Syyttömästi vangitun korvaus - Vahingonkorvaus - Vahingonkorvauslain soveltamisala - Julkisyhteisön korvausvastuu - Korvattava vahinko

Diaarinumero:	S2006/917
Esittelypäivä:	7.6.2007
Taltio:	71
Antopäivä:	8.2.2008

A oli otettu etsintäkuulutuksen perusteella kiinni vankeusrangaistuksen täytäntöönpanoa varten ja toimitettu vankikuljetuksella sijoitusvankilaansa, josta hänet oli saapumispäivän aamuna päästetty ehdonalaiseen vapauteen. Kysymys A:n oikeudesta korvaukseen runsaat kolme vuorokautta kestäneen vapaudenmenetyksen hänelle aiheuttamasta kärsimyksestä. (Ään.)

L syyttömästi vangitulle tai tuomitulle valtion varoista vapauden menetyksen johdosta maksettavasta korvauksesta
VahL 3 luku 2 §

A oli rajavartiolaitoksen toimesta otettu kiinni vankeusrangaistuksen täytäntöönpanoa varten 14.10.2004 ja viety Vantaan ja Mikkelin vankiloiden kautta sijoitusvankilaansa Konnunsuolle, jonne hän oli saapunut 18.10.2004. Kun oli todettu, että A oli suorittanut yli kaksi kolmasosaa vankeusrangaistuksestaan, A oli määrätty päästettäväksi ehdonalaiseen vapauteen ja vapautettu samana päivänä. A:n vapaudenmenetys oli kestänyt 4 vuorokautta.

A:n vaadittua valtiolta korvausta vapaudenmenetyksen aiheuttamasta kärsimyksestä ensisijassa syyttömästi vangitulle tai tuomitulle valtion varoista vapauden menetyksen johdosta maksettavasta korvauksesta annetun lain nojalla käräjäoikeus totesi, että sanotussa laissa ei ole säännöstä nyt kysymyksessä olevan tilanteen varalta ja että lain esitöiden (HE 187/1973 vp) mukaan se ei koskisi täytäntöönpanossa tapahtuneesta virheestä johtunutta viivästystä. Korkeimman oikeuden ratkaisun KKO 2002:86 perustelut huomioon ottaen lakia voitiin kuitenkin tulkita laajasti ja soveltaa analogisesti.

A:n tilanne rinnastui siihen laissa mainittuun tilanteeseen, jossa tuomittu muutoksenhaun seurauksena vapautuu kokonaan tai osaksi rangaistuksesta, joka on jo pantu täytäntöön. Vaikka viranomaisten menettely oli sinänsä ollut säännösten ja määräysten mukaista, se oli johtanut neljän vuorokauden vapaudenmenetykseen, jotta oli voitu todeta A:n suorittaneen rangaistusta riittävästi. Tätä ei voitu pitää kohtuullisena. A oli oikeutettu korvaukseen vapaudenmenetysajaltaan.

Asian on ratkaissut käräjätuomari Marko Lepistö.

Valtion valituksesta hovioikeus lausui ratkaisuihin KKO 1991:155, KKO 1994:84, KKO 1996:75, KKO 2000:1, KKO 2002:86 ja KKO 2005:128 viitaten, että syyttömästi vangitulle tai tuomitulle valtion varoista vapauden menetyksen johdosta maksettavasta korvauksesta annetun lain oli katsottu soveltuvan muissakin kuin sen sanamuodon mukaisissa tapauksissa. A:n ei ollut esitetty karttaneen vankeusrangaistuksen täytäntöönpanoa tai muutoin itse vaikuttaneen vapaudenmenetykseensä. Hovioikeus ei muuttanut käräjäoikeuden tuomiota.

Asian ovat ratkaisseet hovioikeuden jäsenet Paula Salonen, Marja Kartano ja Anita Stenberg. Esittelijä Pauliina Hermunen.

Valtiolle myönnettiin valituslupa. Valtio vaati valituksessaan hovioikeuden tuomion kumoamista ja kanteen hylkäämistä.

A vastasi valitukseen.

Rikosseuraamusvirasto antoi pyydetyn selvityksen siitä, miten se rangaistusten täytäntöönpanosta vastaavana viranomaisena oli varautunut torjumaan ylimääräisen vapaudenmenetyksen tilanteessa, jossa jo etsintäkuulutusta annettaessa on tiedossa, että tuomitulla on mahdollisuus päästä heti ehdonalaiseen vapauteen. A antoi selvityksen johdosta pyydetyn lausuman.

Taustaa

1. A on tuomittu Helsingin hovioikeuden 22.10.2003 antamalla tuomiolla vankeusrangaistukseen ja samalla määrätty menettämään 20.7.2002 alkanut ehdonalainen vapautensa. A oli ollut jo ennen tuomiota asian vuoksi vapautensa menettäneenä ja vankeusrangaistuksesta on siksi tehty rikoslain 3 luvun 11 §:n (1060/1996) mukainen vähennys. A oli tämä vähennys huomioon ottaen jo suorittanut kaksi kolmasosaa hänelle tuomitusta rangaistuksesta, joten hänet voitiin päästää ehdonalaiseen vapauteen rangaistuksen täytäntöönpanosta annetun lain 2 luvun 13 §:n nojalla. Hän ei ollut kuitenkaan ollut vapautensa menettäneenä koko tuomionsa pituutta vastaavaa aikaa, minkä vuoksi hovioikeuden tuomio oli pantava täytäntöön. Vankeusrangaistuksen täytäntöönpanoon kuuluu, että tuomittu saapuu vankilaan, jossa vankilan johtajalla on oikeus päättää vangin päästämisestä ehdonalaiseen vapauteen.

2. A on etsintäkuulutettuna otettu kiinni 14.10.2004 Helsingissä ja toimitettu vankikuljetuksella hänen sijoitusvankilakseen määrättyyn Konnunsuon vankilaan, jonne hän on saapunut 18.10.2004. Täytäntöönpanosta vastannut vankilan apulaisjohtaja on samana päivänä tehnyt päätöksen A:n päästämisestä ehdonalaiseen vapauteen ja hänet on vapautettu välittömästi.

Kysymyksenasettelu

3. Kysymys on siitä, onko A:lla oikeus saada vahingonkorvausta vapaudenmenetyksen aiheuttamasta kärsimyksestä joko syyttömästi vangitulle tai tuomitulle valtion varoista maksettavasta korvauksesta annetun lain tai vahingonkorvauslain nojalla taikka jollakin muulla perusteella.

Laki syyttömästi vangitulle tai tuomitulle valtion varoista maksettavasta korvauksesta

4. Otsikossa mainitun lain tarkoituksena on, että korvausta maksetaan, kun rikosta tutkittaessa tai tuomiota täytäntöönpantaessa tapahtunut vapaudenmenetys osoittautuu jälkikäteen aiheettomaksi. Lain 1 §:n mukaan korvaukseen oikeutettu on vangittu tai pidätetty henkilö, 1 a §:n mukaan matkustuskieltoon määrätty henkilö ja 3 §:n mukaan vankeusrangaistusta, sakon muuntorangaistusta ja arestia suorittanut sekä rikoksenuusijana pakkolaitokseen eristetty henkilö. Korvausta suoritetaan lain 4 §:n mukaan muun muassa kärsimyksestä.

5. Lakia on oikeuskäytännössä sovellettu muissakin edellä mainittuihin tilanteisiin rinnastuvissa tapauksissa. Korvausta on tuomittu, kun henkilö on otettu viranomaisen pyynnöstä säilöön rikosepäilyyn perustuvaa luovuttamista silmällä pitäen, mutta syyte on hylätty (KKO 1991:155 ja KKO 2000:1). Lakia on sovellettu myös syytetyn noudosta aiheutuneeseen vapaudenmenetykseen, kun syyte on hylätty (KKO 2005:128). Niin ikään ehdonalaisessa vapaudessa olleelle säilöönotetulle on tuomittu korvausta, kun vaatimus ehdonalaisen vapauden menettämisestä käytösrikkomuksen perusteella on hylätty (KKO 1996:75). Korvausta on sanotun lain nojalla tuomittu myös silloin, kun tuomitun vapaaksi laskeminen oli viivästynyt ja lailliset edellytykset vangittuna pitämiselle olivat siten puuttuneet (KKO 1994:84).

6. Vahingonkorvauslakia koskevan hallituksen esityksen mukaan lakia syyttömästi vangitulle tai tuomitulle valtion varoista maksettavasta korvauksesta ei ole kuitenkaan tarkoitettu sovellettavaksi, jos tuomittua pidetään rangaistuslaitoksessa liian kauan täytäntöönpanossa tapahtuneen virheen vuoksi. Tällaisessa tilanteessa valtio olisi korvausvastuussa vahingonkorvauslain 3 luvun 2 §:n nojalla (HE 187/1973 vp s. 32).

7. Sanotussa erityislaissa ei ole nimenomaista säännöstä, jonka nojalla A:lla voisi olla oikeus saada korvausta vapaudenmenetyksensä aiheuttamasta kärsimyksestä. Tilanne ei myöskään rinnastu niihin tapauksiin, joissa korvausta on oikeuskäytännössä tuomittu suoritettavaksi kyseisen lain nojalla. Lain esityöt viittaavat siihen, ettei A:lla olisi oikeutta korvaukseen sanotun lain nojalla. Näillä perusteilla Korkein oikeus katsoo, ettei A:lla ole oikeutta vaatimaansa vahingonkorvaukseen syyttömästi vangitulle tai tuomitulle valtion varoista vapauden menetyksen johdosta maksettavasta korvauksesta annetun lain nojalla.

Vahingonkorvauslaki

8. A on vaatinut korvausta vapaudenmenetyksen hänelle aiheuttaman kärsimyksen johdosta toissijaisesti myös vahingonkorvauslain nojalla. Vahingonkorvauslain 3 luvun 2 §:n mukaan julkisyhteisö on velvollinen korvaamaan julkista valtaa käytettäessä virheen tai laiminlyönnin johdosta aiheutuneen vahingon, milloin toimen tai tehtävän suorittamiselle sen laatu ja tarkoitus huomioon ottaen kohtuudella asetettavia vaatimuksia ei ole noudatettu. Vahingonkorvaus käsittää kuitenkin vahingonkorvauslain 5 luvun 1 §:n pääsäännön mukaan hyvityksen vain henkilö- ja esinevahingosta. Loukkauksen aiheuttamasta kärsimyksestä tuomitaan korvaus vain sanotun lain 5 luvun 4 a ja 6 §:ssä säädetyin edellytyksin, joista A:n tapauksessa ei ole kysymys.

9. Laissa ei ole vaatimusta siitä, että kärsimyksen tai muun aineettoman vahingon korvaamisen olisi aina perustuttava nimenomaiseen säännökseen. Vahingonkorvausvastuulla tulee kuitenkin olla oikeudellinen peruste. Oikeuskäytännössä onkin suhtauduttu pidättyvästi kärsimyksen korvaamiseen muun kuin lain nimenomaisen säännöksen nojalla (esim. KKO 1998:80).

10. Vahingonkorvauslakia koskevasta hallituksen esityksestä toisaalta ilmenee, ettei lakia säädettäessä pyritty vahingonkorvausvastuuta koskevien yleisten periaatteiden tyhjentävään sääntelyyn. Oikeuskäytännön ajateltiin kehittävän vahingonkorvausoikeutta vuorovaikutuksessa oikeustieteen kanssa (HE 187/1973 vp s. 12). Tämän vuoksi on tarpeen arvioida, onko vapaudenmenetyksen aiheuttaman kärsimyksen korvattavuuteen vaikuttava oikeudellinen ympäristö merkittävästi muuttunut sen jälkeen, kun vahingonkorvauslaki ja tässä arvion kohteena oleva erityislaki aikanaan 1970-luvulla säädettiin.

Henkilökohtainen vapaus perus- ja ihmisoikeutena

11. Perusoikeusuudistuksen yhteydessä vuonna 1995 hallitusmuotoon otettiin aikaisempaa täsmällisemmän suojan laitonta ja mielivaltaista vapaudenriistoa vastaan sisältävä nykyisen perustuslain 7 §:n 3 momenttia vastaava säännös, jonka mukaan henkilökohtaiseen koskemattomuuteen ei saa puuttua eikä vapautta riistää mielivaltaisesti eikä ilman laissa säädettyä perustetta. Suomessa jo vuonna 1990 valtionsisäisesti voimaan tulleen Euroopan ihmisoikeussopimuksen (ihmisoikeussopimus) 5 artiklan mukaan henkilöltä voidaan riistää hänen henkilökohtainen vapautensa vain lain nojalla ja lain määräämässä järjestyksessä artiklan 1 kohdassa tarkemmin määritellyissä tilanteissa. Saman artiklan 5 kohdan mukaan jokaisella, jonka vapaus on riistetty artiklan määräysten vastaisesti, on täytäntöönpanokelpoinen oikeus vahingonkorvaukseen.

12. Perustuslain 22 §:n mukaan julkisen vallan on turvattava perusoikeuksien ja ihmisoikeuksien toteutuminen. Ihmisoikeussopimuksen 13 artiklan mukaan jokaisella, jonka sopimuksessa tunnustettuja oikeuksia ja vapauksia on loukattu, on oltava käytettävissään tehokas oikeussuojakeino kansallisen viranomaisen edessä siinäkin tapauksessa, että oikeuksien ja vapauksien loukkauksen ovat tehneet virantoimituksessa olevat henkilöt. Oikeussuojakeinot määräytyvät kansallisen oikeusjärjestyksen mukaan, mutta niiden tulee olla tehokkaita sekä käytännössä että oikeudellisesti.

13. Euroopan ihmisoikeustuomioistuin on katsonut, että ihmisoikeussopimuksen 5 artiklan 1 kohtaa oli rikottu, kun lainvoimainen päätös vangin ehdonalaiseen vapauteen päästämisestä oli pantu toimeen vasta yli 48 tunnin kuluttua (asiassa Leszek Gebura, 6.3.2007). Ihmisoikeustuomioistuin pani merkille, että kyseessä olevan kansallisen oikeuden mukaan ehdonalaiseen vapauteen päästäminen oli harkinnanvaraista mutta silloin, kun siitä oli tehty päätös, vangilla oli oikeus päästä vapaaksi viipymättä sen jälkeen, kun tarvittavat muodollisuudet oli täytetty. Vaikka tietty viipyminen vapautuspäätöksen toimeenpanossa oli ymmärrettävää ja usein käytännön syistä välttämätöntä, eivät hallinnolliset muodollisuudet saattaneet oikeuttaa kuin enintään joidenkin tuntien viivytykseen. Ihmisoikeustuomioistuin katsoi, että valtion oli maksettava korvausta vapaudenmenetyksestä johtuneesta aineettomasta vahingosta.

14. Perustuslain 22 § edellyttää, että tulkintatilanteissa lainsoveltaja tulkitsee lakia tavalla, joka edistää perus- ja ihmisoikeuksien toteutumista. Jo Suomen liittyessä Euroopan neuvoston jäseneksi ja sitoutuessa noudattamaan ihmisoikeussopimusta eduskunnan perustuslakivaliokunta katsoi, että tulkintatilanteissa olisi erilaisista perusteltavissa olevista vaihtoehdoista pyrittävä omaksumaan sellainen, joka edistää ihmisoikeusmääräysten toteutumista (PeVL 2/1990 vp s. 3).

Onko asiassa menetelty säännösten ja määräysten mukaisesti?

15. A on ollut vapautensa menettäneenä runsaat kolme ja puoli vuorokautta sen jälkeen, kun hänet oli rangaistuksen täytäntöönpanon johdosta annetun etsintäkuulutuksen perusteella otettu kiinni Helsingissä ja toimitettu Konnunsuon vankilaan. Sieltä hänet on muutaman tunnin kuluessa saapumisestaan päästetty ehdonalaiseen vapauteen. Vaikka ehdonalaiseen vapauteen päästämisen edellytykset ovat tuolloin olleet harkinnanvaraisia, käytäntö ehdonalaiseen vapauteen päästämisessä on ollut se, että rangaistustaan suorittava on päästetty ehdonalaiseen vapauteen rangaistusten täytäntöönpanolain 2 luvun 13 §:n 1 momentissa mainittujen rangaistuksen määräosuuksien suorittamisen jälkeen. Vapautumisen siirtämiselle piti olla erityinen peruste. A on kuitenkin vapautettu säännönmukaisella perusteella eli rangaistuksen suorittamisen määräosuuden täytyttyä.

16. A:n nyt puheena oleva vapaudenmenetys on muutamaa tuntia lukuunottamatta johtunut siitä, että hänet oli otettu kiinni Helsingissä ja että viranomaisohjeiden mukaan päätöksen hänen vapauttamisestaan on voinut tehdä vain Konnunsuon vankilan asianomainen virkamies. Tätä varten hänet on toimitettu Konnunsuon vankilaan. Kuten alemmat oikeudet ovat todenneet, viranomaismenettely on sinänsä ollut muodollisesti säännösten ja määräysten mukainen.

Onko vapauttamismenettely järjestetty asianmukaisesti?

17. Rangaistuksen täytäntöönpanossa on kysymys paitsi valtion pakkovallan käytöstä myös puuttumisesta perus- ja ihmisoikeutena suojattuun henkilökohtaiseen vapauteen. Valtio on siksi velvollinen järjestämään ehdonalaiseen vapauteen päästämisen edellytysten toteamisen myös käytännössä siten, ettei vapauteen pääseminen pelkästään hallinnollisten muodollisuuksien takia kohtuuttomasti viivästy. Tämän vuoksi on asiassa arvioitava sitä, onko ehdonalaiseen vapauteen päästämisen edellytysten toteaminen asianomaisine viranomaisohjeineen järjestetty niin kuin tehtävän laatu ja tarkoitus henkilökohtaisen vapauden suojan vuoksi vaativat.

18. A on ollut Konnunsuon vankilaan kuljettamisen takia runsaat kolme vuorokautta vapautensa menettäneenä, vaikka hänellä ei ehdonalaiseen vapauteen päästämisen edellytyksiä koskevan lainsäädännön ja sen vakiintuneen soveltamiskäytännön vuoksi ole tosiasiallisesti ollut enää jäljellä vankilassa täytäntöönpantavaa rangaistusta. A olisi tutkintavankeudessa viettämänsä ajan perusteella voitu päästää vapaaksi heti, kun tämä seikka on ollut asianomaisen virkamiehen todettavissa. A olisi käytännössä voitu vapauttaa viimeistään kiinniottamista seuranneena aamuna, jos vapauttamispäätös olisi tehty välittömästi eikä A:ta olisi pelkän muodollisuuden takia jouduttu toimittamaan Konnunsuon vankilaan. Vapauttaminen olisi käytännössä ollut mahdollista järjestää myös siten, että tarvittavat tiedot olisivat olleet käytettävissä lähimmässä vankilassa. A:n vapaudenmenetyksen pitkittäminen ei ole ollut puolustettavissa myöskään sillä perusteella, että A:lle piti vapauttamisen yhteydessä antaa vapauspassi tai muita asiakirjoja.

19. A:n vapaudenmenetys on pitkittynyt sen vuoksi, että viranomaisten toimintaa ovat rajoittaneet edellä selostetut hallinnolliset muodollisuudet. Ehdonalaiseen vapauteen päästämisessä noudatettavaa viranomaismenettelyä ei näin ollen voida tältä osin pitää henkilökohtaisen vapauden nauttiman perusoikeussuojan kannalta hyväksyttävänä, vaikka se muodollisesti onkin ollut asiaa koskevien säännösten ja määräysten mukainen. Vapauttamisen vaatima aika voi näiden muodollisuuksien vuoksi vaihdella sattumanvaraisesti. Siitä riippumatta, mistä viranomaismenettelyn ja sitä sääntelevien määräysten puutteellisuus on johtunut, Korkein oikeus katsoo, että kysymys on vahingonkorvauslain 3 luvun 2 §:ssä tarkoitetusta julkista valtaa käytettäessä tehdystä laiminlyönnistä. Ottaen huomioon, että kysymyksessä on nimenomaan henkilökohtaiseen vapauteen vaikuttavasta tehtävästä, Korkein oikeus katsoo lisäksi, että tehtävän suorittamiselle sen laatu ja tarkoitus huomioon ottaen kohtuudella asetettavia vaatimuksia ei ole noudatettu. Näin ollen vahingonkorvauslain 3 luvun 2 §:ssä säädetyt yleiset edellytykset valtion vahingonkorvausvelvollisuudelle täyttyvät.

Onko vapauttaminen viivästynyt kohtuuttomasti?

20. A on päästetty vapaaksi vasta runsaan kolmen ja puolen vuorokauden kuluttua kiinniottamisesta. Sen jälkeen, kun vapauttamispäätös oli tehty, on hänen vapauttamisensa sinänsä tapahtunut joutuisasti. Päätöksen tekeminen on kuitenkin viivästynyt muodollisista ja sattumanvaraisista syistä tavalla, joka muistuttaa mainitussa ihmisoikeustuomioistuimen ratkaisemassa Gebura-tapauksessa vallinneita olosuhteita. Tuossa tapauksessa oli tosin kysymys ehdonalaiseen vapauteen päästämisen viivästymisestä vasta sitä koskevan päätöksen tekemisen jälkeen, kun taas A:n tapauksessa on kysymys itse päätöksenteon viivästymisestä. Yhteistä molemmille tapauksille on kuitenkin vapaudenmenetyksen tosiasiallinen pitkittyminen epäasialliseksi katsottavista syistä. Gebura-tapauksessa viivästys oli pituudeltaan 48 tuntia. Ihmisoikeustuomioistuimen mukaan hallinnolliset muodollisuudet saattavat oikeuttaa enintään "joidenkin tuntien" viivytyksen. Kun lisäksi otetaan huomioon se, että ehdonalaiseen vapauteen päästämisen edellytysten toteaminen ja vapauttamista koskeva päätöksenteko olisi käytännössä mahdollista järjestää joustavammaksi, Korkein oikeus pitää viivästystä kohtuuttomana.

Johtopäätös

21. A:lla ei ole oikeutta vaatimaansa korvaukseen syyttömästi vangitulle tai tuomitulle valtion varoista vapauden menetyksen johdosta maksettavasta korvauksesta annetun lain eikä vahingonkorvauslain nojalla. Mainittua erityislakia ja vahingonkorvauslakia koskeva lainvalmisteluaineisto ei kuitenkaan viittaa siihen, että kyseisiä lakeja säädettäessä olisi tietoisesti pyritty siihen, että tämänkaltaisen muodollisista ja sattumanvaraisista syistä johtuvan vapaudenmenetyksen aiheuttama kärsimys jäisi korvaamatta. Tällaiset loukkaukset on laajasti säädetty korvattaviksi. A on menettänyt vapautensa julkista valtaa käytettäessä tapahtuneen vahingonkorvauslain 3 luvun 2 §:ssä tarkoitetun laiminlyönnin johdosta ja ollut vapautensa menettäneenä tavalla, jota voidaan pitää perus- ja ihmisoikeutena suojatun henkilökohtaisen vapauden loukkauksena. Hänellä on tämän vuoksi oikeus loukkauksen hyvittävään oikeussuojakeinoon Suomen viranomaisen edessä.

22. Edellä esitetyn perusteella Korkein oikeus päätyy siihen, että tässä tapauksessa on perusteita suorittaa A:lle vahingonkorvausta vapaudenmenetyksen aiheuttaman kärsimyksen johdosta. Korvauksen määrän arvioinnissa on perusteltua noudattaa samoja kärsimyskorvausta koskevia perusteita kuin sovellettaessa syyttömästi vangitulle tai tuomitulle valtion varoista vapauden menetyksen johdosta maksettavasta korvauksesta annettua lakia. A on ollut aiheettomasti vapautensa menettäneenä 14. ja 17.10.2004 välisenä aikana runsaat kolme vuorokautta. Kohtuullisena korvauksena voidaan pitää alempien oikeuksien määräämää yhteensä 400 euron korvausta. Näillä perusteilla Korkein oikeus päätyy samaan lopputulokseen kuin alemmat oikeudet.

Hovioikeuden tuomion lopputulosta ei muuteta.

Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Gustaf Möller (eri mieltä), Lauri Lehtimaja (eri mieltä), Liisa Mansikkamäki (eri mieltä), Juha Häyhä ja Ilkka Rautio. Esittelijä Pirkko Loukusa (mietintö).

Esittelijän mietintö ja eri mieltä olevien jäsenten lausunnot

Määräaikainen esittelijäneuvos Loukusa: Korkein oikeus todennee taustatietoina kohdissa 1 ja 2 lausutun lisäksi, että sen jälkeen kun A:n täytäntöönpanomääräys oli palautunut estetodistuksin rikosseuraamusvirastoon, hänet oli etsintäkuulutettu ja otettu kiinni torstai-iltana Helsingissä. Vankikuljetuksen päätyttyä Konnunsuon vankilaan hänet on voitu maanantaiaamuna heti laskea ehdonalaiseen vapauteen.

Kerrottua viranomaistoimintaa voidaan pitää muodollisena ja kankeana, mutta se on ollut lain säännösten ja määräysten mukainen. Se, että toimivaltainen viranomainen on voinut vasta neljättä vuorokautta A:n kiinnioton jälkeen tehdä asiassa päätöksen ja että A on sitä varten jouduttu kuljettamaan Konnunsuon vankilaan, on kuitenkin johtunut suurelta osin A:n kiinnioton ajasta ja paikasta sekä siitä, ettei päätöksentekoon ollut voitu varautua ennalta. Tähän olisi ollut ilmeinen mahdollisuus, mikäli A olisi itse ennalta ilmoittautunut vankilaan rangaistustaan suorittamaan.

Kuten Korkeimman oikeuden tuomiossa on lausuttu, A:n vaatimalle kärsimyskorvaukselle ei ole viitatuissa laeissa tarkoitettuja perusteita. Kun kiinniotolle ja siitä aiheutuneelle vapaudenmenetykselle on ollut lainmukainen peruste, myöskään Euroopan ihmisoikeussopimuksen 5 artiklan tai kansalaisoikeuksia ja poliittisia oikeuksia koskevan kansainvälisen yleissopimuksen 9 artiklan 5 kohdan määräyksistä ei seuraa, että vapaudenmenetyksestä olisi suoritettava korvausta.

Ne kotimaisen lain säännökset, joihin viranomaismenettely on perustunut, ovat olleet täsmälliset ja niiden mukainen viranomaiskäytäntö vakiintunut. Mistään mielivaltaisesta vapaudenriistosta ei siten ole ollut kysymys. A olisi pystynyt, tarvittaessa viranomais- tai käyttämänsä oikeudenkäyntiavustajan neuvoin, joltisellakin varmuudella ennakoimaan sen vapaudenmenetyksen, jota vankeusrangaistuksen täytäntöönpanoon saattoi 1 kohdassa kerrotuin tavoin vielä liittyä (ks. Leszek Gebura, EIT 6.3.2007, kohta 29).

Näillä perusteilla Korkein oikeus kumonnee alempien tuomioistuinten tuomiot siltä osin kuin A:lle on tuomittu korvausta ja hylkää A:n asiassa esittämät vaatimukset.

Oikeusneuvos Mansikkamäki: Hyväksyn esittelijän mietinnön.

Oikeusneuvos Lehtimaja: Olen Korkeimman oikeuden tuomiosta ilmenevällä kannalla kohtien 1 - 7 osalta samoin kuin sen osalta, mitä kohdissa 10 - 20 on lausuttu A:n vapauttamisessa tapahtuneen viivästyksen kohtuuttomuudesta ja valtion korvausvastuulle vahingonkorvauslain 3 luvun 2 §:ssä säädettyjen yleisten edellytysten täyttymisestä käsillä olevassa tapauksessa. Eri mieltä olen kuitenkin siitä, ettei A:lla tästä huolimatta olisi oikeutta vahingonkorvaukseen vahingonkorvauslain nojalla. Perustelen erimielisyyttäni seuraavasti.

Vahingonkorvauslain 5 luvun 6 §:n mukaan vahingonkorvaus voi käsittää hyvityksen loukkauksen aiheuttamasta kärsimyksestä muun muassa silloin, jos henkilön vapautta on loukattu rangaistavaksi säädetyllä teolla. Rikoslain 25 luvun 6 §:stä ja sen esitöistä ilmenee, että rangaistusten täytäntöönpanosta vastaaville virkamiehille on säädetty kattava rikosoikeudellinen vastuu myös niistä tuottamuksellisista virheistä, joihin he virkatoimissaan syyllistyvät. Tuottamuksellisesta vapaudenriistosta tuomitaan pykälän 2 momentin mukaan näet myös se, joka oikeudettomasti, pitäen sitä oikeutenaan, riistää toiselta vapauden, jollei teko, huomioon ottaen sen aiheuttama haitta tai vahinko, ole vähäinen. Lähtökohtana on siis se, ettei vangin vapauttamisesta päättävä virkamies voi rikosoikeudellisesta vastuusta vapautuakseen vedota rikoslain 4 luvun 2 §:ssä tarkoitettuun kieltoerehdykseen.

Kuten Korkeimman oikeuden tuomion perusteluissa on todettu, A on menettänyt vapautensa julkista valtaa käytettäessä tapahtuneen laiminlyönnin johdosta. Viranomaismenettely on sinänsä ollut muodollisesti säännösten ja määräysten mukaista, mutta Korkein oikeus ei kuitenkaan pidä, kuten kohdasta 19 ilmenee, henkilökohtaisen vapauden nauttiman perusoikeussuojan kannalta hyväksyttävänä sitä, että ehdonalaiseen vapauteen päästäminen on kohtuuttomasti pitkittynyt viranomaisten toimintaa tarpeettomasti rajoittaneiden hallinnollisten muodollisuuksien takia.

Kun A:n tapauksessa noudatettua viranomaismenettelyä arvioidaan rikosoikeudelliselta kannalta, on selvää, ettei tekoa, huomioon ottaen sen aiheuttama haitta tai vahinko, voida sinänsä pitää vähäisenä. Onhan kysymys yli kolmen vuorokauden aiheettomasta vapaudenmenetyksestä.

Seuraavaksi on kysyttävä, miten asianomaisten virkamiesten olisi A:n tapauksessa tullut virkavelvollisuutensa mukaan toimia. Virkamiehen tulee luonnollisesti menetellä virkatoiminnassa noudatettavien säännösten ja määräysten mukaisesti. Näihin virkatoimintaa ohjaaviin säännöksiin kuitenkin kuuluvat, paitsi rangaistusten täytäntöönpanoa koskevat erityislait, myös henkilökohtaista vapautta turvaavat perus- ja ihmisoikeussäännökset. Virkamiehen tulee omalla virkavastuullaan ratkaista myös ne lainsoveltamisongelmat, joita keskenään ristiriitaiset säännökset ja määräykset näyttävät aiheuttavan. Tällöin on laintulkintaohjeena kiinnitettävä erityistä huomiota perustuslain 22 §:ään, jonka mukaan julkisen vallan on turvattava perus- ja ihmisoikeuksien toteutuminen. Tämä säännös velvoittaa myös yksittäistä virkamiestä.

Tältä pohjalta täytäntöönpanoviranomaisten olisi tullut A:n vapauttamista sääntelevien säännösten ja määräysten tulkinnan osalta päätyä samaan lopputulokseen kuin Korkein oikeus. Sen vuoksi onkin katsottavissa, voimassa olleiden viranomaisohjeiden muodollisesta noudattamisesta huolimatta, että A:n vapautta on loukattu lainvastaisesti ja siis vahingonkorvauslain 5 luvun 6 §:n 1 momentin 1 kohdassa tarkoitetuin tavoin rangaistavaksi säädetyllä teolla. Näin on mahdollista katsoa siitä huolimatta, ettei A:n tapauksessa ole selvää, miten julkista valtaa käytettäessä tapahtunutta laiminlyöntiä koskeva rikosoikeudellinen vastuu tulisi käytännössä kohdennettavaksi ja täyttyisivätkö myös teon subjektiiviselle syyksiluettavuudelle asetettavat vaatimukset.

Vahingonkorvauslain 5 luvun 1 ja 6 §:n edellä mainittua tulkintavaihtoehtoa puoltaa se, että näitä säännöksiä tulisi yksityisen ihmisen ja julkisen vallan välisessä oikeusriidassa soveltaa perustuslain 22 §:ssä edellytetyin tavoin perus- ja ihmisoikeusmyönteisellä tavalla. Tällöin tulee ottaa huomioon myös edellä Korkeimman oikeuden perusteluissa selostettu, vahingonkorvauslain ja syyttömästi vangitulle tai tuomitulle valtion varoista vapauden menetyksen johdosta maksettavasta korvauksesta annetun lain säätämisen jälkeen tapahtunut, henkilökohtaisen vapauden nauttimaa perus- ja ihmisoikeussuojaa korostava oikeudellinen kehitys. Tämä kehitys puoltaa kärsimyskorvauksen tuomitsemista, siitä huolimatta, että vahingonkorvauslain asianomaisten kohtien sanamuodot jättävät tulkinnalle varaa.

Edellä lausutuilla perusteilla katson, että puheena olevan vapaudenmenetyksen A:lle aiheuttama kärsimys on vahingonkorvauslain 5 luvun 1 ja 6 §:n nojalla korvattavaa vahinkoa. Sen vuoksi tuomitsen Korkeimman oikeuden tuomiosta ilmenevän vahingonkorvauksen vahingonkorvauslain nojalla.

Oikeusneuvos Möller: Olen samaa mieltä kuin oikeusneuvos Mansikkamäki.