Avoin
Tätä uutista voi käyttää vapaasti. Muistathan kuitenkin mainita lähteen edilex.fi.

29.2.2016 11.50 Professori Ari Ekroos: Maankäyttösopimuksia koskevien riitojen oikeuspaikka on pääsääntöisesti käräjäoikeus – KKO 2016:8

Professori Ari Ekroos: Maankäyttösopimuksia koskevien riitojen oikeuspaikka on pääsääntöisesti käräjäoikeus – KKO 2016:8

Maankäyttösopimuksia koskevien riitojen oikeuspaikasta on ollut eriäviä näkemyksiä pitkään. Korkein oikeus totesi ratkaisussaan KKO 2016:8, että ennen maankäyttö- ja rakennuslain 12 a luvun säätämistä oli oikeuskäytännössä vakiintuneesti katsottu, että maankäyttösopimuksia koskevat osapuolten väliset riidat kuuluivat yleisten tuomioistuinten toimivaltaan. Sen vuoksi se katsoi, ettei esityölausumien perusteella voida tehdä sellaista johtopäätöstä, että maankäyttösopimuksia koskevat riitaisuudet olisi maankäyttö- ja rakennuslain uudistamisen yhteydessä tarkoitettu siirrettäviksi hallintotuomioistuimiin. Asiasta kirjoittaa talousoikeuden professori Ari Ekroos Edilexin Vierashuoneessa.

Maankäyttösopimuksia koskevien riitojen oikeuspaikasta on ollut eriäviä näkemyksiä pitkään. Epäselvyys johtui pitkälti siitäkin, että hallituksen esityksessä hallintolaiksi (HE 72/2002) otettiin 3 §:n, joka koskee hallintolain soveltamista hallintosopimuksiin, yksityiskohtaisissa perusteluissa maankäyttösopimukset esiin sopimuksista, joihin voi liittyä yksityisoikeudellisia luovutustoimia. Tästä oli mahdollista tehdä olettama, että maankäyttösopimukset olisivat ”pääosin” hallintosopimuksia. Samaan aikaan oli vireillä maankäyttö- ja rakennuslain muutos, jolla maankäyttösopimuksia koskeva säännös uudistettiin ja siirrettiin lain 12 a lukuun.

Maankäyttö- ja rakennuslaissa, sitä koskevassa hallituksen esityksessä (HE 101/1998) tai 12 a lukua koskevassa hallituksen esityksessä (HE 167/2002) ei kuitenkaan ole nimenomaisesti otettu kantaa maankäyttösopimusriitojen oikeuspaikkaan. Hallituksen esityksessä maankäyttö- ja rakennuslaiksi kuitenkin todetaan, että sopimukset olisivat luonteeltaan yksityisoikeudellisia (HE 101/1998 11 §:n yksityiskohtaiset perustelut). Maankäyttö- ja rakennuslain aikaisessa oikeuskirjallisuudessa erityisesti Majamaa on tuonut esille, että maankäyttösopimuksia koskevat erimielisyydet käsitellään kuten muutkin yksityisoikeudelliset riita-asiat käräjäoikeudessa (ks. Ekroos, Ari – Majamaa, Vesa: Maakäyttö- ja rakennuslaki, 2015, s. 580). Ennen maankäyttö- ja rakennuslain säätämistä oikeuskirjallisuus oli laajasti tällä kannalla. Oikeuskäytäntöä maankäyttösopimusriidoista on kuitenkin yleisistä tuomioistuimista äärimmäisen niukalti (ks. kuitenkin KKO 1999:128).

Korkein oikeus totesi ratkaisussaan KKO 2016:8 (15 kohta), että ennen maankäyttö- ja rakennuslain 12 a luvun säätämistä oli oikeuskäytännössä vakiintuneesti katsottu, että maankäyttösopimuksia koskevat osapuolten väliset riidat kuuluivat yleisten tuomioistuinten toimivaltaan. Sen vuoksi se katsoi, ettei kuvattujen esityölausumien perusteella voida tehdä sellaista johtopäätöstä, että maankäyttösopimuksia koskevat riitaisuudet olisi maankäyttö- ja rakennuslain uudistamisen yhteydessä tarkoitettu siirrettäviksi hallintotuomioistuimiin. Korkein oikeus totesi niin ikään (17 kohta), että rahasuoritusta korvaavat sopimusehdot (esim. alueluovutukset ja rakentaminen) koskevat yksityisoikeudellisia velvoitteita, vaikka niissä on osaltaan kysymys myös kunnan julkisoikeudelliseen toimivaltaan kuuluvan kaavoituksen ja yhdyskuntarakentamisen toteuttamisesta. Korkein oikeus katsoi, ettei kunnan oikeus toissijaisesti periä yhdyskuntarakentamisesta aiheutuvia kustannuksia kehittämiskorvauksena, eli kunnallisena julkisoikeudellisena maksuna, muuta maankäyttösopimuksen luonnetta julkisoikeudelliseksi.

Korkeimman oikeuden mukaan (18 kohta) maankäyttösopimusten pätevyyttä, kohtuullisuutta ja yksityisoikeudellisia velvoitteita koskevia sopimusehtoja koskevat riidat ratkaistaan keskeisesti varallisuus- ja sopimusoikeudellisen sääntelyn perusteella, jonka soveltaminen on tyypillisesti yleisille tuomioistuimille kuuluva tehtävä. Korkein oikeus toteaa, että riidan osapuolten erisisältöisten vaatimusten ohjaaminen käsiteltäviksi eri tuomioistuinlinjoissa aiheuttaisi osapuolille tarpeettomia kustannuksia ja epäselvyyttä. Yleisten oikeudenkäyntiä koskevien periaatteiden mukaista on myös, että yleinen tuomioistuin voi ottaa ennakkokysymyksenä kantaa myös hallinto-oikeudellisessa lainsäädännössä säädettyihin seikkoihin, jos se on tarpeen riita-asian ratkaisemiseksi. Korkeimman oikeuden mukaan (19 kohta) maankäyttösopimus ei sisältänyt sellaisia ehtoja, joiden vuoksi sopimusta olisi tullut pitää hallintolain 3 §:n 1 momentissa tarkoitettuna hallintosopimuksena, vaan kysymys on yksityisoikeudellisesta sopimuksesta.

Nähdäkseni korkeimman oikeuden perustelut ovat oikeaan osuneita ja sillä tavoin avoimia, että käyttämä argumentaatio tulee selväksi. Ratkaisu selkeyttää oikeuspaikkaa koskevaa kysymystä ja on siksi tärkeä, kun tähän asti oikeuspaikasta on ollut epävarmuutta. Yleisemmin olisi tärkeää, että lainsäätäjä ratkaisisi itse lainsäädännöllä oikeuspaikkaakin koskevat kysymykset ja vähintä olisi, että se ei aiheuttaisi sekaannusta omilla toimillaan.

Päätöksen lopputulos on asiakysymyksen osalta maanomistajan kannalta negatiivinen eli se katsoi maankäyttösopimuksen päteväksi. Korkein oikeus ei myöskään katsonut sopimusta maankäyttö- ja rakennuslain vastaiseksi niin, että sopimus olisi mitätön. Korkein oikeus ei myöskään kohtuullistanut sopimusta.

Ari Ekroos
OTT, Talousoikeuden professori


Kirjallisuutta

Ekroos, Ari – Majamaa, Vesa: Maakäyttö- ja rakennuslaki

Tuotekuva

Toimittaja: Jukka Savolainen, Edilex-toimitus (jukka.savolainen@edita.fi)