Esityksessä ehdotetaan, että Valtiontakuukeskus voisi valtioneuvoston antaman valtuuden nojalla myöntää vientitakuita silloinkin, kun vientiin, sen rahoittamiseen tai viennin kohdemaahan sisältyvä riski on normaalia suurempi tai kun vientitakuu myönnetään riskiharkinnan kannalta tavallisuudesta poikkeavilla ehdoilla. Kyseisten vientitakuiden enimmäisvastuurajaksi ehdotetaan 1 000 miljoonaa markkaa.

Lisäksi esityksessä ehdotetaan, että investointitakuita koskevaa enimmäisvastuurajaa korotetaan 400 miljoonasta markasta 1 000 miljoonaan markkaan.

Samalla ehdotetaan, että Valtiontakuukeskuksen myöntämien kaikkien vientitakuiden enimmäisvastuurajaa korotetaan 25 miljardista markasta 30 miljardiin markkaan.

---

Valtiontakuukeskus, jäljempänä takuukeskus, on vientitakuutoiminnassaan sidottu Taloudellisen yhteistyön ja kehityksen järjestön (OECD) vientiluottoja koskevaan niin sanottuun konsensussopimukseen sekä vientitakuulaitosten yhteistyöelimen Bernin Unionin puitteissa tehtyihin suosituksiin ja ohjeisiin. Näissä sopimuksissa ja ohjeissa on varsin yksityiskohtaisesti säännelty muun muassa eri vientituotteiden osalta enimmäislaina-ajat, noudatettavat korot ja takaisinmaksuohjelmien rakenne.

Neuvostoliiton ja Itä- ja Keski-Euroopan entisten sosialististen maiden poliittisen ja taloudellisen rakenteen muuttuessa ovat vientitakuulaitokset eri maissa saaneet hoidettavakseen valtioidensa toimeksiannosta viennin erityisrahoitusjärjestelyjä. Nämä järjestelyt ovat tulleet ajankohtaisiksi erityisesti Itä- ja Keski-Euroopan poliittisten ja taloudellisten järjestelmien muutosten yhteydessä. Kyseiset erityisrahoitusjärjestelyt tapahtuvat vientitakuulaitosten normaalin riskinottotoiminnan ulkopuolella ja sellaisilla ehdoilla, jotka poikkeavat näiden vientitakuulaitosten normaalin riskinottopolitiikan mukaisesta käytännöstä. Tällaisia niin sanottuja kansallisen edun takuujärjestelmiä on hallinnoitavana Bernin Unionilta saatujen tietojen mukaan ainakin Australian, Belgian, Iso-Britannian, Kanadan, Ruotsin ja Yhdysvaltojen takuulaitoksilla. Järjestelmien puitteissa voidaan myöntää takuita johonkin kohdemaahan silloinkin, kun takuulaitoksen tästä kohdemaasta tekemän riskinarvioinnin perusteella takuita ei enää voitaisi myöntää. Perusteena takuiden myöntämiselle ovat lähinnä takuun myöntäjämaan kauppa- ja kehitysyhteistyöpoliittiset tavoitteet sekä viennin edistäminen. Kysymys on lähinnä tilanteista, joissa takuulaitoksen enimmäisvastuuraja kohdemaan osalta (maalimiitti) on täynnä tai lisäriskinoton seurauksena tämän kohdemaan osuus takuulaitoksen kokonaisvastuista tulisi liian suureksi. Myönnettäessä takuita näiden erityisrahoitusjärjestelmien puitteissa takuulaitosten on noudatettava edellä mainittuja OECD:n ja Bernin Unionin vientitakuutoimintaa koskevia suosituksia ja ohjeita.

Valtion riskinoton kannalta erityisrahoitusjärjestelmiin liittyvä riskinotto on samanlaista kuin tavanomaisten vientitakuiden yhteydessä. Valtio viime kädessä vastaa niistä tappioista, joita aiheutuu, jos luototuksen kohdevaltio tai luototettava yritys ei suoriudu luoton takaisinmaksusta.

Vientitakuulain 2 a §:n 2 momentti antaa takuukeskuksen johtokunnalle mahdollisuuden myöntää vientitakuita silloinkin, kun vientiin sisältyvä riski on luottoajan pituuden tai muun syyn takia normaalia suurempi. Mainittu lainkohta on rajannut tämän valtuuden koskemaan yksinomaan pääomatavaroiden vientiä kehitysmaihin. Lainkohtaa ei ole voinut myöskään soveltaa investointitakuisiin.

Muutosehdotuksen tarkoituksena on pyrkiä turvaamaan asianmukaiset toimintaedellytykset Neuvostoliittoon, Neuvostoliitosta itsenäistyneisiin maihin samoin kuin Itä- ja Keski-Euroopan entisiin sosialistimaihin suuntautuvalle Suomen viennille. Lisäksi on ajateltavissa, että vastaavia erityisrahoitustarpeita voi syntyä myös Aasian, Afrikan ja Latinalaisen Amerikan maissa. Jotta takuukeskuksella olisi lähtökohtaisesti samanlaiset mahdollisuudet taata normaalista riskinottokäytännöstä poikkeavia viennin rahoitusmuotoja kuin edellä mainituilla muiden valtioiden vientitakuulaitoksilla, ehdotetaan vientitakuulain 2 a §:n 2 momenttia muutettavaksi siten, että Valtiontakuukeskus voisi myöntää vientitakuulaissa tarkoitettuja valtion vientitakuita valtioneuvoston erityisistä syistä antaman valtuuden nojalla silloinkin, kun vientiin, sen rahoittamiseen tai viennin kohdemaahan sisältyvä riski on niin suuri, ettei vientitakuuta takuukeskuksen normaalin riskinharkinnan puitteissa voida myöntää, tai vientitakuu myönnetään riskiharkinnan kannalta tavallisuudesta poikkeavilla ehdoilla.

Valtioneuvoston tehtävänä olisi harkita se, onko jonkin maan osalta tarvetta poiketa vientitakuutoiminnan normaalista riskinharkinnasta tai takuuehdoista. Tarkoituksena olisi, että valtioneuvosto kauppa- ja teollisuusministeriön esityksestä takuukeskuksen johtokunnalta saadun ehdotuksen perusteella määrittelisi ne maat, joissa riski on huomattava, mutta joiden osalta kuitenkin olisi perusteltua käyttää vientitakuulain 2 a §:n 2 momenttiin sisältyvää valtuutta. Ennen esityksen tekemistä kauppa- ja teollisuusministeriön tulisi pyytää ehdotuksesta ulkoasiainministeriön ja valtiovarainministeriön lausunto. Valtioneuvoston päätös perustuisi lähinnä ulko- ja kauppapoliittisiin näkökohtiin. Samassa yhteydessä valtioneuvosto kauppa- ja teollisuusministeriön esityksestä määrittelisi kyseisille maille enimmäisvastuurajan, johon vientitakuiden erityisvastuu maan osalta voisi nousta. Tämän jälkeen yksittäiset takuupäätökset tekisi takuukeskus saamiensa valtuuksien puitteissa noudattaen tavanomaista päätöksentekomenettelyään. Tarkoituksena on aikaansaada menettely, jossa vältettäisiin näiden erityisjärjestelyjen rinnastuminen normaaliin vientitakuutoimintaan.

Muutoksen jälkeen takuukeskus voisi myöntää vientitakuita esimerkiksi silloin, kun jonkin maan maapolitiikasta päätettäessä todetaan, että takuukeskuksen riskinottoa säätelevä enimmäisvastuuraja kyseisen maan osalta on täynnä ja poliittisesti lisäriskinottoa pidetään kuitenkin tärkeänä. Edelleen muutoksen jälkeen olisi periaatteessa mahdollista taata viennin erityisrahoitusjärjestelyjä ehdoilla, jotka eivät sovellu takuukeskuksen normaaliin riskinottopolitiikkaan. Normaalista riskinotosta poikkeavat ehdot voisivat tulla kyseeseen esimerkiksi tilanteessa, jossa takuukeskuksen johtokunnan päättämän maapolitiikan mukaan vain lyhytaikainen alle vuoden pituinen riskinotto olisi mahdollista. Ehdotetun lainmuutoksen perusteella voitaisiin tästä huolimatta taata pitempiaikaista riskiä, silloin kun se katsotaan poliittisista syistä perustelluksi. Tämän lisäksi voisivat poikkeavina ehtoina tulla kysymykseen esimerkiksi normaalia korkeampi tai alempi takuukate sekä korotettu tai alennettu takuumaksu. Vientikaupan maksuehtoja säätelevistä OECD:n ja Bernin Unionin suosituksista ja ohjeista ei kuitenkaan poikettaisi.

Ehdotetun järjestelmän etuna olisi myös se, että myönnettäessä takuita ehdotetun 2 a §:n 2 momentin nojalla takuukeskuksen edellyttämien vakuuksien osalta noudatettaisiin kulloinkin takuukeskuksessa vallitsevaa vakuuspolitiikkaa, joten takuukeskuksen vastavakuusvaatimukset säilyisivät rahoitusehdoista riippumatta normaaleina. Tämän mukaisesti esimerkiksi tilanteessa, jossa takuukeskuksen noudattaman maapolitiikan mukaan edellytettäisiin kohdevaltion ulkomaankauppapankin takausta, tästä vakuusvaatimuksesta voitaisiin joustaa vain sellaisten maiden osalta kuten esimerkiksi Baltian maat, joissa vastaavaa luottolaitosta ei vielä ole perustettu, mutta vientitakuita poliittisista syistä halutaan kuitenkin myöntää.

Ajankohtainen peruste ehdotetun erityistakuujärjestelyn aikaansaamiselle mahdollisimman nopeasti liittyy Neuvostoliitto-Venäjän kaupan rahoituksen takuujärjestelyjen hoitamiseen. Valtioneuvoston piirissä harkitaan sitä, että sellaisille keskeneräisille Neuvostoliiton kauppaan liittyneille toimituksille, joille oli ennen vuoden 1990 loppua myönnetty vientilisenssi, ja jotka ovat kuuluneet Suomen ja Neuvostoliiton välisen clearing-kaupan piiriin, pyritään järjestämään rahoitus ja vientitakuu. Tällaisia clearing- kaudelta peräisin olevia toimitussopimuksia niihin liittyvine asennus-, kuljetus- ja toimitusvalvontasuoritteineen arvioidaan olevan enintään 750 miljoonan markan arvosta. Jotta näiden toimitusten hoitamiseksi tarvittavalle rahoitukselle voidaan antaa vientitakuu, on valtioneuvostolle ja takuukeskukselle annettava valtuudet poiketa vientitakuulakiin tällä hetkellä sisältyvästä riskinharkinnasta. Neuvostoliitto-Venäjän tilanteen epävakauden vuoksi ja ottaen huomioon, että Suomi joutunee osallistumaan Neuvostoliiton velkojen mahdollisiin maksulykkäysjärjestelyihin, takuukeskuksen johtokunta on katsonut, ettei se voi taata tällaista rahoitusta normaalikäytännön mukaisen riskinharkinnan puitteissa. Vastaavanlaiseen tilanteeseen jouduttaneen lähiaikoina myös muun muassa Baltian maihin suuntautuvan viennin rahoituksen takaamisessa.

Vientitakuulain nykyinen 2 a §:n 2 momentin mukainen 800 miljoonan markan myöntämisvaltuus kehitysmaavientiin on kokonaan käyttämättä. Myöntämisvaltuuden enimmäisrajaa esitetään korotettavaksi 1 000 miljoonaan markkaan.

Vientitakuulain 2 b §:n perusteella takuukeskus voi myöntää investointitakuita suomalaisten yhtiöiden ulkomaille suuntautuville investoinneille. Investointitakuu voidaan myöntää vain sellaisen tappionvaaran varalta, joka aiheutuu poliittisista riskeistä. Poliittisen riskin toteutumisesta johtuvalla tappiolla tarkoitetaan niitä taloudellisia menetyksiä, jotka suomalaiselle investoijalle aiheutuvat investointiyrityksen kansallistamisesta tai siitä, että investointiyhtiön toiminta estyy sijoitusmaan taloudellisissa oloissa tapahtuvan häiriön vuoksi. Poliittisen riskin aiheuttama tappio on myös kyseessä, kun sijoitusmaan viranomaiset estävät investoitujen varojen tai investoinnista saatujen tuottojen siirtämisen investointimaasta kolmanteen maahan.

Investointitakuilla oli alunperin tarkoitus tukea ja edistää Suomesta kehitysmaihin suuntautuvia investointeja. Vuonna 1989 voimaantulleella lainmuutoksella poistettiin investointitakuiden myöntämiseltä laissa ollut rajoitus, että investoinnin kohdemaan tuli olla kehitysmaa. Tällöin tavoitteena oli lähinnä tukea Neuvostoliittoon ja muihin Itä- ja Keski-Euroopan maihin suuntautuvien suomalaisten yritysten investointeja.

Investointitakuiden kysyntä on ollut vaatimatonta. Takuita on tähän mennessä myönnetty viisi kappaletta, joiden yhteenlaskettu takuuvastuu on noin 40 miljoonaa markkaa. Syynä tähän on pääosin ollut suomalaisten yhtiöiden kehitysmaihin tekemien teollisten investointien vähäinen määrä. Edellä mainitun lainmuutoksen seurauksena takuukeskus sai joitakin Neuvostoliittoon suuntautuvia investointeja koskevia hakemuksia. Investointitakuita ei kuitenkaan ole voitu myöntää, paitsi riskinarvioinnin epävarmuuteen liittyvistä syistä myös sen takia, että Suomen ja Neuvostoliiton välillä ei ole ollut voimassa investointisuojasopimusta. Investointisuojasopimus on nyt saatettu voimaan.

Investointitakuiden vähäisestä kysynnästä johtuen 400 miljoonan markan takuiden enimmäisvastuurajaa ei ole ollut tarpeen esittää korotettavaksi. Viime aikoina on kuitenkin ollut esillä useita, lähinnä kehitysmaihin suuntautuvia, suurehkoja investointihankkeita, joista aiheutuva takuuvastuun yhteismäärä, mikäli takuut myönnettäisiin, ylittää tuntuvasti nykyisen enimmäisvastuurajan.

Lisäksi Neuvostoliiton ja entisten sosialististen maiden yhteiskunta- ja talousrakenteiden muuttuminen sekä Baltian maiden itsenäistyminen mahdollistavat yritysten välisen laajemman suoran yhteistoiminnan ja ovat lisänneet suomalaisten investointihalukkuutta tällä alueella. Takuukeskuksella tulisikin olla mahdollisuus laajemman enimmäisvastuurajan puitteissa myöntää investointitakuita tapauksissa, joissa se normaalin riskinharkinnan puitteissa on mahdollista.

Edellä esitetyillä perusteilla ehdotetaan lain 3 §:n 2 momenttia muutettavaksi siten, että investointitakuita koskevan takausvaltuuden enimmäisvastuurajaa korotettaisiin 400 miljoonasta markasta 1 000 miljoonaan markkaan.

Vientitakuulain 3 §:ssä määritellään vientitakuulain nojalla myönnettävän kokonaistakuuvastuun enimmäismääräksi 25 miljardia markkaa. Tätä kokonaisvastuuta laskettaessa otetaan muiden kuin valmistuskustannusten kohoamisesta aiheutuvan tappionvaaran varalta annettujen takuiden osalta huomioon voimaantulleiden vientitakuiden aiheuttama takuuvastuu luoton pääoman osalta kokonaisuudessaan ja sitovien takuutarjousten aiheuttaman takuuvastuun osalta puoleksi. Valmistuskustannusten kohoamisesta aiheutuvan tappionvaaran varalta myönnettyjen takuiden eli niin sanottujen K-takuiden osalta otetaan takuuvastuuta laskettaessa huomioon ennakoitavissa olevasta kotimaisesta kustannustason noususta aiheutuva, voimassa oleva takuita koskeva arvioitu kokonaisvastuu. K-takuita ei ole tällä hetkellä voimassa.

Takuuvastuun enimmäismäärä korotettiin 20 miljardista markasta 25 miljardiin markkaan vuonna 1989. Vientitakuulain mukainen kirjanpidollinen kokonaistakuuvastuu oli vuoden 1989 lopussa noin 20 miljardia markkaa ja vuoden 1990 lopussa noin 15,3 miljardia markkaa. Takuukeskuksen voimassa olevat takuut ja sitovat takuutarjoukset kokonaisuudessaan olivat vuoden 1989 lopussa noin 31,6 miljardia markkaa ja vuoden 1990 lopussa noin 21 miljardia markkaa.

Ehdotettujen 2 a §:n 2 momentissa ja 2 b §:ssä mainittujen takuuvastuiden enimmäismäärien korottamisesta johtuen ehdotetaan myös lain 3 §:n 2 momenttia muutettavaksi siten, että takuukeskuksen vientitakuutoiminnan kokonaisriskinottoa säätelevää enimmäisvastuurajaa korotettaisiin 25 miljardista markasta 30 miljardiin markkaan.

Esitys perustuu takuukeskukselta saatuun aloitteeseen ja se on valmisteltu virkatyönä kauppa- ja teollisuusministeriössä. Esityksestä on pyydetty lausunnot Teollisuuden Keskusliitolta, Suomen Vientiluotto Oy:ltä, valtiovarainministeriöltä ja ulkoasiainministeriöltä. Lausunnonantajat puoltavat esitystä. Valtiovarainministeriö katsoo lausunnossaan, että ainakin toistaiseksi valtioneuvoston erityistakuun vastuurajaksi riittäisi 1 000 miljoonaa markkaa.

Ehdotetulla muutosesityksellä ei arvioida olevan takuukeskuksen toiminnalle merkittäviä organisatorisia vaikutuksia. Takuuhakemusten ei arvioida kasvavan siinä määrin, että sillä olisi hallinnollisia menoja lisäävä vaikutus. Muutokset eivät myöskään aiheuta tarvetta lisätä henkilöstöä.

Vientitakuulain 2 a §:n 2 momenttiin perustuvat takuut myönnettäisiin valtioneuvoston antaman valtuuden nojalla tilanteissa, joissa takuukeskuksen tekemän riskinarvioinnin lopputulos yksin ei puolla lisäriskinottoa kulloiseenkin kohdemaahan. Valtioneuvoston valtuuden nojalla annettuihin takuisiin liittyy siten poikkeuksellisen suuria riskejä. Voidaan arvioida, että lisäriskinotto aluksi lisäisi takuumaksutuloja, koska takuumaksut jouduttaneen asettamaan normaalia tasoa korkeammiksi. Tappionvaaran mahdollinen toteutuminen luonnollisesti lisäisi myös korvausmenoja. Muun muassa tämän vuoksi kyseisen lisäriskinoton maakohtainen käyttömahdollisuus esitetään saatettavaksi valtioneuvoston harkintaan.

Takuukeskuksen perimä takuumaksu tultaisiin kirjaamaan omalle tililleen. Näitä tuloja käytettäisiin ensisijaisena rahanlähteenä mahdollisten korvausten varalta. Mikäli näin kertyneet varat olisivat riittämättömät korvausmenojen kattamiseen, vajaus katettaisiin rahastosiirtona valtion tulo- ja menoarviosta. Takuukeskus seuraisi näistä takuista saatavia takuumaksuja, korvauksia ja vastuita erillään muista vientitakuista.

Investointitakuiden myöntäminen ja niistä aiheutuvan tappionvaaran arviointi tapahtuisi takuukeskuksen normaalin riskinharkinnan puitteissa. Taloudellisena vaikutuksena olisi ensi vaiheessa takuumaksutulojen kasvu. Tappionvaaran mahdollinen toteutuminen luonnollisesti lisäisi korvausmenoja. Tähän mennessä investointitakuiden perusteella ei ole maksettu yhtään korvausta.

Laki ehdotetaan tulevaksi voimaan mahdollisimman pian sen jälkeen, kun se on hyväksytty ja vahvistettu.

Edellä esitetyn perusteella annetaan Eduskunnan hyväksyttäväksi seuraava lakiehdotus:

Eduskunnan päätöksen mukaisesti

muutetaan 14 päivänä syyskuuta 1962 annetun vientitakuulain (479/62) 2 a §:n 2 momentti ja 3 §:n 2 momentti,

sellaisina kuin ne ovat, 2 a §:n 2 momentti 29 päivänä elokuuta 1969 annetussa laissa (532/69) ja 3 §:n 2 momentti muutettuna 28 päivänä heinäkuuta 1989 annetussa laissa (737/89), seuraavasti:

2 a §

Tämän lain tarkoittamia valtion vientitakuita voidaan myöntää valtioneuvoston erityisistä syistä antaman valtuuden nojalla silloinkin, kun vientiin, sen rahoittamiseen tai viennin kohdemaahan sisältyvä riski on niin suuri, ettei vientitakuuta takuukeskuksen normaalin riskinharkinnan puitteissa voida myöntää, tai kun vientitakuu myönnetään riskinharkinnan kannalta tavallisuudesta poikkeavilla ehdoilla.

3 §

Tämän lain nojalla myönnettyjen takuiden yhteenlaskettu takuuvastuu saa nousta enintään 30 000 miljoonaan markkaan, kuitenkin siten, että 2 a §:n 2 momentissa tarkoitettujen takuiden takuuvastuu saa nousta enintään 1 000 miljoonaan markkaan ja 2 b §:ssä tarkoitettujen takuiden takuuvastuu enintään 1 000 miljoonaan markkaan.

Tämä laki tulee voimaan päivänä kuuta 199 .

---

Helsingissä 20 päivänä joulukuuta 1991

Tasavallan Presidentti
MAUNO KOIVISTO

Kauppa- ja teollisuusministeri
Kauko Juhantalo