1 Tutkijan ja asianajajan kohtalon yhteys

Oikeudella on useampia ulottuvuuksia. Muun muassa asianajajat toimivat pääasiallisesti oikeuden pintatasolla ratkaistessaan oikeudellisia ongelmia tai argumentoidessaan lainkäyttäjälle, syyttäjälle tai vastapuolelle, miksi juuri oman päämiehen näkemys olisi asiassa oikeudellisesti arvioituna oikein. Asianajotyön tuloksena voi syntyä sopimus, muistio, asiantuntijalausunto, kirjelmä tai lopulta lainkäytössä annettu tuomio. Asianajotyön tulokset välittävät meille tietoa oikeuden pintatasosta ja sen sisällöstä kaikkine vivahteineen. Ideaalitilanteessa tämä tieto on johdonmukaista ja ymmärrettävää ja se perustuu huolellisesti pureksittuun oikeudelliseen ainekseen.

Lainopin tutkijat pyrkivät systematisoimaan voimassa olevan oikeuden sisältöä tavalla, joka muodostaisi koherentin kuvan oikeudesta. Oikeustieteellinen tutkimus muodostaa kokonaisuutena seittimäisen kudelman, jota kukin tutkijoista on yli ajan ollut kutomassa omalta osaltaan. Tutkimusta tehdessä kudelman osa on tuntunut usein merkittävältä ja isolta asialta. Kun kuitenkin myöhemmin ottaa etäisyyttä omaan tutkimukseensa, on usein havaittavissa, että tuo oma pätkä kudelmaa on sulautunut suuremman seitistön osaksi eikä kudelmasta voi saada ainakaan selkeää kokonaiskäsitystä. Kudelma ei ala mistään eikä se lopu mihinkään. Jokainen osa siitä kuitenkin linkittyy kudelman toisiin osiin ja kokonaisuus vaikuttaa päällisin puolin systemaattiselta ja yhtenäiseltä. Joku tekee kuitenkin koko ajan uutta kudelmaa eikä kokonaisuus ole lopulta koskaan valmis.

Oikeuden syvärakenteet ovat lähtökohtaisesti vain hitaasti, jos lainkaan, muutettavissa. Nämä rakenteet ovat sellaisten oikeudellisten perusperiaatteiden ja keskeisimpien perus- ja ihmisoikeuksien viitoittamia maksiimeja, jotka kestävät vaalikausien ja hallitusneuvotteluiden yli. Rakenteet ovat yliaikaisia ja ne heijastelevat syvimpiä yhteisiä arvoja oikeudesta ja oikeudenmukaisuudesta. Kun nämä rakenteet ovat kunnossa, demokraattisessa yhteiskunnassa muun muassa lainkäyttö on säänneltyä ja pelisäännöt ovat kaikille yhtäläiset. Tällöin on esimerkiksi ennakolta kaikkien tiedossa, millainen menettely on rangaistavaa ja mikä on mahdollinen rangaistus. Yleisemmin puhutaan oikeusvaltiosta. Väitetään myös, että asianajajat turvaisivat oikeusvaltion olemassaolon.

Oikeustieteellinen tutkimus ja asianajo voivat kulkea yhtä matkaa. Voi olla, että joskus tutkija kulkee edellä ja asianajaja perässä, mutta järjestys voi olla päinvastainenkin. Usein tarve tehdä tutkimuksellisia avauksia saa kimmokkeensa jostain kiperästä oikeudellisesta tulkintatilanteesta, josta on saatu asianajotyön seurauksena lainkäyttäjän, viime kädessä korkeimman oikeusasteen, ratkaisu. Ratkaisua voi olla syytä tarkastella objektiivisesti, uteliaasti tai kriittisestikin ja sovittaa näin syntyneet tieteellisesti perustellut teoreettiset kudelmat osaksi laajempaa kokonaisuutta. Joskus voi olla niinkin, että tutkija lanseeraa itsenäisesti kokonaan uuden systematisoimansa oikeudenalan ja markkinavoimien vallassa elävä asianajoyhteisö tai sen osa ryhtyy tämän oikeudenalan asiantuntijaksi. Oikeustieteellisellä tutkimuksella ja asianajotyöllä on keskinäinen kohtalon yhteys. Tutkija ja asianajaja ovat toistensa kohtalon tovereita.

Tutkijalla ja asianajajalla on muitakin yhtäläisyyksiä, jotka erottavat heidät esimerkiksi lainkäyttäjistä. Tutkijalla tai asianajajalla ei ole ratkaisupakkoa. Tutkija voi tarkastella ja arvioida tutkimuskohdettaan objektiivisesti useammasta näkökulmasta ja päätyä tekemään erilaisia ja myös erisuuntaisia johtopäätöksiä tutkimuskohteestaan. Nämä johtopäätökset eivät ole välttämättä oikein tai väärin. Ne ovat avauksia, näkökulmia oikeudelliseen kysymykseen. Näkökulmat ovat paremmin tai huonommin perusteltuja ja ne saatetaan tiedeyhteisön arvioinnin ja oikeustieteellisen keskustelun kohteeksi. Lainkäyttäjä voi joko antaa näille näkökulmille painoarvoa päätöksenteossaan tai olla antamatta. Asianajaja voi puolestaan viitata kirjelmässään oikeustieteen auktoriteettiin enemmän tai vähemmän merkityksellisesti. Erilaisilla tutkimuksilla tai näkökulmilla on erilainen painoarvo erilaisissa tilanteissa. Asetelma on kuitenkin perustellusti se, että lainkäyttäjä tuntee lain aina paremmin kuin tutkija tai asianajaja.

Asianajallakaan ei ole ratkaisupakkoa. Asianajaja edustaa päämiehensä intressiä ja pyrkii saavuttamaan toimeksiantoa hoitaessaan päämiehelleen parhaan mahdollisen lopputuloksen. Asianajaja ei ratkaise oikeudellista erimielisyyttä, vaan hän pyrkii ainoastaan vakuuttamaan lainkäyttäjän siitä, miksi juuri hänen päämiehensä näkemys olisi asiassa oikeudellisesti perusteltu. Asianajajalle voi riittää esimerkiksi rikosasiassa se, että päämiehen väitetystä syyllisyydestä teonkuvauksessa tarkoitettuun tekoon jää varteenotettava epäily. Asianajaja on taiteilija, joka piirtää käytettävissä olevan näyttöaineksen perusteella kuvan, joka näyttäytyy ratkaisijalle kauniimpana kuin syyttäjän esittämä sysimusta narratiivi oikeudenvastaisesta teosta.

Tutkijalla ja asianajajalla on myös eroja. Ehkä keskeisin niistä on se, että tutkijalla ei ole päämiestä. Tutkija ei ole sidottu päämiehensä toimiohjeisiin tai tämän parhaan edun tavoittelemiseen. Tutkija ei ylipäänsä tavoittele työssään mitään etua kenellekään. Siksi sanonta ”vain tieteen vuoksi tehdystä tieteestä” ei ole täysin väärin. Tiede täydentää itseään tulematta koskaan valmiiksi. Joskus tiede antaa vastauksia, mutta parhaimmillaan se herättää vain lisää kysymyksiä. Tiede voi koetella rajoja ja mennä niiden ylikin. Asianajajan toimirajat sen sijaan ovat tiukat.

2 Poromies Grigori Dianoffin kuulustelu

Petsamolainen poromies ja kalastaja Grigori Dianoff syntyi vuonna 1884. Hän kuoli vuonna 1948. Hänet pidätettiin 22.10.1939 ja tuosta päivästä alkoi Dianoffin pitkä matka Rovaniemen kautta Kemiin kuulusteltavaksi. Dianoff pidätettiin, koska eräs toinen poromies oli omassa kuulustelussaan kertonut hänen olevan Neuvostoliiton vakooja. Näin oli kylvetty siemen sille, että tämä petsamolaisen poromiehen ja kalastajan yhteydenpito rajantakaisiin toisiin poromiehiin olisi ollut maanpetoksellista toimintaa.

Dianoff ei ollut ainoa tuona aikana maanpetturuudesta epäilty. Loka-marraskuussa 1939 Petsamosta vietiin yhteensä yli 70 henkilöä kuulusteltaviksi. Heistä syytteeseen asetettiin 16 ja tuomion sai 15 petsamolaista. Osa kuulusteltavista ei päässyt tuomiolle asti. Syynä tälle saattoi olla esimerkiksi se, että he olivat valitettavan vahingon seurauksena pudonneet laivasta tai ase oli lauennut kuulustelutilaisuudessa vahingossa. Juuri Petsamon porotilallisten pieniin syrjäisiin pohjoisiin kyliin vaikutti pesiytyneen monikymmenpäinen neuvostovakoojien joukko. Näin kerrottiin.

Dianoffia kuulusteltiin Kemissä kiduttamalla. Hänen kirjoittamansa päiväkirjan mukaisesti kuulustelu eteni seuraavasti:

”Kuulustelija rupesi haukkumaan minua kommunistiksi ja jumalankieltäjäksi, komensi istumaan lattialle ja riisumaan saappaat. Tietämättä mihin tämä johtaa, minä heitän saappaat jalasta ja katson häntä silmiin, huomaan että hän kääntyy remmin ja kepin puolelle. Tajuan, että hän alkaa lyömään minua. Hän tekee vyöstä solmun, asettaa sinne jalkaani, nostaa ne ja rupea lyömään jalkapohjiin voimakkain iskuin. Ensin yritän kestää kipua, mutta sitten alan vaikeroida ja pyöriä kovan kivun takia. Kuulustelija jatkaa hakkaamista lujempaa, huutaen että nyt myönnät syyllisyyttäni. Näin hän löi noin viisikymmentä kertaa. Istun omalle paikalle ja hän jatkaa samojen kysymysten kysymistä. Tietenkin kiistän ja yritän selittää. Kuulustelija huutaa: - Vai tämä ei ollut sinulle tarpeeksi, riisu uudestaan saappaat! Minä tottelen ja hän jatkaa samalla mallilla kepillänsä lyömistä. Tekee sen kauemmin kuin äsken. Minä itken ja rukoilen armosta. Vihdoinkin hän tyytyy ja väsyy, komentaa istumaan omalle paikalle. Hän tulee taas aivan kiinni ja rupeaa nykiä viiksistä eri suuntiin niin että alkaa lentää kipinöitä silmistä. Yritän tarttua hänen käteensä välttääkseni kipua, sitten hän päästä irti viiksistä ja käy kiinni hiuksiin ja alkaa koko voimalla repimään niitä. Tarpeeksi kiusattuaan, hän heittää minut tuolilta lattialle hiuksista kiinni pitäen, ja alkoi potkimaan ja tallamaan. Minä vaikerran ja itken, rukoilen armoa. Hän vihdoinkin lopetti ja käski taas istumaan omalle paikalle. Vuodattaen kyyneliä minä istuin. Minä sanoin hänelle: - Minä puhun Teille totta, mutta Te ette usko totuuteen ja pakotatte minua valehtelemaan itsestäni. Minä pyydän Teitä kuuntelemaan minua, mitä haluan puhua puolustuksekseni. Hän vain vihaisesti huusi, että ei mitään puolustuspuheita. - Myönnä syyllisyytesi niin lopetetaan tämä juttu! Kuulustelija nostaa taskusta revolverin, ottaa sen oikealle kädelle ja suuntaa piipun minulle päin ja huutaa: - Myönnä nyt! Tultuaan aivan lähelle minua, hän piirsi revolverin piipulla rintaani. Tunsin kovaa kipua ja rukoilin ampumaan minut eikä kiduttamaan enää. Kuulen taas käskyn riisua saappaat. Se oli jo kolmas kerta jalkapohjiin kepillä lyömistä. Alan huutamaan kestämättömästä kivusta ja rukoilla häntä itkien olla lyömättä minua. Kuulustelija taas otti revolverin, veti käsi suoraksi minua kohti ja hitaasti käveli luokseni. Taas painoi piipun rintaani ja piirsi ikään kuin kuvia, kipu tuntui kauhealta. Hän edelleen vaati, että tunnustan olevani vakoilija. Yritin edelleen todistaa olevani syytön. Kuulustelija ei anna periksi ja jatkaa vaatimaan totuutta. Minä taas kiistän ja pyydän kuuntelemaan puolustus puhettani, mutta hän kiroilee minulle, haukkuu bolsevikiksi, kommunistiksi ja jumalankieltäjäksi, käskee riisumaan uudestaan saappaani. Hän itse tuo valkoisen rätin ja pyyhkeen, käskee minua työntämään se rätti suuhuni, sitten sitoo suutani pyyhkeellä ja alkaa taas kiduttamaan. Tällä kerta en muista kuinka kauan hän löi minua, muistan vain, että revin naamarin suusta ja hän löi kepillä käsiin niin kipeästi, että aamulla se oli todella kipeä ja turvoksissa. Minä menetin tajuni. - Lopeta jo näiden satujen kertomista! Tunnusta se mistä sinua syytetään! Sanoin, että en ole tehnyt mitään enkä tiedä mitään. Mutta hän ei kuitenkaan antanut minun puolustaa itseäni, enkä päässyt kertomaan, mitä on todellisuudessa tapahtunut. Olisiko niin, että juuri tästä koko vakoilujuttu on keksitty ja minua vastaan syytös nostettu.” ^[1]

Dianoff tuomittiin oman tunnustuksensa perusteella Vaasan hovioikeuden tuomiolla kesäkuussa 1940 kahden ja puolen vuoden mittaiseen kuritushuonerangaistukseen. Hän palasi kotiinsa Petsamoon tuomion kärsimisen jälkeen lokakuussa 1942. Kuulustelureissu Kemiin venyi lähes kolmen (3) vuoden mittaiseksi.

3 Tiedon ja valetiedon maailma

Vaikuttaa selvältä, että Dianoffin kohtaloa vastaavat tapahtumat eivät voisi toistua enää 2020-luvun Suomessa tai Euroopassa. Näin olemme ainakin tottuneet ajattelemaan. Tosiasiassa ihmis- ja perusoikeudet ovat koetuksella kuitenkin ankarammin kuin koskaan. Vaikka Suomessa mielivaltaista väkivaltaa tai muutakaan mielivaltaa ei käytetäkään viranomaistoiminnassa enää 2020-luvulla, asetelma ei kaikkialla ole sama. Dianoffin kertomuksesta voidaan päätellä ainakin, että oikeuden syvärakenne voi sittenkin olla myös Suomessa eri ajankohtina erilainen, ja että oikeuden ja oikeudenmukaisuuden maksiimit ovatkin kontekstuaalisia, ajasta ja paikasta riippuvaisia. Tämä päätelmä lyö kuitenkin helposti sormille. Eikä oikeus olekaan pysyvää? Eikö oikeus olekaan kaikille sama? Voivatko kulloinkin esillä olevat poliittiset tai yhteiskunnalliset intressit muuttaa oikeuden syvärakenteiden kenttää pysyvästi tai kulloinkin tarpeen mukaan? Voiko väärä tieto saada meidät kääntymään toisiamme vastaan?

Nämä kysymykset ovat ajankohtaisia myös nykyaikana. Elämme maailmassa, jossa erilaisen tiedon ja valetiedon määrä on rajaton. Tiedolla ja valetiedolla voidaan ohjailla yleistä mielipidettä ja luoda erilaisia jännitteitä eri ryhmien välille. Tiedon ja valetiedon erottaminen toisistaan vaikeutuu koko ajan. Olemme kaikki alttiita erilaisille vaikutusyrityksille. Muodostamme enemmän ja vähemmän perusteltuja käsityksiämme, mielipiteitämme ja ratkaisujamme oikeasta ja väärästä tiedon ja valetiedon varassa. Kukaan ei enää pysty tarkasti määrittelemään, mihin valetieto päättyy ja mistä oikea tieto alkaa tai päinvastoin. Asetelma on pitkälti sama kuin 1940-luvulla pohdittaessa, miten ja miksi juuri petsamolaisiin poronhoitajien ja kalastajien kyliin olisi asettunut sankka joukko vihollisleirin vakoojia – miten rannikkokalastajista ja poronhoitajista olikin muodostunut kansainvälisen politiikan salaisia pelinappuloita ja yhteydenpito samojen laidunmaiden kulkijoihin nähtiin vallankumouksellisena toimintana.  

Jos 2020-luvulla luotamme oikeuteen ja oikeusvaltioon, voimme samalla luottaa siihen, että emme joudu samalla tavalla kohdelluiksi kuin Dianoff. Oikeuden vahvimmat pilarit suojaavat meitä erilaisilta eri aikoina tapahtuvilta hyökkäyksiltä. Tämä luottamus voi säilyä kuitenkin vain niin kauan kuin voimme luottaa meille annettuun tietoon ja sen oikeellisuuteen. Kyky ja halu havaita oikea väärästä - ja oikea tieto väärästä tiedosta - on saanut tässä ajassa aivan uuden merkityksen. Kysymys ei ole enää vain teoista, vaan yhtä lailla tekojen taustalla olevasta tiedosta.

Tiede ja asianajajat tarvitsevat siksi toisiaan. Tutkijat tuottavat oikeaa tutkittua tietoa. Asianajajat soveltavat tätä tietoa puolustaessaan päämiehiään. Tutkijat ja asianajajat antavat äänensä joka päivä niiden yhteiskunnan hiljaisten puolesta, jotka eivät itse osaa tai voi puolustaa itseään. Tutkijoiden ja asianajajien on tuotettava oikeaa tietoa yhteiskunnassa ja annettava äänensä niille, jotka eivät voi, osaa tai uskalla huutaa tarpeeksi kovaa silloin kun kukaan ei ole kuulemassa. Heidän tehtävänsä on tehdä näkymättömistä näkyviä, hiljaisista kuultuja ja kertoa julkisesti ne tarinat, jotka muuten jäisivät kertomatta.

Poromies Dianoffin tarina kerrottiin ensimmäisen kerran vuonna 2015 kulttuurihistoriallisen tutkimuksen osana ja lähes 70 vuotta hänen kuolemansa jälkeen. Tarina tuli kerrotuksi ja kuulluksi tieteellisen työn tuloksena. Asianajajat takaavat osaltaan sen, ettei yhtään tällaista tarinaa synny enää kerrottavaksi.

Kai Kotiranta
laamanni, dosentti
asianajaja, oikeustieteen tohtori