Hakija tarjosi asiakkailleen palvelua, jossa näillä oli mahdollisuus tarjota omille asiakkailleen eli kortinhaltijoille Visan ja MasterCardin korttiverkostoissa toimivia maksukortteja sekä maksukortteja, joiden käyttäminen edellytti sähköistä rahaa. Asiassa oli ratkaistavana, oliko hakemuksessa tarkoitetussa palvelussa kysymys arvonlisäverolain 41 ja 42 §:n mukaisesta verottomasta rahoituspalvelusta.

Hakija toimi maksukorttien ja sähköisen rahan liikkeeseenlaskijana sekä jäsenenä Visan ja MasterCardin korttiverkostoissa. Hakijalla oli Finanssivalvonnan myöntämä sähkörahayhteisön lupa, joka kattoi maksupalveluiden tarjoamisen, kuten sähköisen rahan liikkeeseenlaskun

Hakija perusti jokaiselle asiakkaalleen korttiohjelman, jonka puitteissa hakija määritteli, millaisia kortteja kyseisessä ohjelmassa laskettiin liikkeeseen. Hakijan asiakkaat vastasivat itse korttien myöntämisestä kortinhaltijoille hakijan määrittelemän korttiohjelman puitteissa. Kun asiakas myönsi kortin kortinhaltijalle, hakija solmi sopimuksen suoraan myös kortinhaltijan kanssa. Hakijalla oli tämän sopimuksen perusteella oikeus peruuttaa tai keskeyttää maksukortin myöntäminen tietylle kortinhaltijalle tai keskeyttää tietyn kortinhaltijan maksukortin toiminta. Hakemuksen mukaan palvelun ostaminen hakijalta tarkoitti asiakkaiden kannalta sitä, että asiakkaan ei itse tarvinnut hankkia sähköisen rahan tai korttien liikkeeseenlaskuun tarvittavia lupia tai korttiverkoston jäsenyyttä.

Jokaista korttiohjelmaa varten hakija perusti asiakasvaratilin, jolle oli talletettu kyseisen korttiohjelman kortinhaltijoiden tallettamat varat. Hakija laski liikkeeseen kortinhaltijoiden lataamaa summaa vastaavan määrän sähköistä rahaa ja talletti kortinhaltijoiden lataamaa summaa vastaavan määrän asiakasvaratilille. Hakija oli vastuussa asiakasvaratileillä olevista varoista ja niiden oikeasta käytöstä. Visan tai MasterCardin korttiverkostoissa toimivien korttien osalta hakija oli vastuussa siitä, että asiakasvaratileiltä siirrettiin jokainen pankkipäivä riittävä summa hakijan nimissään pitämälle selvittelytilille Visan ja MasterCardin ilmoittaman saatavan kattamiseksi. Niiden korttien osalta, jotka eivät toimineet korttiverkostoissa, hakija maksoi kortilla tehtyjä ostoja vastaavat maksut suoraan kauppiaille.

Hakija veloitti asiakkaaltaan kertapalkkion korttiohjelman perustamisesta sekä kuukausittaisen palvelumaksun, jonka suuruus riippui transaktioiden määrästä. Lisäksi hakija voi veloittaa lisämaksuja esimerkiksi korttiohjelmaan tehtävistä muutoksista, tilin sulkemisesta ja takaisinveloituspyynnöistä.

Keskusverolautakunta katsoi, että hakemuksessa tarkoitettuun palveluun sisältyvät eri toiminnot liittyivät kiinteästi toisiinsa siten, että niiden oli katsottava muodostavan yhden taloudellisen palvelukokonaisuuden, jonka verokohtelu määräytyi yhtenäisesti.

Hakemuksessa esitetyn selvityksen perusteella hakija oli asiakkaalle myydyn palvelun yhteydessä liikkeelle laskemiensa maksukorttien osalta vastuussa korttimaksutapahtumista eli varojen siirtämiseen liittyvistä oikeudellisista ja taloudellisista muutoksista. Korttimaksutapahtumissa raha myös kulki hakijan omien tilien kautta. Näissä oloissa hakemuksessa tarkoitetussa palvelussa ei ollut katsottava olevan kyse pelkän aineellisen tai teknisen suoritteen tarjoamisesta asiakkaalle, eikä kysymyksessä olevan palvelun ainoana tarkoituksena ollut pidettävä tietojen vaihtoa tai välittämistä EUT:n tuomioissa C-607/14 ja C-350/10 tarkoitetulla tavalla.

Asiaa kokonaisuutena arvioitaessa oli katsottava, että hakemuksessa tarkoitettu palvelu muodosti sellaisen EUT:n vakiintuneessa oikeuskäytännössä tarkoitetun erillisen kokonaisuuden, joka täytti «arvonlisäverodirektiivin» 135 artiklan 1 kohdan d alakohdassa tarkoitetun maksuja ja tilisiirtoja koskevien liiketoimien erityisiä ja olennaisia tehtäviä. Palvelua oli pidettävä arvonlisäverolain 42 §:n 1 momentin 4 kohdassa tarkoitettuna maksuliikkeenä.

Hakijan ei näin ollen ollut arvonlisäverolain 41 ja 42 §:n nojalla suoritettava arvonlisäveroa hakemuksessa tarkoitetun verottoman rahoituspalvelun myynnistä.

Arvonlisäverolaki 1 § 1 mom. 1 kohta, 41 § ja 42 §; «Arvonlisäverodirektiivi» (112/2006/EY) 135 artikla 1 kohta d alakohta; Unionin tuomioistuimen tuomiot asioissa C-2/95, SDC, C-350/10, Nordea Pankki Suomi, C-607/14, Bookit, ja C-42/18, Cardpoint