Jotta voisimme palvella asiakkaitamme mahdollisimman hyvin, käytämme sivustollamme evästeitä. Jatkamalla eteenpäin hyväksyt evästeiden käyttämisen. Lue lisää.

Edilex-palvelut

Kirjaudu sisään

Avoin
Tätä uutista voi käyttää vapaasti. Muistathan kuitenkin mainita lähteen edilex.fi.
Uutinen kuuluu aihealueisiin Kuuluu aihealueisiin Verotus, Julkisoikeus

14.9.2018 11.30 Vierashuoneessa asianajaja Jouni Weckström: Siirtohinta oikeudenkäynnin kohteena – toteutuuko oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin vaatimus?

Vierashuoneessa asianajaja Jouni Weckström: Siirtohinta oikeudenkäynnin kohteena – toteutuuko oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin vaatimus?

Käräjät 2018 tapahtuman (5.10.2018) vero-oikeuslinjalla tarkastellaan siirtohinnoittelua erityisesti siitä näkökulmasta, onko sillä oikeudenkäynnin kohteena sellaisia erityispiirteitä, jotka poikkeavat niin sanotun tavanomaisen veroriidan ominaispiirteistä ja vaikuttavat siten siirtohintaa koskevan prosessin kulkuun ja sen ajamiseen. Tätä kysymystä tarkastellaan seuraavassa myös perus- ja ihmisoikeussääntelystä johdettavan oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin valossa.

Onko markkinaehtoinen siirtohinta osapuolten välinen sopimus?

Siirtohinta ymmärretään tässä artikkelissa hinnoitteluna, jota sovelletaan toisiinsa etuyhteydessä olevien yritysten välisissä fyysisten tavaroiden, palveluiden tai aineettomien oikeuksien luovutuksissa.  Kysymys siirtohinnan markkinaehtoisuudesta rajautuu näin määriteltynä nimenomaan erityisessä intressiyhteydessä toisiinsa olevien yritysten, kuten samaan konserniin kuuluvien yhtiöiden välisiin suoritteisiin. Näissä tilanteissa suoritteen luovuttavan tahon tulisi saada suoritteestaan siirtohinnan muodossa tuloa ja suoritteen vastaanottavalle taholle siirtohinta on puolestaan menoerä eli kustannus.

Intressiyhteydessä suoritettu siirtohinta on tarkastelukohteena omanlaisensa, erityinen, johtuen siitä, että puhtaasti liiketaloudellisista ja taloustieteellisistä lähtökohdista tarkasteltuna konserni on nimenomaan useamman yrityksen muodostama taloudellinen kokonaisuus, ikään kuin yksi yritys, joka on sitten jakautunut erilaisiin tulos- ja muihin liiketoimintayksikköihin. Tällaisen taloudellisen kokonaisuuden sisällä eli siihen kuuluvien yritysten välillä toteutettavat toimet toteutetaan tästä johtuen nimenomaan koko tuon taloudellisen kokonaisuuden intressissä, kokonaisuuden parhaaksi.

On näin muodoin täysin normaalia, ettei konsernin sisäisessä suoritevaihdannassa osallisena oleva yksittäinen yritys aja vain omaa parastaan, eikä välttämättä tähtää puhtaasti omalta kannaltaan optimaalisimpaan lopputulokseen. Tosiasiallinen tilanne on varsin toinen silloin, kun samainen yritys on vaihdannassa itsestään täysin riippumattoman tahon kanssa, vaikka tietynasteinen lojaliteetti osapuolten välisessä sopimussuhteessa vaikuttaisikin.

Johtuen toisaalta siitä, että jokaista konserniin kuuluvaa yhtiötä verotetaan kaikesta huolimatta itsenäisenä tulosyksikkönään ilman, että yhtiön kuuluminen konserniin sinänsä vaikuttaisi millään tavoin sen verovelvollisuusasemaan, etuyhteystilanne sisältää ikään kuin sisäänrakennettuna, jo taloudellisestikin asiaa tarkastellen, vähintäänkin potentiaalisen hinnoitteluperustekonfliktin. Tällaiseen konfliktiin on sitten haettava ratkaisua keskeisesti markkinaehtoperiaatteeksi verotuksessa nimetyn ihanteen myötä.

Markkinaehtoperiaate on tarkemmin verotussääntelyyn istutettu standardi, jonka mukaan nimenomaan etuyhteydessä toisiinsa olevien, taloudellisen kokonaisuuden muodostavien yritysten välisissä oikeustoimissa on toimittava hinnoittelu- ja muiden ehtojen valossa samalla tavoin, kuin vastaavissa olosuhteissa tuosta intressiyhteydestä täysin erillään olevien eli riippumattojen tahojen välillä toteutettavissa tavaroiden tai palveluiden luovutuksissa.

On kuitenkin olennaista havaita, että niin etuyhteydessä toisiinsa olevien kuin aivan yhtälailla toisistaan täysin riippumattomien tahojen välisten suoritteiden perusteena voi olla hyvin monella eri tavalla konstruoituja sopimussuhteita ja – rakenteita. Toisin sanoen, ei ole tietenkään olemassa yhtä ainoata oikeata sopimusmallia, joka varmasti soveltuisi kaikkiin tilanteisiin, vaan tämä on hyvin tapauskohtaisesti muotoutuva tosiasia. Voitaneen toisaalta ottaa annettuna sekin, että valtaosa tavaran tai palvelun luovuttamista koskevan sopimuksen olennaisista osista koostuu osapuolten välillä neuvoteltavissa olevista asioista.

Näiden edellä kuvattujen elementtien myötä myös intressiyhteydessä keskenään olevat osapuolet asettavat sopimussuhteessaan hinnan, jolla luovuttaja on valmis luopumaan hyödykkeestä ja jonka vastaanottaja on valmis maksamaan hankkimastaan hyödykkeestä. On mahdollista, että Verohallinto omista lähtökohdista riitauttaa tuon hinnan markkinaehtoisuuden, mistä tarkemmin jäljempänä.

Esimerkki siirtohintariidan aihiosta

Edellä esitettyä peilaten, hyvin yksinkertaistettuna esimerkkinä konsernirakenteessa muotoutuneista sopimussuhteista voidaan ajatella tilannetta, jossa ulkomainen konserniyhtiö A Ltd omistaa määrätyn osan konsernin keskeisistä tavaramerkeistä. A Ltd on myöntänyt konsernissa noudatetun käytännön mukaisesti ja erillisellä standardinmukaisella lisenssisopimuksella lisenssin tiettyihin tavaramerkkeihin ulkomaiselle konserniyhtiölle B Ltd, joka puolestaan toimii näiden tavaramerkkien alilisensoijana.

A Ltd:n myöntämä lisenssi käsittää oikeuden käyttää lisenssisopimuksessa tarkoitettuja tavaramerkkejä ja niihin liittyviä oikeuksia kyseessä olevien hyödykkeiden valmistuksessa, myynnissä, markkinoinnissa ja jakelussa lisenssin kattamalla maantieteellisellä alueella. Kyseessä olevan lisenssisopimuksen mukaisesti, B Ltd maksaa A Ltd:lle (tässä esimerkissä) 5 prosentin bruttorojaltin.

Oman liiketoimintafunktionsa myötä B Ltd ei osallistu konsernin tavaramerkkien kehittämiseen vaan toimii puhtaasti sen harjoittaman allilisensoinnin myötä kertyneiden rojaltien kerääjänä, ja suorittaa näin kertyneet rojaltit eteenpäin A Ltd:lle. Lisenssisopimuksessa on sovittu lisäksi muista lisensoinnin yhteydessä tyypillisesti sovittavista oikeuksista ja velvollisuuksista, kuten toiminnan myötä syntyvistä aineettomista oikeuksista, liikearvosta ja myynti-, markkinointi- ja myynninedistämiskustannuksista.

B Ltd on siis alilisensoinut A Ltd:n omistamia tavaramerkkejä konserniin kuuluvalle suomalaiselle C Oy:lle, jolla on sopimuksen mukaan eksklusiivinen lisenssi määrättyihin tavaramerkkeihin määrätyllä maantieteellisellä alueella. Alilisensoidut tavaramerkit muodostavat C Oy:n harjoittaman liiketoiminnan perustan.

Alilisenssisopimuksen mukaisesti C Oy huolehtii liiketoiminnastaan omalla riskillään ja tekee kaikki strategiset liiketoimintaansa liittyvät päätökset täysin itsenäisesti. Alilisenssisopimuksen mukaisesti C Oy suorittaa B Ltd:lle (tässä esimerkissä) 5 prosentin bruttorojaltin nettomyynneistä. C Oy on tehnyt osana omaa liiketoimintaansa merkittäviä investointeja myös sille maantieteellisesti allokoidun, Suomen ulkopuolisen valtion X alueella ja kantanut nämä, jälkikäteen kannattamattomiksi osoittautuneet kustannukset sen omina, alilisenssisopimuksen mukaisesti muodostuneina liiketoiminnan kuluina.

Jos sitten oletetaan, että kyseisessä konsernirakenteessa toteutetaan liiketoiminnallisista ja kannattavuussyistä useita toisiinsa liitännäisiä järjestelyitä, muun muassa tavaramerkkioikeuksien alilisensointirakenteen uudelleenallokointi, jonka myötä C Oy luopuu kaikista alilisenssisopimuksen mukaisista oikeuksistaan erikseen määriteltävää korvausta vastaan, voi käsillä olla varsin mittavakin sopimusrakenteiden uudelleenkartoitus. Tässä yhteydessä oletetaan lisäksi, että Verohallinto kyseenalaistaa omista lähtökohdistaan C Oy:n valtioon X menneinä vuosina tekemien investointien lukemisen juuri C Oy:n kustannuksiksi, väittein, että tosiasiassa jonkin toisen konserniyhtiön olisi tullut kantaa nämä kustannukset.

Siirtohintaa koskevassa riidassa arvioitavaksi tulevia seikkoja

Edellä kuvatun esimerkin kaltaisessa tilanteessa erikseen arvioitaviksi tulevina seikkoina voidaan yleisen elämänkokemuksen valossa luetella muun muassa seuraavat: (i) konsernissa solmittujen lisenssi- ja alilisenssisopimusten ehdot, (ii) kyseessä olevassa konsernin sopimusrakenteessa osallisena olleiden yhtiöiden liiketoiminta, (iii) valtioon X C Oy:n toimesta tehtyjen investointien muoto, sisältö ja liiketaloudellinen perusteltavuus, (iv) toteutettujen konsernin uudelleenjärjestelyiden ja niihin liittyvien sopimussuhdemuutosten sisältö sekä liiketaloudellinen perusteltavuus ja (v) uudelleenjärjestelyiden yhteydessä suoritettavien korvausten peruste ja määrä.

Kyseeseen tulevat siis huomattavan moniulotteiset yksityisoikeudellisten rakenteiden varaan muotoutuneet sopimussuhteet. Tämän lisäksi, Verohallinnon väite siitä, että jonkin toisen konserniyhtiön olisi tullut kantaa C Oy:n tekemät kustannukset, on tosiasiassa väite siitä, että konsernissa on rikottu, tai oltu vähintäänkin noudattamatta, sopimussuhteissa noudatettaviksi edellytettyjä ehtoja, tavalla tai toisella. Toisin sanoen, tällainen väite tarkoittaa, ettei osapuolten välillä toteutettavien toimien osalta ole sovittu siten, kuin sittemmin on tosiasiassa toimittu.

Kuten edellä kuvatusta esimerkistä ja siihen kiinnittyvistä yksityiskohdista on nähtävissä, järjestelyssä noudatetun kuluallokaation kyseenalaistamisessa on viimekädessä kyse osapuolten välistä toimintaa ohjaavien sopimusehtojen riitauttamisesta, eli näiden ehtojen saattamisesta tutkinnan alaisiksi. Näihin riitautettuihin ehtoihin kohdistuva intressi on sitten puolestaan lähtökohtaisesti kaikkien rakenteessa mukana olevien yhtiöiden kohdalla olemassa, kunnes lopullinen selvyys oikeasta eli aidosti kyseessä olevien sopimusten mukaisesta kuluallokaatiosta on osapuolten tiedossa.

Tämän esimerkin valossa hinnoittelua koskeva kysymys, tai pikemminkin hinnoittelun kyseenalaistaminen, on hyvin pitkälle rinnastettavissa puhtaasti yksityisoikeudelliseen, esimerkiksi tavaramerkin lisensoinnista sovitun korvauksen määrää koskevaan riitaan eli hinnoittelua koskevista sopimusehdoista muodostuneen erimielisyyden ratkaisemiseksi vireille tulleeseen riitaan. Mitä osapuolten välillä on oikeastaan sovittu, miten sopimuksen sisältö tulisi yksityiskohdissaan ymmärtää ja miksi?

Näin muodoin voitaneen hyvinkin todeta, että siirtohinnan määrittämisessä on viimekädessä kysymys nimenomaan osapuolten välistä (moniulotteista) sopimussuhdetta koskevasta kokonaistarkastelusta. Toisin sanoen, mikäli osapuolten välillä ei olisi sopimusperusteista tavaroiden tai palveluiden vaihdantasuhdetta, ei myöskään siirtohintaa olisi tarvis ylipäätään määrittää. Tämä lähtökohta asettaa siirtohinnan oikeudenkäynnin kohteena ikään kuin tavanomaisen sopimusta koskevan oikeusriidan kehikkoon: mitä osapuolet ovat sopineet, tai mitä heidän voidaan katsoa sopineen.

Mikä vaikutus siirtohintaa koskevan tarkastelun valtionrajat ylittävällä luonteella on?

Siirtohintaa koskevan kysymyksenasettelun suhteen on olennaista toisaalta sen kohdistuminen keskeisesti eri kansallisvaltioiden rajat ylittäviin tilanteisiin eli eri valtioissa verotuksellisen asuinpaikan omaavien, samaan monikansalliseen konserniin kuuluvien yhtiöiden välisiin taloudellista merkitystä omaaviin tapahtumiin. Kun siirtohinta tulee oikeudellisen arvioinnin kohteeksi, on otettava ikään kuin annettuna se, että etuyhteysyritykset ovat voineet rakentua kansainvälisesti hyvinkin moniulotteisella tavalla, omista liiketoiminnallisista lähtökohdistaan.

Toisin sanoen, siirtohintaa koskevan riidan lähtökohtana on ymmärrettävä, että eri jurisdiktioihin sijoittuneet konserniyritykset voivat toimia hyvinkin erilaisten liiketoimintamallien asettamassa kehikossa. Tällaisen toimintakokonaisuuden sisällä toteutuu kuitenkin paljolti elementtejä, jotka ovat tavanomaisia riippumattomien osapuolten välisissä liiketoimissa, eli erilaista kaupankäyntiä ja monenlaisia kaupankäynnin ehtoja.

Jos sitten palataan edellisessä alaluvussa esitettyyn fiktiiviseen esimerkkiin ja oletetaan, että valtion S veroviranomaiset esittävät väitteen sen alueelle sijoittuneen C Oy:n valtioon X tekemistä investoinneista koituneiden kustannusten osalta vaatien, että nämä kustannukset tulisi allokoida (esimerkiksi) valtioon Y sijoittuneelle B Ltd:lle. Tällöin eskaloituu C Oy:n sopimuspositioita koskeva tarkastelu välttämättä ainakin kahden eri valtion alueelle ja useamman eri henkilötahon osalle. Näin muodoin tarkastelun osallisina voisivat olla seuraavat tahot:

  • C Oy:n orgaanihenkilöt,
  • valtio S veroviranomaisensa kautta,
  • B Ltd:n orgaanihenkilöt,
  • valtio Y veroviranomaisensa kautta ja
  • useassa tapauksessa vielä konsernin emoyhtiön eli esimerkiksi A Ltd:n tai sen omistajana olevan ulkomaisen yhtiön orgaanihenkilöt.

Kaikilla näillä tahoilla on asian selvittämisintressi, sillä asiassa annettavalla ratkaisulla on vähintäänkin välillinen vaikutusulottuvuus näihin kaikkiin tahoihin. Näin muodoin edellä kuvatun esimerkin yhteydessä arvioitaviksi mahdollisesti tulevina seikkoina luetellut alakohdat voivat tulla selvitettäviksi yhtälailla kaikkien tässä lueteltujen tahojen kannalta.

Vielä konkreettisemmin tarkasteltuna, C Oy:n orgaanihenkilöt ovat avainasemassa selvitettäessä yhtiön liiketoimintaa ja valtioon X tehtyjen investointien liityntää tähän, sekä näiden investointien perusteltavuutta harjoitetun liiketoiminnan valossa. Valtion S veroviranomaisten tulisi puolestaan ymmärtää niin kyseessä olevan konsernin kuin väitteiden kohteeksi joutuneen C Oy:n liiketoiminta, erityisesti valtioon X tehtyjen sijoitusten suhteen.

B Ltd:n orgaanihenkilöiden tulisi osaltaan uudelleen arvioida sopimusrakenteensa ja niiden perusteella muodostuneet oikeudet ja velvollisuudet, sekä B Ltd:n liiketoiminta suhteessa esitettyyn väitteeseen kyseisten investointien allokoimisesta yhtiölle. Valtion Y veroviranomaisten tulisi tässä tilanteessa arvioida valtion S veroviranomaisten väitteet ja niiden perusteet sekä niin B Ltd:n kuin C Oy:n liiketoiminta ja yhtiöiden väliset sopimussuhteet. Lopulta kyseessä olevan konsernin emoyhtiön tulisi puolestaan konsernin tuottavuudesta ja strategisista linjanvedoista viimekädessä vastaavana toimijana ymmärtää ja osallistua asian vaatimassa laajuudessa omalta ja orgaanihenkilöittensä osalta asian selvittämiseen.

Kuten edellä esitetystä on hyvin havaittavissa, tarkasteltu tapaus eskaloituu rajat ylittäen itse asiassa ainakin kolmen eri valtion tasolle, kun siis myös investointien kohdevaltio X on arvioitava konsernin harjoittaman liiketoiminnan markkinapotentiaalin valossa. Toisin sanoen valtion X osalta tulee arvioitavaksi se, ovatko investoinnit kyseiselle markkina-alueelle olleet ylipäätään perusteltavissa.

Edellä esitetystä ilmenee niin ikään se, että tarkasteluun tulee lukuisa joukko erilaisia tosiseikkoja, lähtien liiketoiminnasta ja sen organisoimisesta, päätyen erilaisten sopimusrakenteiden kautta toteutettuihin toimenpiteisiin. On varmaankin niin, että toteutettaessa kyseistä riitautettua investointia, ei sen perusteita ole alun perin arvioitu näin syvältä vauhtia hakien, vaikka tosiasiassa investoinnin on tullut tietenkin näin monimutkaiselle perustalle rakentua.

Näin ollen, esimerkiksi C Oy:n, valtion S veroviranomaisen ja valtion Y veroviranomaisen käsitykset siitä, mikä on lopulta markkinaehtoista hinnoittelua ja toimintaa, tässä investointia, voivat poiketa merkittävästikin toisistaan. Tätä näkemysten eriytyvyyttä selittää osaltaan pitkälti se, että puhtaasti taloudellisesta ja liiketoiminnallisesta näkökulmasta arvioituna, etuyhteydessä olevien osapuolten välisen hinnoittelun perusteet rakentuvat usein huomattavankin erilaisista lähtökohdista kuin mitä markkinaehtoisuuden edellytys puolestaan olettaa.

Keskeisenä näkemysten eriytyvyyttä selittävänä tekijän on kuitenkin lopulta pidettävä osapuolten välillä tosiasiassa ja väistämättä vallitsevaa hyvin merkittävää eroa ymmärryksessä sen suhteen, mitä kyseessä olevan konsernin harjoittama liiketoiminta tosiasiassa kokonaisuutenaan on, ja miten tarkasteltavana olevaan tilanteeseen ollaan ylipäätään ja tosiasiassa päädytty. Tällaisessa konfliktissa kyseessä onkin lopulta hyvin pitkälti nimenomaan valtionrajat ylittäen realisoituneiden tosiseikkojen selvittämiseen kiinnittyvä prosessi, jonka tavoitteena on saavuttaa mahdollisimman pitkälti totuutta vastaava lopputulos.

Miten siirtohintariita tulisi ratkaista – onko oikeudenkäynnin oltava oikeudenmukainen?

Oikeudenkäyntiä sääntelevä normisto asettaa kehikon, jonka puitteissa prosessi voidaan lain mukaan toteuttaa eli ajaa. Tämä normisto määrittää ikään kuin ”kokoustekniikan”, jota seuraten aineellinen oikeus on tavoiteltavissa kussakin ratkaistavana olevassa tapauksessa. Oikeudenkäynnin perustarkoituksena on ratkaista oikeudelliseksi katsottavia riitoja ja määrätä oikeudellisia seuraamuksia eli toimia näin muodoin juurikin oikeussuojakeinona laissa säädettyjen oikeuksien turvaamiseksi.

Hallintoprosessin tehtävämäärittelyiden osalta on erityisen tärkeää ymmärtää hallinnon viimevuosikymmeninä toteutuneen modernisoitumisen vaikutukset. Hallinnon modernisoituminen on tuonut mukanaan uusia haasteita, jotka muovaavat osaltaan myös hallintoprosessia. Hallintoprosessin kannalta merkityksellisinä kehityspiirteinä voidaan listata muun muassa yksilöllisten oikeuksien laajentuminen ja monipuolistuminen, hallinnollisen sääntelyn laajeneminen uusille alueille ja oikeusturvan eurooppalaisen laatustandardin vahvistuminen Euroopan ihmisoikeussopimuksen (”EIS”), Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen (”EIT”) ja EU:n perusoikeuskirjan viitoittamana.

Hallinnon modernisoituminen on ollut myös omiaan laajentamaan hallintoprosessin funktioita, ja korostettuun asemaan ovat nousseet näin muodoin prosessuaalinen oikeudenmukaisuus ja oikeusturvan tehokas saatavuus. Tämän oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin sääntelykehityksen myötä on prosessioikeutemme nähty yhtäältä kansainvälistyneen ja toisaalta perustuslaillistuneen. Tämän kehityksen myötä on myös perustuslakimme katsottu prosessioikeudellistuneen.

EIS 6 artiklan ja Suomen perustuslain 21 §:n on nähty tuoneen uudella tavalla esiin prosessuaalisten seikkojen merkityksen myös yksilön oikeusturvan toteutumisessa: ”Menettelyä koskevasta oikeusturvasta on tullut perus- ja ihmisoikeuksien sääntelemää oikeutta.” Tätä oikeustilaa on kuvattu edelleen kansalaisen oikeusturvaideaalin oikeudellistumisena ja oikeusturvan sisällön täsmentymisenä.

Vaikka niin sanottujen tavanomaisten verojuttujen ei ole perinteisesti katsottu sisältyvän EIS:n oikeudenmukaista oikeudenkäyntiä määrittävän 6 artiklan soveltamisalaan kriteerin determination of his civil rights and obligations or of any criminal charge valossa, on veronkorotusta koskevia juttuja ollut arvioitavana EIT:n ratkaisukäytännössä. EIT on muun muassa tapauksessa Jussila v. Suomi (23.11.2006) katsonut, että arvonlisäverolain mukainen veronkorotus täytti EIS:n niin kutsutut Engel-edellytykset, jolloin sen 6 artiklan rikosprosessia koskevat takeet tulevat sovellettaviksi (tapauksen 38 kohta). Veronkorotusta on ratkaisun mukaan pidettävä EIS 6 artiklan 1 kappaleessa tarkoitettuna rangaistusluontoisena hallinnollisena seuraamuksena.

Oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin elementeistä on erityisen merkityksellisenä, jopa ytimenä pidetty EIT:n ratkaisukäytäntöön viitaten kontradiktorisuutta eli vastapuolen kuulemisen periaatetta.  Aihepiiriä koskevassa tutkimuksessa on lähdetty siitä, ettei kyse ole ”vain vastapuolen kuulemisesta, vaan kaikkien asianosaisten tosiasiallisesta ja tasa-arvoisesta mahdollisuudesta osallistua aktiivisesti asiansa käsittelyyn”. Tämä EIS 6 artiklasta ponnistava käsitys olettaa, että kontradiktorisuus on ymmärrettävä sen perinteistä ja kansallisesta sääntelystä johdettua merkitystään moniulotteisemmin ja syvällisemmin.

Tässä artikkelissa halutaankin vakavasti esittää kysymys siitä, täyttääkö siirtohintaa koskeva riita omien erityispiirteittensä myötä jo sellaisenaan edellytyksen determination of his civil rights and obligations or of any criminal charge? Kysymystä ei ole auktoritatiivisesti ratkaistu eikä siihen löydy vastausta myöskään oikeuskirjallisuudesta. Kuitenkin, kun tätä kysymystä tarkastelee edellä kuvatun esimerkin valossa, lienee selvää, ettei siirtohintariidan kohdalla ole kyse niin sanotusta tavanomaisesta verojutusta.

Siirtohintaa koskevissa riidoissa tulisi asettaa hyvin vahvaksi pääsäännöksi suullisen käsittelyn vaatimus eli kontradiktorisuuden aito toteuttaminen, aivan kuin siviili- tai rikosprosessissakin. Asian selvittäminen tuomion antamiseksi ei sisällöllisesti tosiasiassa poikkea näiden eri prosessien välillä. Tämän loogisena seurauksena olisi puolestaan se, että prosessaaminen on toteutettava näiltä osin jatkossa riitelyn ammattilaisten eli asianajajien toimesta ja toisaalta hallintotuomioistuimilla on oltava asianmukainen resursointi mittavienkin suullisten oikeudenkäyntien johtamiseksi ja läpiviemiseksi.

Ensimmäinen jakso uuteen Edita Smart Radio -podcastiin on julkaistu!

Tutustu Edita Smart Radioon

Toimittaja: Jani Surakka, Edilex-toimitus (jani.surakka@edita.fi)

Lisää muistilistalle

Muuta kansioita

Dokumentti ei ole muistilistallasi. Lisää se valittuun tai uuteen kansioon.

Lisää dokumentti kansioihin tai poista se jo liitetyistä kansioista.

Lisää uusi kansio.

Lisää uusi väliotsikko.