A Oy tarjosi kauppiasasiakkaille saman sopimuksen perusteella sekä maksutilityspalveluja että maksupäätepalveluja. A Oy oli suorassa sopimussuhteessa kauppiasasiakkaiden kanssa palvelujen toteuttamiseksi. A Oy oli maksulaitoslain mukainen luvanhaltija.

Maksutilityspalvelussa A Oy vastasi kauppiasasiakkaiden maksujen kuten credit- ja debit-korttien varmennuspyyntöjen ja vastausten käsittelystä sekä välittämisestä, kirjaussanomien käsittelystä ja Payment File -tiedostojen muodostamisesta ja lähettämisestä pankkien järjestelmiin. A Oy oli vastuussa kauppiaille maksutapahtumatietojen käsittelystä sekä varojen tilittämisen aineellisesta ja oikeudellisesta toteutumisesta.

Hakemuksen mukaan maksupäätepalveluissa oli kyse maksuliikenteen teknisen toteuttamisen mahdollistavista palveluista eli maksupäätelaitteiden käyttöoikeuden luovuttamisesta sekä tähän liittyvistä tukipalveluista.

Keskusverolautakunta katsoi, että maksutilityspalvelu ja maksupäätepalvelu olivat itsenäisiä ja erillisiä palveluja. Kyseisiä palveluja voitiin myydä toisistaan riippumatta ja ne palvelivat toisistaan erillisiä tarkoituksia. Maksutilityspalvelu täytti maksuja ja tilisiirtoja koskevien liiketoimien erityisiä ja olennaisia tehtäviä «arvonlisäverolain» 42 §:n 1 momentin 4 kohdan ja «arvonlisäverodirektiivin» 135 artiklan 1 kohdan d alakohdan mukaisesti ja oli siten «arvonlisäverolain» 41 §:n perusteella verotonta rahoituspalvelua. Merkitystä ei ollut sillä kenelle rahoituspalveluja tuotettiin. Maksupäätepalvelussa oli kyse verollisen palvelun suorittamisesta.

Ennakkoratkaisu ajalle 6.9.2019-31.12.2020.

«Arvonlisäverolaki» 1 § 1 momentti 1 kohta, 41 § ja 42 § 1 momentti 4 kohta; Yhteisestä «arvonlisäverojärjestelmästä» annettu neuvoston direktiivi 2006/112/EY 135 artikla 1 kohta d alakohta; Unionin tuomioistuimen tuomio asiassa C-2/95, Sparekassernes Datacenter (SDC) ja C-44/11, Deutsche Bank