Väestösuhteita rakentava sovittelu ei itsessään ole mikään yksittäinen sovitteluala, tai sovittelun sovellus. Kyse on pikemminkin läpileikkaavasta tausta-ajattelusta ja väestösuhdeosaamisen hyödyntämisestä kaikkialla, missä sovitellaan. Väestösuhteita rakentava sovittelu tarkoittaa sellaisten konfliktien sovittelua, jossa konfliktin osapuolet edustavat toisillensa eri väestöryhmiä, ja jossa erilaisuus tai identiteetit jollain tavalla syöttävät konfliktiin bensaa. Tilaisuuksia rakentaa toimivia väestösuhteita sovittelun avulla on siis paljon. Niitä on kaikissa monimuotoisissa yhteisöissä: naapurustoissa, työpaikoilla, oppilaitoksissa ja vapaa-ajan yhteisöissä.

Sovittelu on jo tunnistettu, tunnustettu ja suositeltu keskeinen menetelmä hyvien väestösuhteiden edistämiseen yhteiskunnassamme. Sisäisen turvallisuuden strategian toimeenpanoa ohjaavissa turvallisuussuunnittelun linjauksissa väestösuhteet nähdään yhtenä keskeisenä sisäiseen turvallisuuteen vaikuttavana asiana. Tavoitteena olevat hyvät suhteet määritellään seuraavasti:

”Hyvät väestösuhteet ovat sitä, että alueen eri väestöryhmien välillä on toimivaa vuorovaikutusta, eri väestöryhmät suhtautuvat toisiinsa kunnioittavasti ja niiden väliset mahdolliset jännitteet ja konfliktit käsitellään ilman, että ne aiheuttavat pelkoa tai kärjistyvät rikoksiksi.”

Hyvien väestösuhteita ihmisten ja ryhmien välille ei voi pakottaa, mutta rakenteellisilla toimilla on mahdollista vaikuttaa siihen, että suhteet rakentuvat toimiviksi. Toimivien suhteiden aikaansaamiseksi sisäisen turvallisuuden turvallisuussuunnittelun linjauksissa suositellaan kahta asiaa, että

”viranomaiset ja kansalaisjärjestöt tuntevat alueen keskeisten väestöryhmien välisten suhteiden tilan, erityisesti erilaisten ryhmien välisten jännitteiden osalta”, sekä että ”havaitut väestöryhmien väliset konfliktit ratkaistaan järjestelmällisellä sovittelutyöllä.”

Tämän mahdollistamiseksi suositellaan, että kunnissa hankitaan osaamista, valmiutta ja halua tunnistaa kytevät vastakkainasettelut ja konfliktit, jotka heikentävät turvallisuutta ja väestösuhteita. Lisäksi suositellaan, että

”kunnassa on sovitut toimintatavat jännitteiden purkamiseksi ja konfliktien käsittelemiseksi ja ennaltaehkäisevästi toimivan vuorovaikutuksen rakentamiseksi, ja että kunta järjestää tarvittavat yhteisösovittelun palvelut yhteistyössä järjestöjen, alueellisten rikos- ja riita-asioiden sovittelutoimistojen ja muiden viranomaisten kanssa.”

Käytännössä nämä linjaukset ohjeistavat viranomaisia tarttumaan siis tilanteisiin, jotka ovat vasta jännitteiden tasolla. Mitä tämä tarkoittaa juridisesti? Mihin sitä on oikeastaan tartuttava, jos tilanne on jännitteinen, mutta mitään ei varsinaisesti ole vielä tapahtunut? Olen törmännyt monta kertaa siihen, että konfliktien osapuolet ovat yrittäneet saada apua viranomaisilta, mutta apua ei ole ollut saatavilla, sillä asiat, vaikka ne kuinka ovat aiheuttaneet harmia ja turvattomuutta, ovat olleet, lain silmissä, liian vähäpätöisiä eteenpäin vietäväksi. Juuri tähän kohtaa sovittelu istuu hyvin. Jos tilanteita ohjaa sovitteluun, viranomaisen ei tarvitse tarkalleen tietää, mitä tapahtui ja täyttääkö teko esimerkiksi rikoksen tunnusmerkistön tai onko sille todisteita ja todistajia. Konflikti pysyy asianosaisten käsissä.

Kun sovittelua hyödynnetään väestösuhteiden rakentamisessa, on tarpeen tarkastella sitä, millaista osaamista väestösuhteita rakentava sovittelu vaatii. Kaikki sovittelu ei automaattisesti rakenna toimivia väestösuhteita. Väestösuhteita rakentava sovittelu vaatii sovittelijalta herkkyyttä, kykyä ja kiinnostusta nähdä myös isompi yhteiskunnallinen kuva ja sen vaikutukset osapuoliin. On hyvin tärkeää, että sovittelija osaa kuulla, käsitellä ja ottaa vakavasti eri väestöryhmien näkemykset – vaikka ne poikkeaisivat sovittelijan omista näkemyksistä.

Väestösuhteiden toimivuus ei nimittäin ole pelkästään yksilöiden välinen juttu. Se liittyy paitsi itse suhteisiin, myös niihin olosuhteisiin, joissa väestöryhmien väliset suhteet muovautuvat ja joissa konfliktit tapahtuvat. Väestösuhteisiin vaikuttavat olosuhteet rakentuvat historiallisista kehityskuluista, jotka ovat vaikuttaneet väestöryhmien yhteiskunnallisiin asemiin, valtasuhteisiin ja instituutioiden toimintaan. Ne ovat tuottaneet joillekin etuoikeuksia ja dominoivan aseman ja toisille marginalisoidun aseman. Konfliktitilanteissa tämä näkyy esimerkiksi siinä, kenellä on konfliktiin nimeämisvalta. Usein se osapuoli, joka osaa käyttää järjestelmiä toista osapuolta taitavammin, nimeää esimerkiksi sen, mistä konfliktissa on kyse, ja tämä saattaa määrittää sitä, mitä ja kenen kokemaa ongelmaa aletaan ratkaista.

Käytössä olevia sovittelujärjestelmiä on arvosteltu siitä, että sovittelussa on keskitytty pääosin korjaamaan yksittäisiä tilanteita, mutta liikkeen piirissä ei ole tartuttu rakenteellisen ja institutionaalisen rasismin kysymyksiin. Kritiikissä korostetaan sitä, että koska sovittelu tapahtuu yhteiskunnan rakenteissa ja on osa niitä, se uusintaa helposti väestöryhmien etnisiä hierarkioita ja rakenteellista syrjintää ja rasismia, ellei asetelmia tietoisesti pyritä purkamaan. Yksittäisissä konflikteissa vaarana on, että sovittelu toimii vain pikaisena ratkaisuna, laastarina yksittäisille haavoille, ja konfliktien juurisyyt jäävät piiloon.

Väestösuhdeosaamiseen ei kuulu ainoastaan yksilöiden kohtaaminen, vaan myös tietoisuus siitä, kuinka rakenteellinen rasismi toimii instituutioissa ja kuinka se vaikuttaa ja ilmenee yksilötasolla, esimerkiksi etuoikeuksina ja ennakkoluuloina. Asian tekee hankalaksi se, että sovittelija ei ole neutraali ulkopuolinen, vaan itsekin osa yhteiskunnallisia systeemejä ja hierarkioita. Valtaväestöön kuuluva sovittelija saattaa helposti tiedostamattaan normalisoida valtaväestöön kuuluvan osapuolen identiteettiä enemmän kuin toisen, kun tilanteessa ovat vastakkain osapuoli, joka edustaa yhteiskunnassa niin sanottua normalisoitua valtavirtaa, ja osapuoli, joka edustaa vähemmistöä. Osaamisen lisäksi ehkä vielä tärkeämpää on siis sovittelutoimijoiden halu ja kyky reflektoida edellä mainittuja asetelmia ja valmius oppia niistä pois ja tarttua sellaisiin konflikteihin, joiden käsittelyllä on mahdollista edistää sosiaalista oikeudenmukaisuutta ja yhdenvertaisuutta ja muuttaa väestösuhteita.

On myös tärkeää tiedostaa sovittelun rajat. Väestösuhteissa vaikuttavat monenlaiset voimat, joihin ei ole löydettävissä ratkaisua sovitellen. Vahva asenteellisuus, rasismi, eriarvoisuus, syrjintä sekä ideologiat tai median ja politiikan vaikutukset ovat asetelmia, jotka elävät myös konflikteissa. Joskus sovittelun motiivit ovat muuta kuin rauhaa rakentavia. Sitä voidaan haluta käyttää alustana politiikan teolle tai oman vallan pönkittämiselle. Sovittelun edellytykset eivät täyty, jos motiivina on yhden näkökulman vahvistaminen tai toisen osapuolen ojentaminen tai kasvattaminen. Sovittelussa lähtökohta on se, että jokaisen tarpeet ja intressit huomioidaan yhdenvertaisesti, että mahdollista muutosta ja oppimista tapahtuu molemminpuolisesti ja että osapuolet tulevat tunnustetuksi omana itsenään eivätkä koe pelkoa ja painetta taipua sellaiseen sovintoon, joka on esimerkiksi tarjottu vahvemman osapuolen ehdoilla.

Sovittelussa on potentiaalia. Sovittelu voi toimia käytännön harjoituksena ja mallintaa tapaa olla toimivassa ja kunnioittavassa vuorovaikutuksessa erilaisuutta edustavan toisen osapuolen kanssa ilman, että kukaan joutuu luopumaan identiteetistään. Tällaisten kokemusten tuottaminen väestöryhmien välille on keskeistä rauhanomaisen rinnakkaiselon, ihmisten keskinäisen toimeen tulemisen ja kestävän sisäisen turvallisuuden kannalta.

Miriam Attias
Hankejohtaja, sovittelija
miriam.attias@communitymediation.fi
www.depolarize.fi

Lue myös 

Attias, Miriam (2022) Sovittelu väestösuhteiden rakentamisessa. Teoksessa Ervasti & Attias (toim., 2022) Sovittelu ja sen sovellukset. Edita. 

Vierashuonekirjoitukset eivät ole Edilex-toimituksen kannanottoja asioihin.

Kirjoita Edilexiin

• Mikäli Sinulla on ajankohtainen juridinen aihe josta haluaisit kirjoittaa vaikkapa lyhyen kolumnin Vierashuoneeseen, ota yhteyttä Edilex-toimitukseen.
  Lue lisää...