Edilex-palvelut

Kirjaudu sisään

Avoin
Tätä uutista voi jakaa vapaasti. Muistathan mainita lähteen edilex.fi.
Uutinen kuuluu aihealueisiin Siviilioikeus

27.1.2021 11.29 Vierashuoneessa tutkija Piia Kaave: KKO 2016:10 – Ajatuksia ennakoivan sopimisen näkökulmasta

Vierashuoneessa tutkija Piia Kaave: KKO 2016:10 – Ajatuksia ennakoivan sopimisen näkökulmasta

Ratkaisussaan 2016:10 korkein oikeus katsoi, ettei pankilla ollut oikeutta yksipuolisesti korottaa yritys- ja yhteisöasiakkaiden luottojen korkomarginaaleja yritysluottosopimusten vakioehdon perusteella. Kysymys oli siitä, miten ilmaisua ”pankin varainhankinnan kustannukset” oli tulkittava. Ratkaisun jälkeen pankit ovat pääsääntöisesti tarkentaneet kyseistä vakioehtoa määrittelemällä, mitä pankin varainhankinnan kustannuksilla tarkoitetaan. KKO:n ratkaisua tarkastelee tutkija Piia Kaave Edilexin Vierashuoneessa ja Lakikirjaston artikkelissaan.

”It usually costs less to avoid getting into trouble than to pay for getting out of trouble”.

Tämä preventiivisen juridiikan oppi-isän Louis M. Brownin toteamus voitaneen tässä yhteydessä allekirjoittaa. Riidan kohteena olleiden luottojen pääoma oli merkittävä, ja kyseessä olivat pitkäaikaiset kertalyhenteiset luotot, joiden hinnoittelu oli erittäin matalalla tasolla. Vuosia kestänyt riitaprosessi oikeudenkäynteineen vei rahaa, aikaa sekä resursseja ja loi pohjan maineriskille. Tulkinnan kohteena olleessa sopimusehdossa realisoitui siten paitsi oikeudellinen riski, myös merkittävä liiketaloudellinen riski.

Tapausta voidaan pitää tyypillisenä esimerkkinä siitä, miten sopimus muuttuu ja kehittyy tuomioistuinkäsittelyn kautta. Kyseinen sopimusehto oli ollut samansisältöisenä voimassa yli 20 vuotta, vaikka liiketoimintaympäristössä oli tuona aikana tapahtunut merkittäviä muutoksia. Akateemisessa sopimusoikeudessa tällainen taaksepäin katsova – ex-post – toimintatapa on ominaista. Asioita tarkastellaan normien ja tuomioistuinratkaisujen näkökulmasta, ja sopimuksia muutetaan jälkikäteen. Toinen tyypillinen piirre akateemisessa sopimusoikeudessa on, että se on hyvin vähäisessä määrin kiinnostunut sopimiseen ja sopimuksiin liittyvistä sopimustaidoista, -käytännöistä ja käytännön liike-elämän tilanteista.

Liiketoiminnan tavoitteena ei kuitenkaan ole kehittää oikeuskäytäntöä. Tavoitteena ei myöskään ole kehittää liiketoimintaa oikeuskäytännön kautta. Käytännön sopimustoiminta ei saisi olla oikeustieteelle alisteinen, vaan oikeus tulisi nähdä yhtenä osa-alueena siinä monitieteellisessä kokonaisuudessa, joka mahdollistaa käyttäjälähtöisen, eri sopimustyyppien taustalla toimivien liiketoimintamallien kautta lähtevän, liiketoiminnallisesti tehokkaan sopimisen. Tämä on ennakoivan sopimisen (proactive contracting) lähtökohta.

Ennakoivan sopimisen juuret ovat jo edellä mainitun yhdysvaltalaisen Louis M. Brownin 1950-luvulla luomassa Preventive Law -suuntauksessa. Suomessa suuntaus sai sopimustoiminnassa promotiivisen näkökulman 2000-luvun alkupuolella tutkijoiden ja liike-elämän sopimusjuristien yhteistyöstä alkaneessa tutkimussuuntauksessa. Preventiiviselle juridiikalle ominaisen ennaltaehkäisevän näkökulman lisäksi ennakoiva sopiminen pitää sisällään edistävän ulottuvuuden; sen lisäksi, että sopimuksissa pyritään ennalta ehkäisemään ei-toivottavia asioita, pyritään niissä myös edistämään sitä, mikä on toivottavaa.

Ennakoivan sopimisen tavoitteena on kehittää sopimustoimintaa monitieteisesti ja eri alojen asiantuntijoiden laaja-alaisella yhteistyöllä. Se tarkoittaa esimerkiksi tehokkaiden sopimusprosessien ja selkeiden toimintamallien luomista, jolloin sopimustoimintaan saadaan lisää käyttäjälähtöisyyttä ja dynaamisuutta. Lisäksi uudet toimintamallit mahdollistavat ajantasaisen ja ketterän reagoinnin liiketoimintaympäristössä tapahtuviin muutoksiin.

Tarkasteltaessa oikeustapausta ennakoivan sopimisen näkökulmasta voidaan siitä nostaa esille seuraavat epäkohdat: ei-käyttäjälähtöiset sopimusasiakirjat, puutteet asiakasrajapinnan sopimusprosessissa sekä vakiosopimustoiminnan staattisuus ja polkuriippuvuus.

Korkeimman oikeuden ratkaisussa keskeisiksi tekijöiksi nousivat vakioehdon monitulkintaisuus ja puutteet asiakasrajapinnan sopimusprosesseissa. Vakiosopimuksissa on tavanomaisesti edelleen vahvasti kysymys uusklassiseen sopimusajatteluun pohjautuvasta turvaavasta sopimisesta. Tällöin sopimusten keskeisenä funktiona on määritellä osapuolten oikeudet ja velvollisuudet sekä varautua potentiaalisiin sopimusriitoihin. Tämän seurauksena sopimusten luonne on hyvin juridinen, ja pääosassa sopimusten suunnittelussa ja laatimisessa on juridiikka. Tämä puolestaan johtaa tavanomaisesti siihen, että vakiosopimukset koetaan käyttäjien keskuudessa vaikeaselkoisiksi, monitulkintaisiksi ja ulkoasultaan luotaantyöntäviksi. Tekstiä on paljon, ehtojen rakenne on hajanainen, ja kokonaisuuden hahmottaminen voi olla vaikeaa. Sopimukset eivät ole käyttäjälähtöisiä.

Korkein oikeus katsoi olevan riidatonta, ettei sopimusehdosta ollut erikseen neuvoteltu, eivätkä sopimusosapuolet olleet keskustelleet ehdon merkityksestä sopimuksia tehtäessä. Pankki ei ollut myöskään esittänyt näyttöä siitä, että luotonsaajat olisivat ymmärtäneet tai niiden olisi tullut ymmärtää sopimusehdon merkitys pankin oikeudessa määrittelemällä tavalla. Syy siihen, miksei vakioehtoja käyty läpi sopimuksista neuvoteltaessa tai niitä allekirjoitettaessa, voi löytyä edellä mainitusta vakioehtojen ominaispiirteistä. Kysymys voi olla myös totutusta tavasta toimia: Vakioehtoja ei koeta tärkeiksi ja niiden asema on sopimusprosessissa toissijainen. Tämän ilmiön voidaan katsoa kuvastavan toiminnan staattisuutta.

Vakiosopimustoiminnan staattisuutta kuvastaa hyvin myös riidanalaisen vakioehdon ”ikä”. Ehto oli laadittu yli 20 vuotta aiemmin, eikä sen sisältö ollut vuosien saatossa muuttunut. Tämä on tyypillistä vakiosopimustoiminnassa: kertaalleen laaditut vakioehdot pysyvät muuttumattomina, ellei muutostarvetta ilmene sääntelyn tai sopimusriitojen kautta.

Nämä toiminnan staattisuutta ilmentävät seikat kuvaavat myös vakiosopimustoiminnan polkuriippuvuutta. Tällä tarkoitetaan taipumusta pysyä toimintamallissa, joka on ”aina ollut”. Se ilmenee sekä sopimusasiakirjoissa että sopimusprosesseissa. Vakioehdot ja vakiosopimustoiminta ovat ikään kuin juurtuneet tiettyyn käytäntöön, eikä niiden olemassaoloa, sisältöä tai toimintamallia juurikaan kyseenalaisteta säännöllisesti eikä kokonaisuutta tarkastella kriittisesti.

Vakiosopimukset ovat edellytys laajamittaiselle vaihdannalle ja palvelujen tarjoamiselle. Kysymys on sopimustoiminnan rationalisoinnista ja tehokkuudesta. Tärkeä olisi kuitenkin kyseenalaistaa vakiosopimustoiminnan todellinen tehokkuus käytännössä. Tukevatko sopimusprosessit ja sopimusasiakirjat optimaalisesti liiketoimintaa, vai olisiko tarpeen lähteä raivaamaan toiminnalle uutta polkua, ja kenties havaita sopimustoiminnassa uusia, liiketoimintaa tukevia mahdollisuuksia?

Koko artikkeli Edilexin Lakikirjastossa


Vierashuonekirjoitukset eivät ole Edilex-toimituksen kannanottoja asioihin.


Kirjoita Edilexiin

Toimittaja: Jukka Savolainen, Edilex-toimitus (jukka.savolainen@edita.fi)

Lisää muistilistalle

Muuta kansioita

Dokumentti ei ole muistilistallasi. Lisää se valittuun tai uuteen kansioon.

Lisää dokumentti kansioihin tai poista se jo liitetyistä kansioista.

Lisää uusi kansio.

Lisää uusi väliotsikko.