Valmisteilla olevassa oikeustieteellisessä väitöskirjassani tarkastelen yhtiöoikeudellisen periaatesääntelyn (ks. mm. osakeyhtiölain ja asunto-osakeyhtiölain 1 luvut) soveltamista korkeimman oikeuden ennakkopäätöskäytännössä. Tarkastelun lähelle ennakkopäätösjärjestelmästä virinnyttä keskustelua tuo se, että periaatesääntelyssä on kyse sääntelystrategiasta kehittää yhtiöoikeudellista oikeussuojajärjestelmää myös yleisten (punninta)normien kautta. Periaatesääntelyn yleisluonteisuuden johdosta oikeussuojan käytännön toimivuuden kannalta merkitystä on sekä oikeuskäytännöllä että kirjallisuudella. 

Korkeimman oikeuden rooli ennakkopäätöstuomioistuimena tulee tutkimuksessa vastaan tavalla, joka mahdollistaa osallistumisen ennakkopäätösjärjestelmää koskevaan keskusteluun. Aiheen kiinnostavuuden ja ajankohtaisuuden johdosta tarkastelen jo seuraavassa erikseen, varsinaista tutkimusta olennaisesti vaatimattomammalla otteella, eräitä keskustelussa esiin nousseita seikkoja.

Keskustelun päälinjat

Linna toteaa korkeimman oikeuden ryhtyneen viime vuosikymmenen aikana antamaan ennakkopäätöstensä perusteluissa yleisiä oikeusohjeita. Hän toteaa ilmiön pintautuneen ilman, että lainsäädännössä olisi tapahtunut merkittäviä muutoksia. Linna viittaa ennakkopäätöksissä verrattain vakiintuneeseen perustelutekniikkaan ja rakenteeseen, jossa korkein oikeus ensin suorittaa asian yleisempää arviointia ja etenee tämän jälkeen arviointiin kulloinkin käsillä olevassa asiassa. Tapa herättää Linnassa kysymyksen siitä, eikö kaiken arvioinnin pitäisi olla arviointia ”tässä asiassa”. Paso puolestaan toteaa, että kunkin ratkaisun premissien valinnan perustelemisen ja legitimiteetin varmistamisen vuoksi kaikki tuomioistuimen arviointi ei voi olla ”arviointia tässä asiassa”.

Ratkaisussa KKO 2025:77 Linna arvioi perustelujen pääosin irtautuneen jutun faktoista ja liikkuvan varsin yleisellä tasolla sääntöjä ja tulkintaohjeita muotoillen. Linna toteaa tällaisten muotoilujen tulkinnan ja soveltamisen myöhemmässä ratkaisutoiminnassa tosiasiassa sitovina oikeusohjeina muistuttavan eduskuntalain tulkintaa ja soveltamista (korostus tässä). Linnan mukaan laajat perustelut johtavat siihen, että helposti lausutaan monenlaista sellaista asian viereltä, josta ratkaistavana olevassa asiassa ei ole kysymys. Tällaiset obiter dicta -tyyppiset toteamukset eivät Linnan mukaan usein ole tarkkoja tai edes kunnolla harkittuja. Kun niitä sitten myöhemmin luetaan tosiasiassa sitovina oikeusohjeina (korostus tässä), saattavat seuraukset olla arvaamattomat, mutta perääntyminen näyttää olevan vaikeaa. Seurauksien arvaamattomuuden ja/tai oberista perääntymisen vaikeuden osalta Linnan tarkoituksena ei ilmeisesti ole viitata mihinkään tiettyyn ennakkopäätökseen.

Linna päättää kritiikkinsä toteamukseen tarpeesta käydä keskustelua siitä, onko edellä kuvattu kehitys asianmukaista ja hyväksyttävää. Hänen mukaansa merkittävä muutos on päässyt tapahtumaan vaivihkaa ilman lainsäädännöllistä perustaa, ja menettelyn perustuslaillinen legitimiteetti voidaan asettaa kyseenalaiseksi.

Paso on aihetta koskevassa kirjoituksessaan taustoittanut tuomion perustelemiseen sovellettavia oikeusohjeita ja perustelujen merkitystä ratkaisu(toiminna)n legitimiteetin kannalta. Jäljempänä tässä kirjoituksessa käyn ensin läpi eräitä keskustelun kannalta ymmärtääkseni tarpeellisia ja oikeuskirjallisuudessa ainakin suhteellisen laajasti jaettuja näkemyksiä ennakkopäätösjärjestelmästä. Tämän jälkeen pyrin tuomaan esiin kaksi keskustelun kannalta hyödylliseksi arvioimaani näkökulmaa.

Ennakkopäätösjärjestelmän oikeudellinen perusta ja yhteiskunnallinen tarve

Korkeimman oikeuden pääasiallisena tehtävänä on ennakkopäätöksiä antamalla tuottaa ennakkopäätösnormeja. Ennakkopäätösjärjestelmän normiperustana ovat perustuslaki (731/1999, PL) ja oikeudenkäymiskaari (4/1734, OK). Perustuslain mukaan lainsäädäntövalta kuuluu eduskunnalle ja tuomiovaltaa käyttävät riippumattomat tuomioistuimet, joista ylimpänä yleisenä tuomioistuimena toimii korkein oikeus. Korkeimman oikeuden asemaa ennakkopäätöstuomioistuimena määrittävät edelleen oikeudenkäymiskaaren säännökset; ennakkopäätöstuomioistuimeksi korkeimman oikeuden tekee se, että ennakkopäätösperuste on valituslupaperusteista keskeisin.

Korkeimman oikeuden kompetenssin rajoitukset ovat olennainen osa ennakkopäätösjärjestelmän valtiosääntöistä asemointia. Abstrakti lainsäädäntövalta kuuluu eduskunnalle ja ennakkopäätöksen antaminen on mahdollista ainoastaan yksittäisen riita- tai rikosasian ratkaisemisen yhteydessä. Linnan kritiikki koskee periaatteellisesti(kin) merkittävää kysymystä siitä, miten kauas yksittäisen jutun oikeustosiseikoista ja sen ratkaisemisen edellyttämästä oikeudellisesta päättelystä korkein oikeus voi erkaantua ilman, että se samalla tunkeutuu lainsäätäjälle kuuluvalle alueelle (ks, tarkemmin esim. Mika Launiala, Korkeimman oikeuden ennakkopäätösjärjestelmä, 2020, Alma Talent, verkkojulkaisu, jakso 1.1.2).

Ennakkopäätösnormi muodostuu ratkaisun perusteluista, jotka ovat tarpeellisia tai välttämättömiä jutun lopputulokselle. Oikeuskirjallisuudessa tällaisista perusteluista käytetään yleensä nimitystä ratio tai ratio decidendi. Ratiossa katsotaan yleensä olevan kyse siitä osasta ennakkopäätöstä, joka perinteisessä oikeuslähdeopissa on totuttu sijoittamaan heikosti velvoittavien oikeuslähteiden kategoriaan. Ration ohella ennakkopäätös voi sisältää myös oikeudellisia kannanottoja, jotka eivät ole asian ratkaisemisen kannalta välttämättömiä tai tarpeellisia. Kyse on tällöin muutoin lausutuista obiter tai obiter dictum -kannanotoista.

Obiterin katsotaan yleensä kuuluvan sallittujen oikeuslähteiden ryhmään. Oikeuskirjallisuudessa on esitetty vaihtelevia kannanottoja obiterin käytön puolesta ja vastaan; ilmeisesti yksiselitteistä oikeudellista estettä obiter-kannanottojen esittämiselle ei kuitenkaan ole.

Korkeimman oikeuden asema ennakkopäätöstuomioistuimena on väistämättä jännitteinen ja ainakin näkökulmien ääripäitä – ennakkopäätöstuomioistuimen kompetenssin rajoja tai yhteiskunnallisen normintuotannon tarvetta – painottavista näkökulmista tarkasteltaessa kritiikille altis. Oikeudellisena ongelmana hahmotettaessa kysymys on siitä, että ennakkopäätöstuomioistuimen kompetenssin institutionaalisia rajoja ja niistä johtuvaa ennakkopäätösten oikeuslähdeopillista asemaa on vaikea ennalta määritellä yksityiskohtaisesti.  Keskustelu ennakkopäätösjärjestelmän reunaehdoista ja niiden vaikutuksista ennakkopäätösten perusteluiden kannalta näyttäytyy sanotun valossa tärkeänä.

Todetessaan ennakkopäätösjärjestelmää koskevan sääntelyn säilyneen vuosikymmenten ajan olennaisesti samanlaisena Linna ei erityisemmin kiinnitä huomiota ratkaistavaksi tulevien tapausten ja sovellettavaksi tulevan sääntelyn ja muun oikeudellisen aineksen kehitykseen. Vaikuttaa hyödylliseltä jatkaa keskustelua hakemalla vastauksia siihen, mitä keinoja korkeimmalla oikeudella on käytettävissään toteuttaessaan jännitteistä ja toimintaympäristön muutoksen johdosta ilmeisesti yhä haastavammaksi käyvää tehtäväänsä ennakkopäätöstuomioistuimena. Keinoksi muiden joukossa näyttää muodostuneen Linnan kritisoima ennakkopäätösten perustelujen kirjoittamistapa, jonka on selvyyden vuoksi todettava edustavan vain osaa ennakkopäätöskäytännöstä.

Ennakkopäätösten lukutavan kehittäminen osana ratkaisua?

Merkittävä osan Linnan kritiikkiä on toteamus siitä, että epätarkkoja tai harkitsemattomia obitereja myöhemmin luetaan tosiasiassa sitovina oikeusohjeina (korostukset tässä). Kritiikki siis koskee yhtäältä perustelujen (obiterien) laatua, toisaalta niiden käyttötapaa. Tämän kirjoituksen laajuus ei mahdollista obiterien laadun yleisempää arviointia; tarkastelen obiterin (mahdollista) käyttöä yhden ennakkopäätöksen valossa kirjoituksen päättävässä osiossa.  

Obiterin käyttötapaan liittyvän kritiikin osalta on vaikeaa osoittaa täysin paikkaansa pitäväksi tai pitämättömäksi Linnan arviota niiden lukemisesta tosiasiassa sitovina oikeusohjeina. Tällainen lukutapa näyttäisi kuitenkin poikkeavan edellä ennakkopäätösjärjestelmän tarkastelun yhteydessä esitetyistä ilmeisesti jokseenkin vakiintuneista päälinjoista. Sikäli kun Linnan arvio pitää paikkansa, selitystä voitaneen hakea ainakin niistä kannanotoista, joiden mukaan meillä ei ole päässyt muodostumaan vakiintunutta prejudikaattioppia (ks. esim. Paso vierashuoneessa 11.11.2025). Näin ymmärrettynä asiaan voidaan liittää toiveikas näkemys siitä, että ennakkopäätösten lukutaitoa voidaan pyrkiä edistämään.

Jos arvio obiterien lukemisesta myöhemmin tosiasiassa sitovina oikeusohjeina ymmärretään väistämättömäksi seuraukseksi perustelutavan käyttämisestä, tilanne on vaikeampi. Toisaalta tällaisen näkemyksen johdonmukainen soveltaminen tarkoittaisi ilmeisesti samalla sitä, että nykyisen tapainen käsitys oikeusjärjestyksen koostumisesta syntytavaltaan ja sitovuudeltaan erilaisista oikeuslähteistä olisi osin vaikeasti perusteltavissa. Kirjaimellinen käsitys obiterien lukemisesta tosiasiassa sitovina oikeusohjeina tarkoittaisi ilmeisesti myös ennakkopäätösjärjestelmän käyttöön ja käytettävyyteen liittyvän oikeudellisen ajattelun materiaalistumisen sivuuttamista. Muun muassa yleisemmin oikeuslähdeoppia muokanneen materiaalistumisen kehityksen kanssa olisi vaikeasti sovitettavissa yhteen käsitys obiterien lukemisesta tosiasiassa sitovina oikeusohjeina yksinomaan niiden antajan auktoriteettiaseman johdosta.

Huomiota voidaan kiinnittää myös siihen, miten lainsäädännön ja tuomioistuinratkaisujen väliset suhteet oikeuslähdeopissa kuvastavat politiikan ja oikeuden välistä rajankäyntiä. Oikeuslähdeoppi voikin olla osa vallanjakoa koskevia järjestelmiä esimerkiksi silloin, kun sen avulla varmistetaan, ettei tuomioistuinten riippumattomuus johda ongelmiin (ks. esim. Juha Karhu, Kohti 2000-luvun oikeuslähdeoppia, Lakimies 7–8/2020, s. 1018). Paso toteaa vierashuoneessa osuvasti, ettei tämä rajapinta muodostu välttämättä kovinkaan kriittiseksi aikoina, jolloin luottamus demokraattisen oikeusvaltion oikeusjärjestelmään on korkealla.

Suhtauduttaessa kritiikkiin vakavasti, kuten on tarpeen ennakkopäätösjärjestelmän toimivuudesta huolehdittaessa, huomio kiinnittyy korkeimman oikeuden ohella myös muun oikeusyhteisön mahdolliseen panokseen. Ensinnäkin voidaan kysyä, voisiko parempi ymmärrys ennakkopäätösjärjestelmän oikeudellisista reunaehdoista ja niiden merkityksestä ennakkopäätösten (oikeuslähdeopillisen) aseman kannalta olla osa ratkaisua. Toiseksi, kun korkeimman oikeuden perustelukäytäntöjen muuttumisen taustalla näyttäisi olevan ennakkopäätösjärjestelmää koskevan sääntelyn muutosten sijasta yhteiskunnallisen ja muun oikeudellisen toimintaympäristön muutos, voinee näiden muutosten lähemmästä tarkastelusta olla hyötyä.

Yksi tutkimukseni havainnoista koskee sitä, etteivät ennakkopäätösjärjestelmän toimintaa koskevat yleisluonteiset arviot nykyisessä toimintaympäristössä tunnu yksin riittäviltä tarkasteltaessa ennakkopäätösten perustelujen kirjoittamistapaa. Tässä yhteydessä voidaan viitata ration ja obiterin eroa selittävään mainintaan, jonka mukaan konkreettisten ongelmien työstäminen (ration merkityksessä) tuottaa tyypillisesti toimivampia ratkaisuja kuin oletteisten ongelmien ratkaiseminen (obiterin merkityksessä, ks. Launiala, Korkeimman oikeuden ennakkopäätösjärjestelmä, jakso 8.4).

Vaikka ennakkopäätösjärjestelmän yleisten piirteiden tarkastelussa ei sinänsä ole kyse oletteisten ongelmien ratkaisemisesta, koetan seuraavassa konkreettisen esimerkin avulla tuoda ilmi, miten perustelujen kirjoittamisen tapa ja siitä johtuva tarve ration ja obiterin tunnistamiselle ovat yhteydessä kulloinkin käsillä olevan oikeudellisen kysymyksen erityispiirteisiin

Huomioita ennakkopäätöskäytännön näkökulmasta (KKO 2015:105)

Tapauksessa KKO 2015:105 oli kysymys konserniavustuksen yhtiöoikeudellisesta hyväksyttävyydestä. Osakeyhtiö oli maksanut tytäryhtiöilleen konserniavustusta. Osakkeenomistajille maksettava vähemmistöosinko oli yhtiökokouksessa päätetty laskea vahvistetun tilinpäätöksen osoittamasta voitosta, joka oli jäänyt jäljelle konserniavustusten vähentämisen jälkeen. Vähemmistöosakkeenomistajat moittivat yhtiökokouksen päätöksiä ja vaativat sekä tilinpäätöksen muuttamista että maksettavien osinkojen korottamista.

Arvioitavaksi tuli kysymys siitä, oliko yhtiöllä ollut konserniavustusten maksamiselle hyväksyttävä liiketaloudellinen peruste, kun otettiin huomioon myös vähemmistöosakkeenomistajien oikeudet. Hyväksyttävän liiketaloudellisen perusteen arvioinnilla oli olennainen merkitys sen kannalta, katsottiinko konserniavustuksen vähentävän tilikauden tuloksen perusteella osakeyhtiölain mukaan maksettavaksi tulevaa vähemmistöosinkoa.

Ennakkopäätöstä on pidetty oikeuskirjallisuudessa merkittävänä siitä huolimatta, että se on saanut osakseen kritiikkiä ja kirjallisuudessa on esitetty toisistaan poikkeavia tulkintoja tapaukseen sisältyvästä ennakkopäätösnormista. Tapauksen luonnetta kiperänä ja siten otollisesti osakeyhtiölain periaatesääntelyn varaan rakentuvana yhtiöoikeudellisena ongelmana selittävät seuraavat tekijät:

• Konserniavustuksesta ei ole säädetty nimenomaisesti osakeyhtiölaissa, minkä johdosta asiaa on arvioitava osakeyhtiölain 1 luvun periaatteiden ja 13 luvun varojenjakoa koskevien yleisten säännösten perusteella.
• Konserniavustuksesta on olemassa erillistä vero-oikeudellista sääntelyä, joka on perusratkaisultaan (konserniavustuksen vastikkeettomuus vs.osakeyhtiölain mukainen peruste varojen käytölle) vaikeasti yhteensovitettavissa osakeyhtiölain sääntelyn kanssa.
• Konserniavustusta tarkasteltaessa huomioon on otettava myös verosääntelystä johtuva avustuksen kirjanpitokäsittelyä koskeva vaatimus (ts. konserniavustuslain 5 §:n mukainen edellytys meno- ja tulokirjauksista antajan ja saajan kirjanpidossa) ja sen merkitys osakeyhtiölain sääntelyn kannalta.

Mainittujen seikkojen keskinäisten suhteiden jäsentäminen on olennainen osa ennakkopäätöksen ytimenä olevan oikeudellisen kysymyksen hahmottamista. Tämä puolestaan edellyttää riittävää ymmärrystä osakeyhtiölain yleisten periaatteiden ja yhtiön varojen jakoa ja käyttöä koskevien säännösten keskinäisestä suhteesta, mikä ei helposti tyhjenny lain säännösten ja esitöiden siteeraamiseen ratkaisun normipremisseinä. Ratkaisun oikeudellisten perusteiden esittely avoimella ja ymmärrettävällä tavalla siten väistämättä edellyttää laajahkoja perusteluja. Tällaisten perustelujen tarvetta korostaa myös konserniavustuksen sääntelystä johtuva asian luonne yhtiö-, vero- ja kirjanpito-oikeuden alaan kuuluvana päällekkäisongelmana.

Korkein oikeus on perusteluissa noudattanut rakennetta, jossa se käy asian taustan ja kysymyksenasettelun (ratkaisun 1-8 kohdat) esittelyn jälkeen ensin läpi vähemmistöosinkoa koskevaa osakeyhtiölain sääntelyä (ratkaisun 9-10 kohdat), konserniavustusta koskevaa vero-oikeudellista sääntelyä ja tilinpäätöskäytäntöä (ratkaisun 11-14 kohdat) sekä yleisemmin konserniavustuksen yhtiöoikeudellista hyväksyttävyyttä (ratkaisun 15-24 kohdat). Ratkaisun oikeuskirjallisuudessa osakseen saamasta (yhtiöoikeudellisesta) kritiikistä huolimatta näyttää varsin todennäköiseltä, että konserniavustuksen yhtiöoikeudellisen hyväksyttävyyden arviointi ”tässä tapauksessa” (ratkaisun 25-29 kohdat) ja KKO:n johtopäätökset (ratkaisun 30-31 kohdat) olisi ollut vaikea ymmärtää ilman laajahkoja tapauksen kannalta tarpeellisen punnintanormin perusteluja (ks. erit. ratkaisun 24 kohta).

Korkein oikeus näyttäisi avoimiin ja ennakkopäätösjärjestelmän tarpeita mahdollisimman hyvin palveleviin perusteluihin päätymiseksi olevan asiassa ”pakotettu” lähtemään liikkeelle verrattain kaukaa. Perusteluissa käydään esimerkiksi konserniavustuksen yhtiöoikeudellisen hyväksyttävyyden osalta läpi melko laajasti osakeyhtiölain yhdenvertaisuusperiaatetta ja voitontuottamistarkoitusta. Ratkaisua yleisistä perusteluista käsin lähestyttäessä aivan yksiselitteiseltä ei vaikuta kysymys siitä, missä kohden argumentointi on johtopäätöksen saavuttamiseksi viety riittävän pitkälle ja perusteluketju katkaistava. Siten, ainakin jos obiterin ja ration välisenä erottelukriteerinä käytetään argumentin välttämättömyyttä tai tarpeellisuutta asian ratkaisemisen kannalta, arviointi käy haasteelliseksi.

Tapauksen perusteluista voidaan vielä nostaa esiin yhtiöoikeudellisen ennakkopäätösnormin asemointi suhteessa asiaa koskeviin muiden oikeudenalojen (vero- ja kirjanpito-oikeus) normeihin sekä yhtiöoikeudellisiin lähi-ilmiöihin. Korkein oikeus on useamman perustelukappaleen mitassa esitellyt mm. konserniavustuslain säännöksiä ja niiden yhteyttä ratkaistavana olevaan asiaan. Kyse on ollut paitsi sen toteamisesta, ettei vero-oikeudellisella sääntelyllä ole (ratkaisevaa) merkitystä asian yhtiöoikeudellisen arvioinnin kannalta, myös sen taustoittamisesta, mistä asiassa merkityksellisen (yhtiöoikeudellisen) liiketaloudellisen perusteen muodostava verohyöty on seurausta. Yhtiöoikeudellisten lähi-ilmiöiden osalta korkein oikeus on lausunut tapauksen oikeustosiseikaston ulkopuolelle jäävästä tytäryhtiön emoyhtiölleen antamasta konserniavustuksesta. Käymättä lähemmin jaottelemaan mainittuja perusteluja ration ja obiterin kategorioihin lienee perusteltua todeta, että moniongelmaisissa, dynaamisissa ja lainsäädännön systematiikkaa painottavissa ratkaisuissa järkevien perusteluiden kirjoittaminen obiteria tiukasti vältellen muodostuu käytännössä hyvin haastavaksi tehtäväksi.

Esimerkki ei luonnollisesti kerro mitään siitä, onko perustelujen laaja kirjoittamistapa ongelmallinen joissakin muissa ennakkopäätöksissä tai asiayhteyksissä. Se kuitenkin osoittaa, että yksinomaan ennakkopäätösjärjestelmän yleisiin reunaehtoihin perustuva tarkastelu väistämättä jää etäälle asiaan liittyvän jännitteen ymmärtämisestä ja kestävien ratkaisujen tuottamisesta.  

Vakiintuneen prejudikaattiopin puuttuessa oikeuskirjallisuudessa on esitetty, että ennakkopäätöksiä voisi kirjallisena oikeuslähteenä lähestyä (myös) muiden oikeuslähteiden tulkinnassa hyödynnettävissä olevia perusteita käyttämällä. Teoreettisemmassa katsannossa on tunnistettu erilaisia ns. prejudikaatti-ideologioita, jotka voivat selittää ennakkopäätösnormin muodostamiseen ja käyttöön liittyviä oikeudellisen ajattelun tapoja. Siinä missä oikeudellisen tulkinnan tavat, tai niiden painotukset, voivat poiketa erilaisten tilanteiden ja oikeudenalojen välillä, koskee sama mitä ilmeisimmin myös ennakkopäätösten hyödyntämistä erilaisissa oikeudellisissa konteksteissa. Siksi hyödylliseltä tuntuisi kehitellä ennakkopäätösten lukutaitoa tilanneherkällä, kulloinkin käsillä olevan kysymyksen (aineellisen) erityisluonteen riittävästi huomioon ottavalla tavalla.

Lopuksi

Edellä huomio on kiinnitetty erityisesti oikeustieteen piirissä kehitettyihin ja kehiteltävissä oleviin keinoihin ennakkopäätösjärjestelmään väistämättä liittyvien jännitteiden jäsentämisessä. Havaintojen tarkoituksena ei ole väittää, etteikö ennakkopäätösten kirjoittamistapoja voitaisi tarvittaessa arvostella, saati kehittää edelleen. On vaikea perustella argumentteja, joiden perusteella korkeimman oikeuden ei, Linnaa lainatakseni, tulisi ”pysyä lestissään”, erityisesti suhteessa lainsäätäjään. Kysymys näyttäisi kuitenkin olevan myös keskustelusta ”lestin luonteesta” ennakkopäätösjärjestelmän ympärillä tapahtunut yhteiskunnallinen ja oikeudellinen kehitys huomioon ottaen.

Lue myös

• Vierashuoneessa professori (em.) Tuula Linna: Suutari pysyköön lestissään – entä korkein oikeus? (15.10.2025)
• Vierashuoneessa prosessioikeuden professori OTT Tuomas Hupli: KKO 2025:77 – Keskustelua prejudikaatista sekä professori (em.) Tuula Linnan kolumnista ja kommenteista (4.11.2025)
• Vierashuoneessa hovioikeudenneuvos, työelämäprofessori Mirjami Paso: Perustelemisvelvollisuudesta ja prejudikaattiopista (11.11.2025)

---

Kirjoita Edilexiin

• Mikäli Sinulla on ajankohtainen juridinen aihe josta haluaisit kirjoittaa artikkelin Lakikirjastoon tai vaikkapa lyhyen kolumnin Vierashuoneeseen, ota yhteyttä Edilex-toimitukseen (toimitus@edilex.fi). Lue lisää.