Historiallisessa oikeuskehityksessä voidaan tunnistaa siirtymä paternalistisesta lähestymistavasta, jossa potilas asemoitiin ensisijaisesti asiantuntijavaltaan perustuvan hoidon kohteeksi, kohti mallia, jossa potilaan autonomia ja itsemääräämisoikeus ovat nousseet keskeisiksi oikeudellisiksi lähtökohdiksi. Kehityksellä on laaja merkitys pohjoismaisen sosiaali- ja terveysoikeuden kannalta, sillä tahdonvastainen hoito merkitsee aina vakavaa puuttumista yksilön perus- ja ihmisoikeuksiin. Ihmisoikeuksien näkökulmasta kysymys ei rajaudu pelkästään siihen, onko potilas antanut suostumuksensa hoitoon. Olennaista on myös potilaan oikeus vaikuttaa hoitoonsa ja kieltäytyä hoitotoimenpiteistä – myös silloin, kun kyse on vakavaksi määritellystä psyykkisestä sairaudesta diagnoosiluokitusten ja hoitosuositusten valossa.  

Keskeisessä roolissa normatiivisessa muutoksessa on YK:n vammaisyleissopimus (CRPD). Sopimus ei perustu lääketieteelliseen diagnoosiajatteluun, vaan vammaisuuden ymmärtämiseen oikeudellisena ja sosiaalisena kysymyksenä, joka syntyy yksilön ja ympäristön, rakenteiden sekä menettelyjen vuorovaikutuksessa. CRPD ulottuu yleissopimuksen 1 artiklan mukaisesti myös mielenterveyden häiriöihin. Sopimus ei kiistä mielenterveyden häiriöiden olemassaoloa tai hoidon tarvetta, mutta se haastaa sääntelymallit, joissa yksilön oikeudellinen asema ja toimintakyky määritellään mielenterveysdiagnoosin perusteella.

Suomessa pakon käyttöä psykiatrisessa hoidossa on pyritty vähentämään potilaan itsemääräämisoikeutta edistävillä lakimuutoksilla ja pitkäjänteisellä kehittämistyöllä, mutta kirjaamis- ja rekisteröintikäytäntöjen muutosten takia rajoitustoimenpiteiden käytön luotettava seuranta on vaikeutunut. Keskeisessä roolissa hoitokulttuurin muutoksessa ovat ohjaukselliset keinot, kuten Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen suositukset sekä eettisyys itsemääräämisoikeuden rajoittamisessa (ERA) -asiantuntijaverkoston toiminta. Nämä toimenpiteet on huomioitu myös Euroopan neuvoston raportissa, johon on koottu eri maiden hyviä käytänteitä suostumukseen perustuvien hoitotoimenpiteiden edistämiseksi.

Kansainvälinen ihmisoikeusvalvonta on kuitenkin nostanut Suomesta myös ongelmia näkyvästi esiin. Euroopan ihmisoikeustuomioistuin katsoi ratkaisussaan X v. Suomi (2012), ettei potilaalla ollut käytettävissään tehokkaita oikeussuojakeinoja, joilla tahdonvastaisen lääkinnän lainmukaisuus olisi voitu saattaa riittävän nopeasti tuomioistuimen arvioitavaksi. Tapauksen täytäntöönpano jäi poikkeuksellisen pitkäksi ajaksi Euroopan neuvoston ministerikomitean valvontaan. Myös Euroopan neuvoston kidutuksen vastainen komitea (CPT) on useissa Suomea koskevissa tarkastusraporteissaan kiinnittänyt huomiota psykiatrisessa laitoshoidossa käytettyihin rajoitustoimenpiteisiin, niiden kestoon, dokumentointiin sekä potilaan suostumuksen selvittämisen puutteisiin.

Tahdonvastaista lääkintää koskevaa oikeussuojaa pyrittiin vahvistamaan vuoden 2024 alussa voimaan tulleella lainsäädäntömuutoksella. Muutoksen myötä tahdonvastaisesta lääkinnästä on tehtävä erillinen hallintopäätös, ja potilaalle turvattiin oikeus valittaa päätöksestä hallinto-oikeuteen. Uudistus perustuu lähtökohtaan, jonka mukaan tahdosta riippumaton hoitoon määrääminen ei sellaisenaan oikeuta toteuttamaan tahdonvastaisia hoitotoimenpiteitä ilman erillistä oikeudellista perustetta.

Tästä huolimatta kysymys oikeussuojan tosiasiallisesta vaikuttavuudesta jää avoimeksi. Hallinto-oikeuksien vuoden 2024 ratkaisukäytäntö osoittaa, että tahdonvastaista lääkintää koskevat valitukset menestyvät harvoin. Ratkaisut perustuvat pääosin kirjalliseen aineistoon ja nojaavat vahvasti hoitoyksikön laatimaan dokumentaatioon sekä lääketieteelliseen harkintaan. Oikeusturvan prosessuaaliset ongelmat nousevat esiin myös tarkasteltaessa potilaan kuulemista koskevia käytäntöjä. Vaikka lainsäädäntö tunnistaa potilaan kuulemisen osaksi oikeusturvaa, suullinen kuuleminen järjestetään vain murto-osassa hallinto-oikeuksissa käsiteltävistä tapauksista. Suomi sai myös EIT:ltä moitteet suullisen käsittelyn perusteettomasta epäämisestä tuoreessa ratkaisussa H.H. v. Suomi (9.12.2025).

Lisäksi on syytä kiinnittää huomiota itse aineelliseen sääntelyyn. Suomen mielenterveyslaki ei sisällä täsmällisiä kriteerejä tahdonvastaisen lääkinnän aloittamiselle. Laki ei myöskään yksiselitteisesti määrittele, mitä tarkoittaa mielenterveyslain 8 §:n 1 momentin 3 kohdassa mainittu edellytys, jonka mukaan potilas voidaan määrätä tahdosta riippumattomaan hoitoon, jos “mitkään muut mielenterveyspalvelut eivät sovellu käytettäviksi tai ovat riittämättömiä”. Lainsäädäntö antaa lääkäreille laajan harkintavallan, ja tarjoaa potilaalle hyvin rajallisesti menettelyllistä suojaa oikeuksiin pääsyn varmistamiseksi.  

Ihmisoikeusvalvonnan näkökulmasta kysymys palautuu lopulta oikeusvaltioperiaatteeseen. Mitä oikeusvaltio edellyttää tilanteissa, joissa yksilön perus- ja ihmisoikeuksiin puuttuminen voi olla peruuttamatonta, mutta oikeudellinen arviointi tapahtuu viiveellä ja johtaa vain harvoin käytännön muutokseen? Jos oikeussuoja jää pääosin asiakirjapohjaiseksi ja jälkikäteiseksi, vaarana on, että se toimii pikemminkin vallankäytön legitimointina kuin yksilön viimesijaisena turvana.

Maija-Sofia Ulmanen
Väitöskirjatutkija, Vaasan yliopisto

Laura Perttola
Yliopistonlehtori, Vaasan yliopisto

Kirjoitus perustuu 4.2.2026 Edilexissä julkaistuun artikkeliin ”Pakon käytön vähentäminen ja oikeussuojan tehokkuus tahdosta riippumattomassa psykiatrisessa hoidossa”.

Kirjoita Edilexiin

• Mikäli Sinulla on ajankohtainen juridinen aihe josta haluaisit kirjoittaa artikkelin Lakikirjastoon tai vaikkapa lyhyen kolumnin Vierashuoneeseen, ota yhteyttä Edilex-toimitukseen (toimitus@edilex.fi).
  Lue lisää