Edilex-palvelut

Kirjaudu sisään

Avoin
Tätä uutista voi jakaa vapaasti. Muistathan mainita lähteen edilex.fi.
Uutinen kuuluu aihealueisiin Kuuluu aihealueisiin Siviilioikeus, Työ- ja sosiaalioikeus, Julkisoikeus

6.9.2019 11.30 Vierashuoneessa professori Juha Lavapuro: Alkoholipuhallutuksesta kieltäytymisen merkityksestä työsuhteessa – valtiosääntöoikeudellinen arvio

Vierashuoneessa professori Juha Lavapuro: Alkoholipuhallutuksesta kieltäytymisen merkityksestä työsuhteessa – valtiosääntöoikeudellinen arvio

Työtuomioistuin ratkaisi hiljattain oikeudellisesti merkittävän kysymyksen työntekijän oikeudesta yksityiselämän ja henkilötietojen suojaan sekä henkilökohtaiseen koskemattomuuteen (TT 2019:80). Kysymys oli erityisesti siitä, voitiinko henkilön kieltäytymiselle pistokokeenomaisesta alkoholitestauksesta antaa irtisanomistilanteessa merkitystä. Keskityn tarkastelemaan tapausta perustuslain näkökulmasta ja siis valtiosääntöoikeudelliselta kannalta.

Taustatiedot

Työtuomioistuin ratkaisi hiljattain oikeudellisesti merkittävän kysymyksen työntekijän oikeudesta yksityiselämän ja henkilötietojen suojaan sekä henkilökohtaiseen koskemattomuuteen (ks. TT 2019:80). Kysymys oli erityisesti siitä, voitiinko henkilön kieltäytymiselle pistokokeenomaisesta alkoholitestauksesta antaa irtisanomistilanteessa merkitystä. Irtisanottava henkilö oli laivayhtiön palveluksessa oleva järjestyksenvalvoja. Irtisanomisperusteiksi oli ilmoitettu sopimusrikkomus (alkoholipuhallutustestaukseen osallistumatta jättäminen), laivaturvallisuuden vaarantaminen ja työvelvoitteen laiminlyönti (laiminlyönnit palokierroksilla sekä asiaton ja toistuva oleskelu hytissä työaikana). Pistokokeenomaisista alkoholipuhallutuksista oli maininta alan työehtosopimuksessa. Sen sijaan laissa ei ollut säädetty työnantajan oikeudesta tehdä työntekijälle puhalluskoetta.

Ratkaisu syntyi äänestyksen jälkeen. Työtuomioistuimen niukin mahdollinen enemmistö (pj + 2 jäsentä) katsoi puheenjohtajan äänen ratkaistessa, että kieltäytymiselle puhallutuksesta ei voida antaa merkitystä työsuhteen päättämisen edellytyksiä koskevassa harkinnassa, koska työnantajan oikeudesta järjestää puhallutuksia ei ollut säädetty laissa. Vähemmistö taas arvioi asiaa toisin. Se katsoi, että työntekijän kieltäytyminen työehtosopimuksessa sovitusta alkoholipuhallutuksesta on työntekijän velvollisuuksien rikkomus, mille voitiin antaa merkitystä arvioitaessa työntekijän työsopimuksen päättämistä.

Työoikeuden täysinpalvellut professori Seppo Koskinen on jo kommentoinut tapausta Edilexissä. Kommentissaan Koskinen keskittyy pistokoeluonteisesta alkoholipuhallutuksesta kieltäytymisen oikeudellisen merkityksen arviointiin. Koskisen tarkastelukulma painottaa työoikeudellisia kysymyksiä, mitä hän täydentää EU:n tietosuoja-asetukseen perustuvilla näkökohdilla.

Keskityn tarkastelemaan tapausta perustuslain näkökulmasta ja siis valtiosääntöoikeudelliselta kannalta. Totean tältä osin heti aluksi, että pidän enemmistön kantaa aivan oikeana. Näin ollessa tämän kommentin kriittinen kärki ja samalla sen fokus on suunnattu vähemmistön perusteluihin. Niihin nimittäin sisältyy eräitä varsin vakaviakin väärinkäsityksiä, joiden ei soisi toistuvan vastaisessa oikeuskäytännössä.

Tapauksen valtiosääntöoikeudellinen merkitys

Mistä tapauksessa siis oli perustuslain kannalta kysymys? Kuten jo työtuomioistuimen enemmistön kannalta keskeisessä ja yksityisyyden suojaa työelämässä koskeneessa lausunnossa PeVL 10/2004 vp todetaan, ”työnantajan oikeudesta suorittaa työntekijälle puhalluskoe tulee säätää riittävän täsmällisesti lailla, joka täyttää myös muut perusoikeuksien rajoittamisen yleiset edellytykset”. Perustuslakivaliokunnan käytännössä velvollisuutta suorittaa puhalluskoe onkin vakiintuneesti arvioitu puuttumisena perustuslain 7 §:n 3 momentissa turvattuun henkilökohtaisen koskemattomuuteen. (ks. PeVL 4/2013 vp, PeVL 30/2010 vp, PeVL 20/2005 vp). Lisäksi päihdetestejä ja muuta henkilön terveydentilaan liittyvien tietojen selvittämistä on arvioitu myös perustuslain 10 §:n 1 momentissa tarkoitetun yksityiselämän suojan rajoituksena samoin kuin puuttumisena henkilön itsemääräämisoikeuteen. (PeVL 38/2013 vp, ks. myös PeVL 10/2004 vp ja siinä mainittu käytäntö). Tämä perustuslakivaliokunnan tulkintakäytäntö on hyvin vakiintunutta.

Perustuslain 7 §:n 3 momentin mukaan henkilökohtaiseen koskemattomuuteen ei saa puuttua mielivaltaisesti eikä ilman laissa säädettyä perustetta. Vaatimus henkilökohtaiseen koskemattomuuteen puuttumisen lain tasoisesta sääntelystä seuraa siis jo suoraan perustuslain kirjaimesta. Samaan lopputulokseen päädyttäisiin kuitenkin ilman tällaista nimenomaista säännöstä. Kun kysymys on perusoikeuksien rajoittamisesta, tulee rajoituksen aina täyttää perusoikeuksien yleiset rajoitusedellytykset. Ei siis riitä, että rajoituksella voidaan osoittaa olevan hyväksyttävä päämäärä kuten työtuomioistuimen vähemmistöön jääneet jäsenet näyttäisivät olettavan, vaan rajoituksesta tulee lisäksi säätää lailla täsmällisesti ja tarkkarajaisesti. Myös kaikkien muiden rajoitusedellytysten tulee täyttyä. (ks. niistä PeVM 25/1994 vp ja Veli-Pekka Viljanen: Perusoikeuksien rajoitusedellytykset. Vantaa 2001.) Jos rajoitusedellytykset eivät täyty, on perusoikeuden rajoittaminen vastoin perustuslakia.

Vähemmistön perustelujen ongelmat

Valtiosääntöoikeudelliselta kannalta työtuomioistuimen vähemmistö näyttää tehneen ainakin kolme virhepäätelmää.

Ensinnäkin vähemmistö vaikuttaisi olettaneen, että perustuslakivaliokunnan kanta siitä, että puhallutuksesta tulee säätää laissa, olisi ollut luonteeltaan jonkinlainen lainsäätäjälle osoitettu toimeksianto ryhtyä perusoikeuksien rajoittamista tarkoittaviin lainsäädäntötoimiin. Tästä ei luonnollisestikaan ole perustuslakivaliokunnan lausunnossa ollut lainkaan kysymys. Päinvastoin, valiokunta on ainoastaan toistanut sen perusoikeuksien yleisten oppien kannalta ilmeisen vaatimuksen, että jos työnantajalle halutaan antaa oikeus suorittaa työntekijöillä alkoholipuhallutuksia, tästä tulee säätää täsmällisesti ja tarkkarajaisesti lailla, joka täyttää muutkin perusoikeuksien rajoitusedellytykset.

Toiseksi vähemmistö vaikuttaa ajattelevan, että perustuslakivaliokunnan kanta on siinä määrin ikääntynyt, ettei sitä tule enää noudattaa. Perustuslain tulkinnat saattavat tietenkin muuttua ajan kuluessa ja näin on suomalaisissakin valtiosääntökäytännöissä tapahtunut. Perustuslaki on ihmisoikeussopimusten tapaan ”elävä asiakirja”, jota tulee tulkita kulloistenkin yhteiskunnallisten olosuhteiden valossa. Tässä tapauksessa tulkinnallista muutosta ei kuitenkaan ole tapahtunut. Perustuslakivaliokunta on systemaattisesti pitänyt päihdetestausta puuttumisena henkilökohtaiseen koskemattomuuteen, yksityiselämän ja henkilötietojen suojaan sekä henkilön itsemääräämisoikeuteen. Tuorein tätä asiaa koskeva lausuntoasia on vuodelta 2013 (ks. PeVL 38/2013 vp, s. 4). Perusoikeusrajoituksiin liittyvä lailla säätämisen vaatimus puolestaan pohjautuu siinä määrin kiinteästi oikeusvaltioajattelun keskeisiin perusajatuksiin yksityisautonomian alueelle puuttuvien normien antamisesta lailla, ettei kyseiseen vaatimukseen edes ole ajateltavissa tulkinnallisia muutoksia – niin kauan kuin elämme oikeusvaltiossa.

On tietenkin selvää, että perustuslaintulkinta tulee sitoa viimeaikaisimpaan tulkintakäytäntöön. Tätä vähemmistöön jääneet eivät kuitenkaan edes yrittäneet tehdä. Eivätkä he olisi siinä onnistunutkaan, koska tulkintakäytännössä ei ole tapahtunut sellaista muutosta, joka antaisi aiheen arvioida perustuslakivaliokunnan vuoden 2004 lausuntoa toisin. Vähemmistöön kuuluneet työtuomioistuimen jäsenet näyttävätkin olettaneen, että perustuslakia koskevat tulkinnat vanhentuvat ikään kuin itsestään, kun riittävän monta päivää (tässä tapauksessa n. 15 vuotta) on kulunut.  Oletus on kummallinen eikä vastaa alkuunkaan perusoikeuksia ja ihmisoikeuksia koskevia tulkintakäytäntöjä. Selvää myös on, ettei perustuslakivaliokunta voi omasta aloitteestaan ottaa asioita käsiteltäväkseen. Kuten perustuslain 74 §:ssä todetaan, perustuslakivaliokunta antaa lausuntonsa sen käsittelyyn tulevien lakiehdotusten ja muiden asioiden perustuslainmukaisuudesta sekä suhteesta kansainvälisiin ihmisoikeussopimuksiin. Se mistä asiaryhmästä valiokunta kulloinkin lausuu, on täysin sidottu siihen, mitä eduskunnan täysistunto tai muut valiokunnat päättävät lähettää sen arvioitavaksi.

Kolmas ongelma vähemmistön äänestyslausumassa liittyy väärinkäsityksiin perusoikeuksien yleisen rajoitustestin eri osatekijöiden oikeudellisesta merkityksestä. Vähemmistö kiinnittää huomiota varsinkin siihen, että perustuslakivaliokunta arvioi asiaa ainoastaan suhteessa perustuslain 7 §:ssä turvattuun henkilökohtaiseen koskemattomuuteen ja sivuuttaa siten samalla muun muassa työnantajan omaisuuden suojaan (PL 15 §) sekä julkisen vallan velvoitteeseen huolehtia työvoiman suojelusta (PL 18 §) liittyvät näkökohdat.

Keskeinen osa rajoitusedellytysten testiä on kuitenkin vaatimus siitä, että niiden tulee kaikkien täyttyä. Ja kääntäen, jos yksikin rajoitusedellytys jää täyttymättä, on perusoikeuksien rajoittaminen vastoin perustuslakia. Sille, että perustuslakivaliokunta tarkasteli asiaa ainoastaan perustuslain 7 §:n valossa onkin yksinkertainen selitys: perustuslakivaliokunnan käsittelemässä lakiehdotuksessa ei ollut säännöksiä työantajan oikeudesta puhalluttaa työntekijöitä. Tällainen rajoitus karahti toisin sanoen jo perusoikeuksien yleisen rajoitustestin ensimmäiseen kiveen: se ei täyttänyt lailla säätämisen vaatimusta.  Tämän puutteen vuoksi perustuslakivaliokunnan ei ollut aihetta arvioida enää erikseen, täyttyivätkö kenties rajoitustestin muut osat. Jos lakiehdotuksessa sitä vastoin olisi säädetty erikseen työnantajan oikeudesta puhalluttaa työntekijöitään, olisi asian valtiosääntöoikeudellisessa arvioinnissa epäilemättä kiinnitetty huomiota juuri vähemmistön esille nostamiin seikkoihin, jotka olisivat perustelleet rajoituksen hyväksyttävyyttä ja kenties sen oikeasuhtaisuuttakin.

Lailla säätämisen vaatimukseen liittyy sinänsä kysymys siitä, missä määrin työnantajan ja työntekijän välisiä suhteita voidaan säännellä työehtosopimuksin. Tähän kysymykseen perustuslakivaliokunta otti viimeksi kantaa käsitellessään hallituksen esitystä työaikalaiksi ja eräiksi siihen liittyviksi laeiksi (PeVL 77/2018 vp). Kyseisessä lausunnossa perustuslakivaliokunta viittaa työsopimuslakia säädettäessä vuonna 2000 antamaansa lausuntoon PeVL 41/2000 vp. Valiokunta katsoi tuolloin, että perustuslain 80 §:ssä tarkoitettu yksilön oikeuksien ja velvollisuuksien perusteisiin kuuluvien asioiden järjestäminen työehtosopimuksilla pohjautuu työmarkkinaosapuolten sopimusvapauteen, joka nojautuu perustuslain 13 §:n 2 momentissa turvattuun ammatilliseen yhdistymisvapauteen ja joka työnantajan osalta lisäksi nauttii tietyssä laajuudessa perustuslain 15 §:ssä turvattua suojaa. Työehtosopimuksilla voidaan siten säännellä osin asioita, joissa on kysymys sellaisesta yksilön oikeuksien ja velvollisuuksien perusteiden sääntelystä, joka perustuslain 80 §:n mukaan kuuluu muutoin lain alaan.

On kuitenkin syytä korostaa, että perusoikeuksien rajoittamiseen liittyvä lailla säätämisen vaatimus on tiukempi kuin perustuslain 80 §:n yleinen vaatimus yksilön oikeuksien ja velvollisuuksien perusteiden sääntelemisestä lailla. Tämä johtuu jo siitä, että perustuslain 80 § kattaa muutkin kuin perusoikeuden tyyppiset yksilön oikeudet.  Perusoikeuksien rajoittamisen on sitä vastoin täytettävä lailla säätämisen vaatimus myös silloin, kun se tapahtuu työsuhteessa. Tämä käy harvinaisen selvästi ilmi paitsi aivan viimeaikaisesta perustuslakivaliokunnan tulkintakäytännöstä (ks. esim. työsopimuslain 7 luvun 2 §:n ja työttömyysturvalain 2 a luvun 1 §:n muuttamista koskenut PeVL 47/2018 vp) myös työtuomioistuimen enemmistön ratkaisun taustalla aivan oikein olleesta perustuslakivaliokunnan lausunnosta, joka koski lakia yksityisyyden suojasta työelämässä (ks. PeVL 10/2004 vp).  Tätä lähtökohtaa ei myöskään EU:n tietosuoja-asetus ole muuttanut (ks PeVL 14/2018 vp, s. 8).

Perus- ja ihmisoikeudet ovat vakiinnuttaneet asemansa suomalaisten tuomioistuinten ratkaisukäytännössä jo vuosia sitten. Tuomioistuinten argumentaatio tällä alueella on jo varsin kehittynyttä. (ks. esim. KKO 2012:11), mikä osaltaan on ollut seurausta tulkintakäytännön kertymisestä ja systemaattisesta tuomarikoulutuksesta. Työtuomioistuimen enemmistön kanta perusteluineen edustaa osaltaan tätä suomalaisen oikeuskäytännön nykytodellisuutta. Outoa oikeastaan on vain se, että ratkaisu syntyi niin pienellä enemmistöllä ja että vähemmistö erehtyi aivan perusasioissa. Tuomarikoulutukselle näyttää siten edelleen olevan tarvetta.

Juha Lavapuro
Julkisoikeuden professori

Lue myös

Toimittaja: Jani Surakka, Edilex-toimitus (jani.surakka@edita.fi)

Lisää muistilistalle

Muuta kansioita

Dokumentti ei ole muistilistallasi. Lisää se valittuun tai uuteen kansioon.

Lisää dokumentti kansioihin tai poista se jo liitetyistä kansioista.

Lisää uusi kansio.

Lisää uusi väliotsikko.