Irtaimen omaisuuden vuokrasopimukset (leasing) tuloverotuksessa

Verotus 5/2006 s. 486–501
5.11.2006
Asiantuntija-artikkeli

Vuokrasopimuksia koskevaa oikeuskäytäntöä on vaikea jäsentää helposti ymmärrettävällä tavalla, eikä oikeuskäytännössä ole muodostunut selkeitä vuokrasopimusten verokohtelun systematisointimenetelmiä.

Oikeuskäytännön perusteella painavimmat rahoitusleasingin puolesta puhuvat seikat ovat ne, että vuokralle ottajasta tulee automaattisesti hyödykkeen omistaja ja että vuokralle ottajalla on velvollisuus lunastaa hyödyke, joskin jo lunastusvelvollisuuden osalta on oikeuskäytännössä ristiriitaisia ratkaisuja. Muutoin vuokrasopimusten vero-oikeudellinen arviointi kallistuu vuokranluonteisuuden puolelle. Esimerkiksi vuokrasopimukseen liittyvän muodollisen tai huomattavasti käypää alemmasta hinnasta tapahtuvan lunastusoikeuden ei ole katsottu merkitsevän vuokrasopimuksen kaupanluonteisuutta, vaan sopimuksen vuokranluonteisuus on hyväksytty. Oikeuskäytännön kannanotot poikkeavat IAS 17 -standardin taloudellisia lähtökohtia korostavista periaatteista.

Tarkasteltaessa vuokrasopimuksia koskevia siviilioikeudellisia, kirjanpidollisia ja verotuksellisia periaatteita voidaan todeta, että vallitseva verotuskäytäntö on muotosidonnaista. Ainoastaan lähinnä osamaksukauppalaissa tarkoitettuun peiteltyyn osamaksukauppaan ja kuluttajansuojalaissa tarkoitettuun luottokauppaan rinnastuvissa tilanteissa tästä voidaan poiketa. Leasingin verokohtelu ei siis näytä perustuvan taloudellisen reaalisisällön arviointiin (engl. ”economic ownership”), vaan muodollisjuridiseen tarkasteluun (engl. ”legal ownership”).

Asiasanat
• Rahoitusleasing - Tulovero - Vuokrasopimus