Edilex-palvelut

Kirjaudu sisään

Avoin
Tätä uutista voi jakaa vapaasti. Muistathan mainita lähteen edilex.fi.
Uutinen kuuluu aihealueisiin Kuuluu aihealueisiin Yritystoiminta, Julkisoikeus

10.12.2018 11.47 Vierashuoneessa väitöskirjatutkija, OTM Juho Saloranta: Suomeen halutaan yritysvastuulakia – mutta millainen toimivan lain tulisi olla?

Vierashuoneessa väitöskirjatutkija, OTM Juho Saloranta: Suomeen halutaan yritysvastuulakia – mutta millainen toimivan lain tulisi olla?

Syyskuussa suomalaiset yritykset, kansalaisjärjestöt sekä ammattiliitot lanseerasivat kampanjan ”Suomi yritysvastuun ykkösketjuun” vaatien, että yritysten tulee kunnioittaa ihmisoikeuksia toiminnassaan. Itse ”ykkösketjulla” viitataan muutamien länsieurooppalaisten valtioiden viimeaikaisiin yritysvastuuta koskeviin lakeihin. Yritysvastuun suhteen nämä lait ovat nostaneet ihmisoikeuksien kunnioittamisen oleelliseksi osaksi yrityksen strategiaa, operaatioita ja tuotantoketjua. Globaalin talouden konteksti huomioiden tie tähän on kuitenkin vielä pitkä ja haasteellinen. Minkälaisia haasteita suomalaisella yritysvastuulailla sitten on ja miten laista saataisiin toimiva?

”Paradoksaalisinta on ajatus siitä, että on olemassa eettistä suklaata, jota ei tehty ole lapsityöllä – ja sitten on tavallista suklaata, joka on lapsityöllä tehtyä. Miksi jälkimmäistä on edes olemassa?”
– kansalaisjärjestön edustaja vierailleissaan Euroopan parlamentissa.

Perinteinen vapaaehtoinen yritysvastuu (Corporate Social Responsibility) on perinteisesti ollut osa yrityksen erilaisten riskien hallintaa, jota tuetaan yritysvastuuohjeistuksilla tai yrityksen omilla code of conduct -säännöillä. Nykyään vastuullisesti toimivien yritysten on taloudellisestikin perusteltua vaatia kaikkia velvoittavaa lainsäädäntöä (tästä käytetään useimmiten nimeä level playing field), sillä muutoin osa toimijoista, jotka punnitsevat vain oikeudellisten, taloudellisten ja maineriskien vaikutuksen omaan toimintaansa tai toimimattomuuteensa, saa negatiivista kilpailuetua. Vastuullisuuden sivuuttamisessa on toiminut pitkään yrityksen perinteinen toiminnan tarkoitus, eli osakeyhtiölain 5 §:n määritelmä, jonka mukaan yritys tuottaa voittoa osakkeenomistajille. Kuitenkin kestävän kehityksen tavoitteet; ilmastonmuutos; kansalaisyhteiskunnan, kuluttajien ja poliittisten päättäjien muuttuneet asentaneet; sekä pitkän aikavälin yritysstrategia haastavat kvartaalitalousajattelun, mikä on johtanut vaatimaan lainsäädäntöä aiheesta.

Miksi vapaaehtoisuus ei riitä? Hyvänä esimerkkinä vapaaehtoisen yritysvastuun riittämättömyydestä on kahvi- ja kaakaoteollisuudessa vuosikymmenet käytännössä ollut Harkin–Engel-protokolla, joka ei ole onnistunut kitkemään alalla rehottavaa lapsityövoiman käyttöä. Maailmassa on 151 miljoonaa lasta, joita käytetään halpatyövoimana sekä 40 miljoonaa ihmiskaupan ja modernin orjuuden uhria, joista ILO:n arvioiden mukaan 16 miljoonaa on yksityisellä sektorilla. Monenlaiset laatusertifikaatitkaan eivät ole onnistuneet poistamaan ongelman ydintä. Kritiikistä huolimatta soft law -sääntely on kuitenkin tehnyt yritykset tietoisiksi siitä, minkälaisia odotuksia niihin kohdistetaan. Toisaalta soft law havainnollistaa, miltä tulevat lait voisivat näyttää, ollen siten välivaihe kohti pakottavia sääntöjä.

Merkittävin vapaaehtoisuuteen perustuva sääntely on eittämättä YK:n ohjaavat periaatteet (United Nations Guiding Principles, myöhemmin UNGP). Suomi on monien muiden länsimaisten valtioiden joukossa laatinut oman toimintasuunnitelmansa (National Action Plan), jossa käydään läpi, miten valtio voi suojella ihmisoikeuksia liiketoiminnassa ja antaa oikeussuojaa. Toisaalta yrityksillä on UNGP:n mukaan velvoite kunnioittaa ihmisoikeuksia toiminnassaan, mitä yritysten huolellisuusvelvoite (due diligence) määrittelee:

”Jotta yritykset voivat tunnistaa, ehkäistä ja lieventää kielteisiä ihmisoikeusvaikutuksia ja määritellä, miten ne puuttuvat niihin, yritysten on suoritettava ihmisoikeuksiin liittyviä huolellisia ennakkoarviointeja. Prosessissa on arvioitava todelliset ja mahdolliset ihmisoikeusvaikutukset, ryhdyttävä toimiin havaintojen perusteella, seurattava toimien suorittamista ja ilmoitettava, miten vaikutuksiin on puututtu. Ihmisoikeuksiin liittyvien huolellisten ennakkoarviointien:

a) on katettava kielteiset ihmisoikeusvaikutukset, joita yritys voi aiheuttaa tai joihin yritys voi olla osallisena toimintansa seurauksena tai jotka voivat liittyä suoraan sen toimintaan, tuotteisiin tai palveluihin yrityksen liiketoimintasuhteiden vuoksi;

b) monimutkaisuus vaihtelee yrityksen koon, vakavien ihmisoikeusvaikutusten vaaran ja yrityksen toiminnan luonteen ja toimintaolosuhteiden mukaisesti;

c) on oltava jatkuvia, ja niissä on tunnustettava, että ihmisoikeuksia koskevat riskit voivat muuttua ajan kuluessa, kun yrityksen toiminta ja toimintaolosuhteet muuttuvat.”

UNGP:n kieli on yhteneväinen yritysvastuuraportointia koskevan direktiivin kanssa, joka implementoitiin kirjanpitolain muutoksella. Kyseinen direktiivi sekä Yhdistyneen Kuningaskunnan modernia orjuutta, pakkotyötä ja ihmiskauppaa koskeva laki käsittelevät vain yleisiä raportointivelvoitteita ja ovat siten yritysvastuulakien eräänlainen esiaste, sillä ne eivät velvoita yrityksiä ryhtymään toimenpiteisiin tilanteen korjaamiseksi, ainoastaan julkaisemaan miten yrityksen on tarkoitus ehkäistä omia ihmisoikeusriskejään. Vastaavanlainen laki on käsittelyssä Australian parlamentissa.

Pelkän raportoinnin sijaan Alankomaiden parlamentissa käsitellään lapsityötä koskevaa yritysten huolellisuusvelvoitelakia, joka sisällöllisesti menee edellisiä lakeja pidemmälle velvoittaen yrityksiä tunnistamaan ja korjaamaan riskejä. Edellä mainitut lait ovat luonteelta enemmän riskejä ennakoivia kuin niitä korjaavia. Mainitut lait eivät sisällä UNGP:n vaatimusta yritysten ihmisoikeusloukkausten uhrien pääsystä oikeussuojakeinoihin, jolloin yrityksen tuottamuksellisuuden ja vahingonkorvausvelvollisuuden välinen suhde jää hämäräksi. Oikeudellisen kentän ollessa globaali, kompleksinen ja hajanainen, oikeusjuttujen määrä on toistaiseksi ollut hyvin rajallinen. Suuriin joukko-onnettomuuksiin kolmansissa maissa liittyvät tapaukset ovat valtaosin soviteltu ennen kuin tuomioistuin on edes päässyt luomaan minkäänlaista oikeuskäytäntöä aiheesta. Toimivan yritysvastuulain tuleekin mahdollistaa tehokkaat oikeussuojakeinot.

Pohtiessa tulevaa suomalaista yritysvastuulakia tulee kiinnittää huomiota kolmantena ryhmänä progressiivisinta lainsäädäntöä edustaviin Ranskan yritysten huolellisuusvelvoitetta koskevan lakiin ja Sveitsin vastuullinen yritystoiminta -aloitteeseen, joka on nyt parlamentin käsittelyssä sekä Saksan ihmisoikeuksia koskeva huolellisuusvelvoitelakiehdotukseen. Tämä sääntely yhdistää yritysten ihmisoikeuksia koskevan huolellisuusvelvoitteen kansalliseen velvoiteoikeudelliseen kehikkoon. Vaikka ne edustavat yritysvastuulainsäädäntöä tähänastista huippua, täydellisiä nekään eivät ole. Ehkä paradoksaalisinta on, että jo voimassaolevat oikeusperiaatteet ja vahingonkorvausoikeus voisivat mahdollistaa toimivamman yritysvastuulain, mikäli niin poliittisesti haluttaisiin.

Siitä mihin Ranskan yritysvastuulaki jäi, tulisi Suomen yritysvastuulaki jatkaa toimivan yritysvastuulain kehittämiseksi. Oikeusturvan takaamisessa huolellisuusvelvoitteen määrittely yleisemmin vahingonkorvausoikeudellisen huolellisen henkilön, eli kuinka henkilön tulisi toimia tietyssä tilanteessa (bonus pater familias), normatiivisen käsitteen kautta palvelee sekä yksityisiä että julkisia toimijoita yritysvastuulakia tulkittaessa in casu. Koska vahingonkorvausvelvoitteen muodostumisen kannalta on merkityksellistä, tiesikö oikeushenkilö tai olisiko henkilön pitänyt tietää toimintansa (tai tytäryhtiön tai liikekumppanin) vahingoittavan ihmisoikeuksia, voidaan sillä lisätä oikeusvarmuutta ja ennakoitavuutta liiketoiminnassa.

Huolellisuusvelvoitetta soveltaessaan yritykset ymmärtävät, että aktiivinen osallistuminen ihmisoikeusloukkauksiin asettamalla sopimusoikeudellisia velvoitteita alihankkijoille, kuten tiukkoja tuotantomääriä ja -aikatauluja, ei ole ihmisoikeuksien kannalta kestävää. Vastaavasti yritys voi loukata passiivisesti ihmisoikeusloukkauksia jättäessään käyttämättä määräysvaltaansa sen tytäryhtiöihin ja alihankkijoihin sallien ihmisoikeusloukkausten olemassaolon. Taloudellisesti vaikutusvaltaiset yritykset ovat kykenevämpiä sääntelemään alihankkijoidensa ja näiden sopimuskumppaneiden toimintaa: erityisesti mikäli yritys on ainoan tai selvästi merkittävimmän sopimuskumppanin asemassa.

UNGP:n kannalta Ranskan huolellisuusvelvoitelakia voi kiittää huolellisuusvelvoitteen, ja siten yrityksen oikeudellisen vastuun ulottamisesta emoyhtiöistä tytäryhtiöihin ja alihankintaketjuihin niin Ranskassa kuin ulkomailla, missä valtaosa ihmisoikeusloukkauksista esiintyy. Vahingonkorvausoikeudellinen vastuu ei kuitenkaan ulotu sinne mihin yritys ei voi huolellisuusvelvoitteensa puitteissa vaikuttaa: Yrityksen tulee ottaa ihmisoikeudet huomioon siinä määrin kuin sillä on vaikutusvaltaa (leverage) suhteessa kolmansiin toimijoihin. Tytäryhtiöiden suhteen vaikutusvalta on selvä, mutta pitkän tuotantoketjun alkupäässä tilanne voi olla toinen. Kuitenkaan Rana Plaza ja Ali Enterprises -tapausten kaltaiset tilanteet, joissa yrityksen sopimussuhteen merkitys on tehtaan toiminnan kannalta merkittävä, voitaisiin katsoa, että yrityksen huolellisuusvelvoite kattaa nämä tilanteet. Ranskan laki edellyttää vaikutusvallalta vakiintunutta kaupallista suhdetta, joka vaatii tarkennusta. Suomalaisen yritysvastuulain kannalta on yhtä lailla tärkeää määritellä, miten investointisuhde erotetaan taloudellisesta kontrollista.

Näyttökysymysten kannalta on ongelmallista, että Ranskan yritysvastuulaista puuttuu käänteisen todistustaakan vaatimus, joka edellyttää, että vahingonaiheuttajan tulee pystyä näyttämään toteen tuottamuksen puutteen eli, että yritys on noudattanut riittävää huolellisuutta. Sen sijaan Sveitsin vastuullinen yritystoiminta -aloitteen nykyiseen kompromissiehdotukseen käänteinen näyttötaakka sisältyy, jolloin sitä sovelletaan vahingonkorvauskanteisiin tuottamuksellisuuden osalta. Ilman tätä säännöstä kantajien on erittäin vaikeaa osoittaa suoraa syy-seuraus-suhdetta aiheutuneen vahingon ja yrityksen toiminnan välillä, jos yritys kieltäytyy luovuttamasta asian kannalta keskeistä todistusaineistoa. Ottaen huomioon yrityksen paremmat oikeudenkäyntiresurssit, tämä asettaa osapuolet prosessiekonomisesti hyvin epätasa-arvoiseen asemaan.

Mikäli käännettyä todistustaakkaa ei olisi käytössä suomalaisessa yritysvastuulaissakaan, on silloin syytä edellyttää yritykseltä korostettua huolellisuusvelvoitetta. Suomen lainsäädännössä tämä ilmenee erityisesti oikeushenkilöiden ollessa vahingonkorvausvelvollisina tilanteissa, joissa vahingonkärsijän omaehtoinen vaaraan antautuminen ei ole ollut riittävä peruste vahingonkorvausvastuusta vapautumiselle. Vaikka pääsääntöisesti Suomen vahingonkorvauslain mukaan vastuuseen voi joutua vain omista teoistaan, työntekijän vahingoista isännänvastuu kohdistuu työnantajaan. Myös Sveitsin yritysvastuualoitteen mukaan yrityksen tytäryhtiöihin kohdistuu korostettu huolellisuusvelvoite: yritys katsotaan olevan tuottamuksellisesti vastuussa tytäryhtiönsä aiheuttamasta ihmisoikeusvahingosta, ellei emoyhtiö pysty osoittamaan, että se on toiminut huolellisuusvelvoitteen mukaisesti. Takalautana kuitenkin toimisi emoyhtiön mahdollisuus vapautua vastuusta, jos se voi osoittaa, ettei se voi vaikuttaa tytäryhtiönsä toimintaan. Erityisesti suuren vahinkoriskin sisältävän toiminnan suhteen kuitenkin syytä pohtia ankaraa vastuuta, kuten Suomen laissa on usein säädettykin.

Ranskan yritysvastuulain soveltamisala kattaa ihmisoikeudet kokonaisuudessaan, jolloin sektorikohtaisuuden sijaan laki koskee kaikkia yrityksiä, jotka ovat rekisteröity Ranskaan tai joilla on toimintaa Ranskassa. Sen sijaan lain soveltamisen kannalta on ongelmallista, että se koskee vain suurimpia yrityksiä. Ollakseen UNGP:n mukainen, suomalainen yritysvastuulaki tulisi koskea myös pieniä ja keskisuuria yrityksiä, jos niiden toiminta kattaa erityisiä vakavia ihmisoikeus- ja ympäristöriskejä, esimerkiksi kun toimintaa harjoitetaan konfliktialueilla tai tietyillä sektoreilla.

Oman haasteensa lainsoveltamisen kannalta yritysvastuulaille tuovat lainvalintaongelmat: Rooma II -asetuksen perusteella sovellettavana vahingonkorvauslakina käytetään sopimuksen ulkoisiin vahingonkorvauskanteisiin sen maan lakia, jossa vahinko on tapahtunut. Näin ollen, vaikka Bryssel I -asetuksen myötä suomalainen tuomioistuin olisi toimivaltainen käsittelemään kanteen, sovelletaan kolmannen maan vahingonkorvauslakia. Kuitenkin tämän pääsäännön sijaan voidaan soveltaa nk. kansainvälisesti pakottavaa säännöstä (overriding mandatory rule), joka olisi lex specialis suhteessa Rooma II -asetukseen. Vaikka Ranskan yritysvastuulakiin pakottavaa säännöstä ei sisällykään, Rooma II -asetuksen artikla 16 kansainvälisesti pakottavista säännöksistä voisi vastaavasti soveltua. Suomalainen yritysvastuulaki voisi olla tällainen erityislainsäädäntö, jolloin Suomi määrittää itse oman oikeusjärjestyksensä pakottavat säädökset. Sekä Sveitsin yritysvastuualoitteeseen ja Saksan lakitekstiin kyseinen pakottava säännös sisältyykin. Vahingonkorvausoikeudellisten periaatteiden vaihdellessa huomattavasti vastuuperusteen määrittämisen ja vahingonkorvauksen määrän ja laajuuden suhteen, lex specialis -lainsäädäntö olisi oikeussuojaperiaatteen ja oikeusvarmuuden kannalta selkeämpi ratkaisu.

Ranskan yritysvastuulain ollessa varsin edistyksellinen monessa suhteessa, ensi vuodesta alkaen voidaan nähdä, millaisiin toimenpiteisiin lain rikkominen voi johtaa. Lain mukaan yritykseen voidaan kohdistaa uhkasakko, mikäli huolellisuussuunnitelma on keskeneräinen, tekemätön tai puutteellisesti toimeenpantu, mikä on yritysten yritysvastuuraportoinnissa vielä varsin yleistä. Lain soveltamisesta saadut kokemukset palvelevat suomalaisen yritysvastuulain yksityiskohtia mietittäessä. Ranskan yritysvastuulain sanktiomekanismit ovat puhtaasti siviilioikeudelliset: rikosoikeudelliset mekanismit ovat huomattavasti haastavampia, mutta suomalaisessa yritysvastuulain on syytä harkita niitä erityisesti yrityksen johdon osalta tietyissä räikeissä ihmisoikeusloukkauksissa.

Suomen tuleva Euroopan Unionin neuvoston puheenjohtajuuskausi ensi vuoden toisella puoliskolla asettaa mahdollisuuden nostaa keskustelua yritysvastuusta EU-tasolla. Ihmisoikeuksia edistävänä valtiona on Suomen etu, että EU osoittaa johtajuutta ja lisää yritysten velvoitteita toimia ihmisoikeuksien ja kestävän kehityksen tavoitteiden mukaisesti. Aika tähän olisi kypsä. EU:n rooli on keskeinen kehityksen oikeaan suuntaan viemiseksi. Suomelle on tässä kaikessa tarjolla merkittävä rooli.

Juho Saloranta
Researcher, LL.D. Candidate
+358 41 548 5769
jupe@uef.fi

Toimittaja: Jukka Savolainen, Edilex-toimitus (jukka.savolainen@edita.fi)

Lisää muistilistalle

Muuta kansioita

Dokumentti ei ole muistilistallasi. Lisää se valittuun tai uuteen kansioon.

Lisää dokumentti kansioihin tai poista se jo liitetyistä kansioista.

Lisää uusi kansio.

Lisää uusi väliotsikko.