1. Ennakkoratkaisun ja sitä koskevan keskustelun tausta

Korkeimman oikeuden annettua ennakkoratkaisun KKO 2025:77 on ymmärrettävää, että aivan erilaista lopputulosta edelleen puoltava professori emerita Tuula Linna (jäljempänä professori Linna) haluaa kommentoida korkeimman oikeuden tuomiota. Hän kirjoittikin ripeästi oikeustapauskommentin (jäljempänä kommentti) Edilex Lakikirjastoon sekä 15.10.2025 päivätyn kolumnin (jäljempänä kolumni) Edilex Vierashuoneeseen. Kuten todettu, tarve ennakkoratkaisun kommentoinnille on ymmärrettävä. Sen sijaan ei ole lainkaan ymmärrettävää eikä hyväksyttävää, että professori Linnan kolumnin ja kommentin sävy, kolumnissa jo otsikosta alkaen, on eräiltä osiltaan korkeinta oikeutta suorastaan vähättelevä. Lisäksi huomio kiinnittyy siihen, että molemmissa teksteissä on epäsuoraa kommunikaatiota.

Ratkaisuun KKO 2025:77 johtanut riita-asia ei ollut peruskysymyksen osalta yksittäistapaus; vastaavia riitoja on ollut useita valtion tuomioistuimissa ja yksi välitysoikeudessa (tästä on julkaistu pörssitiedote, kuten professori Linna toteaa kommenttinsa sivuilla 3-4). Näin ollen ennakkoratkaisulle oli huomattava tarve sekä lain soveltamisen kannalta muissa samanlaisissa tapauksissa että oikeuskäytännön yhtenäisyyden vuoksi, kuten oikeudenkäymiskaaren 30:3.1:ssa säädetään.

Riitojen edetessä olemme kumpikin kirjoittaneet asiantuntijalausuntoja eri asianosaisten toimeksiannoista täsmälleen samasta peruskysymyksestä, joka prejudikaatilla ratkaistiin. Koska professori Linna kritisoi varsin ankarasti myös korkeimman oikeuden tapaa laatia prejudikaatteja, on akateemisen etiikan mukaista todeta, että toimeksiannot asiantuntijalausuntoihin ovat koskeneet myös prejudikaattien perustelujen oikeuslähdeopillista merkitystä.

Tarkastelen seuraavassa ratkaisuun KKO 2025:77 johtanutta peruskysymystä, sen oikeudellisia alkujuuria, voimassa olevan oikeuden sisältöä sekä eräitä huomioita, joita professori Linnan kolumni ja kommentti herättävät.

2. Voimassa olevan oikeuden sisältö ja sen vahvistaminen prejudikaatilla

Ratkaisuun KKO 2025:77 johtanut riita perustui siihen, että yrityssaneerauksessa ollut velallisyhtiö oli käyttänyt yrityksen saneerauksesta annetun lain (47/1993, YSL) 27.1 §:ssa säädettyä oikeuttaan irtisanoa vuokrasopimuksia ennenaikaisesti kahden kuukauden irtisanomisajalla. Tämän jälkeen vuokranantajana ollut institutionaalinen sijoittaja väitti lainkohdassa säädetyn kohtuullisen korvauksen tarkoittavankin täyttä korvausta, toisin sanoen vaati kohtuusharkinnan sivuuttamista. Tämä väite ja siihen perustuneet vaatimukset hylättiin käräjäoikeudessa, hovioikeudessa ja nyt myös ennakkoratkaisulla korkeimmassa oikeudessa.

Vaikkei kolumnitekstissä olekaan tarkoituksenmukaista yksityiskohtaisesti toistaa YSL 27.1 §:sta esitettyjen väitteiden perusteita, on voimassa olevan oikeuden substanssista joka tapauksessa tarpeen todeta seuraavat ydinelementit (lakitekstien kursivoinnit TH):

1. YSL 27.1 §:n mukaan korvaus, johon vuokranantajalla on oikeus saneerausvelallisen käytettyä säännöksen mukaista erityistä irtisanomisoikeuttaan ”käsittää omaisuuden hallinnan palauttamisesta aiheutuneet välttämättömät kustannukset sekä kohtuullisen korvauksen muusta vahingosta, jonka vuokralleantaja osoittaa hänelle aiheutuvan”.
2. Ruotsinkielisen lakitekstin mukaan korvaus ”omfattar de direkta kostnaderna för återställande av besittningen av egendom samt skälig ersättning för annan skada som enligt vad uthyraren visar drabbar honom”.
3. Siitä, että YSL 27.1 §:n (ja lailla 23.3.2023/479 uudistetun 27.4 §:n) esitöissä todetaan korvauksen kohdistuvan todelliseen vahinkoon, ei seuraa, että todellinen vahinko tulisi korvattavaksi täysimääräisesti – todellinen vahinko on eri asia kuin korvauksen määrä.
4. Kysymys siitä, mitä todellista vahinkoa on aiheutunut tai aiheutuu, on näyttökysymys.
5. Kysymys siitä, mikä osa todellisesta vahingosta tulee korvattavaksi, on oikeuskysymys, joka on kirjoitetun lain yksiselitteisen säännöksen mukaan ratkaistava kohtuusharkinnan perusteella; juuri näin sekä korkein oikeus että alemmat oikeudet tekivät ratkaisuun KKO 2025:77 johtaneessa riidassa.
6. YSL:n varhaisessa valmistelussa esitettiin jopa, että saneerausvelallisen käyttäessä erityistä irtisanomisoikeuttaan vuokranantajalla ei olisi lainkaan oikeutta korvaukseen, vaan ainoastaan irtisanomisajan vuokraan (Pauliine Koskelo: Yrityssaneeraus. Lakimiesliiton Kustannus 1994 s. 200, alaviitteessä 65 viitattu Oikeusministeriön työryhmän lakiehdotus 17.1.1992). Lainvalmistelun edettyä hallituksen esitykseksi 182/1992 vp päädyttiin kuitenkin esittämään kohtuullista korvausta muusta vahingosta, jonka todellisesta määrästä todistustaakka säädettiin vuokranantajalle.
7. YSL:n ja sen uudistusten valmistelun missään vaiheessa ei ole edes keskusteltu siitä, että kohtuullinen korvaus muutettaisiin täydeksi korvaukseksi, vaikka tähän on ollut mahdollisuuksia (viimeksi vuoden 2023 uudistuksessa, jonka valmistelussa keskusteltiin laajasti saneerausvelallisen sopimusvastuiden uudelleenjärjestelyn erilaisista vaihtoehdoista, ks. HE 251/2022 vp laiksi yrityksen saneerauksesta annetun lain muuttamisesta ja siihen liittyviksi laeiksi, yleisperusteluista s. 47-53, erityisperusteluista s. 76-79, joissa nimenomaisesti todetaan, että korvauksen kohtuusperusteisuutta ei ehdoteta muutettavaksi).
8. Kuten professori Linna toteaa kommenttinsa sivulla 2, YSL 27.1 § ei (kuten ei myöskään uusi 27.4 §), ole ”yleinen sovittelu- tai kohtuullistamissäännös”.
9. Saneerausvelalliset eivät ole väittäneetkään, että kysymys olisi yleisestä sovittelu- tai kohtuullistamissäännöksestä.
10. Koko keskustelu ”yleisestä sovittelu- tai kohtuullistamissäännöksestä” on akateemista askartelua, koska YSL 27.1 ja 27.4 § ovat erityisiä korvaussäännöksiä, jotka sellaisinaan edellyttävät korvauksen tuomitsemista kohtuusharkinnan perusteella; tällainen sääntely ei ole korvausoikeudessamme mitenkään poikkeuksellista (ks. esimerkiksi Pauli Ståhlberg – Juha Karhu: Suomen vahingonkorvausoikeus. 7., uudistettu painos., Alma Talent 2020 s. 453-454, jossa kohtuusharkintaa edellyttävät säännökset sijoitetaan täydestä korvauksesta säädettyjen poikkeusten kolmanneksi ryhmäksi).
11. Professori Linnan tapauskommenttinsa sivuilla 3-4 viittaama välitystuomio Stockmann Oyj:n ja LähiTapiola Keskustakiinteistöt Ky:n välisessä riidassa on oikeuslähdeopillisesti merkityksetön jo siksi, että Suomen oikeudessa välitystuomiot eivät edes voi olla oikeuslähteitä.

3. YSL 27.1 §:a koskeneista muista oikeudenkäynneistä

YSL 27.1 §:a koskeneiden oikeudenkäyntien vaiheista todettakoon, että vuokranantajapuolella tunnelma lienee ollut korkeimmillaan professori Linnankin kommenttinsa sivuilla 3-4 viittaaman välitystuomion antamisen jälkeen syksyllä 2022. Kuitenkin jo saman vuoden joulukuussa korkein oikeus antoi ennakkoratkaisun KKO 2022:74, jonka perustelukohdan 14 mukaan YSL 27.1 §:ssa ”on luovuttu vahinkojen korvaamisessa lähtökohtana noudatettavasta täyden korvauksen periaatteesta ja määrätty suoritettavaksi kohtuullinen korvaus.” Lisäksi kohdassa 18 korkein oikeus totesi säännöksessä tarkoitetun muun vahingon korvaamisesta, että saneerausvelallisen maksuvelvollisuus koskee ”vain kohtuullista korvausta, johon perustuva saatava on lisäksi saneerausvelkaa.”

Ratkaisun KKO 2022:74 jälkeen vuokranantajapuoli aloitti uuden lausuntokierroksen. Nyt pääkysymys kuului, onko ennakkoratkaisun perusteluilla mitään muuta tarkoitusta kuin esittää perustelut ennakkoratkaisun tuomiolauselmalle. Sukeltamatta tässä yhteydessä prejudikaattioppien syövereihin ratio decidentistä ja obiter dictumista on todettava, että ennakkoratkaisujen perusteluilta nimenomaan odotetaan laajempaakin merkitystä kuin ratkaistavana olevan jutun tuomiolauselman perusteleminen (viimeaikaisesta prejudikaattioppien tutkimuksesta viittaan Mika Launialan Edilex Lakikirjastossa julkaistuihin artikkeleihin).

Prejudikaattien, kuten muidenkin tuomioistuinratkaisujen, perusteluja koskeva keskustelu kuuluu prosessioikeuden kovaan ytimeen, mutta laajemmat kirjoitukset on nyt jätettävä muille forumeille. Todettakoon silti tässä yhteydessä, että minkään tuomion perustelut eivät saa oikeusvoimaa myöhempiin juttuihin nähden. Yhtä selvää on, että prejudikaatin perusteluilla pyritään siihen, että niillä olisi tai ainakin voisi olla merkitystä esimerkiksi asiassa, jossa sovellettavana on sama lainkohta, olipa myöhemmin vaadittu oikeusseuraus mikä tahansa. Prejudikaatin perustelujen merkitystä on nähdäkseni osuvinta kuvata siten, että perustelut tarjoavat tai voivat tarjota argumentteja myöhempien juttujen perusteluille ja ratkaisuille.

Korkeimmassa oikeudessa, kuten muissakin tuomioistuimissa, kyllä tiedetään, että aiemman tuomion perustelut eivät sido myöhemmissä oikeudenkäynneissä. Virkatuomarit ovat hyvin perillä siitäkin, että meillä ei ole voimassa stare decisis -regiimiä, vaan ennakkoratkaisun lopputuloksestakin on laillista poiketa, jos poikkeamalle on perusteita. Ja toisin päin: jos aiemman prejudikaatin perustelut edistävät myöhemmän jutun ratkaisemista, niihin tietenkin viitataan. Tällöin ei ole kysymys siitä, että korkein oikeus katsoisi ”olevansa sidottu” aiemman ratkaisunsa perusteluihin eikä siitä, että aiemman ratkaisun perusteluihin on tullut mukaan ”kaikenlaista, josta sitten jatkossa halutaan sinnikkäästi pitää kiinni johdonmukaisuuden nimissä” (kommentti s. 4). Kysymys on yksinkertaisesti siitä, että aiemman ratkaisun perusteluissa on jotain sellaista, jolla on merkitystä uudellekin ratkaisulle. Prejudikaattejahan laaditaan muun muassa tätä tarkoitusta varten. Professori Linnan esittämä huoli siitä, että tuomiovallan käyttäjät eivät hallitsisi oikeusvoimanormistoa eivätkä prejudikaattien oikeuslähdeopillista statusta, näyttäytyy yleisenä epäluottamuslauseena tuomioistuimia kohtaan.

Kysymys siitä, ovatko prejudikaatilla ratkaistu ja myöhemmässä jutussa vaadittu oikeusseuraus kaukana vai lähellä toisiaan, vaikuttaa luonnollisesti siihen, missä määrin myöhemmässä jutussa on – tai vastaavasti ei ole – tarvetta poiketa aiemman prejudikaatin perusteluista. Juuri tätä punnintaa korkein oikeus on tehnyt ratkaisussa KKO 2025:77 viittaamalla ratkaisuihin KKO 2022:74 ja 2003:31. Uusimmassa prejudikaatissa ei ollut mitään aihetta poiketa aiempien perusteluista – etenkään, kun kirjoitettu laki on täsmälleen sama kuin se on ollut jo alun perinkin. Toisin sanoen: toteamalla ratkaisun KKO 2022:74 perusteluissa, mitä kirjoitetussa laissa säädetään, korkein oikeus ei ”antanut” yleistä oikeusohjetta, vaan ainoastaan totesi lainsäätäjän valinnan. Tämä valinta oli voimassa myös laadittaessa ratkaisua KKO 2025:77 ja on voimassa edelleen.

4. Vähättely ja epäsuora kommunikaatio

Kolumnissaan professori Linna ilmaisee huolensa myös prejudikaattien perustelutavasta, jossa ”helposti lausutaan monenlaista sellaista asian viereltä, josta ratkaistavana olevassa asiassa ei ollut kysymys” ja lisäksi siitä, että korkeimmalla oikeudella olisi tapana lausua perusteluissaan jotain sellaista, jossa ”perustelut irtautuvat jutun faktoista.” Kolumnista saamme lukea myös väitteen, että ”obiter dicta -tyyppiset toteamukset eivät ole tarkkoja tai edes kunnolla harkittuja” ja jopa, että tällaista perustelutapaa käytettäisiin ”usein”. Tällaiset kannanotot ovat sävyltään vähätteleviä. Ne viittaavat tietenkin ratkaisuun KKO 2022:74, johon uusimmassa prejudikaatissa viitataan ja johon myös Helsingin hovioikeus viittasi tuomiossaan 29.9.2023 nro 1429.

Väite siitä, että ratkaisussa KKO 2022:74 olisi jutun faktoista irtautuvia perusteluja, jättää kertomatta aivan olennaisen asian. Ratkaisussa nimittäin oli kysymys myös YSL 27.1 §:n soveltamisesta. Perustelulausumat, joilla korkein oikeus toteaa lainkohdan sanamuodon mukaisen sisällön, eivät ole irrallaan jutun faktoista eivätkä ”asian vierestä”. Sekä korvausta vaativalle että maksavalle asianosaiselle on merkitystä sillä, riidelläänkö täydestä vai kohtuusharkintaan perustuvasta korvauksesta. Lainkohdan sisällön toteamisella korkein oikeus ei myöskään luonut professori Linnan maalailemaa ”abstraktia ohjausinformaatiota” – laissahan säädetään juuri siten kuin korkein oikeus totesi. Ratkaisussa KKO 2025:77 olisi tullut päätyä samaan lopputulokseen, vaikka aiemmassa prejudikaatissa (KKO 2022:74 kohdissa 14 ja 18) ei olisi todettu, mitä laissa säädetään.

Professori Linna kritisoi sitäkin, että korkein oikeus prejudikaateissaan usein ensin kuvaa voimassa olevan oikeuden sisältöä ja sen jälkeen arvioi sitä ratkaistavana olevassa asiassa. Se yleinen oikeusohje, jonka ”antamista” ratkaisussa KKO 2022:74 professori Linna erityisesti kritisoi, ei kuitenkaan ole korkeimman oikeuden antama, vaan laissa säädetty: YSL 27.1 §:n mukaisen korvauksen on perustuttava kohtuusharkintaan silloinkin, kun kohtuullinen korvaus tarkoittaisi täyttä korvausta. Tämän korkein oikeus toteaakin ratkaisun 2025:77 perustelujen kohdan 12 lopuksi: on mahdollista, että korvaus on ”yksittäistapauksessa aiheutuneen todellisen vahingon suuruinen, jos sitä voidaan pitää kohtuullisena”.

Professori Linnan kolumnissa ja kommentissa huomio kiinnittyy myös epäsuoraan kommunikaatioon, siis vihjailevaan ilmaisutapaan. Kolumnitekstin alussa on viittaus valituslupajärjestelmään siirtymistä koskevaan hallituksen esitykseen 106/1978 vp (sivulle 3) sekä siellä olevaan toteamukseen, että (tuohon aikaan) ”useissa sosialistisissa maissa, esimerkiksi Neuvostoliitossa ja Saksan Demokraattisessa Tasavallassa” ylimmät tuomioistuimet ohjasivat alempia instansseja antamalla yleisiä ohjeita yksittäistapausten ulkopuolellakin. Tämän jälkeen professori Linna vielä lausuu, että Suomeen vuonna 1980 säädetyn valituslupajärjestelmän ”alkuperäinen tarkoitus” oli erilainen. Tämä on epäsuoraa kommunikaatiota. Maininta ”alkuperäisestä” tarkoituksesta on nimittäin tulkittavissa jopa siten, että Suomessa olisi ”viime vuosikymmenen aikana” siirrytty ”vaivihkaa” (kolumnin viimeinen virke) edellä mainittuja kommunistidiktatuureja jollain tavoin vastaavaan yleiseen ohjaukseen, jota antaisi korkein oikeus. Tällainen vihjaus on vakava ja (kuten epäsuoran kommunikaation tavoitteisiin kuuluukin) hämmentävä, mutta se ei ansaitse enemmälti kommentointia. Todettava se kuitenkin on.

Epäsuoraa kommunikaatiota vihjailevan hämmästelyn muodossa edustavat kommentin sivulla 2 olevat pohdinnat siitä, mitä YSL:n alkuperäisissä yleisperusteluissa ja 27.1 §:n erityisperusteluissa on ”mahdettu tarkoittaa” toteamalla korvauksen kohdistuvan todelliseen vahinkoon. Jotta asiaan saadaan selvyys, on katsottava, mitä aiheita kyseisissä perustelulausumissa käsitellään. Viitatuissa perustelukohdissa (HE 182/1992 vp s. 33 ja 80) luetellaan vuokranantajan korvausoikeuden kohteita, mutta toisin kuin kommentissa (s. 2) väitetään, niissä ei lausuta mitään korvausten määristä. Kuten yllä on todettu, kysymys todellisesta vahingosta on eri asia kuin kysymys korvauksen määrästä. Kyseisiä esityölausumia lukeva havaitsee heti – edellyttäen, että lukija siirtyy hämmästelyn maailmasta suoran kommunikaation maailmaan – että niissä tarkoitetaan juuri sitä mitä on kirjoitettukin: korvausta vaativan on näytettävä väittämänsä todellinen vahinko, josta sitten tuomitaan maksettavaksi kohtuullinen korvaus saneerausvelkana, koska laissa niin säädetään. Tähän päätelmään ei tarvita arvailua siitä, mitä on ”mahdettu” tarkoittaa.

Itsestään selvää on myös, että jos kyseisissä esityölausumissa olisi tarkoitettu täyttä korvausta, ei olisi ollut millään tavoin haastava lainvalmistelusuoritus kirjoittaa tämä tarkoitus hallituksen esitykseen (joskin mieluummin lakitekstiin, jotta vältyttäisiin perusteluilla säätämisestä). Näin ei kuitenkaan tehty, koska ei ollut tarkoitus poiketa lakitekstistä – kuten ei tehty eikä ollut tarkoitus tehdä myöskään YSL 27 §:n uuden 4 momentin valmistelussa. Ei tehty eikä ollut tarkoitus siitä huolimatta, että säännöksen 1 momenttiin kohdistuneet oikeudenkäynnit olivat tuolloin tiedossa, kuten professori Linnakin toteaa (kommentti s. 3-4, jossa siis on myös viittaus em. välitystuomioon, jolla, kuten todettu, ei Suomen oikeudessa edes voi olla minkäänlaisen oikeuslähteen statusta jo siksikään, että oikeusvaltiossa oikeuslähteiden on oltava kaikkien saatavilla; pörssitiedote ei tähän riitä).  

5. Johtopäätöksiä ennakkoratkaisusta ja sen kommentoinnista

Professori Linnan mukaan ratkaisu KKO 2025:77 on ”kova ratkaisu kestosopimuksille yrityssaneerauksessa.” Ratkaisussa ei kuitenkaan ole mitään sen ”kovempaa” kuin mihin kirjoitetun lain perusteella oli päädyttävä ja on ollut päädyttävä jo YSL:n voimassaolon alusta saakka. On erittäin tärkeää, että nyt annettua prejudikaattia koskeva keskustelu ei vinoudu propagoimalla esimerkiksi väitettä, että korkeimman oikeuden linja olisi vuokranantajille ”ankara” tai ”kova”. Siltä osin kuin ratkaisussa KKO 2025:77 oli kysymys siitä, perustuuko YSL 27.1 §:n mukainen korvaus kohtuusharkinnalle vai täydelle korvaukselle, ratkaisu perustuu lainsäätäjän valintaan. Näin ollen aitoa tulkintaongelmaa ei ollut. ”Ongelma” ja sen kehittely perustuivat YSL:n esitöiden irrottamiseen lakitekstistä, konstruoimalla esityölausumien ja lakitekstin välille keinotekoinen ”ongelma”. Tähän rakennelmaan perustuville väitteille ja vaatimuksille ei ennakkoratkaisun jälkeen ole enää edes spekulatiivisia perusteita.

Aineellisoikeudellisesti ratkaisussa KKO 2025:77 on aivan keskeistä, että YSL 27.1 § on ollut samansisältöisenä voimassa jo vuodesta 1993, tätä kirjoitettaessa siis 32 vuotta. Lainkohdan sisällössä ei siten ole voinut olla mitään yllättävää.  Korkein oikeus on kylläkin aiemmassa yrityssaneerausta koskevassa prejudikatuurissaan korjannut vinoutunutta saneerauskäytäntöä, mutta aivan eri kysymyksistä: ratkaisuja KKO 2015:2 ja 2015:3 tarvittiin siksi, että vallitseva käytäntö poikkesi siitä, mitä YSL:ssa säädetään. Ratkaisu KKO 2025:77 tarvittiin puolestaan siksi, että YSL:ssa säädetystä ei poikettaisi rakentamalla esitöiden ja lakitekstin välille kvasiristiriita. Asetelmat vuoden 2015 prejudikaateissa ja uusimmassa prejudikaatissa ovat siten keskenään päinvastaisia.

Koska ratkaisussa KKO 2025:77 valituslupaa ei ollut rajoitettu vain kohtuusperusteisen ja täyden korvauksen väliseen rajanvetoon, korkein oikeus pystyi tuottamaan sellaistakin argumentaatiota, jota ei ole YSL 27.1 §:a koskevissa aiemmissa ennakkoratkaisuissa. Tämän tilaisuuden korkein oikeus käyttikin perusteluilla, jotka koskevat korvauksen kohtuullisuuden arviointia. Kytkeytyen siihen mahdollisuuteen, että säännöksen sisältö olisi tullut vuokranantajapuolelle yllätyksenä korkein oikeus toteaa perustelujen kohdan 14 lopussa, että vuokralleantajan liiketoimintaan joka tapauksessa kuuluva riski vuokrakohteen tuotosta ja vuokralaisen maksukyvyttömyydestä on otettava kohtuusharkinnassa huomioon. Lisäksi kohdassa 20 todetun mukaan ammattimaisen kiinteistösijoittajan voidaan edellyttää ymmärtävän ja ennakoivan investointiinsa liittyvät riskit. Jos voimassa olevan oikeuden sisältö kuitenkin pääsi yllättämään, ongelma on riskienhallintaprosesseissa, mikä toki on osa markkinataloutta.  

Mitä tulee korkeimman oikeuden tapaan laatia prejudikaatteja, on todettava, että voimassa olevan oikeuden sisällön kuvaus – ts. selostus asiaan vaikuttavasta normistosta mahdollisine edeltävine ennakkoratkaisuineen ja viime aikoina usein myös oikeuskirjallisuusviittauksineen – jota seuraa arviointi ratkaistavana olevaan tapaukseen, on erinomaisen informatiivinen tapa täyttää prejudikaattituomioistuimen yhteiskunnallista tehtävää. Tuomareilla ja muutoksenhakutuomioistuinten esittelijöillä ei ole aikaa kirjoittaa perusteluja ”asian vierestä”, eikä tällaisista perusteluista ole kysymys ainakaan silloin kun niissä todetaan, että kirjoitetun lain mukaan ratkaistavana olevassa jutussa riidellään kohtuullisesta korvauksesta. Tämän toteaminen on pikemminkin tärkeää niin asianosaisille kuin muillekin, jotka työnsä tai esimerkiksi opiskelun vuoksi lukevat prejudikaatteja. Näin korkein oikeus on tehnyt kaikissa YSL 27.1 §:n soveltamista koskevissa ennakkoratkaisuissaan. Ratkaisussa KKO 2025:77 kirjoitetun lain soveltaminen johti tuomiolauselmassa siihen, että hovioikeuden tuomion lopputulosta ei muutettu.

Todettakoon lopuksi aineellisesta oikeudesta, etten ainakaan itse vastusta YSL 27 §:n 1 ja 4 momenteissa säädetyn korvausnormiston uudelleenarviointia lainvalmistelussa. Mutta niin kauan kuin lainkohdat ovat voimassa nykyisellään, Suomessa vallitsevan oikeuslähdeopin mukaan ne määräävät voimassa olevan oikeuden sisällön: korvaus on kohtuusperusteista ja korvausvastuu on velallisen saneerausvelkaa. Tämä on lainsäätäjän valinta, joka tehtiin jo yli 30 vuotta sitten. Jos lainsäädäntöratkaisun onnistuneisuudesta halutaan keskustella oikeustieteellisissä julkaisuissa, asiantuntijalausunnoissa tai muutoin osana oikeudenkäyntejä, uskottavuus edellyttää, että sävy ja ilmaisut pysyvät lainopillisen keskustelun yleisesti hyväksytyissä konventioissa.
 

OTT Tuomas Hupli
Prosessioikeuden professori
Turun yliopisto

Lue myös

• Vierashuoneessa professori (em.) Tuula Linna: Suutari pysyköön lestissään – entä korkein oikeus? (15.10.2025)

---

Kirjoita Edilexiin

• Mikäli Sinulla on ajankohtainen juridinen aihe josta haluaisit kirjoittaa artikkelin Lakikirjastoon tai vaikkapa lyhyen kolumnin Vierashuoneeseen, ota yhteyttä Edilex-toimitukseen (toimitus@edilex.fi). Lue lisää.