Uusi vammaispalvelulaki tuli vihdoin voimaan 1.1.2025. Lain voimaantuloa lykättiin vuodella lain soveltamisalasäännökseen tehtävien sinänsä perusteltujen muutostarpeiden takia. Lakiin tehtiin myös eräitä muita lähinnä vain teknisiä tarkennuksia.

Laissa on myönteisellä tavalla painotettu asiakkaana olevan vammaisen henkilön osallisuutta, palvelutarpeen selvittämistä, ja tässä yhteydessä korostettu monialaisen viranomaisyhteistyön tärkeyttä mm. lain valintaan liittyen.  Vammaispalvelulaissa asiakkaan kanssa tehtävä asiakassuunnitelma on nostettu keskiöön. Lain myötä kaikkia vammaisryhmiä kohdellaan yhdenvertaisella tavalla.

Uusi vammaispalvelulaki on, kuten vanha vammaispalvelulakikin oli, toissijaista lainsäädäntöä. Soveltamisalasäännöksellä ja sosiaalihuoltolain 4 §:ään tehdyillä muutoksilla korostetaan vammaispalvelulain toissijaisuutta.

Lain muutosprosessissa ei kuitenkaan korjattu vammaispalvelulakiin ja sosiaalihuoltolakiin liittyviä aika selvästi tunnistettavia pulmakysymyksiä, jotka tulevat nyt lain soveltajille ratkaistavaksi- siis hyvinvointialueen sosiaalihuollon ammattihenkilöille päätettäviksi. Soveltamisalasäännöksen muutosten johdosta myös asiakasmaksulaki olisi edellyttänyt säännösmuutoksia. Myös nämä muutokset jäivät tekemättä. Tämä ei voi olla vaikuttamatta palveluiden käyttäjien asemaan ja heidän oikeuksiensa toteutumiseen.

Arvattavasti uudet tulkinnat aiheuttavat ruuhkaa myös hallinto-oikeuksissa.

Ensisijaisten palvelujen järjestäminen ja määrärahat

Vammaispalvelulain soveltamiseen liittyvät ongelmat kulminoituvat osaltaan myös siihen, miten ensisijaista lainsäädäntöä tulisi asiakkaan edun mukaisesti soveltaa.

Vammaispalvelulain 2 §:n mukaan palveluja ja tukitoimia järjestetään toissijaisesti eli silloin, kun vammainen henkilö ei saa yksilöllisen tarpeensa mukaisia (riittäviä ja hänelle sopivia sekä hänen etunsa mukaisia) tavanomaisessa elämässä tarvitsemiaan välttämättömiä palveluita sosiaalihuoltolain, terveydenhuoltolain, vanhuspalvelulain, varhaiskasvatuslain, perusopetuslain tai muun lain perusteella. 

Sosiaalihuollon palveluissa ensisijaisesti sovellettava yleislaki on sosiaalihuoltolaki, jossa säädetään asiakkaan erilaisiin tarpeisiin vastaamiseksi järjestettävistä palveluista. Sosiaalihuoltolakia ja muuta sosiaalihuollon lainsäädäntöä täydentävänä lakina on otettava huomioon erityisesti vanhuspalvelulaki, joka sisältää säännöksiä muun muassa iäkkään henkilön näkökulman huomioon ottamisesta palvelutarpeiden selvittämisessä, palvelujen laadussa sekä niiden toteuttamisessa.

Pääperiaatteena sosiaalipalveluissa on, että vammainen henkilö saa palvelut osana yleistä palvelujärjestelmää yhdenvertaisesti muiden kanssa. Sosiaalihuoltolaki ja vammaispalvelulaki voivat tulla sovellettaviksi myös rinnakkain tai toisiaan täydentäen. Henkilön palvelukokonaisuus voi muodostua esimerkiksi sosiaalihuoltolain palveluista, ja niitä täydennetään vammaispalveluilla (tai päinvastoin).

Hyvinvointialueen on huolehdittava palvelujen soveltuvuudesta ja esteettömyydestä tekemällä tarvittaessa kohtuullisia mukautuksia. Kaikkia sosiaalihuoltolain ja vammaispalvelulain tarkoittamia palveluja ja myös avun järjestämistapoja voidaan yhdistää toisiinsa, jos se on tarkoituksenmukaista vammaisen henkilön asiakassuunnitelmassa määritelty avun tarve huomioon ottaen.

Hyvinvointialueen on varattava määrärahat kaikkiin pakollisiin, lakisäteisiin sosiaali- ja terveydenhuollon tehtäviin. Subjektiivisiin oikeuksiin kuuluviin palveluihin on varattava määrärahat tarvetta vastaavalla tavalla.

Käytännössä lähes kaikki vammaispalvelulain tarkoittamat palvelut ovat subjektiivisia oikeuksia. Sen sijaan sosiaalihuoltolain tarkoittamat palvelut ovat määrärahasidonnaisia palveluja ja tukitoimia.

Sosiaalihuoltolain mukaiset palvelut järjestetään pääasiassa varattujen määrärahojen edellyttämässä laajuudessa. Määrärahat on mitoitettava ja varattava lainsäädännön velvoitteet huomioon ottavalla tavalla. Talousarviota laadittaessa ja määrärahoja varattaessa (ja suunnattaessa) saadaan hyvinvointialueella esiintyvää sosiaalihuollon palvelujen tarvetta kuvaavia tietoja muun muassa edellisenä vuonna tehdyistä edun suovista yksilöhuollon päätöksistä, hylätyistä päätöksistä sekä erityisesti asiakkaalle tehdyistä asiakassuunnitelmista. Hyvinvointialueen tulisi siis talousarviossaan ottaa huomioon kaikki palvelun tai tukitoimien tarpeesta saamansa tiedot ja näiden tietojen perusteella laatia talousarvionsa.

Hyvinvointialueiden säästötoimet nimenomaan ensisijaisissa palveluissa voi aiheuttaa tosiasiassa kustannusten kasvua vammaispalveluissa.

Mikäli sosiaalihuoltolain mukaisiin määrärahasidonnaisiin palveluihin ei ole varattu riittävästi määrärahoja, voi se merkitä vammaispalveluja järjestettäessä, että vammaispalvelulaki tulee lainvalintatilanteessa sovellettavaksi, vaikka sosiaalihuoltolain mukaiset palvelut olisivatkin muutoin vammaiselle henkilölle sopivia ja riittäviä. 

Hyvinvointialueella on sinänsä mahdollisuus palvelua ohjaavissa ja talousarviopäätöksissään sekä myös yksilöpäätöksissään huomioida sen alueella esiintyvä tarve muun muassa priorisoimalla ja suuntaamalla määrärahoja (palveluja) tietyille ryhmille tai palvelun tarvitsijoille. Tässä palvelujen priorisoinnissa – etusijajärjestykseen asettamisessa – on kuitenkin huomioitava perustuslain 19 §:ssä ilmenevät julkiselle vallalle kuuluvat velvollisuudet sekä se, että asiakkaita on kohdeltava perustuslain 6 §:n tarkoittamalla tavalla asianmukaisesti, perusteettomasti asiakkaita tai asiakasryhmiä syrjimättä. Talousarviopäätöksessä perusoikeusnormit toimivat etusijanormeina, jotka on otettava huomioon, kun käytettävissä olevia voimavaroja kohdennetaan eri tarkoituksiin.

Tietoinen alibudjetointi, ilman siihen oikeuttavaa perustetta, on kiellettyä. Palvelujen kohdentamista koskevien periaatteiden tulee olla sosiaalihuoltolain (ja vammaispalvelulain) tavoitteet huomioon ottaen hyväksyttäviä.

• Hyvinvointialueen on asettaessaan palveluja etusijajärjestykseen otettava huomioon asiakkaiden yksilölliset tarpeet. Mikäli hyvinvointialue päättää kohdentaa määrärahoja ja antaa etusijan joillekin palveluille, tulisi tästä tehdä erikseen määrärahoja ja niiden käyttöä ohjaava päätös.
• Hyvinvointialue voi kohdentaa (niukkoja) määrärahoja kaikkein heikoimmassa asemassa oleville henkilöille, esimerkiksi (vaikea) vammaisille henkilöille tai muille haavoittuvassa asemassa oleville henkilöille.
• Hyvinvointialue voi kohdentaa kulloinkin kyseessä olevaan palveluun tai tukitoimeen varattuja määrärahoja esimerkiksi niihin välttämättömiin päivittäisiin toimiin, jotka edesauttavat henkilön selviytymistä kotona, päivittäisissä toimissa tai työelämässä ja opinnoissa.

Hyvinvointialueen viranhaltijat ovat velvollisia ottamaan päätöksissään huomioon erityislainsäädännön ohella perustuslain julkiselle vallalle säätämät velvoitteet. Viranhaltijat ovat toisaalta velvollisia noudattamaan hyvinvointialueen antamia, esimerkiksi määrärahojen käyttöön tai riittävyyteen liittyviä päätöksiä ja ohjeita, mikäli nämä eivät ole sisällöltään ilmeisen lainvastaisia.

Näistä lähtökohdista ohjeiden käyttäminen yhtenä päätöksenteon perusteena ei sinänsä ole lainvastaista. Ohjeet eivät kuitenkaan saa suunnata viranhaltijan päätöksentekoa sen harkintavallan ulkopuolelle, jota rajaavat mm. laissa olevat säännökset, hakijan yksilöllinen tarve, oikeuskäytäntö, luonnollisesti myös hyvinvointialueen talousarvio, palvelujen kohdentamismahdollisuus ja erityisesti palvelun hakijoiden yhdenvertainen kohtelu.

Perustuslain 22 §:ssä julkiselle vallalle asetettu velvoite edistää perusoikeuksien toteutumista merkitsee velvollisuutta varmistua siitä, että asukkaiden oikeudet riittäviin sosiaalipalveluihin toteutuvat. Tämä edellyttää palvelun järjestäjältä myös seurantaa ja arviointia siitä, miten järjestetyt palvelut vastaavat arvioituun tarpeeseen ja varattuihin määrärahoihin. Määrärahavarausta tehtäessä on myös huolehdittava siitä, että tarve kiireellisiin palveluihin (sosiaalihuoltolain 12 §) turvataan.

Valtion säästötoimissa on puolestaan huomioitava se, että valtiolla on ensisijainen vastuu perusoikeuksien toteuttamisesta. Kansainväliset ihmisoikeuksien velvoitteet (esim. vammaissopimus) kohdistuivat suoraan valtioon. Vastuu sosiaalipalvelujen rahoituksesta ja voimavaroista (niiden riittävyydestä) kuuluu näin ollen myös julkiselle vallalle (valtiolle). Perustuslain 19 §:n 3 momentin säännöstä on tässä mielessä pidettävä lainsäätäjälle kuuluvana toimeksiannon luonteisena tehtävänä. Toisin sanoen valtion on varmistettava annettaessa lailla tehtäviä viranomaiselle, että viranomaisella on tosiasialliset mahdollisuudet suoriutua sille määrätyistä lakisääteisistä tehtävistä.

”Hyvinvointialueilla on sosiaali- ja terveydenhuollon järjestämislain perusteella velvollisuus järjestää myös yleislainsäädännön mukaiset palvelut asiakkaiden tarpeiden mukaisesti. Hyvinvointialue vastaa viime kädessä siitä, että asiakkaat saavat perustuslain 19 §:n 3 momentissa tarkoitetut riittävät sosiaali- ja terveyspalvelut. Perustuslain 22 §:n mukaiseen perusoikeuksien toteuttamisvelvoitteeseen kuuluu kuitenkin valtion vastuu huolehtia siitä, että hyvinvointialueilla on käytännön edellytykset suoriutua tehtävistään.” (StVM 28/2024 vp, s. 6)

Suojasäännöksen soveltaminen päätöksenteossa

Vammaispalvelulain 2 §:n soveltamisalapykälä sisältää ns. suojasäännöksen.

Suojasäännös velvoittaa arvioimaan, mikä merkitys ensisijaisen lainsäädännön mukaisesta sosiaali- ja terveydenhuollon palvelusta määrättävällä tai jo määrätyllä asiakasmaksulla on asiakkaan asemaan.

Säännöksen mukaan sen lisäksi mitä sosiaali- ja terveydenhuollon asiakasmaksuista annetun lain 11 §:ssä säädetään maksun perimättä jättämisestä tai määrätyn maksun alentamisesta, ensisijaisen lainsäädännön mukaan järjestetyistä sosiaali- ja terveydenhuollon palveluista määrättävä maksu on jätettävä määräämättä, perimättä tai sitä on alennettava, jos maksu estää vammaisen henkilön palveluiden yksilöllisen järjestämisen tai vaikeuttaa sitä olennaisesti tai jos siihen on syytä huollolliset näkökohdat huomioon ottaen.

Maksun määrääminen ja siihen liittyvä päätösharkinta on osa asiakkaan kanssa tehtävää sosiaalityötä, jolloin maksun määräämiseen ja sen suuruuteen vaikuttavat myös asiakkaan sosiaaliset olosuhteet kokonaisuudessaan. Suojasäännös tulee siksi ottaa huomioon jo palveluista päätettäessä.

Suojasäännöstä koskeva arviointi kohdistuu asiakasmaksun määräämättä tai perimättä jättämisen tai alentamisen tarpeeseen, ei asiakkaalle myönnettävän palvelun ja sitä koskevan (ensisijaisen tai toissijaisen) lain valintaan, joka on tullut tehdä ennen mahdollista asiakasmaksuja koskevaa arviointia palvelutarpeen arvioinnin ja palvelua koskevan päätöksen yhteydessä.

Tätä harkintaa voidaan kuvata seuraavasti:

• Viranhaltijan on ensin arvioitava henkilön palvelujen tarve.
• Onko henkilö lain 2 §:n 1 momentin tarkoittama vammainen henkilö. Mikä on henkilön siitä johtuva välttämätön palvelutarve.
• Ovatko ensisijaisen lainsäädännön nojalla järjestettävät palvelut henkilön yksilöllisen palvelutarpeen ja edun kannalta sopivia ja riittäviä.
• Mitkä ovat määrättävän asiakasmaksun vaikutukset asiakkaalle. Mikä merkitys maksulla on asiakkaan mahdollisuuteen käyttää ensisijaisen lainsäädännön perusteella järjestettävää palvelua.
• Jos arvioidaan, että palvelusta määrätty tai määrättävä maksu estäisi tai olennaisesti vaikeuttaisi palveluiden yksilöllisen järjestämisen ja näin ollen palvelun tosiasiallisen käyttämisen, on suojasäännös otettava käyttöön.
• Maksu on suojasäännöksen perusteella määrättävä alennettuna tai on päätettävä maksun määräämättä jättämisestä. 
• Mikäli maksu on jo määrätty, on suojasäännös huomioon ottaen päätettävä maksun alentamisesta tai sen poistamisesta.

On myös mahdollista, että vammaisen henkilön tarpeen mukainen palvelukokonaisuus edellyttää sekä ensisijaisen lainsäädännön että vammaispalvelulain mukaisia palveluita. Tällöinkin on suojasäännösharkinta suoritettava.

Suojasäännös ei siis kohdistu vammaispalvelulain nojalla myönnettävien palvelujen mahdollisiin maksuihin, vaan niihin sovelletaan asiakasmaksulain 11 §:n säännöksiä maksun perimättä jättämisestä ja alentamisesta.

Suojasäännös ei kohdistu myöskään sellaisiin tilanteisiin, joissa on kyse ensisijaisen lainsäädännön mukaisten palveluiden hakemisesta ilman mitään liittymää vammaisuuteen.

Suojasäännöksen soveltaminen merkitsee toisaalta sitä, että maksun määräämiseen liittyvää harkintaa ei tulisi erottaa palvelun järjestämistä koskevasta päätöksenteosta.

Usein on kuitenkin niin, että vammaishuollon ja aikuissosiaalityön tai vanhusten palvelujen päätöksenteko on hyvinvointialueella määrätty tai delegoitu eri viranhaltijoille. Mahdollista myös on, että hyvinvointialueella maksun määräämisen lisäksi maksun perintä on järjestetty siten, että siitä päättää eri viranhaltija kuin se, joka päättää palvelun järjestämisestä. Hyvinvointialueen tulisi tässä yhteydessä arvioida, miten maksuihin liittyvä kokonaisharkinta on järjestettävissä päätösvallan käyttämistä koskevassa hallintosäännössä tai muussa päätösvaltaa koskevassa delegointimääräyksessä.

Toinen mahdollinen tapa on järjestää päätöksenteko siten, että lainvalintatilanteessa vammaishuollon sosiaalityöntekijä tekee yhteistyötä (sosiaalihuoltolain 41 §:n tarkoittama monialainen yhteistyö) ensisijaisesta palvelusta päätöksentekoon oikeutetun viranhaltijan kanssa (sosiaalihuollon sektorit ylittävä yhteistyö) ja/tai maksun määräämiseen oikeutetun viranhaltijan kanssa.

Jos vammainen henkilö vaatii maksua määrättäessä, että suojasäännös on otettava käyttöön, tai jos vammainen henkilö katsoo, että jo määrätyssä maksussa ei ole huomioitu soveltamisalasäännökseen sisältyvää suojasäännöstä ollenkaan tai oikealla tavalla, ei tällaisessa tilanteessa erikseen tehdä päätöstä suojasäännöksen käyttämisestä tai käyttämättä jättämisestä. Vammaisella henkilöllä on sen sijaan erimielisyystilanteessa mahdollisuus hakea muutosta maksupäätökseen, jolloin muutoksenhakuviranomaisen ja viime kädessä hallinto-oikeuden on tutkittava suojasäännöksen soveltamisen edellytykset.

Hyvinvointialueen on riittävällä tavalla tiedotettava uuden vammaispalvelulain mukaisista palveluista ja vammaisille henkilöille kuuluvista oikeuksista. Tässä yhteydessä on annettava riittävästi tietoa ja ohjausta myös lainvalintaan ja suojasäännöksen soveltamiseen liittyvistä kysymyksistä.

Päätöksentekoon liittyviä muita ongelmia

Ongelmia saattaa aiheuttaa lisäksi päätöksentekoon liittyvät käytännön pulmat. Vammaispalvelulain säätämisen yhteydessä olisikin välttämättä pitänyt korjata sosiaalihuoltolain uudistukseen vuonna 2015 sisältyvät lukuisat valuviat. Nämä ongelmat kertaantuvat nyt vammaispalvelulain palveluja koskevassa päätöksenteossa. 

Viranhaltija joutuu lain toissijaisuudesta johtuen arvioimaan vammaisen henkilön palvelun tarvetta ja järjestettäviä palveluja lähtökohtaisesti siten, että sovellettaviksi voivat tulla joko vammaispalvelujen asemasta sosiaalihuoltolain mukaiset palvelut tai sovellettaviksi voivat tulla toisiaan täydentäen sekä vammaispalvelulain ja sosiaalihuoltolain mukaiset palvelut.

Vammaispalvelulain 5 §:n edellyttämä palvelujen kokonaisuus voi merkitä päätöksentekovelvollisuutta vammaispalvelulain palvelun järjestämisen lisäksi sosiaalihuoltolain mukaisista palveluista (esim. asumisen tuki, joka voi koostua asumisen tukea koskevan päätöksen lisäksi henkilökohtaista apua, sosiaalihuoltolain kotihoitoa, tukipalveluja ja omaishoitoa koskevista palvelupäätöksistä).

Sosiaalihuoltolain 46 §:ssä säädetään lisäksi päätöksentekomenettelystä, jolla turvataan erityistä tukea tarvitsevan lapsen tai erityistä tukea tarvitsevan muun asiakkaan välttämätön huolenpito ja toimeentulo sekä terveys ja kehitys.

Hoidon ja huolenpidon turvaavia päätöksiä voidaan tehdä esimerkiksi niille erityistä tukea tarvitseville henkilöille ja lapsille, joille palvelujen yhteensopivuudelle on erityistä merkitystä.

Vammaisuus ei sinänsä ole peruste soveltaa sosiaalihuoltolain mukaista erityistä tukea koskevia säännöksiä, sillä vammaisuus ei välttämättä aiheuta sitä, että henkilön olisi sosiaalihuoltolain 3 §:n tarkoittamin tavoin vaikea hakea ja saada palveluja. Jokaisen asiakkaan kohdalla on yksilöllisesti arvioitava erityisen tuen tarve.

Tällaiset päätökset koskevat asiakkaan sekä myös hänen huolenpidostaan vastaavan henkilön tarvitsemia sosiaalipalveluja. Jos tähän samaan palvelukokonaisuuteen liittyy myös vammaisen erityistä tukea tarvitsevan henkilön läheisille järjestettäviä palveluja, on päätöksentekijänä siis tällöin muu kuin asiakkaan omatyöntekijä tai muu asiakkaan asioista vastaava työntekijä.

Sosiaalihuoltolain ja erityisesti vammaispalvelulain mukaisen päätöksenteon järjestäminen hyvinvointialueella merkitsee myös tältä osin hallintosääntöön ja sen perusteella annettujen delegointimääräysten tarkastelua. Mahdollista on hallintosäännössä tai päätöksentekoa koskevassa delegointi- tai muussa vastaavassa säännössä määritellä päätöksentekijälle laaja päätöksenteko-oikeus.

Kysymys kuitenkin kuuluu, miten tällaisessa tilanteessa turvataan päätöksentekijän osaaminen, miten asiakkaan palvelujen tarve on ylipäätään arvioitavissa, kun palvelujen myöntämisperusteet ovat erilaisia ja ne tulee sovittaa asiakkaan edun mukaisesti yhteen asiaa tai asioita koskevissa päätöksissä.

Tällainen päätöksenteko on ongelmallinen myös asiakkaan kannalta erityisesti päätöksen ymmärrettävyyden kannalta, varsinkin jos useita eri lakien mukaisia palveluja, palvelujen järjestämistapaa ja joissain tilanteessa palvelusta perittävää maksua koskevat päätökset sisällytetään samaan asiakkaalle annettavaan päätösasiakirjaan.

Ongelma on ratkaistavissa ainakin osittain niin, että päätöksentekoon oikeutettu viranhaltija(t) tekee niin sanotun ”emopäätöksen” tai ”kattopäätöksen” (esim. myönnetään asumisen tukea, jota toteutetaan henkilökohtaisella avulla työnantajamallilla, kotihoidolla ja tukipalveluilla sekä omaishoidontuella). Tämän jälkeen näistä muista palveluista tekee toimivaltainen, päätöksentekoon oikeutettu viranhaltija päätökset siten kuin emopäätöksessä ja asiakassuunnitelmassa on todettu.

Päätöksenteko edellyttää käytännössä aina sosiaalihuoltolain 41 §:n tarkoittaman monialaisen yhteistyön tekemistä ja monialaisen suunnitelman laatimista. 

Palvelujen järjestämiseen liittyviä joitakin ongelmia

Lain soveltamisongelmat liittyvät osaltaan myös pykälien sisäiseen ristiriitaan, perustelujen ja pykälien väliseen osittaiseen epäjohdonmukaisuuteen vielä siten, että perusteluilla on pyritty säännöstekstin asemesta säätämään asiasta.

Esimerkiksi vammaisen henkilön perheellä ja muilla hänelle läheisillä henkilöillä on vammaispalvelulain 7 §:n mukaan oikeus valmennukseen vammaisen henkilön elämänmuutostilanteissa silloin, kun heidän osallistumisensa valmennukseen on välttämätöntä palvelun tavoitteiden saavuttamiseksi.

Läheisiä henkilöitä ovat ainakin lapsen vanhemmat ja samassa taloudessa asuvat sisarukset, avio- ja avopuolisot sekä muut elämänkumppanit. Läheisiä henkilöitä voivat olla vammaisen eri taloudessa asuvat vanhemmat ja isovanhemmat sekä sisarukset ja muut vammaisen henkilön elämässä olevat läheiset ja tärkeät henkilöt.

Hallituksen esityksessä vammaispalvelulaiksi (HE 191/2022 vp, s. 180) on kuitenkin todettu, että muita vammaiselle henkilölle läheisiä henkilöitä voisivat yksittäistapauksessa olla myös esimerkiksi päiväkodin, koulun tai opiskelupaikan henkilökunta.

Lähtökohtaisesti hallituksen esityksessä mainitut henkilöt ovat viranomaisasemassa olevia sivullisia, eikä tällaisia tahoja ilman, että asiasta nimenomaisesti säädetään, voida pitää lain tarkoittamina läheisinä henkilöinä. Eri asia on, että tällaisille henkilöille toki voidaan järjestää valmennusta hyvinvointialueen harkinnan mukaisesti.

Tällainen pykälän laajennus hallituksen esityksessä omaksutulla tavalla (siten, että em. läheisillä henkilöillä olisi subjektiivinen oikeus palveluun) vaikuttaisi tietysti siihen, kenellä on oikeus hakea ja saada palvelua, asiaa koskevaan päätöksentekoon, salassa pidettävien tietojen käsittelyyn palveluiden tarvetta selvitettäessä ja näin ollen myös vammaisen henkilön yksityisyyteen.

Esimerkiksi liikkumisen tukea koskevissa säännöksissä (28–31 §) säädetään eri toimintoihin myönnettävästä oikeudesta liikkumisen tuen (vähimmäis-) määrästä sekä mm. liikkumisen tuen määrän lasku- ja jaksottamistavoista. 

Ainakin joissain tilanteissa, vammaispalvelulain säännökset (28 ja 30 §) aiheuttavat tulkintaongelmia. Lain 28 §:ssä on korostettu toisaalta ensisijaisesti vammaisen henkilön mahdollisuutta käyttää esteetöntä julkista joukkoliikennettä silloin, kun henkilöllä ei ole säännöksessä tarkoitettuja kohtuuttomia vaikeuksia käyttää tällaista joukkoliikennettä.

Mikäli henkilöllä on mahdollisuus käyttää hänelle soveltuvia esteettömiä joukkoliikennevälineitä osalla/tai kokonaan tarpeen mukaisista matkoista, miten tämä suhtautuu 30 §:ssä säädettyihin ns. vapaa-ajan matkojen vähimmäismääriin, joihin vammaisella henkilöllä on siis pykälän mukaan [ehdoton] oikeus?

Pykälät eivät anna tähän suoraa vastausta. Valitettavasti ratkaisu tähän jää myöhemmän oikeuskäytännön varaan.

Vammaispalvelulaki sisältää lisäksi tukun ihan uusia palveluja ja nostaa arvioitavaksi niihin liittyviä kysymyksiä. Aika näyttää, minkälaiseksi näiden uusien palvelujen soveltamiskäytäntö muotoutuu.

Tapio Räty
esittelijäneuvos
Eduskunnan oikeusasiamiehen kanslia