Edilex-palvelut

Kirjaudu sisään

Avoin
Tätä uutista voi käyttää vapaasti. Muistathan kuitenkin mainita lähteen edilex.fi.
Uutinen kuuluu aihealueisiin Kuuluu aihealueisiin Työ- ja sosiaalioikeus, Julkisoikeus

11.9.2018 11.30 Prof. Seppo Koskinen: Keskustelua valtakunnansovittelijajärjestelmästä

Prof. Seppo Koskinen: Keskustelua valtakunnansovittelijajärjestelmästä

Valtakunnansovittelijajärjestelmä on ollut melkoisen julkisen keskustelun kohteena Minna Helteen irtisanouduttua kesken toimikautensa valtakunnansovittelijan virasta ja siirryttyä työnantajajärjestön palvelukseen. Käsittelen tässä yhteydessä vain kahta keskustelussa esillä ollutta teemaa eli valtakunnansovittelijan valintatapaa ja kahden valtakunnansovittelijan järjestelmää. Julkisuudessa on esitetty myös ns. karenssijärjestelmää, jolla estettäisiin Helteen tapainen siirtyminen, mutta tämä ehdotus ei ole juurikaan saanut kannatusta.

Valtakunnansovittelijan valintatapa

Valtakunnansovittelijan nimittää valtioneuvosto. Kelpoisuusvaatimuksena valtakunnansovittelijan virkaan on ylempi korkeakoulututkinto sekä hyvä perehtyneisyys työlainsäädäntöön ja työmarkkinoiden toimintaan.

Viranomaisen on nimitysharkinnassa otettava huomioon 1.1.2018 voimaan tulleen virkamieslain uuden säännöksen mukaan nimitettävän tai tehtävään määrättävän nuhteettomuus sekä varmistettava, ettei hänellä ole virkaan kuuluvien tehtävien asianmukaista hoitoa vaarantavia sidonnaisuuksia ja että hänellä on muissakin suhteissa edellytykset hoitaa tehtävänsä riippumattomasti ja muutoinkin luotettavasti. Viranomaisen edellä tarkoitettua velvollisuutta arvioitaessa on otettava huomioon täytettävänä olevan viran tai tehtävän luonne, nimitettävänä olevan henkilön aikaisemmat palvelussuhteet valtioon ja niiden hoitamisen asianmukaisuus sekä viranomaisen käytettävissä olevat keinot nimitettävän taustan selvittämiseksi.

Nimitysharkinnan yksi keskeinen tavoite on riippumattomuuden ja luotettavuuden turvaaminen. Virkamiehellä saa olla sidonnaisuuksia, mutta ne eivät saa vaarantaa tehtävien asianmukaista hoitoa. Harkinnassa voidaan myös ottaa huomioon täytettävänä olevan viran luonne.

Uusi valtakunnansovittelija, Vuokko Piekkala, valittiin tavalla, joka vastasi viime vuosikymmenenä noudatettua valintatapaa. Keskeisessä asemassa ovat työmarkkinoiden keskusjärjestöjen käsitys sopivasta henkilöstä ja ns. vuorotteluperiaate yhtäältä työntekijöitä ja toisaalta työnantajia edustavan valittavan välillä.

Valintatapa ei vastaa tämän vuoden alusta voimaan tullutta uutta virkamieslain säännöstä. Valinnassa kiistattomat sidonnaisuudet ymmärretään tehtävän asianmukaisen hoidon kannalta vaarattomiksi ja valtakunnansovittelijan virka katsotaan intressiedustusviraksi.

Onko työmarkkinakeskusjärjestöjen tällainen vaikutusvalta valinnassa enää asiallista? Kysymys on virkamiehestä ja virkanimitysperusteet on säädetty perustuslaissa ja virkamieslainsäädännössä. Keskusjärjestöjen rooli on myös muuttunut. Ne eivät enää vastaa sopimus- ja neuvottelutoiminnasta

Käsiteltäessä vuoden 1962 uutta työriitojen sovittelulakia eduskunnan työväenasiainvaliokunnan kuulemat asiantuntijat katsoivat, että Suomen työmarkkinaosapuolten toiminnassa oli vakiintumattomuutta verrattuna muihin pohjoismaihin. Se pystyttäisiin poistamaan tai sitä voitaisiin ainakin vähentää, kun arvovaltainen taho järjestelisi ja neuvottelisi osapuolten kesken. Sosiaalivaliokunta piti sovittelutoiminnan keskittämistä arvovaltaiselle, työmarkkinaosapuolten luottamusta nauttivalle valtakunnansovittelijalle oikeaan osuneena toimena.

Valtakunnansovittelija tarkoitettiin siis nimittää arvovaltaiseksi, työmarkkinaosapuolten luottamusta nauttivaksi tahoksi. Työmarkkinaosapuolten luottamus ei tarkoita samaa kuin työmarkkinoiden keskusjärjestöjen oikeus valita vuoron perään oma edustaja valtakunnansovittelijaksi.

Nykyisen kaltaista jäykkää intressiedustusperiaatetta edelsi valtakunnansovittelijan nimittämiskäytännössä vuodesta 1962 eteenpäin melko lyhytaikaisesti sitä huomattavasti lievempi työoikeudellisen asiantuntemuksen ja työmarkkinakäytännön tuntemisvaatimus. Kuitenkin jo 1970-luvun puolivälistä alkaen jonkinlainen vuorotteluperiaate muutamin poikkeuksin on ollut käytössä. 

Nyt olisi perusteita palata takaisin virkamieslainsäädännön mukaiseen alkuperäiseen 1960-luvun tapaan valita valtakunnansovittelija. Keskeistä on valittavan nauttima arvovalta ja sen arvioinnissa otetaan huomioon asianomaisen pätevyys, puolueettomuus ja riippumattomuus.  Näiden kriteereiden kautta turvataan myös työmarkkinajärjestöjen luottamus valtakunnansovittelijan vaativien tehtävien hoitoon. Valtakunnansovittelija on julkisen hallinnon edustaja eli virkamies ja häntä tehtävässään sitovat kaikki virkamiehiä koskevat toimintatapavaatimukset ja säännöt.

Kahden valtakunnansovittelijan järjestelmä

Julkisuudessa on jonkin verran keskusteltu myös siitä, olisiko meillä tarpeen olla yhden valtakunnansovittelijan sijaan kaksi valtakunnansovittelijaa.  Työntekijäpuolen järjestöjen korkeinta johtoa (Eloranta ja Palola) on esittänyt tällaista uudistusta ja ainakin sen selvittämistä. Julkisuudessa ei tästä asiasta ole keskusteltu kuitenkaan sen pohjalta, että meillä on jo ollut käytössä kahden valtakunnansovittelijan järjestelmä.

Uusi laki työriitojen sovittelusta tuli voimaan lokakuun alussa 1962. Tällä lailla perustettiin valtakunnansovittelijan virka. Vuoden 1962 laki oli alun perin tarkoitettu koskemaan vain yksityisoikeudellisessa työsuhteessa olevia osapuolia. Vuonna 1970 säädetyn valtion virkaehtosopimuslain myötä virkamiehet saivat työtaisteluoikeuden ja siksi vuoden 1962 lakia työriitojen sovittelusta muutettiin siten, että joulukuun alusta 1970 se koski myös työnantajien ja virkamiesten välisten työriitojen sovittelua.

Alkuun eli vuosina 1962–1970 valtakunnansovittelijoita oli vain yksi henkilö kerrallaan. Kahden valtakunnansovittelijan järjestelmään siirryttiin vuoden 1971 alusta, koska arvioitiin, että uusi virkaehtosopimuslaki lisäisi soviteltavia riitaisuuksia. Molemmat virat täytettiin 1970-luvulla kolmeen otteeseen. Erkki Sunilan kaudella toisena sovittelijana toimi Paavo J. Paavola. Paavolan kaudella 1974–1979 toisena sovittelijana toimi aluksi Kaarlo Sarkko ja sitten Matti Pekkanen. 

Rauhallinen työmarkkinatilanne mahdollisti sen, että helmikuun alusta 1979 toisen valtakunnansovittelijan virka jätettiin täyttämättä. Vuonna 1980 säädettiin, että vaikka on kaksi valtakunnansovittelijan virkaa, niistä toinen voidaan jättää täyttämättä silloin, kun sovittelutoiminta ei vaadi kahta valtakunnansovittelijaa. Valtioneuvostolla oli siis tästä lähtien oikeus ratkaista työmarkkinatilanteen mukaan se, tarvitaanko myös toinen valtakunnansovittelija. Vuonna 2009 luovuttiin mahdollisuudesta nimittää kaksi valtakunnansovittelijaa, koska toista virkaa ei ollut tarvittu vuoden 1979 jälkeen.

Aikaisempi työnjako kahden valtakunnansovittelijan välillä saattaa nykynäkökulmasta vaikuttaa vieraalta, vaikka kiistatta yksityisen ja julkisen sektorin työtaistelut joiltakin osin on säännelty eri tavoin. Toisaalta kuitenkin eturistiriitanäkökulmasta yksityinen ja julkinen sektori ovat sidoksissa toisiinsa. Julkista sektoria ei pidetä luontevana sopimusten päänavaajana ja toisaalta sen ei myöskään toivota ylittävän yksityisen sektorin yleistä linjaa. Jälkimmäisestä näkökulmasta saattaa aikaisempi valtakunnansovittelijoiden työnjako olla nykyisin melko ongelmallinen, jos julkiselle sektorille suunnattu valtakunnansovittelija alkaisi ajaa omaa linjaa.

Myöskään sellainen ratkaisu kahden valtakunnansovittelijan järjestelmässä ei liene tarkoituksenmukainen, että molemmat olisivat samanarvoisia ja toimivaltaisia samoissa riidoissa. Aikaisemmassa kahden valtakunnansovittelijan järjestelmässä toinen virkaan nimitetyistä oli valtakunnansovittelijoiden toimiston esimies.  Jos valtakunnansovittelijoiden tehtäviä ei riidan kohteen puolesta eroteta toisistaan kahden valtakunnansovittelijan järjestelmässä, toimiston esimiehelle tulee kuulua valta määrätä, kumpi kulloinkin toimii sovittelijana.

Aikaisemmassa järjestelmässä toinen valtakunnansovittelijan virka saattoi olla täyttämättä, jos kahteen valtakunnansovittelijaan ei ollut tarvetta. Tällainen ratkaisu voisi nykyisinkin olla tarkoituksenmukainen. Valtakunnansovittelija nimetään tällä hetkellä määräajaksi, ja tämä sääntö koskisi, jos muuta ei säädetä, yhtä pitkänä myös toista valtakunnansovittelijaa. Vuodesta 1980 lähtien valtioneuvosto ratkaisi työmarkkinatilanteen mukaan toisen valtakunnansovittelijan tarpeen.  Kun tätä mahdollisuutta ei jouduttu käyttämään, ei selvinnyt myöskään se, kuinka pitkäksi ajaksi kyseinen toinen valtakunnansovittelija otettiin. Toinen valtakunnansovittelija, jos nyt päätettäisiin käyttää tätä vuodesta 1980 eteenpäin ollutta sääntelyä, voitaisiin ottaa tiettyä työriitaa varten tai esimerkiksi yhden neuvottelukierroksen ajaksi. Luonnollisesti sekin on mahdollista, että hänen toimikautensa olisi samanpituinen kuin jo virassa olevan valtakunnansovittelijan.

Ensimmäinen jakso uuteen Edita Smart Radio -podcastiin on julkaistu!

Tutustu Edita Smart Radioon

Toimittaja: Jani Surakka, Edilex-toimitus (jani.surakka@edita.fi)

Lisää muistilistalle

Muuta kansioita

Dokumentti ei ole muistilistallasi. Lisää se valittuun tai uuteen kansioon.

Lisää dokumentti kansioihin tai poista se jo liitetyistä kansioista.

Lisää uusi kansio.

Lisää uusi väliotsikko.