Edilex-palvelut

Kirjaudu sisään

Avoin
Tätä uutista voi jakaa vapaasti. Muistathan mainita lähteen edilex.fi.
Uutinen kuuluu aihealueisiin Kuuluu aihealueisiin Rikos- ja prosessioikeus

12.9.2019 12.00 Hovioikeus pohti hätävarjelun, tapon, törkeän pahoinpitelyn ja törkeän kuolemantuottamuksen rajanvetoa ja tunnusmerkistöjä

Hovioikeus pohti hätävarjelun, tapon, törkeän pahoinpitelyn ja törkeän kuolemantuottamuksen rajanvetoa ja tunnusmerkistöjä

B:n kuoleman oli aiheuttanut useiden päähän kohdistuneiden tylppien iskujen aiheuttama kovakalvonalainen verenvuoto. A:n oli katsottava kohdistaneen B:hen väkivaltaa enemmän kuin hyökkäyksen torjumiseksi oli ollut välttämätöntä. Kysymys ei sen vuoksi ollut sallitusta hätävarjelusta. A:n menettelyä ei voitu myöskään pitää sellaisena hätävarjelun liioitteluna, jonka johdosta A olisi rikoslain 4 luvun 4 §:n 2 momentin nojalla rangaistusvastuusta vapaa. Ottaen huomioon, että B:n kuolema oli kuitenkin seurannut vasta pitkähkön ajan kuluttua siitä, kun iskut olivat tapahtuneet ja vammat syntyneet, hovioikeus katsoi, ettei A ollut voinut pitää B:n kuolemaa menettelynsä varsin todennäköisenä seurauksena. A ei siten ollut tahallisesti aiheuttanut B:n kuolemaa. A oli tehnyt B:lle ruumiillista väkivaltaa ja menettelyllään aiheuttanut B:lle vakavan sairauden tai hengenvaarallisen tilan. Tekoa oli väkivallan laatu ja määrä sekä aiheutuneet seuraukset huomioon pidettävä myös kokonaisuutena arvioiden törkeänä. Sen vuoksi A oli syyllistynyt törkeään pahoinpitelyyn. A:n oli katsottava osoittaneen piittaamatonta suhtautumista mahdollista vakavaakin seurausta kohtaan. A:n huolimattomuus oli sen vuoksi ollut törkeätä ja tekoa oli myös kokonaisuutena arvostellen pidettävä törkeänä. A oli syyllistynyt menettelyllään törkeään kuolemantuottamukseen. (Vailla lainvoimaa 12.9.2019)

Helsingin hovioikeus 12.9.2019

Tuomio 19/138812
Asianumero R 18/2259
Ratkaisu, johon on haettu muutosta
Helsingin käräjäoikeus 27.08.2018 nro 134615
Asia Tappo ym.
Valittajat
Kihlakunnansyyttäjä
Vangittu A
Vastapuolet
Kihlakunnansyyttäjä
Vangittu A
B:n oikeudenomistajat JT ja HT

Hovioikeuden tuomiosta

Hätävarjelusta

Hätävarjelua koskevat säännökset ja oikeusohjeet

Rikoslain 4 luvun 4 §:n 1 momentin mukaan aloitetun tai välittömästi uhkaavan oikeudettoman hyökkäyksen torjumiseksi tarpeellinen puolustusteko on hätävarjeluna sallittu, jollei teko ilmeisesti ylitä sitä, mitä on pidettävä kokonaisuutena arvioiden puolustettavana, kun otetaan huomioon hyökkäyksen laatu ja voimakkuus, puolustautujan ja hyökkääjän henkilö sekä muut olosuhteet. Saman pykälän 2 momentin mukaan, jos puolustuksessa on ylitetty hätävarjelun rajat (hätävarjelun liioittelu), tekijä on kuitenkin rangaistusvastuusta vapaa, jos olosuhteet olivat sellaiset, ettei tekijältä kohtuudella olisi voinut vaatia muunlaista suhtautumista, kun otetaan huomioon hyökkäyksen vaarallisuus ja yllätyksellisyys sekä tilanne muutenkin.

Kuten hallituksen esityksessä HE 44/2002 vp ja siihen viitaten oikeuskäytännössä (KKO 2013:60, kohta 19) on todettu, rikoslain 4 luvun 4 §:n 1 momentin mukaan muutoin rangaistava teko voi olla hätävarjeluna oikeutettu ja jäädä sellaisena rankaisematta. Tällainen tilanne on silloin, kun puolustustekoon ryhdytään aloitetun tai välittömästi uhkaavan oikeudettoman hyökkäyksen torjumiseksi. Lisäksi edellytetään, että puolustusteon tulee olla hyökkäyksen torjumiseksi tarpeellinen, eivätkä käytetyt keinot ole ilmeisessä epäsuhteessa sinänsä hyväksyttävään puolustautumistarkoitukseen. Oikeus hätävarjeluun kestää niin kauan kuin hyökkäys jatkuu tai hyökkääjän käyttäytymisestä voi päätellä, että uusi hyökkäys uhkaa. Säännös asettaa siten sekä ajallisia että voimankäyttöä koskevia rajoituksia, jotka on suhteutettava oikeudettoman hyökkäyksen laatuun ja suojeltavaan etuuteen.

Hätävarjeluoikeus edellyttää, että tekoa voidaan pitää kokonaisuutena arvioiden puolustettavana.

Edellä puheena olleessa hallituksen esityksessä todetuin tavoin voimankäytön puolustettavuutta arvioitaessa on huomioon otettava paitsi suojeltavan edun merkitys ja hyökkäyksen vaarallisuus myös puolustuksessa käytetyn väkivallan ja sen aiheuttamien vahinkojen suuruus. Ruumiilliseen koskemattomuuteen kohdistuvan hyökkäyksen torjumiseksi on lupa käyttää voimakkaampaa väkivaltaa kuin hyökkääjä käyttää ja aiheuttaa hyökkääjälle vakavampia vammoja kuin ne, johon hyökkäys itsessään otaksuttavasti johtaisi. Toisaalta voimakeinojen on oltava hyökkäyksen torjumiseksi tarpeellisia. Väkivaltaa ei saa käyttää enemmälti kuin hyökkäyksen torjumiseksi on välttämätöntä, eikä voimakeinoja myöskään saa käyttää ennen kuin niihin on tarve, eikä sen jälkeen, kun tilanne on jo ohi. (s. 114-116)

Silloinkin, kun hyökkäyksen torjumiseksi on käytetty sallittua ankarampia voimakeinoja taikka voimakeinojen käyttö ei ole noudattanut hätävarjeluoikeuden ajallisia rajoja, teko voi rikoslain 4 luvun 4 §:n 2 momentin edellytysten täyttyessä olla hätävarjelun liioittelua. Hätävarjelun liioittelu voi tulla kysymykseen anteeksiantoperusteena. Tekijä ei tällöin mainitun hallituksen esityksen mukaan osoita rankaisemisen edellyttämää syyllisyyttä (s. 118), mutta anteeksiantoperusteen taustalla vaikuttaneiden seikkojen katsotaan vaikuttaneen tekijän kykyyn ja mahdollisuuksiin valita sallitun ja kielletyn käyttäytymisen välillä (KKO 2013:60, kohta 24).

Arvioitaessa sitä, voidaanko hätävarjelussa käytettyjä voimakeinoja pitää liiallisina, huomiota on kiinnitettävä ensinnäkin hyökkäyksen vaarallisuuteen ja tilanteen yllätyksellisyyteen. Niitä on lähtökohtaisesti arvioitava puolustusteon tekijän kannalta. Mitä yllätyksellisempi ja vaarallisempi tilanne on ja mitä lyhyempi harkinta-aika on, sitä ymmärrettävämpiä ja anteeksiannettavampia ovat virhearvioinnit. Kysymys ei kuitenkaan ole yksinomaan subjektiivisesta arvioinnista. Pelkästään se, että tekijän on vaikea hillitä itseään ja tekemisiään, ei yksin oikeuta vastuuvapauteen. Ymmärrettäviä ja anteeksiannettavia ovat ensi sijassa voimakeinot, joita ovat edeltäneet toimintatavan valinnassa esimerkiksi pelosta, kauhusta ja hämmennyksestä aiheutuneet vaikeudet. (HE 44/2002 vp s. 117-118)

Ovatko A:n B:hen kohdistamat teot olleet hätävarjelua tai sellaista hätävarjelun liioittelua, jonka perusteella hän voisi vapautua rangaistusvastuusta

Esitetyn selvityksen mukaan B on tarttunut A:ta kaulasta melko pian sen jälkeen, kun A oli mennyt selvittämään  hänen avovaimonsa N:n ja B:n välillä tapahtunutta. Ottaen huomioon, että tarttuminen esitetyn selvityksen perusteella on tapahtunut tilanteessa, jossa A on ainoastaan pyrkinyt saamaan vastauksen siihen, mitä N:n ja B:n välillä oli tapahtunut ja että A:ta on samalla potkaistu oikealle puolelle lonkkaan, tilanne on ollut A:n kannalta yllättävä. Tilanteen yllätyksellisyyttä on lisännyt se, ettei A:lla tapahtuma-aikaan ole käsityksensä mukaan ollut selvittämättömiä erimielisyyksiä B:n kanssa. Kaulasta tarttuminen on tosin tapahtunut yhdellä kädellä B:n pidellessä samanaikaisesti tölkkiä toisessa kädessä.

B on kuitenkin esitetyn selvityksen mukaan ollut selvästi A:ta suurikokoisempi henkilö ja A on kokenut, ettei hänen henkensä ollut kulkenut. Sen vuoksi A:lla on ollut perusteltu aihe uskoa ainakin terveytensä olevan vakavassa vaarassa ja puolustautua oikeudetonta hyökkäystä vastaan sanotussa tilanteessa.

Jotta puolustautumista oikeudetonta hyökkäystä vastaan voitaisiin pitää hätävarjeluna, A:lta on voitu kuitenkin edellyttää, että hän toimii tavalla, joka aiheuttaa hyökkääjälle lievimmät mahdolliset henkilövahingot. B:n vammat ovat olleet vakavia. Esitetystä selvityksestä ei voida päätellä, missä vaiheessa mikäkin vamma on syntynyt. Esitetty selvitys ei kuitenkaan osoita, että painista asunnolla olisi aiheutunut ainakaan merkittäviä vammoja. Sen vuoksi pääasiallisen osan vammoista on täytynyt, lukuun ottamatta mahdollisesti toisessa vaiheessa ulkona tapahtuneen kaatumisen yhteydessä tullutta yhden tylpän iskun aiheuttamaa vammaa, syntyä ensimmäisessä vaiheessa ulkona. Vaikka A:lla tuolloin on ollut oikeus lyödä B:tä, jotta tämän ote A:n kaulasta irtoaisi, A:lla ei kuitenkaan ole ollut oikeutta kohdistaa B:hen sellaista määrää lyöntejä kuin esitetty selvitys osoittaa. A:lla ei myöskään ole ollut oikeutta kohdistaa B:hen niin kovia lyöntejä kuin esitetty selvitys osoittaa. Ottaen huomioon, että B on ollut vahvassa humalatilassa, A:n on täytynyt ymmärtää, että näin menetellessään hän aiheuttaa B:lle sellaisia vammoja, jotka lisäävät riskiä B:n menehtymisestä.

A:n on siten katsottava kohdistaneen B:hen väkivaltaa enemmän kuin hyökkäyksen torjumiseksi on ollut välttämätöntä. Kysymys ei sen vuoksi ole ollut sallitusta hätävarjelusta.

Kuten edellä on todettu, tilanne on ollut A:n kannalta yllätyksellinen. Tällaisessa tilanteessa mahdollisuus harkita toimien seurauksia on usein lyhyt. A on edellä todetuin tavoin subjektiivisesti kokenut ainakin terveytensä olevan vaarassa. A:n vammat eivät kuitenkaan ole olleet erityisen vakavia. Vaikka B:n on tarttunut A:ta yhdellä kädellä kaulasta, A:n on ennen käräjäoikeuden tuomiossa kuvattua ”lätkätappelua” täytynyt päästä irti B:n otteesta. Esitetyn selvityksen perusteella ja ottaen huomioon B:n vahva humalatila mikään ei ole siinä vaiheessa estänyt A:ta poistumasta paikalta omaan asuntoonsa. Mainituilla perusteilla A:n menettelyä ei voida pitää sellaisena hätävarjelun liioitteluna, jonka johdosta A olisi rikoslain 4 luvun 4 §:n 2 momentin nojalla rangaistusvastuusta vapaa.

Ensisijainen syyte taposta

Rikoslain 21 luvun 1 §:n mukaan joka tappaa toisen, on tuomittava taposta. Kysymyksessä on tahallisuutta edellyttävä teko.

Rikoslain 3 luvun 6 §:n mukaan tekijä on aiheuttanut tunnusmerkistön mukaisen seurauksen tahallaan muun muassa silloin, jos hän on pitänyt seurauksen aiheutumista varsin todennäköisenä.

Säännöksessä tarkoitettu niin sanottu todennäköisyystahallisuus edellyttää sitä, että tekijä pitää seurauksen aiheutumista varsin todennäköisenä.

Tahallisuusarvion pohjana on tekijän tietoisuus tekonsa seurauksista. Seurauksen aiheutumisen todennäköisyyttä on arvioitava tekijän subjektiivisista lähtökohdista käsin eli on arvioitava sitä, kuinka todennäköiseksi hän mieltää tekonsa seurauksen.

Kyseisen säännöksen esitöissä on viitattu korkeimman oikeuden oikeuskäytännössä jo ennestään vakiintuneeseen tulkintaan ja selitetty ilmaisua ”pitänyt seurauksen aiheutumista varsin todennäköisenä” siten, että kyse on sellaisesta todennäköisyydestä, jossa tekijä teon hetkellä pitää seurauksen syntymistä todennäköisempänä kuin sen syntymättä jäämistä.

Todennäköisyyden käsitteellä ei kuitenkaan ole esitöiden mukaan tarkoitettu tilastomatemaattisia laskelmia vaan arkista, tekohetkellä tekijän näkökulmasta tehtävää arvioita siitä, kuinka uskottavana tekijä pitää tunnusmerkistön täyttymistä. (HE 44/2002 vp s. 84 ja 87) Käytännön ratkaisutilanteissa todennäköisyystahallisuuden täyttymistä arvioidaan yleensä tarkastelemalla niitä seikkoja, joiden pohjalta tekijä on teon aikana voinut arvioida tekonsa seurauksia (KKO 2012:98, kohta 8).

B:n kuolema on aiheutunut useiden päähän kohdistuneiden tylppien iskujen aiheuttaman verenvuodon seurauksena. Kuolemansyylausunnon mukaan B:n päässä kasvojen alueella on ollut vähintään kuusi erillisen iskun aiheuttamaa vammaa. Kaikki pään alueelle kohdistuneet iskut ovat voineet osaltaan olla aiheuttamassa kovakalvonalaista verenvuotoa.

A on kohdistanut aiemmin puheena ollutta väkivaltaa B:n pään alueelle. Kuolemansyylausunnon mukaan vammat sopivat vammamekanisminsa puolesta sanotun väkivallan aiheuttamiksi.

Vammoja ei voida pitää ennalta arvaamattomina. Esitetyn selvityksen mukaan B on kuitenkin sisällä asunnossa paininut A:n kanssa sekä toisessa vaiheessa ulkona tapahtuneeseen kaatumiseensa asti keskustellut A:n kanssa ja vielä kaatumisensakin jälkeen ”kuorsannut” maassa. ”Kuorsaaminen” maassa on saattanut viitata siihen, että B on ollut lukuisien päähän saamiensa iskujen ja niistä aiheutuneiden vammojen vuoksi tajuton tai että hänen tajunnan tasonsa on ainakin alentunut. Tällaista käsitystä tukee A:n oma kuvaus siitä, miten B:n on toisessa vaiheessa ulkona kaatunut ”suorilta jaloilta”. Ottaen huomioon, että B:n kuolema on kuitenkin seurannut vasta pitkähkön ajan kuluttua siitä, kun iskut olivat tapahtuneet ja vammat syntyneet, hovioikeus katsoo, kuten käräjäoikeus, ettei A ole voinut pitää B:n kuolemaa menettelynsä varsin todennäköisenä seurauksena. A ei siten ole tahallisesti aiheuttanut B:n kuolemaa.

Toissijainen syyte törkeästä pahoinpitelystä

Rikoslain 21 luvun 5 §:n mukaan joka tekee toiselle ruumiillista väkivaltaa on tuomittava pahoinpitelystä.

Saman luvun 6 §:n 1 momentin 1 kohdan mukaan jos pahoinpitelyssä aiheutetaan toiselle vaikea ruumiinvamma, vakava sairaus tai hengenvaarallinen tila ja rikos on myös kokonaisuutena arvostellen törkeä, rikoksentekijä on tuomittava törkeästä pahoinpitelystä.

A on aiemmin todetuin tavoin tehnyt B:lle ruumiillista väkivaltaa ja menettelyllään aiheuttanut B:lle vakavan sairauden tai hengenvaarallisen tilan. Tekoa on väkivallan laatu ja määrä sekä aiheutuneet seuraukset huomioon pidettävä myös kokonaisuutena arvioiden törkeänä. Sen vuoksi A on syyllistynyt törkeään pahoinpitelyyn.

Toissijainen syyte törkeästä kuolemantuottamuksesta

- - -

Rikoslain 21 luvun 9 §:ää koskevissa esitöissä on todettu muun ohessa, että törkeä tuottamus sijoittuu tahallisuuden ja perustasoisen tuottamuksen väliin. Törkeällä huolimattomuudella on pyritty kuvaamaan suhtautumista, johon vaikuttavat menettelyn vaarallisuus, seurauksen huomattava todennäköisyys ja tekijän tietoisuus edellä mainituista seikoista. Harkittaessa, onko huolimattomuutta pidettävä törkeänä ja kuolemantuottamusta myös kokonaisuudessaan törkeänä, huomiota on kiinnitettävä ainakin riskin eli kuolemanvaaran suuruuteen, tekijän tietoisuuteen riskin käsillä olosta, siihen missä määrin tekijän käyttäytyminen poikkeaa tilanteen edellyttämästä huolellisesta menettelystä eli missä määrin tekijä rikkoo huolellisuusvelvoitettaan sekä tekijän mahdollisuuteen noudattaa huolellisuusvelvollisuuden vaatimuksia. (HE 94/1993 vp s. 98)

Rikoslain 3 luvun 7 §:n 2 momentin esitöiden mukaan törkeysarvostelun ratkaiseva kriteeri ei ole se, onko riskinotto tietoista. Mitä tärkeämmän huolellisuusvelvoitteen rikkomisesta on kysymys ja mitä olennaisemmalla tavalla velvoitetta rikotaan, sitä useammin voidaan katsoa, että riskinotto on ollut tietoista ja epätavanomaista. Teon huolimattomuus voi olla törkeää, jos rikottu huolellisuusvelvoite on merkittävä. Vaarannettujen etujen tärkeys viittaa uhattujen tai loukattujen oikeushyvien painoarvoon. Mitä vakavampi mahdollinen tai toteutunut vahinkoseuraus on, sitä lähempänä ollaan törkeää huolimattomuutta. Loukkauksen todennäköisyys teon hetkellä vaikuttaa samalla tavalla. Mitä todennäköisempi vahinkoseuraus oli teon hetkellä, sitä useammin huolimattomuus on törkeää. Todennäköisyys on tässäkin tapauksessa arvioitava sen tiedon perusteella, joka tekijällä oli ja joka huolellisella tarkkailijalla olisi ollut teon hetkellä. Muita tekoon liittyviä ja arviossa huomioon otettavia olosuhteita ovat muun muassa tekijän tosiasialliset mahdollisuudet suurempiin varotoimenpiteisiin. (HE 44/2002 vp s. 97-98)

Kuten edellä on todettu, kuoleman on aiheuttanut useiden päähän kohdistuneiden tylppien iskujen aiheuttama kovakalvonalainen verenvuoto. Esitetyn selvityksen perusteella kovakalvonalaista verenvuotoa on voinut syntyä paitsi A:n B:hen kohdistaman väkivallan seurauksena ensimmäisessä vaiheessa ulkona myös B:n kaatuessa suorilta jaloilta selälleen toisessa vaiheessa ulkona. Esitetystä selvityksestä ei kuitenkaan voida tehdä sellaista johtopäätöstä, että B:n kuolema olisi ollut seurausta yksinomaan hänen kaatumisestaan suorilta jaloilta selälleen toisessa vaiheessa ulkona. On pikemminkin todennäköistä, että B on saanut aivovamman A:n tähän kohdistaman väkivallan seurauksena jo ensimmäisessä vaiheessa ja että tämä aivovamma on johtanut kaatumiseen ja nämä yhdessä ovat johtaneet B:n kuolemaan. Kuolemaan myötävaikuttaneena tekijänä on esitetyn selvityksen mukaan ollut myös B:n alkoholin nauttineisuus sekä kasvojen ruhjehaavoista aiheutunut verenvuoto hengitysteihin.

A:n on täytynyt kohdistaessaan vahvassa humalatilassa olleeseen B:hen aiemmin kuvattua voimakasta väkivaltaa tiedostaa, että hänen menettelystään voi seurata B:n kuolema. Tällaista käsitystä tukee se, että B oli A:n omien havaintojenkin mukaan näyttänyt pahalta, kun tämä oli A:n voimakkaan nykäisyn seurauksena maannut maassa. Ottaen huomioon, että B:n menettely ei ole edellyttänyt sanotunlaista voimakeinojen käyttöä, A on olennaisesti toiminut huolellisuusvelvoitteensa vastaisesti.

B:n kuolemaa voidaan todettuun menettelyyn nähden pitää jossakin määrin poikkeuksellisen vakavana seurauksena. Aiemmin todetuin tavoin se ei kuitenkaan ole ollut ennalta arvaamatonta. Kerrotuissa olosuhteissa A:n on katsottava osoittaneen piittaamatonta suhtautumista mahdollista vakavaakin seurausta kohtaan. A:n huolimattomuus on sen vuoksi ollut törkeätä ja tekoa on myös kokonaisuutena arvostellen pidettävä törkeänä. A on syyllistynyt menettelyllään törkeään kuolemantuottamukseen.

Rangaistuksen määrääminen

Rikoslain 6 luvun 3 §:n 1 momentin mukaan rangaistusta määrättäessä on otettava huomioon kaikki lain mukaan rangaistuksen määrään ja lajiin vaikuttavat perusteet sekä rangaistuskäytännön yhtenäisyys. Saman luvun 4 §:n mukaan rangaistus on mitattava niin, että se on oikeudenmukaisessa suhteessa rikoksen vahingollisuuteen ja vaarallisuuteen, teon vaikuttimiin sekä rikoksesta ilmenevään muuhun tekijän syyllisyyteen.

Kuten korkein oikeus on todennut, rangaistuskäytännön yhtenäisyyteen pyrittäessä olennaista on verrata kysymyksessä olevaa tekoa muihin samankaltaisiin tekoihin ja ottaa huomioon niissä mitatut rangaistukset. Tällöin moitittavuutta on arvioitava teon ominaispiirteiden perusteella. (KKO 2019:29, kohta 11 ja KKO 2014:91, kohta 7).

Korkein oikeus on ratkaisussaan KKO 2019:29 tarkastellut ratkaisuja, joissa yhtenäinen rangaistus on määrätty tahallisesta pahoinpitelyrikoksesta ja siihen liittyvästä kuolemantuottamuksesta. Mikään tapauksista ei ole sellainen, että se tekotapansa, teko-olosuhteidensa ja syyksilukemisena vuoksi olisi suoraan rinnastettavissa nyt puheena olevaan ratkaisuun. Ominaispiirteiltään lähinnä on korkeimman oikeuden ratkaisuun KKO 2012:98, jossa rikoksentekijä tuomittiin törkeästä pahoinpitelystä ja törkeästä kuolemantuottamuksesta 4 vuoden vankeusrangaistukseen, kun hän oli tehnyt ruumiillista väkivaltaa uhrille lyömällä tätä noin 20 kertaa voimakkaasti ylävartaloon ja pään seudulle. Uhri oli myöhemmin samana päivänä kuollut. Ominaispiirteiltään selvästi kauempana on korkeimman oikeuden ratkaisu KKO 1979 II 141, jossa rikoksentekijä tuomittiin 10 kuukauden vankeusrangaistukseen pahoinpitelystä ja kuolemantuottamuksesta, kun hän oli lyönyt uhria kerran nyrkillä seurauksella, että tämä oli pahoinvointia tuntien kaatunut maahan.

Hovioikeus on edellä todennut, että tekoon ei sovellu hätävarjeluun tai sen liioitteluun perustuva vastuuvapaus. Hovioikeus katsoo, että teon ei myöskään voida katsoa tapahtuneen sellaisissa rikoslain 6 luvun 8 §:n 1 momentin 4 kohdassa tarkoitetuissa olosuhteissa, jotka läheisesti muistuttavat vastuuvapausperusteiden soveltamiseen johtaneita olosuhteita ja jotka pitäisi sanotun luvun 8 §:n 2 ja 4 momentissa tarkoitetulla tavalla ottaa huomioon rangaistusvastuuta lieventävinä.

Kuten ratkaisussa KKO 2012:98 A on syyllistynyt törkeään pahoinpitelyyn. Sanottu teko muodostaa perustan rangaistuksen määräämiselle. Rangaistusta mitattaessa huomioon on otettava se, että A:n käyttämä väkivalta on ollut voimakasta, eikä se ole rajoittunut kuten ratkaisussa KKO 1979 II 141 yhteen ainoaan nyrkin iskuun. Sen vuoksi A:n menettelyyn on liittynyt sanotusta ratkaisusta poiketen ratkaisussa KKO 2012:98 todettu merkittävä uhrin kuoleman riski. Edelleen rangaistusta mitattaessa on otettava huomioon se, että B:n kuolema ei ole seurannut, kuten ratkaisussa KKO 1979 II 141, uhrin henkilöön liittyvästä tekijälle tuntemattomasta seikasta. Kuolema on seurannut sellaisista seikoista, jotka A:n huolellisesti toimiessaan olisi pitänyt ottaa huomioon. Toisaalta A:n syyllisyyttä alentaa jossakin määrin se, että B on aloittanut väkivallan ja että A on selvästi tuntenut huolta aiheuttamistaan B:n vammoista. Mainituilla perusteilla hovioikeus katsoo, että oikeudenmukaisessa suhteessa A:n rikosten vahingollisuuteen ja vaarallisuuteen sekä niistä ilmenevään A:n syyllisyyteen on 3 vuoden 2 kuukauden mittainen vankeusrangaistus. [KO: 3 vuotta 8 kuukautta]

  • Valitusosoituksessa tarkoitettu määräaika valitusluvan pyytämiseen ja valituksen tekemiseen päättyy 11.11.2019.

Toimittaja: Jukka Savolainen, Edilex-toimitus (jukka.savolainen@edita.fi)

Lisää muistilistalle

Muuta kansioita

Dokumentti ei ole muistilistallasi. Lisää se valittuun tai uuteen kansioon.

Lisää dokumentti kansioihin tai poista se jo liitetyistä kansioista.

Lisää uusi kansio.

Lisää uusi väliotsikko.