Edilex-palvelut

Kirjaudu sisään

Avoin
Tätä uutista voi jakaa vapaasti. Muistathan mainita lähteen edilex.fi.
Uutinen kuuluu aihealueisiin Kuuluu aihealueisiin Rikos- ja prosessioikeus

11.11.2019 11.54 Vierashuoneessa OTT, yliopistonlehtori Tatu Hyttinen: Tahallisuuden täyttyminen vaarallisen esineen hallussapidossa ja ampuma-aserikoksessa (Itä-Suomen hovioikeuden ratkaisu R 19/572) – hovioikeuden olisi tullut perusteluissaan avata vastaajan selonottovelvollisuutta tarkemmin

Vierashuoneessa OTT, yliopistonlehtori Tatu Hyttinen: Tahallisuuden täyttyminen vaarallisen esineen hallussapidossa ja ampuma-aserikoksessa (Itä-Suomen hovioikeuden ratkaisu R 19/572) – hovioikeuden olisi tullut perusteluissaan avata vastaajan selonottovelvollisuutta tarkemmin

Tapauksen rikosoikeudellinen problematiikka tiivistyy käytännössä siihen, kuinka selonottovelvollisuus ja sen laiminlyönti kyetään yhdistämään olosuhdetahallisuuden alarajamalliin eli todennäköisyystahallisuuteen. Kysymys on käytännöstä siitä, että tuomioistuinten pitäisi kyetä loogisesti perustelemaan, kuinka selonottovelvollisuuden laiminlyönnistä voidaan johtaa se, että vastaajan on täytynyt mieltää tietyn seikan käsillä olo varsin todennäköiseksi. Nyt käsiteltävässä tapauksessa hovioikeuden olisi tullut perusteluissaan avata se, kuinka vastaajalle asetetun selonottovelvollisuuden laiminlyönnistä voidaan päätellä, että vastaajan on täytynyt mieltää varsin todennäköiseksi, että jousipatukka ja kaasusumutin ovat autossa. Tapauksesta kirjoittaa OTT, VTM, VT Tatu Hyttinen Edilexin Vierashuoneessa.

Itä-Suomen hovioikeuden ratkaisussa R 19/572 (ei lainvoimainen 11.11.2019) vastaaja oli saapunut Suomeen puolisonsa omistamalla autolla. Maahantulotarkastuksen yhteydessä auton keskikonsolista oli löytynyt jousipatukka ja kaasusumutin. Näin ollen syyttäjä vaati vastaajalle rangaistusta vaarallisen esineen hallussapidosta (syytekohta 1) ja lievästä ampuma-aserikoksesta (syytekohta 2).

Tapahtumainkulku oli asiassa riidaton. Vastaajan ilmoituksen mukaan jousipatukka ja kaasusumutin olivat kuitenkin hänen puolisonsa, eikä hän ollut tiennyt, että kyseiset esineet ovat hänen kuljettamassaan autossa.

Käräjäoikeus katsoi, että vastaaja ei ole toiminut tahallisesti ja hylkäsi syytteet. Hovioikeus päätyi tahallisuusarvioinnissaan toisella kannalle ja tuomitsi vastaajan rangaistukseen vaarallisen esineen hallussapidosta ja lievästä ampuma-aserikoksesta.

Merkillepantavaa on, että vastaaja oli haastettu käräjäoikeuden pääkäsittelyyn poissaolon uhalla. Näin ollen asia voitiin ratkaista, vaikka vastaaja ei ollut läsnä pääkäsittelyssä. Tämä tarkoittaa käytännössä sitä, että tahallisuusarviointi on tehty sekä käräjäoikeudessa että hovioikeudessa vastaajaa kuulematta eli syyttäjän esittämän näytön sekä vastaajan esitutkintakertomuksen perusteella.

Tapauksen keskeinen kysymys koski sitä, voitiinko vastaajan katsoa olevan olosuhdetahallisuuden edellyttämällä tavalla tietoinen siitä, että hänen kuljettamansa auton keskikonsolissa oli jousipatukka ja kaasusumutin. Rikoslaki ei sisällä olosuhdetahallisuuden legaalimääritelmää, joten olosuhdetahallisuuskysymykset ovat jääneet oikeuskäytännön kontolle. Rikosoikeuden yleisiä oppeja 2000-luvun alussa uudistettaessa lakivaliokunta antoi kuitenkin tuomioistuimille ohjeistuksen, jonka mukaan olosuhdetahallisuutta ratkaistaessa on otettava huomioon tunnusmerkistöerehdys. Pykälän sanamuodon mukaan, jos tekijä ei teon hetkellä ole selvillä kaikkien niiden seikkojen käsilläolosta, joita rikoksen tunnusmerkistön toteutuminen edellyttää, tai jos hän erehtyy sellaisesta seikasta, teko ei ole tahallinen (RL 4:1).

Yleisten oppien uudistuksen jälkeen tuomarit ja rikosoikeuden tutkijat ovat käyttäneet huomattavasti aikaa ja voimavaroja sen pohtimiseen, miten ”selvillä oloa” pitäisi tulkita olosuhdehallisuuden kontekstissa. Tilanne on yhä edelleen epäselvä, vaikka korkein oikeus on antanut 2000- ja 2010 luvuilla useita ratkaisuja olosuhdetahallisuudesta. Ratkaisukäytännössään korkein oikeus on linjannut, että olosuhdetahallisuuden alaraja on ”todennäköisyystahallisuus”. Näin ollen olosuhdetahallisuus täytyy, jos tekijä on mieltänyt (tai hänen olisi täytynyt mieltää) olosuhteen käsillä olo varsin todennäköiseksi. Matemaattisesti tämä tarkoittaa yli 50 prosentin varmuutta. Esimerkiksi lapsen seksuaalisessa hyväksikäytössä tahallisuuden täyttyminen edellyttää sitä, että henkilö on mieltänyt varsin todennäköiseksi sen, että lapsi on alle 16-vuotias.

Olosuhdetahallisuuden alarajan betonoiminen todennäköisyystahallisuudeksi ei kuitenkaan vastaa seuraavaan ongelmaan, joka aktualisoituu usein oikeuskäytännössä: kuinka vastaajalle asetettu selonottovelvollisuus on yhdistettävissä olosuhdetahallisuuden alarajamalliin eli todennäköisyystahallisuuteen? Korkein oikeus on sinänsä hyväksynyt sen, ettei tarkoituksellinen tietämättömyys poista tahallisuutta. Näin ollen on tietyissä tilanteissa legitiimiä vaatia, että henkilö ottaa selvää rikostunnusmerkistön täyttymisen kannalta relevanteista olosuhteista, olkoonkin, että rikosoikeudellisen laillisuusperiaatteen näkökulmasta tämän kaltaista lakiin perustumatonta positiivista toimintavelvoitetta voidaan pitää ongelmallisena. Esimerkiksi, jos henkilö pyrkii tieten tahtoen olemaan tietämätön lapsen iästä, hänet voidaan siltikin tuomita lapsen seksuaalisesta hyväksikäytöstä, vaikka hän väittäisi luulleen lapsen olleen yli 16-vuotias.

Nyt käsiteltävässä tapauksessa hovioikeus totesi, että vastaajan olisi pitänyt ennen Suomeen tuloa tarkistaa auto ja poistaa autossa mahdollisesti olevat laittomat esineet. Hovioikeuden mukaan selonottovelvollisuuden ja sen laiminlyönnin moitittavuuden voitiin katsoa perustuvan seuraaviin seikkoihin: Vastaaja oli ilmoittanut tienneensä, että esineet ovat hänen puolisonsa. Näin ollen vastaajan on täytynyt tietää, että hänen puolisollaan voi olla hallussaan laittomia esineitä. Tämä tekijä on aktualisoinut selonottovelvollisuuden. Lisäksi esineet ovat olleet auton keskikonsolissa, joten ne ovat olleet helposti havaittavissa. Näin ollen selonottovelvollisuuden täyttäminen ei olisi ollut mahdotonta tai vaatinut vastaajalta merkittäviä ponnistuksia. Koska vastaaja ei ollut täyttänyt hänelle syntynyttä selonottovelvollisuutta, hänen voitiin katsoa olleen olosuhdetahallisuuden alarajan tarkoittamalla tavalla tietoinen siitä, että jousipatukka ja kaasusumutin olivat auton keskikonsolissa.

Päätösperusteluissaan hovioikeus ei kerro eksplisiittisesti, miten se on olosuhdetahallisuuden alarajan hahmottanut, eikä muutoinkaan avaa päätösharkintaansa laajasti. Perustelujen niukkuutta ei kuitenkaan voida pitää erityisen ongelmallisena. Kysymys lienee pikemminkin siitä, että todennäköisyystahallisuus on 2010-luvulla muodostunut niin vakiintuneeksi olosuhdetahallisuuden alarajamalliksi, etteivät alemmat tuomioistuimet koe tarpeelliseksi toistaa jokaisessa ratkaisussa sitä, minkälaiseksi olosuhdetahallisuuden alaraja on korkeimman oikeuden oikeuskäytännössä muodostunut. Hovioikeuden perustelujen niukkuutta – eli perusteluekonomiaa – voidaan pitää myös prosessiekonomisesti perusteltuna. Vaikka korkein oikeus on alkanut perustella ratkaisunsa hyvinkin kattavasti, korkeimman oikeuden perustelutyyliä ei tule ymmärtää alemmille oikeuksille annetuksi perusteluohjeistukseksi. Alemmissa oikeuksissa on käytännössä pakko tinkiä yksinkertaisempien ratkaisujen perusteluista, jotta aikaa jää vaikeampiin ja pidempää harkinta-aikaa edellyttäviin oikeustapauksiin.

Hovioikeuden niukat päätösperustelut nostavat esiin kuitenkin yhden ongelman, jota ei voi sivuuttaa. Kuten edellä totesin, tapauksen rikosoikeudellinen problematiikka tiivistyy käytännössä siihen, kuinka selonottovelvollisuus ja sen laiminlyönti kyetään yhdistämään olosuhdetahallisuuden alarajamalliin eli todennäköisyystahallisuuteen. Kysymys on käytännöstä siitä, että tuomioistuinten pitäisi kyetä loogisesti perustelemaan, kuinka selonottovelvollisuuden laiminlyönnistä voidaan johtaa se, että vastaajan on täytynyt mieltää tietyn seikan käsillä olo varsin todennäköiseksi. Esimerkiksi nyt käsiteltävässä tapauksessa hovioikeuden olisi tullut perusteluissaan avata se, kuinka vastaajalle asetetun selonottovelvollisuuden laiminlyönnistä voidaan päätellä, että vastaajan on täytynyt mieltää varsin todennäköiseksi, että jousipatukka ja kaasusumutin ovat autossa.

Sanomattakin on selvää, että tämän kaltaisen perusteluvelvollisuuden täyttäminen ei ole helppoa ja se voi olla käytännössä mahdotontakin. Indikoihan puhe selonottovelvollisuuden laiminlyönnistä nimenomaan sitä, ettei henkilö ole tiennyt asioiden todellista laitaa. Oikeuskirjallisuudessa onkin katsottu, että todennäköisyystahallisuusmallin uskottavuus edellyttää kahta asiaa: yhtäältä sitä, että tahallisuusarviointi suoritetaan asianmukaisen näytön perusteella, toisaalta sitä, että kussakin tapauksessa tahallisuuden täyttyminen perustellaan huolellisesti ja siten, että tapauksen erityispiireet tulevat huomioon otetuiksi.

Kritiikkiä voidaankin kohdistaa siihen, että nyt käsiteltävässä tapauksessa tahallisuusarviointi perustettiin sekä käräjäoikeudessa että hovioikeudessa vastaajan esitutkintakertomukseen. Näin ollen on kiistanalaista, missä määrin tahallisuusarviointi on voitu tosiasiassa suorittaa asianmukaisesti. Toisaalta tässä yhteydessä syyttävä sormi on osoitettava lainsäätäjään, joka on monin tavoin pyrkinyt sujuvoittamaan rikosoikeuskäytäntöä vähentämällä vastaajien tarvetta saapua oikeuteen. On selvä, että tämän kaltaisella rikosoikeudenkäynnin sujuvoittamisella on vaikutuksensa rikoslainkäyttöön ja rikosoikeudelliseen ratkaisuharkintaan, vaikka rikosprosessin sujuvoittamista voidaan sinänsä pitää tavoiteltavana päämääränä.

Tatu Hyttinen
rikosoikeuden yliopistonlehtori, Itä-Suomen yliopisto

Toimittaja: Jukka Savolainen, Edilex-toimitus (jukka.savolainen@edita.fi)

Lisää muistilistalle

Muuta kansioita

Dokumentti ei ole muistilistallasi. Lisää se valittuun tai uuteen kansioon.

Lisää dokumentti kansioihin tai poista se jo liitetyistä kansioista.

Lisää uusi kansio.

Lisää uusi väliotsikko.