VNS 2/1996

Eduskunta on 26 päivänä huhtikuuta 1996 lähettänyt ulkoasiainvaliokunnan valmistelevasti käsiteltäväksi valtioneuvoston selonteon eduskunnalle Suomen rauhanturva- ja humanitaaristen valmiuksien kehittämisestä.

Valiokunnassa ovat olleet kuultavina puolustusministeri Anneli Taina, ulkoasiainministeri Tarja Halonen, osastopäällikkö, kenraalimajuri Ilkka Hollo ja hallitusneuvos Pekka Pitkänen puolustusministeriöstä, alivaltiosihteeri Jaakko Blomberg, osastopäällikkö Pertti Torstila, apulaisosastopäälliköt Esko Hamilo ja Pasi Patokallio, ulkoasiainneuvos Markku Niinioja ja yksikön päällikkö Ritva Jolkkonen ulkoasiainministeriöstä, hallitussihteeri Eeva-Liisa Vuolanen työministeriöstä, asessori Kaarina Buure-Hägglund ja prikaatinkenraali Olavi Jäppilä pääesikunnasta, eversti Kauko Taskila Porin prikaatista, everstiluutnantti Pekka Hannukkala YK-koulutuskeskuksesta, pääsihteeri Markku Niskala Suomen Punaisesta Rististä, toimistopäällikkö Maija Hakulinen Kirkon ulkomaanavusta, puheenjohtaja Harri Siren Päällystöliitosta ja vieraileva tutkija Pekka Visuri Ulkopoliittisesta instituutista.

Eduskunnan päätöksen mukaisesti perustuslakivaliokunta ja puolustusvaliokunta ovat antaneet asiasta lausuntonsa, jotka ovat tämän mietinnön liitteinä.

Käsiteltyään asian ulkoasiainvaliokunta esittää kunnioittaen seuraavaa.

Selonteossa katsotaan viimeaikaisten monimuotoisten ja vaikeasti ratkaistavissa olleiden konfliktien osoittaneen, että sotilaalliseen kriisinhallintaan tarkoitettuja joukkoja on kehitettävä koulutuksen, varustuksen, kansainvälisen yhteistoimintakyvyn ja toimeenpanon nopeuden osalta. Jo aiemminkin ilmaistun kantansa mukaisesti valtioneuvosto katsoo olevan tarpeen luoda Suomelle valmiudet osallistua aiempaa vaativampaan, mm. humanitaarisia suojaustehtäviä sisältävään rauhanturvatoimintaan.

Samalla kun YK:n ja ETYJ:n piirissä koetaan kasvavaa tarvetta kehittää järjestöjen kriisinhallintakykyä etenkin operaatioiden toimeenpanon nopeuden osalta, useissa perinteisissä rauhanturvamaissa on vireillä nopean toiminnan joukkojen kehittäminen. Selonteossa katsotaan tämän kehityksen edellyttävän myös Suomen puolustusvoimilta kykyä reagoida nykyistä nopeammin ja tehokkaammin YK:n tai ETYJ:n tai niiden valtuuttamien toimeenpano-organisaatioiden pyyntöihin. Puolustusvoimilla on kriisiajan valmiusjärjestelmä, mutta valtakunnallista valmiusjoukkoa ei Suomessa ole organisoitu.

Valtioneuvosto ilmoittaa, että selonteko on laadittu Suomen rauhanturvavalmiuksien kehittämisen perustaksi. Sillä pyritään kartoittamaan mahdollisimman taloudellista ja tehokasta järjestelmää siten, että rauhanturvavalmiuksia kehitettäessä parannetaan myös oman puolustusjärjestelmämme valmiutta. Tarkastelun lähtökohtana on, että Suomi ei osallistu rauhaan pakottamiseen.

Selonteossa katsotaan, että rauhanturvajoukkojen kehittämisen rinnalla Suomella on hyvät mahdollisuudet lisätä siviilihenkilöstön osallistumista erityisesti humanitaarisissa operaatioissa. Lähes kaikissa nykyisissä humanitaarisissa ja rauhanturvaoperaatioissa toimii sotilasyksiköiden rinnalla siviilihenkilöstöä, joka tukee kriisialueen siviilihallinnon, poliisitoimen, terveydenhuollon tai avustustoiminnan järjestämistä. Konfliktit ovat viime vuosina muuttuneet entistä enemmän monialaisiksi ja niiden hallitsemisessa ja ratkaisemisessa on siirrytty laaja-alaisiin rauhanoperaatioihin, joissa rauhanturvatoiminta on vain osa myös erilaisia humanitaarisia ja muita siviilitoimia käsittävästä kokonaisuudesta.

Humanitaarinen apu on osa laajempaa kokonaispanosta, jolla kansainvälinen yhteisö eri keinoin pyrkii vaikuttamaan kriisien ratkaisuihin, niiden ennakointiin ja ennaltaehkäisyyn. Poliittisten, sotilaallisten, humanitaaristen ja kehityspanosten tulisi olla yhteensovitettuja ja toisiaan tukevia.

Selonteon mukaan Suomen humanitaarista apua on tarkasteltava kokonaisvaltaisesti Suomen omaksuman laajennetun turvallisuuskäsitteen valossa. Humanitaarinen apu on yksi niistä välineistä, joilla Suomi osallistuu kansainväliseen kriisinhallintaan. Akuutin hätäavun rinnalla sillä voidaan edistää olojen vakiintumista, pysyviä ratkaisuja ja konfliktien ennaltaehkäisyä.

Osallistuminen ja vaikuttaminen kansainväliseen humanitaariseen avustustoimintaan edellyttää suomalaisten voimavarojen johdonmukaista kehittämistä. Humanitaarisen avun henkilövalmiuksien kehittäminen on nähtävä osana suomalaisen kriisinhallinnan valmiuksien kehittämistä.

Selonteossa lähdetään siitä, että rauhanturvavalmiuksia voidaan parhaiten ja taloudellisimmin kehittää liittämällä olemassa oleva järjestelmä ja kriisiajan joukkojen koulutusjärjestelmä toisiinsa. Rauhanturva- ja humanitaarisia valmiuksia esitetään kehitettäviksi siten, että 1) aloitetaan sotilaalliseen kriisinhallintaan tarkoitetun valmiusjoukon kouluttaminen osana puolustusvoimien koulutusjärjestelmää; 2) puolustusvoimat vastaa uuden valmiusjoukon henkilöstöstä, varustamisesta ja koulutuksesta, kun taas puolustusministeriö vahvistaa rauhanturvatehtävään lähetettävän joukon kokoonpanon sekä vastaa henkilösijoitusten täydentämisestä ja yhteistoiminnassa puolustusvoimien kanssa niiden ylläpidosta; 3) puolustusministeriö on edelleen toiminta-alueella olevien rauhanturvajoukkojen hallinnollinen johtoporras; 4) valmiusjoukkoon voidaan sijoittaa myös rauhanturvatehtävissä aikaisemmin olleita ja muita siihen halukkaita reserviläisiä; 5) puolustusvoimat varustaa koulutettavan valmiusjoukon puolustusbudjettiinsisältyvin hankintamäärärahoin ja alkuvaiheessa nykyistä varustusta kohdentamalla; 6) humanitaarisia valmiuksia kehitetään henkilöstöä kouluttamalla ja kartoittamalla voimavarat, jotka ovat käytettävissä erilaisiin kriisinhallinnan tehtäviin.

Ulkoasiainvaliokunta viittaa aikaisemmin valtioneuvoston turvallisuuspoliittista selontekoa koskevassa mietinnössään 12/1995 vp esittämiinsä käsitemäärittelyihin, joille se perusti rauhanturvalain muuttamista koskevan mietintönsä (UaVM 21/1995 vp) ja joille se perustaa tämän asian käsittelyn.

Perinteiselle rauhanturvaamiselle on ominaista, että se tapahtuu osapuolten myötävaikutuksella, on puolueetonta ja voimankäyttö on siinä mahdollista vain äärimmäisessä itsepuolustustilanteessa. Laajennettu rauhanturvaaminen tapahtuu olosuhteissa, joissa kaikkien osapuolten täydellistä myötävaikutusta ei ole mahdollista saada. Siinäkin mahdollinen voimankäyttö on tilannekohtaisesti rajoitettua ja ainoastaan reaktiivista ja liittyy osana laajempaan humanitaariseen operaatioon tai rauhansopimuksen täytäntöönpanoon. Rauhaan pakottaminen on aktiivista voimankäyttöä tai sillä uhkaamista, ja sen tarkoituksena on koko konfliktin hallitseminen, vihollisuuksien tukahduttaminen ja rauhan palauttaminen. Rauhanturvalaki sulkee selvästi pois suomalaisten joukkojen käyttämisen rauhaan pakottamiseen.

Ulkoasiainvaliokunta kiinnittää lisäksi huomiota rauhanturvakeskustelussa esiintyneeseen käsitteelliseen epämääräisyyteen. Valiokunta toteaa, että kriisinhallinta käsitteenä kattaa sekä erilaiset rauhanturvaamisen muodot että rauhaan pakottamisen, mutta myös konfliktien ennaltaehkäisyyn, ratkaisuun ja jälkihoitoon liittyvät humanitaariset ja siviilitoimet. Käsite ei siten suinkaan ole vastakohta ns. perinteiselle rauhanturvatoiminnalle.

Valiokunta toteaa, että selonteon tarkoittaman valmiusjoukon perustaminen tapahtuu puolustusvoimien organisaation puitteissa asevelvollisuuslain pohjalta ja joukkoa voidaan käyttää myös rauhanturvalain mukaisiin tehtäviin lain määrittämällä tavalla.

Päättäessään vuoden 1995 joulukuussa ns. rauhanturvaamislakiin tehtävistä muutoksista eduskunta hyväksyi lausuman, jonka mukaan kysymys mahdollisen valmiusjoukon perustamisesta on saatettava erikseen eduskunnan päätettäväksi. Perustuslakivaliokunta katsoo lausunnossaan, että nyt noudatettu selontekomenettely on sovelias tapa eduskunnan poliittisluonteisen hyväksynnän selvittämiseksi asevelvollisuuslainsäädäntöön pohjautuvan valmiusjoukon perustamiselle. Puolustusvaliokunta katsoo puolestaan lausunnossaan, että kysymys valmiusjoukon perustamisesta on ennen muuta poliittinen.

Ulkoasiainvaliokunta viittaa perustuslakivaliokunnan ottamaan kantaan, että selonteon mukaisen valmiusjoukkojärjestelyn normiperustana on asevelvollisuuslainsäädäntö. Rauhanturvaamislaki kävisi perustuslakivaliokunnan mukaan merkittäväksi asian kannalta, jos muodostettavaa valmiusjoukkoa olisi konkreettisessa tilanteessa tarkoitus käyttää suomalaisessa rauhanturvaamisorganisaatiossa. Käsiteltyään asiaan liittyviä valtiosääntöoikeudellisia kysymyksiä hallitusmuodon 75 §:n 1 momentin kannalta perustuslakivaliokunta toteaa, että valtiosäännön kannalta ei ole estettä toteuttaa selonteossa kaavailtua valmiusjoukkojärjestelyä.

Perustuslakivaliokunta ei lausunnossaan erikseen arvioi, missä määrin voimassa oleva asevelvollisuuslainsäädäntö tarjoaa riittävän oikeudellisen perustan esimerkiksi varusmiesaikaiselle valmiusjoukkokoulutukselle tai sen jälkeiselle valmiusjoukkoon hakeutumiselle. Puolustusvaliokunta arvioi lausunnossaan laajasti valmiusjoukkojärjestelyn suhdetta asevelvollisuuslakiin ja rauhanturvaamislakiin pitäen silmällä varusmiespalveluksen aikaista valmiusjoukkokoulutusta, ajanjaksoa varusmiespalveluksen päätyttyä sekä tilannetta, jossa valmiusjoukko lähetetään rauhanturvatehtävään. Puolustusvaliokunta katsoo arvioinnissaan, että näin tarkasteltuna valmiusjoukkojärjestelyssä on eräitä lainsäädännöllisiä puutteita, joissa sen mielestä on kuitenkin kysymys lähinnä säädösten selventämisen tarpeesta. Ulkoasiainvaliokunta yhtyy puolustusvaliokunnan käsitykseen lain säädösten selventämisen tarpeesta.

Ulkoasiainvaliokunta katsoo, että keskeinen kysymys tässä yhteydessä on asevelvollisuuslain tarkoituspykälän, lähinnä sanonnan ”isänmaan puolustus” tulkinta. Valtioneuvoston selonteossa todetaan, että valmiusjoukkokoulutuksen voidaan perustellusti katsoa harjaannuttavan asevelvollisia pääasiassa isänmaan puolustuksen edellyttämiin valmiuksiin. Samoin selonteossa todetaan, että verrattaessa nykyistä YK-joukkojärjestelmää valmiusjoukkojärjestelmään voidaan katsoa merkittävimpien erojen koulutuksen järjestelyjen ja rekrytoinnin ohella olevan joukkojen liittymisessä muuhun maanpuolustukseemme. Valmiusjoukko olisi yksi kotimaan puolustukseen tarkoitetuista joukoista ― eräs maavoimien toimintavalmiudeltaan ja suorituskyvyltään tehokkaimmista yksiköistä. Valmiusjoukon ensisijainen tavoite olisi siis selontekoon sisältyvän tulkinnan mukaan kehittää kotimaan puolustusta luomalla entistä nopeammin toimeenpantava ja liikuteltava sekä entistä suorituskykyisempi joukko.

Ulkoasiainvaliokunta yhtyy kuitenkin puolustusvaliokunnan käsitykseen, että asian arviointia vaikeuttaa valmiusjoukkokäsitteen hatara määrittely. Ulkoasiainvaliokunta hyväksyy lähtökohdan, että valmiusjoukko olisi myös Suomea koskevien aseellisten kriisien varalle luotu yksikkö, mutta toteaa, että sen luominen on tullut ajankohtaiseksi sen vuoksi, että on todettu tarve kehittää Suomen valmiutta osallistua aiempaa vaativampiin rauhanturvatehtäviin. Ulkoasiainvaliokunta katsoo sen vuoksi, että käsitteistön selventäminen on ollut tarpeen.

Ulkoasiainvaliokunta katsoo, että valmiusjoukkojärjestelyn normiperustaa ja nyt käytetyn selontekomenettelyn sopivuutta on riittävästi selvitetty perustuslaki- ja puolustusvaliokuntien lausunnoissa, eikä puutu asiaan tämän laajemmin. Ulkoasiainvaliokunta ei myöskään käsittele tässä mietinnössä lähinnä puolustusvaliokunnan alaan kuuluvia kysymyksiä valmiusjoukon koulutuksesta ja muodostamisesta sekä muista käytännön näkökohdista eräitä jäljempänä esitettäviä, humanitaarisiin operaatioihin osallistumista koskevia seikkoja lukuun ottamatta.

Ulkoasiainvaliokunta lähtee siitä, että tämän mietinnön päätarkoitus on luoda pohjaa sille eduskunnan “poliittisluonteiselle” ehdotetun valmiusjoukkojärjestelyn hyväksynnälle, josta perustuslakivaliokunnan lausunnossa mainitaan. Ulkoasiainvaliokunta katsoo joka tapauksessa edellä olevaan viitaten, että on huolellisesti selvitettävä mahdollinen tarve osittaisten tarkistusten tekemiseksi valmiusjoukon kannalta merkityksellisessä olemassa olevassa lainsäädännössä.

Laaja-alainen turvallisuuskäsitys kattaa valtioiden välisten sotilaallisten konfliktien lisäksi muunlaisia kansalaisten turvallisuuteen vaikuttavia uhkatekijöitä. Niiden aiheuttamia ongelmia ei voida sotilaallisin keinoin ratkaista, ja siksi erityisesti niiden varalta on tarpeen myös humanitaaristen ja muiden siviilivalmiuksien kehittäminen. Mietinnössään 12/1995 vp valiokunta katsoi, että valmiuksien kehittäminen humanitaarisiin suojaustehtäviin tukee Suomen turvallisuuspolitiikan tavoitteita ja kansainvälisiä velvoitteita YK:n ja ETY-järjestön jäsenenä. Mietinnössä todettiin lisäksi mm. seuraavaa:

”Rauhanturvatoiminnassa on humanitaarisella ja siviilipanoksella kasvava merkitys. Kyse on evakuointi- ja pelastustehtävistä, avustustoimista, yhteiskuntarakenteiden ja hallinnon tukemisesta ja ihmisoikeuksien seurannasta. Esimerkiksi YK:n rauhanturvatoiminnasta noin neljännes henkilöstöstä on siviilejä, jotka tukevat kriisialueen siviilihallinnon, poliisitoimen, terveydenhuollon ja avustustoiminnan järjestämistä. Siviilivalmiuksien tarve korostuu entisestään kriisien ennaltaehkäisyssä.

Valiokunta katsoo, että sotilaallisen kriisinhallintavalmiuden kehittämisen ohella Suomen tulee lisätä siviiliavun valmiuksiaan humanitaarisissa operaatioissa niin luonnonvoimien kuin ihmistenkin aiheuttamissa katastrofitilanteissa. Valmiuksia on parannettava sekä henkilöavun että tavara-avun osalta. Yhtäältä tämä edellyttää siviilihenkilöstöstä koostuvan valmiusryhmän kouluttamista ja varustamista. Toisaalta tarvitaan valmiusvarastojärjestelmää, joka ennakkoon kokoaa kriisialueille lähetettävää tavara-apua. Valiokunta pitää siviilihenkilöstön käyttöä erityisen sopivana osallistumismuotona sotilaallisesti liittoutumattomalle maalle.”

Valiokunta katsoo, että erityyppisten konfliktien lisääntyminen tekee humanitaaristen ja siviilivalmiuksien kehittämisen yhtä olennaiseksi kuin sotilaallisten valmiuksien kehittämisen. Valiokunta toteaa, että humanitaaristen operaatioiden ja rauhanturvaoperaatioiden siviilikomponentin kasvanut tarve tulee esiin myös nykyajan sotilaallisissa konflikteissa, jotka yhä useammin ovat luonteeltaan valtionsisäisiä sisällissotia. Ne aiheuttavat suurta tuhoa kansalaisyhteiskunnan jäsenille ja rakenteille, mutta niiden rajoittaminen ja sovittaminen perinteisin sotilaallispohjaisin menetelmin on viime vuosina osoittautunut vaikeaksi. Siksi myös sotilaallisiin rauhanturvaoperaatioihin on alettu liittää siviilitoimintoja, jotka lisäävät mahdollisuuksia vaikuttaa väestön olosuhteisiin ja väestöryhmien välisiin jännityksiin.

Osa humanitaarisista toimista on luonteeltaan välitöntä hätää lievittäviä, jolloin ne ovat yleensä rinnakkaisia samanaikaisille sotilaallisille toimille. Verrattuina sotilaallisiin toimenpiteisiin humanitaariset toiminnot kokonaisuutena kohdistuvat kuitenkin yleensä ajallisesti etäisempiin, usein luonteeltaan rakenteellisiin tavoitteisiin. Tällaisia tavoitteita saattavat olla demokratian edistäminen, ihmisoikeuksien ja etnisten, kielellisten, uskonnollisten ja muiden vähemmistöjen suojelu, sosiaalinen oikeudenmukaisuus, talouskehityksen alulle saaminen ja ekologisten ongelmien ratkaiseminen.

Humanitaaristen ja siviilitoimintojen merkitys korostuu erityisesti konfliktien ennaltaehkäisyssä, joka selonteossa on valiokunnan mielestä jäänyt liian vähälle huomiolle, sekä siinä vaiheessa, kun avoin sotilaallinen konflikti on päättynyt ja sen seurauksia ryhdytään poistamaan tai lievittämään. Viimeksi mainittua vaihetta ajatellen ulkoasiainvaliokunta katsoi mietinnössään 7/1996 vp, että Suomen tulee edistää toimia, joilla vahvistetaan Euroopan unionin kykyä tukea siviiliyhteiskunnan kriisienjälkeistä jälleenrakentamista. Valiokunta katsoo, että kriisinjälkeisessä vaiheessa kysymykseen tulevia toimintoja ovat mm. jälleenrakennustyön avustaminen, ihmisoikeustilanteen seuranta, pakolaisten palauttaminen, vaalien valvonta ja kehitysyhteistyö, jolla pyritään välittömien epäkohtien korjaamista pitemmälle tähtääviin tavoitteisiin.

Ulkoasiainvaliokunta katsoo, että humanitaarisen toiminnan kehittämisessä on erityisen tärkeää sopivan henkilöstön nopea saatavuus. Tässä tarkoituksessa on mm. syytä ryhtyä ylläpitämään luetteloa henkilöistä, jotka koulutuksensa ja kokemuksensa puolesta ovat sopivia ja jotka oman etukäteen annetun suostumuksensa pohjalta ovat lyhyessä ajassa saatavissa kansainvälisten humanitaaristen operaatioiden palvelukseen.

Nyt käsiteltävänä olevassa selonteossa valtioneuvosto katsoo, että humanitaarinen apu on osa laajempaa kokonaispanosta, jossa poliittisten, sotilaallisten, humanitaaristen ja kehityspanosten tulisi olla yhteensovitettavia ja toisiaan tukevia. Ulkoasiainvaliokunnalle on toisaalta asiantuntijakuulemisen yhteydessä esitetty näkemys, että sotilaallinen ja humanitaarinen toiminta olisi rauhanturvaamisoperaatioiden yhteydessä pidettävä käsitteellisesti ja toiminnallisesti erillään toisistaan. Samoin valiokunnalle on tähdennetty avustustoiminnan puolueettomuuden ja riippumattomuuden merkitystä akuuteissa konfliktitilanteissa.

Ulkoasiainvaliokunta pitää mahdollisena, että kahden luonteeltaan huomattavan erilaisen toimintamuodon liittäminen samaan operaatioon aiheuttaa haittaa humanitaarisille toiminnoille. Valiokunta pitää sen vuoksi tärkeänä, että tätä mahdollisuutta selvitetään mahdollisimman huolellisesti tulevien operaatioiden valmistelussa. Toisaalta valiokunta kiinnittää huomiota siihen, että rauhanturvaoperaation sotilaallisella komponentilla on humanitaarisia ja siviilitoimintoja suojaava tehtävä, jonka puuttuminen saattaa estää humanitaaristen ja siviilitoimintojen suorittamisen.

Valiokunta katsoo, että Suomen on varauduttava osoittamaan humanitaaristen ja siviilivalmiuksien kehittämiseen riittävät määrärahat.

Valiokunta edellyttää, että valtioneuvosto antaa sille pikaisesti erillisen selvityksen Suomen humanitaaristen ja siviilivalmiuksien kokonaisvaltaisesta kehittämisestä ja organisoimisesta.

Ulkoasiainvaliokunta yhtyi mietinnössään 12/1995 vp valtioneuvoston turvallisuuspoliittisessa selonteossa ilmaistuun kantaan, että kansainvälinen yhteisö ei voi suhtautua voimakeinojen ja väkivallan käyttöön välinpitämättömästi, vaan sen on edellytettävä kaikilta osapuolilta sitä vastuullisuutta yhteisten normien ja periaatteiden noudattamisessa, johon uuden ja yhtenäisen Euroopan ajatus perustuu. Valiokunta korosti sitä, että kansainvälisten normien ja periaatteiden mukaisen turvallisuusjärjestyksen vahvistaminen on erityisen tärkeätä Suomen kaltaiselle pienelle valtiolle.

Uudenlaisten konfliktien, entistä vaikeampien ja vaativampien olosuhteiden ja poliittisten muutosten edessä on ryhdytty kehittämään tilanteen vaatimaa kykyä kriisinhallintaan ja sotilaallisesti aiempaa vaativampaan rauhanturvaamiseen. Lähtökohtana on se, että Yhdistyneiden Kansakuntien rauhanturvatoimintaa on jouduttu suorittamaan oloissa, joissa ei aina ole voitu taata tulitauon pitävyyttä, osapuolten yhteistyötä tai muita ehtoja, joihin on aikaisemmin totuttu. Joukoille joudutaan antamaan myös valtuudet laajempaan itsepuolustukseen tehtäviensä suorittamisen turvaamiseksi. Rauhanturvatoiminnan muotoja ja toteuttamistapoja joudutaan kuitenkin kriittisesti tarkastelemaan Balkanin kriisin antamien kokemusten valossa.

YK:n rinnalle on tullut myös muita instituutioita, jotka ovat valmiita toteuttamaan rauhanturvaoperaatioita: ETYJ toimeksiantavana ja toteuttavana instituutiona sekä NATO, WEU ja Itsenäisten valtioiden yhteisö toteuttavina instituutioina niiden ulkopuolisten ETYJ-maiden kanssa mm. NATOn rauhankumppanuusohjelman puitteissa.

Suomi on liittynyt NATOn rauhankumppanuusohjelmaan vuonna 1994. Suomi on ohjelmassa ensisijaisesti antavana osapuolena tarjoten panostaan rauhanturvatoimintaan, erityisesti koulutukseen sekä pelastus- ja humanitaarisiin operaatioihin. Sen lisäksi Suomen todetaan olevan kiinnostunut ympäristönsuojeluun liittyvistä yhteistyöhankkeista.

Länsi-Euroopan unioni on ryhtynyt vuoden 1992 Petersbergin päätöksen mukaisesti kehittämään toimintakykyä humanitaarisiin ja pelastusoperaatioihin, rauhanturvatoimintaan ja muuhun kriisinhallintaan. Suomella on WEU:ssa tarkkailijan asema ja Suomi osallistuu WEU:n turvallisuuspoliittiseen vuoropuheluun. Euroopan unionin jäsenenä Suomi lähtee siitä, että se voi halutessaan asettaa joukkojaan käytettäviksi myös WEU:n toteuttamissa eurooppalaisissa rauhanturvaoperaatioissa, jotka perustuvat YK:n tai ETYJ:n toimeksiantoon. Suomen täysimääräinen osallistuminen EU:n kriisinhallintatoimintaan edellyttää valiokunnan mielestä, että kaikki unionin jäsenvaltiot voivat osallistua sitä koskevaan päätöksentekoon riippumatta siitä, ovatko ne WEU:ssa jäseninä vai tarkkailijoina. Valiokunta toteaa Suomen ja Ruotsin ulkoministereiden esittäneen tämän vaihtoehdon mukaista ratkaisua muille EU-maille.

Pohjoismaat ovat koordinoineet rauhanturvajoukkojensa koulutusta ja varustautumista sekä lähettäneet viimeisimpiin rauhanturvaoperaatioihin myös yhteisesti koottuja joukkoja. Bosniassa toimivaan pohjoismaiseen pataljoonaan (Nordbat2) Suomi ei toistaiseksi ole lähettänyt henkilöstöä, mutta kylläkin materiaalia. Valiokunnan mielestä pohjoismailla tulee vastakin olla tärkeä rooli kansainvälisessä rauhanturvayhteistyössä.

Valiokunta korostaa sitä, että kansainvälisen kriisinhallintavalmiuden perimmäisenä tarkoituksena on estää ennakolta yhteisten normien loukkauksia. Kaikissa tapauksissa tähän vaikutukseen ei voida valitettavasti päästä, vaan vastuullisessa turvallisuuspolitiikassa on varauduttava yhteiseen taakankantoon entistä vaativammissa olosuhteissa.

Ulkoasiainvaliokunta katsoi mietinnössään 12/1995 vp, että Suomella on YK:n rauhanturvatoiminnasta saadun kokemuksen pohjalta hyvät edellytykset osallistua laajenevaan kriisinhallintayhteistyöhön. Valiokunta totesi, että Suomi on eri yhteyksissä tukenut YK:n päätöksentekoa sellaisista operaatioista, joiden mandaatissa on otettu huomioon mahdollisuus joutua käyttämään voimatoimia mm. siviiliväestön ja sille suunnatun humanitaarisen toiminnan suojaamiseksi kuin mikä on ollut kaikkien osapuolten suostumuksella tapahtuvassa perinteisessä rauhanturvaamisessa mahdollista.

Lakia Suomen osallistumisesta Yhdistyneiden Kansakuntien ja Euroopan turvallisuus- ja yhteistyökonferenssin rauhanturvaamistoimintaan on sittemmin muutettu ulkoasiainvaliokunnan mietinnössään 21/1995 vp ehdottamalla tavalla, joka tekee mahdolliseksi Suomen osallistumisen kansainvälisen yhteisön jäsenenä voimavarojensa puitteissa yhteistä turvallisuutta vahvistaviin toimiin, erityisesti aiempaa vaativampiin rauhanturvaamisoperaatioihin.

Mietinnössään 22/1995 vp ulkoasiainvaliokunta piti tärkeänä Suomen osallistumista Bosnia-Hertsegovinan rauhansopimuksen sotilaallista toimeenpanoa varten toimeenpantuun monikansalliseen toimeenpano-operaatioon (Implementation Force, IFOR). NATOn neuvosto teki 16.12.1995 päätöksen IFOR-operaation aloittamisesta. Valiokunnan mielestä rauhan ja vakauden aikaansaaminen Balkanilla on Suomen turvallisuusetujen mukaista ja IFOR tulee nähdä osana politiikkaa, jonka tarkoituksena on myötävaikuttaa kestävän rauhan ja vakauden aikaansaamiseksi entisen Jugoslavian alueella.

Ottaen huomioon laajan osallistumispohjan, jonka puitteissa IFORiin osallistuu NATOn, mukaan lukien Yhdysvaltojen, ohella Venäjä sekä sotilasliittoihin kuulumattomia maita, operaatiolla voidaan katsoa myös osaltaan luotavan uutta rauhanturvajärjestelmää ja yhteistyöhön nojaavaa yleiseurooppalaista turvallisuusjärjestystä. Valiokunta korostaa, että niin IFORin kuin myös muiden tähänastisten kansainvälisten operaatioiden osalta on ongelmana, että humanitaariset ja siviilivalmiudet eivät kansainvälisestikään ole samalla tasolla kuin sotilaalliset valmiudet. Näiden valmiuksien kehittäminen on siksi valiokunnan mielestä tärkeä ja kiireellinen tavoite niin kansallisesti kuin kansainvälisestikin.

Valiokunta katsoo, että Suomen osallistuminen on johdonmukainen jatko Suomen pyrkimyksille kehittää aktiivisesti eurooppalaista turvallisuusrakennetta samoin kuin pohjoismaista yhteistyötä. IFORin onnistuminen on edellytys rauhansopimuksen muiden osien toimeenpanolle.

Valiokunta korostaa, että Suomen on kaikissa tilanteissa itse päätettävä osallistumisestaan laajennettuihin rauhanturvaamistehtäviin. Tätä harkintaa käytettäessä on erityisen tarkoin arvioitava, voiko kyseinen tehtävä johtaa rauhaan pakottamiseen tai sotilaallisen voiman käyttöön muita valtioita tai konfliktin osapuolia vastaan poliittisen ratkaisun aikaansaamiseksi. Suomen osalta eivät voi tulla kysymykseen tehtävät, jotka sisältävät mahdollisuuden, että rauhanturvajoukoista tulee konfliktin osapuoli. Rauhaan pakottaminen voi luonteensa ja vaativuutensa vuoksi sopia ainoastaan suurvalloille ja sotilasliitoille.

Valiokunta lähtee siitä, että Suomen rauhanturvavalmiuden kehittäminen tapahtuu osana Suomen omaa puolustusvalmiutta ja -kykyä. Valiokunta huomauttaa, että perinteisiin rauhanturvaamistehtäviin on edelleen käytettävissä tarvittaessa myös muuta näihin tehtäviin soveltuvaa henkilökuntaa ja reserviläisiä.

Ulkoasiainvaliokunta edellytti mietinnössään 12/1995 vp, että hallituksen on selvitettävä valmiusjoukon, nykyisen rauhanturvakoulutuksen kehittämisen ja laajennettuun rauhanturvaamiseen varautumisen edellyttämien vaihtoehtoisten organisaatiomallien soveltuvuus. Ulkoasiainvaliokunta yhtyy puolustusvaliokunnan huomautukseen, että selonteossa esitetyt vertailut ovat ylimalkaisia. Selonteosta ei esimerkiksi käy ilmi, miten jo käytössä ollut YK:n valmiusjoukkojärjestelmä on toiminut ja mitä sen edelleen kehittäminen vaatisi. Selonteon viittauksia toimeenpanon nopeuden eroihin ja erojen asialliseen merkitykseen ei tarkemmin perustella.

Valiokunta huomauttaa, että selontekoon olisi tullut liittää eduskunnan edellyttämä vertailu valmiusjoukon, nykyisen rauhanturvakoulutuksen kehittämisen ja laajennettuun rauhanturvaamiseen varautumisen edellyttämien vaihtoehtoisten organisaatiomallien soveltuvuudesta Suomen rauhanturvavalmiuden kehittämisen perusratkaisuksi.

---

Valiokunta ehdottaa kunnioittaen,

että Eduskunta saattaisi tämän mietinnön hallituksen tietoon.

Helsingissä 29 päivänä toukokuuta 1996

---

Asian ratkaisevaan käsittelyyn valiokunnassa ovat ottaneet osaa puheenjohtaja Markus Aaltonen /sd, varapuheenjohtaja Eva Biaudet /r, jäsenet Esko Aho /kesk, Satu Hassi /vihr, Sinikka Hurskainen /sd, Tytti Isohookana-Asunmaa /kesk, Kauko Juhantalo /kesk, Ilkka Kanerva /kok, Juha Korkeaoja /kesk, Outi Ojala /vas, Pertti Paasio /sd, Pertti Salolainen /kok, Erkki Tuomioja /sd, Jarmo Wahlström /vas ja Ben Zyskowicz /kok sekä varajäsenet Bjarne Kallis /skl ja Jorma Kukkonen /sd.

---

Vastalause

Hallitus ehdottaa perustettavaksi valmiusjoukon, joka toisaalta olisi osa Suomen puolustusta varten tarkoitettuja puolustusvoimia ja toisaalta toimisi perusjoukkona Suomen rauhanturvajoukoille. Tämä on mielestämme epäonnistunut järjestely.

Suomen puolustusvoimien keskeinen perusta on perustuslain mukaiseen velvoitteeseen pohjautuva asevelvollisuus, jonka mukaan jokainen suomalainen on velvollinen osallistumaan Suomen puolustamiseen. Asevelvollisuuspohjalle rakentuville puolustusvoimille ei tule sälyttää mitään muuta tehtävää kuin Suomen puolustaminen.

Valmiusjoukon perustaminen ei ole parasta mahdollista niukkojen puolustusmäärärahojen käyttämistä. Hyvin varusteltuna valmiusjoukko kyllä parantaa puolustuskykyä, mutta valmiusjoukko ei käyttöperiaatteeltaan täysin sovellu alueellisen puolustusjärjestelmämme kokonaisuuteen eikä siten tue itsenäisen puolustuksen kehittämistavoitteita.

Hallituksen esitys valmiusjoukon perustamiseksi ei ratkaise sitä, miten aikaisempaa vaativammissa rauhanturvaoperaatioissa sotilaallinen ja siviilitoiminta tulisi sovittaa yhteen. Valmiusjoukon koulutus ei luo edellytyksiä toimia tilanteissa, missä yhtäältä voi esiintyä tarve suojata sotilaallisesti humanitaarista toimintaa ja toisaalta sotilaallinen toiminta saattaa vaikeuttaa humanitaarisen toiminnan toteuttamista.

Valmiusjoukon koulutus ei myöskään luo valmiuksia sotilaallisen toiminnan purkamisessa esiintyvien ongelmien ratkaisuun ja siviilitoimintojen uudelleen rakentamiseen kriisinjälkeisissä olosuhteissa. Selonteossa esitetty valmiusjoukon perustaminen ei tue Suomen rauhanturva- ja humanitaaristen valmiusten kehittämistä.

Käsitellessään turvallisuuspoliittista selontekoa eduskunta edellytti, että hallitus selvittää eri vaihtoehdot valmiusjoukolle. Tämä selvitys kuitenkin puuttuu selonteosta. Edellytämme, että hallitus tuo eduskunnalle uuden esityksen rauhanturva- ja humanitaaristen valmiuksien parantamiseksi nykyistä rauhanturvakoulutusta kehittämällä.

Edellä esitetyn perusteella katsomme,

että eduskunnan tulisi hyväksyä seuraava perustelulausuma:

”Eduskunta ei hyväksy selonteossa esitettyä valmiusjoukon perustamista, vaan edellyttää, että rauhanturvatoiminnan valmiuksia parannetaan kehittämällä nykyistä rauhanturvakoulutusta ja että Suomen puolustusvoimia kehitetään rauhanturvatoiminnasta erillisesti, itsenäisen puolustuksen tarpeista lähtien.”

Helsingissä 29 päivänä toukokuuta 1996

Juha Korkeaoja /kesk

Esko Aho /kesk

Tytti Isohookana-Asunmaa /kesk

Kauko Juhantalo /kesk

Bjarne Kallis /skl