Edilex-palvelut

Kirjaudu sisään

Avoin
Tätä uutista voi jakaa vapaasti. Muistathan mainita lähteen edilex.fi.
Uutinen kuuluu aihealueisiin Yritystoiminta, Julkisoikeus

8.1.2021 7.48 Vierashuoneessa HTT, yliopistonlehtori Matti Muukkonen: Ylioppilaskunnan pakkojäsenyys – käännytäänkö loppusuoralle?

Vierashuoneessa HTT, yliopistonlehtori Matti Muukkonen: Ylioppilaskunnan pakkojäsenyys – käännytäänkö loppusuoralle?

Yliopistolain mukaan jokaisella yliopiston opiskelijalla (pl. tietyt erityisryhmät) on edelleen velvollisuus kuulua ylioppilaskuntaan, eikä ylioppilaskunnalla ole mahdollisuutta myöntää tästä eroa. Tuoreen Turun hallinto-oikeuden tekemän päätöksen myötä näyttäisi myös epäselvältä mitä tuomioistuin voi asiassa tehdä. Asiassa on viivästelty ministeriön taholta, eikä oikeusprosesseista johtuen ylimmät laillisuusvalvojatkaan ole voineet tilanteeseen reagoida. Aikaan on saatu soppa, joka ei ole kovin helposti ratkaistavissa ilman eduskunnan myötävaikutusta. Ainoa perusteltu malli olisi lisäämällä yliopistolain nykyisen 46.3 §:n ensimmäisen virkkeen viimeiseen lauseeseen sanapari ”voivat kulua” aiemman ”kuuluvat” muotoilun sijaan:
”Kaikki yliopiston opiskelijat, jotka on otettu opiskelijoiksi alempaan ja ylempään korkeakoulututkintoon johtaviin opintoihin, lukuun ottamatta tilauskoulutukseen osallistuvia opiskelijoita, voivat kuulua ylioppilaskuntaan.”

Turun kymnaasi muutettiin Turun Akatemiaksi vuonna 1640. Kyseessä oli kolmas Ruotsin valtakunnan perustama yliopisto Uppsalan (1477) ja Tarton (1632) jälkeen. Tuolloin opetusta ei kuitenkaan järjestetty nykymallin mukaisesti tieteenaloittain, vaan opiskelijat jaoteltiin opetukseen maakunnittain vuonna 1643 tehdyn päätöksen mukaisesti. Taustalla oli Keski-Euroopan vanhoissa yliopistoissa, kuten Sorbonnessa, omaksuttu malli, jossa opiskelijat oli jaoteltu kansakunnittain ns. natioihin. Turussa jokaiselle neljälletoista maakunnalle asetettiin oma inspehtooriksi kutsuttu professori, jonka tehtävänä oli huolehtia omista opiskelijoistaan. Vuonna 1653 osakuntien määrä kasvoi vielä neljällä.

Hiljalleen osakuntatoiminta vakiintui osaltaan siksi, että 1680-luvulla osakunnille määrättiin kuraattorit, jotka olivat eräänlaisia opiskelijavalvojia, pitkälle opinnoissaan ehtineitä opiskelijoita tai tutkintonsa jo suorittaneita henkilöitä. Vaikutusta vakiintumiseen oli myös vuonna 1681 tehdyllä konsistorin ilmoituksella, jossa osakuntiin istutettiin ns. pakkojäsenyys. Tämän ilmoituksen mukaan opiskelijoilla oli velvollisuus liittyä heille sopiviin osakuntiin. Tätä velvollisuutta vahvennettiin vielä vuonna 1688 annetulla erottamisultimatumilla, jonka mukaan opiskelija olisi voitu erottaa yliopistosta, mikäli tämä ei liittymisvelvollisuuttaan olisi noudattanut. Taustalla vaikutti erityisesti jälleen Keski-Euroopan, erityisesti katolilaisista yliopistoista omaksuttu ajattelu siitä, kuinka yliopistot olivat osa kanonisen oikeuden järjestelmää. Opiskelijoiden valvonta ja kurinpito piti siten organisoida (kirkon) yliopistojen sisäisinä kysymyksinä.

Kun yliopisto Turun palon (1827) jälkeen siirtyi Helsinkiin, luovuttiin samalla myös 1650-luvulta lähtien voimassa olleista Uppsalan Constitutiones Carolinæ -säännöstöstä. Tällä ei kuitenkaan ollut vaikutusta pakkojäsenyys-kysymykseen: vuoden 1828 Keisarillisen Aleksanderin yliopiston statuuteissa osakuntien asema ja ylioppilaiden pakkojäsenyys tuli edelleen vahvistetuksi. Niin opiskelijaradikalismi kuin fennomaaninen kansallisherätys 1840-luvulla sen sijaan johtivat siihen, että historiallinen osakuntajärjestelmä tuli yliopiston rakenteissa korvatuksi tiedekuntiin perustuvalla mallilla vuoden 1852 statuuteissa, jotka tulivat voimaan seuraavan vuoden alusta.

Ylioppilaskunnat näkivät päivänvalon vuoden 1880 keisarillisessa julistuksessa. Toki jo sitä ennen yliopiston kansleri, kreivi Armfeldtin kirjelmässä koskien ylioppilaskokouksia on nähty viitteitä ylioppilaskuntien perustamisesta. Oikeuskirjallisuudessa on kuitenkin jo aiemmin tuotu esiin se, ettei pysyvään instituutioon tuossa asiakirjassa suhtauduttu myötämielisesti. Nähtävästi eräänlaisesta polkuriippuvuudesta johtuen myös pakkojäsenyys periytyi historiallisista osakunnista ylioppilaskuntaan. 1900-luvun alun sääntelyssä pakkojäsenyys vahvistettiin asetuksella ja Suomen ylioppilaskunnan säännöillä. Myös osakunnat olivat edelleen olemassa ja niissä vallitsi pakkojäsenyys vuoteen 1937 saakka. Vuosien varrella pakkojäsenyys kohtasi arvostelua erityisesti hallinto-oikeuden professorien taholta.

Merkittävin kriitikko vuosien varrella näyttää olleen entinen ulkoministeri ja pitkään hallinto-oikeuden professorina Helsingissä toiminut Veli Merikoski, joka erityisesti 1970-luvulla kritisoi vahvasti jäsenyyspakkoa. Samanaikaisesti kuitenkin ylioppilaskuntien pakkojäsenyyttä vain vahvistettiin valtioneuvoston asetuksin, erityisesti korkeakoululaitoksen laajentuessa. Olipa näistä asetuksista opetusministeri Ulf Sundqvist myös jopa ministerivastuututkinnassa, josta hän kuitenkin selvisi lopulta kuivin jaloin.

Ylioppilaskuntien automaatio- ja pakkojäsenyyttä koskeva kritiikki yltyi 1990-luvulla perusoikeusuudistuksen jälkeen yliopistolain säätämisen yhteydessä. Jo tuolloin perustuslakivaliokunta joutui äänestämään suhtautumisestaan pakkojäsenyyteen, mutta valiokunta hyväksyi järjestelyn säilyttämisen sillä ehdolla, että lakiin otettaisiin tarkat määritelmät niistä tehtävistä, joita ylioppilaskunnat hoitivat. Helsingin yliopiston osakunnissa pakkoa ei luonnollisestikaan enää ollut.

Yliopistolain innoittamana ja korkeakoululaitoksen kehittämisen yhteydessä 2000-luvun alussa myös ammattikorkeakouluihin pyrittiin saamaan vastaava jäsenyysjärjestely voimaan. Ensimmäisellä kierroksella hanke epäonnistui jopa siinä määrin, ettei koko julkisoikeudellisen opiskelijakunnan konseptia voitu edes ottaa lakiin. Syynä oli se, että perustuslakivaliokunta totesi, ettei yliopistolakiin omaksutut tehtävät olleet riittäviä pakkojäsenyydelle. Kun uusia tehtäviä vuoden 2003 eduskuntavaalien jälkeen yritettiin jälleen säädättää, ei malli edelleenkään kelvannut perustuslakivaliokunnalle: nyt kuitenkin aiemmat yhdistyslain pohjalta organisoidut opiskelijakunnat saivat julkisoikeudellisen statuksen.

Yliopistolain uudistamisen yhteydessä 2000-luvun lopulla oikeuskirjallisuudessa oli esitetty puolesta ja vastaan argumentteja siitä oliko pakkojäsenyys ylioppilaskunnissa perustuslainmukainen vai ei. Perustuslakivaliokunta päätyi edelleen sen hyväksymään käytännössä katsoen siksi, että ylioppilaskunnilla oli merkittävä rooli YTHS:n (Ylioppilaiden terveydenhoitosäätiö) toiminnassa ja sitä kautta opiskeluterveydenhuollon järjestämisessä. Tätä näkemystä voidaan perustella sillä, että mikään muu ylioppilaskunnille säädetyistä tehtävistä ei ollut ollut riittävä peruste pakkojäsenyyteen ammattikorkeakouluissa.

Kun ammattikorkeakoululainsäädäntö uudistettiin, ei perustuslakivaliokunta vieläkään lämmennyt ehdotukselle pakkojäsenyydestä: tämä erityisesti siksi, ettei ammattikorkeakoulujen opiskelijakunnilla ollut vastaavaa roolia terveydenhuollossa kuin ylioppilaskunnilla. Perustuslakivaliokunta kannusti kyllä valtioneuvostoa saattamaan duaalimallin molempien puolten opiskelijat yhdenvertaiseen asemaan, mutta ei pakkoon perustuen. Kun opiskeluterveydenhuoltoa haluttiin kehittää ja laajentaa myös ammattikorkeakouluihin, oli lopulta ratkaisuna vähemmän perusoikeuksiin (negatiiviseen yhdistymisvapauteen) kajoava erillinen terveydenhuoltomaksu. Ns. YTHS-lain myötä tällainen säädettiin tulevan voimaan tästä keväästä alkaen.

YHTS-lain myötä viimeinen peruste, joka ylioppilaskunnat ja ammattikorkeakoulujen opiskelijakunnat oli toisistaan erottanut, poistui. Jo aiemmin perustuslakivaliokunta on tehnyt selväksi – eräällä tavalla perusoikeushengessä ilmeisimmän vaihtoehdon – ettei ammattikorkeakouluihin voi luoda pakkojäsenyyttä, koska se ei ole välttämätön ja viimesijainen keino turvata mitään niistä hyväksyttävistä tavoitteista, joita se voisi palvella. Kun näin on, vihjasi valiokunta jo YTHS-lain käsittelyn yhteydessä vuoden 2018 valtiopäivillä, että asiaa olisi syytä tarkastella uudelleen. Tähän tarkasteluun ryhdyttiin vasta viime kesänä asetetun työryhmän työnä.

Yliopistolain mukaan jokaisella yliopiston opiskelijalla (pl. tietyt erityisryhmät) on edelleen velvollisuus kuulua ylioppilaskuntaan, eikä ylioppilaskunnalla ole mahdollisuutta myöntää tästä eroa. Tuoreen Turun hallinto-oikeuden tekemän päätöksen myötä näyttäisi myös epäselvältä mitä tuomioistuin voi asiassa tehdä. Asiassa on viivästelty ministeriön taholta, eikä oikeusprosesseista johtuen ylimmät laillisuusvalvojatkaan ole voineet tilanteeseen reagoida. Aikaan on saatu soppa, joka ei ole kovin helposti ratkaistavissa ilman eduskunnan myötävaikutusta. Ainoa perusteltu malli olisi lisäämällä yliopistolain nykyisen 46.3 §:n ensimmäisen virkkeen viimeiseen lauseeseen sanapari ”voivat kulua” aiemman ”kuuluvat” muotoilun sijaan:

”Kaikki yliopiston opiskelijat, jotka on otettu opiskelijoiksi alempaan ja ylempään korkeakoulututkintoon johtaviin opintoihin, lukuun ottamatta tilauskoulutukseen osallistuvia opiskelijoita, voivat kuulua [kuuluvat] ylioppilaskuntaan.”

Matti Muukkonen 
HTT, YTM, ÕTM, yliopistonlehtori, julkisoikeuden dosentti

Koko artikkeli Lakirjastossa

Vierashuonekirjoitukset eivät ole Edilex-toimituksen kannanottoja asioihin.


Kirjoita Edilexiin

Toimittaja: Jukka Savolainen, Edilex-toimitus (jukka.savolainen@edita.fi)

Lisää muistilistalle

Muuta kansioita

Dokumentti ei ole muistilistallasi. Lisää se valittuun tai uuteen kansioon.

Lisää dokumentti kansioihin tai poista se jo liitetyistä kansioista.

Lisää uusi kansio.

Lisää uusi väliotsikko.