Kotimaisessa oikeudessamme on aika ajoin noussut kysymyksiä siitä, missä määrin tietosuoja-asetus rajoittaa julkisuusperiaatetta oikeudenkäyntien yhteydessä. Yleisesti ottaen oikeuskäytännössä on vahvistettu perustuslakivaliokunnan omaksuma kanta, jonka mukaan julkisuusintressi on oikeudenkäynnissä vielä vahvempi kuin viranomaistoiminnassa yleensä. ^[1] Esimerkiksi eduskunnan oikeusasiamies on useissa ratkaisuissa painottanut, ettei henkilötietoja saa salata liikaa. ^[2] Oikeustila on kuitenkin epävarma ja uusia ratkaisuja tulee jatkuvasti. Muun muassa esitutkinnan julkisuus aiheuttaa epäselvyyttä, kun toimittajat vaativat tietoja, joita poliisi on salannut. ^[3]

Unionin tuomioistuimesta ei ole löytynyt apua tilanteisiin, joissa punnittaisiin tietosuojaa ja oikeudenkäynnin julkisuutta. Maaliskuussa annettiin kuitenkin ensimmäinen ratkaisu, jolla on merkitystä näissä tilanteissa: Autoriteit Persoonsgegevens. ^[4]  (ks. myös Edilex-uutinen). Kyse on ennakkoratkaisupyynnöstä, jonka teki hollantilainen tuomioistuin. Asian ytimessä on oikeudenkäyntiasiakirjojen julkisuus. Kansallisessa prosessissa tuomioistuin oli antanut oikeudenkäyntiasiakirjoja toimittajien nähtäväksi.

Asianosaisena oli Z ja hänen asiamiehenään toimi X. Heidän keskustellessaan toimittajan kanssa X havaitsi, että toimittajalla oli hallussaan kyseisen asian oikeudenkäyntiaineistoon sisältyviä asiakirjoja, joista kävi ilmi muun muassa Z:n nimi, osoite ja henkilötunnus. Toimittaja ilmoitti saaneensa nämä asiakirjat käyttöönsä tuomioistuimelta.

X ja Z kääntyivät kansallisen tietosuojaviranomaisen puoleen. He väittivät, että tuomioistuin oli rikkonut tietosuoja-asetuksen määräyksiä antaessaan henkilötietoja toimittajille. Tietosuojaviranomainen vastasi, ettei se ollut asetuksen 55 artiklan 3 kohdan nojalla toimivaltainen valvomaan tuomioistuimen toteuttamia henkilötietojen käsittelytoimia. Näin tapauksessa tuli pohdittavaksi tarkalleen ottaen se, missä määrin kansalliset valvontaviranomaiset – kuten tietosuojavaltuutettu Suomessa – saavat valvoa tuomioistuimia henkilötietojen käsittelyssä. Tietosuoja-asetuksen 55 artiklan 3 kohdan mukaan valvontaviranomaisilla ei ole toimivaltaa valvoa käsittelytoimia, joita tuomioistuimet ”suorittavat lainkäyttötehtäviensä yhteydessä”. Onko tietojen antaminen toimittajille sellainen tehtävä, jota suoritetaan lainkäyttötehtävien yhteydessä?

Kansallinen tuomioistuin kysyi EUT:lta myös, onko merkitystä sillä, että tuomioistuimen menettelyn tarkoituksena on ollut toimittajan informoiminen, millä pyritään edistämään oikeudenkäytön julkisuutta ja avoimuutta.

Tapauksen merkittävyyttä korostanee se, että useat jäsenvaltiot lausuivat asiassa väliintulijoina, myös Suomi. Se katsoi kirjallisissa huomautuksissaan, että oikeudenkäyntiasiakirjojen antaminen toimittajien käyttöön suullisen käsittelyn yhteydessä on asetuksessa tarkoitettu ”tuomioistuimen lainkäyttötehtävänsä yhteydessä suorittama käsittelytoimi”, ja jää siten tietosuoja-asetuksen mukaisen valvontaviranomaisen toimivallan ulkopuolelle. Suomi totesi, että oikeudenkäynnin julkisuutta koskevat ratkaisut liittyvät useiden perus- ja ihmisoikeuksien toteuttamiseen yhtä aikaa, mikä on vaativaa, tuomioistuimen lainkäyttötoiminnan ytimeen kuuluvaa toimintaa. Suomi korosti myös kysymyksen yhteyttä tuomioistuinten riippumattomuuden suojaamiseen. ^[5]

Tuomioistuimen ratkaisu noudattaa pitkälti näitä linjauksia. Siinä todetaan, että valvontaviranomaisen toimivaltaan ei kuulu sellainen henkilötietojen käsittely, jota tuomioistuimet suorittavat käsiteltävinään olevien asioiden viestintäpolitiikassaan. Ulkopuolisten viranomaisten valvonta voisi nimittäin heikentää oikeuslaitoksen riippumattomuutta ja puolueettomuutta. Tämä argumentti on luonteva: tuomioistuinten lainkäyttötoimintaa ei voi valvoa kukaan muu kuin tuomioistuinlaitos itse kansallisten hierarkiasääntöjen mukaisesti. EUT totesi, että kun tuomioistuin antaa henkilötietoja toimittajille, suorittaa se lainkäyttötehtäviään, eikä tietosuojaviranomaisen toimivaltaan kuulu valvoa tätä toimintaa.

Ratkaisun ydin koskee tietosuojaviranomaisten toimivaltaa, eikä argumentaatiosta ole valitettavasti vedettävissä sen syvällisempiä johtopäätöksiä. EUT painotta tuomioistuinten riippumattomuutta sekä niiden toimivaltaa sovittaa itsenäisesti yhteen julkisuusperiaatetta ja tietosuojaa. Huomionarvoista on kenties se, etteivät tietosuoja-asetus ja sen valvonta saa mitään erityisen voimakasta asemaa tässä ratkaisussa. Johtopäätös on sekä EU-oikeuden yleisten oppien, että tietosuoja-asetuksen systematiikan valossa johdonmukainen.

EUT ei kuitenkaan ottanut kantaa siihen, että kansallinen tuomioistuin pyrki tietojen antamisella edistämään oikeudenkäytön julkisuutta ja avoimuutta. Olisi toivottavaa, että EUT tarkastelisi myös oikeudenkäynnin julkisuuden ja tietosuojan yhteensovittamista, mikä erityisesti kotimaisessa oikeudessamme vaikuttaa olevan hankala aihe.

Susanna Lindroos-Hovinheimo
Julkisoikeuden professori, Helsingin yliopisto