle. Euroopan neuvoston keskeisiä toimialoja ovat mm. ihmisoikeuksien toteuttaminen, kulttuuriyhteistyö, sosiaaliset kysymykset sekä ympäristö- ja terveyskysymykset. Demokratian, oikeusvaltion ja ihmisoikeuksien periaatteet hyväksyvä Euroopan valtio voidaan kutsua sen jäseneksi. Neuvoston jäsenmäärä on nykyisin 33. Suomi liittyi Euroopan neuvostoon vuonna 1989.

Ensimmäinen askel kohti länsieurooppalaiselle integraatiolle niin leimalliseksi muodostunutta ylikansallisuutta otettiin Euroopan hiili- ja teräsyhteisön (EHTY) perustamisen yhteydessä 1951. Yhteisön pohjana ollut suunnitelma liitettiin Ranskan silloisen ulkoministerin Robert Schumanin nimeen, mutta se perustui toisen ranskalaisen talousmiehen ja Euroopan yhdentymisen kannattajan Jean Monnet’n ajatuksiin. Yhteisön toimeenpaneva elin (korkea viranomainen) ei toimialallaan ollut minkään kansallisen elimen alainen. EY:n komissio kehittyi myöhemmin korkean viranomaisen mallin pohjalta.

Messinan julistuksessa 1955 EHTYn jäseninä olleet kuusi valtiota, Belgia, Hollanti, Italia, Luxemburg, Ranska ja Saksan liittotasavalta, ilmoittivat pitävänsä aikaa kypsänä uudelle yritykselle Euroopan taloudelliseksi yhdentämiseksi. Maaliskuussa 1957 allekirjoitetulla ja vuoden 1958 alusta voimaan tulleella Rooman sopimuksella perustettiin Euroopan talousyhteisö (EEC). Sopimuksella perustettiin yhteismarkkinat, tulliliitto ja yhteinen maatalouspolitiikka. Talousyhteisön pääelimistä (ministerineuvosto, komissio, parlamentaarinen yleiskokous — myöhemmin Euroopan parlamentti — ja tuomioistuin) erityisesti komissio oli uudentyyppinen kansainvälisen järjestön toimielin. Vuonna 1957 allekirjoitettiin Roomassa myös Euroopan atomienergiayhteisöä (EURATOM) koskeva sopimus samojen kuuden valtion välillä.

Rooman sopimus oli luonteeltaan evolutiivinen ja tähtäsi yhdentymisen jatkamiseen, mikä ilmeni jo sopimuksen johdannon maininnasta "alati syvenevän liiton" tavoittelemisesta.

Rooman sopimuksen seurauksena OEEC oli jakautunut. Iso-Britannia, joka oli ajanut laajan pohjoisatlanttisen vapaakauppa-alueen muodostamista vaihtoehtona talousyhteisölle, perusti yhdessä Itävallan, Norjan, Portugalin, Ruotsin, Sveitsin ja Tanskan kanssa vuonna 1960 voimaan tulleella sopimuksella Euroopan vapaakauppa-alueen (EFTA), jonka institutionaalisessa rakenteessa ei ollut mitään ylikansallisuuteen tähtäävää.

Vuonna 1967 EEC:n, EURATOMin ja EHTYn toimielimet yhdistettiin, minkä jälkeen niihin on viitattu Euroopan yhteisöinä (EY). 1970-luvulla alettiin jo keskustella Euroopan unionista, johon sisältyisi mm. talous- ja rahaliitto. Yhteisön demokraattisen luonteen vahvistamiseksi parlamentaarinen yleiskokous muutettiin Euroopan parlamentiksi vuonna 1987 ja se valittiin suorilla vaaleilla ensimmäisen kerran vuonna 1979.

EY laajeni ensimmäisen kerran vuonna 1973 Irlannin, Ison-Britannian ja Tanskan liittyessä sen jäseniksi. Kreikka tuli EY:n jäseneksi vuonna 1981, Espanja ja Portugali vuonna 1986.

Vuonna 1987 voimaan tulleella ns. yhtenäisasiakirjalla sovittiin EY:n sisämarkkinoiden toteuttamisesta vuoden 1992 loppuun mennessä. Se aiheutti suuria muutoksia EY:n instituutioihin. Yhtenäisasiakirja muodostui käytännössä määräenemmistöpäätöksenteon läpimurroksi lähinnä sisämarkkinaohjelman toteuttamisessa neuvostossa.

Viimeisin merkittävä vaihe Länsi-Euroopan integraatiossa on ollut Maastrichtin huippukokouksessa joulukuussa 1991 sovittu Euroopan unionin (EU) perustaminen, jota koskeva Maastrichtin sopimus allekirjoitettiin 7.2.1992. Maastrichtin sopimuksella päätettiin mm. talous- ja rahaliiton toteuttamisesta vaiheittain, yhteisestä ulko- ja turvallisuuspolitiikasta sekä yhteistyöstä oikeus- ja sisäasioissa.

Sopimus tuli voimaan 1.11.1993. Siitä lähtien Euroopan unioni on koostunut kolmesta Euroopan yhteisöstä (Euroopan hiili- ja teräsyhteisö, Euroopan yhteisö eli entinen Euroopan talousyhteisö ja Euroopan atomienergiayhteisö) sekä yhteisestä ulko- ja turvallisuuspolitiikasta ja yhteistyöstä oikeus- ja sisäasioissa. Tavaksi muodostuneen luonnehdinnan mukaan Euroopan yhteisöt muodostavat unionin ensimmäisen eli EY-pilarin. Yhteinen ulko- ja turvallisuuspolitiikka on toinen pilari ja oikeus- ja sisäasioiden yhteistyö kolmas pilari.

EEC:tä, EURATOMia ja EHTYä nimitetään perustamissopimustensa mukaisesti "yhteisöiksi" viitattaessa niiden perustamissopimuksissa säänneltyihin asioihin. Viitattaessa nimenomaan EU:ta koskeviin asioihin käytetään vastaavasti käsitettä "unioni". Näiden käsitteiden käyttö ei ole EU:ssakaan vielä vakiintunut. Unionisopimuksen voimaantulon jälkeen on muutettu eräiden toimielinten virallisia nimiä.

Valiokunta arvioi, että yksi Länsi-Euroopan integraation alkuperäisistä tavoitteista, sodan mahdollisuuden poistaminen erityisesti Saksan ja Ranskan väliltä, on saavutettu. Länsi-Euroopan yhdentyminen on vaikuttanut hyvin suotuisasti Euroopan turvallisuuteen. EU:n pyrkimyksenä on nyt laajentaa turvallisuusjärjestelmää itään päin tarkoituksena vakauttaa poliittiset olot ja edistää taloudellista kehitystä Keski- ja Itä-Euroopassa ja myös Venäjällä.

4. Euroopan unionin rakenne ja luonne

Valiokunta toteaa, että nimitys "Euroopan unioni" kattaa myös Euroopan yhteisöt, joista voidaan kuitenkin puhua myös erillisinä, koska päätöksenteko EY-asioissa eroaa toistaiseksi selvästi EU:n kahden uuden pilarin päätöksenteosta.

EU:n kolmen pilarin järjestelmässä ensimmäinen pilari, joka koostuu Euroopan yhteisöjen toiminnasta, muodostuu luonteeltaan ylikansallisesta yhteistyöstä. Sen osalta jäsenvaltiot ovat siirtäneet Euroopan yhteisöille lainsäädäntövaltaansa. Kahdessa muussa pilarissa, yhteisessä ulko- ja turvallisuuspolitiikassa sekä oikeus- ja sisäasioiden yhteistyössä, päätökset tehdään pääsääntöisesti yksimielisesti.

Yhteisöjen osittain ylikansallisen luonteen vuoksi kysymys jäsenvaltioiden suvereniteetin asteesta on saanut huomattavaa merkitystä mm. jäsenyyttä hakeneiden maiden sisäisessä keskustelussa. Valiokunta toteaa, että kaikkien merkittävien kansainvälisten järjestöjen, mm. Yhdistyneiden Kansakuntien, jäsenyyteen liittyy jäsenvaltion kannalta osittaista suvereniteetin luovutusta. Kiistatonta kuitenkin on, että EU:n jäsenyydessä on kysymys pitemmälle menevästä suvereniteetin luovutuksesta kuin yleensä kansainvälisten järjestöjen jäsenyydessä. Vapaaehtoisesti omaksutut rajoitukset huomioon ottaenkin unionin jäsenvaltiot ovat kuitenkin täysivaltaisia itsenäisiä valtioita.

Euroopan unionin pääelimiä ovat Eurooppa-neuvosto (joka kokoontuu valtion ja hallituksen päämiesten tasolla), Euroopan unionin neuvosto eli ministerineuvosto, pysyvien edustajien komitea (COREPER), Euroopan komissio, Euroopan parlamentti sekä neuvoa-antavat elimet: talous- ja sosiaalikomitea ja alueiden komitea. EY:n tuomiovaltaa käyttää Euroopan yhteisöjen tuomioistuin, jonka yhteydessä toimii erillinen ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuin. Yhteisön talousarvion noudattamista valvova toimielin on tilintarkastustuomioistuin. Unionin pääelinten ja eräiden muiden elinten kokoonpanoja, toimikausia, päätöksentekomenetelmiä ja kehitystaustaa selostetaan hallituksen esityksessä.

Euroopan parlamentin jäsenet valitaan viisivuotisiksi vaalikausiksi välittömillä ja yleisillä vaaleilla kansallista vaalilainsäädäntöä noudattaen. Jos myös Norja ja Ruotsi Itävallan ja Suomen lisäksi liittyvät EU:hun, nousee parlamentin jäsenmäärä 641:een. Suomesta valitaan 16 jäsentä. Liittymissopimuksen mukaan eduskunta valitsee keskuudestaan Suomen ensimmäiset edustajat, mutta heidät on korvattava suorilla vaaleilla valituilla edustajilla kahden vuoden kuluessa liittymisestä.

Ulkoasiainvaliokunta katsoo, että Euroopan parlamentin täydennysvaalit tulisi Suomessa pitää jo vuoden 1995 alkupuolella. Näin myös uusien edustajien kausi saataisiin mahdollisimman pitkäksi ja nämä ehtisivät paneutua työhönsä.

Valiokunta katsoo, että Euroopan parlamenttiin valittu henkilö ei voi yhtä aikaa toimia Suomen eduskunnan jäsenenä. Tämä ei koske eduskunnan väliaikaisesti nimeämiä edustajia.

Neuvoston käsiteltävinä olevia asiakysymyksiä koskevassa päätöksenteossa edellytetään yleensä yksimielisyyttä, joskus määräenemmistöä. Määräenemmistöpäätöksiä tehtäessä jäsenvaltioiden äänimäärät painotetaan. Laajentumisen jälkeen Suomella, samoin kuin Norjalla, Irlannilla ja Tanskalla olisi kullakin 3 ääntä 90:stä, Ruotsilla ja Itävallalla taas 4 ääntä. Suurimmilla jäsenvaltioilla (Italia, Ranska, Saksa, Iso-Britannia) olisi 10 ääntä, pienimmällä (Luxemburg) 2 ääntä. Tapauksissa, joissa neuvosto tekee päätöksensä komission ehdotuksesta, määräenemmistö olisi 64 ääntä.

Euroopan komissio käyttää unionissa toimeenpanovaltaa. Siinä olisi laajenemisen jälkeen enintään 21 jäsentä, vähintään yksi ja enintään kaksi yhdestä jäsenvaltiosta. Komission toimikausi on viisi vuotta. Jäsenet valitaan jäsenvaltioiden hallitusten yhteisellä sopimuksella. Sekä komission puheenjohtajan nimityksen että komission kokonaisuudessaan on saatava Euroopan parlamentin hyväksyntä. Komission jäsenten tulee olla riippumattomia, eivätkä he saa pyytää taikka ottaa vastaan ohjeita jäsenvaltioiden hallituksilta tai muilta ulkopuolisilta.

Vapaakauppasopimuksesta neuvoteltaessa 1970-luvulla Suomella ja ETA-sopimusta neuvoteltaessa EFTA-mailla oli neuvottelukumppanina Euroopan komissio. Jäsenyysneuvotteluissa jäsenehdokkaitten virallinen vastapuoli on neuvosto. Komission rooli on jäsenyysneuvotteluissa kahtalainen. Se pyrkii todetuilta ongelma-alueilta löytämään yhteisiä ratkaisuja, jotka ovat sekä jäsenmaiden että jäsenehdokkaiden hyväksyttävissä. Komission toinen rooli johtuu sen asemasta eräänlaisena Rooman sopimuksen vartijana sen valvomiseksi, että jäsenmaiden lainsäädäntö on sovituilta osin yhdenmukaista. Siksi komissio ottaa jäsenyysneuvotteluissa kantaa tulkintoihin siitä, miten jäsenyyttä hakeneiden maiden erityisolosuhteet voidaan ottaa huomioon.

EU:n päätöksentekojärjestelmän ydin on ministerineuvosto ja sitä avustava pysyvien edustajien komitea. Siitä huolimatta on huomattava komission laajat valtuudet, joista merkittävimpiä on sen yksinomainen aloiteoikeus. Komission ja pienten jäsenmaiden välillä on usein ollut eräänlaista yhteistyötä komission käsittelyssä olleiden kysymysten ratkaisuissa. Joidenkin suurten maitten suhtautuminen komissioon on vastaavasti ollut kriittistä ja komission toimivaltaa supistavaa.

Ministerineuvoston käytännön työskentely on konsensushakuista. Neuvostossa ei yleensä äänestetä niilläkään alueilla, joilla voidaan käyttää määräenemmistösäännöksiä. Jos kysymyksessä on jäsenmaan olennainen etu, kaikkia osapuolia tyydyttävä ratkaisu pyritään löytämään COREPERissa. Konsensushakuisuus merkitsee, että pienillä mailla on enemmän vaikutusvaltaa neuvoston työssä kuin niiden suhteellinen ääniosuus osoittaa. Myös määräenemmistöä laskettaessa käytetyissä painotetuissa äänimäärissä pienillä mailla on ylipainotus.

EY:n päätöksenteon lähtökohtana on lainalaisuusperiaate (legaliteettiperiaate). Toimielimet voivat tehdä päätöksiä ainoastaan perustamissopimuksissa tarkoitetuissa tapauksissa ja niissä määrätyin edellytyksin. Unionilla ei siten ole yleistoimivaltaa, vaan se voi tehdä päätöksiä ainoastaan sellaisissa asioissa, joissa jäsenvaltiot ovat siirtäneet sille tarvittavan päätösvallan. Toimivallan siirtäminen sisältää sen, että jäsenvaltioiden omat valtioelimet eivät enää voi käyttää lainsäädäntövaltaa siltä osin kuin se kuuluu perustamissopimusten mukaan yhteisölle. Tästä kansalliselle päätöksentekovallalle seuraavat rajoitukset ovat eriasteisia. EY:n yksinomainen toimivalta rajoittuu lähinnä maatalouspolitiikkaa, tulliliittoa ja kauppapolitiikkaa koskeviin kysymyksiin. Muilla aloilla EY:n toimivalta ulottuu jäsenvaltioiden toiminnan yhteensovittamiseen sekä yhtenäisen tai yhdenmukaisen normiston antamiseen kysymyksissä, joilla on jäsenvaltioiden rajat ylittävä ulottuvuus. Suuri merkitys EU-järjestelmässä on myös tuomioistuimella, jonka päätökset ja varsinkin ennakkoratkaisut kehittävät olennaisella tavalla EU:n oikeusjärjestelmää.

Legaliteettiperiaatteen toteuttaminen merkitsee, että EY:n jokaisen päätöksen osalta sellaisissa asioissa, joissa liikutaan yhteisön toimivallan ja jäsenvaltioiden suvereniteetin rajamailla, päätöksen juridinen peruste on selvitettävä. Yhteisön toimivallan kussakin asiassa tulee olla johdettavissa sen perustamissopimuksesta.

Legaliteettiperiaatteen merkitystä korostaa unionisopimukseen sisältyvä subsidiariteetti- eli läheisyysperiaate. Maastrichtissa EY:n perustamissopimukseen sisällytetyn 3b artiklan mukaan läheisyysperiaate koskee aloja, jotka eivät kuulu EY:n yksinomaiseen toimivaltaan. Sen mukaan yhteisö toimii näillä aloilla vain siinä tapauksessa ja siinä laajuudessa kuin jäsenvaltiot eivät voi riittävästi toteuttaa ehdotetun toiminnan tavoitteita sen laajuuden ja vaikutusten edellyttäessä yhteisön tason toimintaa. Vaikka yhteisön toimi jollakin alueella voidaan katsoa sen kompetenssiin kuuluvaksi perustamissopimuksen mukaan, läheisyysperiaatteen perusteella komission on vielä perusteltava se, että kyseinen toimi edellyttää päätöksentekoa yhteisön tasolla.

Eräänä ongelmana läheisyysperiaatteen soveltamisessa on myös se, kuuluuko sen arvioiminen, mitkä asiat parhaiten hoidetaan yhteisötasolla, yhteisöelinten vai jäsenvaltioiden itsensä toimivaltaan. Valiokunta katsoo, että läheisyysperiaate menettää merkityksensä, ellei sen arvioiminen ole nimenomaan jäsenmaiden tehtävä.

Euroopan parlamentin asema on viime vuosina jonkin verran vahvistunut. Yhtenäisasiakirjalla laajennettiin Euroopan parlamentin osallistumista EY-säädöksiä koskevaan päätöksentekoon ottamalla käyttöön ns. yhteistoimintamenettely. Maastrichtin sopimuksella otettiin lisäksi käyttöön ns. yhteispäätösmenettely. Keskustelu EU:n ns. demokratiavajeesta on siitä huolimatta koskenut lähinnä parlamentin edelleen suhteellisen heikkoa asemaa.

Demokratiavajeen käsite liittyy kuitenkin koko unionin päätöksentekoon. Näin ollen demokratian vahvistaminen EU:ssa ei liity vain Euroopan parlamentin aseman vahvistamiseen ylikansallisessa päätöksenteossa, vaan yhtä lailla siihen, miten kansalliset parlamentit voivat valvoa ja ohjata kansallisten hallitusten tahdonmuodostusta unionin neuvostossa. Tämä edellyttää sitä, että tärkeimmät ratkaisut pysyvät jäsenmaiden käsissä.

5. Suomen integraatiopolitiikan kehitys

Integraatiopolitiikka ennen vuotta 1992

Suomen tekemien integraatioratkaisujen perusteena on ollut maamme kauppapoliittisten etujen turvaaminen. Kaksijakoisessa maailmantilanteessa Suomi pyrki toisaalta pysyttäytymään suurvaltaristiriitojen ulkopuolella.

Taloudellisia etujaan ajatellen Suomi liittyi sekä GATTiin että Bretton Woods -järjestelyyn (kansainvälinen valuuttarahasto ja maailmanpankki), mutta ristiriitaa Neuvostoliiton kanssa välttääkseen se luopui Marshall-avun vastaanottamisesta. Vuonna 1969 Suomi liittyi Taloudellisen yhteistyön ja kehityksen järjestöön (OECD).

Länsi-Euroopan markkinoille päästäkseen Suomi järjesti vuonna 1961 suhteensa EFTAan erillisellä FINNEFTA-sopimuksella, joka takasi Suomelle samat vapaakauppaedut kuin EFTAn täysjäsenyys. Samanaikaisesti sovittiin erillisellä suosituimmuuslausekkeella, että samat tulliedut ulotettiin Neuvostoliiton kauppaan. Suomi teki EY:n kanssa vuonna 1973 vapaakauppasopimuksen, joka tuli voimaan 1.1.1974. EFTAn täysjäseneksi Suomi liittyi 1.1.1986.

EY:n vuonna 1985 hyväksymällä yhtenäisasiakirjalla tavoitteeksi asetettu sisämarkkinaohjelma loi Suomen ja muiden EFTA-maiden kannalta uhan tasavertaisen kilpailuaseman menettämisestä. Toisaalta jo vuoden 1984 Luxemburgin julistuksessa EFTAn ja EY:n välisen yhteistyön lujittamisesta oli asetettu tavoitteeksi mm. sovittaa paremmin yhteen EFTA- ja EY-maiden lainsäädäntöä.

EY:n komission puheenjohtaja Jacques Delors esitti 17.1.1989 uudenlaisen, aikaisempaa tiiviimpään EFTA- ja EY-maiden yhteistyöhön perustuvan talousalueen muodostamista Eurooppaan. Näin Eurooppaan muodostuisivat maailman laajimpiin kuuluvat vapaat markkinat, mutta samalla vältyttäisiin EY:n laajentamiselta. Delors näki kaksi perusvaihtoehtoa tulevalle EFTAn ja EY:n väliselle yhteistyölle. Ensimmäisen vaihtoehdon mukaan yhteistyötä jatkettaisiin entiseltä kahdenvälisiin sopimuksiin perustuvalta pohjalta, joka johtaisi kattavaan vapaakauppa-alueeseen. Toisen vaihtoehdon mukaan etsittäisiin yhteistyölle uutta muotoa, johon sisältyisivät mm. yhteiset päätöksenteko- ja hallintoelimet. Puheenjohtaja Delors asettui itse kannattamaan jälkimmäistä vaihtoehtoa.

Hallitus antoi marraskuussa 1989 eduskunnalle tiedonannon Suomen suhtautumisesta Länsi-Euroopan yhdentymiskehitykseen. Siinä todettiin, että EFTA-maiden keskeisiin tavoitteisiin oli kuulunut eteneminen EFTAn ja EY:n välisessä yhteistyössä samanaikaisesti EY:n sisäisen kehityksen kanssa. Samasta asiasta maaliskuussa 1990 eduskunnalle annetun selonteon lähtökohtana oli Euroopan talousalueen luominen, joka käsittäisi 18 Länsi-Euroopan maata. Eduskunta hyväksyi selontekoa koskevan ulkoasiainvaliokunnan mietinnön n:o 7/1990 vp pohjalta neuvottelujen aloittamisen ETA-ratkaisusta kesäkuussa 1990.

EFTA-maiden neuvottelut EY:n kanssa kattavasta Euroopan talousalueen luovasta ETA-sopimuksesta johtivat tulokseen. Suomen eduskunta hyväksyi ETA-sopimuksen lokakuussa 1992 ulkoasiainvaliokunnan mietinnön n:o 16/1992 vp pohjalta. Sopimus tuli voimaan 1.1.1994.

Päätös liittymisneuvotteluista ja eduskunnan asettamat neuvottelutavoitteet

Yksi ETA-neuvottelujen osapuoli, Itävalta, oli hakenut jo heinäkuussa 1989 Euroopan yhteisöjen jäsenyyttä. Heinäkuussa 1991 Ruotsi haki jäsenyyttä. Seuraavan vuoden kuluessa ensin Suomi ja myöhemmin Norja ja Sveitsi tekivät samoin.

Tehtyään syksyllä 1991 arvioita mahdollisen EY-jäsenyyden merkityksestä ulko- ja turvallisuuspolitiikan, talous- ja yhteiskuntapolitiikan sekä oikeusjärjestyksen ja poliittisen päätöksentekojärjestelmän kannalta hallitus antoi eduskunnalle 9.1.1992 selonteon EY-jäsenyyden vaikutuksista Suomelle. Jo ennen selonteon eduskuntakäsittelyn päättymistä hallitus antoi 5.3.1992 eduskunnalle tiedonannon, jossa se totesi, että ETA jäisi mahdollisesti väliaikaiseksi ratkaisuksi eikä siis voisi täysimääräisesti turvata Suomen etuja. Tässä tilanteessa Suomen kansalliset edut näyttivät olevan parhaiten turvattavissa Euroopan yhteisön jäsenenä. Eduskunta hyväksyi tiedonannon 18.3.1992. Samana päivänä Suomi haki Euroopan hiili- ja teräsyhteisön, Euroopan talousyhteisön ja Euroopan atomienergiayhteisön jäsenyyttä.

Ulkoasiainvaliokunnan mietinnössä hallituksen selonteosta (UaVM 6/1992 vp), jonka eduskunta hyväksyi kesäkuussa 1992, ja siihen liitetyissä muiden erikoisvaliokuntien lausunnoissa määriteltiin eduskunnan kanta alkamassa oleviin liittymisneuvotteluihin. Koska eduskunta lopullisesti ottaisi kantaa EY-jäsenyyttä koskeneiden neuvottelujen lopputulokseen, mietinnössä pidettiin oikeana, että hallitus tiedonannolla oli hakenut neuvottelumandaatin eduskunnalta.

Ulkoasiainvaliokunta totesi, että eri integraatiovaihtoehtojen joukosta Suomi oli selkeästi valinnut tavoitteekseen täysjäsenyyden. Jäsenyysneuvotteluissa ja kansallisin toimin oli löydettävä yhteiskuntamme tasapainoisen kehityksen turvaavat ratkaisut, jotta maamme kykenisi sopeutumaan EY-jäsenyyden vaatimuksiin. Sen toteutuminen edellytti kuitenkin jäsenyysneuvotteluissa sekä Suomen olennaisten kansallisten tavoitteiden että EY:n kannalta tyydyttävää neuvottelutulosta.

Valiokunta totesi, että EY-jäsenyyden hakeminen merkitsi Suomen kansainvälisen aseman määrittelyä uudella tavalla, mistä voi seurata suuria muutoksia maamme ulko- ja muuhun yhteiskuntapolitiikkaan sekä ulko- ja sisäpolitiikan perinteisen rajan hämärtyminen. Se voisi merkitä eduskunnan vaikutusmahdollisuuksien rajoittumista niissä kysymyksissä, jotka ovat perinteisesti kuuluneet sen lainsäädäntövaltaan. Tämä oli estettävä uusilla ratkaisuilla.

Tyydyttävän neuvottelutuloksen saavuttamisella mietinnössä käsitellyissä, Suomen kannalta tärkeissä tai ongelmallisissa kysymyksissä olisi mietinnön mukaan merkitystä sille, hyväksyisikö eduskunta neuvotteluissa saavutettavan tuloksen. Tämän lisäksi oli joukko tavoitteita, jotka olivat kansalliselta kannalta tärkeitä tasa-arvoisuusperiaatteen näkökulmasta. Sellaisia olivat saman edustuksen ja ääniosuuden saaminen EY:n komissiossa, neuvostossa, parlamentissa ja tuomioistuimessa kuin Suomen kaltaisilla tähänastisilla jäsenmailla on EY:n sääntöjen mukaan ja tasa-arvoisen kohtelun turvaaminen suomen kielelle EY:n puitteissa.

Valiokunta totesi kuitenkin, että mitkään varhaisessa vaiheessa asetettavat neuvottelutavoitteet eivät voisi olla luonteeltaan ehdottomia. Eduskunnalle oli turvattava mahdollisuus täsmentää mietinnössä asetettuja tavoitteita ja asettaa uusia. Valiokunta katsoi sen vuoksi, että hallituksen tulisi neuvotteluprosessin kuluessa informoida eduskunnan valiokuntia neuvottelujen kulusta.

Ulkoasiainvaliokunnan mietintöön sisältyivät seuraavat neuvottelutavoitteet. Hallituksen tuli jäsenyysneuvotteluissa

1) varmistaa Suomen kansalliset edut siten, että edellytykset kansalaisten ja koko maan taloudelliseen hyvinvointiin, täystyöllisyyteen, sosiaaliseen turvallisuuteen, kulttuurin omaehtoisuuteen, ekologiseen vastuullisuuteen, maaseudun elinvoimaisuuteen ja alueelliseen tasapainoon turvataan mahdollisimman hyvin ottaen huomioon mietinnössä esitetyt näkemykset neuvottelutavoitteista ja kansallisista toimenpidesuosituksista,

2) pyrkiä sellaiseen ratkaisuun, joka parhaimmalla mahdollisella tavalla takaa maamme ja kansalaistemme turvallisuuden sekä mahdollistaa itsenäisen puolustuksen ja sotilaallisen liittoutumattomuuden sisältävän puolueettomuuden,

3) informoida eduskuntaa erikoisvaliokunnille annettavien selontekojen ja selvitysten muodossa sekä poliittisesti merkittävimpien neuvottelukysymysten osalta myös eduskunnalle annettavien selontekojen tai tiedonantojen muodossa niin, että eduskunnalla on ajan tasalla olevat tiedot neuvotteluiden etenemisestä ja tarvittaessa myös mahdollisuus ottaa kantaa neuvottelukysymysten poliittiseen ratkaisemiseen,

4) ryhtyä toimiin valtiosäännön muuttamiseksi ottaen huomioon, että ulkoasiainvaliokunnan tulee tarpeensa mukaan saada valtioneuvostolta selontekoja valtakunnan suhteista ulkovaltoihin,

5) alistaa neuvoteltu jäsenyyssopimus neuvoa-antavaan kansanäänestykseen.

Liittymisneuvottelut

EY:n ministerineuvosto pyysi huhtikuun alussa 1992 komissiota valmistelemaan Suomen jäsenyyshakemuksen johdosta neuvottelujen aloittamista koskevan päätöksen edellyttämän lausunnon. Komissio sai lausuntoaan varten runsaasti aineistoa Suomesta. Jäsenyysneuvottelujen aloittamista Suomen kanssa puoltava komission lausunto valmistui marraskuussa 1992.

Eurooppa-neuvoston kokouksessa Edinburghissa joulukuussa 1992 päätettiin neuvottelujen aloittamisesta Suomen, Itävallan ja Ruotsin kanssa vuoden 1993 alusta. Liittymisneuvotteluja ei voitaisi päättää ennen kuin sopimus Euroopan unionista olisi kaikkien unionin jäsenvaltioiden ratifioima. Neuvottelut avattiin 1.2.1993. Maastrichtin sopimuksen tultua voimaan ne muuttuivat varsinaisiksi liittymisneuvotteluiksi 1.11.1993. Liittymisneuvottelut käytiin unionin jäsenvaltioiden ja Suomen konferenssissa, joka kokoontui sekä ministeritasolla että korkealla virkamiestasolla eli sijaisten tasolla.

Jäsenyysneuvotteluja varten luotiin keväällä 1992 pääministerin johdolla toimiva EY-ministeriryhmä, ministeriöiden kansliapäällikkötason integraatiotoimikunta ja pääministerin johtama integraationeuvottelukunta. Neuvotteluja käytiin tasavallan presidentin tammikuussa 1993 asettaman, ulkomaankauppaministeri Pertti Salolaisen ja ulkoasiainministeri Paavo Väyrysen, toukokuusta 1993 lukien ulkoasiainministeri Heikki Haaviston johtaman neuvotteluvaltuuskunnan toimesta. Jäsenyysneuvottelujen aikana eduskunnan valiokunnat saivat tietoja neuvottelujen etenemisestä ja esillä olleista kysymyksistä.

Neuvottelut voitiin todeta asiallisesti päättyneiksi 1.3.1994. Neuvottelukonferenssin päätösistunto pidettiin 12.4.1994, jolloin osapuolet hyväksyivät yksimielisesti liittymisasiakirjojen tekstit. Eduskunnalle annettiin pääministerinilmoitus liittymisneuvottelujen tuloksista 4.3.1994.

Euroopan parlamentti hyväksyi liittymisneuvottelujen tulokset 4.5.1994. Suomi allekirjoitti liittymissopimuksen Korfulla 24.6.1994 Itävallan, Norjan ja Ruotsin ohella Euroopan unionin jäsenvaltioiden kanssa.

Sopimus on kaikkien sopimuspuolten ratifioitava, ja ratifioimiskirjat on talletettava viimeistään 31.12.1994. Hakijamaissa pidetään lisäksi neuvoa-antavat kansanäänestykset. Itävallassa 12.6.1994 ja Suomessa 16.10.1994 pidettyjen kansanäänestysten tulokset olivat jäsenyyttä puoltavia. Ruotsin kansanäänestys pidetään 13.11.1994 ja Norjan 28.11.1994.

Suomen liittymisestä Euroopan unioniin toimeenpantiin neuvoa-antava kansanäänestys 16.10.1994. Kansanäänestyksessä 56,9 prosenttia äänestäneistä vastasi "kyllä" kysymykseen, tulisiko Suomen liittyä EU:n jäseneksi neuvotellun liittymissopimuksen mukaisesti, ja 43,1 prosenttia vastasi "ei". Äänestysprosentti oli 70,8.

Suomi ja muut hakijamaat ovat liittymissopimuksen allekirjoituksesta lukien osallistuneet Euroopan unionin kaikilla toimialoilla unionin neuvoston ja sen alaisten pysyvien komiteoiden ja muiden ryhmien kokouksiin huomioitsijoina. Sovitun välivaiheen tiedonvaihto- ja neuvottelumenettelyn mukaisesti hakijamaat neuvottelevat komission kanssa päätösvalmisteluista niihin unionin jäseninä vaikuttavissa asioissa. Suomalaisten ottaminen unionin toimielinten palvelukseen on alkanut. Monet eduskuntaryhmät ovat jo aikaisemmin lähettäneet tarkkailijoitaan Euroopan parlamentissa toimivien ryhmien kokouksiin.

Yleisarvio EU-liittymissopimuksesta ja -jäsenyydestä

Valiokunta toteaa, että jäsenyysneuvottelujen tärkein tavoite, Suomen jäsenyys Euroopan unionissa, on toteutettavissa hyväksyttävin ehdoin nyt käsiteltävänä olevan liittymissopimuksen pohjalta. Jäsenyysneuvotteluille asetettujen tavoitteiden voidaan myös katsoa yleisesti arvioiden toteutuneen tyydyttävästi jäljempänä yksityiskohtaisesti läpikäydyllä tavalla.

On kuitenkin huomattava, että jäsenyys EU:ssa on mahdollista vain unionin Maastrichtin sopimuksella viimeksi muutetun ja täydennetyn peruskirjan, olemassa olevan yhteisölainsäädännön (ns. acquis communautaire) ja unionin instituutioiden hyväksymisen pohjalta. Neuvotteluissa on siten ollut ennen muuta kysymys niistä siirtymäjärjestelyistä, joita Suomen sopeutuminen unionin jäsenyyteen edellyttää. Liittymisneuvottelujen alussa saatettiin Suomessa kohdistaa osin epärealistisia odotuksia yhteisölainsäädännön muuttamismahdollisuuksiin tai pysyviin poikkeuksiin. Näiden osalta liittymissopimuksen voi katsoa sisältävän vähintään sen verran kantojemme mukaisia ratkaisuja kuin oli realistisesti odotettavissa.

Valiokunta huomauttaa, että Maastrichtin sopimusta arvioitaessa on pidettävä mielessä yhtäältä sen useissa kohdin ohjelmallinen ja tavoitteellinen luonne ja toisaalta se, että sopimuksen sanamuodot ovat usein kompromissi jäsenvaltioiden eroavien näkemysten välillä. Siksi kaikki EU:n jäsenmaatkaan eivät sellaisenaan ole tosiasiassa sen kaikkiin kohtiin sitoutuneita. Joustavuus päätösten tulkinnassa ja toteutuksessa on usein ollut edellytys Euroopan yhdentymisen etenemiselle.

Sopimusta Suomen jäsenyydestä Euroopan unionissa on sen laajuuden ja kaikista Suomen tähän mennessä tekemistä kansainvälisistä sopimuksista poikkeavan luonteen vuoksi luonnehdittu itsenäisen Suomen tärkeimmäksi ja kauaskantoisimmaksi valinnaksi. Tältä kannalta oli perusteltua alistaa se kansanäänestykseen. Päätöksen sopimuksen hyväksymisestä tai hylkäämisestä tekee eduskunta tämän mietinnön pohjalta.

Valiokunta pitää sopimuksen tärkeimpänä merkityksenä sitä, että se takaa Suomelle täysimääräiset mahdollisuudet osallistua EU:n päätöksentekoon. EU on toimintakykyisin ja tehokkain toimija laaja-alaisen turvallisuuden edistämiseksi Euroopassa. Suomen ja suomalaisten etu on olla mukana vahvistamassa tätä turvallisuutta EU:n kautta. Liittymällä EU:hun Suomi liittyy siihen viiteryhmään, joka on maallemme kaikkein luonnollisin. Mikäli maamme jäsenyys EU:ssa ei toteudu nyt, seuraava mahdollisuus on todennäköisesti vasta vuosituhannen vaihteessa, jolloin edellytykset hyviin jäsenyysehtoihin ovat olennaisesti huonommat.

Valiokunta katsoo jäsenyysneuvotteluissa ilmenneen, että Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikan lähtökohdat ovat sopusoinnussa jäsenyysvelvoitteiden kanssa. Valiokunnan käsityksen mukaan EU:n jäsenyys lisää Suomen mahdollisuuksia yhteistyöhön Venäjän ja Baltian kanssa.

Valiokunnan mielestä on ollut arvokasta, että Suomi kävi jäsenyysneuvottelut ja selvitti jäsenyyden ehdot samanaikaisesti kolmen muun EFTA-maan, erityisesti Ruotsin ja Norjan kanssa. Näin Suomi on ollut myötävaikuttamassa EU:n pohjoisen politiikan muotoutumiseen tapahtumahetkellä eikä joudu myöhemmin mukautumaan siihen toisten luomalta pohjalta.

Sopimuksen kielteisenä vaikutuksena on nähty Suomen suvereniteetin rajoittuminen ylikansallisen yhteistyön hyväksi. Valiokunta toteaa, että tällainen rajoitus ei muuta Suomen asemaa itsenäisenä, suvereenina valtiona.

EU:n jäsenyyden ja ETA-sopimuksen eroja Suomen kannalta tarkastellaan tässä mietinnössä eri asiayhteyksissä. Merkittävimpänä erona todetaan, että EU:n jäsenenä Suomi voi suoraan vaikuttaa unionin päätöksentekoon. ETA-sopimuksen pohjalta tämä on mahdollista vain välillisesti.

6. EU-jäsenyyden vaikutukset Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikkaan

EU:n yhteinen ulko- ja turvallisuuspolitiikka

Maastrichtin sopimuksen nojalla EU noudattaa yhteistä ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa (UTP), joka muodostaa unionin toisen pilarin. Sitä käsitellään yhteisöelimissä, mutta harjoitetaan pääasiassa EU:n varsinaisen yhteisörakenteen ulkopuolella: UTP säilyy hallitustenvälisenä yhteistyönä ja sen mahdollisista kustannuksista päätetään myös erikseen. Sitä koskevat päätökset tehdään pääsääntöisesti yksimielisesti. Vain sen jälkeen kun jokin asia on otettu yhteisen politiikan kohteeksi, voidaan sen puitteissa tehdä määräenemmistöpäätöksiä. EU:n tuomioistuimella ei ole tuomiovaltaa ulko- ja turvallisuuspolitiikan alalla.

Yhteisen ulko- ja turvallisuuspolitiikan tavoitteita ovat Maastrichtin sopimuksen J.1 artiklan mukaan mm. EU:n yhteisten arvojen, perusetujen ja riippumattomuuden turvaaminen, EU:n ja sen jäsenten turvallisuuden vahvistaminen sekä rauhan ylläpitäminen ja kansainvälisen turvallisuuden vahvistaminen YK:n peruskirjan ja ETYKin Helsingin päätösasiakirjan periaatteiden ja Pariisin peruskirjan tavoitteiden mukaisesti. UTP:n puitteissa unioni pyrkii edistämään kansainvälistä yhteistyötä, kehittämään ja vahvistamaan demokratiaa ja oikeusvaltion periaatteita ja edistämään ihmisoikeuksien ja perusvapauksien kunnioittamista.

Valiokunta toteaa, että UTP:n arvoperusta on sopusoinnussa Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikan tavoitteiden kanssa. Jäsenvaltiot pyrkivät kukin erikseen samojen tavoitteiden edistämiseen. Siksi UTP:ta voidaan pitää jäsenvaltioiden omaehtoista toimintaa täydentävänä toimintana.

UTP on jatketta EY:n 1970-luvulta saakka harjoittamalle ulkopoliittiselle yhteistyölle (EPC). Osittain tämän perinteen mukaisesti UTP:n voidaan katsoa koostuvan kolmesta pääalueesta: kannanottopolitiikasta, kansainvälisissä järjestöissä ja kokouksissa tapahtuvasta koordinoinnista sekä Maastrichtin sopimuksessa kehitellystä yhteisestä toiminnasta. Tätä politiikkaa luodaan hallitusten välisen yhteistyön periaattein ikään kuin jatkuvasti koolla olevassa diplomaattisessa konferenssissa.

Valiokunta kiinnittää huomiota siihen, että unionin toisena pilarina UTP:n asema on periaatteellisesti korostunut: se on poliittisen unionin keskeinen sisältö. Käytännössä viime vuosien kokemukset, erityisesti entisen Jugoslavian kriisissä, ovat kuitenkin osoittaneet yhteisyyden alan verraten rajalliseksi. Tällaisissa tilanteissa jäsenvaltioiden eriävät näkemykset ja edut ovat saaneet etusijan ja heikentäneet unionin toimintakykyä. Jugoslavian kriisiinkin EU:n ja UTP:n olemassaolo on kuitenkin vaikuttanut suotuisasti, kun on voitu välttää se, että suuret eurooppalaiset maat olisivat asettuneet tukemaan kriisin eri osapuolia toisiansa vastaan.

UTP:n piiriin ei kuulu kauppapolitiikka, joka on alusta pitäen kuulunut yhteisötoiminnan piiriin. Niillä on kuitenkin läheinen yhteys, mitä kuvastaa esimerkiksi se, että EY:n ulkosuhteiden hoidosta vastaavalla komissiolla on jäsenvaltioihin verrattava asema UTP:n valmistelussa. Ulko- ja kauppapolitiikka sivuavat toisiaan myös silloin, kun on kysymys poliittisesta päätöksestä kaupallisten pakotteiden toimeenpanosta.

UTP:n keinovalikoimassa erityistä merkitystä on unionin laajentumisperspektiivillä. Jäsenyyttä tavoittelevat valtiot antavat suuren merkityksen unionin kannanotoille ja pyrkimyksille. Muutoin UTP:n menetelmiä ollaan paljolti vasta kehittämässä. UTP:hen kuuluviksi katsotaan asioita, joissa on kysymys rauhan säilyttämisestä ja turvallisuusuhkien ennalta ehkäisemisestä. Sellaisia ovat mm. aseidenriisunta, joukkotuhoaseiden leviämisen estäminen, ETYKin toiminta, kriisien hallinta ja rauhanturvatoiminta. Sen sijaan UTP:hen kuuluviksi ei katsota puolustuskysymyksiä ahtaammassa mielessä, siis jäsenvaltioiden itsenäisyyden ja alueellisen koskemattomuuden suojaamista ulkoista hyökkäystä vastaan.

EU:n nykyiset jäsenet Irlantia lukuun ottamatta kuuluvat NATOon. Irlanti — samoin kuin Tanska — on WEU:ssa tarkkailijan asemassa. Niitä EU:n jäseniä, jotka eivät ole WEU:n työssä mukana, WEU kehottaa liittymään jäseniksi tai tarkkailijoiksi. Kysymyksessä on WEU:n kutsu, ei EU:n säätämä velvoite. Toisaalta WEU määritellään unionin kehityksen erottamattomaksi osaksi.

Maastrichtin sopimuksen J.4 artiklan 1. kohdan mukaan "yhteinen ulko- ja turvallisuuspolitiikka käsittää kaikki Euroopan unionin turvallisuuteen liittyvät kysymykset, mukaan lukien pitkällä aikavälillä määriteltävä yhteinen puolustuspolitiikka, joka saattaa aikanaan johtaa yhteiseen puolustukseen". Kohdassa 2 pyydetään WEU:ta "valmistelemaan ja toteuttamaan ne unionin päätökset ja toimet, joilla on merkitystä puolustuksen alalla".

Jo nyt on EU:n jäsenmaista etenkin Saksalla ja Ranskalla pidemmälle ulottuvaa yhteistyötä puolustuksen alalla. EU:n yhteisen puolustuspolitiikan kehittäminen on määrä ottaa esille vuoden 1996 hallitustenvälisessä konferenssissa. EU:n nykyisillä jäsenmailla on kuitenkin hyvin erilaisia näkemyksiä puolustuspolitiikan hoitamisesta, mikä tekee yksimielisyyden löytämisen uusista ratkaisuista hyvin vaikeaksi.

Puolustusulottuvuuden kehittämistä monimutkaistaa se, että suurin osa unionin jäsenmaista pitää NATOa puolustuksensa peruskivenä. NATOsta riippumaton unionin yhteinen puolustus WEU:n puitteissa on teoreettinen, tämän hetken näkökulmasta epätodennäköinen mahdollisuus.

Maastrichtin sopimuksen hengessä WEU on käynnistänyt kehittämistyön, joka tähtää järjestön kriisinhallinta- ja rauhanturvakyvyn parantamiseen. Samanaikaisesti NATO on tahollaan siirtänyt voimavarojaan rauhanturvavalmiuksien kehittämiseen sekä omassa keskuudessaan että muiden valtioiden kanssa.

EU:n hallitustenvälinen konferenssi vuonna l996 tulee todennäköisesti keskittymään unionin instituutioita koskeviin ongelmiin. Puolustusulottuvuuden osalta edistystä lienee saavutettavissa lähinnä unionin kriisinhallintakyvyn kehittämisessä.

Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikka ja EU-jäsenyys

Eduskunnan ulkoasiainvaliokunnan kannanottoihin Suomen osallistumisesta Länsi-Euroopan yhdentymiskehitykseen 1990-luvulla on sisältynyt arvioita integraatioratkaisujen suhteesta Suomen turvallisuuspolitiikkaan.

Kesäkuussa 1990 ulkoasiainvaliokunta pohti ETA-neuvottelujen edellä antamassaan mietinnössä (UaVM 7/1990 vp) sitä, aiheutuisiko kauppapoliittisen ratkaisun ja puolueettomuuspolitiikan välille jännitettä. Valiokunta totesi, ettei ETA-järjestelyyn sisältyisi turvallisuuspoliittista yhteistyötä, mutta piti siitä huolimatta tarpeellisena korostaa sen tärkeyttä, että puolueettomuuspolitiikan edellytykset turvattaisiin. Tämä merkitsisi, että "ulkopolitiikan peruskysymyksissä, ennen kaikkea turvallisuuspolitiikassa, on päätöksenteko säilytettävä kansallisella pohjalla".

Kaksi vuotta myöhemmin, ennen EY-jäsenyysneuvottelujen aloittamista, antamassaan mietinnössä (UaVM 6/1992 vp) ulkoasiainvaliokunta edellytti hallituksen pyrkivän niissä sellaiseen ratkaisuun, joka parhaimmalla mahdollisella tavalla takaisi maamme ja kansalaistemme turvallisuuden sekä mahdollistaisi itsenäisen puolustuksen ja sotilaallisen liittoutumattomuuden sisältävän puolueettomuuden.

Valiokunta totesi kuitenkin, että "EY:n jäsenyyden ja puolueettomuuden yhteensovittaminen on ongelmallista. Jäsenyys saattaa johtaa siihen, että Suomen ulkopolitiikka on tarpeen määritellä uudella tavalla". Valiokunta korosti, että "Suomen tulee vastaisuudessakin itse määritellä ulkopolitiikkansa lähtökohdat ja periaatteet EY-jäsenyyden tuomat velvoitteet sekä kansainvälisen tilanteen muutokset realistisesti huomioon ottaen".

Ero valiokunnan kahdessa ajallisesti läheisessä kannanotossa heijastaa tietoisuutta, että integraatio- ja turvallisuuspolitiikan välille oli jäsenyysneuvottelujen alkuun mennessä syntynyt jonkinasteista jännitettä. Kun puolueettomuuskäsite on em. kannanotoissa ollut keskeisellä sijalla ja sillä Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikan peruslinjan kuvauksena on pitkän ajan kuluessa ollut huomattavaa merkitystä, valiokunta toteaa, että puolueettomuus on joka tapauksessa turvallisuuspolitiikan väline eikä päämäärä. Periaatteellisesti kestävintä em. lausumissa on kysymys päätöksenteon säilyttämisestä kansallisella pohjalla ja siitä, että Suomen tulee vastaisuudessakin itse määritellä ulkopolitiikkansa lähtökohdat ja periaatteet.

Hallituksen EY-jäsenyysneuvotteluja edeltäneessä tiedonannossa tammikuussa 1992 pitäydyttiin puolueettomuuteen Suomen turvallisuuspoliittisena ratkaisuna eräin täsmennyksin. Suomen puolueettomuuden ytimen todettiin olevan pysyttäytyminen sotilasliittojen ulkopuolella. Liittoutumattomuus tekisi mahdolliseksi Suomen pysymisen puolueettomana sodan tai sotilaallisen kriisin tilanteessa. Tämän tavoitteen tueksi Suomi ylläpitää itsenäistä puolustuskykyä.

Käsiteltävänä olevassa esityksessä Suomen puolueettomuudella todetaan olleen geopoliittinen lähtökohta ja turvallisuuspoliittinen tehtävä. Esityksen mukaan Euroopan kahtiajaon ja suurvaltojen vastakkaisuuden väistyminen on tehnyt mahdottomaksi laaja-alaisen puolueettomuuspolitiikan: kaikki Euroopan valtiot ovat sitoutuneet ETYKin puitteissa samaan arvoyhteisöön, joka määrää kansainvälisten suhteiden kehityksen.

Esityksen mukaan sotilaallinen liittoutumattomuus ja uskottava itsenäinen puolustus säilyvät Suomen puolustusratkaisuna. Samalla ne takaavat Suomen toimintavapauden ja tarjoavat eri vaihtoehtoja uusia turvallisuusratkaisuja punnittaessa.

Puolustusvaliokunta on lausunnossaan pitänyt näitä vaihtoehtoja käytännössä rajoitettuina. EU-jäsenyys sinänsä ei toisi Suomelle sotilaallisia velvoitteita eikä turvallisuustakeita, mutta puolustusvaliokunta viittaa arvioon, että WEU:n uusilta jäseniltä tultaisiin edellyttämään NATOn jäsenyyttä. Siksi puolustusvaliokunta katsoo, että EU:n puolustusulottuvuuden kehittäminen tapahtuisi ensisijaisesti yhteistyössä NATOn kanssa, mikä jäsenyystapauksessa merkitsisi uutta tilannetta mm. Suomelle ja Ruotsille. Puolustusvaliokunnan mielestä jäsenyydellä olisi sotilaallisessa mielessä Suomelle kielteisiä vaikutuksia tilanteessa, jossa EU joutuisi Venäjän kanssa konfliktiin. Tässä tilanteessa ainakin kysymys puolueettomuudesta joutuisi koetukselle.

Puolustusvaliokunnan johtopäätös on, että Suomen mahdollinen osallistuminen yhteiseen puolustukseen unionissa merkitsisi sotilaallista liittoutumista ja siten luopumista puolueettomuuden kovasta ytimestä: täysjäsenyys WEU:ssa veisi Suomen samalla NATOn jäseneksi.

Ulkoasiainvaliokunta viittaa siihen, että hallituksen ulko- ja turvallisuuspoliittisia kantoja selostavassa perusasiakirjassa, jonka pohjalta jäsenyysneuvotteluja tämän asia-alueen osalta käytiin ja jonka pääkohdat esiintyvät käsiteltävänä olevassa esityksessä, todettiin EU:n yhteistä ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa kehitettävän yksimielisyyden perustalta. Suomen sanottiin jatkossakin määrittelevän itsenäisesti omat etunsa ja arvioivan niiden asettamia vaatimuksia.

Mainitussa asiakirjassa todettiin Suomen lähtökohtana neuvotteluissa olevan itsenäinen puolustus ja sotilaallinen liittoutumattomuus. Toiminnassaan Suomi ottaisi huomioon sen, että se on sotilaallisten liittokuntien ja niiden turvallisuustakuiden ulkopuolella. Itsenäisen puolustuksen todettiin olevan sopusoinnussa Maastrichtin sopimuksen velvoitteiden kanssa. Sen, että tämä sopimus sisältää päätöksen WEU:n käyttämisestä yhteisiin toimiin puolustuspolitiikan alalla, ei katsottu tekevän EU:sta sotilasliittoa.

WEU-jäsenyydestä todettiin, ettei se ole EU-jäsenyyden edellytys, ja Suomen sanottiin määrittelevän suhteensa WEU:hun EU:n puolustusulottuvuuden kehityksen valossa. Euroopan muutoksen ja EU:n jäsenyyden todettiin luovan Suomelle turvallisuus- ja puolustuspolitiikan kannalta uuden tilanteen, jossa Suomen on varauduttava tekemään turvallisuusympäristömme muutokset huomioon ottava puolustuspoliittinen arviointi.

Edellä selostetut kannanotot olivat EU:n tiedossa jäsenyysneuvottelujen alkaessa ja heijastuvat komission syksyllä 1992 antamassa lausunnossa Suomen jäsenyyshakemuksesta. Sekä eduskunnan (jonka keskeiset integraatiopäätökset ovat perustuneet ulkoasiainvaliokunnan em. mietintöihin) että hallituksen turvallisuuspoliittisten kannanottojen valossa ulkoasiainvaliokunta on vakuuttunut, että Suomen turvallisuuspolitiikka EU-jäsenyydessäkin määräytyy itse arvioidun kansallisen edun pohjalta. Käsitykselle turvallisuuspolitiikan tahdottomasta, automaattisesta ohjautumisesta jäsenyyden oloissa ei ole perusteita.

WEU:n määrittäminen unionin kehityksen erottamattomaksi osaksi merkitsee sitä, että Suomen on määriteltävä suhtautumisensa WEU:hun EU:hun liittymisen yhteydessä. Tämä edellyttää sitä, että tiedetään, mitkä ovat yhtäältä jäsenyyden, toisaalta tarkkailija-aseman sisältämät velvoitteet ja oikeudet.

Ulkoasiainvaliokunta katsoo, että Suomen liittyessä EU:n jäseneksi etujemme mukaista on myös tarkkailija-aseman hakeminen WEU:ssa.

Valiokunta edellyttää, että hallitus tuo kysymyksen tarkkailija-aseman hakemisesta WEU:ssa erikseen eduskunnan käsiteltäväksi.

Valiokunta ei pidä tarpeellisena eikä Suomen etujen mukaisena tavoitella jäsenyyttä WEU:ssa.

Kuten edellä on todettu, UTP:n yhteisyyden ala on verraten rajallinen. Ulkoasiainvaliokunnan kuulemien hallituksen edustajien mukaan Suomen liittymisen UTP:hen odotetaan tapahtuvan luontevasti, mutta pidetään mahdollisena, että Suomi erillisissä kysymyksissä saattaa olla eri kannalla kuin enemmistö. Tällainen ei ole EU:ssa tavatonta. Suomen selvä etu UTP:hen osallistumisesta on maamme vaikutusmahdollisuuksien lisääntyminen.

Valiokunta toteaa olevan vaikeaa arvioida tällä hetkellä, kuinka aikaan sidottu Suomen nykyinen puolustusratkaisu on ja mitä se jäsenyyden oloissa vaikuttaa Suomen rooliin EU:n puolustusulottuvuuden kehittämisessä. Hallituksen ilmoituksen mukaisesti Suomi osallistuu siihen rakentavasti, ts. ilman ennakkoehtoja ja avoimin mielin.

Viimeisten viiden vuoden kokemusten valossa valiokunta pitää todennäköisenä, että Suomen kansainvälinen ympäristö tulee edelleen muuttumaan. EU-jäsenyyden ulkopuolellakin voi olla tarpeen tehdä vastaavia sopeutuksia kansallisessa turvallisuus- ja puolustuspolitiikassa.

Valiokunta toteaa, että EU-jäsenyydestä riippumattakin Suomen on arvioitava osallistumisvalmiuksiaan kansainvälisiin rauhanturvatoimiin aikaisempaa laaja-alaisemmalta pohjalta. Suomen tulee olla periaatteessa valmis osallistumaan sellaisiin kansainvälisen yhteisön rauhanturvaamisoperaatioihin, joita pidämme oikeutettuina ja tarkoituksenmukaisina rauhan ylläpitämiseksi, väkivaltaisuuksien hillitsemiseksi tai humanitaaristen avustustoimien turvaamiseksi. Se saattaa edellyttää myös puolustusvoimien organisatoristen ja koulutuksellisten valmiuksien kehittämistä.

Valiokunta korostaa kuitenkin, että EU-jäsenyyden oloissakin päätökset Suomen osallistumisesta kaikkiin rauhanturvaamistoimiin tehdään aina tapauskohtaisesti ja eduskunnan antaman hyväksymisen mukaisesti.

Suomen suhteet Venäjään ja Baltian maihin sekä pyrkimykset lähialueillaan

Suomen ulkopolitiikan keskeinen tavoite on Pohjois-Euroopan vakauden ja turvallisuuden ylläpitäminen. Tähän liittyy tärkeänä osana hyvien suhteiden häiriötön jatkuminen Venäjän kanssa. Nämä suhteet ulottuvat perinteisesti lukuisille osa-alueille, joista viime aikoina mm. kauppa- ja kulttuuriyhteydet ovat voimakkaasti kehittyneet. Valiokunta on todennut (UaVM 4/1992 vp), että Suomen ja Venäjän väliseen sopimukseen suhteiden perusteista ei sisälly sotilaallisluonteisia velvoitteita.

Suomen naapurisuhteiden kannalta on merkitystä sillä, miten Suomen EU-jäsenyys vaikuttaa taloudellisiin ja poliittisiin suhteisiimme Venäjään. Venäjän taholta ei ole nähty Suomen mahdollista EU-jäsenyyttä rasitukseksi maiden suhteille. Venäjä on kesäkuussa 1994 solminut EU:n kanssa laajan kumppanuus- ja yhteistyösopimuksen, jossa mainitaan tavoitteena vapaakauppasopimus vuonna 1998.

Tämä EU:n ja Venäjän välinen ns. Korfun sopimus on huomattavasti kattavampi ja yksityiskohtaisempi kuin Suomen ja Venäjän väliset nykyiset sopimukset. Venäjän viennistä yli puolet suuntautuu EU:hun, eikä Venäjä voi Korfun sopimuksen perusteella antaa kolmannelle maalle EU:ta parempia tullietuuksia. Sopimus kattaa myös yhteistyön mm. ympäristönsuojelussa, energiahuollossa ja sosiaalisissa kysymyksissä. EU:n jäsenenä Suomi voi aktiivisesti vaikuttaa Venäjän ja EU:n suhteiden kehittymiseen Korfun sopimuksen pohjalta sekä Venäjän kauppamme toimintaympäristöön. Näiden seikkojen valossa valiokunta katsoo, että Suomen EU-jäsenyys edistää taloudellisesti ja poliittisesti Suomen ja Venäjän välisiä suhteita.

Valiokunta on pannut merkille, että Venäjä pyrkii muutenkin monin tavoin lähentämään suhteitaan EU:hun ja yhteistyöhön unionin kanssa. Valiokunnan käsityksen mukaan Euroopan muuttunut tilanne tarjoaa myös EU:n kannalta uusia yhteistoimintamahdollisuuksia Venäjän kanssa ja tilaisuuden edistää tervettä taloudellista ja poliittista kehitystä yleensäkin Itä-Euroopan maissa. Hallituksen esityksessä todetaan, että EU ja sen jäsenvaltiot ovat jo useita vuosia olleet IVY-maiden ja etenkin Venäjänuudistusten tärkein tukija. Tästä on valiokunnan mielestä pääteltävissä, että Suomella EU:n jäsenenä olisi aikaisempaa jopa paremmat edellytykset yhteistyöhön Venäjän kanssa.

Suomen jäsenyyden kautta EU saa Venäjän kanssa pitkän yhteisen maarajan. Valiokunta pitää tärkeänä, että tästä rajasta tulee luonteeltaan aktiivisen vuorovaikutuksen, hyvän naapuruuden ja yhteistyön sävyttämä. Suomelle on tärkeää tukea EU:n pyrkimyksiä Venäjän saamiseksi mukaan Euroopan yhteistyöjärjestelyihin. Venäjä on jo mukana rauhankumppanuussopimuksessa. Lisäksi Venäjä on hakenut Euroopan neuvoston jäsenyyttä.

Valiokunta on pitänyt tärkeänä (UaVM 5/1992 vp) Suomen ja Venäjän välistä lähialuesopimusta, joka kattaa laajasti lähialueyhteistyön tarpeet ja mahdollisuudet. Sopimus toteuttaa osaltaan Suomen Keski- ja Itä-Eurooppa -toimintaohjelmaa. Sen mukaan Suomen kahdenvälinen toiminta keskittyy lähialueille Venäjällä ja Baltiassa, missä toimintaedellytyksemme ovat parhaat.

Baltian maiden turvallisuuspoliittisen tilanteen muotoutuminen tulevaisuudessa on eräs Suomen lähialueiden keskeisiä kysymyksiä. Valiokunta pitää ilahduttavana, että Venäjän asevoimien vetäytyminen kaikista Baltian maista on toteutunut ja keskeinen erimielisyyden aihe siksi poistunut. Tämä heijastuu myönteisesti Itämeren alueen sotilaspoliittiseen asetelmaan. Baltian maiden sisäisistä epävakaustekijöistä on vielä jäljellä venäläisen väestön aseman järjestäminen Virossa ja Latviassa. Lisäksi Baltian mailla on avoimia kysymyksiä Venäjän-suhteissaan taloudellisten suhteiden ja rajakysymysten osalta.

Valiokunta on katsonut (UaVM 6/1992 vp), että Viron, Latvian ja Liettuan itsenäisyys on suuren periaatteellisen merkityksensä ohella Suomelle myös turvallisuuspoliittinen etu, jota maamme tulee kaikin tavoin pyrkiä vaalimaan. Valiokunta pitää tärkeänä, että Suomi ja muut pohjoismaat jatkavat ja tehostavat toimintaohjelmaansa Baltian maiden tukemiseksi.

Pohjoismainen ja Itämeren alueen yhteistyö

Valiokunta on todennut (UaVM 6/1992 vp), että pohjoismainen yhteistyö on osa eurooppalaista yhdentymiskehitystä ja sitä tulee vahvistaa ja kehittää rinnan laajemman eurooppalaisen yhteistyön kanssa. Liittymissopimuksen päätösasiakirjaan sisältyy yhteinen julistus pohjoismaiden yhteistyöstä. Siinä sopimuspuolet toteavat, että Norja, Ruotsi ja Suomi EU:n jäseninä aikovat jatkaa yhteisön lainsäädäntöä ja Euroopan unionista tehdyn sopimuksen määräyksiä täysin noudattaen pohjoismaiden yhteistyötä keskenään sekä muiden maiden ja alueiden kanssa.

Valiokunta uskoo pohjoismaisella yhteistyöllä olevan kehittymismahdollisuuksia ja myös uusia tehtäviä tulevaisuuden yhdentyvässä Euroopassa. Pohjoismaiden yhteinen arvoperusta ja niiden yhteistyöperinteet luovat hyvän perustan sille, että ne vahvistavat asemiaan Euroopan kehityksessä ja vaikuttavat pohjoismaisten näkemysten hyväksi mm. integraation sosiaalisen ulottuvuuden muotoutumiseen. Pitkälle yhdentyneenä alueena Pohjola on tärkeä rakenneosa Euroopan alueista koostuvassa kokonaisuudessa ja pohjoismaiden yhteistyön säilyminen pohjoismaiden EU-ratkaisuista riippumatta on tärkeää.

Turvallisuuspoliittiselta kannalta Pohjolassa vallitsi kylmän sodan aikana suhteellisen vakaa tilanne, jossa oli kuitenkin olemassa sotilasliittojen välisen suuren konfliktin mahdollisuus. Viime vuosina ainakin suurimittaisen sodan vaara on merkittävästi vähentynyt, mutta tilalle on tullut uudentyyppisiä riskejä, jotka liittyvät mm. ympäristöön, ydinvoimaloihin ja rikollisuuteen.

Valiokunta toteaa, että pohjoismaiden turvallisuus on perinteisesti nähty merkittäväksi osaksi Euroopan turvallisuusrakennelmaa mm. ETYKin puitteissa. Viime aikoina on korostettu EU:n kasvavaa roolia Euroopan turvallisuuden ja vakauden edistämisessä. On ilmeistä, että EU:n turvallisuuspoliittinen painoarvo on pohjoismaidenkin kannalta lisääntynyt. Ennen UTP:n puolustusulottuvuutta koskevia ratkaisuja sen arvioinnissa on kuitenkin merkittäviä epävarmoja tekijöitä.

Pohjoismaiden neuvoston puheenjohtajisto hyväksyi vuonna 1992 asiakirjan, jonka lähtökohtana on, että pohjoismainen yhteistyö täydentää ja tukee pohjoismaiden yhdentymistä Eurooppaan ja on elinvoimaista riippumatta siitä, millä tavalla eri pohjoismaat järjestävät suhteensa EY:hyn lyhyellä tai pitkällä aikavälillä. Ohjelman keskeisiä tavoitteita ovat yhteistyön sisäinen vahvistaminen ja parempien edellytysten luominen pohjoismaille yhdentyneessä Euroopassa vaikuttamiseen.

Pääministerien samana vuonna hyväksymä Bornholmin julistus pyrkii vahvistamaan pohjoismaista yhteistyötä. Siinä todetaan, että pohjoismailla on nyt ensimmäistä kertaa pitkään aikaan tilaisuus yhdessä osallistua laajennettuun ulko- ja turvallisuuspoliittiseen sekä taloudelliseen yhteistyöhön Euroopassa. Pohjoismaisen yhteistyön haasteeksi tulevina vuosina nähdään mm. poliittisen yhteistyön laajentaminen. Maiden toiminta ETAssa ja EY:ssä edellyttää pohjoismaisen yhteistyön sisällön uudelleenarviointia. Pääministerit päättivät erityisesti pyrkiä varmistamaan, että yhteistyötä johdetaan voimakkaammin poliittisella tasolla.

Valiokunta pitää tärkeänä, että Pohjoismaiden neuvostoa kehitetään pohjoismaiden yhdyssiteenä myös uusien pohjoismaisten jäsenten liityttyä EU:hun. Samalla kun nyt pyritään hallitustason yhteistyön tehostamiseen pohjoismaiden välillä on tärkeätä, että perinteinen parlamentaarikoiden pohjoismainen kanssakäyminen säilyy neuvoston puitteissa.

Valiokunta pitää ulkopolitiikan ja turvallisuuspolitiikan tuloa uutena ulottuvuutena virallisen pohjoismaisen yhteistyön piiriin luonnollisena ja välttämättömänä. Tässä yhteydessä joudutaan ottamaan kantaa siihen, missä kysymyksissä on olemassa aitoja pohjoismaisia etuja, joita on pyrittävä yhteistyössä edistämään. Eräs mahdollisuus sellaisten edistämiseen tarjoutuu EU:ssa, kun pohjoismaisten jäsenvaltioiden määrä unionissa lisääntyy.

Pohjoismaiden EU-jäsenyys merkitsee toteutuessaan sitä, että näiden maiden yhteistyö saa myös uuden aikaisempaa laajemman foorumin. Pohjoismaiden yhteinen arvoperusta ja samansuuntaiset intressit tekevät yhteisen esiintymisen luontevaksi myös EU:n puitteissa. Toisaalta kaikille pohjoismaille on myös tärkeätä, että niiden näkemykset saavat laajempaa ymmärrystä ja vastakaikua EU:ssa. Sen vuoksi muista erottautumiseksi tulkittava ryhmämuodostus EU:ssa ei vastaa niiden etuja. Samoin sellainen ajatus, että Pohjoismaiden neuvostosta voitaisiin kehittää eräänlainen pohjoismaiden Eurooppa-politiikkaa koordinoiva elin, on sekä epärealistinen että epätarkoituksenmukainen.

Valiokunta pitää tärkeänä pohjoismaiden ja Venäjän välisen Barentsin euro-arktisen alueen yhteistyön kehittämistä. Siihen osallistuvista pohjoismaista on erityinen merkitys Norjalla ja Suomella — Venäjän naapurimailla. Mukana on ollut alusta alkaen myös EU. Norjan ja Suomen liittyminen unioniin antaisi nykyistä paremmat mahdollisuudet EU:n varojen saamiseen tähän yhteistyöhön. Valiokunta pitää tervetulleena Pohjoismaiden neuvoston päätöstä sisällyttää Barentsin alueen Venäjän-puoleinen osa yhteistyöohjelmiinsa.

Itämeren alueen yhteistyö on uudella tavalla mahdollistunut Euroopan poliittisten ja sotilaspoliittisten muutosten seurauksena. Alueella on merkittäviä yhteistyökohteita mm. ympäristönsuojelun, talouden, tutkimuksen ja kulttuurin alalla. Tämän lähes 100 miljoonan asukkaan alueen yhteistyön kehittämisellä on valiokunnan mielestä huomattavaa itsenäistä merkitystä riippumatta sen eri valtioiden erilaisesta asemasta Euroopan integraatiossa.

Itämeren piirin yhteistyö lujittaa Euroopan turvallisuutta ja vakautta tukemalla yhteiskunnallista ja taloudellista muutosta sekä käytännön alojen, mm. liikenteen kehittämistä.

Kehitysyhteistyöpolitiikka

Valiokunta toteaa, että Suomen jäsenyys Euroopan unionissa merkitsee maallemme velvoitetta osallistua EU:n kehitysyhteistyöhön ja sen rahoitukseen EU:n sääntömääräisen budjetin sekä Euroopan kehitysrahaston EDF:n kautta.

Suomen budjettiosuus määritellään Suomen bruttokansantuotteen perusteella sen mukaan, mikä on Suomen osuus yhteisömaiden yhteenlasketusta bkt:sta. Tämän osuuden arvioidaan olevan noin 200—250 miljoonaa markkaa ja se tulee EU-jäsenyyden toteutuessa maksettavaksi ensimmäisen kerran vuoden 1995 alussa. EDF:lle maksettavista varoista neuvotellaan myös jo vuoden 1995 alkupuolella ja ne peritään rahaston tarpeen mukaan. Ensimmäisten maksatusten arvioidaan tapahtuvan joko vuoden 1996 tai vuoden 1997 aikana. Valiokunnan saaman selvityksen mukaan arvioidaan, että Suomelle saattaa aikanaan aiheutua vuosittain yhteensä 500 miljoonan markan kustannukset EU:n kehitysyhteistyöstä.

EU:n kehitysmaasuhteiden historiallinen perinne poikkeaa kuitenkin Suomen pohjoismaisesti painottuneesta, taloudellisen kehityksen rinnalla sosiaalista kehitystä korostavasta kehitysyhteistyöideologiasta. Pohjoismaisen kehitysyhteistyön sisältö, laatu ja menettelytavat sekä näiden maiden kannanotot monenvälisen kehitysyhteistyön foorumeilla nauttivat huomattavaa kansainvälistä arvostusta. EU:n piirissä Suomen toivotaankin osaltaan vaikuttavan EU:n kehitysyhteistyön laadun ja sisällön parantamiseen. Suomella on valiokunnan käsityksen mukaan edellytykset täyttää näitä odotuksia kanavoimalla alan osaamistaan EU:n kehitysyhteistyöhön.

Hallituksen tulee varoa sitä, ettei Suomenkehitysyhteistyön laatu EU-jäsenyyden myötä heikkene. Pohjoismaiden tulee yhdessä vaikuttaa EU:n kehitysyhteistyön linjauksiin siten, että ne vastaisivat ns. like-minded-maiden kehitysyhteistyöpoliittista ajattelua.

Maastrichtin sopimus vahvistaa jäsenmaiden velvoitteen osoittaa 0,7 prosenttia bruttokansantuotteestaan kehitysyhteistyöhön. Tarkoituksena ei ole, että jäsenmaat lopettavat omat kansalliset kehitysyhteistyöohjelmansa. EU:n kehitysyhteistyö täydentää kansallisia kehitysyhteistyöohjelmia. EU-maat antavat keskimäärin alle 15 prosenttia kehitysyhteistyövaroistaan EU:n yhteiseen kehitysyhteistyöhön.

Valiokunta toteaa, että EU:hun liittyminen avaa suomalaisille yrityksille, laitoksille ja konsulteille mahdollisuuden osallistua EU:n rahoittamien hankkeiden toteutukseen. Suomalaisten yritysten osallistumiseen tarvittava kokemuspohja voi syntyä vain Suomen kahdenvälisen kehitysyhteistyön kautta. Hankinnoista päätettäessä tuore kokemus kehitysmaahankkeista on keskeisin kriteeri. Kahdenvälisen kehitysyhteistyön lakkaaminen tai supistuminen vaikeuttaa olennaisesti suomalaisten yritysten mahdollisuuksia päästä mukaan EU:n projekteihin.

Valiokunta toteaa, että kansainvälisen kehitysyhteistyön periaatteelliset linjaukset syntyvät edelleenkin merkittäviltä osin YK-järjestelmän ja kansainvälisten kehitysrahoituslaitosten puitteissa. Suomelle on tärkeää olla vaikuttamassa tähän päätöksentekoon omista kansallisista lähtökohdistaan. EU-yhteistyön kautta kannanotoillemme on mahdollista saada merkittävää lisätukea.

Valiokunta katsoo, että Suomen oma kansallinen kehitysyhteistyöpanos on myös EU-jäsenyydessä tärkeä, jotta Suomen suorat yhteydet kehitysmaihin säilyvät. Valiokunta toteaa, että kehitysyhteistyön kokonaisrahoitusta joudutaan EU-jäsenyyden oloissa lisäämään, koska EU-jäsenyydestä aiheutuu lisäsuorituksia ja koska jo aiemmin on päätetty monenkeskisille rahoituslaitoksille annetuista monivuotisista sitoumuksista. Tämä on perusteltua siksi, että Suomi on jo aikaisemminkin sitoutunut uudelleen saavuttamaan 0,7 prosentin bkt-osuuden kehitysyhteistyöpanostuksessaan.

EU-jäsenyys avaa suomalaisille kansalaisjärjestöille mahdollisuuden saada kehitysyhteistyöhankkeisiinsa tukea myös EU-varoista. Valiokunta pitää tärkeänä, että kansalaisjärjestöjen valmiuksia osallistua EU:n kehitysyhteistyöhön ja sen muotoiluun tuetaan.

7. EU-jäsenyyden vaikutukset Suomen talous- ja muuhun yhteiskuntapolitiikkaan

Sisämarkkinat

Sisämarkkinoiden muodostaminen täydensi tulliunionilla luotua tavaroiden vapaata liikkuvuutta ja poisti esteet palvelujen ja tuotannontekijöiden liikkuvuudelta yli rajojen. Rooman sopimuksen mukaan jäsenvaltioiden väliltä poistettiin asteittain tullit, määrälliset rajoitukset ja niitä vastaavat muut kaupan esteet. Yhteismarkkinoilla tuli myös poistaa henkilöiden, palvelujen ja pääoman vapaan liikkuvuuden esteet. EY:ssä tullit poistettiin jäsenvaltioiden välisestä kaupasta vuonna 1968.

Komission valkoinen kirja EY:n sisämarkkinoiden toteuttamiseksi vuoden 1993 alkuun mennessä annettiin vuonna 1985. Se lähti neljästä vapaudesta eli työvoiman, tavaroiden, palvelujen ja pääoman vapaasta liikkumisesta yli jäsenvaltioiden rajojen. Keskeinen päämäärä oli henkilöiden ja tavaroiden rajatarkastusten poistaminen yhteisömaiden kesken.

Yhteisön sisämarkkinat avautuivat 1.1.1993, johon myös ETA-sopimuksen voimaantulo pyrittiin ajoittamaan. ETA-sopimus ja Suomessa sopimuksen nojalla hyväksytty ETA-lainsäädäntö kattavat valtaosan EY:n sisämarkkinanormeista ja merkitsevät Suomen pääsyä sisämarkkinoille ETA-sopimuksesta ilmenevin ehdoin ja rajoituksin. Sen sijaan Suomi ei ETA-sopimuksen nojalla osallistu sisämarkkinoiden kehittämiseen tähtäävään EY-päätöksentekoon. EU-jäsenyys siis lisää Suomen vaikutusmahdollisuuksia sisämarkkinoita koskevien oikeussäännösten sisältöön sen lisäksi, että sen myötä poistuvat jäljellä olevat kaupan esteet.

Valiokunnan mielestä Suomen on EU:n jäsenenäkin tuettava sitä, että ETAn kaltainen järjestely säilyy ja sen jäsenyys on avoin sellaisille valtioille, jotka eri syistä eivät ole EY:n jäsenyyteen valmiita tai halukkaita.

Tavaroiden vapaan liikkuvuuden teknisten määräysten osalta Suomi saavutti neuvottelutavoitteensa. Neuvottelutuloksen perusteella Suomi voi edelleen säilyttää ympäristön ja terveyden suojelua koskevan suojatasonsa. Ongelmia voi kuitenkin syntyä mm. lannoitteiden kadmiumpitoisuuksien sekä eräiden torjunta-ainemääräysten osalta. Jäsenyysneuvotteluissa Suomi sai 3—4 vuoden siirtymäajat näitä koskeville EU:n vastaavia tiukemmille säädöksilleen.

Pääomien vapaata liikkuvuutta koskevat EY:n perustamissopimuksen uudet säännökset tulivat voimaan vuoden 1994 alusta. Koska valuutansäännöstely on purettu Suomessa, pääomat ja maksut siirtyvät vapaasti.

Voimassa olevan valuuttalain ( 945/85) sekä valmiuslain ( 1080/91) valuutansäännöstelyä koskevat säännökset eivät ole kaikilta osiltaan sopusoinnussa EY:n perustamissopimuksen määräysten kanssa eivätkä ole jäsenyystilanteessa enää riittävät turvaamaan viranomaisten valmiuksia kansantalouden kriisitilanteissa. Ulkoasiainvaliokunta pitää siksi tärkeänä, että ryhdytään toimenpiteisiin lainsäädännön muuttamiseksi siten, että hallituksella olisi riittävät valmiudet puuttua valuuttatoimiin vakavissa kansantalouden kriisitilanteissa.

Valiokunta toteaa, että markkinayhdentyminen merkitsee etuja ennen muuta vahvoille ja kilpailukykyisille yksilöille, alueille ja ryhmille ja siitä pääsevät välittömimmin hyötymään ihmiset, joilla on eniten kielitaitoa, koulutusta ja muita resursseja, joita menestyminen rajojen avautuessa ja eritasoisen kilpailun lisääntyessä edellyttää. Vastaavasti ne, joilta eri syistä puuttuu valmiuksia ja voimavaroja, ovat vaarassa jäädä jälkeen. Vaikka kansantalouden paremman kehityksen myötä myös jälkimmäiset hyötyvät, saattaa eriarvoisuus kasvaa. Siksi valiokunta pitää tärkeänä, että Suomen politiikka sekä unionissa että Suomessa pyrkii estämään tällaisen yhteiskunnallisen kehityksen.

Vapaa liikkuvuus ja unionin kansalaisuus

Työntekijöiden ja itsenäisten ammatinharjoittajien vapaata liikkuvuutta perheenjäsenineen koskevat määräykset sisältyvät jo ETA-sopimukseen. Sen nojalla kaikki kansalaisuuteen perustuva ETA-valtioiden työntekijöiden syrjintä, mm. oleskelua, sosiaaliturvaa ja tutkintojen tunnustamista koskevat esteet, on poistettava.

Maastrichtin sopimuksella on toteutettu kaikkia unionin kansalaisia koskeva liikkumis- ja oleskeluoikeus jäsenvaltioiden alueella. Ulkoasiainvaliokunta yhtyy hallintovaliokunnan käsitykseen, ettei EU:n jäsenyys vaikuta henkilöiden vapaan liikkuvuuden kannalta olennaisesti Suomeen, koska Suomi on ETA-sopimuksen nojalla omaksunut EY-normit ja -käytännön.

Unionin kansalaisuus on poliittinen ja juridinen käsite, jolla on eri merkitys kuin kansalaisuuskäsitteellä Suomen perustuslaissa ja oikeusjärjestelmässä. Unionin kansalaisuus ei anna toisen jäsenvaltion kansalaiselle oikeutta saada Suomen kansalaisuutta tai muita oikeuksia ja velvollisuuksia, jotka seuraavat Suomen kansalaisuudesta. Unionin kansalaisuus ei vaikuta jäsenvaltion oikeuteen määrätä oman maansa kansalaisuuden myöntämisen edellytyksistä. Vastaavasti unionin kansalaisuuden voi saada vain jonkin jäsenmaan kansalaisuuden kautta.

Unionin kansalaisen oikeus liikkua ja oleskella toisessa jäsenvaltiossa ei ole ehdoton, vaan se on sidottu perustamissopimuksen ja yhteisön säädösten asettamiin ehtoihin ja rajoituksiin. Tällaisia ovat muun muassa vaatimus kuulumisesta sairausvakuutuksen piiriin sekä yleisen järjestyksen, turvallisuuden ja kansanterveyden turvaaminen.

Unionin kansalaisen oikeuksiin kuuluu äänioikeus ja vaalikelpoisuus kunnallisissa ja Euroopan parlamentin vaaleissa siinä jäsenvaltiossa, jossa hän asuu, vaikka hän ei olisikaan sen kansalainen.

Tulliliitto ja kauppapolitiikka

EU:n yhtenä perustana on Rooman sopimuksen 9 artiklan mukainen tulliliitto, joka koskee kaikkea tavarakauppaa. Sen mukaan kaikki jäsenvaltioiden väliset tuonti- ja vientitullit sekä vaikutukseltaan vastaavanlaiset toimenpiteet on kielletty.

Verrattuna vapaakauppa-alueeseen, jossa sopimusvaltiot soveltavat kukin omaa tullitariffiaan ja muita kaupan säännöksiä, tulliliittoon kuuluvat valtiot soveltavat yhtenäisiä tulleja sekä kaupan säännöksiä tulliliiton ulkopuolisiin maihin nähden. Tämän vuoksi tulliliiton sisäisessä kaupassa, toisin kuin vapaakauppajärjestelyssä, tavaroiden alkuperäsääntöjä ei tarvita.

Tulliliitossa tullit ja muut kaupan esteet ulkopuolisiin maihin nähden ovat kaikille jäsenmaille samat. Niistä voidaan yleensä sallia poikkeuksia vain uuden jäsenmaan liittyessä tulliliittoon, jolloin tullierojen poistamisessa voidaan hyväksyä siirtymäkausia.

EY:n toimivalta kauppapolitiikan alalla on yksinomainen. Tuomioistuin on todennut, että yhteisön yksinomainen toimivalta kieltää yksittäisten jäsenvaltioiden kansalliset kauppapoliittiset toimet, ellei niitä ole erikseen sallittu EY-lainsäädännössä.

Suomelle EU-jäsenyys merkitsee nykyiseen verrattuna ETA-sopimuksen mukaisen tullivapauden ulottamista kaikkiin tavararyhmiin. Tullittomuuden piiriin tulevat myös maataloustuotteet, jalostetut elintarvikkeet sekä ne teollisuustuotteet, jotka eivät nyt täytä ETA-sopimuksen alkuperävaatimuksia. Kolmansiin maihin nähden noudatetaan EY:n yhteistä tullitariffia.

Neuvotteluratkaisun mukaan Suomi alkaa jäsenyyden alettua soveltaa välittömästi EY:n tullitariffia. Pääsäännöstä poiketen eräille sellaisille teollisuustuotteille, joiden tullien taso on Suomessa nyt merkittävästi korkeampi kuin EY:ssä, myönnetään kolmen vuoden pituinen siirtymäaika EY:n alempaan tullitasoon sopeutumiseksi.

Jäsenvaltioiden on tuloutettava kantamansa tullit 10 prosentin kantopalkkiota lukuun ottamatta unionille, joka käyttää ne menojensa rahoittamiseen. Sama koskee maataloustuotteista kannettavia tuontimaksuja.

Suomen ja EY:n ulkotullien keskimääräiset tasot ovat lähellä toisiaan: Suomessa 7,9 prosenttia ja EY:ssä 7,5 prosenttia. Tullitasoissa on kuitenkin rakenteellisia eroavuuksia. Ne johtuvat osittain siitä, että Suomessa raaka-aineet ja puolivalmisteet, joita ei valmisteta kotimaassa, ovat yleensä tullittomia. Lisäksi Suomen tullien prosenttimääräinen taso nousee jalostusasteen myötä. EY:ssä raaka-aineista ja valmiista tuotteista kannettavien tuotteiden tullien erot ovat vähäisempiä.

Myös määrällisissä tuontikiintiöissä on merkittäviä eroja EY:n ja Suomen kesken. EY on käyttänyt Suomea enemmän kiintiöjärjestelmää mm. tekstiili-, vaatetus- ja kenkäteollisuutensa suojaamiseen.

Jäsenyystilanteessa poistuu eräiden kolmansista maista tuotavien raaka-aineiden ja puolivalmisteiden tullittomuus. Valiokunta on ennakoinut (UaVM 6/1992 vp), että rajasuojan alenemisen suurimmat vaikutukset ovat tekstiili-, vaatetus-, kumi- ja muoviteollisuudessa ja että raaka-aineiden ja puolivalmisteiden tullien noususta saattavat kärsiä lähinnä kemian- ja elektroniikkateollisuus.

Talousvaliokunnan lausunnossa todetaan kuitenkin, että Suomen elektroniikkateollisuus on voinut hyödyntää EY:n tullisuspensiosäännöksiä siten, että tullitason muutoksesta ei ole teollisuudenalalle haittaa. Kun samalla elektroniikkaviennin alkuperäsäännöksistä johtuvat esteet jäsenyyden myötä poistuvat, jäsenyys merkitsee Suomen elektroniikkateollisuuden kilpailukyvyn paranemista.

Eräiden kolmansista maista tuotavien kulutushyödykkeiden, etenkin tekstiilien ja vaatteiden tullit ovat EY:ssä merkittävästi matalammat (keskimäärin 14 prosenttia) kuin Suomessa (35 prosenttia). Näiden tuoteryhmien osalta noudatettavan kolmen vuoden siirtymäajan kuluessa Suomessa olisi toteutettava riittävä kansallinen sopeutuminen.

Tulliliittona EY on kauppapoliittinen suurvalta, joka pystyy tehokkaasti puolustamaan jäsenmaittensa etuja. Valiokunta pitää tärkeänä sitä, että Suomen ryhtyessä noudattamaan EY:n tullitariffia yhteisö käyttää neuvotteluvoimaansa kolmansien maiden mahdollisesti esittämien kompensaatiovaatimusten torjumiseksi. Valiokunta katsoo, että EY:n jäsenenä Suomen tulisi myötävaikuttaa maailmankaupan vapauttamiseen ja taloudellisten yhteyksien kehittämiseen kaikkien yhteisön kauppakumppanien kanssa.

EY:llä on teollisuusmaiden tapaan oma kehitysmaille suunnattu tullietuusjärjestelmä, GSP. Sen nojalla tullietuuksia annetaan noin 130 kehitysmaalle ja yli 20:lle itsenäisyyttä vailla olevalle alueelle. GSP-järjestelmä on osana EY:n tullitariffia osa sen yhteistä kauppapolitiikkaa, eikä jäsenvaltioilla ole mahdollisuutta antaa omia preferenssejään. EY:n GSP poikkeaa eräiltä osin Suomen ja muiden pohjoismaiden vastaavasta järjestelmästä.

EY:n ylläpitämä ACP-Lomé-sopimusjärjestelmä merkitsee Suomelle huomattavaa tuontisuojan alentamista siihen kuuluvien maiden suuntaan, jotka ovat käytännössä saaneet täydellisen vapautuksen tulleista ja määrällisistä tuonnin rajoituksista. Valiokunta on katsonut (UaVM 6/1992 vp), että kehitysmaista peräisin olevien tuotteiden tuonnin helpottaminen on paremmin sopusoinnussa Suomen omaksumien kehityspyrkimysten ja maailmankaupan vapauttamistavoitteen kanssa kuin Suomen itse tällä hetkellä harjoittama politiikka.

Jäsenyysneuvottelujen käynnistyessä todettiin, ettei Suomella teollisuustuotteissa ole käytössään sellaisia kauppapoliittisia toimenpiteitä kolmansia maita kohtaan, joista luopuminen jäsenyyden toteutuessa aiheuttaa ongelmia. Eräiden EY:n soveltamien kauppapoliittisten toimien ja järjestelyjen, mm. polkumyynnin vastaisen politiikan, omaksuminen edellyttää Suomelta sopeutumista, mutta ei aiheuta tarvetta siirtymäkausiin.

Kun EY:n GATTin perusteella neuvottelemat kauppajärjestelyt pitkälti vastaavat Suomen voimassa olevia kauppasopimuksia, siirtyminen noudattamaan EY:n kauppapolitiikan säännöksiä ja sopimuksia ei todennäköisesti aiheuta Suomelle sopeutumisvaikeuksia.

EY:llä on yli 300 voimassa olevaa sopimusta kolmansien maiden kanssa. Kauppaa koskevia sopimuksia on näistä valtaosa. Neuvosto on tehnyt vuonna 1969 päätöksen siitä, miten päätetään jäsenvaltioiden ja kolmansien maiden välillä tehtyjen kauppapolitiikan alaan kuuluvien sopimusten voimassaoloajan pidentämisestä taisopimuksia koskevien neuvottelujen käymisestä kolmannen maan kanssa. Jäsenvaltioilla on edelleen voimassa tämän päätöksen tarkoittamiasopimuksia, joiden jatkamiselle neuvosto antaa vuosittain suostumuksensa.

EY on tehnyt assosiaatiosopimukset eli ns. Eurooppa-sopimukset Puolan, Unkarin, Tshekin ja Slovakian kanssa. Nämä sopimukset ovat eräiltä osin KEVSOS-sopimuksia ja EFTAn ko. maiden kanssa neuvottelemia kauppasopimuksia laajemmat. EY on neuvotellut vastaavat sopimukset Bulgarian ja Romanian kanssa. EY-jäsenyystilanteessa KEVSOS-sopimukset ja em. EFTAn neuvottelemat sopimukset lakkaavat Suomen osalta olemasta voimassa ja korvaantuvat assosiaatiosopimuksilla. Suomen kannalta muutoksen ei katsota aiheuttavan merkittäviä sopeutumisvaikeuksia.

Toisin kuin pohjoismailla, EY:llä ei vielä ole voimassa olevia vapaakauppasopimuksia Viron, Latvian ja Liettuan kanssa. Jäsenyysneuvotteluissa Suomi, Ruotsi ja Norja vaativat, että vapaakaupan tulisi voida jatkua keskeytyksettä. Ratkaisuksi tuli se, että EY on neuvotellut vapaakauppasopimukset Baltian maiden kanssa. Sopimukset allekirjoitettiin 18.7.1994. Niiden on määrä tulla voimaan kuluvan vuoden loppuun mennessä. Valiokunta pitää tärkeänä, että hallitus seuraa tarkoin tämän vapaakauppasopimuksen vaikutusta Suomessa erityisesti elintarviketalouden alalla.

EY:n sekä Venäjän ja muiden IVY-maiden välillä on voimassa vuonna 1989 tehty kauppasopimus, joka sisällöltään vastaa voimassa olevaa Suomen ja Venäjän välistä kauppasopimusta. EU on Venäjän sekä Ukrainan kanssa tehnyt kesäkuussa 1994 uudet kumppanuus- ja yhteistyösopimukset, joiden perusteella pyritään vapaakauppaan sopimusosapuolten välillä.

Suomi voi EU:n jäsenenäkin jatkaa kahdenkeskistä taloudellista ja teknistä yhteistyötä Venäjän kanssa. Yhteistyökomissio ja lähialueyhteistyö voivat säilyä jäsenyystilanteessakin.

EU on päättänyt antaa tuntuvaa taloudellista tukea Venäjän ja Baltian maiden teollisen infrastruktuurin kehittämiselle. Jäsenyystilanteessa nämä hankkeet saattavat avata Suomen teollisuudelle ja rakennusyrityksille merkittäviä vientimahdollisuuksia Suomen lähialueille.

Talous- ja rahapolitiikka

Maastrichtin huippukokouksessa hyväksyttiin Euroopan talous- ja rahaunionin (EMU) perustamista koskeva sopimus. Siihen sisältyvän suunnitelman ensimmäinen vaihe alkoi 1.7.1990 pääomaliikkeiden lopullisella vapauttamisella. Toinen vaihe, jonka tavoitteena on yhteisömaiden keskuspankkien yhteistyön tiivistäminen ja talouspolitiikan aikaisempaa läheisempi koordinointi, alkoi 1.1.1994. Kolmannessa vaiheessa perustetaan yhteinen keskuspankki ja siirrytään viime kädessä yhteiseen valuuttaan.

Rahaliiton kolmanteen vaiheeseen siirtyminen edellyttää, että enemmistö jäsenmaista täyttää talouspolitiikan yhdenmukaistamiselle asetetut ns. konvergenssikriteerit vuoden 1996 loppuun mennessä. Tällöin valtion tai hallitusten päämiesten tasolla toimiva neuvosto päättää määräenemmistöllä, täyttääkö jäsenmaiden enemmistö yhtenäisvaluutan vahvistamiseksi vaaditut edellytykset ja siirrytäänkö kolmanteen vaiheeseen. Kolmanteen vaiheeseen voidaansiirtyä aikaisintaan 1.1.1997 ja viimeistään 1.1.1999, jolloin neuvoston on valtion- tai hallitusten päämiesten kokoonpanossa määräenemmistöllä vahvistettava, mitkä valtiot täyttävät rahaliiton edellytykset.

Rahaliiton kolmanteen vaiheeseen osallistuvien valtioiden on täytettävä talouspolitiikan yhdenmukaisuudelle asetetut neljä kriteeriä. Inflaatio saa olla enintään 1,5 prosenttiyksikköä yli kolmen alhaisimman inflaation EY-maan inflaation. Julkisen talouden (valtio, kunnat ja muut julkisyhteisöt) toteutunut tai suunniteltu budjettialijäämä ei saa olla yli 3 prosenttia eikä julkinen velka yli 60 prosenttia bruttokansantuotteesta. Valtion on ollut osallistuttava valuuttakurssimekanismi ERM:n toimintaan normaalilla +/– 2,25 prosentin vaihteluvälillä vähintään kahden vuoden ajan ilman kurssimuutoksia. Pitkien korkojen taso saa olla enintään 2 prosenttiyksikköä yli kolmen alhaisimman inflaation EY-maan vastaavan korkotason.

Rahaliiton toteutuminen Maastrichtin sopimuksen edellyttämässä aikataulussa on epävarmaa. Vain muutama, ehkä kaksi EU:n jäsenmaata täyttää tällä hetkellä kaikki EMUn vaatimukset.

Maastrichtin sopimus on antanut Isolle-Britannialle ja Tanskalle oikeuden pysyä rahaliiton ulkopuolella. Maastrichtin sopimuksen ratifioinnin yhteydessä jäsenmaista ainakin Hollanti ja Saksa edellyttivät parlamenttiensa kannanotoilla, että rahaliiton kolmannen vaiheen toteuttamisesta päätetään erikseen niiden osalta parlamenttien päätöksellä. Myös Saksan perustuslakituomioistuin totesi samoin sopimuksen hyväksymisestä antamassaan päätöksessä. On pidettävä selviönä, että EU:n neuvoston rahaliiton toteuttamisesta aikanaan tehtävä päätös on kunkin jäsenmaan osalta sidottu asianomaisen maan kansanedustuslaitoksen kantaan.

EMUn toteuttaminen ja yhteiseen valuuttaan siirtyminen poistaisi valuuttakurssimuutoksiin liittyvän epävarmuuden ja vakauttaisi EU:n rahaoloja. Kun myös isojen valtioiden valuutat ovat viime vuosina joutuneet vakavia häiriöitä aiheuttaneen keinottelun kohteeksi, on rahaliiton etuja näiltä osin pidettävä ilmeisinä.

Rahaliiton konvergenssikriteerit ovat perusteltuja rahapoliittisen vakauden ja rahaliiton onnistumisedellytysten kannalta. Ne ovat tavoitteita, jotka myös edesauttavat EU:n Maastrichtin sopimuksen mukaisten talouspoliittisten tavoitteiden toteutumista. Sopimuksen mukaan päämääränä on edistää taloudellisen toiminnan sopusointuista ja tasapainoista kehitystä koko yhteisössä, ympäristöä arvossa pitävää kestä- vää kasvua, joka ei edistä rahan arvon alenemista, talouden suorituskyvyn korkeaa lähentymisastetta, työllisyyden ja sosiaalisen suojelun korkeaa tasoa, turva- ja elintason ja elämän laadun nousua sekä taloudellista yhteenkuuluvuutta ja yhteisvastuullisuutta jäsenvaltioiden välillä.

Suomen osalta rahaliiton hyväksyminen on Maastrichtin sopimuksen muiden määräysten tavoin ollut edellytys liittymissopimuksen synnylle. Valiokunta ei näe ongelmallisena Suomen ilmoitusta pyrkiä rahaliiton kriteereiden saavuttamiseen, vaan pitää talouspolitiikan hoitamista siten, että kriteerit aikanaan täyttyvät, talouspolitiikan välttämättömänä päämääränä siitä riippumatta, onko Suomi EU:n jäsen vai sen ulkopuolella. Suomen talouden nykytilanteen ja valtion velkaantumisen kannalta ei silläkään kysymyksellä, onko 3 prosentin budjettialijäämärahoitus muutoin tasapainoisessa kansantaloudessa aina suhdannepoliittisesti perusteltua vai ei, ole myöskään merkitystä.

Rahaliittoon kohdistuu kuitenkin myös epäilyjä, jotka perustuvat siihen, ettei Eurooppa olisi vielä riittävän yhtenäinen talousalue ns. optimaalisen rahaliiton muodostamiseksi. Toimiakseen tasapainoisesti rahaliitto edellyttää joko erittäin suurta hintojen ja palkkojen joustoa, mahdollisuutta suuriin työvoiman muuttoliikkeisiin ja/tai rahaliiton alueiden välillä epäsymmetrisiä ulkoisia vaikutuksia tasaavia automaattisia kompensaatiojärjestelmiä. Ekonomistien keskuudessa on erilaisia arvioita tällaisten edellytysten tarpeellisuudesta ja toteutumisesta EU:n puitteissa.

Valiokunta katsoo, että Suomen pyrkiessä täyttämään rahaliiton edellytykset on erityistä huomiota kiinnitettävä siihen, että kansantaloutemme ja valtiontaloutemme valmiudet ovat riittävät yhteiseen rahapolitiikkaan osallistumiseen ja yhteisen rahayksikön toteuttamiseen ja ettei siitä aiheudu vakavia tasapainohäiriöitä Suomen kansantaloudelle. Samoin on rahaliittoa arvioitaessa painotettava työllisyyden asemaa EU:n talouspoliittisessa yhteistyössä sekä pyrittävä parantamaan EU:n mahdollisuuksia tasata eri jäsenvaltioiden ulkoisista syistä poikkeavaa kehitystä.

Valiokunta edellyttää, että Suomen mahdollisesta liittymisestä rahaliiton kolmanteen vaiheeseen päätetään aikanaan eduskunnassa hallituksen erillisen esityksen perusteella, jolloin hallituksen on arvioitava Suomen osallistumista mm. mietinnössä mainittujen seikkojen valossa.

Kilpailu- ja teollisuuspolitiikka

Suomi on omaksunut EY:n kilpailusäännöt valtaosaltaan jo ETA-sopimuksen yhteydessä. EU:n jäsenyys merkitsee lähinnä toimivallan siirtoa EFTAn valvontaviranomaiselta ja tuomioistuimelta Euroopan komissiolle ja EY:n tuomioistuimelle. Vastaavasti EU:n julkisia hankintoja ja valtion tukea koskevat säännökset sisältävät vain vähäisiä poikkeamisia ETA-ratkaisun yhteydessä tehdyistä järjestelyistä. Eräs muutos on yhteisöpreferenssin voimaan tuleminen julkisissa hankinnoissa, jonka mukaan EU-jäsenmaista tehty tarjous on asetettava ulkopuolelta tulleen tarjouksen edelle, ellei se hinnaltaan ylitä enempää kuin kolmella prosentilla vastaavaa ulkopuolista tarjousta.

Liittyessään EU:hun Suomi on velvollinen liittymään eräisiin teollisoikeuksien suojajärjestelmiin. Uusina oikeussäännöksinä tulevat EY:n neuvoston yhteisötavaramerkkiä koskeva asetus n:o 40/94 sekä valmisteltavana oleva yhteisöpatenttia koskeva sopimus. Suomi on perinteisesti pyrkinyt teollisoikeuksia koskevissa säännöksissä yhdenmukaisuuteen läntisen Euroopan maiden kanssa. EU:n jäsenyys ei siten merkitse poikkeamista Suomessa noudatetusta käytännöstä.

EU:ssa ei ole hyväksytty nimenomaisesti teollisuuspolitiikkaa koskevaa sitovaa säännöstöä. Teollisuuspoliittiset toimet edellyttävät yhteistyötä komission ja muiden jäsenvaltioiden kanssa sekä yhteisten kilpailusääntöjen huomioon ottamista. Jäsenenä Suomella on myös mahdollisuus vaikuttaa unionin teollisuuspolitiikan muodostamiseen.

Valiokunta korostaa, kuten aiemminkin (UaVM 6/1992 vp), että jäsenyyden oloissa Suomen on EU:n päätöksenteossa pyrittävä suuntaamaan yhteisöpolitiikkaa siten, että se tukee kansallisia teollisuuspoliittisia tavoitteitamme, kuten teollisen rakenteemme vahvistamista ja monipuolistamista. Valiokunta korostaa yhteisö- ja kansallisen tason panostusta tutkimukseen ja tuotekehitykseen. Ympäristöteknologian kehittäminen on otettava yhdeksi teollisuuspolitiikkamme painopistealueeksi siten, että roolimme kansainvälisessä yhteistoiminnassa korostuu ja että taloutemme nousua pystytään vahvistamaan luomalla pysyviä uusia työpaikkoja. Samoin valiokunta pitää tärkeänä pienten ja keskisuurten yritysten toiminta- ja kansainvälistymisedellytysten parantamista.

Energiapolitiikka

Ulottamalla sisämarkkinaperiaatteen energiatalouteen Euroopan yhteisö on pyrkinyt edistämään alan kilpailua. Näiden periaatteiden omaksuminen vastaa Suomen pyrkimyksiä.

EY on luonut säännösjärjestelmän, jonka tarkoituksena on suojata jäsenvaltioiden energiahuoltoa mahdollisissa öljyn saatavuushäiriöissä. Liittymällä EY:n varmuusvarastointijärjestelmään Suomi tehostaisi Kansainvälisen energiajärjestön (IEA) jäsenenä jo harjoittamaansa yhteistyötä.

EY on liittynyt YK:n ilmastosopimukseen. Sopimuksen määräykset edellyttävät hiilidioksidi- ja muiden kasvihuoneilmiötä edistävien päästöjen huomattavaa vähentämistä. Tärkeimmiksi keinoiksi on nähty komission ehdotus energia- ja hiilidioksidiveron käyttöönottamisesta ja mm. autojen päästöjen vähentäminen. Verotuksen osalta Suomi on jo ennakoinut unionin kaavailuja, joten yhtenäinen EU:n verotuskäytäntö parantaisi suomalaisen teollisuuden kilpailukykyä.

EURATOM-järjestön jäsenenä Suomi olisi muodollisesti velvollinen hankkimaan Euroopan komission alaisuudessa toimivan hankintakeskuksen hyväksymisen ydinpolttoainehankinnoille. Suomen jäsenyysneuvotteluissa on kuitenkin sovittu, että Suomen voimassa olevat hankintasopimukset eivät edellytä hankintakeskuksen hyväksymistä. Näin ollen Loviisan ydinvoimalan polttoainehuolto voidaan toteuttaa olemassa olevien sopimusten perusteella. Teollisuuden Voima Oy joutunee nykyisten hankintasopimusten umpeuduttua jonkin verran pienentämään uraanihankintojaan Venäjältä.

Suomen tulee toimia EU:ssa uusiutuvien energialähteiden käytön lisäämiseksi, mikä parantaisi suomalaisen bioenergian käyttömahdollisuuksia. Puun ja turpeen energiakäyttöä tulee lisätä ja peltoja on voitava käyttää biopolttoaineiden tuottamiseen.

Kuluttajapolitiikka

Euroopan yhteisön kuluttajansuojalainsäädännön kaikki säädökset on pantu Suomessa voimaan jo ETA-sopimuksen myötä. EU-jäsenyys ei siten muuttaisi kuluttajansuojan ulottuvuutta, mutta mahdollistaisi sen sijaan täysimääräisen osallistumisen uusien säädösten valmisteluun ja niitä koskevaan päätöksentekoon.

Kuluttajajärjestöjen arvioinneissa EU:n jäsenyyden myönteisinä vaikutuksina on nähty etenkin kuluttajahintojen alentuminen ja tuotevalikoimien laajentuminen. Ongelmallisena on koettu tuotevalvonnan siirtyminen rajavalvonnasta markkinoilla tapahtuvaan valvontaan, mikä edellyttää sekä viranomaisilta että kuluttajilta entistä suurempaa valveutuneisuutta. Jäsenyys ei muuta elintarvikkeiden ja muiden tuotteiden turvallisuutta koskevia määräyksiä.

Valiokunta pitää tärkeänä, että elintarvikkeiden laatuun ja tuotteiden turvallisuuteen liittyviä uhkia pyritään torjumaan. Tällaisia uhkia ovat mm. salmonellavaaran ja eläinsairauksien leviämisen vaaran kasvaminen. Haittatekijöitä ennalta ehkäisemällä voidaan parhaiten ylläpitää Suomen tämänhetkisiä elintarviketalouden vahvuuksia kuten taudittomia, korkealaatuisia ja aromikkaita elintarvikkeita.

EU:n ja kansainvälistymisen taloudelliset vaikutukset aiheuttavat kuluttajien taloudelliseen ja oikeudelliseen asemaan muutoksia, jotka lisäävät kuluttajatutkimuksen ja -valistuksen tarvetta. Kuluttajatutkimuksen ja -neuvonnan tehtävänä on edistää kuluttajien hyvinvointia tuottamalla kriittistä ja monipuolista tutkimustietoa eri intressiryhmien käyttöön.

Tutkimus- ja kehitystyö

Suomi on osallistunut projektiyhteistyön pohjalta EY:n tutkimuksen puiteohjelmiin vuodesta 1987 lähtien. Suomalaiset yritykset, tutkimuslaitokset ja yliopistot ovat kokeneet osallistumisen EY:n tutkimusohjelmiin erittäin tärkeäksi ja hyödylliseksi.

Liittyminen EU:hun merkitsee tutkimus- ja kehityssektorilla lähinnä sitä, että Suomi pääsee mukaan tasavertaisena päätöksentekoon ja vaikuttamiseen. Suomalaiset tutkimustyöhön osallistujat tulevat työssään tasaveroisiksi nykyisten jäsenmaiden osallistujien kanssa.

Suomi on jo ETA-sopimuksen pohjalta voinut osallistua EU:n tutkimus-, kehitys- ja koulutusohjelmiin. Jäsenyys ei tässä suhteessa muuta tilannetta. ETA-osallistumisessa Suomen maksuosuus on määräytynyt bkt:hen perustuvan suhdeluvun (1,30 prosenttia) mukaisesti lisärahoituksena yhteisön budjetissa näihin ohjelmiin osoitettuihin määrärahoihin. Jäsenyyden oloissa rahoitus tapahtuu EU:n budjetin kautta. Suomeen ohjautuvien varojen määrä riippuu siitä, miten suomalaiset menestyvät eri ohjelmien tarjouskilpailuissa. Tarkkoja laskelmia ei ole tehtävissä sen vuoksi, että tulot eivät pääsääntöisesti tule valtion talousarvioon, vaan menevät suoraan yrityksille, korkeakouluille ja tutkimuslaitoksille.

Maatalous- ja kalastuspolitiikka

Euroopan yhteisön yhteisen maatalouspolitiikan (CAP) tavoitteita ovat maatalouden tuottavuuden lisääminen, maatalousväestön kohtuullinen elintaso, markkinoiden vakauttaminen, elintarvikehuollon turvaaminen sekä kohtuulliset kuluttajahinnat. EY:lle on annettu yksinomainen toimivalta maatalouspolitiikan tavoitteiden toteuttamiseksi. Jäsenvaltiot eivät voi noudattaa kansallista maatalouspolitiikkaa.

Maatalouspolitiikkaa toteuttaessaan EY noudattaa kolmea perusperiaatetta: yhteiset sisämarkkinat (tullit, tuontimaksut, määrälliset rajoitukset ja muut kaupan esteet jäsenvaltioiden välillä ovat kiellettyjä), yhteisöpreferenssi (yhteisön omien tuotteiden suosiminen suhteessa kolmansiin maihin) ja yhteinen rahoitus (yhteinen maatalouspolitiikka rahoitetaan EY:n budjetista). Kaupassa kolmansien maiden kanssa jäsenvaltiot noudattavat yhteisesti sovittuja sääntöjä. Elintarvikkeiden laatua ja turvallisuutta koskevat säännökset ovat yhdenmukaisia koko yhteisön alueella. Suosituimmuus toteutetaan rajasuojan avulla.

Ylituotanto-ongelmien ratkaisemiseksi EY:ssä toteutettiin vuonna 1993 laaja maatalouspolitiikan uudistus. Tuotannon määräänsidottua tukea vähennettiin. Hintojen alennus, jolla pyritään kohottamaan EY:n maataloustuotannon kilpailukykyä maailmanmarkkinoilla, korvataan viljelijöille suoran tulotuen ja rakennepoliittisten toimenpiteiden avulla.

Yhteinen maatalouspolitiikka jakautuu hinta- ja markkinapolitiikkaan (maatalouden markkinajärjestelmät) sekä rakennepolitiikkaan (rakennetuet). Lisäksi on annettu säännöksiä muun muassa eläinlääkinnästä ja kasvinsuojelusta, metsätaloudesta sekä järjestelmien hallinnosta.

EY:n maataloustuotteiden markkinajärjestelmässä yhteinen hintajärjestelmä muodostuu hallinnollisista hinnoista, joita ovat yleensä tavoitehinta, interventiohinta ja kynnyshinta tai niitä vastaavat hinnat. Rajasuojalla estetään tuonti tavoitehintaa alemmalla hinnalla pitämällä tuontihinnat kotimarkkinahintoja korkeampina. GATTin Uruguayn kierroksen maataloussopimuksen myötä EY:n rajasuojan mekanismeihin on tulossa muutoksia. EY:n rajasuoja maataloustuotteiden kohdalla on perustunut muuttuviin tuontimaksuihin, jotka joudutaan korvaamaan tulleilla (ns. tariffikaatio). EY joutuu avaamaan tariffikiintiöitä vähimmäistuonnille ja nykyiselle tuonnille sopimuksen velvoitteiden mukaisesti. Lisäksi EY joutuu leikkaamaan tuettua vientiä kolmansiin maihin. Vientitukea käytetään EY:n ja maailmanmarkkinahinnan välisen hintaeron korvaamiseksi. Rajasuojan avulla toteutetun hintatuen lisäksi käytetään tuotantopalkkioita eräillä tuotteilla sekä suoraa tulotukea. Tuotannonohjausjärjestelmiä ovat muun muassa kiintiöjärjestelmät ja kesannointi.

Suomen elintarviketaloutta koskeneiden jäsenyysneuvottelujen lähtökohtana oli elintarviketalouden sopeuttaminen unionin toimintaympäristöön asteittain etenevien siirtymäkausijärjestelyjen (ACA) avulla. Lisäksi Suomi piti tärkeänä riittävän tukitason saavuttamista luonnonolosuhteista johtuvien pysyvien kilpailukykyongelmien korvaamiseksi. Koko maa ja kaikki tuotantosuunnat haluttiin yhteisön epäedullisten alueiden (LFA) tuen sekä niin sanotun pohjoisen tuen piiriin. Pohjoisen tuen taso oli mitoitettu niin, että tukitaso Suomessa säilyy ennallaan. Tukeen oli tarkoitus saada myös yhteisön osarahoitusta. Tuotekohtaisista tavoitteista tärkeimmät koskivat tuotanto-oikeuksia. Loput tavoitteista koskivat rakennepolitiikkaa, puutarhataloutta, eläinlääkintää, kasvinsuojelua ja kalastusta.

Hintasopeutuksen osalta neuvottelutavoitetta ei saavutettu, vaan sopimuksen mukaan hintasopeutus toteutetaan välittömästi jäsenyyden alkaessa. Myöskään tukialueita ja tuen tasoa koskevat tavoitteet eivät toteutuneet. LFA-tuen piiriin tuli 85 prosenttia Suomen peltopinta-alasta. Lisäksi sovittiin EY-järjestelmän mukaisen maatalouden ympäristötuen soveltamisesta Suomessa. EY:n rahoitusosuudeksi tästä tuesta sovittiin 135 miljoonaa ecua (noin 850 miljoonaa markkaa). Ehtona on, että kansallisista varoista rahoitetaan tuen kokonaismäärästä 50 prosenttia. Tuen käytön perustana oleva suunnitelma vahvistetaan viideksi vuodeksi.

Näiden tukien lisäksi sovittiin kokonaan kansallisista varoista maksettavasta pohjoisesta tuesta, jota maksetaan pääsääntöisesti 62 leveysasteen pohjoispuolella, sekä vakavien vaikeuksien voittamiseksi maksettavasta tuesta. Edelleen sovittiin, että kansallisista varoista voidaan maksaa siirtymäkauden tukia maataloudelle ja elintarviketeollisuudelle. Kaikkien tukien maksamiseen tarvitaan viime kädessä EY:n komission hyväksyminen. Yleisinä kysymyksinä neuvotteluissa sovittiin lisäksi suojalausekkeesta markkinahäiriöiden varalta sekä maataloustuotevarastojen arvonalennusten täysimääräisestä korvaamisesta.

Liittymissopimuksen perusteella valtioneuvosto teki 27.5.1994 periaatepäätöksen Suomen maa- ja elintarviketalouden sekä alue- ja rakennepolitiikan sopeuttamisesta EU-jäsenyyteen. Periaatepäätöksen pohjalta on valmisteltu kansallisia ja EY-osarahoitteisia tukitoimenpiteitä koskevat lait, jotka ovat tällä hetkellä eduskunnan käsiteltävinä.

Tukijärjestelmien periaatteista on päästy sopimukseen komission kanssa. Liittymissopimuksen mukaan komissio voi tietyin edellytyksin antaa luvan maksaa yhteisen maatalouspolitiikan soveltamisalaan kuuluvien perusmaataloustuotteiden tuottajille kansallisia siirtymäkauden alenevia tukia. Suomen hallitus on sopinut näiden tukien käytöstä komission virkamiestasolla, mutta lopullinen päätös asiasta puuttuu. Suomen hallitus on niin ikään tehnyt komissiolle ehdotuksen maatalouden ympäristötuen käytöstä, pohjoisesta tuesta, puutarhatalouden tuesta sekä varastojen arvonalennuksiin ja elintarviketeollisuuden tukijärjestelmiin liittyvistä tuista. Virkamiestasonkin neuvottelut näistä kysymyksistä ovat vielä kesken.

Maa- ja elintarviketalouden kansallisten toimien toteuttaminen pehmentää osaltaan niitä vaikeuksia, joita tähän sektoriin kohdistuu. Valiokunta pitää välttämättömänä, että EU:n komissio antaa hyväksymisensä kansallisille toimille niin pian kuin mahdollista. Tämä takaa osaltaan työpaikkojen säilymisen elintarviketaloudessa ja sen, etteivät kyseisellä sektorilla työskentelevät, maanviljelijät mukaan lukien, joudu elämään epävarmuudessa.

EU-jäsenyydellä on huomattava vaikutus elintarviketalouteen, jonka toimintaympäristö muuttuu merkittävästi: markkinat avautuvat, hinnat ja maataloustuotannon arvo puoliintuvat, kilpailu kiristyy nykyisistä EU-valtioista, mahdollisista uusista jäsenvaltioista sekä valtioista, joiden kanssa yhteisö on tehnyt maataloustuotteiden kauppaa koskevan sopimuksen (esimerkiksi Baltian maat), tulevan tuonnin vaikutuksesta. Myös tuotantokustannukset alenevat, mutta vasta viiveellä. Maa- ja metsätalouteen kohdistuvista muutoksista aiheutuu merkittäviä sopeutumisongelmia. Kuluttajan näkökulmasta hinnat alenevat ja tarjonta monipuolistuu.

Maatalouden edustajat toivoivat asteittaista siirtymäkautta muutoksiin sopeutuakseen ja suurempaa pysyvää korvaustasoa. Maamme aikaisempiin kaupan vapauttamista koskeviin sopimuksiin on sisältynyt siirtymäkausi (EEC-sopimus: 10 vuotta). Ratkaisun vuoksi maataloudelle syntyy pohjoisista luonnonolosuhteista johtuva kilpailukykyongelma ja koko elintarviketaloudelle välittömästä hintojen laskusta johtuva sopeutumisongelma, jossa elintarviketalouden tulot alenevat ja yritysten kilpailykyky ja kannattavuus heikkenee. On selvää, että elintarviketalous ei selviä näistä ongelmista ilman kansallisia ja yhteisön rahoituksen turvin toteutettuja tukijärjestelyjä.

Maatalouden tuki voidaan nähdä, paitsi selviytymistukena, myös välineenä, jonka avulla elintarviketalous voidaan saada pitkällä aikavälillä paremmin kilpailukykyiseksi kansainvälisessä kilpailussa. Tukijärjestelmien tulisi mahdollistaa elintarviketalouden rakennekehitys ja antaa edellytyksiä tuotannon ja jalostuksen säilymiseen nykyisillä tuotantoalueilla rohkaisematta kuitenkaan tuotantoa siirtymään epäedullisille alueille. Tukimuotojen olisi oltava yritystoimintaa kannustavia.

EY:n maatalouspolitiikan yleiset tavoitteet ja keinot vastaavat pääosin Suomen maatalouspolitiikan tavoitteita ja keinoja. Merkittävimmät erot liittyvät omavaraisuuskysymyksiin sekä rajasuojan toteuttamiseen. EY:n järjestelmän käyttöönottaminen Suomessa merkitsee Suomen nykyisen maatalouslainsäädännön kumoamista tai muuttamista oleellisilta osin. Toisaalta Suomi pääsee hyödyntämään EY:n rakenne- ja tulopoliittisia tukijärjestelmiä ja EY vastaa myös mahdollisen ylituotannon kustannuksista.

EY toteuttaa rakennepolitiikkaansa rakennerahastojen avulla. Jäsenyystilanteessa nämä rahastot tarjoavat uusia välineitä myös Suomen maatalouden rakenteiden kehittämiseen. Toisaalta maatalouden kilpailukyvyn parantaminen ja toimintaedellytysten turvaaminen edellyttävät tilakoon kasvua EU-jäsenyydestä riippumatta.

Suomessa hintojen ja markkinoiden sääntely perustuu maataloustuotteiden markkinajärjestelmään sekä tuontimaksuja, valmisteveroja, hinnanerokorvauksia ja erilaisia tuki- ja tuotannonohjaustoimenpiteitä koskevaan lainsäädäntöön. Jäsenyystilanteessa EY:n markkinajärjestelmät korvaavat Suomen vastaavan lainsäädännön, joka joudutaan kumoamaan. Jäsenyysneuvotteluissa tavoiteltuja tuotantokiintiöitä ei saavutettu, mutta tulos vastaa pääosin nykyistä tuotannon tasoa.

Tämä ei kuitenkaan koske sokerintuotantoa. EY:n markkinajärjestelmiin siirtyminen ei hallinnollisesti aiheuttane Suomessa vaikeuksia.

Kauraa ei saatu interventiotuotteeksi ja siksi valiokunta pitää tärkeänä, että kauran vieminen muun muassa USA:han saadaan vientituen piiriin heti jäsenyyden alkaessa.

Kasvinsuojelun alaan kuuluvat EY:n järjestelmät ovat kylvösiemensäädöstöä lukuun ottamatta uusia, eikä niiden toiminnasta ole vielä käytännön kokemusta. Suomen kylvösiemenlainsäädäntö on pääosin yhdenmukaistettu EY:n säännösten kanssa jo ETA-sopimuksen yhteydessä. Kylvösiementen osalta ETA-sopimus sisälsi eräitä Suomea koskevia väliaikaisia poikkeuksia. Näiden poikkeusten saaminen pysyviksi ei jäsenyysneuvotteluissa onnistunut, vaan sovittiin samanlaisista siirtymäjärjestelyistä kuin ETA-sopimuksessa.

Kasvitautien ja kasvintuhoojien Suomeen kulkeutumisen estäminen on mahdollista neuvottelutuloksen pohjalta tavalla, joka säilyttää maamme kasvinsuojelun tason suhteellisen hyvänä. Jäsenyysvaiheessa lienee mahdollista vaikuttaa siihen, että Suomen alun perin asettamat tavoitteet kasvinsuojelun alalla toteutuisivat. Jatkossa on syytä seurata rajatarkastusten poistumisen vaikutuksia mahdollisten epäkohtien poistamiseksi.

Suomalaiset elintarvikkeet ovat elintarvikehygieniseltä laadultaan Euroopan puhtaimpia, millä on merkitystä sekä vientimahdollisuuksien että omien kuluttajiemme kannalta. EU:n järjestelmään siirtyminen, erityisesti elävien eläinten ja eläimistä saatavien elintarvikkeiden rajatarkastusten poistuminen unionin sisällä uhkaa heikentää hyvää tilannettamme. Elinkeinonharjoittajien perustamien vapaaehtoisten valvontajärjestelmien kehittämistä vaihtoehtona viranomaisten suorittamille rajatarkastuksille pidetään hyvänä, mutta riittämättömänä. Siksi valiokunnan mielestä salmonellavalvonnan mahdollisuus tulee jatkoneuvotteluissa varmistaa ja tarpeellisten valvontaohjelmien laatimiseen tulee ryhtyä niin, että niitä voidaan soveltaa heti jäsenyyden alusta lukien. Valiokunta pitää tärkeänä, että rajatarkastusten poistumisen vaikutuksia seurataan ja ryhdytään tarpeellisiin toimenpiteisiin mahdollisten epäkohtien poistamiseksi.

Vastataksemme tuontielintarvikkeiden haasteeseen on suomalaisten tuotteiden markkinointia kehitettävä. Lisäksi lähiaikojen tavoitteiksi on asetettava elintarvikkeiden jalostusasteen nostaminen sekä uusien erityistuotteiden ja tuotemerkkien luominen.

Siementuotannon osalta saavutettua neuvottelutulosta on pidetty ongelmallisena, koska se nostaa siemenen hintaa ja sitä kautta tuotantokustannuksia.

Suomen tavoitteena eläinlääkintää koskeneissa neuvotteluissa oli hyvän eläintautitilanteen säilyttäminen. Neuvotteluissa sovittiinkin siirtymäajoista eräiden merkittävimpien tautien suhteen. Siirtymäajoista ja EY:n osarahoituksesta sovittiin myös mm. EY:n järjestelmän mukaisten tietoverkkojen sekä raja-asemien perustamista ajatellen. Rehujen sisältämien antibioottien osalta neuvotteluissa sovittiin kolmen vuoden siirtymäajasta.

Suomen puutarhataloudelle asetettuja neuvottelutavoitteita ei täysin saavutettu. On kuitenkin ilmeistä, että suomalaisella puutarhataloudella on mahdollisuudet selviytyä jäsenyydestä johtuvassa kilpailutilanteessa edellyttäen, että suunnitellut tukijärjestelyt toteutuvat. Suomen puutarhatalouden ainut tukimuoto tähän asti on ollut rajasuoja. Kotimaisen tuotannon jatkuvuus on tarkoitus turvata liittymissopimukseen perustuvin kansallisin järjestelyin sekä avomaatuotannon osalta myös ympäristötuella ja LFA-tuella. Suomi tarvitsee siirtymäkauden tuen lisäksi luonnoneroja kompensoivan, koko maata kattavan puutarhatalouden pitkäaikaisen tukipaketin.

Suomen elintarviketeollisuus on suurimmaksi osaksi toiminut suljetussa taloudessa. Tilanne muuttuu olennaisesti rajojen avautuessa EU:n kilpailulle. Suomen lähtökohtana jäsenyysneuvotteluissa oli saavuttaa riittävän pitkä siirtymäkausi teollisuuden kilpailukyvyn sopeuttamiseksi kansainväliseen kilpailuun. Neuvottelujen lopputuloksena oli kuitenkin välitön hintasopeutus, ja ainoiksi ratkaisuiksi elintarviketeollisuuden jäsenyydestä johtuviin ongelmiin jäivät liittymissopimuksessa sovitut tukiratkaisut ja muut erityisjärjestelyt. Sopimus sisältää erityiset määräykset elintarviketeollisuuden kansallisista tukijärjestelyistä. Elintarviketeollisuutta koskevat lisäksi muun muassa liittymissopimuksen rakennetukia (jalostuksen ja markkinoinnin tuki) ja varastojen arvonalennusten korvaamista sekä markkinahäiriöiden varalta sovittua suojalauseketta koskevat sopimusmääräykset.

Suomalainen elintarviketeollisuus ja maatalous kytkeytyvät läheisesti toisiinsa. Noin puolet elintarviketeollisuuden kaikista toimialoista käyttää kotimaisia raaka-aineita. Kilpailukykyinen kotimainen elintarviketeollisuus on puolestaan maataloustuotannon jatkumisen edellytys. Liittymissopimus luo mahdollisuuksia elintarviketeollisuuden toimintaedellytysten sopeuttamiseksi ja kilpailukyvyn parantamiseksi.

Lannoitteita koskeva neuvottelutulos kytkeytyy tavarakaupan yleiseen ratkaisuun. Sopimuksen mukaan Suomi sai neljän vuoden siirtymäajan lannoitteiden kadmiumpitoisuuksiin. Siirtymäajan kuluessa EY:n lannoitteita koskeva lainsäädäntö arvioidaan tältä osin uudelleen yhteisön normaalien päätöksentekomenettelyjen mukaisesti. Neuvottelutulos on ongelmallinen, koska EY-lainsäädännön uudelleenarvioinnin lopputuloksesta ei ole varmuutta. Siksi on tärkeää, että uudelleenarvioinnin tuloksena Suomen suhteellisen alhaiset raja-arvot voidaan säilyttää. Lannoitteiden laadulla voidaan oleellisesti vaikuttaa maaperän ja elintarvikkeiden säilymiseen puhtaina.

Luonnonmukainen tuotanto on laajenemassa Suomessa ja muissa pohjoismaissa. EY:n luonnonmukaista kasvintuotantoa koskevat asetukset sisältyvät jo ETA-sopimukseen, joten asetusten mukaisilla tuotteillamme on vapaa pääsy Euroopan markkinoille. Luonnonmukaiselle tuotannolle on neuvottelutulosten pohjalta suunniteltu maksettavaksi vuonna 1995 kansallista siirtymävaihetukea ja EY:n osarahoittamaa ympäristömaatalouden tukea.

Luonnonmukainen tuotanto on merkittävä suomalaisen maatalouden vaihtoehtoinen tuotantomuoto, jolla on työllistäviä vaikutuksia. Sen osalta on kiinnitettävä huomiota maailmanlaajuisiin markkinoihin, joiden saavuttamiseksi on Suomesta nykyisellään vaikea löytää riittävän suuria myyntieriä.

EU:ssa porotalous luetaan maatalouteen ja siihen sovelletaan yhteistä maatalouspolitiikkaa koskevia säännöksiä. Yhteisön rakennetukia voidaan hyödyntää myös porotaloutta tuettaessa, mutta kun porotalouden kansallisiin tukiin sovelletaan yhteisön valtiontuki- ja muita kilpailusääntöjä, tukien enimmäismääriä on eräiltä osin alennettava. Tämän ohella Suomen porotalouden kannalta keskeinen ongelma jäsenyydessä on tuontisuojan puuttuminen suhteessa unionin ulkopuolisiin maihin. Suomella on kuitenkin liittymissopimuksen mukaan oikeus maksaa kansallista tukea porojen ja porotuotteiden tuotantoon ja markkinointiin perinteisen tuotantomäärän rajoissa.

EY:ssä kalataloutta hoidetaan yhteisen kalastuspolitiikan avulla, joka käsittää kalatalousalan yhteisen rakennepolitiikan, resurssipolitiikan, markkinajärjestelmän, kalastuksen säätelyn sekä valvontajärjestelmän.

Yhteinen resurssipolitiikka sisältää säännökset kalavesille pääsystä. Säännösten mukaan kaikkien EU:n kansalaisten vapaa pääsy jäsenvaltioiden vesille koskee 12 meripeninkulman ulkopuolisia vesialueita. Tämä rajoitus on periaatteessa poikkeus pääsäännöstä ja on voimassa ainakin vuoden 2002 loppuun. Yleinen käsitys on, että poikkeus tulee säilymään. EY on lisäksi hyväksynyt poikkeuksen, jonka mukaan Suomen ja Ruotsin perinteiset kalastusoikeudet säilytetään niiden lainkäyttövallassa olevilla 4—12 meripeninkulman välisillä rannikkoalueilla Itämeressä.

Kalastuskiintiöiden osalta Suomen vaatimukset pääosin toteutuivat. Koska kalastus periaatteiltaan sisältyy jo ETA-sopimukseen, ei EU-jäsenyys merkitse suuria muutoksia Suomen kalastuselinkeinolle.

Metsätalouden raaka-ainepohjaan perustuvien tuotteiden osuus Suomen tavaraviennistä on lähes 40 prosenttia ja nettovientituloista runsas puolet, joten sen merkitys Suomen kansantaloudelle on kiistaton. EU on metsäteollisuustuotteidemme tärkein markkina-alue ja sinne suuntautui vuoden 1991 viennistä 72 prosenttia. Suomen metsävarat käsittävät noin 10 prosenttia EU:n hyödyntämiskelpoisista metsävaroista.

EY:ssä ei ole metsäpolitiikkaa, vaan metsätaloudellisia toimenpiteitä tuetaan maataloudellisista lähtökohdista. Suomen metsätaloutta koskevat neuvottelutavoitteet koskivat metsänviljelyaineiston kauppaa, metsien terveydentilan seurantaa, raakapuun luokitusta sekä EY:n pellonmetsitysasetuksen mukaisia metsänparannusinvestointeja. Ensin mainitun tavoitteen osalta Suomi sai vaatimuksilleen viiden vuoden siirtymäajan kuitenkin niin, että yhteisön vaatimukset täyttävien siementen ja taimien pääsy Suomen markkinoille tulee heti jäsenyyden alkaessa turvata. Metsien terveydentilan seurannan osalta sovittiin vuoden siirtymäajasta.

Metsätalouden kannalta EU-jäsenyys on kokonaisuutena arvioiden myönteinen ratkaisu. Sisämarkkinoiden varmistaminen on vientisuuntautuneen metsäteollisuutemme etu. Koska EY:ssä on viime aikoina herännyt mielenkiinto metsäpolitiikkaan, Suomen etujen mukaista on lisäksi päästä mahdollisimman varhaisessa vaiheessa vaikuttamaan yhteisössä luotavaan metsäpolitiikkaan. Tämä edellyttää myös Suomen oman metsäpolitiikan toimintalinjojen täsmentämistä suhteessa unioniin. Metsätalouden kannalta on tärkeää päästä osallistumaan yhteisön ympäristösäännösten, kuten materiaalin kierrättämistä ja luonnonsuojelua koskevien säännösten valmisteluun.

Maaseudun asuttuna pitäminen, sen elinvoimaisuuden säilyttäminen sekä maaseutuelinkeinojen kehittäminen ja elinkeinopohjan monipuolistaminen ovat tärkeitä tavoitteita. Maaseudun kehittämiseen tarkoitettuja EY-tukien erilaisia tavoitteita käsitellään alue- ja rakennepolitiikkaa koskevassa jaksossa. Suomessa varojen myöntämistä yhteensovittaa sisäasiainministeriö, kun taas maaseutuelinkeinojen kehittämisestä vastaa maa- ja metsätalousministeriö. Tukijärjestelmän täysipainoinen hyödyntäminen jäsenyystilanteessa edellyttää näiden sekä alueellisten viranomaisten tiivistä yhteistyötä ja päätösten yhteensovittamista.

Suomen EU-jäsenyydestä riippumatta ei ole vallitsevassa valtion- ja kansantalouden tilanteessa ajateltavissa, että viime vuosina Suomessa noudatettu maatalouspolitiikka voisi jatkua ilman suuria muutoksia. Tuotantoon sidottu hinta- ja tulojärjestelmä ei enää sellaisenaan sovellu nykyiseen tilanteeseen. Elintarviketalouteemme vaikuttaa lähitulevaisuudessa sekä rajasuojan purkautuminen ja kansainvälisen kilpailun lisääntyminen mm. GATTin vaikutuksesta että muutosten väistämättömyys EU-jäsenyydestä riippumatta.

Siirtymävaiheessa elintarviketaloutta joudutaan tukemaan sen toimintaedellytysten turvaamiseksi ja kilpailukyvyn parantamiseksi. Samalla tuotantokustannuksia on mahdollisuuksien mukaan alennettava ja elintarviketalouden rakenteita parannettava.

Valiokunta arvioi kaiken kaikkiaan, että kansainvälistyminen on sekä uhka että mahdollisuus Suomen elintarviketaloudelle. Varmoja takeita elintarvikeketjun selviytymisestä ei ole. Kansallisen toiminnan ohella siihen voidaan jäsenyystilanteessa vaikuttaa hyödyntämällä EY:n järjestelmiä ja vaikuttamalla yhteisen maatalouspolitiikan valmisteluun.

Alue- ja rakennepolitiikka

Hallituksen esityksessä todetaan, että aluepolitiikka on EU:n merkittävimpiä toimintalohkoja. Rooman sopimuksen nykyisin voimassa olevassa 130 a artiklassa määrätään yhteisölle velvoite kehittää ja harjoittaa toimintaansa taloudellisen ja sosiaalisen yhteenkuuluvuuden lujittamiseksi koko yhteisön sopusointuisen kehityksen edistämiseksi. Artiklan mukaan pyritään vähentämään eri alueiden välisiä kehityseroja, erityisesti heikommassa asemassa olevien alueiden, kuten maaseudun, jälkeenjääneisyyttä.

Aluepolitiikan merkityksen kasvu liittyy EY:n laajenemiseen ja integraation syvenemiseen. Viime vuosina sen perustana on Rooman sopimuksen lisäksi ollut vuoden 1986 yhtenäisasiakirja, vuoden 1989 rakennerahastouudistus sekä Maastrichtin sopimus.

Rakennepoliittisen rahoituksen osuus yhteisön talousarviosta on runsaat 30 prosenttia. Vain maatalouden osuus on suurempi. EU:n sisäiseen solidaarisuuteen pyritään käytännössä ennen muuta rakennepoliittisilla keinoilla, joista keskeisiä ovat rakennerahastot, koheesiorahasto sekä Euroopan investointipankki.

Suomea koskevia rakennerahastoja ovat Euroopan aluekehitysrahasto (ERDF), Euroopan sosiaalirahasto (ESF) ja Euroopan maatalouden tuki- ja ohjausrahaston ohjausosasto (EAGGF). Rakennerahastot saavat varansa suoraan EU:n budjetista. Rakennerahastouudistuksessa näiden kolmen rakennerahaston ja muiden EU:n rahoituslaitosten, mm. Euroopan investointipankin, toimintaa on sovitettu yhteen.

Rakennerahastojen tukitoimet on keskitetty viiteen yhteiseen tavoitteeseen. Tavoitteet 1 (heikoimmin kehittyneet alueet), 2 (taantuvat teollisuusalueet) ja 5 b (maaseudun kehittäminen) ovat luonteeltaan alueellisia, ja niihin suunnatut varat muodostavat EY:n aluepoliittisen rahoituksen ytimen. Niitä varten on määritelty maantieteelliset tukialueet 1, 2 ja 5 b. Muut tavoitteet koskevat työttömyyden torjumista (tavoite 3) sekä teollisuuden (tavoite 4) ja maatalouden (tavoite 5 a) rakennemuutoksen edistämistä.

Suomen, Ruotsin ja Norjan osalta jäsenyysneuvotteluissa sovittiin uudesta tavoitteesta 6. Tämä uusi tavoite täydentää tavoitteen 1 bruttokansantuotetta koskevaa edellytystä siten, että sen kohdealueiksi nimettiin alueita, joiden asukastiheys on enintään kahdeksan asukasta neliökilometriä kohti. Tavoite 6 on tarkoitettu erittäin harvaan asuttujen alueiden kehittämiseen ja rakenteellisen sopeuttamisen edistämiseen. Suomessa näillä alueilla asuu noin 840 000 asukasta eli 16,6 prosenttia väestöstä.

Jäsenyysneuvotteluissa ei sovittu yksityiskohtaisesti tavoitteiden 2 ja 5 b kohdealueista tai tavoitteiden 2, 3, 4, 5 a ja 5 b tavoitekohtaisista rahamääristä. Omasta puolestaan Suomi on päättänyt komissiolle tehtävästä ehdotuksestaan tavoitteiden 2 ja 5 b kohdealueista. Suomen ehdottamilla tavoitteen 2 mukaisilla alueilla asuu 15,4 prosenttia väestöstä. Vastaava luku on Suomen ehdottamilla 5 b -alueilla 21,7 prosenttia väestöstä. Suomen 2 ja 5 b kohdealueista ja tavoitteiden 2, 3, 4, 5 a ja 5 b tavoitekohtaisesta rahoituskehyksestä neuvotellaan komission kanssa syksyn 1994 aikana. Rahastokohtainen jakauma määräytyy saadun selvityksen mukaan ohjelmatyön perusteella.

Jäsenyysneuvotteluissa sovittiin, että Suomi voi saada vuosina 1995—1999 yhteensä 1 704 miljoonaa ecua (noin 10,7 miljardia markkaa) tukea rakennerahastoista. Tuki jakautuu eri vuosille hieman eri tavoin ollen keskimäärin 341 miljoonaa ecua (noin 2,1 miljardia markkaa) vuodessa. Vuoden 1995 rahastokehys on yhteensä 1984,7 miljoonaa markkaa. Tästä summas-ta käytetään maa- ja metsätalousministeriön 17.10.1994 tekemän arvion mukaan 169,2 miljoonaa markkaa 6-alueen LFA-tukeen.

EU edellyttää ns. lisäysperiaatteen mukaisesti, että sen myöntämä rahoitus muodostaa nettolisän jäsenmaan asianomaisiin julkisiin menoihin. EU pyrkii tehostamaan tämän periaatteen valvontaa vastaisuudessa. Vajaa kymmenesosa rahastojen varoista on tarkoitus varata yhteisön aloitteesta ja näkökulmasta käynnistettäviin ohjelmiin.

Ulkoasiainvaliokunta yhtyy hallintovaliokunnan käsitykseen, että Suomen neuvottelutulosta on alue- ja rakennepolitiikan osalta pidettävä varsin hyvänä. Erityisesti on syytä todeta, että yhdessä muiden pohjoisten hakijamaiden kanssa Suomi sai hyväksymisen uudelle kyseisten maiden erityisolosuhteet huomioon ottavalle aluepoliittiselle tavoitteelle.

EU-jäsenyys merkitsee aluepoliittisen rahoituksen lisääntymistä. Rahoituksen taso riippuu siitä, kuinka kotimainen rahoitusosuus saadaan järjestetyksi. Suomessa on valmistauduttu ohjelmaperusteiseen aluepolitiikkaan vuoden 1994 alusta voimaan tulleella uudella lainsäädännöllä. Tähän lainsäädäntöön perustuvien ohjelmien valmistelu on lähtenyt hyvin liikkeelle.

Maassamme on jo nyt hyvät valmiudet EU:n edellyttämään partnership-periaatetta korostavaan aiempaa tehokkaampaan ohjelmaperusteiseen aluepolitiikkaan. Partnership-periaate koskee ohjelmaperusteisen aluepolitiikan kaikkia vaiheita seuranta mukaan lukien. Toimenpideohjelmien laadinta ja toteuttaminen tapahtuu alueiden ja jäsenmaiden toimesta. Ohjelmiin sisältyviä hankkeita on niin paljon, että kaikki ylikansallinen rahoitus voidaan hyödyntää.

EU-jäsenyyden mukanaan tuoma aluepoliittinen lisärahoitus vaikuttaa osaltaan myönteisesti yritysten toimintaympäristöön.

EU-rahoitusta on mahdollista saada myös maamme lähialueiden kehittämistoimenpiteitä varten. Tällä tavalla Suomi voi osallistua sille tärkeisiin kehittämishankkeisiin mukaan lukien ympäristönsuojelu lähialueillamme. Näihinkin hankkeisiin tarvitaan Suomen oma rahoitusosuus.

Jäsenyyden oloissa alue- ja rakennepolitiikan hallinnointiasiat on otettava huomioon kansallisessa valmistelu- ja päätöksenteko-organisaatiossa. Siksi on tärkeää, että aluehallinnon tehtäväksi annetaan nykyistä enemmän aluetason elinkeinotoimintaa, julkisia investointeja ja väestölle tärkeitä palveluja koskevia tukipäätöksiä. Alueiden omaa päätösvaltaa suhteessa valtion sektoriviranomaisiin tulisi merkittävästi vahvistaa antamalla aluekehitysviranomaisina toimiville maakunnan liitoille lisää päätösvaltaa erityisesti maakuntaan tulevien voimavarojen kohdentamisessa.

Samalla kun päätäntävalta siirtyy maakuntien tasolle, on huolehdittava siitä, että maakunnalliset elimet edustavat kattavasti ja sukupuolten tasa-arvon vaatimukset täyttäen maakunnan väestöä.

Parhaiten tämä turvattaisiin niin, että kunnallisvaalien yhteydessä valittaisiin suoralla kansanvaalilla maakuntavaltuustot.

EY:n alue- ja rakennepolitiikan tehokas hyödyntäminen Suomessa vaatii myös ministeriöiden yhteistyön tiivistämistä. Sisäasiainministeriön toimivaltaa alue- ja rakennepolitiikan yhteensovittamisessa tulisi lisätä ja selkiyttää. Valtioneuvostoon tulisi perustaa pysyvä alue- ja rakennepoliittinen ministerivaliokunta.

Jäsenyyden oloissa Suomi pääsee mukaan EY:n aluepoliittiseen valmisteluun ja päätöksentekoon sekä siten muovaamaan yhteisön tulevaa alue- ja rakennepolitiikkaa, jonka merkityksen voidaan arvioida tulevaisuudessa edelleen kasvavan. Sisäisestä koheesiosta huolehtiminen antaa EY:lle vastuuta myös Suomen alueellisesta kehityksestä.

Sosiaali- ja terveyspolitiikka

Sosiaalisten kysymysten käsittely on asteittain vahvistanut asemaansa yhteisötasolla. EU:n yhteiset sosiaaliset toimet perustuivat aluksi ensisijaisesti talouskehityksen tarpeisiin: yhteismarkkinoiden luomiseen ja työvoiman liikkuvuuteen. Sosiaalinen ulottuvuus painottui EU:ssa pitkään ennen muuta työlainsäädännön kehittämiseen. Viime aikoina se on alkanut lähestyä sosiaalipolitiikkaa sellaisena, miksi se mielletään Pohjoismaissa.

EU:ssa ei ole pyritty eri maiden sosiaalilainsäädäntöjen yhdenmukaistamiseen, vaan niiden yhteen sovittamiseen ns. koordinaatiolainsäädännöllä siten, että maasta toiseen liikkuvat työntekijät kuuluisivat aina jonkin maan sosiaaliturvajärjestelmän piiriin. Sosiaalisen ulottuvuuden vaatimusten myötä on unionissa viime vuosina ryhdytty antamaan ns. vähimmäistasodirektiivejä, joilla pyritään työntekijöiden työ- ja elinolosuhteiden parantamiseen.

EU:lla on työllisyyttä edistävä sosiaalirahasto sekä sosiaali- ja terveyspoliittisia toimintaohjelmia. EU voi antaa myös ei-sitovia suosituksia mm. sosiaaliturvasta.

EU:n komissio on linjannut yhteisön sosiaalipolitiikan kehittämistä marraskuussa 1993 julkaisemassaan vihreässä kirjassa. Sen pohjalta heinäkuussa 1994 valmistuneessa komission valkoisessa kirjassa korostetaan mm. työllisyyden, sosiaalisen turvallisuuden ja sukupuolten välisen tasa-arvon merkitystä.

Ulkoasiainvaliokunta arvioi jäsenyysneuvottelujen edellä (UaVM 6/1992 vp), ettei EY-jäsenyys merkitse välittömiä muutoksia kansalliseen sosiaaliturvajärjestelmäämme. Valiokunta katsoi, että Euroopan yhdentymisen vaikutus suomalaisten sosiaaliturvaan valitusta integraatiovaihtoehdosta riippumatta on pitkälti taloudellinen. EY-jäsenyyden keskeisimpänä erona suhteessa ETA-sopimukseen valiokunta piti sosiaali- ja terveyspolitiikan kannalta osallistumista yhteistoimintaohjelmiin sekä päätöksentekoon ja sen valmisteluun.

Valiokunta piti tärkeänä sitä, että pohjoismaisella yhteistyöllä pyrittäisiin vaikuttamaan asumiseen perustuvan sosiaaliturvajärjestelmämme säilyttämiseen ja kehittämiseen ja että Suomi tukisi sosiaalisten vähimmäisnormien vahvistumista EY:ssä. Valiokunnan mielestä Suomen tuli kansallisesti varautua itsenäisen ja omintakeisen sosiaali- ja terveysturvansa varmistamiseen sekä nykyisen tason säilyttämiseen ja kehittämiseen. Etupäässä verovaroin rahoitettujen etuuksien perusteeton maastavienti oli pyrittävä estämään turvaten samalla Suomessa pysyvästi asuvien etuudet.

Jäsenyysneuvotteluissa sosiaali- ja terveysturvan alalla saavutettiin keskeiset neuvottelutavoitteet, mm. lakisääteisen työeläkevakuutuksen kannalta tärkeimmät tavoitteet, eläkevakuutuksen pitäminen osana sosiaaliturvaa ja se, ettei henkivakuutusdirektiivejä sovelleta Suomen työeläkevakuutukseen. Työvoiman liikkuvuuden asettamat vaatimukset sosiaali- ja terveysturvalle oli toteutettu jo ETA-järjestelyssä. Sillä Suomi on sitoutunut pääosaan niitä muutoksia, jotka muuten seuraavat EU-jäsenyydestä.

EU:n jäsenenäkin Suomi voi taloutensa ja muiden kansallisten tekijöiden sallimissa rajoissa päättää itse sosiaaliturvansa tason, keston ja kattavuuden. Suomi voi edelleen edistää pohjoismaista sosiaali- ja terveydenhuollon mallia. Tanska on säilyttänyt EU:n jäsenenä sosiaaliturvansa pohjoismaiset piirteet.

Ulkoasiainvaliokunta yhtyy sosiaali- ja terveysvaliokunnan arvioon, että Suomen sosiaali- ja terveysturvan ylläpitäminen korkealla tasolla edellyttää kansallista tahtoa sen kehittämisestä perinteisen pohjoismaisen mallin mukaisesti. Tässä tarkoituksessa on tärkeää varmistaa turvajärjestelmän rahoituksen riittävyys ja jatkuvuus.

Sosiaalimenojen suhde bruttokansantuotteeseen on EU:n jäsenmaissa keskimäärin n. 26 prosenttia. Tämä keskiarvo on viimeisten kymmenen vuoden aikana pysynyt melko samana. Bkt-osuudet ovat kasvaneet erityisesti Etelä-Euroopan maissa.

Sosiaaliturvan rahoitusjärjestelmät poikkeavat eri maissa selvästi toisistaan. Julkisen rahoituksen osuus, joka vielä vuonna 1991 oli EY-maissa keskimäärin 28 prosenttia, on ollut laskussa niissä maissa, joissa se on ollut korkea, ja noussut selvästi niissä valtioissa, joissa se on ollut alhainen. Työnantajien rahoitusosuus vaihtelee niin ikään suuresti ollen suurimmassa osassa maita noin 40 prosenttia; viime aikoina tämä osuus on ollut pienenemään päin. Vakuutettujen rahoitusosuus on ollut lähes kaikissa EU-maissa 16—30 prosenttia. Vakuutettujen maksut ovat nousussa useimmissa Euroopan maissa.

Suomen sosiaalimenot olivat 1980-luvun alussa alle EY:n keskiarvon ja koko vuosikymmenen lopun yhteisön keskitasoa. Vuonna 1991 sosiaalimenojen bkt-osuus nousi jyrkästi johtuen yhtäältä bruttokansantuotteen laskusta, toisaalta työttömyydestä johtuvasta sosiaalimenojen voimakkaasta kasvusta.

Valtiovarainvaliokunta arvioi saamiensa selvitysten perusteella, että EU:n jäsenenäkin Suomella säilyy kansallinen sosiaali- ja terveyspolitiikka. Sen tulevaisuus on kaikissa integraatiovaihtoehdoissa ensisijaisesti riippuvainen Suomen omista päätöksistä ja sosiaaliturvaan käytettävissä olevasta rahoituksesta.

Sosiaaliturvan rahoitus perustuu kansallisiin päätöksiin, joten rahoitusjärjestelmä on Suomen itsensä päätettävissä. EU:n nykyisten jäsenmaiden sosiaaliturvan rahoitus vaihtelee maittain voimakkaasti. Esimerkiksi Tanskassa rahoitus on noin 80-prosenttisesti verovaroihin perustuvaa, kun taas Ranskassa julkisen vallan osuus on alle 20 prosenttia.

Suomalaisessa ja pohjoismaisessa sosiaaliturvassa on katsottu olevan hyvää sen kattavuus ja se, että etuudet ovat yleisiä, kaikille kansalaisille kuuluvia. Yhteiskunta tarjoaa myös paljon sosiaali- ja terveyspalveluja kansalaisille. Sosiaaliturva sekä koulutus- ja työvoimapolitiikka ovat tukeneet toisiaan. Työ- ja perhe-elämän yhteensovittaminen on mahdollistettu.

Ulkoasiainvaliokunnan arvion mukaan suomalaisen sosiaaliturvan kustannukset ovat kohtuullisia ja mahdollistavat sen ylläpitämisen myös jäsenyyden oloissa.

Liikennepolitiikka

EU:hun liittyminen vaikuttaa Suomen maantieliikennettä koskevaan lainsäädäntöön vain vähän, sillä maantieliikennettä koskevat muutokset ovat jo tulleet voimaan 1.7.1994 ETAn lisäpöytäkirjan myötä. Jäsenyyden oloissa uudet asetukset ja direktiivit tulisivat koskemaan automaattisesti myös Suomea, mutta jäsenyys tekee toisaalta Suomelle mahdolliseksi vaikuttamisen ajoneuvojen mittoja ja massoja koskevaan päätöksentekoon EU:ssa. EU:n komissio on ehdottanut niitä koskevan lainsäädännön harmonisoimista.

Liikenneministeriön teettämässä tutkimuksessa laskettiin ehdotuksesta aiheutuvan tavanomaisen investointitarpeen lisäksi vähintään 13,8 miljardin markan lisäys uusien pienempien yhdistelmien, 3,2 miljardin markan lisäys pienempien linja-autojen ja 0,5 miljardin markan lisäys kapeampien vaihtokorien hankkimisesta. Tutkimuksessa saatiin vuotuisten kuljetuskustannusten lisäykseksi 1,9 miljardia markkaa.

Lausunnossaan liikennevaliokunta on huolestunut mainitusta ehdotuksesta, joka sen mielestä toteutuessaan lisäisi liikenteen kustannuksia, päästöjä ja onnettomuuksia. Uudet mitat ja painot vaikuttaisivat haitallisesti elintasoon ja työllisyyteen Suomessa sekä haittaisivat kuljetus- ja autoalaa. Valiokunta pitää tärkeänä, että hallitus pitää huolen siitä, että Suomen sisäisessä liikenteessä voidaan tulevaisuudessakin noudattaa kansallisesti päätettäviä mittoja ja painoja.

Rautatieverkon asemaa korostetaan EU:n tavoitteissa ympäristösyistä sekä matkustaja- että tavaraliikenteessä. Käytännössä EU:n toimet ovat kuitenkin enemmän kohdistuneet tieliikenteen kehittämiseen. Valiokunta katsoo, että Suomen tulee pyrkiä saamaan EU-ohjelmien ja-tukien piiriin erityisesti niitä liikennehankkeita, jotka liittyvät Suomen gateway-aseman hyväksikäyttöön. Suomen tulee EU:ssa toimia siten, että rautatieliikennettä voimakkaasti kehitetään.

Ilmaliikenne on jo täysin sopeutunut EU:n säädöksiin. Finnair Oy odottaa mahdollisuutta päästä EU:n jäsenvaltioiden välisille ja niiden sisäisille kansallisille reiteille.

Suomen liittyminen EU:hun tukee merenkulkua ja varustamotoimintaa. Ulkomaankauppa muiden jäsenvaltioiden kanssa kasvaa, mikä lisää merikuljetusten kysyntää ja tarjoaa kasvavia tilauksia varustamoille sekä lisää työtilaisuuksia. Suomalaisille aluksille avautuu pitkään tavoiteltu mahdollisuus tarjota kuljetuspalvelujaan EU:n rannikkoliikenteessä.

Niin sanotun verovapaan myynnin lopettaminen jäsenmaiden välisessä liikenteessä v. 1999 voi muodostua ongelmaksi varustamotoiminnalle ja Suomen laivayhteyksille ulkomaille. Verottomalla myynnillä on suuri positiivinen merkitys Suomen lauttayhteyksien toiminnalle, tavaroiden ulkomaankaupalle ja matkailulle.

Keskeinen lohko EU:n politiikassa on kuljetuspolitiikka. Ulkomaankaupan kannalta merkittävä näkökohta on, että EU:n jäsenyys estää kuljetusyritystemme syrjinnän unionin alueella. Jäsenyys myös poistaa liikenteelle kustannuksia aiheuttavan rajavalvonnan yhteisön sisäisessä liikenteessä. Ulkomaankaupan kuljetuksille ja muulle liikenteelle Suomen valinnalla on keskeinen merkitys kehityksen vauhdittajana.

EU:n liikenneverkko-ohjelma (TEN) on ollut valmisteilla joitain vuosia. Verkosto käsittää valtioiden välisen liikenteen, ja sitä kehitetään kansainvälisten kuljetusten ja liikenteen tarpeisiin. Lisäksi EU:n komissio on antanut ehdotuksensa yleiseurooppalaisesta tieverkosta (TERN) keväällä 1994. Suomen saadessa EU:n jäsenenä hyväksytyksi jonkin tieosuuden ko. verkko-ohjelmiin on mahdollista saada avustusta sekä korkotukilainoja EU:n rakennerahastoista. Valiokunta pitää tärkeänä, että Suomi saa tiekohteita em. verkostoihin ja kohteita otetaan myös muualta kuin eteläisestä Suomesta.

Kulttuuri-, koulutus- ja tutkimuspolitiikka

EU-jäsenyys tuo eräitä merkittäviä muutoksia nykytilanteeseen sivistystoimeen kuuluvilla alueilla. EU:n jäsenenä Suomella on mm. mahdollisuus saada esim. koulutukseen ja kulttuuriin liittyviin hankkeisiin tukea unionin rakenne- ja sosiaalirahastoista. EU:n jäsenyyden myötä myös Suomi-tietoisuus ja -tuntemus lisääntyy jäsenmaissa.

EU-jäsenyys ei saa johtaa liialliseen Eurooppa-keskeisyyteen. Toisaalta amerikkalaisen viestinnän ohjelmatarjonta ja kaupallinen ylivoima televisiossa ja elokuvateattereissa on EU:n piirissä lähinnä Ranskan aloitteesta koettu ongelmalliseksi. Siksi EU:n piirissä on ryhdytty toimenpiteisiin kattavan eurooppalaista tuotantoa koskevan ohjelman toteuttamiseksi, jonka erääseen osakokonaisuuteen (MEDIA-ohjelma) Suomi jo osallistuu.

Suomalaisen kulttuurituotannon rahoitus on pitkälti hoidettava kansalliselta pohjalta, vaikka jäsenyys mahdollistaa myös yhteistuotantoratkaisuja. Kulttuurilla on EU:n piirissä Maastrichtin sopimuksesta huolimatta marginaalinen rahoituksellinen asema. Toisaalta yhteistyö luo mahdollisuuksia pienten kansojen ja kielialueiden tunnetuksi tekemiseen.

Globaali näkökulma kulttuurin kehitykseen edellyttää, että kulttuuri- ja oppilaitoksilla on riittävät resurssit ylläpitää ja kehittää suhteita myös EU:n ulkopuolisiin maihin.

EU-jäsenyys ei tuo merkittäviä muutoksia Suomen koulutuspolitiikkaan, sillä sopimus korostaa jäsenvaltioiden koulutuspoliittista riippumattomuutta. Koulutukseen liittyvät kansalliset erityispiirteet voivat säilyä myös Suomen ollessa EU:n jäsenmaa.

Jäsenyys laajentaa suomalaisten koulutusoikeuksia Euroopassa ja muiden jäsenvaltioiden kansalaisten koulutusoikeuksia Suomessa. Jäsenvaltioiden kansalaisilla on oikeus hakeutua ja tulla valituksi koulutukseen sekä opiskella ja suorittaa tutkintoja muissa jäsenvaltioissa samoilla edellytyksillä kuin kyseisen maan kansalaiset. Jäsenyyden myötä suomalaisilta ei voida periä korkeampia lukukausimaksuja kuin kyseisen maan kansalaisilta. Tämä koskee oppilaitoksia Isossa-Britanniassa, Irlannissa ja Belgiassa.

Ulkopuolisten valtioiden, myös ETA-maiden, asema on erilainen kuin jäsenmaiden eräiden EU:n koulutus- ja kulttuuriohjelmien osalta. Tämä koskee kahta uutta koulutusohjelmaa, SOCRATES ja LEONARDO, jotka ministerineuvoston odotetaan hyväksyvän kuluvan vuoden joulukuussa. Niissä luodaan yhteyksiä uusien koulutusohjelmien ja EU:n rakennerahastojen rahoittamien yhteisöaloiteohjelmien välille. Sama koskee TEMPUS-ohjelmaa, joka on Keski- ja Itä-Euroopan maiden ja Euroopan yhteisön välinen korkeakouluyhteistyön ohjelma.

Ulkomaalaisten määrä Suomessa ei ole toistaiseksi ETAn vaikutuksesta juurikaan lisääntynyt. On kuitenkin mahdollista, että heidän määränsä lisääntyy EU-jäsenyyden myötä. Tämä edellyttää voimavarojen suuntaamista mm. ulkomaalaisten lasten ja nuorten koulutukseen. Vieraskielisen koulutuksen järjestämiseen on varauduttava myös eri koulutasoilla ja -aloilla.

Suomen jäsenyys EU:ssa merkitsee tutkimus- ja kehitystyön alalla sitä, että Suomi voi osallistua päätöksentekoon ja vaikuttaa kaikkiin EU:n tutkimushankkeisiin ja tutkimuspolitiikkaan. Suomalaisten tutkimusohjelmiin osallistujien asema selkiintyy ja on tasavertainen jäsenmaiden osallistujien kanssa.

EU:n alueellisen kehityksen edistämiseen tarkoitetut rahastot tulevat EU-jäsenyyden myötä myös yliopistojen ja korkeakoulujen ulottuville. Korkeakoulut voivat hakea rahoitusta mm. sosiaalirahastosta koulutus-, tutkimus- ja tuotekehitysprojekteihin yhdessä alueen kuntien, muiden oppilaitosten, yritysten, muun elinkeinoelämän ja kulttuurielämän kanssa. Yliopistoilla ja korkeakouluilla on hyvät edellytykset olla alueillaan kehittämistoiminnan vetäjiä ja alueiden välisen yhteistoiminnan koordinoijia.

EU:n toiminta kulttuurin alalla sai nimenomaisen perustan Maastrichtin sopimuksella muutetun Euroopan yhteisöä koskevan sopimuksen artiklassa 128. Sen mukaan yhteisö pyrkii edistämään jäsenvaltioiden kulttuureja niiden kansallista ja alueellista monimuotoisuutta arvostaen sekä tuomalla esille myös jäsenvaltioiden yhteistä kulttuuriperintöä. Yhteisön tarkoituksena ei ole yhdenmukaistaa jäsenmaiden kulttuuripolitiikkaa, vaan myötävaikuttaa kulttuurien kehittymiseen kansallista ja alueellista monimuotoisuutta korostaen.

Jäsenyys EU:ssa avaa Suomen kulttuurielämälle yhteisön kulttuuri- ja kulttuuriperintöohjelmat, ja Suomella on mahdollisuus vaikuttaa unionin uusia kulttuuriohjelmia ja muita toimia koskevaan päätöksentekoon. Tähän liittyy myös mahdollisuus vaikuttaa siihen, että kulttuuriin liittyvät näkökohdat otetaan huomioon kaikilla unionin toimialoilla, joilla on vaikutuksia kulttuurielämän toimintaedellytyksiin jäsenmaissa.

Uutena jäsenmaana Suomi voi edistää pienten kielialueiden asemaa eurooppalaisessa kielten ja kulttuurien moninaisuudessa.

Suomen liittyessä EU:hun Suomen virallisista kielistä tulee unionin virallisia kieliä, mikä vahvistaa suomen kielen asemaa. Valiokunta pitää tärkeänä, että sekä suomen että ruotsin kielestä tulee unionin virallisia kieliä Suomen liittyessä EU:n jäseneksi.

Suomen EU-jäsenyys saattaa tarjota taloudellisia resursseja saamelaisten kansallisen kulttuurin kehittämissuunnitelmien toteuttamiseen sekä ylikansalliseen yhteistyöhön ja kehitysohjelmiin. Saamelaisia koskevat kehittämistoimet tulisi suunnitella ja toteuttaa saamelaisten kulttuuriautonomian lähtökohdista. Saamen kieltä sekä saamelaisten koulutusta ja kulttuuria koskevat asiat jäävät jäsenyyden oloissakin kansallisella tasolla päätettäviksi.

Ympäristöpolitiikka

Tavaroiden vapaan liikkumisen ja ympäristönsuojelun yhteensovittaminen on EU:ssa edelleen ongelmallista. Vaikka ympäristönäkökohdat ovat viime aikoina selvästi korostuneet, taloudellinen kasvu, tavaroiden vapaa liikkuminen ja kilpailun vapaus ovat edelleenkin ensisijaisia päämääriä ympäristönsuojeluun nähden. Ympäristönsuojelutoimia pidetään usein kilpailua vääristävinä tai kaupan teknisinä esteinä. Ympäristönsuojeluperusteiden soveltamisesta joudutaan siksi hakemaan ennakkoratkaisuja EY-tuomioistuimesta.

Suurin osa EU:n ympäristönsuojelua koskevista asetuksista ja direktiiveistä tuli ETA-sopimuksen vaikutuksesta Suomessa voimaan vuoden 1994 alussa. ETA-sopimuksen ulkopuolelle jäivät kuitenkin mm. luonnonsuojelu, maatalouden ympäristötuki, kasvinsuojelu, torjunta-aineet, uimavesien laatu ja EURATOM-sopimus.

Liittymissopimuksessa Suomi saa 3—4 vuoden siirtymäajat omille EU:ta tiukemmille säädöksilleen, jotka koskevat diesel- ja polttoöljyjen rikkipitoisuuksia, pentakloorifenolin käyttöä, lannoitteiden kadmiumpitoisuuksia sekä torjunta-ainemääräyksiä. Yhteisissä julistuksissa korostetaan korkean suojelun tason merkitystä maantieteellisissä ja ilmastollisissa erityisolosuhteissa. Lähtökohtanaan ympäristönsuojelun korkea taso EU sitoutuu ennen siirtymäaikojen päättymistä arvioimaan yhdessä uusien jäsenvaltioiden kanssa tiukempien säädösten tarpeellisuuden myös EU:ssa.

Ulkoasiainvaliokunta toteaa, että EU:n ympäristölainsäädäntö koostuu paljolti ns. vähimmäisdirektiiveistä. EU-jäsenyys ei niiden osalta edellytä jäsenmailta lainsäädännön muuttamista, jos siihen sisältyvät normit ovat vastaavia EU-normeja tiukempia. Jäsenmailla on myös EU:n jäsenenä mahdollisuus antaa ympäristönsuojelun alalla EU-tasoa vaativampia määräyksiä.

Valiokunta pitää Suomen EU-politiikan keskeisenä tavoitteena siirtymäaikojen piiriin kuuluvien ympäristösäädösten kehittämistä EU:ssa siten, ettei ympäristönsuojelun säädöstaso Suomessa neuvoteltujen siirtymäaikojen jälkeen laske.

Valiokunta pitää tälläkin alueella liittymissopimuksen merkittävänä etuna, että jäsenenä Suomi voisi poliittisella tasolla vaikuttaa EU:n ympäristöpäätöksentekoon kehitettäessä lainsäädäntöä, tutkimusohjelmia ja tukimuotoja. Vaikutusmahdollisuuksia sisältyisi osallistumiseen EU:n päätöksentekoelinten toimintaan, mutta myös osallistumiseen EU-jäsenenä ympäristöalan kansainvälisiin neuvotteluihin. ETA-sopimus antaa mahdollisuuden osallistua asiantuntijavalmisteluun.

Ulkoasiainvaliokunta yhtyy ympäristövaliokunnan käsitykseen, että Suomessa on tärkeää luoda EU:n ympäristöpolitiikan kehittämiseksi strategia, jonka perusajatuksena olisi kestävän kehityksen toteuttaminen. Suomen olisi luontevinta pyrkiä aktiivisuuteen EU:n omassa keskuudessa viime vuosina kehitettyjen uusien strategioiden ja kehitysmallien toteuttamisessa yhteisiksi koettujen painopisteiden osalta. Sellaisia voisivat olla luonnonvarojen kestävä käyttö ja taloudellisten ohjauskeinojen käyttöönotto EU:ssa. Avainaloina tulisi energian kulutuksen, liikenteen, turismin, jätteiden määrän ja veden kulutuksen kasvun lisäksi kiinnittää huomiota maatalouden merkitykseen ympäristönsuojelun kannalta.

Aktiivisuus ja korkea asiantuntemus EU:n ympäristösäädöshankkeiden kaikissa vaiheissa lisäävät merkittävästi pienenkin maan vaikutusmahdollisuuksia EU:n ympäristöpoliittisiin päätöksiin. Valiokunta pitää tärkeänä, että Suomessa luodaan resurssit ja hallinnolliset valmiudet tällaiseen aktiivisuuteen.

Jäsenyyssopimuksen mukainen maatalouden ympäristötuki lisää merkittävästi mahdollisuuksia maatalouden ympäristönsuojelutoimiin. Suomi sai suuren ympäristötukikiintiön. EU:n osuus Suomen ympäristötuesta on 135 miljoonaa ecua vuodessa, minkä lisäksi edellytetään samansuuruista kotimaista osuutta; yhteensä tuen suuruus on 1,7 mrd mk vuodessa. Valtioneuvosto hyväksyi 23.9.1994 ehdotuksen Suomen kansalliseksi maatalouden ympäristöohjelmaksi. Tuki jakautuu perus- ja erityistukeen. Hyväksytyn ehdotuksen tavoitteena on ympäristöön ja erityisesti pinta- ja pohjavesiin sekä ilmaan kohdistuvan kuormituksen pienentäminen, torjunta-aineiden käytöstä aiheutuvien haittojen vähentäminen, luonnon monimuotoisuudesta huolehtiminen sekä maaseutumaiseman hoito.

Lausunnossaan ympäristövaliokunta arvostelee eräitä ohjelmaan liittyviä piirteitä, mutta katsoo, että Suomen ehdotuksessa maatalouden ympäristöohjelmaksi perustuelle asetetaan tiukempia ympäristönsuojeluvaatimuksia kuin missään muualla nykyisissä EU:n jäsenmaissa. Ehdotetuilla erityistukimuodoilla on sen käsityksen mukaan myönteisiä ympäristövaikutuksia. Siirtyminen tuotannon määrän mukaisesta maataloustuesta EU-järjestelmän mukaiseen hehtaarikohtaiseen tukeen vähentänee jossain määrin lannoitteiden käyttöä, mikä on ympäristön kannalta myönteistä.

Ulkoasiainvaliokunta pitää tärkeänä, että hallitus EU-jäsenyyden toteutuessa seuraa maatalouden ympäristöohjelman ympäristövaikutuksia. Jos myönteinen kehitys jää vähäiseksi eikä ohjelman tavoitteita saavuteta, hallituksen on ryhdyttävä toimiin ohjelman parantamiseksi.

Valiokunta pitää tärkeänä, että maatalouden ympäristöohjelman seurannassa ympäristöministeriöllä on ympäristönsuojelun asiantuntijaministeriönä keskeinen asema.

Valiokunta kiinnittää huomiota siihen, että monista EU:n jäsenmaista poiketen Suomessa rantarakentamista koskevat ympäristönsuojelu- ja maisemansuojelumääräykset ovat puutteellisia. Näiden tehostaminen on tarpeen myös lomakiinteistöjen ulkomaalaisomistuksen vapautuessa. Rantarakentamista on nykyistä tehokkaammin ohjattava siten, että rakentamattomia rantoja jää riittävästi luonnonsuojelu- ja virkistyskäyttöön ja ettei rakentamisella aiheuteta maisema- tai ympäristöhaittoja.

Ulkoasiainvaliokunta katsoi jäsenyysneuvottelujen edellä (UaVM 6/1992 vp), että niissä tuli pyrkiä sopimaan periaatteesta, jonka mukaan kukin maa huolehtii oman ydinjätteensä, mukaan lukien käytetyn ydinpolttoaineen, loppusijoittamisesta. Vähintään tuli erikseen sopia, että Suomi voisi säilyttää nykyisen oikeutensa vapaasti harkita, salliiko se alueellaan ulkomaisen ydinjätteen kuljettamisen, varastoimisen ja loppusijoittamisen.

Jäsenyysneuvottelujen päätösasiakirjassa asiaa käsiteltiin kahdessa julistuksessa (n:ot 4 ja 23). Toisen mukaan ydinpolttoainekierron jälkipään osalta kukin jäsenvaltio vastaa omien toimintaperiaatteidensa määräämisestä. Toisessa todetaan, että yhteisön lainsäädäntö ei velvoita jäsenvaltioita ottamaan vastaan mitään radioaktiivisen jätteen erityistä toimitusta toisesta jäsenvaltiosta.

Julistusten tasolla on siis todettu, että käytetyn ydinpolttoaineen ja muun ydinjätteen varastointi-, loppusijoitus- ja jälleenkäsittelylaitosten rakentaminen kuuluu jäsenvaltioiden omaan määräysvaltaan. EU:ssa ei ole näitä asioita koskevia säädöksiä. Yhteisöoikeuden yleisten periaatteiden mukaan tällaisessa tapauksessa sovelletaan kansallista lainsäädäntöä. Suomessa asiasta on säädetty ydinenergialaissa ( 990/87). Sen mukaan on viime kädessä eduskunnan päätettävissä, sallitaanko Suomeen loppusijoittaa ulkomaista käytettyä polttoainetta tai muuta ydinjätettä taikka rakentaa ulkomaista käytettyä polttoainetta jälleenkäsittelevää laitosta.

Ulkoasiainvaliokunta edellyttää, että ydinenergialakia täydennetään säännöksellä, jolla kielletään ulkomaista alkuperää olevan käytetyn ydinpolttoaineen ja muun ydinjätteen loppusijoittaminen Suomeen.

Tällainen kielto on vuonna 1992 otettu käyttöön Ruotsissa. Laissa tulisi myös kieltää käytetyn ydinpolttoaineen tai ydinjätteen kuljettaminen Suomen alueen kautta kolmanteen maahan sekä välivarastointi Suomessa. Valiokunnan saaman tiedon mukaan ydinenergialakiin EU-jäsenyyden vuoksi suunnitellun muutoksen perusteella Suomeen ei saisi loppusijoittaa ulkomaista ydinjätettä.

Ulkoasiainvaliokunta yhtyy ympäristövaliokunnan toteamukseen, että Suomen lähialueiden, erityisesti Kuolan, Karjalan, Pietarin ja Baltian alueiden, ympäristöongelmien hoitamisella on suuri merkitys maamme ympäristönsuojelulle. Suomen voimavarat ovat kuitenkin riittämättömät lähialueidemme välttämättömien ympäristöyhteistyöhankkeiden avustamiseen. Ulkoasiainvaliokunta pitää merkityksellisenä sitä, että EU-jäsenyydessä lähialueillemme olisi mahdollista saada tukea EU:n rakennerahastoista ympäristöhankkeiden toteuttamiseen. Samalla valiokunta pitää tärkeänä, että kaikkien lähialueilla toteutettavien EU-hankkeiden ympäristövaikutukset arvioidaan.

Veropolitiikka

Ulkoasiainvaliokunta totesi ennen jäsenyysneuvotteluja (UaVM 6/1992 vp), että EY:ssä oli sovittu pyrkimyksestä toteuttaa vähimmäisverotasot, mutta siitä huolimatta eräät jäsenvaltiot kävivät ankaraa verokilpailua. Valiokunta katsoi, että hallitsematon maiden välinen verokilpailu johtaisi verotulojen merkittävään laskuun, ja piti tärkeänä, että Suomen puolelta jäsenyysneuvotteluissa korostettaisiin sitovien, riittävän korkeiden vähimmäisverokantojen merkitystä.

EY voi tehdä verotuksen tasoa ja muotoa koskevia päätöksiä. Yhteisössä verotusta koskevat päätökset on kuitenkin tehtävä yksimielisesti, jolloin kukin jäsenvaltio voi estää itselleen epäedullisen päätöksen syntymisen. Tähänastiset yhteisön päätökset ovat harmonisoineet ensisijaisesti välillisen verotuksen muotoa. Verotuksen tasosta on päätetty huomattavasti väljemmin. Ainoastaan arvonlisäverokannan vähimmäistasosta sekä harmonisoitujen valmisteverojen vähimmäismäärästä on kyetty sopimaan.

EU:n sisämarkkinoilla jäsenvaltioiden välisessä kaupassa luovutaan rajalla tapahtuvista verotus- ja valvontatoimenpiteistä. Tästä syystä valmisteverotuslaki ja sen yhteydessä annettavat erilliset valmisteverolait on tarkoitus uudistaa kokonaisuudessaan vastaamaan kotimaan verotuksen yhteydessä tapahtuvaa verotusta.

Yksityisten henkilöiden omaan käyttöön hankkimista ja mukanaan tuomista tuotteista valmistevero peritään siinä jäsenvaltiossa, josta tuotteet on hankittu. EY:n sisäisessä liikenteessä kansalaiset voivat hankkia toisesta jäsenvaltiosta kaikkia siellä verotettuja tuotteita omaan käyttöönsä rajoituksetta. Liittymissopimuksessa Suomi saa oikeuden poiketa alkoholituotteiden osalta yleisestä sisämarkkinaperiaatteesta ja saa verottaa toisesta sisämarkkinavaltiosta verollisena hankittuja matkustajatuomisia. Poikkeus on voimassa ainakin vuoden 1996 loppuun.

EU-jäsenyyden myötä alkoholiverotusta joudutaan tarkastelemaan uudelleen lähinnä siitä syystä, että Suomen alkoholiverotuksen taso on olennaisesti korkeampi kuin nykyisissä EU-maissa. Alkoholijuomaverotuksen tasoon ei kuitenkaan vielä vuoden 1995 osalta ehdoteta muutoksia. Varsinaisen alkoholijuomaveron tuotto on nykyisin vuositasolla noin 7 miljardia markkaa ja valtion alkoholitulot yhteensä noin 10 miljardia markkaa.

Korkeata alkoholiverotusta voidaan pitää terveyspoliittisista syistä perusteltuna. Alkoholiverotuksen tasoa joudutaan kuitenkin pitemmällä tähtäyksellä myös Suomessa sopeuttamaan EU:ssa yleisesti sovellettavalle tasolle. Tästä on seurauksena, että viimeistään matkustajatuomisia koskevan siirtymäkauden jälkeen alkoholiverotuksen tuotto tulee laskemaan. Alkoholiverotuksen tuoton laskua on tässä vaiheessa vaikea luotettavasti arvioida. On mahdollista, että valtion alkoholitulot laskevat vuosikymmenen loppuun mennessä nykyisestä ainakin 3—4 miljardia markkaa.

Alkon asema monopoliyhtiönä muuttuu jo ETA-sopimuksen perusteella. Valmistus- ja tukkumonopoli puretaan, mutta liittymissopimus ei edellytä vähittäismyyntimonopolista luopumista. On kuitenkin mahdollista, että vähittäismyyntimonopolin tulevaisuus ratkeaa EY:n tuomioistuimessa. Liittymisneuvotteluissa on kuitenkin sovittu, ettei komissio tule yhtymään mahdollisiin vähittäismyyntimonopolin purkamista vaativiin kanteisiin. Valiokunta pitää tärkeänä, että sosiaali- ja terveyspoliittisiin syihin perustuva harkintavalta Suomessa noudatettavan alkoholipolitiikan suhteen säilyy mahdollisimman pitkälle edelleen omissa käsissämme.

EU-alueella on esiintynyt pyrkimystä tehostaa ympäristöverotusta, mutta toistaiseksi tässä ei ole edistytty toimenpidetasolle. Suomen tulee EU:n jäsenenä edistää ja nopeuttaa ympäristö- ja haittaverojen käyttöönottoa. Siten voidaan verotuksen painopistettä siirtää pois tuloverotuksesta muihin veroihin. Ulkoasiainvaliokunta on pitänyt (UaVM 6/1992 vp) tärkeänä, ettei mikään jäsenmaa saisi erityistä kilpailuhyötyä muita maita alemmalla ympäristöverotuksella ja vastaavasti vähäisemmillä ympäristönsuojelutoimenpiteillä.

Polttoaineverotus kuuluu mineraaliöljyjen osalta EU:ssa harmonisoitavien verojen piiriin. Tästä syystä Suomen nykyinen moottoripolttoaineena ja lämmitykseen käytettyjen mineraaliöljyjen veropohja laajenee jonkin verran. Lisäksi polttoainevero tulee koskemaan myös ei-kiinteitä hiilivetyjä, ei kuitenkaan maakaasua.

Suomen liittyessä EU:hun sen itärajasta tulee koko yhteisön itäraja Venäjään päin. Siten Suomi joutuu vastaamaan koko yhteisön puolesta välillisen verotuksen toimittamisesta Suomen kautta kulkevan Venäjän kaupan osalta. Tämä merkitsee Suomen tullihallinnolle uusia tehtäviä sekä laadullisesti että määrällisesti. Valiokunta toistaa aiemman kantansa (UaVM 6/1992 vp), että näistä tehtävistä aiheutuvat kustannukset on jaettava koko yhteisön kannettaviksi.

Taloudelliset vaikutukset

Hallituksen esityksessä todetaan, että EU:n jäsenyyden taloudellisia vaikutuksia on vaikeaa kattavasti arvioida. Monet vaikutuksista ovat välillisiä ja osa näkyy vasta viiveellä jäsenyyden aiheuttamien toimintatapojen ja instituutioiden muutoksen myötä. Hallitus viittaa arvioihin, joiden mukaan jäsenyyden vaikutukset ovat kokonaisuuden kannalta myönteisiä erityisesti pitkällä aikavälillä. Lyhyellä tähtäyksellä kokonaisetua pienentävät suurimman sopeutumistarpeen kohteeksi joutuvien alojen tulonmenetykset.

Esityksessä todetaan Suomen päässeen sisämarkkinoille ETA-sopimuksen ansiosta, jonka merkitys voi kuitenkin kaventua tai loppua EU:n laajetessa ja ETA-osapuolien vähetessä. EU-jäsenyyden ja ETAn eroja tarkasteltaessa viitataan Suomen mahdollisuuteen osallistua jäsenenä EU:n päätöksentekoon, kun taas ETAn puitteissa mahdollisuudet siihen ovat rajoitetut. ETAan nähden muut huomattavimmat välittömät erot ovat, että unionin jäsenenä Suomi ryhtyy soveltamaan yhteisön yhteistä maatalouspolitiikkaa ja luopuu kansallisesta rajasuojasta suhteessa sisämarkkinamaihin, tulee osaksi yhteisen kauppapolitiikan mukaista tulliliittoa ja osallistuu yhteisön budjettiin. Kuten valtiovarainvaliokunta toteaa lausunnossaan, integraatioetujen on arveltu tulevan pääosin kilpailun voimistumisesta ja talouden rakennesopeutuksen aikaansaamasta tehokkuuden lisääntymisestä.

Yhteismarkkinoiden luoman kasvupotentiaalin ohella taloudellisia vaikutuksia on myös sillä seikalla, miten sitoutuminen rahaliiton konvergenssikriteereihin vaikuttaa talouspolitiikan uskottavuuteen ja vakauteen. Näillä tavoitteilla katsotaan olevan keskeinen Suomen kansantalouden vakautta lisäävä merkitys riippumatta siitä, liitymmekö EU:n jäseneksi vai emme.

Huomattavin taloudellinen merkitys Suomen EU-jäsenyydellä voi olla sen vaikutuksella investointien tasoon Suomessa. EU-jäsenyys tekee yhtäältä Suomen houkuttelevammaksi kohteeksi ulkomaisille sijoituksille ja toisaalta lisää Suomen teollisuuden investointihalukkuutta.

Suomen teollisuus katsoo EU-jäsenyyden vauhdittavan investointeja, tukevan työllisyyden parantamista ja edistävän talouden kasvumahdollisuuksia. Jäsenyydestä välittömästi johtuvien kokonaistuotannon kasvuvaikutusten teollisuus arvioi olevan prosenttiyksikön vuodessa. Etu voi olla myös kilpailun aiheuttama elinkeinorakenteen muutos, joka nopeuttaa talouden tehottomuuden purkamista.

Suurimpia ongelmia arvioidaan syntyvän lyhyellä tähtäyksellä elintarviketaloudessa. Maatalouden osalta jäsenyys merkitsee siirtymistä EU:n yhteisen maatalouspolitiikan ja hintajärjestelmän piiriin. Tämä merkitsee sopeutumisongelmia, joita pyritään lieventämään kotimaisilla sopeutustoimilla.

Hallituksen esitys ei sisällä yksityiskohtaisia laskelmia EU:n jäseneksi liittymisen vaikutuksista julkiseen talouteen. Vuoden 1995 osalta laskelma sisältyy hallituksen esitykseen ensi vuoden talousarvioksi. Suomen jäsenmaksuosuus EU:lle määräytyy arvonlisäveropohjan, bkt:n perusteella määräytyvän maksun ja muiden maksujen perusteella. Vuoden 1995 talousarvioesityksen mukaisten EU:lta saatavien tulojen ja jäsenmaksuosuuden erotus on 649 mmk, joka siis tämän mukaan on valtion budjettitalouden nettotulo EU:lta vuonna 1995. Suomen maatalouden ylituotannon markkinoimisvastuu siirtyy pois valtiolta ja viljelijöiltä EU:lle. Tämä merkitsee sitä, että EU saattaa vuonna 1995 käyttää maa- ja metsätalousministeriön asiantuntijan esittämän arvion mukaan 1,0—1,5 miljardia markkaa Suomessa tuotettujen maataloustuotteiden viennin tukemiseen.

Tullien kantamisesta aiheutuvia tuloja ei enää sisällytetä Suomen valtion talousarvioon. Vuoden 1995 talousarvioesityksen mukaan jää noin 1,3 miljardia markkaa nykyisiä tulleja sisällyttämättä valtion talousarvioon, jonne sisällytetään vain niiden osalta EU:lta saatava noin 130 miljoonan markan suuruinen kantopalkkio.

Arviot Suomen EU-jäsenyyden valtiontaloudellisista vaikutuksista ovat vaihdelleet melko paljon. Lopullinen tilanne selviää vasta jälkikäteen, sillä maksut EU:lle riippuvat taloudellisen toimeliaisuuden kehityksestä Suomessa. Koska kansantulon voidaan arvioida nousevan huomattavasti ja koska EU:n maataloussopeutukseen myöntämä siirtymäkauden tuki vähenee lähivuosina nopeasti muiden EU:lta saatavien tulojen pysyessä suurin piirtein ennallaan, on arvioitavissa, että Suomesta on tulossa todennäköisesti jo vuodesta 1996 alkaen valtion budjettitalouden kannalta nettomaksaja EU:lle.

Valtiovarainvaliokunta toteaa lausunnossaan, että mahdollisen EU-jäsenyyden vaikutuksista talouteen ja sitä kautta työllisyyteen on esitetty suuntaa-antavia arvioita. Johtopäätöksiä ETA- ja EY-vaihtoehtojen työllisyysseuraamuksista vaikeuttaa ETA-järjestelyä koskevien kokemusten lyhytaikaisuus ja EU:ta koskevan kokemuksen puuttuminen. Monien työmarkkinoiden muutosten arvioidaan tapahtuvan riippumatta siitä, mikä Suomen yhdentymisratkaisu on.

Huomattavimpia EU-jäsenyyden myötä Suomelle tulevia muutoksia olisivat unionin yhteinen kauppapolitiikka, tulliliitto ja maataloustuotteiden kaupan vapautuminen. Tämän uskotaan johtavan lyhyellä aikavälillä heikompaan työpaikkakehitykseen mm. maataloudessa, elintarviketeollisuudessa ja muilla maatalouden liitännäisaloilla sekä julkisissa palveluissa. Lyhyen tähtäyksen sopeutumisongelmia silmällä pitäen Suomi on jäsenyysneuvotteluissa neuvotellut erilaisia sopeutumistuki- ja siirtymäaikajärjestelyjä.

Työpaikkakehityksen voidaan arvioida olevan ETA-vaihtoehtoa suotuisampi teollisuuden korkean teknologian aloilla ja erityisesti vientihakuisissa pienyrityksissä, matkailussa, kaupassa, liike-elämää palvelevassa toiminnassa sekä julkisen sektorin supistumista korvaavissa yksityisissä palveluissa.

EU-jäsenyyden myönteiset vaikutukset ovat useiden arvioiden mukaan saatavissa pitkällä aikavälillä lähinnä välillisten vaikutusten kautta. Tämän vuoksi vaikutuksia ei voida täsmällisesti laskea. Yleisen tuottavuuden kasvun oletetaan tuovan lisää voimavaroja ja rakenteiden vahvistumisen johtavan terveellä pohjalla toimivaan talouteen. Pitkällä tähtäyksellä oletetaan kustannusten alenevan, kilpailukyvyn paranevan, ulkomaisten investointien mahdollisesti lisääntyvän ja Suomen kykenevän hyödyntämään jäsenyyden kautta tulevat suuren markkina-alueen edut.

EU:n rahastoista on saatavissa varoja alueellisen keskittymisen hidastamiseen, maaseutuelinkeinojen kehittämiseen ja taantuville teollisuusalueille. Sosiaalirahasto avustaa pitkäaikaistyöttömyyttä, syrjäytyneisyyttä ja teollisuuden rakennemuutosta koskevissa ongelmissa.

Viime kädessä tulevassa työllisyyskehityksessä on kysymys siitä, kuinka hyvin Suomi kykenee itse hyödyntämään EU:n tarjoamia mahdollisuuksia. Omat toimenpidevalinnat työmarkkinoilla vaikuttavat työllisyyden kehittymiseen.

Talousvaliokunta kiinnittää huomiota siihen, että noin puolet Suomen viennin arvosta suuntautuu EU:n jäsenvaltioihin ja noin viidesosa jäsenyyttä hakeneisiin EFTAn jäsenvaltioihin. Läntisen Euroopan asema Suomen suurimpana kauppa-alueena on säilynyt koko sotien jälkeisen ajan ja korostunut suunnitelmatalousmaiden kanssa käydyn kaupan tyrehdyttyä. Kaupankäynnin esteiden poistaminen laajentuneen EU:n kanssa käydyssä kaupassa on jo tämän kaupan laajuuden vuoksi tärkeää. Kun lisäksi Suomen kanssa EU:n jäsenyyttä hakeva Ruotsi on teollisuutemme pääaloilla tärkeä kilpailijamaa, Ruotsin liittyminen EU:hun Suomen jättäytyessä sen ulkopuolelle johtaisi maamme suhteellisen kilpailukyvyn heikkenemiseen.

Talousvaliokunnan mukaan ETA ei ole poistanut kaikkia esteitä suomalaisten tuotteiden pääsylle Euroopan markkinoille. Korkean teknologian tuotteemme ovat suurelta osalta jääneet vapaan liikkuvuuden ulkopuolelle ETAn alkuperäsäännösten vuoksi. Puunjalostusteollisuuden kokemukset esimerkiksi Ranskan syksyllä 1993 toteuttamasta tuontivalvonnasta osoittavat ETA-ratkaisun rajallisuuden Suomen etujen valvomisen välineenä.

Suomi ei tarjoa sijoitusmaana mitään selvää etua muihin ETA-maihin nähden. Suomea tunnetaan suhteellisen vähän, mikä vaikuttaa sijoituksia vähentävästi. Kotimaiselle tai ulkomaiselle sijoittajalle Suomen houkuttelevuus kasvaa, jos esteet tuotannon pääsylle markkinoille madalletaan samalle tasolle kuin parhaassa asemassa olevissa kilpailijamaissa. Sijoituksiin vaikuttaa lisäksi arvio sijoituksen pitkäaikaisesta turvallisuudesta ja tuottavuudesta. Sijoittajalle Suomen jäsenyys EU:ssa vähentäisi sijoituksen riskipitoisuutta jo siitä syystä, että sijoituksen tuottoa säätelevät säännökset ja politiikka olisivat suhteellisen helposti arvioitavissa.

EMUun liittyvä talouspolitiikan lähentyminen vaikuttaa kansantalouteen ennen muuta korkokustannusten alenemisena. Suomen kansantalous on ylivelkaantunut ja julkinen talous alijäämäinen. Suomi on lisäksi tunnettu korkean inflaation ja toistuvien devalvaatioiden maana. Näistä seikoista johtuen Suomessa vallitsee kansainvälisesti mitattuna erittäin korkea reaalikorkojen taso. Kalliit pitkän ajan korot nostavat valtionvelan hoitokustannuksia, heikentävät teollisuuden kilpailukykyä sekä alentavat kotitalouksien ostovoimaa. Kuten vastaavasti velkaantuneiden Espanjan ja Italian esimerkit osoittavat, sitoutuminen EMU:n konvergenssikriteereihin vähentää odotuksia rahan arvon heikkenemisestä ja alentaa siten pitkiä reaalikorkoja.

8. Yhteistyö oikeus- ja sisäasioissa

Maastrichtin sopimukseen perustuva yhteistyö oikeus- ja sisäasioissa on uusi hallitusten välinen yhteistyöalue, joka muodostaa EU:n kolmannen pilarin. Jäsenvaltioilla on ollut aikaisemminkin tällä alalla yhteistyötä ja unioni on asettanut tavoitteekseen kehittää sitä aikaisempaa kiinteämmäksi. Tavoite liittyy läheisesti sisämarkkinoiden neljään vapauteen, erityisesti henkilöiden vapaaseen liikkumiseen, joiden toteuttamiseksi eräät oikeus- ja sisäasiat määritellään yhteistä etua koskeviksi asioiksi.

Kyseessä on uusi toimintamuoto, joka on vasta kehittymässä ja joka etsii vielä muotoaan. Jäsenvaltioilla on ollut erilaisia näkemyksiä siitä, kehitetäänkö yhteistyötä kohti yhteisön määräysvallan alaisuutta vai pysytetäänkö se hallitusten välisenä. Maastrichtin sopimuksessa päädyttiin jälkimmäiseen vaihtoehtoon eli toiminta ei perustu ylikansallisten toimielinten päätöksentekoon, vaan jäsenvaltioiden hallitusten pääsääntöisesti yksimielisiin päätöksiin.

Kolmanteen pilariin kuuluvista asioista suurin osa koskee Suomessa sisäasiainministeriön toimialaan kuuluvia poliisi-, rajavalvonta- ja ulkomaalaisasioita, mm. turvapaikka- ja maahantulopolitiikkaa. Niitä koskevat määräykset liittyvät mm. 100 c artiklaan, jonka perusteella otetaan käyttöön yhtenäinen viisumikäytäntö EU:n ulkopuolisten maiden suhteen.

Lisäksi kolmannen pilarin asioihin kuuluuoikeudelliseen yhteistyöhön yksityis- ja rikosoikeuden alalla liittyviä asioita. Yhteistyön toteuttamiseksi jäsenvaltiot vaihtavat keskenään tietoja ja neuvottelevat toiminnan yhteensovittamiseksi. Europolin toiminta on alkanut vuonna 1994 huumausaineyhteistyöhön liittyvällä tietojen keräämisellä, analysoimisella ja vaihtamisella. Europolin toimintaa on tarkoitus kehittää ja vakiinnuttaa ja Europolia koskevaa sopimusta valmistellaan parhaillaan.

Unionin toimielimistä yhteistyöasiat on keskitetty Eurooppa-neuvostoon, joka voi jäsenvaltion tai Euroopan komission aloitteesta yksityisoikeuden alalla ja jäsenvaltion aloitteesta rikosoikeuden alalla hyväksyä yhteisiä kantoja, edistää yhteistyötä ja tehdä yleissopimuksia. Asioita käsitellään noudattaen ihmisoikeuksien ja perusvapauksien suojaamiseksi tehtyä Euroopan yleissopimusta ja pakolaisten oikeusasemaa koskevaa yleissopimusta sekä ottaen huomioon poliittisista syistä vainotuille henkilöille annettava suojelu.

Jäsenyysneuvotteluissa ei ole todettu oikeusasioiden yhteistyön aiheuttavan ongelmia tai edellyttävän laajaa lainsäädännön muuttamista, sillä Suomi on jo pääosin liittynyt yhteistyön pohjana oleviin kansainvälisiin sopimuksiin.

EY:n tuomioistuimen tuomiovalta ei pääsääntöisesti ulotu kolmannen pilarin asioihin. Yleissopimuksessa voidaan kuitenkin antaa EY:n tuomioistuimelle toimivalta tulkita yleissopimusten määräyksiä ja ratkaista niiden soveltamista koskevat erimielisyydet.

EFTA-tuomioistuimen toimivalta rajoittuu ETAssa osapuolina oleviin EFTA-maihin. Suomen liittyessä EU:n jäseneksi tuomioistuimen toimivalta Suomeen nähden lakkaa ja ETA-velvoitteiden toteutumista Suomen osalta valvovat EU:n komissio ja tarvittaessa EU:n tuomioistuin. EFTA-tuomioistuimen asema ei sinänsä muutu niiden EFTA-maiden suhteen, jotka jäävät ETAan mutta eivät liity EU:hun. Toinen asia on, että mikäli vain Islanti jäisi EFTA-maista ETA-osapuoleksi, koko ETA-sopimuksen institutionaalinen rakenne olisi harkittava uudelleen. Esimerkiksi tuomioistuimeen jäisi vain islantilainen jäsen.

Läheisyysperiaate, jonka oikeudellinen ja poliittinen merkitys ei ole vielä selkiintynyt, rajoittanee yhteisön lainsäädäntövallan laajentumista. Oikeus- ja sisäasioita koskevan yhteistyön pysyttämisen EY:n varsinaisen päätöksentekojärjestelmän ulkopuolella on katsottu osittain merkitsevän luopumista keskitetystä ja federatiivisesta järjestelmästä.

Maastrichtin sopimuksella annettiin komissiolle eräitä lisätehtäviä oikeus- ja sisäasioiden hoidossa. Euroopan parlamentin vaikutusvalta on luonteeltaan neuvoa-antava. Sopimus mahdollistaa eräiden oikeus- ja sisäasioiden yhteistyötä koskevien asioiden päätöksenteon siirtämisen hallitusten välisestä yhteistyöstä yhteisöasioihin.

9. EU-jäsenyyden vaikutukset Suomen oikeusjärjestykseen ja päätöksentekojärjestelmiin

Ulkoasiainvaliokunta on mietinnössään n:o6/1992 vp käsitellyt EU:n toimielimiä ja päätöksentekoa, lainsäädäntö-, tuomio- ja toimeenpanovallan käyttöä sekä EU-jäsenyyden vaikutuksia Suomen oikeusjärjestykseen. Valiokunta viittaa mainittuun mietintöönsä ja esittää sen lisäksi seuraavaa.

Yhteisön toimivallan rajoissa annettua normia on sovellettava sen kanssa ristiriitaisen kansallisen normin asemesta tämän säädöshierarkkisesta tasosta riippumatta oikeussuojan antamiseksi yksilöille ja yrityksille suhteessa julkiseen valtaan. Tätä periaatetta sovelletaan myös direktiivien selkeisiin, ehdottomiin ja täsmällisiin määräyksiin, vaikka direktiiviä ei olisi pantu kansallisesti täytäntöön määräajassa.

Jäsenvaltioiden tuomioistuimilla on kaksinaisrooli siinä merkityksessä, että ne soveltavat sekä kansallista että EY:n oikeusjärjestystä. EY:n perustamissopimus (177 artikla) velvoittaa jäsenvaltioiden ylimmät tuomioistuimet pyytämään yhteisön tuomioistuimelta ennakkoratkaisun niiden käsiteltävänä olevaan asiaan vaikuttavan EY-normin tulkinnasta. Ennakkoratkaisussa esitetty tulkinta sitoo kansallista tuomioistuinta, vaikka sen toimivaltaan jääkin ratkaista itse asia. EY-oikeudella on välitön oikeusvaikutus eikä sen voimaansaattamiseksi tarvita erillisiä toimenpiteitä. Kansallisten tuomioistuinten kannalta on keskeistä, että ne kykenevät tunnistamaan tapaukset, joissa on sovellettava EY-normeja.

Ulkoasiainvaliokunta yhtyy lakivaliokunnan käsitykseen, että tuomioistuinten valmiudet eivät ole jäsenyyden toteutuessa riittävät ja niiden saattaminen oikeusturvavaatimusten edellyttämälle tasolle vaatii resursseista huolehtimista.

Hallituksen esityksessä ilmoitetaan, että EU-jäsenyyden mahdollisesti toteutuessa tullaan antamaan erillinen esitys sen vaatimista valtiosääntömuutoksista. Näillä muutoksilla valtioelinten toimivaltasuhteet järjestetään valtionsisäisesti ottaen huomioon jäsenvelvoitteet.

Kuten perustuslakivaliokunta toteaa lausunnossaan, kysymykseen Suomen edustautumisesta Eurooppa-neuvostossa sisältyy valtiosäännön kannalta eräitä epäselvyyksiä. Ulkoasiainvaliokunta yhtyy käsitykseen, että asia tulee luontevimmin esille eduskunnassa siinä yhteydessä, kun käsitellään em. erillisen hallituksen esityksen pohjalta EU:n jäsenyydestä johtuvia muutoksia valtiopäiväjärjestykseen.

Ulkoasiainvaliokunta yhtyy hallituksen esityksestä ilmenevään käsitykseen siitä, miten eduskunnan lainsäädäntö- ja vaikutusvalta on turvattava. Eduskunnan on voitava osallistua EY-normien kansalliseen valmisteluun hallitusmuodon uuden 33 a §:n mukaisesti ja esittää kantansa EY-normista ohjeeksi Suomen edustajille ennen lopullisen päätöksen tekemistä ministerineuvostossa.

Samojen periaatteiden mukaisesti on järjestettävä myös eduskunnan mahdollisuus vaikuttaa EU:n yhteisen ulko- ja turvallisuuspolitiikan muodostamiseen.

Erityisen tärkeänä valiokunta pitää sitä, että Suomen valmistautuminen Maastrichtin sopimuksen edellyttämään hallitustenväliseen konferenssiin vuonna 1996 tapahtuu eduskunnan vaikutusvallan turvaavalla tavalla.

Eduskunnan budjettivallan turvaamiseksi eduskunnalla tulee olla oikeus osallistua EY:n talousarvion ja keskipitkän aikavälin rahoitussuunnitelmien kansalliseen valmisteluun. Talousarviot ja rahoitussuunnitelmat toteutetaan EY-normeilla, joiden kansalliseen käsittelyyn eduskunta osallistuisi kuten muidenkin EY-normien käsittelyyn.

Valiokunta edellyttää, että hallitus tuo kiireellisesti tarpeelliset mietinnössä esitetyt kannanotot huomioon ottavat valtiosääntömuutosesitykset eduskunnan käsiteltäväksi.

Julkisuusperiaate

Ulkoasiainvaliokunta on korostanut (UaVM 6/1992 vp), että julkisuusperiaate on pohjoismaisen oikeusvaltiotradition keskeisimpiä periaatteita. EY:n oikeuskulttuurissa julkisuusperiaate ei sen sijaan ole yhtä keskeinen. Tämä ristiriita on koettu ongelmalliseksi mm. Tanskassa.

Useat valiokunnat ovat lausunnoissaan kiinnittäneet huomiota tähän asiaan ja todenneet suomalaisen julkisuuslainsäädännön olevan huomattavasti kehittyneempää kuin EU:n vastaava. Erityisen ongelmalliseksi on katsottu EU:n ministerineuvoston julkisuuskäytäntö, joka vaikeuttaa kansalaisten sekä tiedotusvälineiden tiedonsaantia ja siten hallinnon julkista valvontaa.

Suomessa eduskunnan täysistunnon kokoukset ja äänestykset ovat julkisia. EY:n lakiasäätävän ministerineuvoston istunnoista julkistetaan vain hyväksytyt päätökset, ei esim. äänestystuloksia. Komission valmistelutoiminta on julkista vain lopullisten päätösten osalta. Suomalainen traditio komiteanmietintöineen ja laajoine lausuntokierroksineen poikkeaa tästä olennaisesti.

Suomessa kaikki viranomaisen hallussa olevat asiakirjat ovat lähtökohtaisesti julkisia, ellei toisin ole säädetty. EU:ssa asiakirjat, lukuun ottamatta varsinaisia päätöksiä, ovat pääsääntöisesti salaisia.

Julkisuusperiaatteen lähtökohtana oli alun perin viranomaisten toiminnan laillisuuden valvonta, mutta nykyisin keskeisiä tavoitteita ovat myös viranomaisten toiminnan avoimuus, yleisen tiedonvälityksen ja vapaan mielipiteen muodostuksen edistäminen sekä kansalaisten vaikutusmahdollisuuksien ja demokraattisen kontrollin lisääminen. Oikeutta tiedonsaantiin pidetään osana sananvapautta.

Suomessa ei viranomaistietoja salata ilman nimenomaista poikkeussäännöstä. Tällä on poliittisen päätöksenteon kannalta huomattavaa periaatteellista ja käytännön merkitystä. Nykyisin mm. ympäristöasiat ovat luonteeltaan sellaisia, joiden ratkaisemisessa on oleellista kuulla kansalaismielipidettä ja varmistaa kansalaisjärjestöjen mahdollisuudet saada tietoja valmisteilla olevasta lainsäädännöstä.

Valiokunta pitää tärkeänä, että Suomi mahdollisen EU-jäsenyyden oloissa pyrkii siihen, että julkisuusperiaate tulee nykyistä keskeisemmäksi EU:n päätöksenteon valmistelussa, ja toimii yleensäkin aikaisempaa avoimemman hallintokulttuurin puolesta. EU:n julkisuussäännöt tulisi saada mahdollisimman hyvin vastaamaan pohjoismaista käytäntöä kansalaisten ja viranomaisten tiedonsaannin turvaamiseksi.

EU-jäsenyys ei saa vaikuttaa kielteisesti myöskään julkisuusperiaatteen toteuttamiseen suomalaisessa hallinnossa.

Valiokunta edellyttää, että Suomessa ei EU-asioiden kansallisessa valmistelussa ryhdytä salaamaan asiakirjoja vain sillä perusteella, että vastaavat asiakirjat joissakin jäsenmaissa tai EU:ssa ovat salaisia. Tarvittaessa on lainsäädäntöä muutettava.

10. Ahvenanmaan asema

Liittymisasiakirjan 28 artiklan mukaan perustamissopimuksia ei sovelleta Ahvenanmaahan, ellei Suomen hallitus sopimuksen ratifioinnin yhteydessä ilmoita, että niitä sovelletaan myös Ahvenanmaahan liittymisasiakirjaan liittyvän pöytäkirjan n:o 2 määräysten mukaisesti. Tällaisen ilmoituksen tekemisen edellytyksenä on, että liittymissopimukselle saadaan Ahvenanmaan itsehallintolain mukainen maakuntapäivien hyväksyminen.

Jos Suomi tällaisen ilmoituksen antaa, maakuntaan sovelletaan erillisessä liittymisasiakirjan pöytäkirjassa n:o 2 täsmennettyjä poikkeuksia. Niiden mukaan Ahvenanmaan kotiseutuoikeutta vailla olevien luonnollisten henkilöiden sekä kaikkien oikeushenkilöiden oikeus omistaa ja hallita kiinteää omaisuutta maakunnassa tai harjoittaa elinkeinoa siellä edellyttää maakunnan viranomaisten antamaa lupaa. Tällaisia lupia myönnettäessä maakunnan viranomaisten on kohdeltava yhdenvertaisesti kotiseutuoikeutta vailla olevia Suomen kansalaisia ja muiden jäsenvaltioiden kansalaisia.

Ahvenanmaalla järjestetään erillinen neuvoa-antava kansanäänestys EU-kysymyksestä. Kansanäänestys pidetään 20.11.1994, ellei eduskuntakäsittelyn tulos tätä ennen ole kielteinen jäsenyydelle. Tämän jälkeen maakuntapäivien on käsiteltävä asia hyvissä ajoin ennen kuin Suomi ratifioi liittymissopimuksen.

Valiokunnan saaman selvityksen mukaan Ahvenanmaan maakuntahallitus on kaikissa olennaisissa kohdissa tyytyväinen maakuntaa koskevaan neuvottelutulokseen.

Valiokunta toteaa, ettei EU-jäsenyys vaikuta Ahvenanmaan kansainvälisin sopimuksin määriteltyyn asemaan.

Esityksessä todetaan ulkopolitiikan itsehallintolain mukaan kuuluvan valtioelinten toimivaltaan eikä Ahvenanmaalla ole erityisasemaa suhteessa yhteiseen ulko- ja turvallisuuspolitiikkaan eikä oikeus- ja sisäasioihin liittyvään yhteistyöhön. Ei ole kuitenkaan vielä mahdollista sanoa, millaiseksi EU:n oikeus- ja sisäasioiden yhteistyö kehittyy ja miten Ahvenanmaan itsehallintojärjestelmä on sopeutettavissa siihen.

11. Suomen toiminta Euroopan unionissa

Ulkoasiainvaliokunta toteaa, että tähänastinen keskustelu EU-jäsenyydestä on Suomessa paljolti koskenut kansallista edunvalvontaamme EU:ssa. Tämän rinnalla on vähemmän käyty keskustelua siitä, mitä yleisempiä tavoitteita, niin kansallisia kuin yleisemmin eurooppalaisia arvoja, Suomi haluaa edistää EU:n jäsenyydessä. Tähän liittyy kysymys siitä, mihin suuntaan Suomi haluaa olla EU:ta kehittämässä.

Suomen tulee valiokunnan mielestä Eurooppa-politiikassaan lähteä siitä, että unionia kehitetään itsenäisten valtioiden yhteenliittymänä, johon kuuluu sekä ylikansallisen että hallitustenvälisen yhteistyön aineksia. Pienten jäsenmaiden etu kuitenkin on, että unioni pystyy tehokkaaseen toimintaan ja päätöksentekoon sen toimivaltaan kuuluvissa asioissa. Tätä tarkoittavan instituutioiden uudistamisen jatkaminen on tarpeen myös siksi, että unioni voisi ottaa vastaisuudessa uusia jäseniä. Se edellyttää myös EU:n päätöksenteon avoimuuden ja demokraattisuuden samanaikaista vahvistumista.

Suomen on edistettävä EU:n demokraattista kehitystä yhtäältä vahvistamalla Euroopan parlamentin asemaa EU:n toimivaltaan kuuluvissa asioissa komissioon nähden, toisaalta lisäämällä jäsenmaiden parlamenttien valvontaa ja ohjausta hallitusten neuvostossa tapahtuvassa EU:n päätöksenteossa. Päätöksenteon ja valmistelun on oltava mahdollisimman julkista ja avointa.

Valiokunnan mielestä Suomen tulee myötävaikuttaa siihen, että julkisuusperiaate tulee nykyistä keskeisemmäksi EU:n päätöksenteon valmistelussa.

Myös Suomessa tulee toimia avoimen hallintokulttuurin mukaisesti yhdentymisasioiden valmistelussa ja päätöksenteossa.

Euroopan unionin on oltava avoin uusien jäsenyyden edellytykset täyttävien maiden jäsenyydelle.

Suomen tulee EU:n jäsenenä toimia siten, ettei Eurooppaan synnytetä uusia taloudellisia, poliittisia tai sotilaallisia raja-aitoja. Suomen on erityisesti pyrittävä edistämään avointa yhteistyötä ja vuorovaikutusta yhtäältä EU:n ja toisaalta Venäjän ja Baltian sekä muiden Keski- ja Itä-Euroopan maiden välillä. On pyrittävä siihen, että EU lisää huomattavasti tukeaan itäisen Euroopan maiden — erityisesti Venäjän ja Baltian maiden — kehittämiseen.

Suomen tulee EU:n jäsenenä myötävaikuttaa maailmankaupan vapauttamiseen ja taloudellisten yhteyksien kehittämiseen kaikkien Suomen ja EU:n kauppakumppanien kanssa. Linnake-Euroopan rakentamiseen pyrkivä kehitys olisi sekä taloudellisesti että poliittisesti kielteistä.

EU:n ulko- ja turvallisuuspolitiikan kehityksessä vuoden 1996 hallitustenvälinen konferenssi on merkittävä. Valiokunta pitää tärkeänä, että eduskunnalla on keskeinen rooli konferenssiin valmistauduttaessa.

Suomen tulee toimia aktiivisesti EU:n yhteisen maatalouspolitiikan muuttamiseksi siten, että se edistäisi luonnontaloudellisesti kestävää tuotantoa, että se olisi nykyistä oikeudenmukaisempaa ja että se johtaisi elintarvikkeiden laadun paranemiseen. Suomen tulee pyrkiä siihen, että maatalouspolitiikassakin sallitaan kunkin jäsenmaan luonnonolosuhteet huomioon ottava erilaistuminen.

Euroopan unionin alueella taloudellinen kasvu, tavaroiden vapaa liikkuminen ja kilpailun vapaus ovat edelleen ensisijaisia päämääriä ympäristönsuojeluun nähden. Ympäristöpolitiikan alalla Suomella on yhteisiä tavoitteita useiden muiden nykyisten ja tulevien jäsenmaiden kanssa. Tämän vuoksi Suomen tulee yhteistyössä muiden kanssa vaikuttaa EU:n ympäristöpäätöksenteon ja lainsäädännön kehittämiseen. Valiokunta pitää tärkeänä, että Suomi asettaa tavoitteekseen ympäristölainsäädännön kehittämisen, ympäristönormien tiukentamisen ja koko unionin kattavan ympäristöverotuksen vähimmäistason aikaansaamisen. Tavoitteeksi tulee ottaa toimet, jotka edesauttavat maailmanlaajuisten energia- ja ympäristöongelmien sekä väestönkasvuun ja elintarviketuotantoon liittyvien vaikeuksien ratkaisemista kestävän kehityksen periaatteiden mukaisesti.

Suomen tulee EU:n sisäisessä kehittämisessä edistää pohjoismaista arvoperustaa, demokratian, avoimuuden, tasa-arvon ja sosiaalisen oikeudenmukaisuuden toteutumista. Eurooppalaisen sosiaali- ja terveyspoliittisen ajattelun kehittämiseen Suomen tulee myötävaikuttaa perinteisen pohjoismaisen mallin mukaisesti.

On tärkeätä, että Suomen Eurooppa-politiikkaa pyritään toteuttamaan kansallista yhteisymmärrystä ylläpitävällä tavalla. Kansanäänestystulos osaltaan kertoo siitä, että monissa väestöryhmissä tunnetaan syvää huolta EU-jäsenyyden vaikutuksista. Tämä on otettava huomioon EU-politiikassamme ja siksi EU-jäsenyyden mahdollisten haittojen torjumiseen ja uusien mahdollisuuksien hyödyntämiseen on kiinnitettävä erityistä huomiota.

Euroopan unionin jäsenyys ei saa merkitä kansalaisten demokraattisten vaikutusmahdollisuuksien heikkenemistä ja päätöksenteon etääntymistä kansalaisista. Suomen on siksi pyrittävä unionin instituutioiden kehittämisessä läheisyysperiaatteen kunnioittamiseen, demokratiavajeen vähentämiseen ja suuremman avoimuuden toteuttamiseen. Vain sellaiset kysymykset, joiden ratkaiseminen ei ole tyydyttävästi mahdollista kansallisella tai alemmalla tasolla, voidaan liittää unionin toimivaltaan.

Tärkeä osa demokraattista päätöksentekoa on kansalaisjärjestöjen vaikutusmahdollisuuksien parantaminen EU:n päätösten valmistelussa. Valiokunta pitää tärkeänä, että kansalaisjärjestöjen toimintamahdollisuuksiin ja taloudellisiin voimavaroihin kiinnitetään erityistä huomiota.

Valiokunta pitää tärkeänä, että Euroopan yhdentymistä syventävät ja unionin luonnetta huomattavasti muuttavat ratkaisut ovat aina jäsenmaiden kansalaisten enemmistön hyväksymiä. Sen varmistamiseksi saattaa kansanäänestysmenettely myös tulevaisuudessa olla perusteltu ratkaisu. Valiokunta korostaa, että suomalainen kansanvalta perustuu edustukselliseen demokratiaan, joten eduskunnalla tulee olla ratkaiseva asema myös EU:n kehittämiseen liittyviä päätöksiä tehtäessä.

Valiokunta edellyttää, että hallitus antaa vielä näillä valtiopäivillä eduskunnalle selonteon tai tiedonannon Suomen EU-politiikan tavoitteista.

12. Liittymissopimuksen voimaansaattaminen

Perustuslakivaliokunta toteaa lausunnossaan, että eduskunnan suostumus on tarpeen esitykseen sisältyvien sopimusten sellaisten määräysten hyväksymiseksi, jotka poikkeavat voimassa olevasta lainsäädännöstä tai joiden johdosta on tarpeen ryhtyä lainsäädäntötoimiin. Sopimuksiin voidaan myös katsoa sisältyvän yksilöiden ja esimerkiksi yritysten oikeusasemaan vaikuttavia määräyksiä, jotka Suomessa vallitsevan käsityksen mukaan kuuluvat lain tasoon. Siksi eduskunnan on hyväksyttävä ne.

Sopimusten eduskuntakäsittely on asianmukaista niiden erityisen tärkeyden vuoksi. EU:n jäsenyydestä aiheutuisi lisäksi valtiolle huomattavia ja pysyviä menoja, mikä sitoo eduskunnan budjettivaltaa tavalla, joka myös vaatii eduskunnan hyväksymistä.

Edellä olevaan viitaten perustuslakivaliokunta katsoo, että eduskunnan suostumus on hallitusmuodon 33 §:n ja valtiopäiväjärjestyksen 69 §:n tarkoittamalla tavalla tarpeen.

Sopimusmääräykset poikkeavat eri kohdissa voimassa olevista perustuslaeistamme, ennen muuta hallitusmuodosta. Poikkeusten yleisin syy on se, että sopimusmääräykset oikeudellisesti katsoen rajoittavat Suomen täysivaltaisuutta. Perustuslakivaliokunta katsoo useiden sopimusmääräysten olevan ristiriidassa Suomen täysivaltaisuutta koskevien hallitusmuodon 1 ja 2 §:n säännösten kanssa.

ETA-sopimukseen verrattuna EU-jäsenyydellä on myös myönteisiä vaikutuksia täysivaltaisuuden kannalta. Jäsenenä Suomi käyttäisi osaa suvereniteetistaan yhdessä muiden täysivaltaisten jäsenvaltioiden kanssa eurooppalaisen yhteistoiminnan hyväksi.

Perustuslakivaliokunta katsoo, että perustuslakimme eivät tunne liittymissopimuksen kaltaiseen, perustuslakia koskevaan valtiosopimukseen sitoutumiseen muuta menettelyä kuin sen, mikä on säännelty valtiopäiväjärjestyksen 69 §:n 1 momentissa. Hallituksen esityksenkin mukaan liittymissopimuksen voimaansaattamislaki käsiteltäisiin valtiopäiväjärjestyksen 69 §:n 1 momentin mukaisessa järjestyksessä.

Edellä olevan perusteella perustuslakivaliokunta katsoo, että puheena oleviin sopimuksiin on eduskunnan suostumus tarpeen ja että ehdotus niiden hyväksymisestä on käsiteltävä valtiopäiväjärjestyksen 69 §:n 2 momentissa säädetyssä järjestyksessä ja asia ratkaistava yksinkertaisella äänten enemmistöllä. Perustuslakivaliokunta katsoo edelleen, että lakiehdotus on käsiteltävä siinä valtiopäiväjärjestyksen 69 §:n 1 momentissa säädetyssä järjestyksessä, jota noudatetaan asian koskiessa perustuslakia.

————

Edellä esitetyn perusteella ulkoasiainvaliokunta kunnioittaen ehdottaa,

että Eduskunta hyväksyisi ne Korfulla 24 päivänä kesäkuuta 1994 Belgian kuningaskunnan, Tanskan kuningaskunnan, Saksan liittotasavallan, Helleenien tasavallan, Espanjan kuningaskunnan, Ranskan tasavallan, Irlannin, Italian tasavallan, Luxemburgin suurherttuakunnan, Alankomaiden kuningaskunnan, Portugalin tasavallan ja Ison-Britannian ja Pohjois-Irlannin yhdistyneen kuningaskunnan (Euroopan unionin jäsenvaltiot) ja Norjan kuningaskunnan, Itävallan tasavallan, Suomen tasavallan ja Ruotsin kuningaskunnan välillä Norjan kuningaskunnan, Itävallan tasavallan, Suomen tasavallan ja Ruotsin kuningaskunnan liittymisestä Euroopan unioniin tehdyn sopimuksen ja sen 1 artiklan 1 kohdassa tarkoitettujen sopimusten, joihin Euroopan unioni perustuu, määräykset, jotka vaativat eduskunnan suostumuksen.

Samalla valiokunta ehdottaa,

että hallituksen esitykseen sisältyvä lakiehdotus hyväksyttäisiin muuttamattomana.

Helsingissä 31 päivänä lokakuuta 1994

—————

Asian ratkaisevaan käsittelyyn valiokunnassa ovat ottaneet osaa puheenjohtaja Paasio, varapuheenjohtaja Donner, jäsenet Haavisto, Jaakonsaari, Kemppainen (osittain), Korkeaoja, Kuuskoski, Laurila (osittain), Louvo, Mattila (osittain), Ollila (osittain), Tuomioja, Vistbacka, Väyrynen, Wahlström ja Zyskowicz sekä varajäsenet Andersson (osittain), S-L. Anttila (osittain), Hämäläinen (osittain), Kalliomäki (osittain) ja O. Rehn.

—————

Vastalauseita

I

Vasemmistoliiton kansanedustajat ovat suhtautuneet kriittisesti Suomen jäsenyyteen Euroopan unionissa. Arvostelumme keskeisiä kohtia ovat olleet mm.:

1) unionin yhteinen ulko- ja turvallisuuspolitiikka sekä ennen kaikkea puolustusulotteen kehittäminen muuttavat perin pohjin maammetähänastisen puolueettomuus- ja liittoutumattomuuspolitiikan vieden maamme osaksi Länsi-Euroopan unionin pohjalle kehittyvää sotilasliittoa, joka samanaikaisesti jo nyt on yhteydessä Pohjois-Atlantin sopimusjärjestöön (NATO);

2) talous- ja rahaliiton ongelmallisuus, joka koostuu seuraavista osista:

a) kolmanteen vaiheeseen siirtymisen edellytyksenä olevien kriteerien täyttämisen kansalliselle talouspolitiikalle asettamat rajat,

b) Euroopan keskuspankin tehtävämäärittelyn liiallinen inflaationtorjunnan painottaminen työllisyyden kustannuksella,

c) puuttuu keinoja reagoida maakohtaisiin (asymmetrisiin) shokkeihin;

3) avoimuuden puute unionin päätöksenteossa ja kansallisten, edustuksellisten päätöselinten vallan kapeneminen;

4) sosiaaliturvan ja yhteiskunnallisten palvelujen rahoituksen vaikeutuminen, mm. tullimaksujen menetyksen ja jäsenmaksujen ollessa EU:lta saatuja tulonsiirtoja suuremmat sekä jouduttaessa ilmeisesti keventämään alkoholiverotusta.

Tämän lisäksi on ongelmia, jotka liittyvät maatalouden sopeutumiseen, Euroopan mittaiseen elintarvikekauppaan liittyvät terveysvalvonnan ongelmat ym.

Toisaalta olemme esittäneet epäilyjä, että unionijäsenyyden myönteinen vaikutus talouteemme ei ole sellainen kuin optimistiset jäsenyyden kannattajat ovat väittäneet. Olemme mm. olleet huolestuneita siitä, että verotuksen osittainenkin harmonisointi vähentää valtion tuloja ja heikentää hyvinvointipalvelujen ja toimeentuloturvan rahoitusta enemmän kuin mitä oletetut myönteiset vaikutukset rahoitusmahdollisuuksia parantaisivat.

Edellä sanotusta seuraa, että yleisarviomme liittymissopimuksesta poikkeaa siitä, mihin valiokunnan enemmistö tämän otsakkeen alla mietinnössä on päätynyt.

Kansalliset toimet

Hallituksen päättäessä käynnistää jäsenyysneuvottelut Vasemmistoliiton eduskuntaryhmä korosti kansallisten toimien välttämättömyyttä, ja ryhmä tällöin halusi tarkastella asiaa paljon laajemmin kuin vain maatalouskysymyksenä. Ryhmä katsoi, että Suomessa on syytä pyrkiä laajapohjaiseen ja vakavaan keskusteluun kansallisista yhteiskuntapoliittisista tavoitteista, jotka osin liittyvät Euroopan yhdentymiseen, osittain ovat siitä riippumattomia. Maatalouden työvoima oli vuonna 1993 noin 145 000 henkeä eli 7 % työllisestä työvoimasta. Samaan aikaan työttömiä oli noin 440 000 eli 18 % koko työvoimasta. Näin tarkastellen kansallisten toimien olisi tullut käsittää myös työllisyys.

Vasemmistoliiton eduskuntaryhmän mielestä Suomen olisikin tullut ja tulisi edelleenkin omin päätöksin huolehtia työllisyyden ja talouden osalta mm. seuraavista asioista:

— kun tavaroiden, palvelusten, työvoiman ja pääoman vapaa liikkuvuus uhkaa lyhyellä ajalla pikemminkin lisätä työttömyyttä, Suomen nykyinen ennätystyöttömyys on saatava talouspolitiikkaa välittömästi muuttamalla mahdollisimman pieneksi, jottei meille vakiintuisi pysyvästi yli 300 000 hengen työttömyys ja maastamme tulisi 60-luvun tapaan runsaasti väkeä menettävä maa;

— on päätettävä toimenpiteistä, jotka edistävät yksipuolisen elinkeinorakenteen monipuolistumista;

— panostetaan tutkimus- ja tuotekehittelyyn ja kehitetään korkeakoulujen jatko-opintoja julkisen vallan toimintana;

— kehitetään liikenne- ja tietoliikenneyhteyksiä Kuolaan, Karjalaan ja Pietariin sekä rohkaistaan idänkauppaa käyneitä yrityksiä kaupan jatkamiseen ja investointeihin Venäjällä, jotta Suomi voisi aikanaan hyötyä Venäjän talouden elpyessä;

— työlainsäädännössä on vahvistettava työehtosopimusten yleissitovuutta ulkomaisten yritysten ja ulkomaisen työvoiman osalta.

Valitettavasti Ahon hallitus ja Suomen Pankki pyrkivät vaalikauden alussa säilyttämään markan yliarvostetun kurssin, vaikka ulkomaankauppa ajautui vaikeuksiin ja vaikka jo tätä ennen kotimainen kysyntä oli yritysten ja kotitalouksien voimakkaan velkaantumisen takia laskussa. Valittu talouspolitiikka voimisti lamaa ja johti ennennäkemättömään työttömyyteen. Tämän talouspolitiikan seurauksena ei kuitenkaan syntynyt vain ennätystyöttömyys vaan sen lisäksi verotulojen romahdus ja työttömyyden aiheuttamien kustannusten nousu sekä pankkien ahdinko velkaannuttivat valtion nopeasti ja vaarallisesti.

Nyt talouden elpyessä joukkotyöttömyys ja valtion velkaantuneisuus yhdessä muodostavat kuitenkin yhä vakavan uhkan. Korkea työttömyys on jäämässä pitkäaikaiseksi samalla kun seuraavaa lamaa ajatellen valtion velkaantuminen on liian suurta. Näin on luotu äärimmäisen huonot edellytykset sopeutumiselle Euroopan talousalueen jäsenyyden käynnistämään ja Euroopan unionin jäsenyyden jatkamaan sopeutumiseen. Valtion velkaantuminen rajoittaa julkisten palvelujen kasvua, rakennustoiminta ei elvyttyäänkään työllistä entistä määrää, maatalous järkeistyy ja saattaapa EU-jäsenyys tehostaa palveluja, jolloin on vaikea löytää aloja, joilla työllisyys voisi merkittävästi kasvaa.

Vaikka työttömyyden merkittävä alentaminen on huomattavasti vaikeampaa kuin olisi ollut työttömyyden nousun selvä hidastaminen, pidämme välttämättömänä toimia, joilla nykyistä työttömyyttä alennetaan ja estetään suuren ihmisjoukon syrjäytyminen työelämän ulkopuolelle heikon toimeentuloturvan varaan. Suuren syrjäytyneiden joukon syntymisellä on pitkäaikaisia ja vakavia seurauksia yhteiskunnallemme. Suuren aineellisen vaurauden keskellä laajan syrjäytyneiden joukon muodostuminen uhkaa lisätä rikollisuutta ei vain syrjäytyneiden joukossa vaan myös seuraavassa sukupolvessa. Hyvin toimeen tulevat eivät voi odottaa aineellisen hyvinvointinsa kunnioittamista niiltä, jotka yhteiskunta on sysännyt syrjään.

Ei ole helppo uskoa, että Ahon hallitus kykenisi sellaisiin talouspolitiikan toimiin, joilla merkittävästi parannettaisiin työttömyyyttä. Ahon hallitus on myös toiminnallaan menettänyt ay-liikkeen luottamuksen, mitä kuitenkin tarvittaisiin työllisyyden voimalliseen parantamiseen tähtäävän politiikan tueksi. Tulisi näet kyetä varmistamaan mahdollisimman korkea kokonaistuotannon kasvu usean vuoden ajaksi. Toiseksi tulisi kyetä työn kierrätykseen ja työajan sellaiseen lyhentämiseen, että se avaisi mahdollisimman paljon työtilaisuuksia. Teoreettisesti ajatellen tosin työtä tulisi yhteiskunnassa tehdä nykyistä enemmän eikä suinkaan työajan lyhennyksen avulla vähemmän, mutta tämä teoreettinen väite ei kuitenkaan ole näissä joukkotyöttömyyden oloissa kestävä. Samaten, vaikka työttömyysturvan voi hakeutumisteoreettisissa selvityksissä todeta hidastavan uuden työsuhteen syntymistä, ei tämäkään lähestymistapa ole perusteltu, silloin kun työttömiä on satoja, tuhansia ja avoimia työpaikkoja vain muutamia tuhansia. Näin ollen ei esimerkiksi työttömyysturvan karensseja muuttamalla kyetä työllistämään enempää työttömiä.

Kansanäänestyksestä

Vasemmistoliiton eduskuntaryhmä katsoi 5.2.1992, että Suomen EU-jäsenyys tulee asettaa kansanäänestykseen. Näin ollen on myös loogista, että olemme lähteneet siitä, että kansanäänestyksen tulosta kunnioitetaan, vaikka ymmärrämmekin, että yksittäisellä edustajalla on perustuslaillinen oikeus poiketa kansanäänestyksen tuloksesta vakaumuksensa mukaan.

Kun kansanäänestyksessä enemmistö annetuista äänistä annettiin jäsenyyden puolesta, olen valiokunnassa päätynyt hyväksymään Suomen liittymisen.

Valiokunnassa olen kannattanut asian huolellista käsittelyä, mutta en ole voinut kuitenkaan yhtyä siihen näkemykseen, että päätöstä tulisi Suomen eduskunnassa lykätä sillä perusteella, että eduskunta ottaisi huomioon Ruotsin kansanäänestyksen tuloksen. Vaikka Ruotsin mahdollisella myönteisellä ratkaisulla voitaisiinkin perustella Suomen EU-jäsenyyttä, mikäli muutoin suhtautuu torjuvasti Suomen jäsenyyteen, ei kuitenkaan välttämättä ole Suomen kansalle annetun kansanäänestysmahdollisuuden arvon mukaista, että ratkaisu sitten sidottaisiinkin toisen valtion kansanäänestyksen tulokseen.

EU-jäsenyyden vaikutukset Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikkaan

Maastrichtin sopimuksen nojalla EU noudattaa yhteistä ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa. Tämä merkitsee sitä, että Suomen mahdollisuus itsenäiseen ulkopolitiikan tavoiteenasetteluun kapenee, ja yhä enemmän on kysymys siitä, missä määrin Suomen edustajat voivat vaikuttaa politiikan sisältöön.

Kun unioni on talouden kokonsa ja väestönsä puolesta suurvalta, vaikkakaan ei liittovaltio, se joutuu helpommin ja paljon laajemmin osapuoleksi erilaisiin konflikteihin kuin mihin Suomi sen ulkopuolella joutuisi. Tämä merkitsee sitä, että joudumme helposti osapuoleksi aikaisempaa useammin ja useamman maan kanssa, mm. siksi, että EU:n mielenkiinto suuntautuu maantieteellisesti laajemmalle alueelle, esim. Pohjois-Afrikkaan. Vastaavasti Suomi ei enää valtiona voi samassa määrin antaa panosta koko Eurooppaa yhdistävien toimien kehittämisessä vaan joutuu sitoutumaan unionin ulkopoliittisen otteen tiivistyessä yhä enemmän unionin ja sen keskeisten maiden kantoihin.

Länsi-Euroopan unioni on määritelty EU:n kehityksen erottamattomaksi osaksi. Puolustusvaliokunnan lausunnossa on lisäksi arvioitu, että EU-jäsenyys käytännössä johtaisi Länsi-Euroopan unionin kautta myös jäsenyyteen Pohjois-Atlantin sopimusjärjestössä (NATOssa). Näin ollen jäsenyys EU:ssa aikanaan johtaisi myös sotilaalliseen liittoutumiseen. On huomattava, että Pohjois-Atlantin sopimusjärjestön huippukokouksesta tammikuussa 1994 annetussa julkilausumassa korostettiin, että Länsi-Euroopan unioni on NATOn "eurooppalainen pilari". Vastaavasti Maastrichtin sopimuksen osana on julistus (nro 30) WEU:n, EU:n ja NATO:n suhteista.

Uusien jäsenmaiden kannalta merkittäväoli EU:n ja jäsenyyttä hakeneiden maiden 21.12.1993 antama yhteinen ulkopoliittinen julistus, jonka mukaan hakijamaat sitoutuvat varauksitta yhteiseen ulko- ja turvallisuuspolitiikkaan. Julistus on liitetty jäsenyyssopimukseen.

On luultavaa, että Suomen ulkopolitiikan liikkumavara EU:n jäsenenä on kapea. Suomen lähtökohtana pitämä itsenäinen puolustus ja sotilaallinen liittoutumattomuus eivät Suomen ollessa EU:n jäsen enää ole vain Suomen vaan koko unionin turvallisuuspolitiikan asia. Suomi joutuu siis tekemään ratkaisut aivan uudenlaisessa ympäristössä, jossa paineet yksimielisyyteen ovat merkittävät.

Juuri ulko- ja puolustuspoliittinen sidonnaisuus eli puolueettomuuden ja liittoutumattomuuden menettäminen jäsenyyden myötä on ollut kriittisessä suhtautumisessamme keskeistä. Me lähdemme siitä, että Suomen tulee jäsenyyssopimukseen liitetystä julistuksesta huolimatta asettaa tavoitteeksi se, että jättäydymme Länsi-Euroopan unionin ulkopuolelle hakematta siinä edes tarkkailijajäsenyyttä. Tämä merkitsee myös vuodeksi 1996 kaavaillun konferenssin osalta sellaista tavoitetta puolustuspoliittisiin kysymyksiin, että voimme jäädä sotilaallisen ulotteen ulkopuolelle.

Olen valiokunnan mietintöön esittänyt edellä kuvatun laista turvallisuuspoliittisen tilanteen arviointia, mutta valiokunnan enemmistö ei ole sitä hyväksynyt. Valiokunta ei ole torjunut Länsi-Euroopan unionin tarkkailija-asemaa vaan on tyytynyt vain edellyttämään, että eduskunta päättäisi asiasta.

Ehdotankin,

että mietinnön perusteluissa luvussa "Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikka ja EU-jäsenyys" lausuttaisiin:

"Valiokunta toteaa, että Suomen on edelleen pidettävä kiinni sotilaallisesta liittoutumattomuudesta. EU-jäsenyydestä huolimatta maamme ei tule liittyä WEU:n tarkkailijaksi saati mennä pidemmälle jäsenyydessä. Edellä sanottu pätee luonnollisesti myös NATOon.

Ulkoasiainvaliokunta edellyttää, että tarkkailija-aseman hakeminen WEU:sta tuodaan erikseen eduskunnan päätettäväksi."

EU-jäsenyyden vaikutukset Suomen talous- ja muuhun yhteiskuntapolitiikkaan

Talous- ja rahaliitto on sangen ongelmallinen mm. siksi, etteivät unionimaat täytä suotuisan valuutta-alueen edellytyksiä eikä ole olemassa järjestelyä maakohtaisten shokkien varalta.

Valuutta-aluetta voidaan pitää suotuisana, optimaalisena, jos sille on ominaista ainakin jokin seuraavista tekijöistä tai mieluiten kaikki:

— työvoiman suuri liikkuvuus koko valuutta-alueen puitteissa

— mahdollisuus käyttää valuutta-alueen sisäisten erojen tasoittamiseen mittavia tulonsiirto- ja alueellisen kehityksen ohjelmia tai

— palkat ja hinnat ovat hyvin joustavia.

Mikäli Suomi olisi vuonna 1990 ollut ecu-alueen osa, olisi velkaantumisesta ja idänkaupan ahdingosta aiheutunutta lamaa pitänyt purkaa paitsi tuntuvalla palkkojen alennuksella ja mitä todennäköisimmin myös runsaalla muutolla muihin ecu-alueen maihin, mutta tällä kertaa Ruotsi ei siellä vallitsevan laman tähden olisi voinut olla siirtolaisia vastaanottava maa.

Valiokunta tunnustaakin mietinnössään näiden ongelmien olevan olemassa. Olisimme halunneet painottaa lähentymiskriteerien ongelmallisuuden lisäksi myös sitä rajoitusta, minkä Euroopan keskuspankin tehtävän rajoittaminen liian ahtaasti vain inflaation torjunnaksi aiheuttaa talouspolitiikalle ja työllisyyden hoidolle. Ulkoasiainvaliokunnan mietinnössä näihin ongelmiin on kiinnitetty toki huomiota, mutta myönteinen arvio talous- ja rahaliiton jäsenyydestä on kuitenkin keskeinen.

Valiokunnan enemmistö on katsonut talous- ja rahaliiton kolmannen vaiheen edellyttävän myös eduskunnan päätöstä, mikä on myös ollut oma lähtökohtani. Tähän valiokunnan kantaan olen tyytyväinen.

Myönnän kuitenkin luonnollisesti sen, että pääomaliikkeiden vapauduttua ETA-sopimuksen nojalla voi talous- ja rahaliiton syntyessä unioniin sen ulkopuolella pysytteleminenkin osoittautua ongelmalliseksi.

Olen pitänyt välttämättömänä, että valiokunta edellyttäää hallituksen antavan esityksen ydinenergialain täydentämisestä säännöksellä, jolla kiellettäisiin ulkomaista alkuperää olevan käytetyn ydinpolttoaineen ja muun ydinjätteen loppusijoittaminen Suomeen. Valiokunnan enemmistö kallistuikin tälle kannalle, joten olen ratkaisuun tyytyväinen.

Maailmantalouden ja yritysten kansainvälistyminen sekä GATTin ja alueellisten kauppaliittojen puitteissa tapahtuva kaupan- ja pääomaliikkeiden vapauttaminen asettavat suuria paineita kustannusten yhdenmukaistumisen suuntaan. Tämä tuo paineita mm. verotusta kohtaan ja siten osaltaan uhkaa hyvinvointivaltion perustaa. Suomen osalta EU-jäsenyyden yhteydessä ongelmaksi muodostuu alkoholin verotus, mikä on merkittävä tulonlähde ja samalla myös tasoltaan yhteisön jäsenmaita korkeampi. Varsinaisen alkoholijuomaveron tuotto on 7 miljardia markkaa vuodessa, ja kaikkiaan valtion tulot alkoholista ovat noin 10 miljardia markkaa. Mikäli matkustajatuomisia koskevia siirtymäajan tuomisrajoituksia ei voida jatkaa, verotuotto alenee. Korvaavien tulojen löytäminen on vaikeaa, kun maiden välinen verokilpailu asettaa esteitä.

Vero- ja sosiaaliturvamaksukilpailua voi aiheutua siitäkin, ettei kyetä määrittelemään riittäviä ehtoja lähetetyn työvoiman käytölle. Lähettäjämaaperiaatteen noudattaminen merkitsee usein kohtuutonta kilpailuetua. Tämän seikan osalta direktiivin laatiminen on kuitenkin vielä kesken.

Suomen kannalta suuria ongelmia tuottaa se, että hallituksen talouspolitiikan pahentama työttömyys on vähentänyt valtion tuloja ja samalla lisännyt menoja johtaen valtiontalouden voimakkaaseen velkaantumiseen. Tämä velkaantuminen olisi kyettävä kääntämään laskuun, jotta seuraavan laman yhteydessä olisi edellytyksiä työllisyyttä ylläpitäviin toimiin.

Yhteistyö oikeus- ja sisäasioissa

Henkilöiden vapaa liikkuminen lisää valtioiden kiinnostusta yhteistyöhön oikeus- ja sisäasioissa. Vaikka rajatarkastusten poistaminen lisääkin mm. rikollisuuden ja terrorismin toimintamahdollisuuksia, tulee kuitenkin samalla varmistaa, ettei yhteistyö vaaranna kansalais- ja poliittisia perusoikeuksia eikä kansalaisen yksityisyyden suojaa. Edelleen turvapaikka- ja maahantulopolitiikan yhtenäistäminen edellyttää kuitenkin samalla kansainvälisten ja yleisinhimillisten periaatteiden noudattamista.

Suomen toiminta Euroopan unionissa

Euroopan unionin tulevasta kehittämisestä on unionin nykyisissäkin jäsenmaissa suuria näkemyseroja eikä siten unionin vastaista kehitystä pitkällä ajanjaksolla voi ennustaa. Valiokunta on tässä yhteydessä pohtinut kansanäänestyksen merkitystä ottamatta kuitenkaan kantaa siihen, että kansanäänestykseen olisi turvauduttava. Ennen mahdollisen kansanäänestyksen järjestämistä olisi kuitenkin ratkaistava kansanäänestyksen ja kansanedustuslaitoksen tehtäväjako päätöksen yhteydessä ja samalla niin muodoin päätettävä kansanäänestyksen sitovuudesta. Tällöin meillä lakiin perustuva kansanäänestyksen neuvoa-antava luonne osoittautuu vähintäänkin ongelmalliseksi. Vasemmistoliitto on osaltaan ratkaissut nyt järjestetyn kansanäänestyksen osalta tämän kysymyksen päätymällä kunnioittamaan kansanäänestyksen lopputulosta samalla myöntäen, että yksittäistä edustajaa viime kädessä sitoo vain valtiopäiväjärjestys.

Valiokunta on puuttunut avoimuuteen ja julkisuuteen, joita olen pitänyt tärkeinä kysymyksinä. Samaten valiokunta on kiinnittänyt huomiota koko Euroopan kattavan yhteistyön kehittämiseen, mikä samoin on ollut valiokuntatyössä huomioni kohteena.

Olisin halunnut ulkoasiainvaliokunnan kiinnittävän huomiota eräisiin ympäristökysymyksiin hallitusta velvoittavalla ponnella saamatta kuitenkaan tässä enemmistön kannatusta.

Ehdotankin,

että valiokunnan mietinnön luvun "11. Suomen toiminta Euroopan unionissa" lopussa lausuttaisiin:

"EU:n alueella taloudellinen kasvu, tavaroiden vapaa liikkuminen ja kilpailun vapaus ovat edelleen ensisijaisia päämääriä ympäristönsuojeluun nähden. Ympäristöpolitiikan alalla Suomella on yhteisiä tavoitteita useiden muiden nykyisten ja tulevien jäsenmaiden kanssa. Tämän vuoksi Suomen tulee yhteistyössä muiden kanssa vaikuttaa EU:n ympäristöpäätöksenteon ja lainsäädännön kehittämiseen.

Valiokunta edellyttää, että Suomi asettaa tavoitteekseen ympäristölainsäädännön kehittämisen, ympäristönormien tiukentamisen ja koko unionin kattavan ympäristöverotuksen vähimmäistason aikaansaamisen."

Helsingissä 31 päivänä lokakuuta 1994

Jarmo Wahlström

II

Vihreiden näkökulmasta ulkoasiainvaliokunnan mietintö hallituksen esityksestä Suomen liittymisestä Euroopan unioniin (HE 135) sisältää monia tärkeitä asioita Suomen harjoittaman Eurooppa-politiikan suunnasta ja niistä kotimaisista toimista, jotka Suomen EU-jäsenyyden vuoksi ovat tarpeen.

Yhdyn ulkoasiainvaliokunnan mietintöön sen keskeisiltä osilta ja hyväksyn Suomen liittymisen EU:iin hallituksen esityksen ja kansanäänestyksessä syntyneen tuloksen pohjalta.

Jotkut ulkoasiainvaliokunnan jäsenistä pyrkivät pitkillä puheilla ja kokousteknisellä kikkailulla jarruttamaan ja vaikeuttamaan valiokunnan työskentelyä. Tästä huolimatta mietintö on käsitelty asianmukaisesti ja perusteellisesti. Jarrutus näyttää vaikuttaneen lähinnä siihen, että maaseutu- ja aluepolitiikan osalta mietinnössä ei tehdä kovin paljon tulevaisuuden linjauksia.

Sen sijaan mietinnössä aivan oikein vaadi-taan eduskunnan erillistä päätöksentekoa mm. Suomen mahdollisesta tarkkailijastatuksesta WEU:ssa, raha- ja talousliiton kolmanteen vaiheeseen liittymisestä sekä eduskunnalle keskeistä asemaa vuoden 1996 hallitustenväliseen konferenssiin valmistauduttaessa. Näihin valiokunnan kantoihin on helppo yhtyä.

Mietinnössä painotetaan myös aktiivisen ympäristöpolitiikan merkitystä EU:ssa sekä käsitellään tarvittavia kotimaisia ympäristötoimia, mm. rantojensuojelua ja ydinjätteen maahantuontikieltoa. Myös kysymystä pohjoismaisesta julkisuusperiaatteesta ja EU-päätösten valmistelun avoimuusvaatimuksesta käsitellään mietinnössä perusteellisesti.

Vastalauseeseen onkin aihetta vain niiltä osin kuin mietintö käsittelee kansanäänestysten käyttöä sitouduttaessa EU:n tulevaan kehitykseen, kansanäänestysten sitovuutta, Suomen edustusta Eurooppa-neuvostossa sekä eduskunnan oikeutta tulla kuulluksi valittaessa suomalaista EU:n komission jäsentä.

Kansanäänestyksin päätettävä myös EU:n kehityksestä

Eurooppalaisen yhteistyön syveneminen ja laajeneminen on mahdollista vain, jos valitulla politiikalla on väestön selkeän enemmistön tuki. Tämä mitataan parhaiten kansanäänestyksillä. Kokemukset nyt järjestetystä kansanäänestyksestä ovat pääosin myönteisiä: kansalaiset olivat aktiivisia, ja tietämys Euroopan integraatioon liittyvistä asioista kasvoi kampanjan aikana.

Valiokunnan enemmistön mukaan "saattaa kansanäänestysmenettely myös tulevaisuudessa olla perusteltu ratkaisu".

Valiokunnan olisi tullut edellyttää, että kansanäänestystä käytetään aina EU:n keskeisistä linjaratkaisuista päätettäessä. Sellaisia voisivat olla esimerkiksi EU:n mahdolliseen puolustusyhteistyöhön sitoutuminen, yhteisen rahan käyttöönotto EU:ssa, suomen kielen aseman muuttuminen EU-järjestelmässä tai pienten valtioiden aseman ja vaikutusvallan oleellinen muuttuminen EU:n päätöksenteossa.

Kansanäänestysten oltava sitovia

Lokakuussa pidetyn EU-kansanäänestyksen ongelmaksi muodostui sen neuvoa-antava luonne, kun samaan aikaan yleisesti katsottiin, että kansanäänestyksen tuloksen on oltava moraalisesti eduskuntaa sitova. Toisaalta kansalaisten epäilykset ovat kohdistuneet eduskuntaan annetun neuvon noudattamisessa, toisaalta yksittäiset kansanedustajat ovat kokeneet heihin asiassa kohdistetun painostuksen ongelmalliseksi.

Onkin perustellusti kysytty, miten kansanäänestyksen neuvo on kansanedustajan työn kohdalta sopusoinnussa valtiopäiväjärjestyksen 11 §:n kanssa: "Edustaja on velvollinen toimessaan noudattamaan oikeutta ja totuutta. Hän on siinä velvollinen noudattamaan perustuslakia eivätkä häntä sido mitkään muut määräykset."

Tämä ongelma olisi ratkaistu, jos alun alkaen olisi noudatettu kansanedustaja Heidi Hautalan lakialoitteessaan esittämää tapaa järjestää sitova kansanäänestys vasta sen jälkeen, kun eduskunta olisi ensin tehnyt asiassa ratkaisunsa. Näin eduskunnan tekemä päätös olisi alistettu kansanäänestyksen hyväksyttäväksi tai hylättäväksi.

Tulevaisuudessa kansanäänestykset tulisi järjestää ed. Hautalan esittämällä tavalla sitovina.

Pääministeri Eurooppa-neuvostoon

EU:n tulevaa kehitystä ja suuria linjakysymyksiä käsittelevään Eurooppa-neuvostoon osallistuvat EU:n jäsenmaista yleensä pääministerit, Ranskasta kuitenkin sekä pääministeri että presidentti.

Suomessa edustuksesta Eurooppa-neuvostossa on keskusteltu kesän ja syksyn aikana kiivaasti. Niin paljon, että asia sai ennen kansanäänestystä kohtuuttoman painoarvon.

Ulkoasiainvaliokunnan olisi kuitenkin mietinnössään tullut ottaa kantaa siihen, että Suomea Eurooppa-neuvostossa edustaisi pääsääntöisesti pääministeri. Näin turvattaisiin parhaalla tavalla eduskunnan tiedonsaanti- ja vaikutusmahdollisuudet Eurooppa-neuvoston asioiden valmisteluun ja siellä tehtyihin päätöksiin. Presidentin toimintaan ei eduskunnalla ole vastaavaa vaikutusmahdollisuutta, eikä hän ole velvollinen kertomaan toimistaan ja päätöksistään eduskunnalle.

Eduskunnan voitava vaikuttaa komissaarinimitykseen

Myös kysymys Suomen edustajan nimeämisestä EU:n komissioon on syksyn keskustelussa ollut ajankohtainen. Kun hallitus ei päässyt yksimielisyyteen komissaariehdokkaastaan, presidentti teki haluamansa nimityksen.

Kiista osoittaa, ettei hallituksen ja presidentin välinen työnjako Eurooppa-politiikassa ole selkeä. Tulevaisuudessa EU-komissaarin nimityksen tulisi olla hallituksen käsissä. Hallituksen olisi kuitenkin kuultava asiassa eduskuntaa.

Eduskunnan vaikutusmahdollisuuksien turvaaminen sekä Suomen politiikkaan Eurooppa-neuvostossa että päätöksentekoon Suomen EU-komissaarista on tärkeää sen vuoksi, ettei eduskunta syrjäydy tehtäessä tärkeitä ratkaisuja Suomen Eurooppa-politiikasta.

Helsingissä 31 päivänä lokakuuta 1994

Pekka Haavisto

III

En voi yhtyä ulkoasiainvaliokunnan kannanottoon enkä sen perusteluihin.

Valiokunta on tehnyt arvokasta työtä erityisesti siltä osin kuin se mietinnössään käsittelee kansainvälisen toimintaympäristön muutoksia, integraatiokehityksen tähänastisia vaiheita, EU:n luonnetta ja Suomen tulevaa toimintaa EU:n jäsenenä. Suurimmasta osasta mietintöä on voitu kovan työn kautta päästä yhteisymmärrykseen.

Erimielisyydet ovat koskeneet ennen muuta sitä, kuinka jäsenyys vaikuttaisi Suomen oloihin ja politiikkaan. Valiokunnan mietintö ei mielestäni anna tasapuolista ja tasapainoista kuvaa Suomen EU-jäsenyyden hyödyistä ja haitoista: siinä korostetaan liiaksi jäsenyyden hyviä puolia ja jätetään kertomatta tai vähätellään siitä aiheutuvia menetyksiä ja haittoja.

Valiokunnan olisi mielestäni tullut ehdottaa, että eduskunta hylkäisi esityksen Suomen liittymisestä Euroopan unioniin.

————

Alusta alkaen olen suhtautunut hyvin epäillen Suomen jäsenyyteen Euroopan unionissa.

Suomi ja muut Pohjolan maat ovat sekä ihmisen että luonnon kannalta parempia kuin keskieurooppalaiset yhteiskunnat. Pohjoismaat ovat Euroopan ja koko maailman kansanvaltaisimpia ja tasa-arvoisimpia. Pohjoismaat ovat luonnontaloudellisesti kestävämmällä pohjalla kuin Keski-Euroopan maat. Tämä koskee erityisesti Pohjolan maiden elintarviketaloutta: täällä on voitu suureksi osaksi säilyttää luonnonmukainen perheviljelmämaatalous, pitää kurissa kasvi- ja eläintaudit sekä turvata elintarvikkeiden korkea laatu.

Jos Pohjolan maat integroidaan täydellisesti Euroopan unioniin, menetämme suuren osan näistä yhteiskuntiemme myönteisistä piirteistä. Euroopan talousalue turvaa Suomelle ja muille Pohjolan EFTA-maille lähes kaikki ne edut, jotka jäsenyyskin toisi tullessaan, mutta ETAn puitteissa voimme välttyä jäsenyyden aiheuttamilta haitoilta ja menetyksiltä. Erityisen tärkeää on se, että ETA on turvannut meille kansallisen päätäntävallan säilymisen nimenomaan sellaisessa päätöksenteossa, jossa pohjoismaiden erityiset olosuhteet on tärkeää ottaa huomioon.

Kun Ruotsi heinäkuussa 1991 haki jäsenyyttä Euroopan unionissa, joutui Suomi vaikeaan tilanteeseen.

Omalta osaltani — silloisena ulkoasiainministerinä — lähdin siitä, että meidän on hyvin vaikea jättäytyä EU:n ulkopuolelle, jos Ruotsi liittyy siihen. Siksi ajattelin, että mekin voisimme hakea jäsenyyttä edellyttäen, että meillä olisi realistiset mahdollisuudet saada aikaan meitä tyydyttävä jäsenyyssopimus.

Lähtökohtani siis oli, että saattaisin "pitkin hampain" hyväksyä Suomen jäsenyyden Euroopan unionissa kahdella ehdolla: jos Ruotsi liittyy ja jos jäsenyyden ehdot ovat kohtuulliset.

Selvitin mahdollisen jäsenyytemme ehtoja perusteellisissa keskusteluissa, joita kävin EU:n ulkoministereiden ja komission jäsenten kanssa. Kaikissa näissä neuvonpidoissa minulle vakuutettiin, että Suomen erityisolosuhteet tultaisiin ottamaan jäsenyysneuvotteluissa asianmukaisesti huomioon. Minulle muun muassa luvattiin, että elintarviketaloutemme erityisiä ongelmia ymmärrettäisiin: sanottiin, ettei minkään EU:iin tähän mennessä liittyneen maan maatalous ole joutunut jäsenyydestä kärsimään. Näiden keskustelujen perusteella hyväksyin sen, että Suomi hakee EU:n jäsenyyttä.

Päätöstä tehtäessä korostettiin sitä, että jäsenyyden hakeminen ei vielä merkitse sitoutumista jäsenyyteen, vaan ainoastaan sitä, että selvitämme jäsenyyden ehdot ja luomme siten itsellemme kaksi vaihtoehtoa — ETA- tai EU-jäsenyyden — joista valita. Lisäksi jäsenyydelle asetettiin tiukat reunaehdot, jotka koskivat ennen muuta ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa sekä elintarviketaloutta.

Jo syksyllä 1992 saatiin varmuus siihen, että ulko- ja turvallisuuspolitiikan reunaehto voidaan saavuttaa: EU:n jäsenenäkin Suomi voi säilyttää puolueettomuutensa, jos me niin tahdomme.

Elintarviketalouden reunaehtoihin EU otti ensimmäisen kerran kantaa vasta marraskuussa 1993, jolloin komissio määritteli suhtautumisensa keskeisiin neuvottelukysymyksiin. Ministerineuvosto määritteli linjansa helmikuun alussa 1994. Nämä molemmat EU:n elimet torjui- vat täysin Suomen tärkeimmät elintarviketaloutta koskeneet reunaehdot. Kommentoin molempia kannanottoja tuoreeltaan julkisuudessa ja totesin, ettei siltä pohjalta voida sopimukseen päästä.

Kun EU-keskustelussa on tavan takaa väitetty, että kantani olisi matkan varrella muuttunut, palautan mieleen, mitä asiasta sanoin ja kirjoitin.

Reagoin julkisuudessa jo niihin ennakkotietoihin, joita komission suhtautumisesta elintarviketaloutta koskeviin Suomen neuvottelutavoitteisiin oli saatu. Helsingissä 5.11.1993 pitämässäni puheessa ilmaisin huolestumiseni niiden johdosta:

"Tavoitteeksi asetetun nopean jäsenyysaikataulun toteutuminen edellyttää sitä, että EU on omalta puoleltaan valmis hyväksymään jo neuvottelujen lähtökohdaksi oleellisen osan Suomen asettamista neuvottelutavoitteista.

Suomen liittyminen Euroopan unioniin ei ole perusteltavissa kansantaloudellisesti, ellemme saa aikaan jäsenyysratkaisua, joka turvaa oman elintarviketuotantomme säilymisen ja kehittymisen. Maatalousneuvotteluilla on siten keskeinen merkitys koko jäsenyyshankettamme ajatellen."

Heti komission kannanoton jälkeen kirjoitin asiasta kolumnin, joka julkaistiin Suomenmaassa 26.11.1993. Arvostelin kannanottoa selkein sanoin. Muistutin siitä, että jäsenyysneuvotteluja käydään jäsenmaiden kanssa ja toin esiin pelkoni, että jotkin jäsenmaat "vetävät vieläkin tiukempaa linjaa".

Totesin kolumnissani, ettei komission päättämältä pohjalta voida sopimukseen päästä. Komission kannanottojen perusteella esitin epäilyn, että sen tahto laajentua oli hiipunut. Kirjoitin näin:

"Nyt on tärkeää saattaa jäsenmaiden tietoon se, etteivät komission kannanotot tyydytä meitä. Komission päätökset työnsivät jäsenyysneuvottelut huonoon putkeen. Tilanne vaikeutuu edelleen, jos jäsenmaat asettuvat yksiselitteisesti tukemaan komission linjaa tai jos ne jopa pitävät sitä hakijamaiden kannalta liian myönteisenä."

Joulukuun 3. päivän Suomenmaassa jatkoin asiasta näin:

"Oma kantani on ollut alusta alkaen selvä, eikä se ole matkan varrella muuttunut. Jäsenyyden hakeminen oli oikea ratkaisu: selvitämme nyt jäsenyyskysymystä oikeaan aikaan ja oikeassa seurassa. Jäsenyydelle olen asettanut tiukat reunaehdot — vain niiden toteutuessa voin tukea Suomen jäsenyyttä. Jäsenyyteen otan kannan vasta sitten, kun todelliset vaihtoehtomme ovat tiedossa. Silloin teen omalta osaltani kokonaisarvion siitä, mikä on Suomen etu."

Jälleen esitin epäilyni siitä, että unioni ei haluaisikaan laajentua ja sen vuoksi se ajaa neuvotteluissa äärimmäisen kovaa linjaa:

"Mikään Unionin jäsenmaa ei tietenkään ilmoita, että se vastustaa laajentumista. Kunkin jäsenmaan todellinen tahto ilmenee neuvotteluissa. Ne, jotka tukevat laajentumista, ovat valmiit ottamaan hakijamaiden olosuhteet huomioon siten, että niiden jäsenyys käy mahdolliseksi. Ne, jotka vastustavat uusien jäsenten ottamista, ajavat neuvotteluissa kohtuuttoman kovaa linjaa. Ainakin toistaiseksi EU:n yhteisen kannan ovat sanelleet kovan linjan maat."

"Euroopan komission kannanotto Suomen neuvottelutavoitteisiin oli paha pettymys, sillä sekä komission että jäsenmaiden edustajat olivat periaatetasolla hyväksyneet Suomen tavoitteet. On kuitenkin muistettava, että neuvottelut käydään kahdentoista jäsenmaan kanssa. Niille on nyt viestitettävä, ettei komission kannanotto luo pohjaa neuvotteluille. Jos nopeaan neuvotteluaikatauluun pyritään, on EU:n hyväksyttävä jo neuvottelujen lähtökohdaksi oleellinen osa meidän neuvottelutavoitteistamme."

Kun ministerineuvosto oli tehnyt helmikuun alussa 1994 omat ratkaisunsa, kirjoitin Turun Sanomissa (11.2.1994), että pahat aavistukseni olivat toteutuneet:

"Nyt on ministerineuvosto tehnyt omia päätöksiään. Sekä maatalous- että aluepolitiikassa sen linja on vielä kovempi kuin komission. Näistä aineksista on hyvin vaikea päästä ratkaisuun sen ajan puitteissa, joka on käytettävissä."

"Hakijamaat joutunevat lähiviikkoina hyvin vaikeaan valintatilanteeseen. Tarjolla tullee olemaan jäsenyys ehdoilla, jotka eivät läheskään vastaa hakijamaan neuvottelutavoitteita. EU ilmeisesti vakuuttaa, ettei parempia ehtoja ole tarjolla myöhemminkään. Se saattaa painostaa EFTA-maita silläkin mahdollisuudella, että ehdot myöhemmin huononisivat, kun mukaan jäsenyysneuvotteluihin tulisivat myös eräät itäisen Keski-Euroopan maat. Hakijamailla on toisaalta vahvat perusteet olettaa, että neuvotteluja jatkamalla voidaan saavuttaa paremmat jäsenyyden ehdot.

Oma kantani on ollut ja on se, että Suomen hallituksen tulee tehdä vain sellainen sopimus, joka on meille edullinen ja joka todennäköisesti on kansanäänestyksessä läpivietävissä. Jotta sopimus voitaisiin tehdä, tulisi Euroopan Unionin hyväksyä oleellinen osa Suomen jäsenyystavoitteista. Nyt esitetyltä pohjalta sopimukseen ei voida päästä."

Jälleen esitin sen vahvan epäilyni, että kovien kannanottojen takana oli eräiden jäsenmaiden pyrkimys kaataa neuvottelut kohtuuttomiin ehtoihin ja tiukkaan aikatauluun.

Minulle käsittämättömästä syystä hallitus kuitenkin hyväksyi EU:n sanelemat ehdot, ja sopimus syntyi 1.3.1994.

Olin valmis antamaan hallitukselle mahdollisuuden selvittää, olisiko jäsenyys hyväksyttävissä, jos siihen liitettäisiin ns. kotimainen tukipaketti. Kun jäsenyysratkaisun kokonaisuus oli nähtävillä, jouduin lopullisesti toteamaan, ettei sopimus ole hyväksyttävissä.

Pyrin kaikin voimin vaikuttamaan siihen, ettei Suomi allekirjoittaisi sopimusta.

Keskusta oli alun perin hyväksynyt Suomen liittymisen Euroopan unioniin vain siinä tapauksessa, että Ruotsi liittyisi siihen ja että jäsenyyden ehdot olisivat hyväksyttävät. Kumpikaan näistä ehdoista ei ollut täyttynyt. Jäsenyysehdot olivat kohtuuttomat. Lisäksi oli todennäköistä, ettei Ruotsikaan liittyisi unioniin, jos me hylkäisimme jäsenyyden.

Kun Keskustan eduskuntaryhmä ja puoluekokous kuitenkin hyväksyivät Suomen EU-jäsenyyden, sopimus allekirjoitettiin ja asia siirrettiin kansanäänestyksen kautta eduskunnan päätettäväksi.

Pyrin parhaani mukaan siihen, että sopimus olisi tullut hylätyksi kansanäänestyksessä.

Olen vakuuttunut siitä, että sopimus olisi tullut hylätyksi, jos äänestäjillä olisi ollut täydelliset tiedot siitä, mitä jäsenyys merkitsee ja mikä olisi ollut sen vaihtoehto.

Nyt on eduskunnan päätettävä sopimuksen hyväksymisestä tai hylkäämisestä. Ruotsin kansanäänestys järjestetään 13.11.1994, joten mietintöä laatiessamme emme ole siten tienneet, mikä on Ruotsin ratkaisu. Omalta osaltani olen jäsenyyssopimuksen hylkäämisen kannalla siinäkin tapauksessa, että Ruotsi liittyisi unioniin, sillä jäsenyyden ehdot eivät ole hyväksyttävät.

————

Kun Suomen mahdollisesta EU-jäsenyydestä ryhdyttiin keskustelemaan, todettiin, että maamme talouselämä on saamassa ETA-sopimuksen kautta lähes samat edut kuin mitkä jäsenyys tarjoaisi. Ainoa taloudellisesti merkittävä muutos jäseneksi liityttäessä olisi se, että myös elintarviketalous integroitaisiin EU-järjestelmään.

Tästä syystä yleinen lähtökohta oli se, että jäsenyys on meille kansantaloudellisesti edullinen vain siinä tapauksessa, että saamme neuvotelluksi jäsenyysehdot, jotka turvaavat oman elintarviketaloutemme tulevaisuuden. Tästä syystä jäsenyydelle asetettiin tiukat ennakkoehdot, reunaehdot, ennen muuta elintarviketalouteen liittyen. Ne täsmentyivät myöhemmin hallituksen esittämiksi neuvottelupositioiksi.

Elintarviketalouden osalta jäsenyydelle asetettiin kaksi oleellista reunaehtoa. Ensiksikin edellytimme, että EU:n yhteistä maatalouspolitiikkaa — siihen liittyvää epäsuotuisien alueiden tukijärjestelmää (LFA) — täydennetään uudella pohjoisen maatalouden tukijärjestelmällä, joka korvaa suomalaisille viljelijöille ne ylimääräiset kustannukset, jotka johtuvat kylmästä ilmastosta, lyhyestä kasvukaudesta ja muista luonnonolosuhteista. Järjestelmä tuli ulottaa koko Suomeen ja se tuli rahoittaa yhteisesti. Toinen reunaehto oli se, että elintarvikkeiden yhteismarkkinoihin siirrytään pitkän siirtymäkauden kautta rajasuojaa asteittain purkaen.

Nämä tärkeimmät reunaehdot jäivät täyttymättä. Tästä syystä jäsenyysehdot ovat sekä elintarviketalouden että veronmaksajien kannalta täysin kohtuuttomat. Tämä näkyy erityisen selvästi siitä, että jäsenyyssopimuksen tueksi on jouduttu solmimaan mittava kotimainen tukipaketti. Tämä paketti on — itse jäsenyyssopimuksen huonouden vuoksi — yhtä aikaa sekä liian pieni että liian suuri.

Vaikka tukipaketti toteutuisi sellaisenaan, arvioidaan Suomen elintarviketeollisuuden menettävän tuntuvan osan kotimaan markkinoistaan. Tämän menetyksen korvaaminen viennillä on käytännössä mahdotonta. Teollisuustuotannon supistuminen johtaisi ainakin vastaavansuuruiseen maataloustuotannon vähenemiseen. Samanaikaisesti maataloustuotanto pienenee myös sen vuoksi, että itse maatalouden kilpailuedellytykset ovat heikot. Elintarviketalouden supistumisen vuoksi kymmenettuhannet viljelijät sekä kymmenettuhannet elintarviketalouden palkansaajat ja yrittäjät joutuisivat työttömiksi, valtiontalouden alijäämä kasvaisi ja vaihtotaseongelmat pahenisivat.

Jäsenyyden ehdot ovat kohtuuttomat myös valtiontaloudelle ja veronmaksajille. Suomesta tulisi nettomaksaja myös EU:n maatalousbudjetissa: saisimme jäsenmaksujemme vastineeksi pienemmän maataloustuen kuin mitä nykyiset jäsenmaat keskimäärin saavat. Suomalaiset veronmaksajat joutuisivat tukemaan meitä vauraampien maiden — mm. Ranskan, Saksan, Alankomaiden ja Tanskan — maataloutta. Tämän lisäksi joutuisimme itse huolehtimaan oman elintarviketaloutemme kilpailuedellytyksistä.

Aluepolitiikkaa koskeva neuvottelutulos on tasoltaan tyydyttävä, mutta EU-jäsenyyden oloissa aluepolitiikkamme laatu heikkenisi. Tämä johtuu ennen muuta siitä, että jäsenyydestä eniten kärsivien Itä- ja Pohjois-Suomen alueiden — erityisesti kuutosalueen — suhteellinen asema heikkenisi nykyiseen verrattuna. Lisäksi ne tulisivat enemmän riippuvaisiksi kotimaisesta rahoituksesta kuin muut tukialueet.

Kun EU:lta saatavan aluepoliittisen rahoituksen ehtona on, että kotimainen osuus on uutta — aikaisemman aluepoliittisen tuen lisäksi tulevaa — rahaa, kasvattavat aluepolitiikankin rahoitustarpeet budjettialijäämää. Lisäksi on käymässä niin, että jäsenyys johtaa EU:n aluepolitiikasta huolimatta maamme alueellisten kehityserojen lisääntymiseen, joten aluepolitiikkaankin on varauduttava liittämään erityinen kotimainen tukipaketti.

Liittymisehtojen epäedullisuus johtaa siihen, että jäsenyys kasvattaa valtiontalouden rakenteellista alijäämää ainakin 10—15 miljardilla markalla. Tämä koostuu nettomaksuista EU:lle, kotimaisesta tukipaketista, oman elintarviketaloutemme supistumisesta sekä alkoholitulojen vähenemisestä. Valtiontalouden lisääntyvät vaikeudet johtavat entistä ankarampiin julkisen talouden säästöihin ja muun muassa siihen, että valtion ja kuntien työvoimaa joudutaan kovalla kädellä vähentämään.

Näiden neuvottelutuloksen huonoudesta johtuvien taloudellisten menetysten lisäksi jäsenyys aiheuttaisi meille myös sellaisia taloudellisia vaikeuksia, jotka johtuvat EU:n perusluonteesta.

Ensiksikin: Euroopan unioni on myös tulliliitto. Jäseneksi liittyessämme joutuisimme luopumaan omasta kauppapolitiikastamme ja tullijärjestelmästämme.

Suomen ja EU:n ulkotullien ja muiden kaupan esteiden yleistaso on samaa luokkaa, mutta järjestelmien rakenne on hyvin erilainen. Tämä johtuu siitä, että meillä on erilaiset intressit. EU:ssa tuotantopohja on laajempi kuin Suomessa. Siksi monilla raaka-aineilla, puolivalmisteilla, komponenteilla ja lopputuotteilla on EU:ssa korkeampi tullisuoja kuin Suomessa.

Suomen teollisuus, ammattiyhdistysliike ja valtiovalta ovat yhdessä luoneet tulli- ja kiintiöjärjestelmän, joka on paras mahdollinen oman maamme yrityksille ja kuluttajille. EU:n tulliunioniin liityttäessä joutuisivat sekä teollisuus että kuluttajat kärsimään. Tämän vastapainona saavutettaisiin joitakin etuja, mutta haitat olisivat selvästi hyötyjä suuremmat.

Toiseksi: Maastrichtin sopimuksen mukaisesti EU:sta on muodostumassa talous- ja rahaliitto (EMU). Jo tämän vuosikymmenen loppuun mennessä on määrä siirtyä EMUn kolmanteen vaiheeseen, jolloin perustetaan yhteinen keskuspankki ja siirrytään yhteiseen valuuttaan.

On hyvin kyseenalaista, onko yhteiseen valuuttaan siirtyminen yleensäkään järkevää Euroopan oloissa. Monet asiantuntijat ovat sitä mieltä, ettei läntinen Eurooppa ole ns. optimaalinen valuutta-alue. He ovat epäilleet, että täysin kiinteät valuuttakurssit tai yhteinen valuutta johtaisivat suuriin ongelmiin ennen muuta siten, että alueelliset erot kärjistyisivät. Jotkut ovat todenneet, että yhteiseen valuuttaan siirtyminen edellyttäisi keskitetyn liittovaltiorakenteen muodostamista, millä rahaliiton ongelmia voitaisiin lievittää.

Suomen kansantalouden rakenne poikkeaa oleellisesti EU:n keskieurooppalaisten jäsenmaiden talouksien rakenteesta. Siksi meidän mukanaolomme EMUn kolmannessa vaiheessa olisi hyvin ongelmallista. Se edellyttäisi, että meillä olisi järjestelmä, jossa sekä nimellispalkkoja että nimellisiä kantohintoja voitaisiin suhdannetilanteen niin vaatiessa myös alentaa. Lisäksi tarvitsisimme pitkälle viedyn julkistalouden suhdannetasausjärjestelmän. Niistä huolimatta yhteisessä valuutassa mukana oleminen aiheuttaisi meille ongelmia.

Jäsenyysneuvotteluissa Suomi sitoutui osallistumaan EMUun jopa ensimmäisessä ryhmässä. Mainittakoon, että Iso-Britannia ja Tanska ovat neuvotelleet itselleen oikeuden päättää erikseen, osallistuvatko ne EMUn kolmanteen vaiheeseen. Ruotsi esitti jäsenyysneuvottelujen yhteydessä tätä koskevan varauman.

Kaiken kaikkiaan jäsenyys EU:ssa aiheuttaisi niin suuria taloudellisia menetyksiä, etteivät sen myönteiset vaikutukset niitä läheskään korvaisi. Näin ollen jäsenyys lisäisi maamme taloudellisia ongelmia, heikentäisi suomalaisten hyvinvointia ja kasvattaisi työttömyyttä.

Hallitus on perustellut Suomen liittymistä Euroopan unioniin myös sillä, että suomalaiset kuluttajat hyötyisivät tästä ratkaisusta. Aluksi luvattiin, että ruoan hinta alenisi jopa useammalla kymmenellä prosentilla. Toinen pääperuste oli se, että alkoholijuomien hinnat laskevat.

Alkoholijuomien hinnat alenevat vuosikymmenen lopulla tuntuvasti. Tämän vastapainona on se, että valtiontalouden alijäämä kasvaa ja alkoholin aiheuttamat haitat kasvavat. Budjettialijäämä kasvaisi ehkä noin 5—7 miljardilla markalla.

Nyt arvioidaan, että ruoan hinta voisi alentua keskimäärin ehkä noin viidellä prosentilla. Joidenkin elintarvikkeiden hinnat alenisivat enemmän, mutta joidenkin hinnat nousisivat — lähinnä tulliliiton vaikutuksesta. Kun toisaalta monien Euroopan ulkopuolelta tuotavien muiden tuotteiden — kuten autojen — hinnat nousisivat, jäisi kuluttajan saama rahallinen hyöty hyvin vähäiseksi. Kun otetaan huomioon jäsenyydestä veronmaksajille aiheutuva menetys, on sen taloudellinen kokonaisvaikutus kuluttajien kannalta kielteinen.

Toisaalta kuluttajat joutuisivat kärsimään sen vuoksi, että kuluttajansuoja heikkenisi. Jo ETA-sopimukseen liittynyt harmonisointi on aiheuttanut ongelmia. Kun sähkölaitteiden ennakkotarkastuksesta luovuttiin, on kauppoihin kulkeutunut jopa hengenvaarallisia tuotteita. EU-jäsenyyden myötä elintarvikkeiden ja rehujen tuonti vapautuisi siten, että Suomeen leviäisi monia sellaisia kasvi- ja eläintauteja, joita meillä nyt ei ole tai jotka ovat meillä hallinnassa. Muun muassa salmonellaongelman leviämisestä Suomeen olisi vakavia haittoja.

Euroopan unioniin liittymistä on perusteltu myös sillä, että voisimme osallistua nykyistä enemmän itseämme koskevaan päätöksentekoon. Tämäkään väite ei pidä paikkaansa.

Jäsenyys antaisi meille toki paremmat mahdollisuudet vaikuttaa erityisesti niihin sisämarkkinoiden kehittämistä koskeviin päätöksiin, joita nyt käsitellään ETA-järjestelmän puitteissa. Tämän vastapainona olisi kuitenkin se, että menettäisimme oleellisen osan kansallisesta päätäntävallastamme EU:lle.

Jos liitymme EU:iin, joudumme luopumaan mm. kansallisesta kauppa-, maatalous-, alue- ja rahapolitiikastamme, ja näistä asioista päättäminen siirtyy EU:n elimille ja vieläpä sellaisille — komissiolle ja keskuspankille — joissa jäsenvaltioilla ei ole lainkaan omaa edustusta. Tämä olisi suuri menetys, sillä juuri tämänkaltaisissa asioissa meidän olosuhteemme poikkeavat Keski-Euroopan oloista. Kaiken kaikkiaan jäsenyys siis merkitsisi sitä, että menettäisimme olennaisen osan mahdollisuuksistamme vaikuttaa omaan tulevaisuuteemme.

Kun Suomen mahdollisesta jäsenyydestä Euroopan unionissa ryhdyttiin keskustelemaan, pidettiin yhtenä tärkeimmistä jäsenyyden ehdoista sitä, että voisimme EU:n jäsenenäkin säilyttää puolueettomuutemme. Tätä pidettiin välttämättömänä sen vuoksi, että emme omilla ratkaisuillamme horjuttaisi Pohjois-Euroopan vakaita turvallisuuspoliittisia oloja.

Jäsenyysneuvotteluissa on voitu saada vahvistus siihen, että voimme EU:n jäsenenäkin säilyttää puolueettomuutemme, jos niin tahdomme. Turvallisuuspoliittiset ratkaisut säilyisivät siis edelleen omissa käsissämme.

Toisaalta on syntynyt suuria epäilyjä siitä, olisiko Suomella riittävä tahto säilyttää puolueettomuutensa, kun otetaan huomioon ne liittoutumispaineet, jotka jäsenyyden myötä syntyisivät. Muun muassa eduskunnan puolustusvaliokunta on yksimielisessä mietinnössään esittänyt sen arvion, että Suomen jäsenyys EU:ssa johtaisi jäsenyyteen myös Länsi-Euroopan unionissa (WEU) ja NATOssa.

Kun on syntynyt arvailuja siitä, miten EU-jäsenyys vaikuttaisi Suomen turvallisuuspoliittiseen asemaan, on myös tältä kannalta katsoen parasta, että pysymme sen ulkopuolella. Tällä tavoin voimme varmistaa sen, että Pohjois-Euroopan nykyinen rauhallinen ja vakaa tilanne voidaan säilyttää.

————

Vastustan Suomen liittymistä Euroopan unioniin ennen muuta sen vuoksi, että meille on tarjolla parempi vaihtoehto: Euroopan talousalueen kehittäminen ja Pohjolan yhteisön muodostaminen. Sen paremmuus käy ilmi, kun sitä verrataan jäsenyyteen Euroopan unionissa.

Ajatus Pohjolan yhteisöstä (PY) ei ole uusi: omalta osaltani ehdotin jo runsaat neljä vuotta sitten — keväällä 1990 — sen muodostamista.

Neuvottelut Euroopan talousalueesta (ETA) olivat tuolloin alkamassa. Sopimukseen pääseminen näytti olevan vaikeaa. Ajatukseni oli, että Pohjolan yhteisö voisi joko olla vaihtoehto ETAlle tai sitten se voisi toimia EY:n rinnalla ETAn "toisena pilarina".

ETA-neuvottelujen jo käynnistyttyä palasin asiaan Turun Sanomissa 22.6.1990 julkaistussa kolumnissani. Kirjoitukseni oli kommentti ehdotukseen, että EFTAsta muodostettaisiin "mini-EY":

"Pohjoismaat muodostavat tiiviin yhteisön, jolla on yhteinen kulttuuritausta ja samanlainen arvoperusta. Yhteiskunnalliset järjestelmät ovat yhdenmukaiset ja lainsäädäntö yhtenäistä. Käytännössä yhdentyminen on edennyt täällä jo nyt hyvin pitkälle....’Mini-EY:n’ toteuttaminen olisi paljon helpompaa täällä kuin koko EFTAn puitteissa. Mutta Pohjolan käsittävä mini-EY olisikin sama kuin ’Pohjolan yhteisö’, nykyistä huomattavasti pitemmälle viety pohjoismainen yhteistyö.

Jos Pohjolan yhteisö — PY — saataisiin muodostetuksi, saattaisi sen ja EY:n välille syntyä sen kaltainen yhteistyöjärjestelmä, jota ETA-järjestelyissä on tavoiteltu. Pohjolan yhteisö voisi kuitenkin olla paljon yhtenäisempi ja vahvempi kokonaisuus kuin heterogeenisempi EFTA. Jos tämä malli toteutuisi, olisi Länsi-Euroopassa selkeä ja toimiva yhteistyön järjestelmä: EY, Pohjolan yhteisö ja molempiin niihin erillisessä sopimussuhteessa oleva Sveitsi.

Pohjoismaiseen yhteistyöhön olisi nyt joka tapauksessa panostettava. Jos nimittäin ETA-sopimus kaikista vaikeuksista huolimatta saadaan aikaan, voisi Pohjolan yhteisö toimia dynaamisena elementtinä sen puitteissa."

Nämä ajatukset eurooppalaisen yhteistyön tulevasta arkkitehtuurista perustuivat ennustukseen, jonka kolumnissani esitin: EFTA-maiden rintama hajoaa, kun Itävallasta tulee joka tapauksessa EY:n jäsen ja Sveitsi alkaa kulkea aivan omia teitään.

Nyt kun ratkaisun hetket ovat käsillä, olemme tulleet tilanteeseen, jossa neljä vuotta sitten esittämäni integraatiomalli voisi toteutua. Sveitsi ei tullut mukaan ETA-järjestelmään, eikä siitä näillä näkymin tule myöskään EU:n jäsen. Viimeisimmät tiedot viittaavat siihen, että Sveitsi tekee EU:n kanssa sen kaltaisen erillissopimuksen, jota neljä vuotta sitten ennakoin. Itävalta puolestaan liittyy joka tapauksessa EU:iin.

Jos Suomi, Ruotsi ja Norja jäävät EU:n ulkopuolelle, voimme muodostaa esittämäni Pohjolan yhteisön.

Neljä vuotta sitten ajatus Pohjolan yhteisöstä ei synnyttänyt kovin suurta mielenkiintoa sen vuoksi, että pohjoismaissa alettiin yhä enemmän keskustella EY-jäsenyydestä. Nyt se ja ETA voivat yhdessä tarjota Pohjolan kansoille todellisen vaihtoehdon EU-jäsenyydelle.

Jotkut ajattelevat, että Pohjola on liian pieni yksikkö selviytyäkseen tulevaisuuden Euroopassa. Tämä ei ole totta — sen osoittaa meille Kanadan esimerkki.

Kanadan talous on yhdentynyt Yhdysvaltojen talouden kanssa enemmän kuin pohjoismaiden talous Euroopan unionin jäsenmaiden talouksiin. Aikaisempia kahdenvälisiä kauppa- ja yhteistyösopimuksia täydentää nyt pohjoisamerikkalainen vapaakauppasopimus, EFTAa muistuttava NAFTA. Suhteellisen pienestä väkiluvustaan — noin 27 miljoonaa asukasta — huolimatta Kanada on saavuttanut vahvan kansainvälisen aseman; se on mm. G-7-ryhmän jäsen.

Kanada haluaa säilyttää itsenäisyytensä erityisesti ulko-, kauppa- ja talouspolitiikassa sekä elintarviketaloudessa, joten se ei voisi ajatellakaan EU-sopimuksen kaltaista järjestelyä eikä liittymistä Yhdysvaltoihin. Kanada on erilainen kuin Yhdysvallat — siksi se haluaa päättää itse omista asioistaan. Samasta syystä Pohjolan tulisi pysyttäytyä EU:n ulkopuolella ja tyytyä ETA-yhteistyöhön.

Pohjoismaiden yhteenlaskettu väkiluku on lähes yhtä suuri kuin Kanadan. Yhteistyötään tiivistämällä ne voisivat muodostaa yhteisön, jolla voisi olla merkittävä asema sekä eurooppalaisessa yhteistyössä että maailmanlaajuisesti. Euroopan talousalueen, ETAn, ansiosta Pohjolansuhde EU:iin olisi kuitenkin läheisempi kuinKanadan suhde Yhdysvaltoihin.

Pohjolan yhteisö olisi siis pohjoismaiden yhdessä muodostama valtiollinen yhteenliittymä — samankaltainen kuin Euroopan unioni on laajemmissa puitteissa, mutta selvästi löyhempi.

Pohjolan yhteisön varsinaisia jäseniä olisivat ainakin Islanti, Norja, Ruotsi ja Suomi. Tanska voisi joko siirtyä EU:sta PY:öön tai olla PY:ssä mukana tavalla, joka sopii Euroopan unionin jäsenmaalle. Pohjolan yhteisöön kuuluisi vajaat 25 miljoonaa ihmistä, ilman Tanskaakin vajaat 20 miljoonaa.

Pohjolan yhteisön toimielimet voisivat olla samankaltaiset kuin Euroopan unionin, mutta päätösvalta olisi kaikessa oleellisessa jäsenmailla itsellään.

Nyt kun Itävalta on liittymässä Euroopan unioniin, muodostaisi Pohjolan yhteisö Euroopan talousalueen EFTA-pilarin. EFTA voitaisiin lakkauttaa ja siirtää sen tärkeimmät tehtävät PY:lle. ETAsta muodostuisi näin ollen EU:n ja PY:n keskinäinen yhteistyöelin. Sveitsillä olisi kahdenvälinen sopimus kummankin kanssa.

ETA on alun perin tarkoitettu dynaamiseksi, kehittyväksi yhteistyöjärjestelmäksi, joten sen kautta vaikutusmahdollisuuksiamme voitaisiin nykyisestään lisätä. Tätä helpottaisi se, että yhteistyön rakenteet yksinkertaistuisivat, kun PY hoitaisi ne ETA-yhteistyön tehtävät, jotka nyt kuuluvat EFTAlle. Kun ETA olisi pysyvä järjestelmä, olisi EU:kin kiinnostunut sen kehittämisestä.

Kehitettynäkään ETA ei tietystikään antaisi aivan samanlaisia vaikutusmahdollisuuksia kuin jäsenyys EU:ssa. Näin ollen olisimme edelleen sivussa osasta sellaista päätöksentekoa, joka vaikuttaa meihin. Tämän eroavuuden merkitystä ei pidä kuitenkaan liioitella.

Kun tarkastellaan meidän vaikutusmahdollisuuksiamme kokonaisuudessaan, osoittautuu Pohjolan yhteisö paljon paremmaksi vaihtoehdoksi kuin EU-jäsenyys.

Jäsenyys EU:ssa merkitsisi muun muassa sitä, että pohjoismaiden oma kauppa-, alue- ja maatalouspolitiikka loppuisivat ja niitä koskeva päätöksenteko siirtyisi unionille. Euroopan talous- ja rahaliiton toteutuessa menettäisimme oman rahapolitiikkamme. Näillä elintärkeillä aloilla vaikutusmahdollisuutemme vähenisivät ratkaisevalla tavalla. Tämä olisi suuri vahinko, sillä näillä politiikan lohkoilla Pohjolan mailla on aivan erilaiset olosuhteet ja intressit kuin EU:n nykyisillä jäsenmailla.

Jos jättäydymme EU:n ulkopuolelle, voimme säilyttää kansallisen talous-, kauppa-, alue- ja maatalouspolitiikkamme. Jos me tahdomme, voimme ottaa näitä yhteistyöaloja Pohjolan yhteisön toimintapiiriin tavalla, joka on kaikille jäsenmaille edullista.

Pohjolan yhteisössä — toisin kuin EU:ssa — kaikki tärkeät päätökset tehtäisiin yksimielisesti. Jos menisimme joltakin osin ylikansalliseen päätöksentekoon, voisi kukin pohjoismaa huolehtia omista eduistaan paljon paremmin kuin valtavassa EU-koneistossa.

Pohjolan yhteisö ja Euroopan unioni neuvottelisivat siitä, mihin vedetään ETA-yhteistyön rajat. Myöhemmin tätä rajaa voitaisiin joustavasti tarkistaa.

Uudessa Euroopassa Pohjolan yhteisön toimintapiiriin voisivat kuulua myös turvallisuuspoliittiset kysymykset.

Pohjoismaiden turvallisuuspoliittiset perusratkaisut voisivat säilyä nykyisellään. Norja ja Tanska olisivat edelleen NATOn jäseniä säilyttäen sen omaehtoisen rajoituksen, että ne eivät rauhan aikana ota alueelleen ydinaseita eivätkä vieraita tukikohtia. Ruotsi ja Suomi säilyttäisivät puolueettomuutensa: ne eivät olisi liittosuhteessa muihin valtioihin, niillä olisi itsenäinen puolustus ja ne pyrkisivät pysyttäytymään sotilaallisten selkkausten ulkopuolella. Islanti olisi NATOn jäsen, kuten nytkin.

Pohjoismaat voisivat tiivistää yhteydenpitoaan sotilaallisen turvallisuuden kysymyksissä ja käydä niistä avointa keskustelua. Yhteistyötä voitaisiin lisätä mm. ilmatilan ja merien vartioinnissa sekä puolustustarviketeollisuudessa.

Pohjolan yhteisön turvallisuusyhteistyö ylläpitäisi ja vahvistaisi koko Pohjois-Euroopan vakautta. Kun Suomi ja Ruotsi säilyttäisivät edelleen puolueettomuutensa, ei Venäjä kokisi sitä uhkaksi omalle turvallisuudelleen. Venäjä voisi luottaa siihen, että Suomi ja Ruotsi pyrkisivät pysyttäytymään sotien ja selkkausten ulkopuolella eivätkä sallisi alueensa käyttämistä hyökkäystarkoitukseen.

Pohjolan oman turvallisuusjärjestelmän luominen olisi joka suhteessa selvästi parempi vaihtoehto kuin se, että Suomi ja Ruotsi luopuisivat puolueettomuuspolitiikastaan ja liittoutuisivat Länsi-Euroopan unionin (WEU) ja sitä kautta myös NATOn puitteissa, mihin EU-jäsenyyden epäillään joka tapauksessa johtavan.

Pohjolan yhteisöllä olisi samankaltainen ulko- ja turvallisuuspoliittinen yhteistyö kuin Euroopan unionilla. Tähän meidän olisi helppo päästä, sillä pohjoismaiden ulkopoliittiset kannanototja toimintalinjat ovat hyvin lähellä toisiaan — lähempänä kuin EU-maiden politiikkaa. Niillä on samankaltainen suhtautuminen Venäjäänja yleensäkin itäiseen Eurooppaan. YK:ssa ja ETYKissä — muun muassa rauhanturvatyössä — niiden olisi helppo esiintyä ja toimia yhtenäisesti. Tarvittaessa kansalliset linjat voisivat kuitenkin poiketa toisistaan.

Pohjolan yhteisön jäsenmaat voisivat säilyttää kansallisen kauppapolitiikkansa, jos ne niin tahtovat. Toisaalta niiden olisi ehkä viisasta muodostaa tulliunioni ja siirtyä yhteiseen kauppapolitiikkaan. Tässäkin voitaisiin olla joustavia ja sallia kansallisia poikkeuksia.

Pohjolan tulliunioni olisi pohjoismaille selvästi edullisempi vaihtoehto kuin niiden mukanaolo EU:n tulliliitossa.

Jos Pohjola muodostaisi oman tulliunionin, voisimme mitoittaa tullit ja muun tuontisuojan omien etujemme pohjalta. Voisimme suojella omia arkoja alojamme. Voisimme luoda olosuhteet, joissa kansalaiset ja yritykset voisivat vapaasti ostaa raaka-aineet, komponentit ja lopputuotteet sieltä mistä niitä edullisimmin saa. Voisimme käydä esimerkiksi Japanin, Yhdysvaltain ja Venäjän kanssa kauppaneuvotteluja, joissa voisimme saada vastavuoroisia etuja sen vuoksi, että kohtelemme niitä paremmin kuin EU. Kun kauppapolitiikka olisi omissa käsissämme, voisimme päättää itse myös siitä, kuinka ja missä tahdissa poistamme kaupan esteitä itsemme ja toisaalta entisten sosialististen maiden ja kehitysmaiden väliltä.

Kauppapolitiikan harmonisoiminen loisi vakautta ja se tekisi Pohjolasta nykyistä houkuttelevamman kauppa- ja yhteistyökumppanin, alueen, jonne myös halukkaasti investoitaisiin.

Jos pohjoismaat jättäytyvät EU:n ulkopuolelle, ne säästävät vuosittain yhteensä ehkä noin 15 miljardia markkaa nettomaksujaan EU:lle — niiden "ulkomaanavun" menot olisivat siis pienemmät.

Jos pohjoismaat käyttäisivät vaikkapa vain murto-osan näistä varoista muuhun ulkomaanapuun, ne voisivat oleellisesti kasvattaa panostustaan kehitysyhteistyöhön, kansainväliseen ympäristönsuojeluyhteistyöhön ja itäisen Euroopan maiden avustamiseen. Osa tästä tuesta voitaisiin kanavoida Pohjolan yhteisön kautta.

Suomen ja muiden pohjoismaiden jäsenyys Euroopan unionissa aiheuttaisi tuntuvia kansantaloudellisia menetyksiä. Kaikki pohjoismaat olisivat EU:ssa merkittäviä nettomaksajia. Jokaisen pohjoismaan — Ruotsinkin — elintarviketalous joutuisi kärsimään jäsenyydestä. Kauppapolitiikka muuttuisi yritystemme ja kansalaistemme etujen vastaisesti.

On väitetty, että jäsenyys olisi kuitenkin pohjoismaille kansantaloudellisesti edullinen sen vuoksi, että ne tätä kautta saisivat paremman "imagon", minkä ansiosta investoinnit ja taloudellinen toimeliaisuus lisääntyisivät. Nämä jäsenyyden edut eivät kuitenkaan riittäisi korvaamaan sen aiheuttamia taloudellisia ja työllisyysmenetyksiä.

Pohjolan yhteisön muodostaminen olisi pohjoismaille kiistattomasti edullisempi ratkaisu kuin EU:iin liittyminen. PY ei synnyttäisi niitä haittoja, joita EU-jäsenyys toisi tullessaan. Toisaalta PY voisi antaa lähes saman — jossakin suhteessa ehkä paremmankin — imagoedun kuin EU-jäsenyys.

Pohjolalla — Skandinavialla — on myönteinen kuva maailman kansojen keskuudessa — myönteisempi kuin Euroopan unionilla. Japanissa, Yhdysvalloissa, Venäjällä ja koko kolmannessa maailmassa pohjoismaat koetaan valtioryhmäksi, jonka kanssa oltaisiin mielellään yhteydessä ja yhteistyössä.

Pohjolan yhteisön piirissä pyrittäisiin edistämään teollisuuden ja muun yritystoiminnan sekä energiatalouden pohjoismaisia yhdentymisratkaisuja. Yhteisö ja sen jäsenvaltiot voisivat tukea näitä ratkaisuja kansainvälisten sopimusten sallimissa puitteissa. Tästä kaikki pohjoismaat hyötyisivät.

Kullakin Pohjolan yhteisön jäsenmaalla olisi kansallinen maatalouspolitiikka ja itsenäinen elintarviketalous. Pohjoismaat voisivat kuitenkin pyrkiä yhtenäistämään maatalouspolitiikkaansa ja lisäämään maataloustuotteiden keskinäistä kauppaa. Tällä tavoin voitaisiin saavuttaa EU-jäsenyyden oleelliset edut ja välttää siitä aiheutuvat haitat.

Aluepolitiikka hoidettaisiin kansallisella tasolla kunkin maan olosuhteiden ja tarpeiden mukaan. Pohjolan raja-alueille luotaisiin kuitenkin yhteisesti rahoitettavia aluepoliittisia ohjelmia.

Ympäristöpolitiikassa Pohjola voisi määritellä tiukemmat normit kuin EU:ssa sovelletaan. Pohjola voisi toimia ympäristöpolitiikan edelläkävijänä Euroopassa ja koko maailmassa.

Energiataloudessa pohjoismaat ovat jo nyt monessa suhteessa kansainvälisen kehityksen kärjessä. Ruotsin esimerkkiä seuraten Pohjola voisi kehittyä maailman johtavaksi bioenergian tuottajaksi. Puun ja turpeen käyttöä energianlähteenä voidaan tuntuvasti lisätä. Ylijäämäpelloilla voitaisiin tuottaa biopolttoaineita. Pohjolan yhteisö rakennuttaisi kaasuputken Norjasta Ruotsin kautta Suomeen.

Pohjoismailla on jo yhteinen kansalaisuus sanan "eurooppalaisessa" merkityksessä. Pohjola muodostaa passiunionin. Ihmisten liikkuminen yli rajojen on vapaata, rajatarkastuksia ei juurikaan ole. Ulkorajojen tiukan valvonnan ansiosta kansainvälistymisen haittoja on voitu ehkäistä. Pohjoismaiden kansalaisilla on äänioikeus muiden pohjoismaiden paikallisvaaleissa. Sosiaaliturvasopimuksen ja muiden pohjoismaisten sopimusten ansiosta meidän on helppo matkustaa, asua ja elää missä tahansa Pohjolan alueella.

Pohjolan yhteisössä voisimme edelleen parantaa sen kansalaisten mahdollisuutta liikkua ja toimia koko sen alueella. Ulkoinen rajakontrolli pidettäisiin edelleen riittävän tiukkana. Pohjolan yhteisö voidaan muodostaa, jos pohjoismaiden kansat niin tahtovat. Yhteisön syntyminen edellyttää sitä, että Norja, Ruotsi ja Suomi jättäytyvät EU:n ulkopuolelle. Jos näin käy, on Pohjolan yhteisön kehittäminen ainoa vaihtoehto, ja se toteutuu.

————

Pohjoismaiden hallitukset ovat pyrkineet varmistamaan oman maansa liittymistä Euroopan unioniin järjestämällä kansanäänestykset siten, että Suomi äänesti ensimmäiseksi, Ruotsi meidän jälkeemme ja Norja viimeiseksi.

Suomessa yleinen mielipide on ollut myönteisin jäsenyydelle ennen muuta sen vuoksi, että sen on koettu antavan turvallisuutta suhteessa Venäjään. Kun suomalaiset saatiin laajalti uskomaan, että Ruotsi joka tapauksessa liittyy EU:iin, monet äänestivät jäsenyyden puolesta nimenomaan tästä syystä.

Suomessa kansanäänestyksen tulos oli odotettu: enemmistö tuki Suomen jäsenyyttä Euroopan unionissa. Nyt pyritään väen väkisin — jopa eduskunnan vakiintuneita työtapoja ja valiokuntatyön sääntöjä rikkoen — lyömään Suomen jäsenyys lopullisesti kiinni ennen Ruotsin kansanäänestystä. Tällä tavoin pyritään luomaan pakkotilanne, jossa ruotsalaisilla ei olisi muuta mahdollisuutta kuin äänestää "kyllä". Tämä pyrkimys näkyy siinäkin, että Ruotsin hallitus on kiirehtinyt tulkitsemaan Suomen kansanäänestyksen tuloksen olevan jo lopullinen päätös. Tällä perusteella on väitetty, ettei "Pohjolan unionia" enää voida muodostaa eikä Ruotsilla siten ole mitään vaihtoehtoa EU-jäsenyydelle. Ruotsissa jäsenyyden kannatus ja vastustus ovat tasoissa siitäkin huolimatta, että suurin osa ruotsalaisista ilmeisesti uskoo Suomen liittyvän joka tapauksessa unioniin. Kun eduskunnan päätös tehdään vasta Ruotsin kansanäänestyksen jälkeen, naapurimaamme äänestäjille selviää, että heillä on todellinen ja houkutteleva vaihtoehto EU-jäsenyydelle — että heillä on todellinen valinnan mahdollisuus.

Ruotsille Pohjolan yhteisön muodostaminen on erityisen edullista. EU:ssa Ruotsi olisi yksi "pienistä" jäsenmaista, mutta kuitenkin suuri maksaja. PY:ssä Ruotsi olisi johtava maa.

Norjalle ja erityisesti Islannille Pohjolan yhteisön muodostaminen olisi paljon helpompi ja mieluisampi vaihtoehto kuin Euroopan unioniin liittyminen.

Tanskakin voisi ehkä harkita siirtymistä EU:sta PY:öön, mikä ilmeisesti voisi ETA-yhteistyön puitteissa käydä päinsä. Tällöin EU:sta eroaminen voisi olla mahdollista, kun sille olisi vaihtoehto. Tällöin EU:n muut jäsenmaat voisivat hyväksyä Tanskan eroamisen, kun se olisi osa koko Euroopan kattavaa pyrkimystä kohti järkevää eurooppalaisen yhteistyön arkkitehtuuria.

Kynnyskysymys Tanskalle olisi ilmeisesti maatalous. Ainakin näin ennalta ajatellen tuntuisi mahdolliselta, että maatalouden ja elintarviketeollisuuden pohjoismainen yhteistyö ja työnjako voisivat tarjota Tanskalle merkittäviä etuja. Jos Tanska samanaikaisesti siirtyisi nykyistä luonnonmukaisempaan tuotantoon ja liittyisi siten Pohjolan "laatuliittoon", se voisi arvioida PY-jäsenyyden itselleen edullisemmaksi kuin mukanaolon EU:ssa.

————

Pohjolan EFTA-maiden EU-ratkaisuilla on laajempi kansainvälinen tausta, ja ne saattavat vaikuttaa koko eurooppalaisen yhteistyön arkkitehtuurin muodostumiseen, mihin jo edellä viittasin.

Viimeaikainen eurooppalaisen yhteistyön kehitys ei ole perustunut rationaaliseen harkintaan ja päätöksentekoon. EU:n piirissä oli aluksi pyrkimystä järkevän kokonaisuuden rakentamiseen, mutta siltä tieltä suistuttiin sivuun.

Alun perin Euroopan yhteisö ei halunnut ainakaan tässä vaiheessa laajentua. Huolellisen harkinnan ja rationaalisen päätöksenteon kautta se päätyi esittämään Euroopan talousalueen (ETA) muodostamista nimenomaan siinä tarkoituksessa, että Pohjolan EFTA-maat eivät hakisi yhteisön jäsenyyttä.

Tästä huolimatta Ruotsi päätti jättää jäsenyyshakemuksen. Tämä päätös ei perustunut huolelliseen harkintaan, eikä siitä ennakkoon keskusteltu muiden pohjoismaiden kanssa. Ruotsin silloinen sosialidemokraattinen hallitus joutui — kuten monet ruotsalaiset ovat todenneet — paniikkiin maan sisäisen taloudellisenja poliittisen tilanteen vuoksi ja haki jäsenyyttä ratkaistakseen nämä ongelmat. Molemmissa pyrkimyksissä petyttiin: talouskriisi jatkoi syvenemistään ja SDP hävisi syksyn parlamenttivaalit.

Hakiessaan jäsenyyttä Ruotsin hallitus korosti, ettei hakemuksen jättäminen vielä merkinnyt sitoutumista jäsenyyteen; Ruotsi lähti vain selvittämään jäsenyyden ehdot. Samalla puheella haki jäsenyyttä myös Suomi. Nyt molemmat hallitukset ovat painostaneet äänestäjiä ja kansanedustajia hyväksymään jäsenyyden väittäen, ettei vaihtoehtoa ole.

EU:n piirissä kaikki ajavat nyt virallisesti vireillä olevan laajennuksen toteuttamista. Runsaasti siellä on kuitenkin myös niitä, jotka katsovat, että päätös laajentumisesta oli inspiroitu ja että se oli virhe.

Jos Suomi, Ruotsi ja Norja liittyvät unioniin, näyttää laajentuminen jatkuvan saman tien myös itäiseen Keski-Eurooppaan. Eteisessä ovat jo Puola, Tshekinmaa, Slovakia, Unkari, Romania ja Bulgaria. Tämä laajennus johtanee siihen, että jäseniksi tulevat myös Kypros ja Malta sekä kaikki Baltian ja Balkanin maat. Ja tämän jälkeen ulkona ei voida enää pitää myöskään Turkkia.

Tämä näköala pelottaa monia unionin nykyisissä jäsenmaissa.

Jo nyt monet pitävät ongelmana jäsenmaiden erilaisuutta. Laajennuksessa jäsenvaltioiden määrä enemmän kuin kaksinkertaistuisi, ja mukaan tulisi suuri joukko täysin uudenlaisia kulttuureja ja yhteiskuntia. Millainen olisi näin laajan ja heterogeenisen unionin toimintakyky, kysytään.

Toisaalta pelätään, että EU:n laajeneminen Venäjän ja muiden IVY-maiden rajoille johtaisi Euroopan uuteen taloudelliseen ja poliittiseen — ehkä myös sotilaalliseen — kahtiajakoon. On muistettava, että Länsi-Euroopan unioni (WEU) — NATOn eurooppalainen pilari — on kutsunut kaikki EUn jäsenmaat omiksi jäsenikseen; WEU:in jäsenyys merkitsisi käytännössä niiden liittymistä myös NATOon.

Jos Suomi, Ruotsi ja Norja jäävät EU:n ulkopuolelle, ei ole todennäköistä, että EU laajenisi lähiaikoina itään päin. Tällöin EU todennäköisesti palaisi siihen lähtöruutuun, johon se oli aikanaan rationaalisen päätöksenteon kautta päätynyt, ja rakentaisi eurooppalaisen arkkitehtuurin aivan toiselle pohjalle. EU jatkaisi 13 jäsenmaan liittona. ETA-yhteistyöstä tulisi toimiva ja kehittyvä järjestelmä EU:n ja neljän pohjoismaan, Pohjolan yhteisön, välille. Muille jäsenyyttä hakeneille ja siitä kiinnostuneille maille luotaisiin oma monenkeskisen yhteistyön järjestelmä.

Tällainen yhteistyön arkkitehtuuri olisi hyvä Suomelle, Pohjolalle ja koko Euroopalle. Se voisi tyydyttää kaikkien Euroopan kansojen turvallisuus- ja kehitystarpeet paremmin kuin unionin laajeneminen nyt meneillään olevalla tavalla.

————

Eurooppaan on nyt syntynyt tilanne, joka avaa ainutlaatuisen mahdollisuuden pohjoismaiselle yhteistyölle. Nyt meillä on tilaisuus rakentaa yhteisten ihanteittemme mukaista Pohjolaa ja samalla vaikuttaa oleellisella tavalla muun Euroopan ja koko maailman kehitykseen.

Tämä on mahdollista, jos meillä on riittävä poliittinen tahto toimia ihanteittemme ja etujemme mukaisesti.

Avainasemassa on nyt Ruotsin kansa. Jos ruotsalaisten enemmistö äänestää "ei", jäävät ulkopuolelle myös Suomi ja Norja, ja voimme muodostaa Pohjolan yhteisön. Siksi on tär- keää, että Suomen eduskunta tekee päätöksen jäsenyyssopimuksen hyväksymisestä tai hylkäämisestä vasta Ruotsin kansanäänestyksen jälkeen.

Toisaalta on meidän itsemmekin vuoksi välttämätöntä, että Suomen eduskunta tietää jäsenyyssopimusta käsitellessään, liittyykö Ruotsi unioniin vai ei. Alun perinhän Suomen jäsenyyttä on perusteltu nimenomaan sillä, ettemme voisi olla eri asemassa kuin Ruotsi. Ruotsin ratkaisu vaikuttaa meihin oleellisesti.

Jos ruotsalaiset hylkäävät EU-jäsenyyden, on ilmeistä, ettei asia tule siellä pitkään aikaan uudelleen esille. Ruotsi ei ole riippuvainen Suomen ratkaisusta; siellä syntyisi samankaltainen tilanne kuin Norjassa edellisen kansanäänestyksen jälkeen.

Suomen asema olisi aivan mahdoton, jos liittyisimme ainoana pohjoismaana unioniin. Kaikki rajamme olisivat EU:n ulkorajoja. Jäsenyyden taloudellinen hyöty jäisi hyvin vähäiseksi, haitat ja menetykset olisivat suuret.

Hyvin todennäköistä kuitenkin olisi, ettei unioni hyväksyisi jäsenekseen vain Suomea. Laajennus pohjoiseen oli EU:n kannalta kokonaisuus. Jos Ruotsi ja Norja jäävät ulkopuolelle, siirtyy koko laajennus hamaan tulevaisuuteen — tai ei toteudu koskaan.

Näitä riskejä meidän ei tule ottaa, vaan meidän on odotettava Ruotsin kansanäänestyksen tulos ennen kuin eduskunta päättää jäsenyyssopimuksen hyväksymisestä tai hylkäämisestä.

————

Hallitus esitti eduskunnalle, että Suomen liittymisestä Euroopan unioniin päätettäisiin ns. supistettua perustuslainsäätämisjärjestystä noudattaen. Perustuslakivaliokunta on äänestyksen jälkeen yhtynyt hallituksen kantaan.

Perustuslakivaliokunnan ja ulkoasiainvaliokunnan kuulemien asiantuntijoiden enemmistö piti oikeana — legitiiminä — tavanomaista perustuslain säätämisen järjestystä. Osa heistä katsoi, että supistettu menettely olisi suorastaan perustuslakiemme vastainen tai että se vain "juuri ja juuri" täyttäisi valtiosäännönmukaisuuden — legaalisuuden — vaatimuksen.

Euroopan unioniin liittyminen vaikuttaisi niin oleellisella tavalla Suomen valtiolliseen järjestelmään ja lainsäädäntöön, että siitä tulisi ehdottomasti päättää tavanomaisessa perustuslain säätämisen järjestyksessä. Tämä merkitsisi sitä, että liittymisestä voitaisiin päättää nykyisillä valtiopäivillä vain siinä tapauksessa, että asia julistettaisiin 5/6 enemmistöllä kiireelliseksi. Muussa tapauksessa se voitaisiin hyväksyä vasta vaalien jälkeen kokoontuvilla valtiopäivillä, jolloin siihen tarvittaisiin 2/3 enemmistö.

Kun säätämisjärjestystä koskeva tulkinta on kiistanalainen, olisi se lähetettävä vielä uudelleen perustuslakivaliokunnan tutkittavaksi.

Jäsenyydestä suoritettu kansanäänestys oli neuvoa-antava. Jotta Suomi voisi liittyä EU:iin, tuli kahden ehdon täyttyä. Ensin kansan enemmistön piti antaa sille tukensa, minkä jälkeen sen piti tulla hyväksytyksi eduskunnassa sillä määräenemmistöllä, jonka perustuslakimme määräävät. Kansanäänestys ei aiheuta mitään muutosta kansanedustajien oikeuksiin ja velvollisuuksiin.

Kansanäänestyksen arvoa ja merkitystä vähentää se, etteivät jäsenyyden oleelliset ehdot olleet sitä suoritettaessa vielä kansalaisten tiedossa. Lisäksi valtiovalta antoi äänestäjille harhaanjohtavaa tietoa mm. jakamalla koteihin tiedotteen, jossa jäsenyysratkaisusta annettiin väärä kuva. Samaa tiedotetta jaettiin myös äänestyspaikoilla. Äänestäjiä johdettiin harhaan myös väittämällä, että Ruotsi liittyisi joka tapauksessa unioniin. Tosiasiassa ruotsalaisten enemmistö olisi äänestänyt omassa kansanäänestyksessään "ei", jos jäsenyys olisi tullut Suomessa hylätyksi. Tämän osoitti juuri ennen Suomen kansanäänestystä valmistunut mielipidetutkimus, jossa 63 prosenttia kantansa ilmaisseista ruotsalaisista olisi äänestänyt "ei", jos Suomi ja Norja jäisivät EU:n ulkopuolelle. Tämä tutkimustulos kuitenkin pimitettiin tiedotusvälineissä.

————

Eduskunnassa on syntynyt omituinen tilanne, kun jäsenyyskysymys pyritään väen väkisin ratkaisemaan ennen Ruotsin kansanäänestystä.

Ulkoasiainvaliokunnassa ei ollut edellytyksiä sopimuksen rauhalliseen ja perusteelliseen käsittelemiseen.

Torstaina 27. lokakuuta valiokunnan enemmistö ajoi läpi äänestyspäätöksen, että asian ensimmäinen käsittely lopetetaan, vaikka työ oli vielä pahasti kesken eikä valiokunta ollut saanut valmiiksi asianmukaista mietintöluonnosta toista käsittelyä varten.

Sunnuntaina 30.10. valiokunta päätti äänestyspäätöksellä hyväksyä puheenjohtajan tulkinnan, jonka mukaan yleiskeskustelu oli päättynyt, vaikka puheenvuoropyynnöt eivät olleet vielä loppuneet.

Molemmissa tapauksissa valiokunnan puheenjohtaja ja sen enemmistö rikkoivat mielestäni törkeällä tavalla valiokuntatyön sääntöjä.

Nyt on tärkeää, ettei samankaltainen väkivaltainen ja kansanvallan periaatteiden vastainen menettely jatku täysistuntokäsittelyssä.

Kysymys Suomen liittymisestä Euroopan unioniin on itsenäisen Suomen tärkein ratkaisu. Eduskunnan jäsenillä tulee olla mahdollisuus perehtyä huolellisesti ulkoasiainvaliokunnan laajaan mietintöön ja siihen liitettyihin vastalauseisiin ennen kuin täysistuntokäsittely voidaan aloittaa.

Sitä ei voida mitenkään hyväksyä, että täysistuntokäsittelyssä turvauduttaisiin samankaltaisiin menettelytapoihin, joita ulkoasiainvaliokunnassa käytettiin. Jos aikataulut ja menettelytavat ovat normaalit, siirtyy kolmas käsittely 13.11. jälkeiselle viikolle. Tällöin eduskunta päätöstä tehdessään tietää, mikä on Ruotsin kansanäänestyksen tulos. Tämä onkin välttämätöntä, sillä monen kansanedustajan suhtautuminen Suomen EU-jäsenyyteen riippuu ratkaisevasti siitä, liittyykö Ruotsi unioniin vai ei.

Omalta osaltani vastustaisin Suomen EU-jäsenyyttä siinäkin tapauksessa, että Ruotsi liittyisi unioniin, sillä jäsenyysehdot ovat täysin kohtuuttomat. Voisimme ainakin toistaiseksi jatkaa ETA-yhteistyön puitteissa yhdessä kahden muun pohjoismaan — Norjan ja Islannin — kanssa. Unioniin voimme liittyä myöhemminkin, jos niin tahdomme. Ehdot eivät voisi olla huonommat kuin ne, jotka nyt ovat tarjolla. Jäsenyyden lykkääntymisestä olisi meille suuri hyöty.

Edellä esitetyn perusteella ehdotan,

että eduskunta ei yhtyisi ulkoasiainvaliokunnan mietinnössä esitettyihin perusteluihin, vaan että se tekisi niihin seuraavat muutokset. (Kappaleet on numeroitu luvuittain, lukujen 6 ja 7 osalta väliotsikoittain.)

3. Suomen kansainvälisen toimintaympäristön muutos

s. 3, 4. kappale; viimeisen virkkeen tilalle:

Monenkeskisissä kauppapoliittisissa ratkaisuissa on kiinnitettävä nykyistä enemmän huomiota ympäristökysymyksiin ja köyhimpien maiden asemaan.

s. 4, 2. kokonainen kappale; loppuun lisäys:

...voimassa, mutta sen merkityksen arvioidaan vähentyneen. Tästä syystä Euroopassa keskustellaan mahdollisuudesta kehittää Britannian ja Ranskan ydinaseista EU:n puolustusulottuvuuteen kuuluva itsenäinen ydinpelote.

s. 4, 4. kokonainen kappale; lisäys loppuun:

Tämä mahdollisuus avautuu erityisesti siinä tapauksessa, että kaikki itäisen Keski-Euroopan ja Baltian maat liittyisivät EU:iin, jolloin niillä olisi mahdollisuus tulla WEU:n — "NATOn länsieurooppalaisen pilarin" — jäseniksi.

s. 4, 5. kokonainen kappale; kolmas virke poistetaan.

4. Euroopan unionin rakenne ja luonne

s. 6, 7. kappale; loppuun lisäys:

Valiokunta toteaa kuitenkin, että merkittävä osa Suomen kansallisesta päätäntävallasta — erityisesti kauppa-, maatalous-, alue- ja rahapoliittinen päätöksenteko — siirtyvät unionin elimille ja nimenomaan niille elimille — komissiolle ja keskuspankille, joissa jäsenvaltioilla ei ole omaa edustusta. Tämä päätäntävallan menetys on ongelmallinen erityisesti sen vuoksi, että juuri näissä asioissa Suomen olosuhteet poikkeavat keskieurooppalaisista.

5. Suomen integraatiopolitiikan kehitys

s. 8, 4. kokonainen kappale; uusi muotoilu:

Suomen integraatiopolitiikan pyrkimyksenä on ollut turvata vientituotteittemme esteetön pääsy tärkeimmälle markkina-alueellemme Länsi-Eurooppaan. Ratkaisut on tehty puolueettomuuspolitiikan periaatteita noudattaen.

s. 8, viimeisen kappaleen edelle uusi kappale:

EY teki ehdotuksensa tilanteessa, jossa Itävalta oli hakenut jäsenyyttä. Yhteisön tarkoituksena oli torjua tai lykätä tuonnemmaksi Pohjolan EFTA-maiden hakemukset. Ruotsin hallitus kuitenkin haki jäsenyyttä heinäkuussa 1991. Hallitus korosti tuolloin, ettei hakemuksen jättäminen vielä merkinnyt sitoutumista jäsenyyteen, vaan tarkoituksena oli selvittää jäsenyyden ehdot.

s. 10, väliotsikon "Liittymisneuvottelut" jälkeisen 3. kappaleen jälkeen seuraava teksti:

Marraskuussa 1993 EU:n komissio määritteli kantansa elintarviketaloutta ja aluepolitiikkaa koskeneisiin Suomen neuvottelutavoitteisiin. Aluepolitiikan osalta komission kanta loi tyydyttävän pohjan neuvotteluille. Elintarviketalouden tärkeimmät neuvottelutavoitteet komissio hylkäsi.

Helmikuun alussa 1994 ministerineuvosto teki omat päätöksensä. Se hyväksyi komission linjan, mutta teki siihen eräitä tiukennuksia. Tämä merkitsi sitä, että Suomelle tarjottiin sellaista liittymissopimusta, joka ei elintarviketalouden osalta alkuunkaan vastannut ennalta asetettuja jäsenyyden ehtoja.

s. 10, väliotsikon "Liittymisneuvottelut" jälkeisen 7. kappaleen jälkeen seuraava teksti:

Jotta Suomi voisi liittyä Euroopan unioniin, on jäsenyyssopimus hyväksyttävä eduskunnassa 2/3 enemmistöllä. Kansanäänestys oli neuvoa-antava, joten se ei mitenkään muuta kansanedustajien oikeuksia eikä velvollisuuksia toimia perustuslakien mukaan.

Useimmat eduskunnan valiokuntien kuulemista valtiosääntöasiantuntijoista katsoivat, että liittymisratkaisu olisi tehtävä tavanomaisessa perustuslainsäätämisen järjestyksessä. Ne asiantuntijat, jotka tukivat hallituksen esittämää supistettua säätämisjärjestystä, katsoivat päätöksenteon legitiimisyyden edellyttävän sitä, että sopimus tulee erikseen hyväksytyksi sekä kansanäänestyksessä että eduskunnassa. Kansanäänestyksen tulos ei näin ollen velvoita kansanedustajia toimimaan sen mukaisesti.

s. 10, viimeinen kokonainen kappale; loppuun lisäys:

Suurimmat haitat liittyvät vastaavasti siihen, että toiminta muilla markkina-alueilla vaikeutuu ja menetämme merkittävän osan kansallisesta päätäntävallastamme EU:n ylikansallisille elimille. Lisäksi koemme suuria menetyksiä sen vuoksi, että elintarviketalouden liittymisehdot ovat hyvin epäedulliset.

s. 11, 4. kokonainen kappale; toinen virke poistetaan.

s. 11, 5. kokonainen kappale; lisäys loppuun:

Tätä pohjoista ulottuvuutta on kehitettävä siten, että Suomen erityisolosuhteet otetaan huomioon paremmin kuin liittymisneuvotteluissa.

s. 11, 6. kokonainen kappale; toisen virkkeen tilalle:

Valiokunta toteaa, että tämä rajoittaa oleellisesti suomalaisten mahdollisuuksia päättää omista asioistaan, mutta sen vastapainona saamme mahdollisuuden olla mukana päättämässä koko EU:n asioista.

s. 11, 7. kokonainen kappale; poistetaan.

6. EU-jäsenyyden vaikutukset Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikkaan

s. 12, 4. kokonainen viimeinen kappale; lisäys loppuun:

Euroopan unionissa saattaa tulla esille sellaisten sanktioiden toteuttaminen, joita Suomi ei pitäisi hyväksyttävinä ja joihin emme haluaisi osallistua. Päätökset on tehtävä yksimielisesti, mutta Suomen olisi vaikea niitä yksinään estää. Jäsenvaltio voi olla toimeenpanematta sanktiopäätöstä, mutta vain siinä tapauksessa, että muut jäsenmaat tämän hyväksyvät.

s. 12, viimeinen kappale; toisen virkkeen ti-lalle:

Hallitus on — ottaessaan kantaa Suomen EU-jäsenyyden aikatauluun — korostanut, että Suomen tulee olla mukana vuoden 1996 konferenssissa nimenomaan sen vuoksi, että siellä tehdään tärkeät ratkaisut puolustusulottuvuuden kehittämisestä. Valiokunta korostaa, että hallituksen tulee valmistautua tätä koskeviin neuvotteluihin huolellisesti.

Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikka ja

EU-jäsenyys

s. 13, 3. kappaleen jälkeen uusi kappale:

Tässä valiokunta yhtyi siihen puolueettomuuden määritelmään, joka on ollut koko ajan hallituksen politiikan perustana. Puolueeton on valtio, joka on toisten valtioiden välisen sodan tai selkkauksen ulkopuolella. Puolueettomuuspolitiikalla tarkoitetaan sellaista rauhanaikaista toimintaa, joka tähtää puolueettomuuteen sota- tai kriisitilanteessa. Tällaisen puolueettomuuspolitiikan ydin on sotilaallinen liittoutumattomuus ja itsenäinen, uskottava puolustus.

s. 13, 5. kappaleen 2. virke poistetaan.

s. 13, 7. kappale; toisen virkkeen loppu kaksoispisteen jälkeen poistetaan.

s. 14, 3. kokonainen kappale; kahden viimeisen virkkeen tilalle:

Valiokunta toteaa, että Suomen ollessa EU:n jäsen meihin kohdistuu paineita tulla mukaan myös yhteiseen puolustukseen ja liittoutua. Tästä syystä tarvitaan selkeä tahto puolueettomuusaseman säilyttämiseen. Suomen tulee toimia aktiivisesti sellaisen pohjoiseurooppalaisen turvallisuusjärjestelyn aikaansaamiseksi, joka luo mahdollisuudet siihen, että Suomi ja Ruotsi voivat säilyttää nykyisen turvallisuuspoliittisen asemansa.

s. 14, 5. ja 6. kokonaisen kappaleen ja niiden välisen ponnen tilalle seuraava teksti:

Hallitus on ilmoittanut, että sen tarkoituksena on, että Suomi hakee tarkkailija-asemaa WEU:ssa. Ulkoasiainvaliokunta ei ole saanut selvää käsitystä siitä, mitä tämä ratkaisu merkitsisi erityisesti ajatellen Suomen mukanaoloa yhteisen puolustuspolitiikan — mukaan lukien yhteisen ydinasestrategian — kehittämisessä, mihin Suomi on sitoutunut osallistumaan. Hallituksen on selvitettävä nämä asiat perusteellisesti ennen kuin päätös tarkkailija-aseman hakemisesta tehdään.

Valiokunta katsoo, ettei Suomen tule liittyä WEU:hun. Valiokunta korostaa, ettei Suomen tule WEU:n tarkkailijajäsenenäkään olla mukana sellaisessa yhteisen puolustuspolitiikan kehittämisessä, joka muuttaisi Suomen turvallisuuspoliittista asemaa. Jos hallitus päättää hakea tarkkailija-asemaa WEU:ssa, asia on tuotava erikseen eduskunnan käsiteltäväksi.

s. 14, 7. kokonainen kappale; lisäys loppuun:

Ongelmia meille saattaa toisaalta aiheuttaa mukanaolo sanktioista ja kriisinhallintaoperaatioista päätettäessä ja niitä toimeenpantaessa. Lisäksi Suomen omia toimintavapauksia kansainvälisillä foorumeilla rajoittaa se, että EU pyrkii yhä enemmän puhumaan "yhdellä äänellä".

s. 14, 8. kokonainen kappale; tilalle seuraava kappale:

Valiokunta toteaa, ettei Suomen tule EU:n jäsenenä muuttaa nykyistä puolustusratkaisuaan. Suomen tulee toimia unionin yhteistä puolustuspolitiikkaa kehitettäessä siten, että voimme säilyttää sotilaallisen liittoutumattomuutemme ja itsenäisen puolustuksen.

s. 14, 9. kokonainen kappale; toisen virkkeen tilalle:

Näiden muutosten yhteydessä Pohjois-Euroopassa on voitu säilyttää vakaat ja rauhalliset olot. On tärkeää, että Suomi omilla ratkaisuillaan pyrkii ylläpitämään ja vahvistamaan tätä vakautta riippumatta siitä, onko maamme EU:n jäsen vai ei.

s. 14, 10. kokonainen kappale; loppuun lisäys:

Suomenkin tulee EU:n jäsenenä varautua varustamaan kriisinhallintajoukko, joka on tarvittaessa kykenevä myös rauhaan pakottamiseen.

s. 14, 11. kokonainen kappale; loppuun lisäys:

Päätettyjen yhteisten operaatioiden ulkopuolelle jättäytyminen ei ole kuitenkaan helppoa sen vuoksi, että jäsenmailta edellytetään keskinäistä solidaarisuutta.

Suomen suhteet Venäjään ja Baltian maihin sekä pyrkimykset lähialueillaan

s. 15, 1. kokonaisen kappaleen jälkeen:

Toisaalta Venäjä on suhtautunut kielteisesti NATOn laajenemiseen lähemmäksi sen rajoja. EU-jäsenyyden kautta syntyvä mahdollisuus, että Suomi liittoutuisi WEU:n kautta NATOon saattaa aiheuttaa Suomen asemaan liittyviä arvailuja ja jännitteitä. EU:n ulkopuolella ollessaan Suomella on mahdollisuus neuvotella Venäjän kanssa vastavuoroisista sopimusjärjestelyistä, jotka ovat molemmille edullisempia kuin ne, joista voidaan sopia EU:n ja Venäjän välillä. EU-jäsenyydellä ei kuitenkaan ole oleellista vaikutusta Suomen ja Venäjän välisiin kaupallis-taloudellisiin suhteisiin.

s. 15, 3. kokonainen kappale; viimeisen virkkeen tilalle:

EU:n jäsenenä Suomi pääsisi mukaan niihin tukiohjelmiin, jotka on suunnattu näiden maiden tukemiseen. Jos jäämme ulkopuolelle, voimme käyttää säästyviä jäsenmaksuja lähialueyhteistyön laajentamiseen. Tässä voisimme olla tiiviissä yhteistyössä yhtäältä muiden pohjoismaiden ja toisaalta EU:n ja sen jäsenmaiden kanssa.

s. 15, 5. kokonainen kappale; loppuun lisäys:

Hallituksen tulee huolehtia siitä, että Suomen ja Venäjän välisen lähialueyhteistyösopimuksen mukaiset tulli-, maksu- ja veroedut voidaan säilyttää tulliliitosta huolimatta.

s. 15, 7. kokonaisen kappaleen jälkeen uusi kappale:

Samalla kun Baltian maiden itsenäistyminen on parantanut Suomen turvallisuuspoliittista ympäristöä, saattaa tähän liittyä myös ongelmia, kun Venäjän strateginen asema on muuttunut. Eduskunta korostaa, että tämän vuoksi Suomen tulee kiinnittää erityinen huomio Pohjois-Euroopan turvallisuuspoliittisten olojen vakauttamiseen.

Pohjoismainen ja Itämeren alueen yhteistyö

s. 15, 8. kokonainen kappale; lisäys loppuun:

Toisaalta pohjoismaiset hallitukset ovat luvanneet, että ne eivät pyri muodostamaan EU:ssa tiivistä yhteistyöryhmää.

s. 16, 1. kokonainen kappale; toisen virkkeen jälkeen lisäys:

Eduskunta korostaa, että Pohjois-Euroopan vakaa turvallisuuspoliittinen tilanne on pyrittävä säilyttämään myös tulevaisuudessa.

s. 16, 2. kokonainen kappale poistetaan.

s. 16, 5 kokonainen kappale; loppuun lisäys:

Eräät pohjoismaisen yhteistyön muodot, kuten säännölliset pohjoismaiset ulkoministerikokoukset, menettävät EU-jäsenyyden oloissa merkitystään tai ne lakkaavat kokonaan.

s. 16, 6. kokonainen kappale; poistetaan.

Kehitysyhteistyöpolitiikka

s. 17, 8. kokonainen kappale; lisäys 2. virkkeeseen sanan "oloissa" jälkeen:

... lisäämään noin 500 miljoonalla markalla siitä tasosta, joka muutoin toteutuisi.

7. EU-jäsenyyden vaikutukset Suomen talous- ja muuhun yhteiskuntapolitiikkaan

Tulliliitto ja kauppapolitiikka

s. 19, 13. kappaleen jälkeen uusi kappale:

Eduskunta kuitenkin toteaa, että tulliunionista johtuvat muutokset johtavat monien yritysten osalta tuntuviin taloudellisiin menetyksiin. Alkuperäsääntöjen poistumisesta ei ole hyötyä kaikille niille yrityksille, jotka joutuvat kärsimään komponenttien kallistumisesta. Tullisuspensiot jäävät käytännössä selvästi odotettua vähäisemmiksi. Lisäksi monet näistäkin yrityksistä kokevat menetyksiä KEVSOS-etujen poistumisen vuoksi.

s. 19, 14. kappale; lisäys loppuun:

Eduskunta toteaa, että tämä johtaa kotimaisen tuotannon vähenemiseen ja lisää siten jonkin verran työttömien määrää.

s. 20,1. vajaan kappaleen jälkeen kaksi uutta kappaletta:

Samalla kun EU-jäsenyys vahvistaa jonkin verran suomalaisten yritysten asemaa länsieurooppalaisilla markkinoilla, aiheuttaa se menetyksiä muualla. Esimerkiksi Japanin, Kiinan ja koko Kauko-idän kasvavilla markkinoilla on monien suomalaisten yritysten helpompi toimia, jos emme ole EU:n jäsen. Myös monien ulkotullien kohoaminen vaikeuttaa kauppasuhteiden kehittämistä Euroopan ulkopuolisiin maihin.

Jäsenyyden toteutuessa suomalaiset yritykset saavat oikeuden teettää ns. OPT-töitä Baltian maissa ja KIE-maissa siten, että tuotteilla on esteetön pääsy EU-markkinoille. Tämä parantaa suomalaisten yritysten kilpailumahdollisuuksia, mutta samalla se saattaa johtaa tuotannon siirtymiseen näihin maihin, mikä vähentäisi työpaikkoja Suomesta.

s. 20, 3. kokonainen kappale, sanan "Suomelta" jälkeen muutos:

... sopeutumista ja aiheuttaa joitakin haittoja. Suomi ei ole kuitenkaan neuvotellut itselleen tähän liittyviä siirtymäkausia.

s. 20, 6. kokonainen kappale; viimeisen virkkeen tilalle:

Tämä aiheuttaa monille suomalaisyrityksille tuntuvia menetyksiä lähivuosien aikana.

s. 20, 7. kokonainen kappale; lisäys ennen viimeistä virkettä:

Viron saamat myönnytykset maataloustuotteiden pääsyssä EU-markkinoille saattavat aiheuttaa häiriöitä suomalaisten elintarvikkeiden markkinoimisessa tilanteessa, jossa oma elintarviketaloutemme on muutoinkin suurissa vaikeuksissa.

Talous- ja rahapolitiikka

s. 21, 3. kokonaisen kappaleen loppuun:

On kuitenkin mahdollista, että kriteerejä väljennetään, jotta EMUn kolmas vaihe voitaisiin toteuttaa määräajassa. Komission uusi puheenjohtaja Jacques Santer on arvioinut julkisuudessa, että EMU toteutuu hänen viisivuotisella virkakaudellaan.

s. 21, 4. kokonainen kappale; viimeisen virkkeen tilalle:

Rahaliiton kolmannesta vaiheesta sivuun jääminen edellyttää Maastrichtin sopimuksen mukaan sitä, että siitä voidaan kaikkien jäsenmaiden kesken sopia. Mukaan meneminen saattaa puolestaan edellyttää, että tämä ratkaisu on vielä erikseen hyväksyttävä asianomaisen maan parlamentissa tai kansanäänestyksessä.

s. 21, 7. kokonaisen kappaleen alkuun:

Suomella olisi ollut mahdollisuus saada jäsenyysneuvotteluissa poikkeus osallistumisesta EMUn kolmanteen vaiheeseen. Tähän ei kuitenkaan pyritty, vaan päinvastoin sitouduttiin olemaan mukana jopa sen ensimmäisessä toteuttamisvaiheessa.

s. 21, 8. kokonaisen kappaleen tilalle seuraavat kappaleet:

On hyvin kyseenalaista, onko yhteiseen valuuttaan siirtyminen yleensäkään järkevää Euroopan oloissa. Monet asiantuntijat ovat sitä mieltä, ettei läntinen Eurooppa ole ns. optimaalinen valuutta-alue. He ovat epäilleet, että täysin kiinteät valuuttakurssit tai yhteinen valuutta johtaisivat suuriin ongelmiin ennen muuta siten, että alueelliset erot kärjistyisivät. Jotkut ovat todenneet, että yhteiseen valuuttaan siirtyminen edellyttäisi keskitetyn liittovaltiorakenteen muodostamista, millä rahaliiton ongelmia voitaisiin lievittää.

Suomen kansantalouden rakenne poikkeaa oleellisesti EU:n keskieurooppalaisten jäsenmaiden talouksien rakenteesta. Siksi meidän mukanaolomme EMUn kolmannessa vaiheessa olisi hyvin ongelmallista. Se edellyttäisi, että meillä olisi järjestelmä, jossa sekä nimellispalkkoja että nimellisiä kantohintoja voitaisiin suhdannetilanteen niin vaatiessa myös alentaa. Lisäksi tarvitsisimme pitkälle viedyn julkistalouden suhdannetasausjärjestelmän. Niistä huolimatta yhteisessä valuutassa mukana oleminen aiheuttaisi meille ongelmia.

Jäsenyysneuvotteluissa Suomi sitoutui osallistumaan EMUun jopa ensimmäisessä ryhmässä. Mainittakoon, että Iso-Britannia ja Tanska ovat neuvotelleet itselleen oikeuden päättää erikseen, osallistuvatko ne EMUn kolmanteen vaiheeseen. Ruotsi esitti jäsenyysneuvottelujen yhteydessä tätä koskevan varauman.

s. 22, ponsi; lisäys alkuun:

Valiokunta edellyttää, että Suomi pyrkii vaikuttamaan EU:ssa siten, että talous- ja rahaliittoa ei toteuteta Maastrichtin sopimuksen mukaisena, vaan että raha- ja valuuttayhteistyö järjestetään tavalla, joka ottaa huomioon jäsenmaiden talouksien suuret eroavuudet. Lisäksi valiokunta edellyttää....

Energiapolitiikka

s. 22, väliotsikon "Energiapolitiikka" jälkeisen 1. kappaleen loppuun:

Ongelmia aiheuttaa se, että kilpailunäkökohtien korostuminen saattaa vaikeuttaa uusiutuvia energialähteitä suosivan energiapolitiikan toteuttamista.

Kuluttajapolitiikka

s. 23, 3. kokonaisen kappaleen tilalle:

Suomen liittymistä Euroopan unioniin on perusteltu myös sillä, että suomalaiset kuluttajat hyötyisivät tästä ratkaisusta. Aluksi luvattiin, että ruoan hinta alenisi jopa useammalla kymmenellä prosentilla. Toinen pääperuste oli se, että alkoholijuomien hinnat laskevat.

Alkoholijuomien hinnat alenevat vuosikymmenen lopulla tuntuvasti. Tämän vastapainona on se, että valtiontalouden alijäämä kasvaa ja alkoholin aiheuttamat haitat kasvavat. Budjettialijäämä kasvaisi ehkä noin 5—7 miljardilla markalla.

Nyt arvioidaan, että ruoan hinta voisi alentua keskimäärin ehkä noin viidellä prosentilla. Joidenkin elintarvikkeiden hinnat alenisivat enemmän, mutta joidenkin hinnat nousisivat — lähinnä tulliliiton vaikutuksesta. Kun toisaalta monien Euroopan ulkopuolelta tuotavien muiden tuotteiden — kuten autojen — hinnat nousisivat, jäisi kuluttajan saama rahallinen hyöty hyvin vähäiseksi. Kun otetaan huomioon jäsenyydestä veronmaksajille aiheutuva menetys, on sen taloudellinen kokonaisvaikutus kuluttajien kannalta kielteinen.

Toisaalta kuluttajat joutuisivat kärsimään sen vuoksi, että kuluttajansuoja heikkenisi. Jo ETA-sopimukseen liittynyt harmonisointi on aiheuttanut ongelmia. Kun sähkölaitteiden ennakkotarkastuksesta luovuttiin, on kauppoihin kulkeutunut jopa hengenvaarallisia tuotteita. EU-jäsenyyden myötä elintarvikkeiden ja rehujen tuonti vapautuisi siten, että Suomeen leviäisi monia sellaisia kasvi- ja eläintauteja, joita meillä nyt ei ole tai jotka ovat meillä hallinnassa. Muun muassa salmonellaongelman leviämisestä Suomeen olisi vakavia haittoja.

Tutkimus- ja kehitystyö

s. 23, 7. kokonaisen kappaleen jälkeen uusi kappale:

Suomi on jo ETA-sopimuksen ansiosta mukana EU:n tutkimus- ja kehitystoiminnassa ja sen rahoitusjärjestelmässä. Jäsenenä voisimme vaikuttaa jonkin verran enemmän ohjelmien suunnitteluun. Tutkimus- ja kehitystyötä ajatellen jäsenyysratkaisulla ei ole siten oleellista merkitystä.

Alue- ja rakennepolitiikka

s. 28, viimeinen vajaa kappale; 1. virkkeen lopusta alkaen seuraava korvaava teksti:

...alue- ja rakennepolitiikan osalta pidettävä määrällisesti tyydyttävänä, mutta aluepolitiikan laatu heikkenee mm. sen vuoksi, että jäsenyydestä eniten kärsivien alueiden — erityisesti kuutosalueen — aluepoliittinen asema suhteessa muihin tukialueisiin heikkenee ja se tulee muita alueita enemmän riippuvaiseksi kotimaisesta rahoituksesta.

s. 29, 2. kokonainen kappale; lisäys:

Ongelmia saattaa aiheuttaa se, etteivät valtio, kunnat ja maakunnat kykenisi huolehtimaan omasta rahoitusosuudestaan EU:n edellyttämällä tavalla.

s. 29, 9. kokonaisen kappaleen loppuun uusi kappale:

EU-jäsenyys heikentää tuntuvasti monien alueiden kehitysedellytyksiä. Tästä syystä eduskunta edellyttää, että hallitus lisää aluepolitiikan kotimaista rahoitusta siten, että kokonaisrahoitus EU:n aluepolitiikan periaatteiden mukaisesti lisääntyy ja että nämä lisävarat suunnataan jäsenyydestä eniten kärsiville alueille.

Liikennepolitiikka

s. 31, 4. kokonainen kappale; lisäys loppuun:

Toisaalta kilpailu kiristyy, mikä asettaa yhtiölle uusia haasteita.

s. 31, 7. kokonainen kappale; lisäys:

Kilpailun kiristyminen kotimaassa saattaa toisaalta heikentää suomalaisten kuljetusalan yritysten toimintaedellytyksiä.

Kulttuuri-, koulutus- ja tutkimuspolitiikka

s. 32, 10. kokonaisen kappaleen 2. virkkeen loppuun:

...jäseneksi siinäkin tapauksessa, että Ruotsi ei liittyisi unioniin.

Veropolitiikka

s. 34, 9. kappaleen loppuun:

Myös arvonlisäverotuksen määräytymisperusteita on yhtenäistetty. Tämä johtaa siihen, että Suomessakin arvonlisäverotukseen on jouduttu ja joudutaan tekemään muutoksia, joita emme olisi muutoin tehneet.

s. 35, 3. kokonainen kappale; viimeisen virkkeen tilalle:

Valtion alkoholitulot alenevat vuosikymmenen loppuun mennessä noin 5—7 miljardilla markalla.

s. 35, 7. kokonaisen kappaleen jälkeen uusi kappale:

Eduskunta toteaa, että paineet verotuksen harmonisoimiseksi rajoittavat Suomen mahdollisuuksia tasapainottaa omaa budjettiaan. Tämä edellyttää, että säästöt ovat vastaavasti ankarampia.

Taloudelliset vaikutukset

s. 35, 8. kokonainen kappale; viimeisen virkkeen tilalle:

Varsinkin lyhyellä aikavälillä jäsenyyden edullisuutta heikentävät merkittävästi suurimman sopeutumistarpeen kohteeksi joutuvien alojen tuotannonmenetykset ja niistä aiheutuva kasvava työttömyys.

s. 36, 1. vajaan kappaleen viimeisen virkkeen tilalle:

EU-jäsenyys aiheuttaa Suomelle taloudellisia ja työllisyysmenetyksiä. Tulliliittoon siirtyminen aiheuttaa sopeutumisvaikeuksia ja kasvattaa työttömyyttä. Suomi on siirtymävaiheen jälkeen nettomaksaja EU:n budjetissa. Valtiontalouden rakenteellinen alijäämä kasvaa jäsenyyden vuoksi. Suurimmat menetykset aiheutuvat siitä, että liittymisehdot ovat hyvin epäedulliset maamme elintarviketalouden kannalta, mikä aiheuttaa tuotannon menetyksiä ja työttömyyden lisääntymistä. Näitä kielteisiä vaikutuksia eivät läheskään korvaa ne myönteiset vaikutukset, joita jäsenyydellä arvellaan olevan.

s. 36, 1. kokonaisen kappaleen tilalle:

Konvergenssikriteereihin sitoutuminen parantaisi talouspolitiikkamme uskottavuutta. Niiden mukaan on kuitenkin toimittava myös siinä tapauksessa, että Suomi ei liittyisi unioniin. Eduskunta toteaa, että Suomi on sitoutunut liittymään EMUn kolmanteen vaiheeseen. Tämä ratkaisu olisi epäedullinen Suomen kansantaloudelle ja suomalaisten hyvinvoinnille.

s. 36, 2. kokonaisen kappaleen tilalle:

Elintarviketaloudesta vapautuvia voimavaroja ei voida hyödyntää muussa taloudellisessa toiminnassa, joten tällä alalla tapahtuva tuotannon aleneminen vähentää kokonaistuotantoa, kasvattaa työttömyyttä sekä lisää vaihtotaseen ja valtiontalouden alijäämää. Teollisuuden osalta tulliliittoon sopeutuminen aiheuttaa siirtymävaiheessa menetyksiä, joita myöhemmät kehitysmahdollisuudet ainakin osittain kompensoivat. Toisaalta teollisuus saisi lähes vastaavat imago- ym. hyödyt myös Pohjolan yhteisön muodostamisen kautta.

s. 36, 3. kokonainen kappale poistetaan.

s. 36, 4. kokonaisen kappaleen loppuun:

Tästä huolimatta valiokunta arvioi elintarviketaloutemme kärsivän tuntuvia menetyksiä.

s. 36, 6. kokonaisen kappaleen jälkeen uusi kappale:

Valtiovarainministeriö on esittänyt valiokunnalle arvion, että EU-jäsenyys aiheuttaisi valtiontalouteen noin 5 miljardin markan suuruisen rakenteellisen alijäämän, jota laskettaessa ei ole otettu huomioon alkoholitulojen alenemista eikä oman elintarviketaloutemme supistumisen vaikutuksia. Kun nämä lasketaan mukaan, alijäämä nousee 10—15 miljardiin markkaan. Tässä mietinnössä esitetyt kannanotot aluepoliittisten ja kehitysyhteistyövarojen lisäämiseksi sekä kriisinhallintatehtäviin osallistumisesta kasvattaisivat valtion vuotuisia kokonaismenoja lisäksi noin 2 miljardilla markalla.

s. 36, 7. kokonaisen kappaleen jälkeen uusi kappale:

Vuoden 1995 talousarvioesityksen mukaan Suomi on aluksi EU:n budjetissa nettosaaja. Seuraavina vuosina Suomen nettomaksujen arvioidaan kohoavan noin 3 miljardiin markkaan.

s. 36, 10. kokonaisen kappaleen jälkeen uusi kappale:

Jäsenyyden taloudelliset hyödyt ja haitat ovat muutoin suunnilleen tasapainossa keskenään, mutta elintarviketalouden menetykset johtavat siihen, että jäsenyydestä on taloudellisessa mielessä selvästi enemmän haittaa kuin hyötyä.

s. 37, 5. kokonaisen kappaleen loppuun:

Eduskunta katsoo, ettei Suomen ole järkevää liittyä EU:iin, jos Ruotsi jää ulkopuolelle. On syytä epäillä, haluaisiko EU jäsenekseen vain Suomen, jos Ruotsi ja Norja jäisivät ulkopuolelle.

s. 37, 5. kokonaisen kappaleen tilalle:

Eduskunta yhtyy talousvaliokunnan käsitykseen siitä, että jäsenyys parantaa jonkin verran Suomen mahdollisuuksia huolehtia eduistaan EU-markkinoilla. Lähes samaan tulokseen on kuitenkin mahdollista päästä myös ETA-yhteistyön kehittämisen kautta, jolloin saavutettaisiin eräitä etuja EU:n ulkopuolisilla markkinoilla.

s. 37, 6. kokonaisen kappaleen viimeisen virkkeen tilalle:

Toisaalta EU-jäsenyys kasvattaisi valtiontalouden alijäämää, mikä vaikuttaisi korkoja nostavasti. Jäsenyydestä aiheutuvat erisuuntaiset korkopaineet neutraloivat toisensa, joten jäsenyydellä ei olisi merkittävää vaikutusta korkotasoon. EMUssa mukana oleminen lähentäisi Suomen korkotasoa keskieurooppalaiseen, mutta siitä olisi toisaalta enemmän haittaa kuin hyötyä. Suomen korkotaso riippuu tulevaisuudessa ennen muuta siitä, kuinka onnistumme talouspolitiikassamme. EU:n ulkopuolella meillä on enemmän välineitä oman talouskehityksemme suuntaamiseen.

8. Yhteistyö oikeus- ja sisäasioissa

Ei ehdotuksia.

9. EU-jäsenyyden vaikutukset Suomen oikeusjärjestykseen ja päätöksentekojärjestelmiin

s. 39, 2. kappaleen tilalle seuraava kappale:

Kuten perustuslakivaliokunta toteaa lausunnossaan, kysymykseen Suomen edustautumisesta Eurooppa-neuvostossa sisältyy valtiosäännön kannalta eräitä epäselvyyksiä. Eduskunta toteaa, että nykyisen valtiosäännön mukaan toimittaessa Suomesta tulee huippukokoukseen osallistua sekä tasavallan presidentin että pääministerin. Ajan oloon kaksoisedustus ei ole mahdollinen, vaan EU-jäsenyys johtaa siihen, että pääministerin johtamalle valtioneuvostolle siirretään ylin päätäntävalta myös ulko- ja turvallisuuspolitiikassa, jolloin Suomessakin toteutuu puhtaaseen parlamentarismiin perustuva valtiollinen järjestelmä.

10. Ahvenanmaan asema

Ei ehdotuksia.

11. Suomen toiminta Euroopan unionissa

s. 40, viimeinen vajaa kappale; tilalle seuraava muotoilu:

Suomen tulee kannattaa Euroopan unionin mahdollisimman nopeaa laajentumista. Tällöin unioni erilaistuu, mikä tarjoaa myös Suomelle ja koko Pohjolalle mahdollisuuksia omaehtoiseen kehitykseen.

s. 41, 2. kokonaisen kappaleen jälkeen seuraavat kappaleet:

Jotta Suomi voisi EU:n jäsenenä jatkaa puolueettomuuspolitiikkaansa, meidän on pyrittävä vaikuttamaan tehokkaasti koko Pohjois-Euroopan turvallisuuspoliittiseen kehitykseen. EU:n, WEU:n ja rauhankumppanuusjärjestelmän puitteissa Suomen tulee pyrkiä luomaan koko Pohjolan käsittävä turvallisuuspoliittinen järjestely.

Turvallisuuspoliittiset perusratkaisut voisivat säilyä nykyisellään. Suotavaa olisi, että EU:n jäseninä Suomi, Ruotsi ja Norja jäisivät — kuten Tanskakin — WEU:ssa vain tarkkailijan asemaan. Norja ja Tanska olisivat edelleen NATOn jäseniä säilyttäen sen omaehtoisen rajoituksen, että ne eivät rauhan aikana ota alueelleen ydinaseita eivätkä vieraita tukikohtia. Ruotsi ja Suomi säilyttäisivät puolueettomuutensa: ne eivät olisi liittosuhteessa muihin valtioihin, niillä olisi itsenäinen puolustus ja ne pyrkisivät pysyttäytymään sotilaallisten selkkausten ulkopuolella. Islanti olisi NATOn jäsen, kuten nytkin.

Pohjoismaat voisivat tiivistää yhteydenpitoaan sotilaallisen turvallisuuden kysymyksissä ja käydä niistä avointa keskustelua. Yhteistyötä voitaisiin lisätä mm. ilmatilan ja merien vartioinnissa sekä puolustustarviketeollisuudessa.

Pohjolan turvallisuusjärjestelmään voisi ehkä liittyä NATOn rajattu turvallisuustakuu Ruotsille ja Suomelle — jos nämä maat sitä tahtoisivat. NATOa tämä voisi kiinnostaa sen vuoksi, että pohjoismainen puolustusyhteistyö vahvistaisi erityisesti kahden jäsenmaan — Norjan ja Tanskan — turvallisuutta.

Pohjolan turvallisuusjärjestely ylläpitäisi ja vahvistaisi koko Pohjois-Euroopan vakautta. Kun Suomi ja Ruotsi säilyttäisivät edelleen puolueettomuutensa — kun ne eivät olisi liittosuhteessa muihin valtioihin ja kun niillä olisi itsenäinen puolustus — ei Venäjä kokisi sitä uhkaksi omalle turvallisuudelleen. Venäjä voisi luottaa siihen, että Suomi ja Ruotsi pyrkisivät pysyttäytymään sotien ja selkkausten ulkopuolella eivätkä sallisi alueensa käyttämistä hyökkäystarkoitukseen.

Pohjolan oman turvallisuusjärjestelmän luominen olisi joka suhteessa selvästi parempi vaihtoehto kuin se, että Suomi ja Ruotsi luopuisivat puolueettomuuspolitiikastaan ja pyrkisivät liittoutumaan Länsi-Euroopan unionin (WEU) ja sitä kautta myös NATOn puitteissa.

Pohjolan turvallisuusjärjestely voisi toimia mallina myös itäisen Keski-Euroopan maille siinä vaiheessa, kun ne liittyvät EU:iin. Nekin voisivat säilyttää liittoutumattomuutensa ja niillä voisi olla itsenäinen puolustus. Nekin voisivat saada NATOn turvatakuut.

Suomen tulee toimia aktiivisesti EU:n yhteisen maatalouspolitiikan muuttamiseksi siten, että se edistäisi luonnontaloudellisesti kestävää tuotantoa, että se olisi nykyistä oikeudenmukaisempaa ja että se johtaisi elintarvikkeiden laadun paranemiseen. Valkuaisrehun tuontia EU:n ulkopuolelta on rajoitettava, mikä antaa mahdollisuuden ylituotannon tuntuvaan supistamiseen. Suomen tulee pyrkiä siihen, että maatalouspolitiikassakin sallitaan kunkin jäsenmaan luonnonolosuhteet huomioon ottava erilaistuminen.

Maatalouspolitiikan järkeistämisestä vapautuvat voimavarat on suunnattava EU:n aluekehityksen tasapainottamiseen lisäämällä erityisesti reuna-alueilla sijaitsevien jäsenmaiden, kuten Suomen, saamaa aluepoliittista tukea. Kunkin jäsenmaan sisäisiä alueellisia eroja on tasoitettava nykyistä tehokkaammin.

Suomen tulee pyrkiä siihen, ettei talous- ja rahaliittoa toteuteta, vaan että valuutta-, raha- ja finanssipoliittista yhteistyötä kehitetään jäsenmaiden erilaisuus huomioon ottaen. Suomen tulee toimia EU:ssa siten, että saadaan aikaan maailmanlaajuinen yhteistyö valuuttaolojen vakiinnuttamiseksi.

12. Liittymissopimuksen voimaansaattaminen

s. 42, 5. kokonaisen kappaleen jälkeen uudet kappaleet:

Eduskunta toteaa, että perustuslakivaliokunnan kanta syntyi äänestyksen perusteella. Useat perustuslaki- ja ulkoasiainvaliokuntien kuulemat asiantuntijat katsoivat, että jäsenyysratkaisu olisi ollut tehtävä nimenomaan tavanomaisessa perustuslain säätämisen järjestyksessä. Monet asiantuntijoista pitivät hallituksen esityksen mukaista säätämisjärjestystä joko perustuslakiemme vastaisena tai vain juuri ja juuri valtiosäännön mukaisena.

Eduskunta toteaa, ettei liittymissopimuksessa ole määräyksiä siitä, kuinka unionista voitaisiin erota. Tämän vuoksi eroamisen katsotaan edellyttävän sitä, että kaikki jäsenmaat sen hyväksyvät.

Käytännössä eroaminen on hyvin vaikeaa etenkin siinä tapauksessa, että ETA-järjestelmä lakkaisi. Joka tapauksessa muut jäsenmaat ilmeisesti asettaisivat jäsenyyden purkamiselle kovat ehdot.

Eduskunta edellyttää, että hallitus varmistaa suomalaisille mahdollisuuden päättää erota unionista, jos kokemukset jäsenyydestä tätä edellyttävät. Tästäkin syystä on tärkeää, että ETA-järjestelmä joka tapauksessa säilytetään. Unionista olisi erottava, jos kansan selvä enemmistö sitä tahtoisi.

Edellä esitetyn perusteella ehdotan,

että Eduskunta ei hyväksyisi niitä hallituksen esityksen sisältämien sopimusten määräyksiä, jotka vaativat eduskunnan suostumuksen.

Samalla ehdotan,

että hallituksen esitykseen sisältyvä lakiehdotus hylättäisiin.

Helsingissä 31 päivänä lokakuuta 1994

Paavo Väyrynen

Yhdymme perusteluja koskeviin ehdotuksiin ja loppuponsiin.

Helsingissä 31 päivänä lokakuuta 1994

Raimo Vistbacka Juha Korkeaoja

IV

1. Yleistä

Valiokunnan enemmistön käsityksiä heijastaen mietinnössä tuodaan korostetusti esille jäsenyyden myönteisiä puolia, mutta esitetään suppeasti ja puutteellisesti jäsenyyden aiheuttamia haittoja. Lähes kokonaan huomiotta jää vaihtoehtoisten kehitysmahdollisuuksien erittely ja arviointi. Edellä mainittu kritiikki pätee myös hallituksen esitykseen.

Mietintöön sisältyy myös osia, jotka voimme hyväksyä. Tällaisia ovat suurelta osin mietinnön alkuosaan liittyvät kansainvälispoliittista kehitystä ja integraatiota kuvaavat luvut 3—5.

Yleisarviomme jäsenyydestä poikkeaa kuitenkin ratkaisevasti valiokunnan kannasta: mielestämme Suomen etujen mukaista ei ole liittyä EU:n jäseneksi neuvotellun sopimuksen mukaan. Suomen kannalta paras vaihtoehto olisi pysyttäytyä ETA-sopimukseen pohjautuvassa integraatiomallissa. Suomen olisi tullut kaikin voimin toimia niin, että kaikki pohjoismaat olisivat valinneet tämän vaihtoehdon.

2. Suomen integraatioprosessi

Vuonna 1985 EY:ssä tehtiin päätös yhteismarkkinoiden luomisesta. Vuonna 1989 EFTA-maat ryhtyivät neuvottelemaan liittymisestä tähän yhteismarkkina-alueeseen. Neuvottelujen tuloksena EFTA-maat, Sveitsiä lukuun ottamatta, solmivat EY:n kanssa Euroopan talousaluetta koskevan sopimuksen, joka tuli voimaan vuoden 1994 alusta.

ETA-neuvottelujen ollessa vielä kesken Ruotsi päätti yllättäen, todennäköisesti sisäpoliittisista syistä, hakea EY:n jäsenyyttä.

Ruotsin päätös hakea jäsenyyttä vaikutti keskeisesti siihen, että myös Suomi ja myöhemmin Norja päätyivät samaan.

Jäsenyysneuvottelut päättyivät ja neuvottelutulos syntyi helmi-maaliskuun vaihteessa 1994. Liittymissopimuksen teksti valmistui huhtikuun alussa.

Monet seikat viittaavat siihen, että pohjoismaiden sosialidemokraattisten ja konservatiivisten puolueiden johtajat tekivät keväällä 1994 suunnitelman, jonka mukaan kansanäänestykset tulisi suorittaa järjestyksessä Suomi, Ruotsi, Norja. Arvioitiin, että täten varmistettaisiin jäsenyyden hyväksyminen kaikissa näissä maissa. Tämän ns. dominoteorian lähtökohtana oli keväällä 1994 vallinnut tilanne. Vain Suomessa oli tuolloin mielipidemittausten mukaan jäsenyyden kannattajia enemmän kuin vastustajia.

Syksyllä ennen kansanäänestyksiä suoritetuissa mielipidemittauksissa tuli ilmi, että niin Suomessa, Ruotsissa kuin Norjassakin äänestäjien selvä enemmistö asettuisi jäsenyyttä vastustavalle kannalle siinä tapauksessa, että kaksi muuta pohjoismaata päättäisivät tehdä samoin. Voidaankin päätellä, että kaikissa pohjoismaissa kansalaisten enemmistö piti ETA-sopimukseen perustuvaa järjestelyä EU-jäsenyyttä parempana vaihtoehtona siinä tapauksessa, että kaikki kolme maata päätyisivät samaan ratkaisuun.

Emme pidä kansanvaltaisena menettelynä tapaa, jolla kansanäänestysten järjestystä hyväksikäyttäen on pyritty ohjaamaan pohjoismaiden kansalaisten mielipiteitä. Samalla on toimittu niin, ettei Suomen, Ruotsin ja Norjan kansalaisille ole annettu mahdollisuutta ilmaista kantaansa pohjoismaisen yhteistyön tiivistämisestä ETA-vaihtoehdon pohjalta.

3. Suomen asema Euroopassa

Suomen EU-jäsenyyttä perustellaan keskeisesti tarpeella liittää Suomi tiiviisti siihen viiteryhmään, mihin sen luonnollisesti katsotaan kuuluvan.

Suomi kuuluu EU-maiden tapaan markkinatalouteen tukeutuviin, länsimaista demokratiaa ja ihmisoikeuksia kunnioittaviin valtioihin.

Suomalaisen yhteiskunnan arvoperusta, kulttuuritausta ja talouden rakenne eroavat kuitenkin monessa suhteessa Euroopan unionin keskeisten maiden vastaavasta. Suomalaisen yhteiskunnan kehittämisessä keskeinen tavoite on ollut pyrkimys ns. pohjoismaisen hyvinvointimallin toteuttamiseen, jossa keskeisellä sijalla ovat yhteiskunnan takaama perusturva ja peruspalvelut kaikille kansalaisille, sekä naisten ja miesten tasa-arvo.

Näiden tavoitteiden asema Euroopan unionissa ei ole yhtä keskeinen kuin pohjoismaissa.

Suomalaisen kulttuurin omaleimaisuus on syntynyt läntisen perustan saadessa rajamaana itäisiä vaikutteita. Myös tulevan kehityksen kannalta on ensiarvoisen tärkeää säilyttää tämän vuorovaikutuksen elinvoimaisuus. Integraation syveneminen, mikä on leimannut unionin tähänastista kehitystä, merkitsee talouden yhtenäistymisen ohella tutkimuksen, koulutuksen, tiedonvälityksen ja koko kulttuurin yhdenmukaistumispaineiden kasvua. Mahdollista on myös, että unionin itärajaksi tulevasta Suomen ja Venäjän välisestä rajasta tulee naapurien välisen yhteistyön omaehtoista kehittämistä haittaava muuri. Tällainen kehitys olisi omiaan heikentämään edellä mainitulle läntisen ja itäisen kulttuurin vuorovaikutukselle perustuvaa, suomalaista identiteettiä.

4. Ulko- ja turvallisuuspolitiikka

Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikan perustana on ollut puolueettomuus ja oma uskottava puolustusvalmius. Puolueettomuudelle turvallisuuspolitiikan lähtökohtana oli selkeät perustelut suurvaltojen välisen ristiriidan hallitessa maailmanpolitiikkaa. Muuttuneessa maailmantilanteessa turvallisuuspolitiikan tavoitteet ovat laajentuneet, mikä merkitsee myös turvallisuuspolitiikan toteuttamisvälineiden ja menetelmien uudistamistarvetta.

Euroopan unionin pyrkimys laajentaa taloudellista yhteistyötä entisen Varsovan liiton jäsenmaiden kanssa ja niiden taloudellisen kehityksen tukeminen on myönteistä myös Suomen turvallisuuden kannalta.

Suomen liittyminen Euroopan unioniin ei merkitse automaattista liittymistä sotilaalliseen liittoutumaan. Jos poliittinen ja sotilaallinen tilanne kuitenkin kärjistyisi Venäjän ja Euroopan unionin välillä, olisi liittoutumattomuuden uskottavuus kyseenalaista. Poliittinen sitoutuminen Euroopan unioniin ei tällaisessa tilanteessa antaisi uskottavaa pohjaa sotilaalliselle liittoutumattomuudelle. Integraation syvetessä onkin ilmeistä, että Suomen sotilaallinen liittoutumattomuus on mahdollista vain poliittisen ja sotilaallisen tilanteen säilyessä ja kehittyessä Euroopassa myönteiseen suuntaan.

Suomen turvallisuuden kannalta liittyminen Euroopan unioniin ei ole tarpeellista. Puolueettomuus on edelleen hyvin perusteltu Suomen turvallisuuspolitiikan lähtökohta.

5. Euroopan unionin rakenne ja päätöksentekojärjestelmät

Integraation syvenemisen myötä on EU:n piirissä syntynyt aikaisempaa ilmeisempi tarve lisätä demokratiaa päätöksenteossa. Toisaalta tarve yksinkertaistaa ja nopeuttaa päätöksentekoa on tullut ajankohtaiseksi.

Euroopan parlamentin aseman vahvistamiseksi tehdyt päätökset ovat samalla merkinneet päätöksenteon monimutkaistumista ja hidastumista. Institutionaalista uudistusta pidetäänkin EU:n piirissä välttämättömänä. Pyrkimys sovittaa yhteen toisaalta demokratian lisääminen ja toisaalta päätöksenteon nopeuttaminen johtaa ilmeisesti liittovaltionomaisen kehityksen voimistumiseen.

Pitäytymällä ETA-sopimuksen mukaiseen kaupallis-taloudelliseen yhteistyöhön unionin kanssa Suomi voisi kehittää yhteiskuntarakennettaan joustavasti ja nopeasti muuttuvassa maailmassa, hyötyä tehokkaasta päätöksentekokyvystä sekä rakentaa tasavertaisesti yhteistyötä EU:n ohella Venäjän, Kaukoidän ja Amerikan suuntaan.

Suomen jäsenyyttä on perusteltu tarpeella varmistaa pääsy unionin päätöksentekoon, koska päätökset vaikuttavat asemaamme joka tapauksessa. Tämä näkökohta on perusteltu.

Suomella on kuitenkin mahdollisuus myös ETA-sopimuksen mukaan osallistua sopimusalaa koskevien uusien säännösten valmisteluun. ETA-sopimuksen oltua vain lyhyen ajan voimassa ja kun samaan aikaan on neuvoteltu jäsenyydestä, ei luotettavaa kuvaa ETA-järjestelyn toimivuudesta ole voitu saada.

Oikeutta päästä päättämään pienellä osuudella joistakin meihin vaikuttavista asioista on punnittava sitä tosiseikkaa vastaan, että jäsenyyden myötä menetämme merkittävän osan nykyisestä suvereniteetistamme ja joudumme monessa asiassa tyytymään EU:n hitaaseen ja epäkansanvaltaiseen päätöksentekoon.

Suomalaisen demokratian oleellinen osa on avoin päätöksenteko. Euroopan unioni on tässä mielessä meille vieras, kaukana ihanteistamme oleva byrokraattinen ja suljettu päätöksentekokoneisto.

6. Taloudelliset vaikutukset

6.1. Teollisuus

Teollisuus on pitänyt Suomen liittymistä Euroopan unioniin välttämättömänä. Tätä on perusteltu tarpeella päästä täysipainoisesti vaikuttamaan mm. kierrätyspaperia koskeviin tuleviin määräyksiin. Teollisuus on myös katsonut, että Suomen asema investointien sijoitusmaana paranee jäsenyyden myötä. Tätä perustellaan sillä, että jäsenyyden uskotaan lisäävän toimintaympäristössä tapahtuvien muutosten ennustettavuutta, alentavan korkotasoa ja parantavan Suomen imagoa. Perusteluja voidaan pitää oikeina, joskin niiden merkitystä on ylikorostettu.

Vähemmälle huomiolle on jäänyt elintarviketeollisuuden ongelmien lisääntyminen, EU:n tullipolitiikkaan siirtymisestä aiheutuvat ongelmat ja itsenäisen kauppapolitiikan loppumisen myötä menetettävät mahdollisuudet. Teollisuuden käyttämien komponenttien tullien nousu, tekstiilien ja kenkien tullien aleneminen, Kevsos-sopimuksien purkaantumisesta aiheutuva kilpailuedun menetys ja Baltian ja Venäjän suunnasta lisääntyvä halpatuontipaine ovat teollisuuden ja koko kansantalouden näkökulmasta kielteisiä seikkoja.

6.2. Maatalous ja elintarviketuotanto

Maatalouspolitiikka kuuluu yhteisökompetenssin piiriin. Jo Rooman sopimuksen mukaan jäsenmaat luovuttivat maatalouspolitiikan yhteisön hoidettavaksi. Jäsenyys merkitsee siis kansallisesta päätösvallasta luopumista maatalouspolitiikan osalta.

Maatalouspolitiikan (CAP) rooli on hyvin keskeinen unionin toiminnassa. Yli puolet EU:n budjetin menoista käytetään maatalouteen.

EU:n yhteisen maatalouspolitiikan yleiset tavoitteet eivät oleellisesti eroa Suomen maatalouspolitiikan tavoitteista. EU:n maatalouspolitiikan suurimmat ongelmat liittyvät ylituotantoon.

EU:n maatalouspolitiikan keinot on luotu keskieurooppalaisten jäsenmaiden tarpeista lähtien. EU:n maatalouspolitiikkaan kuuluva LFA-tukijärjestelmä on rakennettu pääasiassa tasoittamaan eri maiden sisällä vallitsevia erilaisia tuotanto-olosuhteita. CAP:hen ei sisälly järjestelmiä, jotka ottaisivat huomioon pohjoisen maatalouden erityispiirteet.

Suomi asetti neuvottelutavoitteiksi vähittäisen siirtymisen EU:n elintarvikehintatasoon ns. ACA-mallin mukaisesti, koko maata ja kaikkia tuotantosuuntia koskevan yhteisrahoitetun tukijärjestelmän luomisen ja nykytasoisen tuotannon turvaavat kiintiöt kiintiöidyille tuotteille.

Suomi ei saavuttanut neuvottelutavoitteita kahden ensinmainitun asian osalta.

Elintarvikkeiden rajasuoja poistuu heti jäsenyyden alkaessa. Kerralla tapahtuvan hintasopeutuksen haittojen vähentämiseksi unioni an-taa siirtymäkauden sopeutumistukea elintarvikesektorille. Markkinahäiriölauseketta voidaan soveltaa pahojen markkinahäiriöiden torjumiseksi.

Elintarvikemarkkinoiden avautuminen yht-äkkisesti kansainväliseen kilpailuun tilanteessa, jossa hintatasoero on huomattava ja valmistautumisaika erittäin lyhyt, ei voi sujua ilman ongelmia ja vaurioita.

Jos suomalainen tuotanto menettää markkinaosuuksia kotimaassa, on tuotannon tason ylläpito hyvin vaikeaa, koska vastaava määrä olisi kyettävä myymään Suomen ulkopuolelle. Valiokunnalle esitettyjen arvioiden mukaan tuonnin osuus voi lyhyessä ajassa nousta 20 %:iin niissä tuotteissa, jotka nyt ovat rajasuojan piirissä.

GATT-sopimuksen mukaan EU:n tulee leikata tuettua vientiä lähivuosina. On selvää, että vahvat tuottajamaat pyrkivät korvaamaan menetettäviä vientimarkkinoita EU:n sisällä. On mahdollista, että rajasuojan nopea poistuminen voi aikaansaada Suomessa rajun markkinaosuustaistelun, joka voi johtaa Suomen myös kansantalouden kannalta epäsuotuisaan kehitykseen työttömyyden kasvun ja vaihtotaseen heikkenemisen muodossa.

Suomi ei saavuttanut myöskään keskeisintä neuvottelutavoitettaan yhteisrahoitetun, kaikkia tuotantosuuntia koskevan ja koko Suomen kattavan tukijärjestelmän luomisesta osaksi CAP:tä.

Neuvottelutuloksen mukaan LFA-vuoristotukea maksetaan 85 %:lle peltoalasta. Ympäristötuen määrä sovittiin korkeaksi. Suomen tarkoituksena on käyttää ympäristötukea perustukena, jolla turvataan LFA-alueen ulkopuolella peltoviljelyn jatkumisen edellytykset. Tavoite on ympäristönäkökulmastakin perusteltu.

Suomi sai oikeuden maksaa kansallista tukea siirtymäkauden aikana. Siirtymäkauden jälkeen kansallista tukea voidaan maksaa artiklan 142 perusteella 62. leveyspiirin pohjoispuolisilla alueilla ja artiklan 141 mukaan ylivoimaisten vaikeuksien voittamiseksi ko. leveyspiirin eteläpuolella. Etelä-Suomen maatalouden kannalta ratkaisevan tärkeän artiklan 141 sisältö on tuotannon pitkäaikaisen suunnittelun edellytyksiä ajatellen liian epämääräinen.

Suomen maataloudella ei ole selviämisedellytyksiä ilman kansallisen tuen käyttöä. Valtioneuvosto teki 27.5.1994 periaatepäätöksen maatalouden kotimaisesta tuesta. Tähän päätökseen sisältyivät sekä siirtymäkauden tuet että pitkäaikaiset tuet. EU:n komission kanssa käydyissä neuvotteluissa päätettiin kuitenkin elokuussa 1994, että artiklan 141 mukaisen tuen käytöstä aloitetaan neuvottelut vasta vuonna 1996. Päätös merkitsee sitä, että taloudelliset perusteet maataloustuotannon pitkäaikaiselle suunnittelulle ja rakenteen kehittämiseen tähtääville toimenpiteille jäävät erittäin hataralle pohjalle.

Suomen maatalouden kehittämisen kannalta olisi aivan välttämätöntä, että viljelijät tietäisivät investointien pohjaksi tarvittavat, tuotannon kannattavuuteen vaikuttavat oleelliset seikat.

Sen lisäksi, että jäsenyyspäätöstä tehtäessä maatalouden pitkäaikaisen tuen käytön perusteet eivät ole tiedossa, avoinna on monia muita keskeisiä seikkoja.

Valiokunnan saaman selvityksen mukaan komission vahvistus on saatu vain pohjoisen tuen ja LFA-tuen rajoille. Virkamiestasolla on sovittu siirtymäkauden tuista, mutta vahvistus puuttuu. Ympäristötuen ja puutarhatalouden osalta ei edes virkamiestason neuvottelutulosta ole saavutettu. Niin ikään neuvottelutulos puuttuu teollisuuden varastoarvojen alenemisen korvausperusteista.

Suomi saavutti neuvotteluissa maakohtaisista tuotantokiintiöistä asettamansa tavoitteet tyydyttävästi. Saavutettua neuvottelutulosta heikensi merkittävästi se, että Suomen sokerikiintiötä alennettiin liittymissopimuksen kirjoitusvaiheessa siitä tasosta, mikä oli neuvotteluissa sovittu.

Hallitus ei esityksessään arvioi, mitä ongelmia maataloudelle syntyy jäsenyyden ja suunniteltujen kotimaisten tukitoimien toteutuessakin.

Valiokunnan kuulemien asiantuntijoiden mukaan suoran, kotieläinmääriin ja peltohehtaareihin perustuvan tuen nouseminen maatilan liikevaihdosta 50 %:iin ja yli voi johtaa taloudellisen kehityksen vääristymiin, huonoon panos-tuotos-

suhteeseen ja rakennekehityksen pysähtymiseen ja vääristymiseen.

Maatalouden taloudellisen tutkimuslaitoksen mukaan jäsenyyden toteutuminen esitetyillä kotimaisen tuen ehdoilla merkitsee viljelijöiden tulojen alenemista 10 %—45 %. Valiokunnan Suomen Pankilta saaman selvityksen mukaan maatalouden velat ovat erittäin suuret. Tilannetta pahentaa se, että velkaisuus keskittyy nuorille, vastikään tilansa hankkineille ja investointeja tehneille tiloille.

Hallituksen olisi tullut kiinnittää huomiota niihin vaikutuksiin, mitä nopea kannattavuuden aleneminen voi aiheuttaa velkaantuneilla tiloilla ottaen huomioon samanaikaisesti tapahtuva maatilojen vakuusarvojen aleneminen.

6.3. Valtiontaloudelliset ja työllisyysvaikutukset

Jäsenyys ja sen edellyttämät kotimaiset toimet lisäävät valtion menoja ensimmäisenä vuonna yli 10 mrd mk. Jäsenyys aiheuttaa pitemmällä aikavälillä Suomen valtion budjettiin EU:lle suoritettavat maksut, EU:lta saatavat tulot ja valtion vero- ja tullitulojen aleneman huomioon ottaen 10—15 mrd mk:n alijäämän. EU:n budjetin näkökulmasta Suomi tulee olemaan nettomaksaja ensimmäistä vuotta lukuun ottamatta. Nettomaksuosuuden kasvuun vaikuttaa yhtäältä talouden kasvu, mikä lisää maksuja EU:lle, ja toisaalta maataloustuotannon aleneminen, mikä vähentää tuloja EU:lta. Ottaen huomioon sopimusehdot on vaara, että maataloustuotanto Suomessa supistuu merkittävästi.

Jäsenyys edellyttää toimenpiteitä maatalouden rakenteen kehittämiseksi. Laskelmissa ei ole otettu huomioon, että maatalous ei pysty kannattavuuden alentuessa tulorahoituksella suoriutumaan rakenteen kehittämisestä aiheutuvasta rahoitustarpeesta.Maatalouden rakenteen kehittäminen edellyttää lisäpanostusta valtiolta.

Työasiainvaliokunnan lausunnossa arvioidaan jäsenyyden työllisyysvaikutusten olevan kielteisiä alkuvuosina. Tästä valtiontalouteen aiheutuvia kustannuksia ei ole riittävästi otettu huomioon arvioitaessa jäsenyyden vaikutuksia.

Puutteellisen tarkastelun varaan on myös jäänyt elintarviketuotannon alenemisen vaikutus vaihtotaseeseen ja työllisyyteen.

6.4. Talous- ja rahaliitto

Suomen sitoutuminen Maastrichtin sopimuksen mukaisesti talous- ja rahaunioniin ei ole kansantaloutemme edun mukaista.Yhteen valuuttaan siirtyminen merkitsisi keskeisen talouspolitiikan välineen menettämistä. Suhdanneherkän periferisen taloutemme näkökulmasta tämä olisi ongelmallista.

7. Säätämisjärjestyksestä

Eduskunnan perustuslakivaliokunta on päätynyt äänestyksen jälkeen kantaan, jonka mukaan päätös unioniin liittymisestä voidaan tehdä ns. supistetussa perustuslainsäätämisjärjestyksessä valtiosopimuksena 2/3 enemmistöllä. Valiokunnan enemmistön mukaan perustuslainmukainen legaalisuus ja toisaalta legitiimisyys täyttyvät kokonaisuudessa, jonka muodostavat enemmistön hyväksyntä kansanäänestyksessä ja 2/3 enemmistöllä tehty päätös eduskunnassa.

Valiokunnan vähemmistön ja useiden asiantuntijoiden mukaan EU-jäsenyyttä ei voida pitää valtiosopimuksena siinä mielessä, mitä tarkoitettiin kyseistä perustuslain kohtaa säädettäessä tai sitä tähän mennessä sovellettaessa.

EU-sopimus merkitsee useiden sellaisten voimassa olevien EU-säädösten voimaantuloa, jotka olisivat edellyttäneet voimaan tullakseen normaalia perustuslainsäätämisjärjestystä.

EU-sopimus mahdollistaa myös, että EU, Suomen kannasta riippumatta, voi tulevaisuudessa antaa sellaisia Suomea velvoittavia säädöksiä, jotka edellyttäisivät perustuslainsäätämisjärjestystä.

Edellä mainitun perusteella ja kuten perustuslakivaliokunnan vähemmistö katsoi, sopimus olisi tullut käsitellä joko normaalissa perustuslainsäätämisjärjestyksessä tai käsitellä yhtäaikaisesti hallitusmuodon asianomaisten muutoksien kanssa.

8. Kansanäänestys ja eduskunnan päätös

Perustuslakivaliokunnan mukaan legaalisuus ja legitimiteetti — yleinen hyväksyttävyys ja soveltuvuus kansanvaltaiseen järjestelmään — siis täyttyvät, kun kansanäänestyksessä enemmistö asettuu jäsenyyden hyväksymisen kannalle ja sen jälkeen eduskunta päättää asiasta 2/3 enemmistöllä. Valiokunnan kanta merkitsee siis sitä, että kansanäänestyksen myönteinen tulos antaa eduskunnalle oikeuden normaalia perustuslainsäätämisjärjestystä vähäisemmällä määräenemmistöllä hyväksyä sopimus.

Eduskunnan päätös on näin ollen nähtävä neuvoa-antavasta kansanäänestyksestä erillisenä, itsenäisenä tapahtumana. Perustuslakivaliokunnan kannan perusteella perustuslain takaaman vähemmistösuojan voidaan katsoa toteutuvan riittävästi, kun päätös tehdään 2/3 enemmistöllä.

Tämän huomioon ottaen on perusteetonta esittää, että neuvoa-antava kansanäänestys olisi poliittisesti ja moraalisesti kansanedustajia siten sitova, että kaikkien kansanedustajien tulisi, sen tuloksen oltua niukasti jäsenyyttä puoltava, vain tähän perustuen äänestää eduskunnassa jäsenyyden puolesta. Jos näin edellytettäisiin, perustuslakivaliokunnan säätämisperuste ei mielestämme tulisi täytetyksi.

Päinvastoin kansanedustajien tulee noudat-taa valtiopäiväjärjestyksen 11 §:ää, joka kuuluu: "Edustaja on velvollinen toimessaan noudattamaan oikeutta ja totuutta. Hän on siinä velvollinen noudattamaan perustuslakia eivätkä häntä sido mitkään muut määräykset."

Edellä olevan perusteella katsomme

että Eduskunnan ei tulisi hyväksyä hallituksen esitystä Suomen liittymisestä Euroopan unioniin tehdyn sopimuksen eräiden määräysten hyväksymisestä ja

että hallituksen esitykseen sisältyvä lakiehdotus tulisi hylätä.

Helsingissä 31 päivänä lokakuuta 1994

Juha Korkeaoja Paavo Väyrynen

V

Ulkoasiainvaliokunta on äänestyksen jälkeen päätynyt esittämään Suomen liittymisestä Euroopan unioniin tehdyn sopimuksen eräiden määräysten hyväksymistä koskevan hallituksen esityksen hyväksymistä huolimatta siitä, että se on mietinnössään nostanut esiin useita jäsenyyden aiheuttamia ongelmia ja kielteisiä seurauksia. En voi yhtyä valiokunnan enemmistön kantaan, sillä katson Suomen jäsenyydestä Euroopan unionissa olevan maallemme enemmän kielteisiä kuin myönteisiä vaikutuksia. En voi myöskään kaikilta osin yhtyä valiokunnan mietinnössä esitettyihin näkemyksiin ja tulkintoihin, vaan katson valiokunnan mietinnöstä poiketen seuraavaa:

Valiokunnan työskentelyä hallituksen esityksen n:o 135 osalta voidaan pitää normaalista valiokuntatyöskentelystä poikkeavana. Hallituksen esityksen ja siihen liittyvien asiakirjojen valtavan määrän johdosta sekä ottaen huomioon kaikkien eduskunnan erikoisvaliokuntien asiasta antamat lausunnot olisi asian käsitteleminen ja mietinnön laatiminen ulkoasiainvaliokunnassa tullut tehdä tapahtunutta huolellisemmin ja perusteellisemmin.

Ulkoasiainvaliokunta joutui kuulemaan lukuisia asiantuntijoita ja perehtymään muiden erikoisvaliokuntien mietintöihin erittäin lyhyessä ajassa. Tämän lisäksi varsinkin mietinnön laatimisvaiheessa valiokunnan työskentelyä voidaan pitää normaalista mietinnön laatimismenettelystä poikkeavana. Valiokunnan jäsenille ei haluttu antaa tilaisuutta tutustua yksityiskohtaisesti mietintöluonnokseen, josta puuttui oleellisia kohtia vielä sen ensimmäisen käsittelyn aikana. Valiokunnan kokouksia pidettiin myös olennaisesti normaalista poikkeavina kokousajankohtina. Nämä kaikki seikat vaikeuttivat merkittävästi valiokunnan jäsenten mahdollisuutta täysipainoiseen työskentelyyn ja jäsenyysasian yksityiskohtiin perehtymiseen. Ottaen huomioon asian suurin merkityksen maallemme ei sopimuksen valiokuntakäsittelyä voida pitää asiallisena.

Valiokunta joutui useaan otteeseen ratkaisemaan mietinnön sisältöä äänestämällä. Äänestyksiä oli määrällisesti erittäin paljon ja monet päätökset syntyivät yhden äänen enemmistöllä tai jopa arvalla hyväksytyn sanamuodon tai kannan puolesta. Näin ollen useat merkittävät kannanotot ulkoasiainvaliokunnan mietinnössä perustuvat kapean enemmistön näkemykseen. Voidaan täydellä syyllä kysyä, onko parlamentarismille kunniaksi menettely, jossa ulkoasiainvaliokunta muodostaa kantansa Suomen rauhan ajan tärkeimpään valtiosopimukseen yhden äänen enemmistöllä tai peräti arpomalla. Mielestäni valiokunnan työskentelyssä olisi tullut pyrkiä nyt saavutettua suurempaan yksimielisyyteen tai ainakin laajemman enemmistön näkemyksiin.

Valiokunnan mietinnöstä jäi puuttumaan mielestäni eräs olennainen asia eli kannanotto siitä, onko Suomen mahdollista halutessaan erota Euroopan unionin jäsenyydestä. Tätä asiaa tosin käsiteltiin valiokunnan kokouksissa kuultaessa asiantuntijoita, mutta mietintöön siitä ei ole otettu minkäänlaista mainintaa. Mielestäni kyse on vakavasta puutteesta, sillä tehtäessä valtiosopimuksia olisi eduskunnan välttämättä tiedettävä se, onko päätös peruuttamaton vai onko olosuhteiden joko Euroopassa tai Suomessa olennaisesti muuttuessa mahdollista irtaantua tehdystä sopimuksesta. Asiantuntijoiden lausunnot olivat kysymyksestä vastakkaisia, samoin kuin hallituksen tai Euroopan unionin johtavien virkamiesten taholta kysymyksestä esitetyt mielipiteet. Näkemykseni on, että Suomen jäsenyys Euroopan unionissa on peruuttamaton, mikä omalta osaltaan on ollut tukemassa kielteistä kantaani Suomen EU-jäsenyyteen.

Ulkoasiainvaliokunnan olisi tullut mietinnössään ottaa tämä kysymys omana asiakokonaisuutenaan esille ja lausua siitä selkeä asiantuntijoiden lausuntoihin perustuva mielipiteensä. Koska valiokunnan mietinnössä tätä asiaa ei ole lainkaan käsitelty, joutuu eduskunta tekemään päätöksensä täysin sammutetuin lyhdyin tietämättä loppujen lopuksi lainkaan sitä, tekeekö se päätöksen peruuttamattomasti vai onko kyseessä normaali muutettavissa oleva päätös.

Valiokunta toteaa mietinnössään olevan kiistatonta, että Euroopan unionin jäsenyydessä on kysymys pitemmälle menevästä suvereniteetin luovutuksesta kuin yleensä kansainvälisten järjestöjen jäsenyydessä. Tähän on vielä lisättävä se tosiseikka, että maamme saa Euroopan parlamenttiin 16 edustajaa kaiken kaikkiaan 641 europarlamentaarikosta, sekä että tärkeimmässä päätöksentekoelimessä, neuvostossa, Suomella on yksi edustaja ja hänen painotettu äänimääränsä on 3 kaiken kaikkiaan 90:stä. Merkittävimmät päätökset neuvostossa tehdään lisäksi määräenemmistön turvin, jolloin Suomen äänivalta ja mahdollisuus vaikuttaa EU:n päätöksiin on käytännössä olematon.

Mielestäni Suomen itsemääräämisoikeuden ja suvereniteetin kannalta on kyseenalaista ja jopa täysin virheellistä liittyä sovituilla ehdoilla Euroopan unionin jäseneksi. Suomi menettää merkittävän osan lainsäädännöllisestä päätäntävallastaan, tuomioistuintensa riippumattomuudesta sekä suvereniteetistaan liittyessään EU:n jäseneksi. Kun mahdollisuutemme osallistua päätöksentekoon perustuu edellä mainittuihin vähäisiin edustaja- tai äänimääriin EU:n päättävissä elimissä, on jäsenyys käytännössä avoin valtakirja päättää Suomen asioista Euroopan unionin komissiossa, neuvostossa ja parlamentissa.

Jäsenyyden puolustajien toimesta on korostettu useaan otteeseen sitä, että ulko-, turvallisuus- ja sisäisistä sekä oikeusasioista päätettäessä tulee neuvostossa päästä yksimielisyyteen ja näin ollen myös maallamme olisi käytännössä veto-oikeus tehtäviin päätöksiin. Valiokunnan kuulemien asiantuntijoiden taholta on kuitenkin selkeästi tuotu esiin se tosiseikka, että varsinkin EU:n neuvoston kokouksissa pyritään mahdollisimman usein yksimielisiin päätöksiin voimakkaankin painostuksen avulla. Kun maallamme on pelkästään pieni osuus päätöksentekoelimien jäsenistä ja äänivallasta, on mahdollisuutemme estää meille epämieluisten päätösten tekeminen lähinnä teoreettinen. Tähän täytyy vielä lisätä komission mahdollisuus painostaa meille tärkeiden kysymysten käsittelyn hankaloitumisella. Olemme käytännössä komission virkamiesten armoilla EU:n päätäntään ja valvontaan kuuluvissa asioissa valiokunnan "hurskaista toiveista" huolimatta.

SMP:n edustajat ovat useaan eri otteeseen korostaneet niin eduskunnan valiokunnissa kuin täysistunnoissakin käytetyissä puheenvuoroissa sitä, että voimassa oleva ETA-sopimus riittäisi pitkäksi aikaa turvaamaan maamme kauppapoliittiset edut Euroopassa. Tämän takia ei Suomen olisi tarvinnut liittyä Euroopan unionin jäseneksi. Jäsenyydellä saavutettavat lisäedut ja muodollinen päätösten tekemiseen mukaan pääseminen ovat marginaalinen hyöty verrattuna täysjäsenyydestä koituviin lisähaittoihin ja -rasitteisiin. Mielestäni tilanne ei ole muuttunut miksikään siitä, mikä se oli ulkoasiainvaliokunnan käsitellessä valtioneuvoston selontekoa EY-jäsenyyden vaikutuksista Suomelle. Kantamme on kirjattu tuolloin niin perustuslakivaliokunnan lausuntoon kuin ulkoasiainvaliokunnan mietintöön ja se on pysynyt muuttumattomana.

Käsiteltäessä asiaa eduskunnan toimesta jäsenyysneuvottelujen alkaessa todettiin, että neuvotteluissa tulee saavuttaa Suomen olennaisten kansallisten tavoitteiden kannalta tyydyttävä ratkaisu. Eduskunta asetti jopa tiettyjä "reunaehtoja" jäsenyydelle. Mielestäni eduskunnan esille nostamissa kysymyksissä ei nyt käsittelyssä olevassa sopimusratkaisussa ole saavutettu Suomea tyydyttäviä tuloksia. Sopimuksessa on merkittäviä puutteita ja heikkouksia, jotka merkitsevät käytännössä jäsenyydestä koituvan Suomelle enemmän haittaa kuin hyötyä sekä enemmän kuluja kuin saatavia. Pelkästään saavutetun neuvotteluratkaisun pohjalta olisi jäsenyys tullut heti hylätä. Lisäksi jäsenyyteen liittyy jo edellä mainitsemiani Suomen suvereniteettiin ja itsemääräämisoikeuteen liittyviä ongelmia, jotka nekin puoltavat jäsenyyden hylkäämistä.

Ulkoasiainvaliokunta katsoi mietinnössään hallituksen selonteosta (UaVM 6/1992 vp), että poliittisesti merkittävämpien neuvottelukysymysten osalta on annettava selontekoja ja tiedonantoja niin, että myös eduskunnalla on ajan tasalla olevat tiedot neuvottelujen etenemisestä ja tarvittaessa mahdollisuus ottaa kantaa neuvottelukysymysten poliittiseen ratkaisemiseen. Kyseinen valiokunnan kanta merkitsi mielestäni käytännössä sitä, että hallituksen olisi tullut EU-jäsenyysneuvottelujen edetessä tuoda tärkeimmät osaratkaisut eduskunnan käsittelyyn ennen sopimuksen allekirjoittamista ja neuvottelutuloksen vahvistamista. Näin ei kuitenkaan tapahtunut.

Hallitus ei myöskään missään vaiheessa informoinut koko eduskuntaa jäsenyystilanteesta tavalla, jota ulkoasiainvaliokunta mietinnössään edellytti. Katson, että hallitus menetteli virheellisesti ja eduskunnan päätösten vastaisesti jättämällä tuomatta jäsenyysneuvottelujen aikana tiedonannon tai selonteon neuvottelujen kulusta ja etenemisestä. Todennäköisimmin tämä johtui hallituksen halusta jättää kuulematta eduskunnan kriittisiä näkemyksiä silloin, kun niiden pohjalta olisi neuvottelijoilla ollut mahdollisuus palata neuvottelupöytään ennen asiakokonaisuuksien lopullista lukkoon lyömistä.

Maastrichtin sopimuksen nojalla EU:n toiminta laajenee käsittämään myös yhteisen ulko- ja turvallisuuspolitiikan (UTP). Nämä asiakokonaisuudet muodostavat unionin nk. toisen pilarin ja niitä käsitellään yhteisöelimissä, mutta harjoitetaan pääasiassa EU:n varsinaisen yhteisörakenteen ulkopuolella. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että Suomi on hyväksyessään Maastrichtin sopimuksen pilkkuakaan muuttamatta tai varaumia esittämättä samalla sitoutunut myös yhteiseen ulko- ja turvallisuuspolitiikkaan.

Koska Euroopan unionilla ei tällä hetkellä ole itsellään käytännössä toimivaa puolustuksellista organisaatiota, harjoitetaan puolustusta em. yhteisörakenteen ulkopuolella toimivan organisaation puitteissa. Käytännössä tämä tarkoit-taa Pohjois-Atlantin puolustusliittoa NATOa. Kun myös valiokunnan mietinnössä todetaan lisäksi, että sen jälkeen kun jokin asia on otettu yhteisen politiikan kohteeksi, voidaan sen puitteissa tehdä määräenemmistöpäätöksiä, on Suomi luovuttanut päätäntävallan tulevaisuudessa myös puolustuksellisista asioistaan Euroopan unionille.

Todellisuudessa tilanne on juuri se, minkä puolustusvaliokunta voimakkaasti arvostellussa lausunnossaan on todennutkin eli että WEU:n puitteissa tapahtuva puolustuksellinen toiminta johtaa pitemmällä tähtäimellä Suomen NATO-jäsenyyteen. Puolustusvaliokunta on rohjennut lausua tämän tosiasian ääneen ja siksi sitä on voimakkaasti kritisoitu. Katson kuitenkin, että tilanne on täsmälleen puolustusvaliokunnan näkemyksen mukainen ja tämäkin seikka puoltaa voimakkaasti jäsenyyden hylkäämistä. Ulkoasiainvaliokunnan mietinnössä on kierrellen todettu Suomen osallistuvan puolustukselliseen yhteistyöhön EU:ssa ilman ennakkoehtoja ja avoimin mielin, mikä tarkoittaa käytännössä myös NATO-jäsenyyden huomioon ottamista yhtenä mahdollisuutena tulevaisuudessa.

Suomen EU-jäsenyyttä puolustaneet piirit pitivät eräänä tärkeimmistä jäsenyyttä tukeneista tekijöistä Suomen alueellisen koskemattomuuden ja puolustuksellisen varmuuden lisääntymistä. Tämä on kuitenkin perusteeton oletus, koska myös ulkoasiainvaliokunta on mietinnössään todennut, että UTP:hen kuuluviksi ei katsota puolustuskysymyksiä ahtaammassa mielessä, tarkoittaen sillä jäsenvaltioiden itsenäisyyden ja alueellisen koskemattomuuden suojaamista ulkoista hyökkäystä vastaan. Valiokunta on siis selkeästi mietinnössään myöntänyt, ettei maamme tule saamaan mahdollisen ulkoisen hyökkäyksen kohteeksi jouduttuaan Euroopanunionilta puolustuksellista apua. Millä tavoinjäsenyys sitten voisi lisätä maamme ulkoista turvallisuutta ja puolustuksellista varmuutta, kun apua kriisitilanteessa ei ainakaan EU:n toimesta saataisi? Emme saa EU:sta tai WEU:sta kaipaamaamme "isoa veljeä", vaikka niin olemme toivoneet. Tämä merkitsee erään olennaisen jäsenyyttä puoltaneen tekijän poistumista ja tukee käsitystä EU:n ulkopuolelle jäämisen välttämättömyydestä.

Maamme ulkopolitiikan määrittelemisestä ja käytännön toteuttamisesta voidaan todeta pitkälti samaa kuin puolustuskysymyksistä eli että näistä asioista päättäminen siirtyy lyhyellä aikavälillä EU:n päättäville elimille. Ulkoasiainvaliokunta tosin toteaa mietinnössään, että Suomen tulee vastaisuudessakin itse määritellä ulkopolitiikkansa lähtökohdat ja periaatteet. Käytännössä Maastrichtin sopimuksessa on kuitenkin jo pitkälti määritelty se, että myös nämä asiat tulevat yhteisen päätöksenteon piiriin. Tämän jälkeen kansallisella tasolla tehtävä päätöksenteko jää varsin ohueksi ja käytännössä tulemme noudattamaan EU:n ulkopolitiikkaa. Puheet puolueettomuuden ja liittoutumattomuuden säilyttämisestä ovat hyväuskoisuutta ja silmien ummistamista tosiasioilta.

Suomen tulee pysytellä myös jatkossa kaikkien liittoutumien ulkopuolella ja noudattaa hyväksi koettua puolueettomuuspolitiikkaa, minkä takia Suomen jäsenyys Euroopan unionissa tulee hylätä. On vaarallista lähteä uhkarohkeaan seikkailuun kohti tuntematonta päämäärää tietäen maamme geopoliittinen sijainti ja historian antamat opetukset. Nykyisen pitkän Suomen ja Venäjän yhteisen rajan muuttuminen EU:n ja Venäjän tai NATOn ja Venäjän väliseksi rajaksi ei voi ainakaan lisätä Suomen ulkoista turvallisuutta ja vakautta.

Ulkoasiainvaliokunnan mietinnössä kaavaillaan pohjoismaisen yhteistyön sisällön vahvistamista ja edellytysten luomista sille myös yhdentyneessä Euroopassa. Olettamus lähtee siitä, että kaikki pohjoismaat Islantia lukuun ottamatta kuuluisivat vuoden 1995 alusta alkaen Euroopan unioniin, mikä tarkoittaisi myös Norjan liittymistä EU:n jäseneksi. Ensiksikin olettamus on todennäköisesti liian pitkälle menevä, sillä mitä todennäköisimmin Norja tulee jättäytymään EU:n ulkopuolelle. Ruotsin mahdollisesti liittyessä Suomen lisäksi EU:hun tulee unionissa olemaan kaikkiaan kolme pohjoismaata eli Tanska, Ruotsi ja Suomi. Näin ollen pohjoismainen yhteistyö on käytännössä rikottu jo tällä jakautumalla.

Mikäli edellä mainitut kolme pohjoismaata kuitenkin pyrkivät tiiviimpään yhteistyöhön, tulee tämä hanke olemaan EU:n päättävissä elimissä vaikeasti toteutettavissa. EU:n sisällä on jäsenmaiden kesken niin monia erilaisia jakautumia, että blokit muodostuvat yleensä asiakohtaisesti. Näin ollen on hyvin mahdollista, että kaavailtu pohjoismainen yhteistyö on erittäin vaikeasti toteutettavissa ja jopa maiden olosuhteiden eroavaisuuksien johdosta ne saattavat joissain kysymyksissä ajautua eri leireihin. Yhdessä toimiessaankin todennäköiset kolme pohjoismaista EU:n jäsenvaltiota muodostaisivat niin pienen ryhmittymän, ettei niillä olisi merkittävää sananvaltaa Euroopan unionin päättävissä elimissä.

Koska pohjoismainen yhteistyö Euroopan unionin sisällä on epätodennäköinen ja onnistuessaankin tehoton, olisi paras ratkaisu pohjoismaisen yhteistyön syventämiselle ollut pohjoismaisen talousliiton perustaminen. Tämä Ruotsin, Norjan, Suomen ja Islannin muodostama ja Tanskan kanssa yhteistyösopimuksen huomioiva pohjoismainen talousliitto olisi ollut toimivin integraatioratkaisu Skandinaviassa pitkälle tulevaisuuteen. Yhteisen talousliiton muodostamalla pohjoismaat pystyisivät käytännössä hallitsemaan Itämeren alueen kauppaa ja elinkeinoelämän kehittymistä.

Samalla maat säilyttäisivät oman itsenäisen päätäntävaltansa.

Mikäli yhteistä tahtoa ja tarvetta löytyisi, olisi tätä pohjoismaista talousliittoa mahdollisuus laajentaa Baltian maihin ja syventää sitä myös uusilla ulottuvuuksilla, kuten esimerkiksi puolustukseen liittyvillä yhteistyömuodoilla.

Ulkoasiainvaliokunta toteaa mietinnössään, että Suomen jäsenyys Euroopan unionissa merkitsee maallemme velvoitetta osallistua EU:n kehitysyhteistyöhön ja sen rahoitukseen EU:n sääntömääräisen budjetin sekä Euroopan kehitysrahaston EDF:n kautta. Budjettiosuutemme tullaan määrittelemään bruttokansantuotteemme perusteella. Arvioiden mukaan Suomen vuosittaiset kustannukset EU:n kehitysyhteistyöstä ovat noin 500 miljoonaa markkaa. Toisaalta tarkoituksena on, että jäsenmaat eivät lopeta omia kansallisia kehitysyhteistyöohjelmiaan, vaan jatkavat niitä aikaisempaan tapaan. Tästä seuraa kiistatta kehitysyhteistyömäärärahojemme tarpeen lisääntyminen. Kun EU-maat antavat kehitysyhteistyövaroistaan keskimäärin alle 15 % EU:n yhteiseen kehitysyhteistyöhön, tulevat tämän mukaan Suomen kehitysyhteistyömäärärahat nousemaan jäsenyyden toteutuessa noin 3,2—3,5 miljardiin markkaan. Tämä merkitsee yli 50 %:n korotusta kuluvan vuoden budjetissa olleisiin määrärahoihin.

Vallitsevassa taloudellisessa tilanteessa ei maallamme ole varaa lisätä kehitysyhteistyömäärärahojaan edellä mainitulla tavalla. Tämä on kuitenkin välttämätöntä, mikäli aiomme noudattaa EU:ssa omaksuttua kehitysyhteistyöpolitiikkaa. Jäsenyystilanteessa on vielä huomioitava se, että EU:n kehitysmaasuhteiden historiallinen perinne poikkeaa Suomen pohjoismaisesti painottuneesta, taloudellisen kehityksen rinnalla sosiaalista kehitystä korostavasta kehitysyhteistyöideologiasta. Tämän on todennut myös ulkoasiainvaliokunta mietinnössään, mutta siitä huolimatta se ei näe tilannetta Suomelle ongelmallisena. Mielestäni suomalaiselta kehitysyhteistyöpolitiikalta putoaa pohja ja uskottavuus aikaisemmissa kohdemaissa, mikäli muutamme politiikkaamme EU:n kehitysyhteistyöideologian mukaiseksi.

Valiokunnan mietinnössä todetaan, että tulliliiton sisäisessä kaupassa, toisin kuin vapaakauppajärjestelyissä, tavaroiden alkuperäissääntöjä ei tarvita. Kun tulliliiton piiriin tulevat esimerkiksi maataloustuotteet, jalostetut elintarvikkeet sekä ETA-sopimuksen alkuperäisvaatimuksia täyttämättömät teollisuustuotteet, laajenee alkuperäissääntöjen ulkopuolelle jäävien tuotteiden määrä olennaisesti. Merkittävä määrä näistä tuotteista on ihmisten jokapäiväisessä elämässään käyttämiä elintarvikkeita tai välittömästi siihen liittyviä hyödykkeitä.

Käytännössä alkuperäissäännösten poistuminen merkitsee sitä, ettei kuluttaja pysty enää saamaan selville ostamansa tuotteen alkuperämaata. Näin ollen suomalainen kuluttaja ei voi tietää, onko hänen ostamansa juusto peräisin Suomesta, Ranskasta vai Kreikasta. Mielestäni kyseessä on vakava heikennys suomalaisen kuluttajan asemaan. Ostajalla tulee aina olla mahdollisuus välittömästi nähdä tuotteesta tai sen pakkauksesta, missä maassa ja kenen toimesta se on valmistettu. Turvattomuus kuluttajien keskuudessa lisääntyy ja mahdollisuus heikompilaatuisten elintarvikkeiden tuloon kauppoihimme kasvaa olennaisesti. Koska suomalainen ruoka on eurooppalaisittain erittäin puhdasta ja korkealaatuista, aiheuttaa EU-jäsenyys kuluttajissa epävarmuutta ja epätietoisuutta ruoan laadusta. Myös varsin tiukka sähkölaitteiden turvallisuustarkastus tulee heikkenemään liittymisen myötä. Jäsenyys heikentääkin kuluttajansuojaa monilta osin Suomessa, mikä seikka puoltaa jäsenyyssopimuksen hylkäämistä.

Eräiden kolmansista maista tuotavien kulutushyödykkeiden, kuten tekstiilien ja vaatteiden, tullit ovat EY:ssä merkittävästi Suomen tulleja matalammat. Tekstiileille on Suomessa 35 %:n tulli, kun EY-alueella vastaava prosenttlukui on 14. Suomen on EU-jäsenyyssopimuksen mukaan kolmen vuoden siirtymäajan kuluessa toteutettava riittävä kansallinen sopeutuminen ja alennettava tullit EU:n tasolle. Käytännössä tämä tarkoittaa viimeisenkin suomalaisen tekstiiliteollisuuden henkireiän poistumista ja täydellisen vapaan kilpailun alkamista tällä alalla. Lopputuloksena tästä voi olla ainoastaan kotimaisen tekstiili- ja vaatetusteollisuuden merkittävä supistuminen, jollei peräti täydellinen loppuminen kannattamattomana. Suomalaiset vaatetus- ja tekstiilituottajat eivät pysty kilpailemaan halpatuontimaissa tehtyjen tuotteiden kanssa hinnanmuodostuksen osalta, mikäli tulli alenee 14 prosenttiin. Pahimmillaan Euroopan unionin jäsenyys voi aiheuttaa tuhansien suomalaisten vaatetus- ja tekstiiliteollisuuden piirissä toimivien henkilöiden työpaikan menetyksen. Katsonkin, että ulkoasiainvaliokunta on kieltäytynyt ymmärtämästä tosiseikkoja kirjatessaan edellä mainitun ongelman mietintöönsä ja puolustaessaan siitä huolimatta jäsenyyssopimuksen hyväksymistä.

Hallitus on hyväksynyt Suomen puolesta ehdoitta Maastrichtin huippukokouksessa tehdyn unionisopimuksen. Eräs osa tätä sopimusta on Euroopan talous- ja rahaunionin (EMU) perustaminen. Tällä hetkellä tästä päätöksestä on toteuttamisvaiheessa sen toinen vaihe, jonka tavoitteena on yhteisömaiden keskuspankkien yhteistyön tiivistäminen ja talouspolitiikan aikaisempaa läheisempi koordinointi. Kolmannessa ja viimeisessä vaiheessa tullaan perustamaan yhteinen keskuspankki ja siirrytään yhteiseen valuuttaan.

Hyväksyessään Maastrichtin sopimuksen Suomi antoi EU:lle käytännössä vapaat kädet päättää puolestaan talous- ja rahaunionia koskevissa kysymyksissä. Ongelmallisimpana EMUn toteutumisen kannalta on pidetty sitä, että vain murto-osa jäsenmaista täyttää talouspolitiikan yhdenmukaistamiselle asetetut ns. konvergenssikriteerit sovittuun ajankohtaan, vuoden 1996 loppuun mennessä. Tiettävästi tällä hetkellä kriteerit täyttäviä maita on ainostaan kaksi. Mikäli kyseiset edellytykset täyttäviä maita ei ole em. ajankohtaan mennessä olennaisesti enemmän, joutuu EU joko luopumaan tavoitteestaan EMUn kolmannen vaiheen toteuttamisesta tai lieventämään maiden jäsenyyskriteereitä. Komission uusi puheenjohtaja on jo julkisuudessa arvioinut, että EMUn kolmas vaihe toteutuu lähivuosina, mikä tarkoittanee jäsenyyskriteereiden lieventämistä ennen vuoden 1996 loppua.

Mikäli EU:ssa päädytään jälkimmäiseen ratkaisuun, tulee myös Suomi ainakin siinä tapauksessa täyttämään lievennetyt jäsenyysehdot. Tämä puolestaan merkitsee käytännössä sitä, että aikaisemman Maastrichtin sopimuksen hyväksymistä koskevan ilmoituksen perusteella on Suomi jo ilmoittautunut mukaan EMUun.

Silloin Suomen Pankin rooli muuttuu EU:n keskuspankin paikallistoimistoksi ja Suomen markka häviää itsenäisenä valuuttana. Se merkitsee yhden itsenäisen valtion tunnusmerkin katoamista ja maamme itsemääräämisoikeuden supistumista.

Suomen ollessa mukana Euroopan talous- ja rahaunionissa valtionpäämiesten tasolla toimiva neuvosto päättää määräenemmistöllä siellä harjoitettavasta politiikasta. Näin on myös EMU-kriteerien täyttämisehtojen osalta, mikä merkitsee käytännössä Suomen mahdollisen veto-oikeuden EMUun mukaan menemisestä poistumista. Kun käytännössä talous- ja rahaunionin toimista tullaan päättämään lähes poikkeuksetta määräenemmistöllä, joutuu Suomi mukautumaan siellä tehtäviin keskuspankki- ja valuuttaratkaisuihin ilman kieltäytymismahdollisuutta. Tässä valossa ulkoasiainvaliokunnan mietinnössään esittämä vaatimus eduskunnan erillisestä päätöksestä Suomen mukaan menosta Euroopan talous- ja rahaunioniin EMUun on muodollinen ilman käytännön merkitystä. Lisäksi ulkoasiainvaliokunta on mietinnössään paljastavasti todennut, että Suomen osalta rahaliiton hyväksyminen on Maastrichtin sopimuksen muiden määräysten tavoin ollut edellytys liittymissopimuksen synnylle.

Ulkoasiainvaliokunta toteaa hintojen ja palkkojen jouston tai mahdollisuuden suuriin työvoiman muuttoliikkeisiin olevan ehdon rahaliiton täysipainoiselle toiminnalle. Koska Suomessa tärkein teollisuudenala on puunjalostusteollisuus, merkitsee edellä oleva väistämättä kantohintojen merkittävää pudottamista ja palkkatason alentamista. Nämä tulevat olemaan ainoat keinot lisätä maamme teollisuuden kilpailukykyä EU:n ja EMUn jäsenenä. Devalvaation mahdollisuutta ei enää ole. Loppujen lopuksi Suomen kilpailukyky Euroopan unionissa tullaan lunastamaan metsänomistajien ja teollisuuden työntekijöiden ja sen seurauksena koko aktiiviväestön tulotason alentamisella. Katson, että hallitus on tehnyt vakavan virheen sitoutumalla Maastrichtin sopimuksen hyväksymisen kautta myös EMUun mukaan menemiseen tulevaisuudessa. Maatalouspolitiikka muodostaa ehkäpä merkittävimmän osalohkon EU:n toiminta-alueesta kauppapolitiikan ohella. Maatalous ja sen erilaiset tukimuodot vievät EU:n budjetista lähes puolet. EY:lle on annettu yksinomainen toimivalta maatalouspolitiikan tavoitteiden toteuttamiseksi kaikissa jäsenvaltioissa ja ne eivät voi noudattaa kansallista maatalouspolitiikkaa. Tämä tarkoittaa käytännössä sitä, että liittyessään Euroopan unioniin Suomi menettää samalla mahdollisuutensa päättää itse maatalouspolitiikkansa sisällöstä. Maanviljelyksen jatkuminen maassamme on tämän jälkeen Brysselin byrokraattien ja suurten jäsenmaiden käsissä.

Maatalouspolitiikan välineitä Euroopan unionissa ovat määrälliset rajoitukset ja muut kaupan esteet, yhteisön omien tuotteiden suosiminen suhteessa kolmansiin maihin sekä yhteinen rahoitus. Tärkeimmäksi näistä ovat ilman muuta muodostuneet erilaiset budjettiperusteiset tukimuodot sekä toisaalta tuotannon rajoittamistoimenpiteet. Euroopan unionin nykyistenkin jäsenmaiden maatalousväestön keskuudessa on jatkuvasti esiintynyt runsaasti kapinamieltä yhteistä maatalouspolitiikkaa kohtaan. Kaikissa jäsenmaissa maataloustuottajat ovat olleet tyytymättömiä heille asetettuihin tuotantokiintiöihin ja hintatasoon sekä toisaalta maksettuihin tukiaisiin. EU-jäsenyys on kaikissa maissa johtanut siihen, että maatilojen ja maataloudessa työskentelevien lukumäärä on ollut jatkuvassa laskussa. EU:n maatalouspolitiikka perustuu mahdollisimman suuriin yksiköihin ja mahdollisimman pitkälle vietyyn tehokkuuteen. Toisaalta epäedullisia tuotanto-olosuhteita pyritään ottamaan tukimuodoissa huomioon, mutta tähän saakka EU:n sisällä ei ole ollut Suomen kaltaista pohjoista aluetta. Haittatekijöitä ovat olleet lähinnä eteläisimmän Euroopan kuivuus ja Keski-Euroopan vuoristo-olosuhteet.

Unionin vakiintuneen maatalouspolitiikan soveltaminen uusiin pohjoisiin olosuhteisiin ei ole ongelmatonta. Suomen maatalouden erityisolosuhteet pyrittiin eduskunnan vaatimusten mukaisesti ottamaan huomioon jäsenneuvotteluissa, mistä syystä koko Suomi haluttiin nk. LFA-tuen piiriin ja lisäksi mahdollisuudet omista varoista maksettavan pohjoisen tuen käyttöön haluttiin mahdollisimman väljiksi. Ulkoasiainvaliokunnan mietinnössä todetaan, että sopimuksessa ei saavutettu maatalouden osalta neuvottelutavoitteita miltään osin. Näin myös Suomen vaatimus maataloustuotteiden vähittäisestä hintasopeutuksesta jäi toteutumatta. Suomessa tullaan ottamaan välittömästi jäsenyyden alkaessa 1.1.1995 käyttöön EU:n yhteinen maataloustuotteiden hintataso.

Jäsenyysneuvotteluissa saavutetut maataloutta koskevat jäsenyysehdot merkitsevät käytännössä suomalaisen maatalouden varsin nopeata ja voimakasta alasajoa. Suomelle myönnetyt erilaiset, joko EU:n budjetista tai Suomen valtion varoista maksettavat tukimuodot eivät riitä takaamaan maanviljelyksen säilymistä läheskään nykyisessä laajuudessaan maassamme. Samoin Suomelle myönnetyt tuotantokiintiöt alittavat monilta osin nykyiset tuotantomäärät ja johtavat jyrkkiin tuotannon supistuksiin. Käytännössä myös hallitus on myöntänyt toimivien maatilojen määrän supistuvan jäsenyyden toteuduttua lyhyessä ajassa puoleen nykyisestään. Tämä merkitsee useiden kymmenien tuhansien ihmisten muuttopainetta maaseudulta asutuskeskuksiin ja joutumista käytännössä vaille työpaikkaa.

Tätä maaseutumme voimakasta elinkeino- ja aluepoliittista murrosta ei jäsenyyskustannuksissa ole riittävästi otettu huomioon. Kaiken lisäksi Suomelle myönnettyjen tukimuotojen osalta on todettava, että EU:n budjetista maksettava tuki kattaa vain murto-osan kaikkiaan yli 10 miljardin markan suuruisesta kokonaistukitarpeesta, mikä maatalouden osalta vuoden 1995 alussa syntyy. Suuri osa tuesta joudutaan näin ollen kattamaan valtion budjettivaroin. Myös Suomen itsensä kustantamalle maataloustuelle joudutaan pyytämään lupa EU:n komissiolta Brysselistä ja näin ollen kansallisenkin tuen osalta olemme EU:n byrokratian armoilla.

Valiokunnan mietinnössä todetaan, että tukijärjestelmien periaatteesta on päästy yhteisymmärrykseen komission kanssa. Toisaalta mietinnössä myönnetään, että edelleen ovat avoimina ympäristötukijärjestelmään, rakennepoliittisiin toimenpiteisiin, pohjoisen tuen määrään ja varastojen arvonalennuskorvauksiin sekä elintarviketeollisuuden tukijärjestelmiin liittyvät kysymykset. Käytännössä tämä merkitsee sitä, että koko maatalouden ja elintarviketeollisuuden tukikysymys on vielä käytännön tasolla kokonaan ratkaisematta. Jos ja kun Suomen EU-jäsenyydestä päätetään piakkoin eduskunnassa ulkoasiainvaliokunnan mietinnön pohjalta käytännössä ennen lopullisen tukipaketin sisällön selviämistä, annamme tosiasiallisesti avoimen valtakirjan Brysseliin maataloutemme ja elintarviketeollisuutemme tulevaisuudesta päättämiselle.

On ihmeteltävää, että ulkoasiainvaliokunta voi pelkästään ikävät tosiasiat kirjaten suosittaa Suomen EU-jäsenyyden hyväksymistä merkittävimmän tukipakettikokonaisuuden ollessa täysin avoimena. Valiokunnan enemmistö syyllistyy päätöstä tehdessään tosiasioiden unohtamiseen ja koko elintarvikehuoltoketjumme vaarantamiseen. Suomalainen maanviljelys ja suomalainen ruoan tuotanto ovat sen mielestä jäsenyyden periaatteellisen toteutumisen rinnalla mitättömiä. En katso voivani hyväksyä valiokunnan enemmistön näkemyksiä asiassa, vaan vetoan mietinnössä todettuihin avoimina oleviin kysymyksiin sekä jo neuvotteluratkaisussa toteutumatta jääneisiin jäsenyysehtoihin ja katson, että Suomen EU-jäsenyys olisi tullut jo pelkästään maatalouden ja elintarviketeollisuuden tulevaisuutta koskevien tosiseikkojen pohjalta esittää hylättäväksi.

Elintarviketeollisuus on maassamme metalli- ja metsäteollisuuden jälkeen kolmanneksi suurin teollisuuden ala, jonka bruttoarvo vuonna 1992 oli lähes 48 miljardia markkaa. Tämä on n. 16 % koko teollisuuden bruttoarvosta. Tähän saakka Suomen elintarviketeollisuus on toiminut merkittävältä osaltaan nk. suljetussa taloudessa ilman todellista kilpailua. Tämän vuoksi Suomen tavoitteena jäsenyysneuvotteluissa oli saada riittävän pitkä siirtymäkausi tämän teollisuuden haaran kilpailukyvyn sopeuttamiseksi kansainväliseen kilpailuun. Neuvottelijat epäonnistuivat tavoitteen toteuttamisessa täysin ja joudumme välittömään hintasopeutukseen elintarviketuotannon osalta. Varovaistenkin arvioiden mukaan tämä tulee merkitsemään 10—15 miljardin markan bruttoarvollista tuotannon supistusta elintarviketeollisuudessa. Työpaikkoina tämä merkitsee useiden tuhansien työpaikkojen menettämistä elintarviketeollisuudessa ja maataloustuotannossa.

Myös valiokunta toteaa mietinnössään, että kilpailukykyinen kotimainen elintarviketeollisuus on maataloustuotannon jatkumisen edellytys. Valiokunta ummistaa kuitenkin silmänsä siltä tosiasialta, että elintarviketeollisuutemme menettää kilpailukykynsä EU-jäsenyyden myötä ja se aiheuttaa samalla väistämättä myös maataloustuotannon jatkumisen edellytysten katoamisen. Suomen EU-jäsenyyttä on mainostettu sen tarjoamien tukimuotojen avulla. Maatalouteen saatavien tukien lisäksi tärkeimpiä ovat aluepoliittiset tuet. Näitä tukimuotoja on useita ja niillä pyritään lieventämään sivu- ja syrjäalueiden sekä taantuvien teollisuuspaikkakuntien elinkeinoelämän ongelmia. Valiokunta toteaa mietinnössään, että aluepoliittisen rahoituksen taso riippuu kotimaisen rahoitusosuuden järjestymisestä. Tässä syntyykin tämän tukimuodon olennaisin ongelma. Mikäli aluepoliittisen tuen omarahoitusosuutta ei jostain syystä saada aina järjestymään, jää myös EU:lta luvattu tuki saamatta. Tämä riskitekijä on erittäin konkreettinen vaara monille hankkeille. Katsonkin, että Euroopan unionin aluepoliittinen tuki ja siihen vetoaminen jäsenyyden puolustamiseksi on erittäin epävarma oljenkorsi maaseutumme ja taantumassa olevien paikkakuntiemme pelastamiseksi. Tässäkin asiassa oltaisiin huomattavasti varmemmalla pohjalla luottamalla omiin, kotimaassa tehtyihin ratkaisuihin ja rahoitusrakenteisiin.

Sosiaalipolitiikan osalta Suomen ja Euroopan unionin käytännöt eroavat merkittävästi toisistaan. Suomessa noudatetaan pitkälti pohjoismaista yhteiskunnan valtaosaltaan rahoittamaa ja kansalaiset kattavasti huomioivaa sosiaali- ja terveysturvaa. EU-jäsenyyden toteuduttua tämän järjestelmän jatkuvuus ja sen rahoituksen riittävyys vaarantuvat merkittävästi. Jäsenyyden toteutuessa on riskinä myös Suomessa ajautua lähemmäs esimerkiksi Ranskassa vallalla olevaa sosiaaliturvan rahoitusjärjestelmää, jossa julkisen vallan osuus on jo alle 20 % kokonaiskustannuksista. Mikäli maassamme joudutaan edes lähelle tämänkaltaista tilannetta, tulee se käytännössä merkitsemään joko sosiaaliturvan tason tuntuvaa alentumista tai sitten vakuutettujen maksuosuuden moninkertaistumista. Yhdistettynä Suomessa vallalla olevaan korkeaan tuloverokantaan tämä tietäisi palkansaajien kokonaisveroasteen nousemista sietämättömän korkeaksi.

Lisäksi vaarana on EU-jäsenyyden toteuduttua verovaroin rahoitettujen etuuksien perusteeton maastavienti. Mikäli tämän estämisessä ei onnistuta, on Suomessa pysyvästi asuvien sosiaalisten etuuksien säilyttäminen riittävän korkeina vaarassa. Tämän riskin ovat todenneet myös useat sosiaalipolitiikan asiantuntijat. Euroopan unionin direktiiveistä ei ole myöskään löydettävissä ehdottoman varmaa keinoa mainitun riskin torjumiseksi. Katsonkin, että pohjoismaisen, kattavan ja yhtenäisen verovaroin kustannettavan sosiaaliturvan jatkuminen vaarantuu merkittävästi Suomen mennessä EU:n jäseneksi. Tämäkin yksityiskohta puoltaa Euroopan unionin ulkopuolelle jäämistä.

Ulkoasiainvaliokunta toteaa mietinnössään, että liikenneministeriön teettämässä tutkimuksessa on laskettu jäsenyyden aiheuttavan n. 17,5 miljardin markan lisäkustannukset kuljetuselinkeinolle kuljetuskaluston uusimistarpeen takia. Lähinnä tämä johtuu tulossa olevista muutoksista ajoneuvojen mittavaatimuksiin lainsäädännön harmonisoimisen takia. Maininta kyseisestä jäsenyyden aiheuttamasta kustannuspaineesta saatiin valiokunnan mietintöön vasta SMP:n nimenomaisesta vaatimuksesta. Tämän lisäksi on arvioitu, että kuljetuskustannukset lisääntyvät maassamme lähes kahdella miljardilla markalla vuodessa. Näin ollen ensimmäisen jäsenyysvuoden lisäkustannukset ovat vaarassa kohota lähes 20 miljardiin markkaan.

Valiokunta ummistaa kuitenkin jälleen silmänsä olemassa olevilta tosiseikoilta ja unohtaa tämän merkittävän lisärasituksen kansantaloudellemme suosittaessaan jäsenyyssopimuksen hyväksymistä. Katson, että myös kielteisten liikennepoliittisten kustannusvaikutusten takia Suomen tulisi jättäytyä Euroopan unionin ulkopuolelle. Jäsenyystilanteessa tuskin voimme estää uusien liikennettä koskevien säännösten voimaantuloa maassamme ja joudumme sopeutumaan niihin välittömästi. Tästä seuraa erittäin suuri taloudellinen rasitus kuljetuselinkeinolle, ja se tulee vaatimaan yhteiskunnan taholta merkittäviä tukitoimenpiteitä. Tullaanko niitä sallimaan Euroopan unionin komission toimesta, on tällä hetkellä täysin avoin kysymys. Vaikka tukimuodot sallittaisiinkin ja Suomesta saataisiin muodostetuksi gateway-asema EU:n ja Venäjän väliseen liikenteeseen, olisi uusien määräysten aiheuttamien lisäkustannusten takaisin saaminen tätäkin kautta varsin kyseenalaista.

Suomalainen alkoholipolitiikka on perustunut alkoholin korkeaan verotukseen ja tätä kautta korkeisiin hintoihin. Niiden avulla on kulutusta pystytty yhteiskunnan toimesta säätelemään ja sen kautta alkoholinkäytön aiheuttamia haittoja vähentämään. Samalla valtiovalta on pystynyt keräämään merkittävän määrän verotuloistaan alkoholiverolla. Tällä hetkellä tämän veron tuotto on n. 10 miljardia markkaa vuodessa.

Alkoholiveron tasoa joudutaan pitkällä tähtäyksellä myös Suomessa sopeuttamaan EU:ssa yleisesti sovellettavalle tasolle. Se merkitsee alkoholiverotuksen tuoton merkittävää alenemista. Alentuminen on määrältään vähintäänkin 4—5 miljardia markkaa, mikä puolestaan merkitsee valtion verotulojen vähenemisen lisäksi hintatason putoamista ja alkoholin käytön haittavaikutusten lisääntymistä, mikä aiheuttaa puolestaan nousupainetta terveydenhuoltomäärärahoihin.

Kielteiset seurausvaikutukset valtion taloudelle saattavat siis vuositasolla nousta jopa 6—7 miljardiin markkaan. On täysin avoinna, millä tällainen tulojen väheneminen ja menojen lisääntyminen tullaan jatkossa valtiontaloudessamme kattamaan.

Valiokunnan mietinnössä todetaan, että hallituksen esitys ei sisällä yksityiskohtaisia laskelmia EU:n jäseneksi liittymisen vaikutuksista julkiseen talouteen. Vaikutuksesta on esiintynyt julkisuudessa useita valtioneuvoston toimesta teetettyjä keskenään ristiriitaisia laskelmia. Ero laskelmien lopputuloksissa on ollut jopa 1,7 miljardia markkaa vuodessa. Vuoden 1995 talousarvioesityksen mukaan jäsenmaksuosuuden ja EU:lta saatavien tulojen erotus olisi 649 miljoonaa markkaa Suomen hyväksi. Valiokunnan mietinnössä todetaan, että lopullinen tilanne jäsenyyskustannusten osalta selviää vasta jälkikäteen, sillä maksut EU:lle riippuvat taloudellisen toimeliaisuuden kehityksestä maassamme.

Mietinnössä myönnetään, että Suomesta on tulossa todennäköisesti jo vuodesta 1996 alkaen nettomaksaja EU:ssa. Myönteisiä vaikutuksia oletetaan tulevan lähinnä pitkällä aikavälillä välillisten vaikutusten kautta ja tämän takia niitä ei voida täsmällisesti laskea tai ennakoida. Viime kädessä saatavan hyödyn määrä riippuu tulevasta työllisyyskehityksestä ja Suomen kyvystä itse hyödyntää EU:n tarjoamia mahdollisuuksia.

Kun Suomen mahdollinen hyöty jäsenyydestä Euroopan unionissa rakentuu pelkästään spekulatiivisille olettamuksille ja avautuville mahdollisuuksille käyttää hyväksi tiettyjä taloudellisia muuttuvia edellytyksiä, ollaan jäsenyyttämme rakentamassa erittäin hataralle pohjalle. Koska Suomesta on nopealla aikavälillä tulossa budjettitaloudellisesti nettomaksaja EU:ssa todennäköisesti yli miljardin markan vuositasoa vastaavalla määrällä, tulee jäsenyys kokonaisvaikutuksiltaan jäämään tappiolliseksi. Suomalainen elinkeinoelämä on niin kapea-alaista ja mittasuhteiltaan vaatimatonta, ettei sen avulla pystytä hankkimaan jäsenyydestä valtiontaloudelle aiheutuvia lisäkustannuksia täysimääräisinä takaisin.

Suomen EU-jäsenyys on siis kokonaisuudessaan maallemme tappiollinen hanke. Verotulot tulevat alenemaan arviolta 10—20 miljardia markkaa ja valtiontaloudelliset lisäkustannukset ovat samaa suuruusluokkaa. On täysin selvittämättä, mistä varoista tämä jopa 20 miljardiin markkaan nouseva valtiontaloudellinen vaje tullaan kattamaan, kun valtion tämänhetkinenkin lainanottotarve on vuositasolla kymmeniä miljardeja markkoja.

Suomalainen vallankäyttö- ja hallintomalli perustuu asioiden ja niiden käsittelyn mahdollisimman täydelliseen julkisuuteen. Tämä julkisuusperiaate on pohjoismaisen oikeusvaltiotradition keskeisimpiä periaatteita. EY:n oikeuskulttuurissa puolestaan julkisuusperiaate ei ole läheskään yhtä keskeinen. Päinvastoin EU:n hallintokäytännössä pyritään asiat säilyttämään mahdollisimman pitkään salaisina. Tämä ristiriita on koettu ongelmalliseksi mm. aikaisemmin pohjoismaiseen oikeusvaltiotraditioon kuuluneessa Tanskassa. On odotettavissa, että myös Suomessa törmätään samaan ongelmaan. Tosiseikka on, että EU:ssa tullaan myös tulevaisuudessa harjoittamaan tätä eurooppalaista julkisuusperiaatekäytäntöä. Tilannetta ei tule muuttamaan maamme kannalta millään tavoin se, että ulkoasiainvaliokunta on kirjannut mietintöönsä maininnan, ettei jäsenyys saa vaikuttaa kielteisesti julkisuusperiaatteen toteuttamiseen suomalaisessa hallinnossa. Euroopan unionin byrokratia eli komissio, neuvosto ja parlamentti tulee kävelemään tämän ulkoasiainvaliokunnan hurskaan toiveen ylitse. Suomalaisia koskevat päätökset tullaan jatkossa valmistelemaan ja hyvin pitkälti myös päättämään salassa Brysselin komission virkamiesten toimesta. Kansalaisten tietoon päätökset tulevat vasta siinä vaiheessa, kun ne lähetetään Suomeen toteutettaviksi.

Valiokunta on käsitellessään EU-jäsenyyden vaikutuksia Suomen oikeusjärjestykseen ja päätöksentekojärjestelmiin ainoastaan viitannut mietintöönsä (UaVM 6/1992 vp), jossa se on aikoinaan käsitellyt EU:n toimielimiä ja päätöksentekoa, lainsäädäntö-, tuomio- ja toimeenpanovallan käyttöä sekä EU-jäsenyyden vaikutuksia Suomen oikeusjärjestykseen. Asian merkityksellisyyden johdosta kyseisiä vaikutuksia olisi mielestäni tullut käsitellä perusteellisemmin. Jäsenyys EU:ssa tuo monia merkittäviä ja perustavaa laatua olevia muutoksia lainsäädäntövallan käyttöön, oikeusjärjestykseen sekä tuomio- ja toimeenpanovallan käyttöön, jotka ovat ristiriidassa monilta osin voimassa olevan hallitusmuotomme kanssa.

Perustuslakivaliokunta on äänestyksen jälkeen päätynyt esittämään, että hallituksen antama lakiesitys voidaan hyväksyä VJ 69 §:n 1 momentissa säädetyssä järjestyksessä, jota noudatetaan asian koskiessa perustuslakia. Useat perustuslakivaliokunnan kuulemat valtiosääntöasiantuntijat ovat katsoneet, että lakiehdotus olisi käsiteltävä VJ 67 §:n säätämässä järjestyksessä. Useat asiantuntijat ovat korostaneet, että valtiopäiväjärjestystä säädettäessä Euroopan unionin kaltaisia ylikansallisia yhteisöjä ei siihen aikaan ollut, joten perustuslakivaliokunnan esittämä tulkinta supistetun perustuslainsäätämisjärjestyksen käyttämisestä ei vastaa lain säätäjien alkuperäistä tahtoa. Perustuslakivaliokunnan enemmistö on perustellut kantaansa sillä, että rauhansopimukset on alusta alkaen luettu VJ 69 §:n 1 momentin soveltamisalaan. Rauhansopimuksessa on kuitenkin useimmiten kyse pakkotilaratkaisusta, johon Euroopan unioniin liittymistä ei voida rinnastaa. Liittymisessä EU:hun on kyse avoimen valtakirjan antamisesta yhteisön elimille niiden toimivalta-alueilla. Kun lisäksi otetaan huomioon, että monet EU:n Suomea sitovat säädökset ovat monilta osin ristiriidassa perustuslakiemme ja erityisesti hallitusmuotomme kanssa, olisi hallituksen esitys tullut käsitykseni mukaan esittää hyväksyttäväksi VJ 67 §:n säätämässä järjestyksessä. Säätämisjärjestyssäännöstä käytetään nyt tavalla, jota sillä ei ole alun perin tarkoitettu.

Eduskunnan lopullinen päätöksenteko EU-jäsenyydestä perustuu pitkälti järjestetyn neuvoa-antavan kansanäänestyksen antamaan tulokseen. Kyseisessä äänestyksessä jäsenyyden hyväksyminen saavutti enemmistön ja sen pohjalta oletetaan, että eduskunta tulee hyväksymään sopimuksen. Kansanäänestyksen tulos ei kuitenkaan sido kansanedustajien äänestyskäyttäytymistä varsinkaan, kun kansanäänestyksessä ei saavutettu kahden kolmasosan enemmistöä jäsenyyden puolesta, jota määräenemmistöä eduskunnalta edellytetään.

Kansanäänestystä edeltäneessä tiedotuksessa oli merkittäviä puutteita. Tosin tiedotusta hoidettiin pitkälti valtionapua saaneiden kansalaisjärjestöjen toimesta. Valtioneuvoston julkaisemassa äänestyskorttien yhteydessä äänioikeutetuille postitetussa tiedotteessa kerrottiin lyhyesti jäsenyydestä ja sen vaikutuksista. Tiedote oli EU-jäsenyyttä kannattavan hallituksen itsensä laatima ja hyväksymä, joten on aivan luonnollista, että se oli ainoastaan jäsenyyden positiivisia puolia korostava ja monilta osin jopa virheellinen. Kansalaisten keskuudessa aiheutti kuitenkin hämmennystä se, ettei missään vaiheessa pystytty tai haluttu kertoa jäsenyyden kaikkia vaikutuksia ja sen aiheuttamia taloudellisia seuraamuksia. Tiedottaminen oli hallituksen toimesta puutteellista ja virheellistä,minkä johdosta kansalaiset joutuivat tekemään ratkaisunsa vajavaisilla tiedoilla. Tämä selittänee osaltaan suhteellisen matalaksi jääneen äänestysvilkkauden.

Kansanäänestyksessä muotoutunut kansalaismielipide jakaantui maantieteellisesti varsin selkeästi: Helsinki, Uusimaa ja muut Etelä-Suomen suuret asutuskeskukset olivat jäsenyyden kannalla ja koko Keski- ja Pohjois-Suomi yhtä selkeästi jäsenyyttä vastaan. Tämä aiheuttaakin epävarmuutta siitä, tuleeko kansakunta jakautumaan pysyvästi tämän asian takia. Mikäli näin tapahtuu, on EU-jäsenyydellä ja sen päätäntäjärjestelmällä aiheutettu pysyvä haava suomalaiseen yhteiskuntaan. Jäsenyyskysymys olisi tullut ratkaista huomattavasti selkeämmin siten, että kansanäänestys olisi ollut sitova kahden kolmasosan äänten enemmistöllä tai mikälimainittua enemmistöä ei olisi saavutettu, olisi eduskunnassa jäsenyydestä päätetty valtiopäiväjärjestyksen 67 §:ssä säädetyssä normaalissa perustuslainsäätämisjärjestyksessä. Tällä tavoin asian vakavuus ja merkityksellisyys olisi korostunut ja päätöksen sitovuus koko kansan silmissä olisi ollut toista luokkaa kuin nyt noudatetulla keinotekoisella ja helpotetulla päätäntämenettelyllä.

Edellä esitetyn perusteella katson,

että ulkoasiainvaliokunnan olisi tullut mietinnössään ehdottaa hallituksen esitykseen sisältyvän Euroopan unionin kanssa tehdyn liittymissopimuksen hyväksymättä jättämistä sekä

hallituksen esitykseen sisältyvän lakiehdotuksen hylkäämistä.

Helsingissä 31 päivänä lokakuuta 1994

Raimo Vistbacka

VI

Suomen EU-jäsenyyssopimuksesta päättämistä on syystä luonnehdittu itsenäisyyden ajan tärkeimmäksi eduskunnan käsiteltävänä olevaksi asiaksi. Sen takia sen olisi tullut saada sekä kansanäänestysvaiheessa että eduskuntakäsittelyssä sen tärkeyden vaatima käsittelyaika ja-tapa.

EU-jäsenyyshanke on muodostunut monelta osin liian kiireelliseksi, jopa hätiköityyn päätöksentekoon ja menettelytapoihin johtaneeksi prosessiksi, ja joka tapauksessa se on aiheuttamassa uusille sopimuksen toimialaan tuleville yhteiskuntasektoreille nopeaa, monelta osin liian nopeaa sopeutumisaikataulua.

Osa kiireestä on johtunut meistä riippumattomista tekijöistä, osa taas on ollut meidän itse aiheuttamaamme. Ruotsin yllättävä jäsenyyden hakeminen aiheutti Suomelle jäseneksi hakemisen paineen, johon ei ollut poliittisesti, esimerkisi edellisten eduskuntavaalien vaalikeskustelussa, eikä myöskään taloudellisesti riittävän hyvin varauduttu.

EU:n huippukokousten aikataulu aiheutti "EU-junaan ehtimiskeskustelun", joka ei sallinut omista lähtökohdista lähtevää harkintaa.

Osa kiireestä oli selvästi itse aiheutettua ja itse valittua. Esimerkiksi kansanäänestyspäivän päättäminen ennen Ruotsia tapahtuvaksi aiheutti tilanteen, jossa aikataulukiireen takia äänestäjille ei annettu mahdollisuutta saada tietää kaikkia asiaan oleellisesti vaikuttavia seikkoja, kuten esimerkiksi Ruotsin valintaa. Ruotsin valinnan merkitys Suomelle on suurempi kuin päinvastoin. Nyt toimittiin tästä näkökulmasta juuri päinvastoin kuin olisi pitänyt.

Ongelmallista on ollut, että enempää kansanäänestysajankohtaan kuin myöskään suunniteltuun eduskunnan päätöksentekohetkeen mennessä ei oleellisia tietoja Suomen jäsenyysehdoista vielä ole EU-komissiosta Brysselistä saatu.

Väkisin kiirehditty eduskunnan käsittelyaikataulu teki asian asiallisen käsittelyn hyvin vaikeaksi. Päätöksentekoon ei jäänyt harkinta-aikaa, ja oleellisiakin tietoja jäi saamatta.

Tässä vastalauseessa esitän tyytymättömyyteni ja selostan epäkohdat, jotka aiheutuivat eduskunnan käsittelyaikataulusta, valiokunnan käsittelytavasta, kansanäänestyksen aikataulusta ja yleisesti siitä, miten kansallinen etu ja yhtenäisyyden luominen jäi parhaalla mahdollisella tavalla toteutumatta.

Eduskunnan käsittelyaikataulu

Jo silloin, kun ulkoasiainvaliokunnassa elokuussa sekä eduskunnan istuntokauden alettua syyskuussa puhemiesneuvostossa aikataulukysymystä käsiteltiin, pelkästä aikataulusta tehtiin pääasia, ei siitä, miten asia monipuolisesti, avoimesti ja hyvällä vuorovaikutuksella olisi voitu käsitellä. Vaikka aikataulukaavailut esiteltiin ohjeellisina, alettiin niitä toteuttaa kuin ne olisivat olleet tärkein ja päätetty asia.

Käsittelyn takarajana alettiin pitää Ruotsin kansanäänestystä, vaikka EU:hun päin kaikilla jäsenyyttä hakeneilla pohjoismailla, Ruotsilla, Norjalla ja Suomella on sama aikataulu. Asiallisen käsittelyn takaraja olisi hyvinkin voinut olla muutamaa viikkoa pitempi aina joulukuun alkuun asti. Näin ei haluttu menetellä, vaan sen kummemmin asiaa perustelematta käsittelyaikataulua puristettiin eduskunnan normaali aikataulu ja normaalit työskentelytavat huomioon ottamatta aivan liian tiiviiksi. Tämä alkoi varsin pian käydä ilmi ulkoasiainvaliokunnan työskentelyssä.

Asiantuntijakuuleminen oli monella tapaa puutteellinen. Yhtä aikaa kuultavana oli liian iso määrä arvovaltaisia asiantuntijoita, mikä ei mahdollistanut riittävää keskustelua. Jo hyvin varhaisessa asiantuntijakuulemisvaiheessa ulkoasiainvaliokunnan kokousaikoja alettiin panna muiden valiokuntien kokousaikojen päälle. Kun asiantuntijoiden kuuleminen jäi usein kesken, luvattiin toimittaa tietoja kirjallisesti. Paljon niitä toki saatiin, mutta vielä mietintöluonnoksen toisessa käsittelyssä oli tältä kannalta puutteita.

Useiden valiokunnan jäsenten toimesta näitä epäkohtia kritisoitiin. Kritiikki ei tullut sen mukaan, luettiinko jäsenyyden kannattajaksi tai vastustajaksi. Usein selitykseksi sanottiin, että asiantuntijalle valiokunnan kokousajat eivät sopineet. Tällaista selitystä ei kuitenkaan voida ulkoasiainvaliokunnan työskentelyn tärkeyden huomioon ottaen pitää kovin monen asiantuntijan kohdalla perusteltuna.

Kerta toisensa jälkeen epäkohta luvattiin vastaisessa työskentelyssä ottaa huomioon, mutta aivan pian työskentelytapa palautui samaan huonoon käytäntöön.

Varsinkin sellaisille ulkoasiainvaliokunnan jäsenille, jotka ovat jäseninä aamupäivävaliokunnissa, jotka olivat myös samaan aikaan kiireisiä, ei turvattu mahdollisuutta kunnolla paneutua asiaan.

Esimerkiksi 17.10. alkaneella viikolla n:o 42 ulkoasiainvaliokunnan kokoukset painostuksen jälkeen pantiin alkaviksi klo 11, mikä oli joka päivä pahasti aamupäivävaliokunnan kokousajan päällä, ja näin evättiin mahdollisuus täysipainoiseen valiokuntatyöhön osallistumiseen.

Erityisen epätyydyttäväksi ulkoasiainvaliokunnan kokousaikataulu muuttui 24.10. alkaneella viikolla n:o 43, kun alettiin valmistautua yleiskeskustelun aloittamiseen. Tällöin kokousajat voimakkaasta protestoinnista huolimatta määrättiin aamupäivävaliokuntien kokousaikojen päälle. Tiistain kokous määrättiin alkavaksi kello 11.15. Tämän jälkeen alettiin kokousajoista päättää äänestämällä. Keskiviikkona 26.10. kokous määrättiin äänestyksen jälkeen alkavaksi klo 8.30. Torstain 27.10. kokous määrättiin niin ikään äänestyksen jälkeen alkavaksi 8.30 sillä puheenjohtajan ilmoituksella, että muut aamupäivävaliokunnat olivat peruttuja. Kuitenkin useimmat valiokunnat pitivät normaaliaikaiset kokoukset. Sen jälkeen kokousajoista on päätetty äänestämällä ottamatta huomioon eri valiokunnan jäsenten perusteltujakaan esteitä.

Lauantaiksi 29.10. määrättiin äänestyksen jälkeen ulkoasiainvaliokunnan kokous klo 8.30:ksi. Silloin olisi pitänyt aloittaa mietintöluonnoksen toinen käsittely, vaikka perjantaina ei vielä klo 16:een mennessä ollut pohjaesitystä puhtaaksikirjoitettuna. Kokousaika määrättiin äänestämällä huolimatta siitä, että useammalle pitkämatkalaiselle se ei ilman huomattavia matkustusvaikeuksia sopinut. Myöhemmin, kun jo oli joutunut perumaan lauantain menot, kokousaikaa siirrettiin sunnuntaiksi klo 18.30. Tällainen kokousajankohta ei allekirjoittaneelle huonojen kulkuyhteyksien takia ollut mitenkään kohtuudella mahdollista.

Valiokunnan kokousaikatauluista päätettäessä oleelliseksi kysymykseksi nostettiin, ja sitä käytettiin myös perusteluna kokousajoista äänestettäessä, miten eduskunnan tekniikka, konekirjoitus, kääntäminen jne. pystyy mukautumaan ja sopeutumaan valiokunnan kokousaikatauluun. Kovin vähän huolta kannettiin protestoinnista huolimatta siitä, miten valtiopäivillä kansaa edustava kansanedustaja pystyy kohtuudella tehtävänsä hoitamaan.

Valiokunnan työskentely ja mietinnön käsittelytapa

Aikataulukiireen takia myös valiokunnan työskentelytapa muuttui sellaiseksi, että normaalit menettelytavat sivuutettiin, niitä muutettiin kesken käsittelyn ja käsittely meni sekavaksi.

Tässä yhteydessä on syytä korostaa, että julkisuudessa lähinnä valiokunnan puheenjohtajan toimesta tiettyihin valiokunnan jäseniin kohdistamat viivytyskeskustelusyytteet ajoittuivat vasta mietinnön 1. käsittelyn loppuvaiheisiin, kun valiokunnan aikataulussa oli jo siihen mennessä käytetty runsaasti aikatauluväkivaltaa. On myös syytä korostaa, että asiallisesti mitään jarrutuskeskusteluja ei ollut. Monien valiokunnan jäsenten, muidenkin kuin vastustajiksi luokiteltujen, taholta on tullut selvitetyksi, että yleiskeskustelussa käytettiin asiallisia puheenvuoroja ja myös että 1. käsittelyssä mietintöluonnokseen tehtiin muutosesityksiä tasapuolisesti sekä EU-kannattajien että -vastustajien toimesta.

Kuten jo edellä on todettu, asiantuntijoiden kuulemisessa syntyi ongelmia paitsi aikataulullisesti myös asiantuntijoiden kuulemistavassa. Aika loppui kesken, eikä kaikkia tietoja saatu.

Varsinaisesti käsittelytapa vaikeutui, kun lähdettiin yksityiskohtaisesti käsittelemään 1. käsittelyssä mietintöluonnoksen pohjaesitystä. Vaikka sihteerin mietintöluonnos oli varsin laaja, perusteellinen ja kattava, yhteisesti todettiin, että se vaati runsaasti lisäyksiä ja tarkennuksia.

Valiokunta otti käsittelytavaksi ensin ns. suullisen kuulemisen, jolloin yksimielisesti hyväksyttiin tietyt osat, niistä lisäyksistä päätettiin, joista oli valmis muutosesitys ja joista voitiin tehdä päätös, ja yksimielisesti todettiin, mitkä osat jäivät auki sihteerin tarkennettavaksi ja muotoiltavaksi. Erimielisyydet alkoivat, kun haluttiin muuttaa aloitettua käsittelytapaa. Äänestämällä sitten päätettiin, että mitään kohtia ei enää jätetty auki sihteerin muotoiltavaksi. Mietinnön hyvän sisällön kannalta arveluttavaksi tilanteen teki se, että oli tultu mietintöluonnoksen kaikkein tärkeimpiin ja olennaisimpiin osiin. Tästä aiheutui huomattavia ongelmia.

Kun auki olleisiin kysymyksiin palattiin ensimmäisen alustavan käsittelyn jälkeen, ei sihteeri ollut ehtinyt vielä "purkaa" ensimmäisen käsittelyn muistiinpanoja.

Kokousteknisesti oli erittäin arveluttavaa, että valiokunta muistinvaraisesti äänestäen otti käsiteltäväkseen auki jääneitä kysymyksiä, joita se sitten muotoili ilman sihteerillä ollutta selvitystä alustavasta käsittelystä tai pohjaksi tekemää esitystä. Loppuhuipentumana ensimmäiselle käsittelylle oli, kun ensimmäinen käsittely julistettiin päättyneeksi äänestämällä ilman, että voitiin mitenkään varmentaa — edes valiokunnan varsinainen sihteeri ei tainnut olla läsnä — että kaikki ja juuri auki jääneet kohdat tulivat käsitellyksi.

Toisen käsittelyn osalta allekirjoittaneen kannalta voidaan pitää varsin kyseenalaisena sitä, että valiokunta oli myös nyt äänestäen päättänyt toisen käsittelyn yleiskeskustelun päättyneeksi sunnuntai-iltana huolimatta siitä, että olin ilmoittanut esteellisyyteni sunnuntai-illan kokoukseen. Allekirjoittaneelta siis vietiin mahdollisuus toisen käsittelyn yleiskeskustelussa mielipiteiden esittämiseen.

Mielestäni edellä esitetyt menettelytavat loukkasivat kansanedustajan oikeutta ja vaikeuttivat mahdollisuuksia asialliseen käsittelyyn ja päätöksentekoon.

Jos ja kun valiokunnan työssä ilmeni aikaa vieviä keskusteluja, aiheutui se pääasiassa myöhäisempänä reaktiona aikataulupainostukseen ja menettelytapamuutoksiin.

Kansanäänestyksen toteuttaminen ja sen aikataulu

EU-jäsenyyden hakemisesta päätettäessä päätettiin myös, että ennen ratkaisevaa eduskuntakäsittelyä asiasta suoritetaan neuvoa-antava kansanäänestys. Sen jälkeen on käyty laajaa keskustelua, miten paljon kansanedustajaa sitovana kansanäänestyksen tulosta tulee pitää.

Kun EU:n käsittelyjärjestyksestä päätettäessä perusteltiin, miksi asia voidaan eduskunnassa käsitellä ns. rajoitetussa perustuslainsäätämisjärjestyksessä (2/3:n enemmistö yksillä valtiopäivillä, rinnastus valtiosopimuksiin) yhtenä perusteluna voitiin pitää sitä, että asiasta on kansanäänestyksen tulos.

Varsinkin sen jälkeen, kun kansanäänestyksen tulos oli selvinnyt, on runsaasti painotettu sitä, että tulos on kansanedustajia moraalisesti sitova. Mitä se sitten käytännössä tarkoittaakaan.

Kansanäänestyksen tuloksen sitovuutta katsottiin lisäävän sen, jos äänestystulos olisi hyvin selvä. Monessa mielipiteessä painotettiin, ettäjos tulos on 2/3 äänestäjistä tai lähellä sitä, se on jo perustuslain määräenemmistöä. Eduskunnassa on myös esitetty, että kansanedustajan äänestyskäyttäytymistä voisi määrätä hänen oman alueensa äänestystulos.

Omasta mielestäni kansanäänestyksen tulosta voidaan pitää pitkälle sitovana, mikäli voidaan katsoa, että kansanäänestyksen tulos on perustunut vakiintuneeseen pidempiaikaiseen kansalaismielipiteeseen. Tästä näkökulmasta, kun seurataan mielipidemittausten muuttumista, kansalaismielipide on voinut vaihdella paljonkin. Kansanäänestyshän huonoimmillaan mittaa vain kansan hetkellistä mielipidettä.

Tärkeä tekijä, jotta kansanäänestyksen tulosta voidaan pitää luotettavana, on se, että kansalaisilla on ollut käytettävissään oleellisimmat asiaan vaikuttavat tekijät. Mielestäni Suomen kansanäänestyspäivämäärän onneton päättäminen tapahtuvaksi ennen Ruotsin kansanäänestystä aiheutti tässä suhteessa suuren ongelman.

Yhtenä keskeisenä jokamiehen mielipiteenä jäsenyyden puolesta tai vastaan on esitetty, että EU-raja ei voi kulkea Suomen länsirajaa, so. Tornionjokea pitkin. Tämäntyyppinen arvovalinta, joka vielä korostaa pohjoismaiden yhtenevyyttä ja samankaltaisuutta, on mielipidemuodostuksessa varsin oleellinen ja relevantti. Kansalaiskeskustelussa ennen jäsenäänestyksen ajankohdasta päättämistä tämä mielipide tuotiin selvästi esiin.

Suomen edellisissä eduskuntavaaleissa ei EU-jäsenyyskysymys ollut mitenkään vielä esillä. Useimmissa puheenvuoroissa, erityisesti puolueiden johtohenkilöiden lausunnoissa korostettiin, että suomalaiset kannattavat pohjoismaista vaihtoehtoa ja pysyttäytymistä EU:n ulkopuolella ja pysymistä silloin jo neuvotteluvaiheessa olleessa ETA-järjestelyssä. Myös Ruotsissa oli sitouduttu tällaiseen käytäntöön. Kun Ruotsi kesällä 1991 yllättäen sosialidemokraattisen hallituksen toimesta Ruotsin parlamenttivaalien alla käänsi mielipiteensä ja haki jäsenyyttä, Suomikin oli käytännössä pakotettu hakemaan EU-jäsenyyttä. Ilman Ruotsin myötävaikutusta Suomi ei olisi edes hakenut jäsenyyttä.

Kun Ruotsin päätös vaikutti Suomen jäsenyyshakemispäätökseen, olisi Ruotsin ratkaisun pitänyt olla selvillä myös Suomen kansanäänestyksen aikana.

Tärkeä lisäperuste Suomen kansanäänestyksen pitämiseen Ruotsin jälkeen olisi ollut myös se, että Suomessa olisi pitänyt olla tiedossa, jääkö ETA-vaihtoehto käyttökelpoiseksi ja toimivaksi. Jos Ruotsi olisi ollut mukana, yhdessä muiden pohjoismaiden kanssa, ETA olisi voinut olla toimiva ja käyttökelpoinen vaihtoehto. Tätä tietoa ei suomalaisille kansanäänestyksessä sallittu. Ei-vaihtoehtoa varten olisi myös pitänyt olla tiedossa, miten EU:n kanssa olisi todennäköisesti voitu käynnistää uudelleen neuvottelut jäsenyydestä. Jos Ruotsi olisi sanonut EI, olisi se ilman muuta varsin pikaisesti pystynyt käynnistämään uudet jäsenyysneuvottelut, koska Ruotsi on EU:n suuntaan vahva demokratia, vahva kansantalous ja tulee joka tapauksessa olemaan suuri nettomaksaja. Tällöin Suomellekin olisi tarjoutunut tilaisuus palata jäsenyysehtoihin uudelleen. Suomen yksin jäädessä EU:n ulkopuolelle tällaisia jäsenyyden uudelleenneuvottelumahdollisuuksia ei olisi ollut heti tiedossa.

Lisäperustelu äänestämiseen Ruotsin jälkeen olisi mielestäni ollut myös se, että EU-keskustelu Ruotsissa on ollut paljon asiallisempaa. Suomessa EU-jäsenyyskeskustelu kärjistettiin sisäpoliittisista syistä niin paljon maatalouden siirtymäaikana tarvitseman tukipaketin ympärille, että varsinainen EU-keskustelu unohtui ja oleelliset asiat jäivät huonosti käsitellyiksi. Ruotsin keskustelu olisi voinut ohjata myös Suomen keskustelua tärkeimpiin asioihin.

Aivan erityinen perustelu äänestämiseen Ruotsin jälkeen olisi ollut, että nyt tapahtuneen kaltainen raju vastakkainasettelu ja monet eduskuntakäsittelyn vaikeudet olisi voitu välttää, koska tulos olisi ollut kiistaton ja selvä kaikilta näkökannoilta.

Suomen kansanäänestyksen tuloksessa kuitenkin Suomen kannalta huonoin vaihtoehto, yksin jääminen EU:n ulkopuolelle, voitiin välttää.

Taktikoinnissa unohtui kansallinen etu

Suomen EU-keskustelussa ja myös eduskuntakäsittelyn eri vaiheissa Suomen kansallinen etu unohtui ja kansan jakamista kahtia käytettiin sisäpolitiikan välineenä.

Erityisesti unohtui se, mikä voitiin todeta Itävallan jäsenyyskäsittelystä ja kansanäänestyksen lopputuloksesta. Suomea olisi pitänyt tarkastella kuin sellaista ketjua, jonka vahvuudeksi määritellään yhtä kuin sen heikoimmat lenkit. Tältä kannalta erityisesti EU-jäsenyyden mukanaan tuomien haittojen lievennystä ja ennaltaehkäisyä olisi tullut korostaa. Itävallassahan mm. hyväksyttiin Suomessa käsittelyssä olevaa mittavampi maatalouden tukipaketti hyvin yksimielisesti.

Erityisesti elintarvikesektorin maaseudun sekä alue- ja rakennepolitiikan epäkohtiin, joihin on odotettavissa kärjistymistä EU-jäsenyyden vaikutuksista, olisi pitänyt tarttua kansallisella yksimielisyydellä. Samaan aikaan olisi pitänyt käynnistää yhteinen kampanja työttömyysongelman nujertamiseksi esimerkiksi presidentti Ahtisaaren nimeämän Pekkasen työryhmän esitysten pohjalta. Työttömyyden hoito on vastuun pakoilun, sisäpoliittisen kilpailun ja ilmeisesti vaaleihin valmistautumistunnelmien takia unohtunut. Oppositio ja tärkeissä etujärjestöasemissa olevat ovat päinvastoin näihin asti keskittyneet estämään välttämättömiä, mutta usein epämiellyttäviä ja valta- tai arvovaltakuvioihin liittyviä uudistuksia. Avoinna olevilla työmarkkinaratkaisuilla, joissa vientiliitot ovat murtamassa solidaarista yhteisvastuuta, on ollut negatiivinen vaikutus yhteisistä toimista sopimiseksi työllisyysongelman hoitamiseksi.

Kansallisten etujen hyvä puolustaminen ei myöskään ole toteutunut turvallisuus- ja ulkopoliittisessa keskustelussa. Kun kansanäänestystä varten olisi pitänyt käynnistää vahva suomalaisiin tarpeisiin pohjautuva keskustelu Suomen tulevista tavoitteista, niistä yritettiin päinvastoin vaieta. Pelättiinkö sillä sitä, että keskustelu olisi voinut vaikeuttaa kansanäänestyksessä kyllä-puolen voittoa? Presidentti Ahtisaari osoitti tässä huonoa esimerkkiä.

Oikeastaan vasta eduskunnan puolustusasiainvaliokunnan hieman poleemisesta mietinnöstä käynnistyi ulkopoliittinen keskustelu aivan kansanäänestyksen loppumetreillä. Tätä keskustelua on pidettävä varsin hyödyllisenä ja oikeita latuja etsivänä. Keskustelu vain jäi onnettoman lyhyeksi kansanäänestystä silmällä pitäen.

Kahtiajakoa ja kyllä-ei-vaihtoehtojen kärjistymiä on lievennettävä

Kansanäänestystä edeltävässä poliittisessa keskustelussa liian hallitseviksi muodostuivat liioittelevat ja ylilyövät mielipiteet molemmin puolin. Sellainen keskustelu, jossa tasapuolisesti olisi tuotu esiin haittoja ja etuja, ei tarpeeksi hyvin onnistunut. Nyt, kun kansanäänestyksen tulosta ollaan eduskuntakäsittelyssä toteuttamassa, näyttää siltä, että kyllä-puoli katsoo ylimielisesti voittaneensa eikä näe tarpeelliseksi ottaa haittavaikutuksia huomioon.

Tästä näkökulmasta esimerkiksi ulkoasiainvaliokunnan mietinnöstä tuli yksipuolinen ja painotuksiltaan vino. Suomen edessä olevat haasteet nähdään liian ongelmattomina ja valoisina, kun taas eteen tulevat ongelmat sivuutetaan liian vähäisin maininnoin.

Jotta Suomi selviää käsillä olevasta lamasta ja myös EU-jäsenyyden väistämättä tuomista haittavaikutuksista, se edellyttää reaalista ja yhteistyöhakuista politiikkaa. Olisi aloitettava todella pyyteetön ja yksimielisyyttä hakeva työ, jolla sekä kansan kahtiajakautuminen että kehityksen mukanaan tuomat haitat voidaan menestyksellisesti hoitaa.

Mm. edellä olevilla perusteilla en voinut yhtyä valiokunnan enemmistön EU-sopimuksen ja hallituksen esitykseen sisältyvän lakiehdotuksen hyväksymistä koskevaan kantaan.

Helsingissä 31 päivänä lokakuuta 1994

Hannu Kemppainen

Siirry mietintöön

Lisää muistilistalle

Muuta kansioita

Dokumentti ei ole muistilistallasi. Lisää se valittuun tai uuteen kansioon.

Lisää dokumentti kansioihin tai poista se jo liitetyistä kansioista.

Lisää uusi kansio.

Lisää uusi väliotsikko.