Vaasan hovioikeus 20.7.2022

Tuomio Nro 297
Diaarinumero S 21/539
Ratkaisu, josta on valitettu Satakunnan käräjäoikeuden tuomio 30.3.2021 nro 471
Asia Velkasuhteeseen perustuva saatava
Valittaja A
Vastapuoli GF Money Consumer Finance Oy

Valitus

Vaatimukset

A on vaatinut, että käräjäoikeuden tuomio kumotaan ja GF Money Consumer Finance Oy:n (jäljempänä yhtiö) kanne hylätään. Lisäksi A on vaatinut, että yhtiö velvoitetaan korvaamaan hänen oikeudenkäyntikulunsa käräjäoikeudesta 7.725,20 eurolla ja hovioikeudesta 4.323 eurolla, molemmat määrät laillisine viivästyskorkoineen.

Perusteet

Käräjäoikeus on arvioinut asiassa esitetyn näytön väärin ja päätynyt virheelliseen lopputulokseen katsoessaan, että yhtiön luottoehdot ovat olleet selkeät ja ymmärrettävät ja että luottokustannukset 135,62 prosentin todellisella vuosikorolla siten kohtuulliset. Maksujen suuruuden kohtuuttomuuden arviointia ei voida käräjäoikeuden katsomalla tavalla rajoittaa yksinomaan siihen, ovatko luottoehdot olleet selkeitä ja ymmärrettäviä. Koska A on vedonnut luottosopimuksen ehtojen kohtuuttomuuteen, epäselvyysedellytystä ei vaadita.

Kohtuuttomuutta tulee arvioida myös kuluttajasopimusten kohtuuttomista ehdoista annettu neuvoston direktiivin 93/13/ETY (jäljempänä sopimusehtodirektiivi) perusteella, sillä luottoehtoja ei ole laadittu selkeästi ja ymmärrettävästi. Luoton nostopalkkiolle on peritty 60 prosentin korkoa, vaikka luottoehdoissa ei ole näin sovittu. Yhtiö on perinyt luoton nostopalkkiolle ja kertyneelle kuukausikorolle 60 prosentin suuruista luotonajankorkoa yleisten sopimusehtojen nojalla. Sopimusehto on ollut yllättävänä ja epäselvänä kohtuuton, koska varsinaisessa allekirjoitetussa luottosopimuksessa luotonajankorkoa on ilmoitettu perittäväksi vain nostetulle luotolle ja luottosopimuksessa ei ole viitattu luotonajankoron osalta yleisiin ehtoihin. Lisäksi luottosopimuksessa 8.3.2019 ei ole ilmoitettu todellista vuosikorkoa 3.000 euron luotolle kuluttajaluoton todellisesta vuosikorosta annetun oikeusministeriön asetuksen edellyttämien lisäoletusten edellyttämällä tavalla vuoden maksuajalla.

Luottojen kustannusten ilmoittamisen jakaminen sopimuskokonaisuuden eri asiakirjoihin on harhaanjohtavaa ja tekee luottokustannusten kokonaisuuden hahmottamisen kuluttajalle vaikeaksi. Riittävää ei ole, että nostoprovisiolle ja luotonajankorolle perittävä luotonajankorko ja todellinen vuosikorko on ilmoitettu yleisissä sopimusehdoissa. Luoton kokonaiskustannuksia koskevan tiedon on oltava selkeästi näkyvissä siinä yksilöllisessä luottosopimusasiakirjassa, joka koskee juuri kyseistä luottosopimusta. A ei ole myöskään saanut lain edellyttämällä pysyvällä tavalla luottoa koskevia ennakkotietoja, eikä hän ole voinut niihin tutustua eikä niitä tallentaa.

Varsinaisissa allekirjoitetuissa sopimusehdoissa käytetty ilmaus 108,58 % todellisesta vuosikorosta ja lainankoron soveltamisesta vain nostetulle luotolle on ollut omiaan aiheuttamaan epäselvyyttä maksettavaksi tulevasta määrästä ja lisännyt sopimusehtojen kohtuuttomuutta. Luoton ehdot luoton kokonaiskustannuksista ovat siten olleet kohtuuttomia ja pätemättömiä.

A on nostanut luottoa yhteensä 3.000 euroa, ja hän on maksanut takaisin yhteensä 3.289,35 euroa. Yhtiön vaatimukset ovat perustuneet epäselviin ja kohtuuttomiin sopimusehtoihin, jotka eivät sido kuluttajaa. Koska A on maksanut nostetun pääoman takaisin, on yhtiön kanne hylättävä. Koska kanteella on peritty lainvastaisia ja selvästi perusteettomia luottokustannuksia, ei A ole velvollinen korvaamaan myöskään muistutusmaksuja taikka perintäkuluja. Näin ollen myös niitä koskevat vaatimukset on hylättävä.

Vastaus

Vaatimukset

GF Money Consumer Finance Oy on vaatinut, että A:n valitus hylätään ja että A velvoitetaan korvaamaan yhtiön oikeudenkäyntikulut hovioikeudesta laillisine viivästyskorkoineen.

Perusteet

Käräjäoikeus on päätynyt tuomiossaan oikeaan lopputulokseen. Luottosopimuksen ehdot ovat olleet selvät ja ymmärrettävät, ennakkotiedot ja sopimusehdot ovat olleet A:n saatavilla siten kuin kuluttajansuojalaissa säädetään ja sovitut luottokustannukset ovat kohtuulliset.

A:lla on ollut tieto siitä, että myös yleiset sopimusehdot ja vakiomuotoiset eurooppalaiset kuluttajaluottotiedot -liite sitovat häntä. Vakiomuotoisissa eurooppalaisissa kuluttajaluottotiedoissa on selvästi esitetty, että todellinen vuosikorko 3.000 euron suuruiselle luotolle vuoden maksuajalla on 135,62 %. Todellinen vuosikorko on ollut sama kuin 2.000 euron suuruiselle luotolle laskettuna. A on siten saanut kaikki tarvitsemansa tiedot rahoituspalvelun asianmukaista arvioimista varten.

Sopimusehdoissa on myös selvästi ilmoitettu, että luotonsaajan velvollisuutena on maksaa korkoa koko avoinna olevalle saldolle, mukaan lukien nostopalkkio ja kuukausikorko. Luottosopimuksen ehdot ovat tältä osin olleet selvät ja ymmärrettävät. Lisäksi A:n käsitys siitä, että kulutusluottodirektiivin 3 artiklan määritelmän mukaan korkoa voitaisiin periä ainoastaan nostetulle pääomalle on virheellinen. Käsillä olevissa sopimusasiakirjoissa ei myöskään ole käytetty termiä lainakorko tai luotonajankorko. Koroista ja kuluista on siten sovittu luottosopimuksessa kuluttajaa sitovasti.

Väite siitä, että sopimusasiakirjoja ei ole toimitettu A:lle kuluttajansuojalain 6 a luvun 5 §:n ja 7 luvun 9 §:n tarkoittamalla tavalla ennen sopimuksen tekemistä, on virheellinen. Lainasopimuksen allekirjoittaminen on edellyttänyt kaikkiin lainaehtoihin tutustumista ja niiden hyväksymistä. Lisäksi asiakirjat on toimitettu sopimuksen allekirjoittamisen jälkeen A:lle sähköpostitse.

Yleiset sopimusehdot ja vakiomuotoiset eurooppalaiset kuluttajaluottotiedot ovat olleet samansisältöiset 2.10.2018 ja 8.3.2019. A:lla on 8.3.2019 ollut hyvin aikaa perehtyä hänelle toimitettuihin luottoehtoihin, ja siitä huolimatta hän on korottanut lainamäärää 3.000 euroon.

Sopimuksen sisältö on ollut selvä ja ymmärrettävä ja peritty luottokorko muutoinkin määrältään kohtuullinen. Korkeimman oikeuden ratkaisusta KKO 2015:60 ei ole tulkittavissa, minkä suuruista todellista vuosikorkoa olisi pidettävä kohtuuttomana. Ratkaisussa on arvioitu korkovaatimuksen kohtuullisuutta ainoastaan nimelliskoron näkökulmasta. Tässä asiassa luotosta peritty nimelliskorko on ollut 60 prosenttia, ja luoton määrä on ollut korkeimman oikeuden arvioitavana olleeseen tapaukseen verrattuna suurempi.

Korkoehdon kohtuullisuuden arvioinnissa on huomioitava myös se, että A on ensin ottanut 2.000 euron suuruisen lainan ja korottanut kuusi kuukautta myöhemmin luoton määrää voimassa olleiden ehtojen mukaisesti 3.000 euroon. A ei ole myöskään esittänyt mitään osapuolten asemaan, sopimusta tehtäessä vallinneisiin oloihin tai olojen muuttamiseen liittyvää seikkaa, joka puoltaisi perityn luottokoron kohtuuttomuutta. Sopimuksen kohtuullistamiselle ei siten ole miltään osin perusteita.

Hovioikeuden ratkaisu

Perustelut

Arvioinnin lähtökohdat

Yhtiö on 2.10.2018 myöntänyt A:lle 2.000 euron suuruisen kulutusluoton, ja osapuolet ovat sopineet luottorajan nostamisesta 3.000 euroon 8.3.2019. A on vastustanut kannetta ja katsonut, että luottosopimuksen ehdot ovat olleet epäselviä ja luottokustannukset kohtuuttomia.

Sopimusehtodirektiivi koskee sellaisia elinkeinonharjoittajan ja kuluttajan välisiä sopimusehtoja, joista ei ole erikseen neuvoteltu. Sopimusehtodirektiivin 3 artiklan 1 kohdan mukaan tällaista sopimusehtoa pidetään kohtuuttomana, jos se hyvän tavan vastaisesti aiheuttaa kuluttajan vahingoksi huomattavan epätasapainon osapuolten sopimuksesta johtuvien oikeuksien ja velvollisuuksien välille. Direktiivin 8 artiklan mukaan jäsenvaltiot voivat antaa tai pitää voimassa tämän direktiivin soveltamisalalla perustamissopimuksen mukaisia tiukempia säännöksiä varmistaakseen kuluttajalle suojelun korkeamman tason.

Sopimusehtodirektiivin 4 artiklan 2 kohdan soveltamisrajoituksen mukaan sopimusehtojen kohtuuttoman luonteen arviointi ei saa koskea pääkohteen määrittelyä, hinnan tai korvauksen riittävyyttä eikä vastikkeena toimitettavia palveluja ja tavaroita, jos ehdot on laadittu selkeästi ja ymmärrettävästi. Korkeimman oikeuden ratkaisun KKO 2015:60 mukaan luottokorko kuuluu direktiivin 4 artiklan 2 kohdassa tarkoitettuihin sopimuksen olennaisiin ehtoihin. Esimerkiksi luottokorkoa koskevien vakioehtojen kohtuuttomuuden arviointi tuomioistuimen omasta aloitteesta edellyttää, että vakioehtoja ei ole laadittu riittävän selvästi ja ymmärrettävästi. Jos kuluttaja vastustaa kannetta ehtojen kohtuuttomuuteen viitaten, kysymys viran puolesta tutkimisesta ei ajankohtaistu eikä tätä lisäedellytystä silloin vaadita (kohta 43).

Tässä asiassa on kysymys elinkeinonharjoittajan ja kuluttajan välisistä vakiosopimusehdoista. Hovioikeuden tutkittavana on kysymys siitä, onko sopimusehdot laadittu selkeästi ja ymmärrettävästi ja soveltuvatko sopimusehtodirektiivin määräykset nyt käsiteltävänä olevaan vakiosopimukseen. Koska A on vastustanut yhtiön kannetta viittaamalla luottokustannusten kohtuuttomuuteen, on hovioikeudella myös velvollisuus tutkia mahdollista kohtuuttomuutta riippumatta siitä, rajautuuko nyt kysymyksessä olevat vakioehdot sopimusehtodirektiivin soveltamisalan ulkopuolelle.

Sopimusehtojen selkeys ja ymmärrettävyys

A:n ja yhtiön välisen luottosopimuksen keskeiset luoton todellista vuosikorkoa ja kokonaiskustannuksia koskevat ehdot ilmenevät käräjäoikeuden tuomion sivuilta 14-16.

Kuluttajansuojalain 7 luvun 6 §:n 3 momentissa mainitulla todellisella vuosikorolla tarkoitetaan kaikkien luotosta johtuvien luottokustannusten määrää luoton pääomaan suhteutettuna. Todellisen vuosikoron tarkoituksena on muodostaa yhdenmukainen laskentatapa luotosta johtuvien luottokustannusten arvioimiseksi ja vertailemiseksi. Tarkemmat määräykset todellisen vuosikoron laskemisesta annetaan oikeusministeriön asetuksella 1123/2016.

Luottorajan nostamisen yhteydessä A:lle on toimitettu korotettua luottoa koskeva luottosopimus, vakiomuotoiset eurooppalaiset kuluttajaluottotiedot sekä luoton yleiset sopimusehdot. Luoton korko on sopimusasiakirjoissa ilmoitettu kulutusluottosopimuksista ja neuvoston direktiivin 87/102/ETY kumoamisesta 23.4.2008 annetun Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivin 2008/48/EY (jäljempänä kulutusluottodirektiivi) 3 artiklan j-kohdan tarkoittamalla tavalla vuotuisena korkona. Korkoa on myös yleisissä sopimusehdoissa ilmoitettu perittävän luoton avoimelle saldolle, minkä lisäksi avoimen saldon määritelmä on sopimusasiakirjoissa ilmoitettu yhdenmukaisesti.

Päivitettyyn asiakirjakokonaisuuteen kuuluvista vakiomuotoisista eurooppalaisista kuluttajaluottotiedoista ja yleisistä sopimusehdoista ilmenee oikeusministeriön asetuksen mukaisesti laskettu todellinen vuosikorko 3.000 euron luottorajalle. Vakiomuotoisissa eurooppalaisissa kuluttajaluottotiedoissa on myös ilmoitettu 3.000 euron suuruiselle luotolle vuoden maksuajalla laadittu esimerkkilaskelma (vrt. Vaasan hovioikeus 15.6.2020 nro 253). Luoton kokonaiskustannukset on siten ilmoitettu A:lle täsmällisen korkokannan mukaisesti laskettuna.

Osapuolten välisen luottosopimuksen 5 kohdan mukaan luottosopimuksen muodostavat tämä sopimus, yleiset sopimusehdot, vakiomuotoiset eurooppalaiset kuluttajaluottotiedot sekä luottohakemus mahdollisine liitteineen. Kulutusluottodirektiivi ei edellytä, että luottosopimus tarvitsee välttämättä laatia yhdelle asiakirjalle (ks. tuomio 9.11.2016 Home Credit Slovakia a.s., C-42/15, EU:C:2016:842 , kohta 45). Myöskään kuluttajansuojalain 7 luvun 17 §:n sanamuodosta ei voida päätellä, että luottosopimuksen tulisi muodostua yhdestä ainoasta asiakirjasta.

Sopimusehtojen kokoamista useampaan sopimusasiakirjaan ei siten sellaisenaan ole pidettävä A:n väittämällä tavalla harhaanjohtavana. Sopimuksen muodostavat asiakirjat on luottosopimuksessa selvästi yksilöity ja keskeiset luottokustannuksia koskevat sopimusehdot ilmenevät sopimuksen muodostavista asiakirjoista. Edellä mainituin lisäyksin hovioikeus hyväksyy käräjäoikeuden tuomion perustelut ja johtopäätöksen siitä, että luottosopimus on laadittu selkeästi ja ymmärrettävästi.

Luottokustannusten kohtuuttomuusarviointi

Vaikka sopimusehtojen on edellä todettu olleen selkeitä ja ymmärrettäviä, on hovioikeuden vielä arvioitava, onko luottokustannuksia tästä huolimatta pidettävä kohtuuttomina.

Voimassa olevan kuluttajansuojalain 7 luvun 17 a §:n (596/2019) mukaan, kuluttajan nostamalle luotolle perittävää luoton korkoa ei saa sopia 20 prosenttia suuremmaksi. Saman pykälän 4 momentin mukaan, jos luotonantaja tai luotonvälittäjä rikkoo, mitä kyseisessä pykälässä säädetään, kuluttajalla ei ole velvollisuutta maksaa luoton korkoa eikä muita luottokustannuksia lainkaan. Koska mainittu pykälä on tullut voimaan 1.9.2019, sitä ei voida soveltaa nyt kysymyksessä olevaan luottoon, sillä yhtiön ja A:n välinen luottorajan korotusta koskeva päivitetty luottosopimus on tehty ennen säännöksen voimaantuloa.

Aiemmin voimassa olleen kuluttajansuojalain 7 luvun 17 a §:n (207/2013) mukaan, jos luoton määrä tai luottoraja on alle 2.000 euroa, luottosopimuksen mukainen luoton todellinen vuosikorko sai olla enintään korkolain 12 §:ssä tarkoitettu viitekorko lisättynä 50 prosenttiyksiköllä.

Aiemmin voimassa ollutta korkokattosäännöstä sovellettiin vain alle 2.000 euron luottoihin, minkä vuoksi se ei sovellu A:lle myönnettyyn 3.000 euron suuruiseen luottoon. Vaikka sanottua lainkohtaa ei voida suoraan soveltaa nyt kysymyksessä olevaan luottoon, on säännöksestä saatavissa johtoa kohtuusarviointiin myös tässä tapauksessa. Korkeimman oikeuden ennakkopäätöksen KKO 2015:60 mukaan kyseisellä pakottavalla korkokattosäännöksellä on merkitystä arvioitaessa luottokoron kohtuuttomuutta myös 2.000 euroa ylittävissä kuluttajaluotoissa. Kyseisessä tapauksessa jo luotonaikainen nimelliskorko oli yli kaksinkertainen säännöksessä mainittavaan enimmäiskorkoon nähden (kohta 62). Korkein oikeus katsoi, että ehdossa sovittu suuri luottokorko, yhdistettynä suurehkoon luottomäärään ja mahdollisesti pitkäaikaiseksi muodostuvaan velkasuhteeseen, oli kuluttajan kannalta kohtuuton. Kyseisessä tapauksessa sopimusehtojen epäselvyys lisäsi osaltaan sopimusehtojen kohtuuttomuutta kuluttajan kannalta (kohta 63).

Luottosopimuksen ehtojen mukaan kysymys on ollut jatkuvasta luotosta. Nostettavan luoton määrästä on maksettava 14 prosentin nostopalkkio. Tämän lisäksi avoimelle saldolle, joka käsittää nostetun luoton pääoman lisäksi nostopalkkion ja kertyneen kuukausikoron, on maksettava luottosopimuksen mukaista korkoa, joka vuositasolle laskettuna on 60 prosenttia. Luoton todelliseksi vuosikoroksi on muodostunut 135,62 prosenttia.

Luoton vuotuinen nimelliskorko on jo yksin ylittänyt kuluttajansuojalain 7 luvun 17 a §:ssä tarkoitetun korkokattosäännöksen salliman enimmäiskoron.

Luoton todellinen vuosikorko on sen sijaan ollut lähes kolminkertainen mainittua korkokattosäännöksen enimmäiskorkoa suurempi. Tässä asiassa luoton määrä huomioon ottaen luottokustannukset muodostuvat kuluttajan kannalta suhteettoman suuriksi ja kohtuuttomiksi. Koska kysymys on ollut lähtökohtaisesti heikommassa asemassa olevasta kuluttajasta ja elinkeinonharjoittajan laatimista vakioehdoista, on luotonaikaista todellista vuosikorkoa siihen sisältyvine kuluineen pidettävä kuluttajansuojalain 4 luvun 1 §:ssä tarkoitetulla tavalla kohtuuttomana.

Kohtuuttomuuden seuraus

Sopimusehtodirektiivin 6 artiklan 1 kohdan mukaan jäsenvaltioiden on säädettävä, että elinkeinonharjoittajan ja kuluttajan välisen sopimuksen kohtuuttomat ehdot eivät sido kuluttajia niiden kansallisten lainsäädännön mukaisesti ja että sopimus jää muilta osin osapuolia sitovaksi, jos sopimus voi olla olemassa ilman kohtuuttomia ehtoja. Sopimusehtodirektiivin 4 artiklan 2 kohdan soveltamisrajoituksesta kuitenkin seuraa, ettei ehdon kohtuuttomuutta voida arvioida direktiivin perusteella silloin, kun sopimusehto koskee pääkohteen määrittelyä ja sopimus on laadittu selkeästi ja ymmärrettävästi. Koska luottokustannuksia koskevien sopimusehtojen on edellä todettu olleen selkeästi ja ymmärrettävästi laadittu, tulee kohtuuttomuuden seuraukset tässä tapauksessa arvioitavaksi kuluttajansuojalain säännösten perusteella.

Tässä asiassa sovellettavan, aiemmin voimassa olleen kuluttajansuojalain 4 luvun 1 §:n 1 momentin (1072/2000) mukaan, jos tässä laissa tarkoitetun sopimuksen ehto on kuluttajan kannalta kohtuuton tai sen soveltaminen johtaisi kohtuuttomuuteen, ehtoa voidaan sovitella tai jättää se huomioon ottamatta.

Sopimuksen ehtona pidetään myös vastikkeen määrää koskevaa sitoumusta. Kohtuuttomuutta arvioitaessa otetaan huomioon sopimuksen koko sisältö, osapuolten asema, sopimusta tehtäessä vallinneet olot ja, jollei 2 §:stä muuta johdu, olosuhteiden muuttuminen sekä muut seikat.

Luvun 2 §:n (1259/1994) mukaan, jos 1 §:ssä tarkoitettu sopimusehto on laadittu etukäteen ilman, että kuluttaja on voinut vaikuttaa sen sisältöön, on 1 §:ää sovellettaessa noudatettava tässä pykälässä säädettyjä rajoituksia. Jos ehto sopimusta tehtäessä vallinneissa olosuhteissa on ollut kohtuuton, ei ehdon kohtuuttomuutta myöhemmin arvioitaessa saa kuluttajan vahingoksi ottaa huomioon olosuhteiden muuttumista. Jos ehdon sovittelu tai sen jättäminen huomioon ottamatta koskee sellaista ehtoa, joka hyvän tavan vastaisesti johtaa osapuolten oikeuksien ja velvollisuuksien huomattavaan epätasapainoon kuluttajan vahingoksi, sopimusta ei voida sovitella muilta osin. Tällöin sopimus jää voimaan muilta osin muuttumattomana, jos se sellaisenaan voi pysyä voimassa.

Kuluttajansuojalaki mahdollistaa sopimuksen kohtuuttoman ehdon sovittelun silloin, kun kysymys ei ole sopimusehtodirektiivin perusteella arvioitavasta kohtuuttomasta sopimusehdosta. Sopimusehtodirektiivissä omaksutun ankaran seuraamuksen tarkoituksena on kuitenkin estää elinkeinonharjoittajia käyttämästä vakiosopimuksissa kuluttajien kannalta kohtuuttomia ehtoja. Tämän tavoitteen kannalta hovioikeus katsoo, että yksin kuluttajansuojalain sovittelusäännöstä soveltamalla ei ole perusteltua antaa kuluttajalle heikompaa suojaa kuin sopimusehtodirektiivillä on annettu. Näin ollen tehokkaan kuluttajansuojan ja kuluttajien yhdenvertaisen kohtelun perusteella kohtuuton vakioehto on syytä jättää kuluttajansuojalain perusteella huomioon ottamatta myös silloin, kun sopimusehto on selkeästi ja ymmärrettävästi laadittu. Todellisen vuosikoron kohtuuttomuudesta siten seuraa, että kaikki erät, joista todellinen vuosikorko on muodostunut jätetään huomioon ottamatta. Näin ollen yhtiöllä ei ole oikeutta periä A:lta mitään luottokustannuksia. Tällaiset kannevaatimukset on edellä mainituin perustein hylättävä.

Tilihistoriatietojen mukaan A on nostanut luottoa yhteensä 3.000 euroa ja maksanut yhtiölle takaisin yhteensä noin 3.200 euroa. Koska A:n on edellä todetuin tavoin maksanut luoton takaisin yhtiölle, on myös luoton pääomaa koskeva kannevaatimus hylättävä.

Koska luotto on edellä mainituin perustein katsottu kokonaan takaisin maksetuksi, A vapautetaan myös velvollisuudesta korvata yhtiölle luoton perinnästä aiheutuneet kustannukset.

• Valitusosoituksessa tarkoitettu määräaika valitusluvan pyytämiseen ja valituksen tekemiseen päättyy 19.9.2022.