Olen vuosikymmeniä seurannut korkeimman oikeuden prejudikaattitoiminnan kehityssuuntia. 1990-luvun alussa kritisoin korkeimman oikeuden tapaa antaa yleisiä oikeusohjeita otsikoissa, joita lakikirjasta luettiin pykälien jatkeena. Otsikkojen muotoilusta yleisluonteisiksi oikeusohjeiksi päästiin onneksi pikkuhiljaa pääosin eroon. Korkeimman oikeuden työjärjestyksen mukaan otsikko sisältää tiivistelmän julkaisemisen perusteena olevasta oikeuskysymyksestä sekä tarvittaessa sitä selventäviä tietoja asiasta ja ratkaisun perusteista.

Viime vuosikymmenen aikana korkein oikeus on kuitenkin ryhtynyt antamaan ennakkopäätöstensä perusteluissa yleisiä oikeusohjeita. Tämä ilmiö – kuten aikoinaan myös ”otsikkosäätäminen” – on pintautunut ilman, että korkeinta oikeutta koskevassa lainsäädännössä olisi tapahtunut merkittäviä muutoksia sitten vuoden 1980 alun (L 104/1979). Silloisessa hallituksen esityksessä (HE 106/1978 vp s. 3) todettiin, että useissa sosialistisissa maissa, esimerkiksi Neuvostoliitossa ja Saksan Demokraattisessa Tasavallassa, ylimmät oikeusasteet suorittivat oikeudenkäytön ohjaamiseen liittyviä tehtäviä myös yksittäisistä muutoksenhakuasioista riippumatta antamalla tuomioistuimille lakien soveltamisesta yleisluontoisia ohjeita. – Meillä korkein oikeus ei anna yleisiä oikeusohjeita muutoksenhakuasioista riippumatta vaan muutoksenhakuasioissa. Alkuperäinen tarkoitus on ollut, että korkein oikeus ohjaa oikeuskäytäntöä ratkaisemalla yksittäistapauksia normaalina lainkäyttönä.

Prejudikaattifunktio toteutuu siten, että ratkaisu (konkreettiset faktaperustaiset perustelut ja lopputulos) toimii sitomattomana ohjeena siitä, miten oikeudellisesti relevanteilta faktoiltaan samanlainen tapaus olisi perusteltua ratkaista. Jos ennakkopäätöksen perustelut irtautuvat jutun faktoista, on kyseessä abstrakti ohjausinformaatio, toisin sanoen yleisluonteinen oikeusohje. Niillä ohjaaminen ilmentää etenevää prejudikaattirelaatiota. Sen sijaan takenevassa prejudikaattirelaatiossa – johon esimerkiksi common law keskeisesti perustuu – myöhempi ratkaisuohjeen tarvitsija ymmärtää ennakkopäätöksestä, mikä on sen ratio. (Ks. etenevästä ja takenevasta prejudikaattirelaatiosta Tuula Linna: Korkeimman oikeuden perustelut oikeuskäytännön ohjauskeinona – toteutuuko prejudikaattifunktio, Lakimies 2/1993 s. 137–160).

Esimerkkinä etenevästä prejudikaattirelaatiosta voidaan mainita ennakkopäätös KKO 2025:77. Olen kirjoittanut tapauksesta Edilexiin laajahkon oikeustapauskommentin KKO 2025:77 – Kova ratkaisu kestosopimuksille yrityssaneerauksessa, jossa myös ilmoitan, että olen antanut asiassa oikeustieteellisen asiantuntijalausunnon. Ks. myös käräjätuomari Teemu Vanhasen kommentti Palvelukotibisnes saneeraukseen, Edilexin Prejudikaattipalsta (KKO) 1.10.2025.

Ratkaisun KKO 2025:77 perusteluosuudessa on kaksi erillistä otsikkoa arvioinnista:

• ”Korkeimman oikeuden arviointi” ja
• ”Korkeimman oikeuden arviointi kohtuullisesta korvauksesta tässä asiassa”

Herää kysymys, eikö kaiken arvioinnin pitäisi olla arviointia ”tässä asiassa”. Korkeimman oikeuden perustelut otsikon ”Korkeimman oikeuden arviointi” alla ovat pääosin irtautuneet jutun faktoista ja liikkuvat varsin yleisellä tasolla sääntöjä ja tulkintaohjeita muotoillen. Kun näitä muotoiluja sitten tulkitaan ja sovelletaan myöhemmässä tuomioistuinten ratkaisutoiminnassa tosiasiassa sitovina oikeusohjeina, muistuttaa asetelma eduskuntalain tulkintaa ja soveltamista.

Selvitin, kuinka yleinen ”arviointi tässä asiassa/tapauksessa” -rakenne on korkeimman oikeuden ennakkopäätöksissä. Tulos oli, että otsikko "Arviointi tässä asiassa" löytyi lähes 200 ennakkopäätöksestä ja "Arviointi tässä tapauksessa" hieman yli 160 päätöksestä. Toisin sanoen noin 360 riita- ja rikosasiassa korkein oikeus on arvioinut ratkaistavana olevaa juttua ”tässä asiassa/tapauksessa”, joka viittaa siihen, että muulta osin arviointi on ainakin osaksi ollut yleistä ja jutun faktoista erkaantunutta.

Mainittu arviointitapa on otettu käyttöön vuonna 2004 niin, että alkuvuosina kyseistä otsikkomuotoa käytettiin harvakseltaan mutta viime vuosina jo varsin yleisesti. Esimerkiksi kuluvana vuonna lokakuun puoliväliin mennessä 37 ennakkopäätöksessä (toisin sanoen 43 prosentissa annetuista ennakkopäätöksistä) on jotakin arvioitu ”tässä asiassa/tapauksessa”.

Laajat perustelujen kirjoittamistavat johtavat myös siihen, että helposti lausutaan monenlaista sellaista asian viereltä, josta ratkaistavana olevassa asiassa ei ollut kysymys. Usein tällaiset obiter dicta -tyyppiset toteamukset eivät ole tarkkoja tai edes kunnolla harkittuja. Kun niitä sitten myöhemmin luetaan tosiasiassa sitovina oikeusohjeina, saattavat seuraukset olla arvaamattomat, mutta perääntyminen näyttää olevan vaikeaa.

Korkeimman oikeuden täysin legitiimi tehtävä on ohjata oikeuskäytäntöä kyseiseen juttuun kytkeytyvällä konkreettisella argumentaatiolla. Sen sijaan voidaan kysyä, mihin perustuu se, että korkein oikeus on ottanut asiakseen muotoilla yleisluonteisia oikeusohjeita perusteluissaan. Mistä kehitys on saanut alkunsa ja miksi? Jäljitän kehityksen osaltaan korkeimman oikeuden jäsenten piirissä omaksuttuun oppiin ”deklaratiivisista” ja ”demonstratiivisista” ennakkopäätöksistä. Deklaratiiviset ennakkopäätökset heijastavat perinteistä tapaa ohjata konkreettisella ratkaisulla oikeuskäytäntöä. Sen sijaan demonstratiivisissa ennakkopäätöksissä saatetaan muodostaa yleisen tason ”demonstratiivinen punnintanormi”, jota lopuksi yhdessä aikaisemman oikeuskäytännön kanssa ”sovelletaan” käsillä olleen tapauksen tosiseikkoihin (ks. Mika Huovila, korkeimman oikeuden vuosikertomus 2024 s. 10–14). – Ratkaisija toisin sanoen luo itse normin itsensä sovellettavaksi.

Hyppyvalitusta ja ennakkopäätöskysymystä koskevassa hallituksen esityksessä (HE 152/2024 vp s. 21) todetaan, että ennakkopäätöskysymys ei voi koskea abstraktia laintulkintakysymystä, vaan korkeimman oikeuden ratkaistavaksi siirretään ”vireillä olevan lainkäyttöasian ratkaisun kannalta merkityksellinen konkreettinen kysymys, jonka korkein oikeus myös ratkaisisi soveltamalla lakia kyseisen asian tosiseikastoon”. Tämä vakuuttelu on selvässä ristiriidassa sen kanssa, että tosiasiallisesti korkein oikeus antaa faktapohjasta irrotettuja yleisluonteisia oikeusohjeita.

Korkeinta oikeutta koskeva viimeaikainen keskustelu on koskenut riippumattomuutta. Tuomioistuinlaitoksen riippumattomuudesta on tietenkin pidettävä tarkkaa huolta. Kuitenkin samaan aikaan on tarpeellista käydä keskustelua siitä, onko edellä kuvattu kehitys, jossa korkein oikeus on antanut itselleen luvan muotoilla yleisluonteisia oikeusohjeita, asianmukaista ja hyväksyttävää. Merkittävä muutos on päässyt tapahtumaan vaivihkaa ilman lainsäädännöllistä perustaa, ja menettelyn perustuslaillinen legitimiteetti voidaan asettaa kyseenalaiseksi.

Artikkeli Edilexin Lakikirjastossa

• Linna, Tuula: KKO 2025:77 – Kova ratkaisu kestosopimuksille yrityssaneerauksessa

Kirjoita Edilexiin

• Mikäli Sinulla on ajankohtainen juridinen aihe josta haluaisit kirjoittaa artikkelin Lakikirjastoon tai vaikkapa lyhyen kolumnin Vierashuoneeseen, ota yhteyttä Edilex-toimitukseen (toimitus@edilex.fi).
  Lue lisää