VNS 3/1996

Valtioneuvoston selonteko osa 1 "Suomi ja Euroopan tulevaisuus"

Eduskunta on 2 päivänä lokakuuta 1996 lähettänyt tulevaisuusvaliokunnan valmistelevasti käsiteltäväksi valtioneuvoston selonteon osa 1 VNS 3/1996 vp "Suomi ja Euroopan tulevaisuus".

Valiokunnassa ovat olleet kuultavina ministeri Arja Alho, projektipäällikkö Paavo Löppönen, dosentti Jan Otto Andersson, professori Risto Eräsaari, professori Eero Holopainen, professori Antti Kasvio, professori Eero Paloheimo, professori Eino Tunkelo, tutkijaprofessori Jouko Tuomisto, professori Osmo A. Wiio, teknologiajohtaja Markus Koskenlinna Tekesistä, tutkimusjohtaja Matti Kärkkäinen Metsäntutkimuslaitokselta, filosofian tohtori Hannu I. Miettinen, valtiotieteen tohtori Juha Siltala, valtiotieteen tohtori Osmo Tuomi, valtiotieteen lisensiaatti Jaana Venkula, apulaiskaupunginjohtaja Elina Lehto, toimitusjohtaja Asko Siukosaari Mainostoimistojen Liitosta, toimitusjohtaja Kalevi Sihvonen Mainostoimisto Brand Sellers DDB Oy:stä, toimitusjohtaja Pekka Ylä-Anttila Etlatiedosta, tutkija Ilkka Tuomi, päätoimittaja Erik Wahlström, toimittaja Sari Kuvaja Vihreästä Sivistysliitosta, toimittaja Johanna Karhunen, erikoistutkija Teija Tiilikainen maanpuolustuskorkeakoulusta, neuvotteleva virkamies Olli Saarela opetusministeriöstä sekä nuorisoasiain neuvottelukunnan pääsihteeri Reijo Viitanen opetusministeriöstä.

Valiokunta järjesti 5.2.1997 eduskunnan auditoriossa valtioneuvoston tulevaisuusselonteon johdosta puolueiden julkisen kuulemisen, jossa kuultavina olivat puoluehallituksen jäsen Sanna Vallinen Suomen sosialidemokraattisesta puolueesta, puheenjohtaja Esko Aho Suomen keskustasta, puoluesihteeri Maija Perho ja varapuheenjohtaja Juha Rintamäki kansallisesta kokoomuksesta, kansanedustaja Satu Hassi ja puoluesihteeri Sirpa Kuronen Vihreästä Liitosta, tulevaisuustyöryhmän jäsen Kalevi Suomela vasemmistoliitosta, poliittinen sihteeri John Burstein ruotsalaisesta kansanpuolueesta, puoluesihteeri Milla Kalliomaa kristillisestä liitosta, toimitusjohtaja Janne Jutila nuorsuomalaisesta puolueesta, valtiotieteen maisteri Urpo Leppänen perussuomalaisista ja harjoittelija Olli Hunkuri eduskuntaryhmä Virtasesta.

Valiokunta on järjestänyt myös osana globaalistumisen seurantaa videoseminaareja sellaisten maiden tai alueiden kanssa, joilla on kansainvälisen kehityksen näkökulmasta suuri merkitys ja/tai jotka edustavat tulevaisuuden menestyjiä (Menestyksen mallit Osa 1: Kaakkois- ja Itä-Aasia 1996). Seuraavaksi järjestetään seminaarit ainakin Kiinan, Latinalaisen Amerikan ja USA:n Wisconsinin kanssa. Viimeksi mainitun, Suomea muistuttavan osavaltion kanssa tehdään syvemmälle menestyksen osatekijöihin kuten työllisyyteen menevä vertaileva selvitys.

Tulevaisuusvaliokunnan mietintö luo perustaa Suomen tulevaisuuden arvioinnille. Siinä painottuvat maailman ja Euroopan tulevaisuuden virtaukset, mahdollisuudet ja uhat.

Mitä monipuolisemmin - joskus kärjistäenkin - tulevaisuuden kehitysilmiöitä kyetään tuomaan poliittiseen keskusteluun, sitä hedelmällisempi perusta syntyy Suomen tulevaisuuden tarkastelulle. Siksi valokunta on pyrkinyt monitahoiseen, osin ristiriitaisiakin tunteita herättävään esitykseen.

Mietinnön sisällön rajaaminen on ollut hankalaa. Valiokunta on tietoisesti keskittynyt talouskysymyksiin ja niihin läheisesti liittyviin aiheisiin. Taloudesta tulevat tämän hetken vaativimmat haasteet.

Rajaus ei tarkoita sitä, että esimerkiksi maailman ympäristöhaasteet ja väestöongelmat olisivat valiokunnan mielestä vähempiarvoisia. Ympäristöasioita ja väestökehitystä käsiteltiin laajasti edellisessä tulevaisuusvaliokunnan mietinnössä, joten nyt valittiin toisenlainen painotus.

Turvallisuuspolitiikka on jätetty vähemmälle huomiolle, koska siitä on oma selontekonsa. Myös Euroopan Unionin käsittely on sivuutettu vähällä huomiolla, koska sitä varten eduskunnassa on oma valiokuntansa.

Valiokunta on valinnut johtavaksi teemaksi menestyksen - Euroopan ja samalla Suomen menestyksen 2000-luvulla. Vertailuja varten ja keskustelun avartamiseksi valiokunta on luonut yhteyksiä eri maiden tutkimuslaitoksiin ja muihin tahoihin, joilla on katsottu olevan Suomen tulevaisuuden arvioinnin kannalta merkittävää tietoa ja näkemystä.

Menestys edellyttää talouden ja muun yhteiskunnan virtausten, ilmapiirin ja uhkien tunnistamista - myös sellaisten, joita ei voida pitää toivottavana hyvinvoinnin kannalta. Nekin on kuvattu haasteina, joihin on pystyttävä vastaamaan tehokkaasti ja ajoissa.

Selonteko ja sitä seuraava eduskuntakäsittely luovat hyvän pohjan käsitellä yhteiskuntamme tilaa ja kehitystä.

Hallituksen ja eduskunnan välisen tulevaisuuskeskustelun tekee onnistuessaan erityisen arvokkaaksi se, että Suomi on tällä parlamentarismin alueella edelläkävijä. Hallituksen aloitteellisuus on koko vuoropuhelun perusedellytys. Valiokunta korostaa parlamentarismin uusien muotojen kehittämisen tärkeyttä.

Toisin kuin muissa maissa Suomessa ei ole taloustutkimuslaitoksia lukuun ottamatta poliittisia arviointeja ja analyyseja tuottavia instituutioita (ns. think-tankeja). Parhaimmillaan selontekoon liittyvä monimuotoinen, uusia toimintatapoja kokeileva tulevaisuustyö paikkaa tätä aukkoa.

Valiokunta katsoo selonteon olevan lähtökohdiltaan osittain liian kapea-alainen. Ensinnäkin Eurooppa ymmärretään pääasiassa vain Euroopan Unioniksi. Toiseksi maailmanlaajuiset ongelmat, jotka Eurooppa ja Suomi globaalistuvassa maailmassa jakavat, ovat tosiasiassa jääneet käsittelemättä. Globaalistuminen on eritelty käsitteenä hyvin, mutta sen merkitystä ei ole riittävästi sisäistetty.

Edellä esitetyn perusteella tulevaisuusvaliokunta on katsonut tarkoituksenmukaisimmaksi viedä keskustelua eteenpäin niillä alueilla, joita hallituksen selonteossa ei ole käsitelty joko lainkaan tai on käsitelty liian suppeasti.

Elämme murroskautta. Talouden, tekniikan, kulttuurin, ympäristön ja politiikan muutokset ovat niin nopeita, että on erittäin vaikea ennustaa, millainen maailma on 10 tai 20 vuoden kuluttua. Tästä huolimatta tulevaisuuteen on varauduttava ja pyrittävä löytämään ongelmiin ratkaisuja mahdollisimman varhaisessa vaiheessa. Muutoin olemme tahdottomina virran vietävissä.

Ennakoiminen, varautuminen ja asioiden hallinta ovat hyviä avuja. Menestykseen, hyvän elämän edellytysten luomiseen ne eivät riitä. Meidän on pyrittävä kehityksen kärkeen meille vahvoilla osaamisen aloilla voidaksemme rakentaa kestävää kehitystä ja tasa-arvoista ihmisten hyvinvointia. On otettava tulevaisuus haltuun. Tämä on menestymisen ehto 2000-luvulla niin Euroopalle kuin Suomelle, niin valtioille kuin ihmisille.

Vaikka tulevaisuuden hallinta monessa suhteessa tarkoittaa järkevää sopeutumista ja viisasta mukautumista, lähtökohtana on oltava aloitteellinen pyrkimys ohjata ja johtaa tulevaa kehitystä eettisten ja ekologisten päämäärien toteuttamiseksi.

Suomalaisten on osana Eurooppaa ja osana globaalistuvaa maailmaa tehtävä päivittäin valintoja. Valintapäätösten taustalla on syytä olla paras mahdollinen tieto, mistä ja millä perustein valitaan ja minkälaisin seurauksin valitaan. Ainoastaan näin päätösten tekijät yrityksissä, yhteiskunnan eri elimissä ja perheissä voivat kantaa aidon vastuunsa eettisesti ja moraalisesti kestävästä kehityksestä.

Teknologian nopea kehitys on teollisuusmaissa johtanut teollista vallankumousta vastaavaan tilanteeseen. Parisataa vuotta kestänyt teollisuusyhteiskunta on muuttumassa tietoyhteiskunnaksi (knowledge society). Mitä se on? Ennen kaikkea sitä, että tietoyhteiskunnassa tiedosta ja osaamisesta on tullut raaka-aineita ja muita tuotannontekijöitä tärkeämpi menestystekijä. Tietoyhteiskunnassa tietoa sovelletaan järjestelmällisesti yhteiskunnan toiminnoissa. Uutta tietoa hankitaan tieteellisen ja soveltavan tutkimuksen avulla.

Tieto sinänsä ei ole olennaisinta vaan tiedon käyttäminen. Sitä kuten muitakin välineitä voidaan väärinkäyttää. Parhaimmillaan meneillään oleva siirtymä teollisuusyhteiskunnasta tietoyhteiskuntaan merkitsee osaamisen, oivalluksen ja ymmärryksen yhteiskuntaa.

Yhteiskunta, yritys tai mikä tahansa muu toimija on tehokas ja dynaaminen, jos se kasvavassa tietotulvassa pystyy jalostamaan ja hyödyntämään datan. Yhä tärkeämmäksi tulee tiedon analysointi.

Murrosvaiheen ongelmat ovat monimutkaisia ja monitahoisia. Koko maapallon kannalta elintärkeää ratkaisua odottava ongelma on ympäristömme tila. Teollisuusyhteiskunnassa elintason nousua on pidetty kestävää kehitystä tärkeämpänä tavoitteena, vaikka ympäristöongelmien laajuus ja syvyys ovat olleet kauan tiedossa. Ilmastonmuutos, jonka etenemiseen liittyy suuria riskejä kuten Golf-virran heikkeneminen ja biologisen monimuotoisuuden väheneminen, luontoa haittaavat happosateet ja ihmisten terveyttä vaarantavat pienhiukkaspäästöt ovat maapallon laajuisia ongelmia. Niiden ratkaisemisessa ei ole päästy alkua pidemmälle. Tietoyhteiskunnan eteneminen ja kansainvälisen yhteistyön tiivistyminen antavat uusia keinoja löytää ratkaisuja. Ongelmien selvittäminen vaatii kuitenkin asenne- ja rakennemuutoksia, valtavia rahallisia ja muita voimavaroja sekä sopimuksia, joita noudatetaan.

Maailmanlaajuiset kehityskysymykset odottavat ratkaisua. Kulutamme luonnonvaroja kiihtyvällä tahdilla yli niiden uusiutumiskyvyn. Tuotanto- ja kulutusrakenteet sekä niitä ohjaavat taloudelliset järjestelmät, jotka eivät ota huomioon ympäristökustannuksia, vauhdittavat yhdessä väestön kasvun kanssa luonnonvarojen vähenemistä ja samalla paikallisten ympäristöongelmien pahenemista. Metsien häviäminen, aavikoituminen, eroosio, vesien pilaantuminen ja maaperän kemikalisoituminen ovat seurauksia kestämättömästä kehityksestä. Tulevaisuudessa ympäristönäkökulman sisällyttäminen talouden toimintaan vie kehitystä oikeaan suuntaan.

Maapallon väestön kasvu ja kulutuksen lisääntyminen ovat vaatineet yhä suuremman osan alkuperäisestä luonnosta ihmiskunnan käyttöön. Uhkana on biologisen monimuotoisuuden väheneminen. Väestön kasvu on viime vuosikymmenenä alkanut selvästi hidastua, mutta on todennäköistä, että väestö lisääntyy nykyisestä lähes kaksinkertaiseksi ennen kuin kasvu pysähtyy. Maailmanlaajuisen ja paikallisen köyhyyden vähentäminen on edellytys väestönkasvun hallitsemisessa. Koska kehitysmaiden väestö kasvaa nopeimmin, on päähuomion oltava niiden auttamisessa ja tukemisessa.

Tietotekniikan ja automaation kehitys on teollistuneissa maissa johtanut siihen, että teollisuudessa työntekijöiden määrä on pudonnut nopeasti tuotannon samaan aikaan kasvaessa voimakkaasti. Monissa maissa on koettu rakenteellinen suurtyöttömyys. Vanhojen työtehtävien hävitessä on koko ajan syntynyt kuitenkin uusia. Ongelmana on, että työvoiman tarjonta ja kysyntä eivät kohtaa.

Talouden globaalistuminen on jo nyt vähentänyt kansallisvaltioiden mahdollisuuksia vastata kansalaistensa hyvinvoinnista. Yhä useammin tärkeät ratkaisut tehdään kansallisvaltioiden ulottumattomissa kansainvälisellä tasolla pääasiassa talouden toimijoiden piirissä. Yksittäisten maiden hallitukset ja parlamentit voivat kokea joutuneensa vain myötäilijän ja sopeutujan rooliin, vaikka niillä edelleenkin on toimintamahdollisuuksia. Viime kädessä vastuu valitusta suunnasta kuuluu aina poliittisille päätöksentekijöille. Demokratia ja poliittinen järjestelmä eivät voi pitkään säilyä terveinä, jos globaalistuneen talouden rinnalle ei pystytä kehittämään vastaavalla tasolla toimivaa kansanvaltaista ohjausta ja valvontaa, jotka takaavat ekologisesti ja sosiaalisesti kestävät markkinoiden toimintasäännöt ja johtavat voimavarojen tasaisempaan jakoon maailmanlaajuisesti. Politiikan teon uskottavuus heikkenee - päätöksenteon laillinen oikeutus kaventuu liian heikoksi suhteessa ratkaistaviin ongelmiin.

Globaalistuminen kaikessa laajuudessaan haastaa kansallisvaltiot uusiutumaan. Monet tärkeät asiat kuten ympäristönsuojelu tai kansainvälisen talouden pelisäännöt edellyttävät päätöksiä tasolla, jossa ongelmat ilmenevät. Siksi on kehitettävä maailmanlaajuista ja suurten alueiden päätöksentekoa. Kansallista poliittista järjestelmää on kehitettävä niin, että pystytään vaikuttamaan päätösten muotoutumiseen halutun suuntaisiksi, vaikka päätökset tehtäisiinkin oman maan ulkopuolella. Globaalistumisen edetessä on myös huolehdittava, että kansallista demokratiaa vahvistetaan tietoyhteiskunnassa toimivaksi.

Poliittisen järjestelmän tehokkuus ja toimivuus ovat sitä tärkeämpiä mitä vaikeampien ongelmien eteen Eurooppa ja Suomi tulevaisuudessa joutuvat. Ilman ihmisiä, ihmisten panosta ja tukea murrosvaiheista ei selvitä eurooppalaista perintöä kunnioittaen.

Tulevaisuuden arvioinnissa on mukana aina myös rajujen muutosten aiheuttamia uhkakuvia. Tällä vuosikymmenellä ovat maailmanmenestykseen nousseet sellaiset kirjat, joissa hahmotellaan historian loppua, kansallisvaltioiden loppua, työn loppua ja demokratian loppua. Tulevaisuuden uhkien esille tuonti on usein välttämätöntä vakavan keskustelun käynnistämiseksi, mutta se ei saa olla esteenä aktiiviselle toiminnalle ja tahtomiselle muutoksen aikaansaamisessa. Tulevaisuuden muutokset eivät synny itsestään vaan ihmiset tekevät ne. Toivo ja yritys - loppuun asti, yhä uudelleen ja uudelleen - on ihmisen olemassolon perusta ja muutoksen kipinä ja kiihdytin. Ihmisestä ja ympäristöstä vastuulliset arvot ja asioiden viisas hallinta pitävät muutoksen ihmisten kannalta oikealla tiellä, vaikka muutos ei tapahdukaan toivotulla tai ennakoidulla tavalla.

Eduskunnan tulevaisuusvaliokunta korostaa käsitellessään hallituksen tulevaisuusselontekoa Euroopan ja samalla Suomen menestymisen ehtoja. Maanosan ja sen kansojen vauraus edellyttää kaikkien työtä ja tasaisempaa työnjakoa. Vain työn avulla voidaan käytössä olevat voimavarat saada hyödynnettyä ja näin varmistaa meidän kaikkien tuleva hyvinvointi.

Tulevaisuusvaliokunta katsoo Euroopan ja Suomen tulevaisuuden määrittyvän yleisestä, koko maailmaa koskevasta kehityksestä. Suomalaiset ja eurooppalaiset linjavalinnat vaikuttavat maailmanlaajuiseen kehitykseen. Meillä on siis myös moraalinen vastuu valintojemme vaikutuksista muuhun ympäröivään maailmaan. Tässä kansainvälisyyden maailmassa on jo nyt näkyvissä tekijöitä, jotka näyttäisivät ylittävän muut ja jotka oletettavasti ovat niin voimakkaita, että ne vaikuttavat kaikkiin muihin tekijöihin. Nämä ovat

1) globaalistuminen

2) tieto ja teknologia

3) ihmisyys ja innovaatiot sekä

4) asioiden ja elämän hallinta.

Jokainen näistä tulevaan menestykseen vaikuttavista, kaiken lävistävistä tekijöistä sisältää taustaoletuksen kovasta - suorastaan armottomasta - työstä ja kilvoittelusta. Menestys on nähtävä taloudellista menestystä huomattavasti laajempana käsitteenä. Yksilön ja yhteisön menestyminen on omien tietoisesti asetettujen ja myös osittain tiedostamattomien päämäärien saavuttamista. Yhteiskunnan menestys on hyvän elämän edellytysten luomista kansalaisille. Myös ihmisten osallistumismahdollisuuksien paraneminen sekä tasa-arvon, ympäristön kestävyyden ja oikeudenmukaisuuden lisääntyminen ovat menestyvän yhteiskunnan ominaispiirteistä.

Jos oletus globaalistumisen sekä tiedon ja teknologian ratkaisevasta merkityksestä 2000-luvun Euroopan kehitykselle on oikean suuntainen, ovat menestyjiä ne kansat, yritykset ja ihmiset, jotka parhaiten näihin varautuvat. Ja jos oletus, että kansainvälisyys ja pääosin uuteen tietoon ja osaamiseen perustuva teknologia lävistävät muut tuotannonalat ja määrittävät yhteisöjen ja yksilöiden menestymisen muita ehtoja, pitää paikkansa, olisi siihen pystyttävä varautumaan tutkimuksen, koulutuksen, investointien ja asenteiden muutoksen avulla kaikilla yhteiskunnan tasoilla ja tahoilla. Toisin kuin ennen, tulevaisuudessa ei riitä, että talouden tai politiikan eliitti tiedostaa suunnan. Mahdollisimman monen kansalaisen on voitava olla mukana määrittelemässä ja tekemässä muutosta talouden, tieteen, politiikan ja kansalaistoiminnan kentillä.

Muutos on vaikea, koska se ei rajaudu laajuuden, syvyyden, maantieteellisen alueen, ajan eikä muunkaan tekijän suhteen samalla tavalla kuin esimerkiksi teollistuminen 1800-luvulla. Teollistuminen eteni melko verkkaisesti ajassa ja paikassa. Kansalliset hallitukset ja talouselämän johtajat saattoivat ohjata sitä. Vinoumia ja virheitä voitiin oikaista kansallisella talous-, vero- ja sosiaalipolitiikalla. Globaalistuminen, uuden teknologian ja muiden suurten murrostekijöiden ohjaaminen ja valvonta ovat ongelmallisia myös siksi, että perinteiset välineet eivät ole enää käytettävissä. Kansallisvaltioiden talouden, tuotannon ja esimerkiksi sosiaalisen tasa-arvon ohjaukseen viimeisen sadan vuoden aikana kehitettyjen ohjaus- ja päätöksentekomekanismien merkitys on vähentynyt eikä uusia keinoja ole vielä riittävästi kehitetty. Ns. uudet toimijat eivät ole aina fyysisesti tunnistettavia, ne eivät kiinnity mihinkään valtioon eikä niillä ole isänmaata eikä kotia, eivätkä ne välttämättä omaksu samoja moraalis-eettisiä arvoja kuin tämän päivän toimijat. Tavaran sijasta vaihdon ja samalla vaurastumisen perustana ovat osaaminen, tieto ja taito. Tosin nämä muuttuvat usein monimutkaisen prosessin kautta myös fyysiseksi tuotannoksi arkipäivän kulutustavaroita myöten.

Euroopan hyvinvointi on yhä selvemmin riippuvainen muun maailman kehityksestä. Valiokunnan mielestä selonteossa olisi pitänyt käsitellä Eurooppaa laajemmin maailmanlaajuisia kehitystekijöitä.

Viisas sopeutuminen globaalistumiseen ja teknologian murrokseen riittää Euroopan selviytymiseen. Menestys vaatii enemmän. Tarvitaan uusia ideoita, keksintöjä, ajattelumalleja ja ennen kaikkea niiden toteuttamista eli innovaatiota. Yhteiskunnan on uusiuduttava. Tarvitaan niin yksilöiden kuin yhteisöjen uusiutumista. Euroopalla on erityinen moraalinen vastuu ja etuoikeus olla inhimillisesti ja ekologisesti toimivan yhteiskunnan ja talouden syntysijoina ja kehittäjänä. Eurooppa on myös teollisen vallankumouksen ja globalisaation kehto. Siksi se kohtaa ennen muita myös sen tuomat työllisyys-, hyvinvointi-, ympäristö-, talous- ja muut rakenneongelmat.

Yhteiskunnan säilyttäminen innovatiivisena ei ole helppo tehtävä. Innovatiivisuus voi vähetä huomaamatta myös yhteiskunnissa, jotka kansantalouden ja muiden hyvinvoinnin mittareiden mukaan ovat aina olleet parhaiden joukossa. Ruotsia on monessa suhteessa pidetty 1900-luvun menestyjänä ja useilla aloilla - myös yhteiskunnallisen innovaation - edelläkävijänä. Vuoden 1996 lopussa julkistettiin Maailmanpankin ja OECD:n tilastot kansantulosta henkeä kohti, joissa Ruotsi oli muutamassa vuodessa tipahtanut maailman kuudenneksi vauraimman maan tasolta 20. sijalle eli Euroopan köyhimpien valtioiden joukkoon. Jokainen Ruotsissa käynyt voi omin silmin nähdä, että BKT-tilastot eivät kerro totuutta Ruotsin vauraudesta. Tieto käynnisti kuitenkin Ruotsissa laajan itsekriittisen keskustelun. Maan valtalehtien pääkirjoituksissa pohdittiin ongelman syitä. Pääväitteenä esitettiin yksinkertaisesti, että Ruotsista on tullut yhteiskunta, jossa ideat eivät kanna eivätkä etene.

Vaikka tulevaisuusvaliokunnan mietinnön lähtökohdaksi otetaan Euroopan ja Suomen menestyminen, ei tämä tarkoita kannanottoa siihen, että tulevaisuutta tarkastellaan vain taloudellisena menestyksenä. On jatkettava keskustelua siitä, millaista menestystä, kasvua ja edistystä Euroopan ihmisten tulisi taloudellisilla ja poliittisilla toiminnoillaan tavoitella. Mihin valjastetaan tiede ja teknologia? Miten talouden kasvu voi olla yhä suuremmassa määrin aineellisen kasvun sijasta aineetonta?

Inhimillisten perustarpeiden tyydyttäminen tulee taata nykyisille ja tuleville sukupolville kestävän kehityksen periaatteen mukaan siten, että 1) uusiutuvien voimavarojen käyttövauhti ei saa ylittää niiden uusiutumisvauhtia, 2) uusiutumattomien voimavarojen käyttövauhti ei saa ylittää sitä vauhtia, jolla kehitetään kestäviä uusiutuvia korvaavia aineita ja tuotteita, 3) saastepäästöjen vauhti ei saa ylittää ympäristön kykyä käsitellä päästöjä ja 4) ihminen ei saa omalla toiminnallaan kiihdyttää luonnon monimuotoisuuden häviämistä.

Edelläkuvatunlainen kehitys johtaa arvioimaan neljättä tulevaisuuden perustekijää, jolla menestyminen määräytyy. Jos globaalistumista ja teknologiaa voidaan kuvata yksittäisen ihmisen kannalta ikään kuin luonnonlain tavoin toteutuviksi kehityspiirteiksi, joihin Suomesta voimme vain rajoitetusti vaikuttaa, on näitä yhdistävänä ja ihmisten aktiviteettiin nojaavana tekijänä nostettava esille asioiden ja kehityksen hallinta.

Hallinta (governance) on yhdistelmä niistä monista keinoista, joilla yksilöt ja yhteisöt, yksityiset ja julkiset, järjestävät yhteiset asiansa. Se tarkoittaa jatkuvaa toimintaa, jossa ristiriitaiset ja erilaiset tavoitteet sovitetaan yhteen ja ratkaistaan. Hallintaan kuuluvat viralliset instituutiot, joille on annettu valtuudet viime kädessä pakolla järjestää asiat. Siihen kuuluvat myös epäviralliset järjestelyt, joilla ihmiset ja heidän instituutionsa omaehtoisesti ajavat asioitaan ja järjestävät yhteistyönsä.

Asioiden hallinta on tärkeää niin ihmisten elämässä kuin heidän kaikkinaisten yhteisöjensä toiminnassa. Sitä tärkeämpiä elämän hallinta ja muutoksen määrätietoinen johtaminen ovat, mitä monimutkaisemmaksi ja sekavammaksi maailmamme muuttuu. Epävarmuuden tunteen ja sitä seuraavan syrjäytymisen ja toivottomuuden vastustamiseksi niin yksilöiden, perheiden, valtioiden kuin muiden yhteisöjen on tunnistettava yhteiskunnan muutokset ja löydettävä omat selviytymistiensä. On kyettävä elämään muutoksessa, oppimaan uutta ja rakentamaan ihmisten välistä luottamusta.

Hallinta on globaalistumista ja uutta teknologiaa vaativampi tulevaisuutemme menestystekijä, koska siihen ei voi sopeutua kuten globaalistumiseen, eikä sitä voida ostaa tai ainakaan helposti oppia muilta kuten jossain määrin teknologiaa. Hallinta on monitasoinen ilmiö. Ylimmällä tasolla se tarkoittaa koko maapallon tasoista keskeisten kehitystekijöiden hallintaa, esimerkkinä ihmisen ja luonnon välisen suhteen kestävä kehitys. Valtioiden tasolla se on globaalitasoa tiukemmin aikaan ja paikkaan sidottua. Valtioiden sisällä, alueellisella ja paikallisella tasolla se on vahvasti sosiaalis-sivistykselliseen taustaansa nojaava taito ja yhteisen tahdon tulos.

Globaalitason hallintaan ei ole muotoutunut selkeitä käytäntöjä. Kansallisvaltiot pitävät kiinni suvereeniteetistään. Aika ajoin on esitetty erilaisia ideoita luoda maailmanhallitusta, mutta ne eivät ole saaneet riittävää tukea. Nykyisin hallinnan menettelyt on parhaiten ja tehokkaimmin järjestetty valtioiden ja perheiden tasolla, jotka edustavat suuren ja pienen hallitsemisen ääripäitä.

Reaalisosialismin romahdettua ja kylmän sodan päätyttyä maailmanpolitiikan toimijat ja hallinnan pelisäännöt ovat osittain muuttuneet. Elinkeinoelämä ja maailmanlaajuisesti toimivat suuryritykset ovat saanet aivan uuden aseman. Ne eivät muodosta yhtenäistä organisaatiota tai edes verkostoa, mutta niiden ympärille rakentuu tietynlainen arvoyhteisö. Tämä arvoyhteisö edustaa viime kädessä taloudellisia arvoja. Muut arvot ovat talouden valta-aseman takia jääneet taka-alalle.

Markkinatalouden arvojen vallitessa on nimenomaan elinkeinoelämän omassa piirissä havahduttu pohtimaan moraalis-eettistä vastuuta maailman kehityksestä. Osa yritysjohtajista on mieltänyt, että suuryritykset eivät voi hallitsevan asemansa vuoksi sysätä vastuuta ympäristöstä, köyhyydestä ja työttömyydestä muille. Esimerkkinä tällaisesta uudesta elinkeinoelämän vastuunotosta on World Business Academy, jonka johdossa on edustajia elinkeinoelämästä ja yliopistoista (järjestön lehti Perspectives). George Soros on puolestaan julkaissut muun muassa ruotsalaisissa lehdissä laajan artikkelisarjan, jossa hän ennustaa kapitalismin tuhoavan itsensä, ellei se ota huomioon demokratiaa ja muita kuin talouden sisäisiä arvoja.

Kun muutoksen hallintaa tarkastellaan ylimmästä alimpaan päättäjään ja toimijaan, ihmisryhmään ja kansalaiseen saakka, on korostettava oppimisen merkitystä. Hallinnan käytännöt on opittava aina uudestaan ja tieto ja taito siirrettävä seuraavalle sukupolvelle. Hallinnan puutteesta esimerkkejä ovat perheiden tasolla toisaalta uusavuttomiksi nimetyt nuoret parit, jotka eivät osaa keittää perunoita, mutta myös ikänsä monimutkaisia työkoneita käyttäneet 50-vuotiaat miehet, jotka väittävät, etteivät he pysty avaamaan tietokonetta töissä ilman sihteeriä, tai perheenemännät, jotka hallitsevat kodin monitoimikoneet, mutta eivät näyttäisi saavan videota toimimaan. Suuren hallitsemisen tasolla esimerkki hallinnan puutteesta on EU:n ja kansallisvaltioiden halvaantuminen toimintakyvyttömiksi Euroopan sydämessä puhjenneessa Bosnian sodassa.

Yhteiskuntakehityksen hallinnan lähtökohtana on tieto Suomen talouden ja yhteiskunnan tilasta ja kehitystrendeistä sekä arvio niihin vaikuttavista kansainvälisen järjestelmän vastaavista ilmiöistä. Tulevaisuuden eri vaihtoehtoja on haarukoitava laveasti. Globaalistuminen on tuonut selvästi esille sen, että valtioiden on suunnattava katseensa nykyisyydestä tulevaisuuteen ja kyettävä nykyistä paremmin arvioimaan päätösten vaikutukset pitkällä aikavälillä. Tämä on ollut avoimilla markkinoilla toimivien yritysten arkipäivää jo pitkään.

Globaalistumisen eteneminen ja uuden teknologian nopea läpimurto heijastuvat yhteiskuntaan, sen kaikille aloille ja tasoille. Kysymys ei ole enää tulevaisuuden tutkijoiden erityisasiasta.

Tulevaisuuden ennakointia, myös Euroopan taloudellis-poliittisen kehityksen arviointia, vaikeuttaa talouden ja yhteiskunnan keskeistenkin perusoletusten murtuminen. Pysyvyyden tilalle on tullut jatkuva muutos. Uudet toimintaoletukset vanhenevat muutamassa vuodessa. Muutoksiin ei osata reagoida riittävän varhain. Voimakkaan taloudellisen kasvun ja vaurauden maat voivat nopeasti kääntyä laman syöksykierteeseen, valtiot velkaantua, pankkitoiminta romahtaa, yritysten kilpailukyky heiketä ja ihmisten elintaso laskea. Ympäristökatasrofit, hallitsemattomat väestöliikkeet, yhteiskuntien sisäinen hajoaminen, väkivalta, nationalismi, kansainvälinen rikollisuus ja epidemiat saattavat yhteiskunnat ennalta-arvaamattomien ongelmien eteen, kaikki varsin lyhyessä ajassa. Aiemmin suurten äkkinäisten muutosten takana oli sota, kapina tai jokin muu valtajärjestelmän syvällinen mullistus. Nyt syyt ovat usein taloudellisia, luonteeltaan arkipäiväisiä, eivätkä ne ole näin ollen niin helposti havaittavissa. Öljykriisi antoi jo 1970-luvulla ensimmäistä kertaa viitteitä tällaisesta muutoksesta.

Eurooppaa ja Suomea on pidetty vakaan yhteiskuntakehityksen alueina. 1990-luvun alun pankkikriisi, julkisen sektorin rahoitusvaikeudet ja syvä, rakenteellinen työttömyys ovat silti tulleet ikään kuin varkain. Samanlaiset ilmiöt ovat tänään arkipäivää monessa suuressakin Euroopan maassa ja vahvassa kansantaloudessa (Saksa ja Ranska). Pohjoismaissa hyvinvointiyhteiskunnan suojaverkot onneksi pehmensivät laskukauden vaikutuksia kansalaisten arkielämään. Toimivien rakenteellisten ratkaisujen löytäminen ja toteuttaminen on vaikeaa.

Talouden kehityksen ennustaminen on epävarmaa. Talouskasvun työllistävä vaikutus on joutunut voimakkaan kritiikin kohteeksi. Rakenteellinen työttömyytemme on niin suurta, että talouskasvu yksin ei poista työttömyysongelmaa. Tarvitaan myös muita toimia, ja talouskasvun sisältöä on suunnattava työllisyyttä tukevaksi.

Suomessa talouskasvun riittämättömyys työttömyyden hoidossa näkyy selvästi. Suomen talouskasvu on Euroopan kärkeä, mutta myös työttömyytemme on huippulukemissa. Kansallisen hallituksen mahdollisuudet kansallisin talouspolitiikan keinoin työttömyyden hoitajana menettävät uskottavuuttaan. Hyvänä esimerkkinä on presidentti Ahtisaaren asettama ns. Pekkasen työryhmä. Tuolloin vielä useimmat merkittävät tahot uskoivat kasvun ratkaisevan työllisyysongelmat. Epätietoisuus koski vain kasvun määrää. Muutamassa vuodessa luottamus tähän oletukseen on kadonnut. Samat talousennusteiden tekijät ja tulkitsijat, jotka pari vuotta sitten näkivät talouskasvun ratkaisijana, esittävät nyt itsestään selvänä, ettei vuodelle 1997 arvioitu suuri 4-5 %:n talouskasvu juurikaan vaikuta massatyöttömyyteen.

KAAVIO: TEOLLISUUSTUOTANTO

Suomessa on 1900-luvulla ollut vallalla vakaa usko, että talous- ja yhteiskuntakehityksessä on laman ja nousun kaudet ja että nousu korjaa laman aiheuttamat vauriot. Rakenteita koskevia uudistuksia ei ole juuri tehty. Poliittisesti rakenteellisten uudistusten tärkeys tunnustetaan, mutta niiden tekeminen on vaikeaa. Mielipiteet eroavat siinä, millaisia rakenteellisia uudistuksia tarvitaan. 1990-luvun lama on kääntynyt monin talouden mittarein nousukaudeksi jo runsas vuosi sitten. Kansantulo saavutti vuonna 1996 huipputason. Teollisuustuotanto on EU-maihin ja OECD-maihin verrattuna korkea. Puoli miljoonaa ihmistä on silti työttömänä ja valtion rahoitusongelmat ratkaisematta. Taustalla ovat talouden toiminnan ja yhteiskunnan muut rakenneongelmat.

Työttömyyden arvellaan ratkeavan viimeistään suurten ikäluokkien siirtyessä eläkkeelle. Tässä ajattelutavassa vain muutetaan ongelman nimikettä. Pienenevän aktiiviväestön on huolehdittava eläkkeiden rahoittamisesta. Samaan aikaan Suomen on oltava houkutteleva yritysten sijaintimaa, suomalaisten yritysten on oltava kilpailukykyisiä, vientituloja tultava riittävästi ja ylipäätään yhteiskunnan oltava edistyksen tiellä ja innovatiivinen.

Esimerkit osoittavat, että kun perinteiset lainalaisuudet murtuvat, ne on avoimesti kyseenalaistettava ja pyrittävä löytämään uusia etenemisteitä. Jotkut Euroopan maat ovat aktiivisesti etsineet muita keinoja. Vaikea ja monimutkainen peruskysymys on, missä määrin työttömyyden alentaminen on valtion hoidettavissa oleva asia. Vastausta on etsittävä siihen, miten työttömyysongelmaa hoidetaan tässä uudessa tilanteessa. Miten eläkkeelle siirtyvien ihmisten inhimilliset voimavarat saadaan aktiiviseen käyttöön?

Talouden ja yhteiskunnan toiminnan perusoletusten arviointi ja olemassa olevan kyseenlaistaminen vaativat uusia menetelmiä ja menettelytapoja myös politiikassa ja valtion johtamisessa. On arvioitava säännöllisin välein toiminnan linjauksia ja kysyttävä, mitä tehdään, ja onko se, mitä nyt tehdään, välttämätöntä. On otettava kantaa valtion tehtäviin ja asetettava ne tärkeysjärjestykseen. Ajatus on sama kuin mitä jotkut maat 1970-luvulla tarkoittivat 0-budjetoinnilla. Jotta uudelle, tulevaisuuden menestystekijöitä vahvistavalle toiminnalle saadaan sijaa ja varoja, on luovuttava jostakin vähemmän tärkeästä vanhasta. Tätä tarkoitusta varten tilanne on aika ajoin nollattava.

Ison-Britannian kokemuksista on viimeksi noussut väite, että kansakuntien hyvinvointia ei enää ylipäätään voi mitata BKT-mittareilla. Taloudella voi mennä hyvin, mutta kansalaisilla huonosti. Jatkossa kansakuntien hyvinvointia tulee mitata varallisuuden käsitteellä, joka on bruttokansantuotetta laajempi. Varallisuus on niiden asioiden summa, joita kansalaiset arvostavat. Vauraus sisältää talouden lisäksi sosiaalisen ja poliittisen alueen. Kansakunta, joka tekee jotkut rikkaiksi mutta heittää toiset ulkopuolelle, on epäonnistunut yleisen hyvinvoinnin ja varallisuuden luomisessa.

Vastineeksi BKT-pohjaiselle hyvinvoinnin mittaukselle on kehitelty varallisuustilinpitoa ja hyvinvointi- ja kehitysmittareita. Vuotuinen varallisuustilinpito sisältää bruttokansantuotteen lisäksi luonnonvarataseen, arvion syntyneistä ympäristökuluista ja elinympäristön tilasta sekä arvion työvoiman käytöstä. Kehitys- ja hyvinvointi-indikaattorit kuvaavat vieläkin laajemmin eri ulottuvuuksia kuten tulonjakoa, perusturvaa, koulutustasoa sekä elinikää ja terveydentilaa. Näin voidaan paremmin kuvata todellista elintasoa, kansalaisten sosiaalisia mahdollisuuksia ja kansakunnan tilaa.

Eurooppaa on erilaisissa kauhuskenaarioissa kuvattu vanhaksi sairaaksi maanosaksi, joka loistavaan menneisyyteensä takertuen ei pysty uusiutumaan. Vastaväitteenä on esitetty, että Euroopan ei tarvitse olla välttämättä koko ajan talouskasvun, tieteen ja muun menestymisen kärjessä, koska Euroopan lähtöasema on niin vahva. Tällöin vertailukohteeksi otetaan maat ja maanosat, jotka ovat vasta hyvinvoinnin alkumetreillä. Vie kauan, ennen kuin ne saavuttavat Euroopan elintason ja nopea kasvu kohtaa niissäkin ennen pitkää samat rakenteelliset esteensä kuin Euroopassa. Samoin vastaväitteenä esitetään, että hyvinvointi on hitaamman kasvun ja laman aikanakin pitkällä aikavälillä riittävää, varsinkin kun sitä vertaa Euroopan yhteiskuntaoloihin vuosisadan alussa tai sotien aikana.

Eurooppa ei ole kuitenkaan vain kansainväliseen talouskilpailuun sopeutuja. Sillä on myös mahdollisuudet rakentaa kansalaistensa kestävää hyvinvointia, menestyä kansainvälisessä kilpailussa sekä ratkaista ympäristöongelmia.

Jos Euroopassa ei tavoitteeksi aseteta sosiaalisesti ja ekologisesti kestävää talouskasvua ja pääsyä tiedon ja sen kautta muun inhimillistä elämää parantavan menestyksen kärkeen, Eurooppa tekee oletettavasti vakavan virheen. Viisas globaalistuminen merkitsee edelläkävijän roolia. Kilpailuvalteiksi nostetaan tietoisesti luottamuksen yhteiskunta, joka perustuu kansalaisten hyvinvoinnin korkeaan tasoon, jatkuvasti kehittyvään koulutukseen ja sivistykseen. Ekologisesti kestävässä tuotannossa luonnonvaroja käytetään säästeliäästi ja menetystekijät luodaan ympäristöystävällisillä tuotteilla, jotka pohjautuvat korkeaan osaamiseen. Jatkuvaa uudistumista tuetaan talouden rakenteilla, kuten verotuksen painopisteen muuttamisella työstä luonnonvarojen kulutukseen. Näin myös tuetaan työllistymistä. Näin luodaan pitkäjänteistä reaalista kilpailukykyä ja mahdollistetaan Euroopan kestävä menestys maailmantaloudessa samalla, kun sen rakenteita uudistetaan aloitteellisesti.

Talouskasvu, osaaminen, innovaatiot ja muut menestystekijät kumuloituvat aiempaa voimakkaammin. Jonkin keksinnön hyödyntäminen, kokonaisen teollisuuden alan valtaaminen, tieteen huippuyksikön luominen tai modernin kaupungin perustaminen kaikkine infrastruktuureineen ei vaadi enää läheskään yhtä paljon aikaa kuin muutama vuosikymmen sitten. Maailmanlaajuiset markkinat mahdollistavat suurimittaisen tuotannon, voitot ja investointivoiman syntymisen. Aasian pikkutiikerit saivat vuosikymmenessä 5-10 %:n talouskasvulla aikaan lähes saman vaurauden kuin monet Euroopan maat vuosisadassa. Nykyisyys ja tulevaisuus eroavat aiemmasta siinä, että maailmankaupan rajat ovat avoimet. Näin myös Euroopan vastuu ja vaikutusmahdollisuudet siihen, millaiseksi sen pelisäännöt muodostuvat, ovat aiempaa suuremmat.

Tietoyhteiskunnassa aika ja paikka eivät samalla lailla kuin ennen estä ihmisten vuorovaikutusta ja yhteistyötä eivätkä rajoita tutkimus- ja kehitystoiminnan hajauttamista eri puolille maailmaa. Tuotanto voidaan sijoittaa sinne, missä se on edullisinta. Tutkimus- ja tuotekehitys voidaan sijoittaa sinne, missä sen avulla saadaan parhaat tulevaisuuden tuotannon ja samalla menestymisen eväät.

Olennainen ero Euroopan ja muun maailman välillä on luonnollisesti myös väestössä. Kilpailijoiden väestö on nuorta ja se on määrältään moninkertainen. Tällä on selvät vaikutuksensa talouselämään, tuotannon ja markkinoiden lisäksi myös innovaatiopohjaan.

Maailmasta on tullut paitsi tavaran myös osaamisen ja innovaation yksi suuri kauppapaikka. Yritystalouden tutkijat käyttävät ilmaisua moderni laillinen teollisuusvakoilu kuvatessaan uuden tiedon ja taidon tehokasta hankintaa. Huippuyritysten on oltava aina askeleen edellä muita. Kun uusiutumisen kierre on nopeutunut, tuotteet ja osaaminen vanhenevat entistä nopeammin. Myös jälkeenjääneisyys ja taantuminen kumuloituvat tai kasautuvat. Jos jokin alue, maa tai maanosa ei tarjoa hyvää ja korkeaa koulutusta tai sen teknologia on vanhaa, investoijat eivät pidä sitä houkuttelevana tuotannon tai suunnittelun sijaintipaikkana. Investointien vähetessä muutkin talouden, rahoituksen, tuotannon ja tutkimuksen toimijat menettävät vähitellen mielenkiintonsa.

Maailmanlaajuistuneet yritykset ovat irtaantuneet isänmaasta. Ne eivät kiinnity kansalliseen yleiseen etuun. Ne hajauttavat toimintojaan eri maihin. Tuotanto hajautetaan kannattavuuden perusteella edullisimmalla tavalla. Tuotekehitystä hoidetaan vahvoissa osaamiskeskuksissa eri puolilla maailmaa. Mahdolliset uudet voitot ja aluevaltaukset ovat toimintojen sijoittamisen lähtökohtia.

Globaalistuvan talouden aiheuttamien ongelmien estämiseksi on vaadittu sosiaalisia ja ympäristöllisiä minimivelvoitteita ja ohjausmekanismeja, joilla eettisesti ja ekologisesti vastuullista yritystoimintaa voidaan edistää.

Menestyvät yritykset ovat muuttaneet ajattelutapaansa entistä selvemmin tulevaisuuteen suuntautuvaksi. Vaikka yritys olisi alansa huipulla, se ei voi jäädä hetkeksikään paikoilleen. Sen on toisaalta arvioitava tulevia markkinoita ja tekniikan kehitystä ja toisaalta ihmisten uusia tarpeita, elämänarvoja ja kulutustottumuksia. Tuotekehityksen pitää olla askeleen edellä kilpailijoita, mutta tämä ei riitä, vaan uuden tuotteen pitää olla myynnissä ennen muita. Nokian kautta olemme Suomessa nähneet, miten ajattelumalli toimii maailmanlaajuisesti alansa huippuyrityksessä. Omaa toimintaa kehitetään jatkuvasti vertaamalla sitä analyyttisesti alansa parhaisiin (bench-marking). Strategiassa korostetaan johtoaseman saantia. Tätä voi kutsua talouselämän piirissä laajempana ilmiönä tulevaisuuden haltuunotoksi.

Globaalitasolla yrityksen menestyksen perustana on herkeämätön pyrkimys suunnannäyttäjäksi, markkinoiden valtaajaksi ja huippuosaajaksi. Sama jatkuvan kilpailun henki leviää valtioihin, yliopistoihin ja tutkimuslaitoksiin, taiteeseen ja ideologioihin.

Valtiontalouden ja muun yhteiskunnan on toimittava tietyssä määrin samansuuntaisesti. Yritykset eivät toimi tyhjiössä. Toisaalta menestyvien yritysten taustalla on laaja tuotetta tai alaa sivuavien muiden osaamisalueiden yhtäaikainen korkea kehitystaso ja muun muassa poliittisen järjestelmän toimivuus. Toisaalta yhteiskunnan toimintakyky ei säily hyvänä yksin yritysten menestymisen kautta.

Politiikan näkökulmasta ehkä tärkein sovelluskohde - ja samalla vaikein kysymys - tulevaisuuden haltuunoton ja jatkuvan kilpailun ajatusmallissa koskee eurooppalaista hyvinvointivaltiota. On epäilty, että valtio saattaa turvata kansalaisten elämän riskeineen liian vahvasti. On ryhdytty pohtimaan uudella tavalla, kuinka laajasti valtion tulee kantaa yksilöiden sijasta vastuuta sairastumisesta, vanhenemisesta, työpaikan menetyksestä, avioerosta, konkurssista, pääomien virhesijoituksista tai muista ihmiset vaikeuksiin johtaneista tilanteista.

Tämä riskittömän tulevaisuuden ajattelutapa ilmenee vaatimuksessa saavutetuista oikeuksista. Väitetään, että yhteiskunnan liian laaja suojaava turva ruokkii perusteettomasti ajatusta siitä, ettei ihmisen tarvitse työssään, opinnoissaan, perheensä huolenpidossa, lastensa kasvatuksessa tai itsensä kehittämisessä pyrkiä parhaaseen tulokseen. Riittää, että ponnistelee kohtuullisesti. Ajattelumalli tarkoittaa esimerkiksi koulujärjestelmässä luopumista oppilaiden arvostelusta ja asettamisesta paremmuusjärjestykseen.

Valtion ja EU:n tasolla menneisyyden saavutuksiin kiinnittyvä ajattelumalli suuntaa voimavarat tämän päivän ongelmien ratkomiseen ihmisten tämän päivän tarpeiden tyydyttämiseksi. Tällöin esimerkiksi teollisuuspolitiikassa tuetaan keinotekoisesti vanhoja tuotannonaloja, joilla Eurooppa ei enää ole kilpailukykyinen. Tulevaisuuden alat jäävät kehittämättä, sillä niihin ei riitä varoja.

Ajattelutavan muutos on kuitenkin jo monella tavalla käynnistynyt ja uudenlainen tulevaisuuden ennakointi on arkipäivää niin työelämässä kuin koulutuksessa. Elinikäinen oppiminen on osa tätä muutosta. On ryhdytty korostamaan sitä, ettei yhteen ammattiin kouluttautuminen riitä. Hyvässäkin ammatissa ja luonteeltaan pysyvässä työpaikassa olevan työntekijän on hankittava koko ajan alansa uutta tietoa. Usein tämäkään ei riitä, vaan ammattia ja alaa on vaihdettava ehkä useitakin kertoja. Tulevaisuus otetaan haltuun, siihen varustaudutaan, eikä riskejä lähtökohtaisesti siirretä yhteiskunnalle.

Yritysmaailmassa uuden oppiminen ja uusien työtapojen omaksuminen ovat jo tunnustettuja menestystekijöitä. Yhä selvemmin hyvät yritykset muuttavat toimintakulttuuriaan ja panostavat henkilöstön määrätietoiseen kehittämiseen. Eräs oppivan organisaation tunnuspiirteitä on oman arvoperustan tiedostaminen. Selkeä ja avoin arvojen määrittely on niin yksilöiden kuin yhteisöjen perusta oppimisessa, uuden luonnissa ja näin kilpailukyvyn vahvistamisessa.

Eurooppa voi tehdä vakavan virheen asettamalla taloudellisessa ja muussa kilpailussa tavoitetasonsa liian alas. Kohtalokkaaksi voi muodostua myös kritiikitön osallistuminen maailmanlaajuiseen, kaikki elämänalat kattavaan kilpailuun. Eräiden ennusteiden mukaan koko maapallo tuhoutuu, koska se ei kestä talouskasvusta seuraavaa kulutusta. Kestävän kehityksen linjanvedossa on kyseenalaistettu enemmän tai vähemmän koko kasvuun ja kilpailuun perustuva ideologia ja nykyinen markkinatalouden elämänmuoto. Ihmisten kannalta mallin katsotaan johtavan epäinhimilliseen elämään ja kasvavaan eriarvoisuuteen.

Tulevaisuuden haltuunotto ja pyrkimys parhaisiin tuloksiin ja edelläkävijän asemaan on neutraali menestystekijä. Sen sisältöä ei ole ennalta määrätty ja se voidaan kohdistaa periaatteessa vapaasti. Realiteetti kuitenkin on, että muut tavoitteet kuin talouskasvu ja siitä seuraava hyvinvointi ovat altavastaajan asemassa. Niiden on taisteltava näkemystensä puolesta ja saavutettava asemansa mallien joukossa.

Laaja ilmiönä. Valtioneuvoston selonteon mukaan globaalistuminen koskee pääomia ja rahoitusmarkkinoita, markkinoita ja kilpailustrategioita, teknologiaa, tutkimus- ja kehitystyötä sekä tiedonhankintaa, elämäntyylejä ja kulutustapoja, säätelyn ja hallinnan uusia instrumentteja, ajattelua, havaitsemistapoja ja tietoisuutta sekä ympäristöä.

Globaalistuminen ilmiönä tuli yleiseen tietoisuuteen jo 1980-luvun lopulla, mutta tuolloin se ymmärrettiin nykyistä suppeammin ympäristöä ja sen muutoksia tarkoittavaksi asiaksi. 1990-luvun kuluessa sillä on alettu tarkoittaa pääosin talouden globaalistumista eli maailmanlaajuista taloudellista kilpailua, yritysten monikansallistumista, rahavirtojen vapaata liikkumista, kansainvälisiä pääoma- ja tavaramarkkinoita ja kansallisvaltioiden taloudellisen ja poliittisen itsemääräämisen supistumista. Tieto, tavarat, pääoma, palvelut ja ihmiset kulkevat vapaasti maasta ja maanosasta toiseen. Tiede, joka on useilla aloilla ollut perinteisesti kansainvälistä, kytkeytyy yhä selvemmin osaksi talouden globaalistumista.

Talouden globaalistuminen vaikuttaa valtiolliseen elämään monella tavalla. Valtioiden väliset taloudelliset raja-aidat häviävät. Monikansalliset yritykset nousevat kansallisvaltioiden tasoisiksi toimijoiksi ja kansainväliset sijoittajat heiluttelevat valuuttakursseja, pääoman hintaa, saatavuutta ja korkoa. Valtioiden kansainvälisen toiminnan puitteet määrittyvät kansainvälisissä järjestöissä kuten YK:ssa, WHO:ssa, IMF:ssa, Maailmanpankissa, OECD:ssä ja G7:n huippukokouksessa. Taloudelliselta pohjalta syntyneet alueelliset organisaatiot kuten EU, Nafta, Apec ja Mercosur nousevat alueellisiksi toimijoiksi.

Globaalistuminen on yhteydessä informaatioteknologian vallankumoukseen, joka on mahdollistanut fyysisten rajojen rikkomisen, maailmanlaajuisen tiedonvälityksen ja välimatkojen lyhenemisen. Tietojen vapaa liikkuminen vaikuttaa talouselämän ja julkisen vallan ohella ratkaisevasti myös kansalaisten elämään.

Globaalistuminen sai uudenlaista vauhtia 1990-luvun alussa kommunistisen järjestelmän romahduksesta. Ilman ja jopa vastoin markkinoita toimiva talous- ja yhteiskuntamalli osoittautui utopiaksi ja kyvyttömäksi voimavarojen sijoittajana ja jakajana. Keskitetyn suunnitelmatalouden häviön maailmanpoliittiset ja yhteiskunnalliset vaikutukset olivat monitasoiset. Mallin katoaminen Euroopassa mursi poliittisia jännitteitä, madalsi henkisiä muureja ihmisten ja kansojen väliltä sekä lisäsi ihmisten yhteisyyttä maapallolla. Keskitetyn suunnitelmatalouden muuttuessa markkinoiden ja markkinatalouden piiriin siirtyy yhä enemmän ihmisiä. Nyt markkinatalous on vastaavasti muuttumispaineessa niin ympäristökysymysten kuin myös toiminnan vakauden ja sosiaalisen ulottuvuuden kannalta.

Globaalistumisen suuriin muutoksiin kuuluu myös uuden teknologian kehittyminen. Yritysten kilpajuoksu markkinoista on pakottanut etsimään keinoja tuotantokustannusten laskemiseen. Automaation ansiosta länsimaissa kallista ihmistyövoimaa on voitu korvata halvoilla koneilla. Automaatio on ollut välttämätöntä yritysten kilpailukyvyn säilyttämisessä. Maailmantaloudessa on tuotantoteknologian automatisointi synnyttänyt hallituksille lähes ylitsepääsemättömiä ongelmia rakenteellisen työttömyyden hoitamisessa.

Globaalistumisen yhteiskunnalliset vaikutukset ovat vasta hämärästi hahmotettavissa. Valtiolliselle toiminnalle globaalistuminen asettaa merkittäviä haasteita, sillä hallitukset joutuvat aiempaa useammin reagoimaan ja sopeutumaan ulkoa tuleviin paineisiin. Entistä useammat kansallisten hallitusten päätettäviksi tulevat asiat määritellään kansainvälisin sopimuksin. Aktiivisesta osallistumisesta huolimatta hallitukset ovat huomanneet, että ne eivät pysty enää aiemmassa määrin turvaamaan kansalaistensa hyvinvointia, turvallisuutta eikä yritysten toimintaedellytyksiä pelkästään omien kansallisten päätöstensä avulla, eivätkä yksin ilman yhteistyötä ja liittoutumista edes kansainvälisellä tasolla.

Valtioiden ja niiden hallitusten odotetaan olevan kansainvälisen järjestelmän aktiivinen ja tietoinen osapuoli. Niiden tulee puolustaa kansallisia intressejä kansainvälisissä sopimusneuvotteluissa ja kansainvälisissä järjestöissä. Valtioiden tulisi luoda kansallinen vaikuttamispolitiikka. Olisi voitava edustaa ja puolustaa kansallisia näkökantoja niissä kansainvälisissä yhteyksissä, joissa todelliset päätökset syntyvät ja joissa määritellään päätöksenteossa esille otettavat asiat. Muuten politiikka jää talouden varjoon ja kansainvälisille markkinoille ei saada pelisääntöjä.

Kansalaisjärjestöjen, puolueiden, ay-liikkeen ja erilaisten intressiryhmien on omalta osaltaan varauduttava globaalistumiseen. Jos kohde, johon yritetään vaikuttaa, kansainvälistyy, on pakko siirtää toiminnan kärki samalle tasolle. Ongelmana on, miten Euroopan ja Suomen kansalaiset voivat saada ajatuksensa osaksi maailman tai EU:n tasolla toimivien yhteisöjen ajatuksia. Euroopalta puuttuu demokratian perusrakenne, koska puolueet, kansalaisliikkeet, ay-liike ja tiedotusvälineet toimivat kansallisella tasolla. Ns. yleinen mielipide on mahdollista toistaiseksi aitona vain kansallisella tasolla. Välimatkat, asioiden pirstoutuminen, työnjaon epäselvyys ja kielivaikeudet ovat vahvoja esteitä kansalaiskeskustelulle muutoin kuin maiden sisällä. Viestintätekniikka ei ratkaise kuin pienen osan ongelmista.

Niin valtioiden kuin kansalaisten asemaan tulevassa maailmassa etenevä globaalistuminen vaikuttaa myös viestinnän yhdentymisenä. Olemme nähneet maailman avautumisen edut. On myös nähtävä se, että suurten, maailmanlaajuisesti toimivien viestintäyritysten vallatessa markkinoita ja fuusioituessa keskenään kuljemme kohti uutta keskittymistä. Pahimmillaan olemme pian tilanteessa, jossa televisiokanavia on satoja ja ne ovat kaikkien saatavilla, mutta ohjelmatuotanto määräytyy muutamassa suuressa viestintäyrityksessä. Internetin kautta tiedon valtaväylällä kulkee ihmismielelle käsittämättömiä määriä tietoa, mutta uutiset tai yhteiskunnallisen keskustelun agenda ja keskiö määrätään erittäin harvojen viestintäalan toimijoiden ja vaikuttajien taholta. Eurooppa on jäämässä tällä alalla USA:n varjoon. Suurin osa maailman televisio-ohjelmista, elokuvista ja uutisista tulee USA:sta. USA hallitsee myös tiedonvälityksen satelliitteja.

Globaalistuminen muuttaa monia solidaarisuuden rakenteita. Maailmanlaajuisesti toimivien suuryritysten maailmankuvaan ei lähtökohtaisesti kuulu köyhyydestä huolehtiminen. Suuryritysten johtajat löytävät kilpailutilanteesta huolimatta monessa yhteiskuntaa koskevassa asiassa toisensa. He jakavat osin samat arvot.

Solidaarisuuden muutokset ilmenevät myös työntekijöiden tasolla. Maailmanlaajuisesti toimivien tietotekniikkaan nojaavien suuryritysten työntekijät löytävät samastumisensa kohteet omasta piiristä. Solidaarisuutta tunnetaan enemmän oman yrityksen sisällä työskenteleviin tai vastaavissa tehtävissä olevia muita alan ihmisiä kohtaan kuin oman maan ihmisiä kohtaan. 2000-luvulla tiedon valtaväylällä työskentelevät henkilöt Euroopan piilaaksoissa tuntevat aidommin ystävikseen ja kohtalotovereikseen USA:n ja Japanin piilaaksoissa vastaavia töitä tekevät kollegat kuin oman maansa muut ihmiset. Samanlaista kansainvälistä solidaarisuutta on ollut havaittavissa jo aiemmin esimerkiksi merimiesten, lennonjohtajien tai tutkijoiden ammateissa.

On mahdollista, että vähitellen perinteiset solidaarisuuden rakenteet murtuvat pysyvästi. Kotimaa on häviämässä ja isänmaa hämärtymässä tai se saa uusia piirteitä osana tuotannon maailmanlaajuista hajautusta. Tavaroihin ei merkitä enää "Made in Germany". Niinkin perisaksalainen tuote kuin Mercedes käyttää yhä selvemmin tunnistetta "Made by Mercedes Benz". Muutokselle on monta syytä. Daimlerin autoja paitsi tuotetaan muissa maanosissa myös yhä suuremmassa määrin suunnitellaan muualla kuin Saksassa. Tuotemerkki on tärkeä viesti kansainvälisille rahoittajille, ympäri maailmaa sijaitsevien tehtaiden johtajille, työntekijöille ja tuotesuunnittelijoille. Kysymys on myös kansainvälisen ostajan mielikuvista. Latinalaisessa Amerikassa oleva ostaja haluaa samastua samalla tavalla kuin eurooppalainenkin hyvän ja kalliin auton omistajiin, mutta ei välttämättä saksalaisuuteen. Etelä-Amerikassa tuotettuun Mercedes- tai Volkswagen- autoon liitetään eri mielikuvat kuin Saksassa tuotettuun. Eteläamerikkalaisille on tärkeätä, että automerkit edustavat myös heidän maataan ja turvaavat heidän maansa työntekijöiden työllisyyttä.

Globaalivaltio. Euroopan valtioiden ja niiden hallitusten on arvioitava tehtäviään uudesta perspektiivistä. Se ei tarkoita pelkästään hallituksen roolia kansainvälisenä osallistujana vaan myös kansainvälistymisen kansallisena johtajana sekä maailmantalouden paineiden välittäjänä. Välitystehtävää hallitukset ovat hoitaneet jo aiemminkin, mutta globaalistumisen edetessä ja kansallisen suvereniteetin murentuessa kansallinen hallitus asettuu monitasoisen päätöksentekojärjestelmän yhdeksi tasoksi uudella painotuksella. Kansallisvaltion on toimittava samaan aikaan useilla eri tasoilla. Suomen tapauksessa se tarkoittaa maailmanlaajuista sopimusjärjestelmää, Euroopan Unionia, Suomen lähialueita, Itämerta, aluetasoa ja paikallistasoa. Uusien tehtävien takia hallitukset eivät kykene enää vastaamaan kaikista vanhoista tehtävistään, jotka ovat muotoutuneet aikana, jolloin valtiolla oli halua ja varoja hoitaa yhteiskunnan tehtäviä erittäin laajalti ja yksityiskohtiin menevästi. Ne on siirrettävä joko valtion sisällä alueelliselle tasolle, maakunnille ja kunnille tai kokonaan pois valtion piiristä kansalaisjärjestöille tai markkinoiden tuotettaviksi.

Maailmanpankki ja OECD ovat useissa tutkimuksissaan hahmotelleet tulevaisuuden valtioiden roolia. Pelkistäen ne ennustavat siirtymää kohti markkinoiden pelisääntöjä luovaa valtiota ja hallintoa, jolta vaaditaan makrotaloudellista ohjausta, valikoivaa väliintuloa, siirtymistä kohti julkisten palvelujen epäsuoraa tuottamista ja kykyä säännellä yksityisiä monopolitoimintoja.

Globaalistuminen antaa valtiolle uudenlaisia koordinointitehtäviä. Maailmanpankin tuoreessa kehitysraportissa korostetaan kansallisvaltion tehtäviä kansainvälisenä toimijana, hyvin toimivien kansallisten markkinoiden ja kukoistavan yritystoiminnan luojana sekä markkinoiden täydentäjänä tehtävissä, joita markkinat eivät hoida. Hallitusten tulee turvata yhteiskunnan heikkojen osapuolten etuja ja huolehtia sosiaalisesta kiinteydestä. Niiden tulee myös korjata markkinaehtoisen kasvun aiheuttamia tasapainottomuuksia, kuten ympäristöhaittoja ja sosiaalisia ongelmia. Parhaimmillaan hallitukset ennakoivat tulevaa ja näin esimerkiksi ehkäisevät puhtaan kapitalistisen markkinatalouden haittoja.

Aiempaan nähden uutta on myös se, että kansainvälistyminen ulottuu useimmille politiikan lohkoille. Perinteiset politiikan tekemisen mallit eivät menetä perustaansa vain ulkopolitiikassa vaan myös talous- ja kulttuuripolitiikassa. Erityisesti kansainvälistyminen heijastuu talous-, koulutus-, tiede- ja teknologia- sekä ympäristöpolitiikkaan.

Pyrkiessään turvaamaan kansalaistensa työpaikat ja hyvinvoinnin hallitukset joutuvat kilpailemaan kansainvälisistä investoinneista ja kantamaan huolta omien yritystensä kilpailukyvystä kansainvälisillä markkinoilla. Perinteisesti kansallisella tasolla päätetyissä koulutuksen, verotuksen, sosiaaliturvan, talouden säätelyn ja työelämän kysymyksissä on luotava hyvinvoinnista uusia kilpailuvaltteja ja pyrittävä kansainvälisesti edistämään sosiaalista ja ekologista vastuuta. Näin vastataan eräiden Aasian ja Itä-Euroopan maiden harjoittamaan sosiaaliseen dumppaukseen.

Globaalistuminen edellyttää kansallisvaltioilta monimuotoista aktiivisuutta kansalaisten etujen puolustamisessa. Tulee laatia toimintaohjelmia kansallisten ja kansainvälisten markkinoiden yhteensopeuttamisesta. On otettava kantaa niihin prosesseihin ja politiikan välineisiin, joilla turvataan eri maiden ja alueiden taloudelliset ja henkiset voimavarat, kansalaisten hyvinvointi ja etsitään keinot globaalistumisen kansallisen tason hallintaan. On suunniteltava, miten kansainvälisille markkinoille päästään, miten turvataan kansallisten koti- ja työmarkkinoiden toimivuus ja täysitehoisuus ja kansallisen tuotantorakenteen säilyminen terveenä ja kilpailukykyisenä kansainvälisten markkinoiden paineessa.

Edellä viitattu keskustelu valtion tehtävistä alkoi jo 1980-luvulla. Tuolloin puhuttiin hyvinvointivaltiosta. 1990-luvun keskustelu jatkaa tuota traditiota, vaikka siinä on myös uusia piirteitä. Euroopassa keskustelua voi pitää osittain reaktiona valtion tehtävien supistamiselle Yhdysvalloissa, Isossa-Britanniassa, Uudessa Seelannissa ja Australiassa. Tämän lisäksi keskusteluun sisältyy myös ymmärrystä markkinoiden tärkeään rooliin voimavarojen suuntaajana.

1990-luvun puolivälissä on jo olemassa tutkimustietoa ja poliittista palautetta anglosaksisissa maissa suoritetuista hyvinvointivaltion ja hallinnon suurista uudistuksista. Keskustelun ääripäitä edustavat laajan valtion kriitikot ja valtion supistamisen vastustajat. Keskustelu on kilpistynyt työttömyyslukuihin ja ihmisten sosiaaliseen turvaan, eurooppalaiseen valtiokeskeiseen sääntelymalliin ja amerikkalaiseen markkinaehtoiseen malliin ja työttömyyspolitiikkaan. Skandinavian ja Manner-Euroopan useiden maiden politiikkaan valtion tehtävien supistaminen USA:ssa ja Isossa-Britanniassa ei ole vaikuttanut, sillä maat ovat jatkaneet perinteistä toimintapolitiikkaansa ja ylläpitäneet laajaa julkista sektoria julkisen velan kasvusta huolimatta. Yhdysvalloissa ja Isossa-Britanniassa puolestaan on parannettu markkinoiden toimintaedellytyksiä ja luotettu niihin talouden ohjaajana. Siellä markkinoiden merkitys voimavarojen suuntaajana on suurempi kuin Manner-Euroopassa. Työpaikkojen syntyminen ei ole Yhdysvalloissa ja Englannissa poistanut kuitenkaan ihmisten toimeentulovaikeuksia.

Molemmissa malleissa on mitä ilmeisimpiä puutteita. Yhdysvaltain suurten tuloerojen, sosiaalisen syrjäytymisen ja luokkayhteiskunnan vastapainoksi Euroopassa ovat ongelmina suuri työttömyys, julkisen talouden alijäämä ja ylisuuri hallinto. Molemmat mallit pitävät Aasian nousevia jättiläisiä taloudellisena haasteena. Euroopassa sen on katsottu melko suurella todennäköisyydellä tarkoittavan julkisten menojen ja sosiaalietuuksien leikkaamista, työn verotuksen keventämistä, työmarkkinajoustojen lisäämistä sekä palkkaerojen kasvua.

Keskustelu talouden ja hyvinvoinnin amerikkalaisesta, mannereurooppalaisesta, skandinaavisesta tai kaakkoisaasialaisesta mallista osoittaa globaalistumisen monitasoisuuden. Kaikkialla haetaan erilaisia ratkaisuja taloudenhoidon, ihmisten toimeentulon, demokratian ja taloudellisen kasvun kysymyksiin. Malleja vertaillaan ja niiden toimintakykyä arvioidaan. Vaikka keskustelua ei usein tunnisteta maailmanlaajuiseksi kilpailuksi, on se kilpailua tulevaisuuden menestyksen perusteista.

Kansalaisyhteiskunta. Keskustelussa globaalistumisesta viitataan nykyisin aiempaa useammin kansalaisyhteiskunnan ja vapaaehtoisjärjestöjen vastuuseen hoitaa valtiolle aiemmin kuuluneita tehtäviä. Katsotaan, että valtio ei voi tarjota kaikkia entisiä palvelujaan, eikä sen pidä säädellä ihmiselämän yksityiskohtia, vaan sen on luotava puitteita kansalaisille ja näiden omille yhteisöille. Tutkijat luonnehtivat muutosta hitaaksi siirtymiseksi valtiovastuisesta asioiden hoidosta kansalaisten ja ns. kansalaisyhteiskunnan vastaavaan järjestelmään.

On keskusteltu myös valtion roolista kansalaisyhteiskunnan aktivoijana. Äärikantaa edustaa näkemys, joka kieltää valtiolta kaiken vastuun myös kansalaisyhteiskunnan aktivoinnissa. Laajaa kannatusta nauttii toinen näkemys, jossa puolustetaan valtion aktiivista osallistumista siirtymävaiheessa. Sivistysvaltiolla on menojen supistamisesta huolimatta viime kädessä vastuu kansalaisten ihmisarvoisen elämän edellytyksistä, jos ihminen ei kykene itse turvaamaan toimeentuloaan eikä saa apua muulta taholta. Kansalaisyhteiskunnan aktivointi on verrannollinen vastuuseen, joka valtiolla on markkinoiden järjestämisessä ja pitkälle verkostoituneen yritystoiminnan edellytysten luomisessa.

Kansalaisyhteiskunnan aktivoinnin taustalla on useita syitä. Ensimmäinen on julkisten menojen supistaminen ja sitä kautta valtion tehtävien rajoittaminen. Se ei poista kuitenkaan mainittuja tehtäviä, sillä ne siirtyvät muiden vastuulle ja muuttuvat luonteeltaan toisenlaisiksi. On selvää, että markkinat eivät ota hoitaakseen läheskään kaikkia valtion aiemmin hoitamia tehtäviä, eikä moniakaan julkisen vallan nykyisin hoitamia tehtäviä voida palauttaa perheille. Kansalaisyhteiskunnan vapaaehtoiset järjestöt ovat tällöin yksi vastaus tuohon haasteeseen.

Kansalaisyhteiskunnan aktivoinnin kansainvälisistä malleista ja niiden taustalla olevista lukuisista poliittis-taloudellisista valinnoista keskustellaan laajasti erityisesti USA:ssa ja anglosaksisessa maailmassa. Euroopan on otettava näihin kantaa. Kaikessa vertailussa on tunnistettava Euroopan omintakeisuus ja olennaiset rakenteelliset erot. Kansalaisyhteiskuntaa voidaan esimerkiksi liian kevyesti yrittää siirtää Eurooppaan ja Suomeen työttömyysongelman ratkaisuksi.

Kansalaisyhteiskunnan monia mahdollisuuksia ei tule kuitenkaan kiistää. Koska työttömyyden jatkuminen voi syrjäyttää laajoja väestöryhmiä ja murtaa pohjaa ihmisten solidaarisuudelta, kansalais- ja vapaaehtoisjärjestöt tarjoavat uuden pohjan kiinnittyä yhteiskuntaan. Ne voivat aktivoida omaehtoiseen toimintaan pitkälle kehittyneen luottamussuhteen perustalta. Järjestöt vetävät piiriinsä erilaisia paikallisia ja alueellisia yhteisöjä ja näin kehittyvän sosiaalisen pääoman ja luottamusverkoston kautta luovat aikaa myöten aktiviteettia, joka voi tuoda mukanaan uudentyyppistä työtä ja elinkeinotoimintaa.

Globaalistumisen heijastukset demokraattiseen järjestelmään edellyttävät uudenlaisten, suorien osallistumismuotojen kehittämistä. Edustuksellista, ns. suurta demokratiaa täydentävät suoran osallistumisen muodot, eräänlaiset osademokratiat eli ns. pieni demokratia, mitä kautta kansalaisten vaikutusmahdollisuudet kasvavat.

Tietoyhteiskunnan keskeisin havainto on se, että tieto sekä tietoon ja osaamiseen pohjautuva tuotanto ovat tulevaisuudessa menestyksen tärkein edellytys. Luonnonvaroilla ei ole enää samaa merkitystä kuin aiemmin. Ajatus ei ole uusi, eikä se ole ollut merkityksetön edellytys tähänkään saakka kuten Japanin ja Saksan esimerkit osoittavat. Molemmat maat ovat köyhiä raaka-aineiltaan, mistä syystä koko talous on rakentunut raaka-aineiden tuonnille, jalostamiselle ja kaikkinaiselle osaamiselle.

Tiedon puute tai tiedon soveltumattomuus käytäntöön ovat horjuttaneet kokonaisia yhteiskuntajärjestelmiä. Suomalaisilla idän ja lännen välissä oli ehkä muita eurooppalaisia parempi havaintopaikka nähdä, että eräs syy kommunistisen järjestelmän kaatumiseen oli teknis-tieteellinen jälkeenjääneisyys ja tiedon kulun esteet. Teknis-tieteellisestä osaamisesta oli Suomen ja Neuvostoliiton suhteissa korkean tason laajoja ns. yhteistyösopimuksia myöten tietoa, mutta reaalinen kehitys oli toisenlainen. USA, Eurooppa ja Aasia Japanin johdolla olivat jo 1980-luvulla toisella tiedon tasolla kuin avaruus- ja sotateknologiaan voimavaransa sijoittanut Neuvostoliitto.

Uusi tietotekniikka on lävistänyt tuotannon ja työelämän. Jokainen työssäkäyvä on kokenut, että yksinkertaisissakin työtehtävissä tarvitaan tietotekniikkaa. Teknologian murros on vaikuttanut kansalaisten jokapäiväiseen elämään. Tililtä ottoon pankista tai bensatankin täyttämiseen tarvitaan automaatteja ja kortteja. Puhelinkopit eivät enää toimi kolikoilla. Juniin ja busseihin tulevat ns. älykortit. Jos haluaa maksaa laskunsa vaivattomimmin tai saada liput konserttiin ja teatteriin, on opeteltava tietokoneen käyttö. Erityisesti maissa, joissa työn hinta on korkea, henkilökohtainen palvelu on yhä harvinaisempaa.

Yhteiskunnan tasolla tarkastellen tietoyhteiskunta perustuu tieteelliseen tutkimukseen, soveltavaan tutkimukseen ja tuotekehitykseen. Puhutaan innovaatiojärjestelmästä, jonka toimivuus määrää kansantalouden kehityksen. Innovaatiojärjestelmän osia ovat koulutusjärjestelmä, tutkimus ja tuotekehitys. Eurooppa on traditionaalisesti ollut hyvä tieteellisessä tutkimuksessa. Yhdysvallat on ollut innovatiivisin. Sen yritykset ovat pystyneet tehokkaasti soveltamaan tieteen tuloksia ja uutta teknologiaa. Japani puolestaan on ollut eturintamassa teknologian hyväksikäytössä tuotteita kehittäessään.

Suomi on eräs maailman pisimmälle teknistynyt ja automatisoitunut maa. Olemme kärkijoukossa tieto- ja viestintätekniikan kehittämisessä ja soveltamisessa. Olemme johtavia maita monella alalla automatisoinnissa, mutta myös opetus- ja oppimisteknologioissa. Kansainvälisillä foorumeilla meidät on nimetty ykköseksi esimerkiksi matkapuhelimien tiheydessä ja Internetin käytössä. Tulevaisuuden kannalta tämä on hyvä lähtökohta. Välttämättömän, tuotannon tehokkuutta lisäävän automaation etenemiselle ja tietotekniikan lisääntyvälle hyödyntämiselle ei näyttäisi olevan asenteellisia esteitä. Suomalaiset ovat ajoissa oivaltaneet tietotekniikan hyödyt myös arjen tasolla. Energia ei mene muutosvastarintaan, vaan voimme keskittyä ottamaan uudesta tiedosta ja tekniikasta kaiken sen hyödyn, minkä siitä voi saada.

Vähemmälle huomiolle teknologian etenemisessä on jäänyt se tosiasia, että vaikka kiistatta uusi teknologia on tuonut runsaasti uusia työpaikkoja, on se myös automaationa syönyt niitä. Matkailija, joka liikkuu Keski-Euroopassa, saattaa heti havaita eron Suomen ja esimerkiksi Ranskan, Saksan, Espanjan ja Italian välillä. Sellaiset keskeiset, suuria ihmisjoukkoja palvelevat laitokset kuten myymälät, pankit, huoltamot, rautatiet, postit ja sairaalat eivät ole automatisoituja. Niissä käytetään edelleen Suomeen ja Pohjoismaihin nähden paljon ihmistyövoimaa. Sama on tilanne koko laajassa julkisessa hallinnossa. Euroopassa on lähes 20 miljoonaa virallisesti työtöntä. Työttömyysluvut olisivat vielä synkemmät, jos suurissa Euroopan maissa automaatio olisi edennyt teollisuuden lisäksi myös palvelusektorilla ja julkisessa hallinnossa yhtä nopeasti ja yhtä syvälle kuin Suomessa.

Jos oletus siitä, että suurimmassa osassa Eurooppaa uutta teknologiaa ei ole vielä hyödynnetty tuotannon, palvelun ja hallinnon rationalisoinnissa, pitää paikkansa, on Euroopan pystyttävä ratkaisemaan voimakkaasti kasvava rakenteellinen työttömyytensä nopeasti ja tehokkaasti. Jeremy Rifkin (The End of Work 1995) väittää, että länsimaissa vasta 5 % yrityksistä hyödyntää uutta teknologiaa, mutta kun sen käyttöaste nousee lähitulevaisuudessa, 80 % entisistä teollisuustyöläisistä putoaa työmarkkinoilta. Tietotekniikka tekee hänen mukaansa tarpeettomiksi yli kolmanneksen toimistotyöstä. Vaikka ennuste lienee totta vain osaksi, on työn tulevaisuuden ongelmat saatava päätöksenteon keskiöön nykyistä vakavammin.

Tieto liitetään usein liian yksipuolisesti tekniikkaan. Tiedon hyödyntämisellä tulisi olla vahva sija myös poliittisessa päätöksenteossa. Perustammeko päätöksemme faktoihin ja tietopohjaiseen vaikuttavuusarviointiin? Valitsemmeko asiantuntijoiden eri vaihtoehdoista parhaan mahdollisen, vai olemmeko ainakin tietoisia muuta kuin parasta valitessamme, mistä valitsemme ja millä perusteilla?

Murrosajasta selviytymisessä ja murrosajan mahdollisuuksien hyväksikäytössä ratkaiseviksi nousevat ihmisyys, inhimillisten voimavarojen käsittäminen ja käyttäminen laajasti.

Tulevaisuusvaliokunta haluaa nähdä innovaation arkikielen merkitystä laajempana käsitteenä. Innovaatiolla ei tarkoiteta vain teknologian sovellutuksia, vaan kaikkea inhimillisen elämän kekseliäisyyttä, luovuutta ja uudistumiskykyä. Innovaatioita voi olla ilmaisen terveydenhuollon kehittäminen tai peruskoulu-uudistus aikanaan.

Innovaatiot ovat avainasemassa muutoksesta selviytymisessä ja mahdollisuuksien hyväksikäytössä. Innovaatio sisältää uusien ajatustapojen kehittämistä, uusien menettelytapojen luomista, kokeilemista, hyväksymistä ja käyttämistä ihmisen ja yhteiskunnan toiminnoissa.

Yksilöiden luovuus kytkeytyy yhteen ihmisten arvomaailman kanssa. Luovuus tuottaa hedelmällisimmin innovaatioita silloin, kun perustana ovat ihmisyys, eettisesti ja moraalisesti kestävät arvot ja monipuolinen sivistys.

Luovuus ei yksin riitä innovaatioihin. Ihmiset ja yhteisöt voivat olla luovia, mutta uudet keksinnöt, ideat ja ajatukset eivät välttämättä johda innovaatioihin. Innovatiivinen ihminen tai yhteisö pystyy tehokkaasti hyödyntämään omia ja toisten ideoita ja saattamaan ne toimiviksi innovaatioiksi. Mitä avoimempi maailma on, sen vapaammin uudet ajatukset ovat kaikkien käytössä. Aasian maiden nopean taloudellisen nousun on katsottu perustuvan kykyyn omaksua uusia asioita ja hyödyntää keksintöjä ja ylipäätään kehittyneemmän maailman tietoja. Japani on tyypillisimmillään luonnonvaroista köyhä maa, joka tuo raaka-aineet, koneet ja tietotaidon jalostaen ne vientituotteiksi ja uudeksi osaamiseksi. Jalostusvaihe on moninkertaistanut tuotteen arvon.

Innovaatiota on vaikea määritellä ja sen ilmenemistä vaikea arvioida, mutta oletettavasti uusiutumiskyky on ollut ja on ihmisyhteisöjen menestykselle tärkeä ominaisuus. Sitä on pidetty eräänä tekijänä kokonaisten kansakuntien ja sivilisaatioiden nousussa ja tuhossa. Tulevaisuuden tutkijat pitävät ihmisen ajattelua ja osaamista tärkeänä tuotannontekijänä. Tällöin nousee innovaatio keksintöjen, uusien ajatusten ja menettelytapojen käytäntöön sovellutuksena aiempaa ratkaisevammaksi.

Euroopan Unioni julkaisi laajan selvityksen, jossa vertailtiin monien eri indikaattoreiden avulla eri maiden teknologista kyvykkyyttä ja sen realisoitumista markkinoille tuotteiksi. Euroopan teknologinen osaaminen oli useimmilla aloilla yhtä hyvä tai parempi kuin USA:n ja Japanin, mutta useihin kansallisvaltioihin jakautuva Eurooppa oli selvästi kilpailijoitansa heikommassa asemassa osaamisen muuttamisessa liiketoimeksi.

Innovaatio rajataan usein yksipuolisesti toisaalta tekniikkaan ja keksintöihin ja toisaalta huippuyksilöiden osaamiseen. Innovaatio ilmenee usein uusina ajattelumalleina ja toimintatapoina, mutta tällöinkin on olennaista, että muutos siirtyy käytäntöön. Kyseessä voi olla myös erehdyksen kautta paluu entiseen, joka on osoittautunut loppujen lopuksi uutta paremmaksi. Hallinta on innovatiivisuudenkin perusedellytys.

Innovaatiokyky nousee yhteiskunnan selviytymisen taidoksi erityisesti murrosvaiheen ja nopeiden muutosten aikana. Koska innovaatio ei ole kiinni luonnonvaroista tai muista materiaalisista lähtökohdista vaan pääosin ihmisten ajattelusta, työstä ja ponnistuksista, se on mahdollista kaikissa yhteiskunnissa ja kaikilla ihmisen elämän tasoilla. Koko yhteiskuntaa hyödyttävien sosiaalisten innovaatioiden läpivienti edellyttää yksilöiden ajattelun ja työn lisäksi myös yhteiskunnalta pitkäjänteistä ja kovaa työtä. Sellaisen sosiaalisen innovaation synty, kuten esimerkiksi Kanadassa kehitetty maksuton terveyshuolto tai Pohjoismaissa kehitelty kaikille yhtenäinen peruskoulu, on erityisen vaativaa tämän tyyppisten innovaatioiden moniulotteisten vaikutusten takia. Mitä syvemmälle yhteiskuntaan innovaatio ulottuu, sen tärkeämpää on sen jatkuva kehittäminen, koska innovaatiolle on tyypillistä, että se voi hiipua ja jopa muuttua vaikutuksiltaan negatiiviseksi ja vähitellen rasitteeksi.

Useissa Euroopan maissa maksutonta terveydenhuoltoa pidetään erityisen onnistuneena sosiaalisena innovaationa. Se saa mielipidemittauksissa kaikkialla kansalaisten ehdottoman tuen. Kuitenkin järjestelmä kaipaa jatkokehitystä. Sairaanhoito on liian myöhäinen vaihe kansanterveyden edistämisen kannalta. Ehkäisevä terveydenhoito vaikuttaa tätä tehokkaammin kansanterveyteen. Elintavoilla, hygienialla ja sosiaalisilla seikoilla on ratkaiseva asema. Pohjois-Karjala-projekti, jossa muun muassa elintapoja koskevalla valistuksella on saatu alueen miesten sydäntautikuolleisuus laskemaan 75 %, on esimerkki uudesta lähestymistavasta.

Oppivassa ja innovatiivisessa yhteiskunnassa tehdään jatkuvasti kysymyksiä miksi ja miksei toisin. Päätökset on perusteltava. Loogisuus on kunniassa. Koskemattomuuden suojaa nauttivia yhteiskunnan tabuja ei saisi olla. Esimerkiksi jos lähdetään purkamaan valtion tukea työttömille, olisi samalla kriittisesti arvioitava kaikki yhteiskunnan tukimuodot. Olisi kysyttävä esimerkiksi, miksi valtion menojen säästämisen keskiössä ovat vain työttömyyskorvaukset, mikä tarkoittaa samalla työttömien syyllistämistä. Miksei syyllistetä yhteiskunnan tuella oopperassakävijöitä? Meille on vuosikymmeniä sanottu, että maanviljelijät elävät valtion tuella ja että yrittäjien tuki on vähäisempää. Kertomatta jää kuitenkin, mihin ja miten tuki suuntautuu. Paheksumme, jos toimeentulotuen varassa elävälle tai pakolaiselle kustannetaan jotain pientä elämäniloksi yhteisistä varoista. Sen sijaan pidämme itsestään selvänä, että vauraassa kaupunginosassa kaupunki huolehtii puiston kauneudesta vaihtamalla kukkaistutukset kolme kertaa kesässä.

Innovatiivisuus yhteiskunnassa ei lisäänny pelkästään yksilöiden kautta, vaikka onkin ilmeistä, että tulevaisuudessa nimenomaan tieteen ja teknologian alueilla huippulahjakkuudet ovat entistä arvostetumpia. Yksilöiden innovatiivisuuden ohella on kollektiivisen innovatiivisuuden oltava korkea, minkä tulisi ilmetä muun muassa lakien, hallitusohjelmien ja budjettien tasolla päätösasiakirjoina.

Tärkeä osa kollektiivista innovaatiota syntyy ihmisten työpaikkojen ohella kodeissa, perheissä, järjestöissä ja harrastuksissa. Työttömyys ja pysyvien työpaikkojen voimakas vähentyminen on johtamassa siihen, että innovaatiopohjaa ansiotyön ulkopuolella olisi vahvistettava. Passiivisuus lisääntyy, jos yhä useammalta puuttuu kotiseutu, ts. heillä on koti pääosin vain nukkumista varten. Asuinalueilla on oltava luontevia ja mielekkäitä yhteisöllisiä tilaisuuksia yhteiskuntapolitiikan, urheilun, musiikin, uskonnon, kotiseututyön, ympäristösuojelun ja muun yhteisen edun perustalta. Perheiden koon pieneneminen, molempien vanhempien työssäkäynti ja toistuvat muutot vähentävät asuinpaikkaan ja vapaa-aikaan liittyvää ihmisten kanssakäymistä ja syövät osin mahdollisuuksia kollektiiviselta innovaatiolta.

Yksilöiden ja yhteisöjen innovaatio tarvitsee suotuisan kasvupohjan. Hallitusten, koulujen, työyhteisöjen ja muiden yhteiskunnan keskeisten instituutioiden on tuettava luovan ja innovatiivisen ilmapiirin syntyä. Innovatiivisuus yhteiskunnassa ei lisäänny ylhäältä tulevilla laeilla, käskyillä, kielloilla tai ohjeilla. Aivan kuten on vaikea kuvitella luovuutta ilman onnistumisen iloa, on innovatiivisuuden saatava henkistä ja aineellista tunnustusta.

Yhteiskunnan on innovatiivisuuden edistämiseksi luotava kuhunkin aikaan sopivat taloudelliset, oikeudelliset, sivistykselliset ja sosiaaliset rakenteet, joilla 1) ihmisten innovatiivisuudelle luodaan edellytykset, 2) kansakuntaa ja yrityksiä kannustetaan kilpailukykyisyyteen huolehtien samalla luonnon säilymisestä ja muista tulevaisuuden elintärkeistä tekijöistä ja 3) annetaan hyvinvointi mahdollisimman suurelle määrälle ihmisiä.

On saatava ihmiset kehittämään itseään ja ymmärtämään tietojen ja taitojen ylläpidon tärkeys. Yhtä tärkeää on sellaisten hyvän yhteiskunnan arvojen, ajatus- ja toimintamallien sekä käytäntöjen ylläpitäminen kuin luottamus, rehellisyys, yhteisvastuu, lojaalisuus ja toisista huolehtiminen. Yhteiskunta, josta puuttuu avoimuus, ilo ja innostus, ei tue innovatiivisuutta. Tiedosta, taidosta, yrittämisestä ja onnistumisesta - tuottavuuden noususta talouden termein - on saatava riittävän houkutteleva palkkio niin yksilön kuin hänen yhteisöjensä tasoilla, mutta sukupolvien erot ja jännitteet huomioon ottaen.

Yhteiskunnan keinot lisätä innovatiivisuutta ovat monet, mutta eräs keino on yleissivistävä peruskoulutus, yliopistokoulutus ja tutkimus. Euroopan ja USA:n erona nähdään usein se, että Euroopassa yliopistot mielletään historiallisen jatkuvuuden turvaajiksi ja eurooppalaisen kulttuurin ja humanismin tyyssijoiksi enemmänkin kuin talouden moottoreiksi. Useissa maissa professorit välttävät yliopistotyössään tieteellisiä lähtökohtia kaventavaa liiketoimintaa. USA:ssa osa korkeimmasta koulutuksesta ja tutkimuksesta kytkeytyy monin tavoin tuotantoon, elinkeinoelämään ja yrittämiseen. Ajatus lähtee jo yliopistojen rahoituksesta, jossa elinkeinoelämä on vahvasti mukana. Pelkistäen voidaan sanoa, että yliopistot tuottavat ideat, jotka elinkeinoelämä erilaisten vuorovaikutuskanavien kautta muuntaa innovaation kautta tuotannoksi, työpaikoiksi ja täten vauraudeksi.

Yhteiskunnan avoimuudesta on tullut globaalistumisen ja tietotekniikan kautta innovaation osatekijä uudella tavalla. Materiaalisten rajojen ylityksen lisäksi yhteiskuntien on oltava henkisesti vapaita luodakseen hedelmällisen maaperän innovaatiolle. Avoin keskustelu, mielipiteenvaihto, aloitteellisuus, kilvoittelu, koulutuksen ja töiden haasteellisuuden korostus, omatoimisuus ja riskien otto ovat innovatiivisen hengen perusta. Innovatiivisuus vaatii tulevaisuuteen suuntautuvaa henkeä.

Innovatiivisuuden otollista kasvualustaa kuvattaessa korostetaan, että yhteiskunnassa ei saisi olla tabuja, asioita, joista ei voisi keskustella. Vanhentuneita rakenteita, hierarkioita ja itsestään selvänä pidettyjä totuuksia on koko ajan kyseenalaistettava. Uuden luonti vaatii jatkuvaa kysymysten tekoa. Kysymyksiin on myös vastattava.

Koska innovatiivisuus on paljolti ulkoa tulevien vaikutteiden vastaanottamista ja niiden muokkausta käyttökelpoisiksi ideoiksi, ajatusmalleiksi ja tuotteiksi, yhteiskunnan on tuettava monimuotoisuutta. Pienten maiden ja syrjäisten alueiden on yritettävä korvata suuruudesta tulevien vaikutteiden rikkaus tiiviillä vuorovaikutuksella.

Mannereurooppalaisessa traditiossa on totuttu siihen, että ihmisiä hallitaan, ohjataan ja valvotaan ylhäältä. Valtion, kirkon, puolueen, työnantajan, opettajan, vanhempien ja muiden jollain perusteella toisten ihmisten yläpuolella olevien on oletettu tietävän, mikä kansakunnalle ja sen ihmisille on hyvä. Tulevalle yhteiskunta- ja talouskehitykselle on ominaista eriytyminen ja yksilöllistyminen sekä ihmisten omatoimisuuden korostuminen.

On epärealistista vaatia yksittäisiä ihmisiä vastaamaan maailmanlaajuisesta kehityksestä, kun valtiollakin on vaikeuksia päästä vaikuttamaan. Mutta edelläkuvatunlainen kehitys tulee siirtämään vastuuta ainakin ns. pienestä hallitsemisesta ihmisille itselleen. Samalla kuitenkin edellytetään, että ihmisille luodaan edellytyksiä oman elämän hallintaan, jotta ihminen kiinnittyy yhteiskuntaan.

Hallinta tarkoittaa kykyä ja mahdollisuuksia omasta elämästä huolehtimiseen. Ihmisiä on kannustettava löytämään osaamisensa alueet ja pitämään huolta kyvyistään ja taidoistaan. Voidakseen toimia menestyksekkäästi osana yhteiskuntaa ja taloutta on omattava valmiuksia oppia läpi elämän. Työtehtävät eivät säily edes yhtä sukupolvea samoina. Kansalaisilta oletetaan aiempaa suurempaa aktiivisuutta oman elämisen ehtojen luomisessa. Oman elämän hallinta on muun osaamisen perusta. Perheistä tulee entistä tärkeämpiä turvan antajia, taitojen ja tietojen kehittymisen kasvupaikkoja ja sosiaalisen kanssakäymisen väyliä.

Kun yritykset kilpailevat markkinoista ja menestyksestä, sujuvaa organisaatiota ja tehokasta toimintojen johtamista ja päätöksentekoa (management) pidetään menestymisen ehtona. Pelkkä hyvä tuote ei riitä. Hyvässä yrityksessä koko henkilöstön tiedot ja taidot on hyödynnetty. Sisäinen johtamisjärjestelmä on kannustava ja osallistuvuutta painottava. Hallinnan vaatimukset eivät koske vain edellä kuvattua sisäistä järjestelmää ja johtamista vaan myös ulkoisia suhteita. Yrityksen on verkostoiduttava monin tavoin markkinoita etsiessään.

Asioiden hyvän hallinnan vaatimus koskee ihmisten kaikkia taloudellis-sosiaalisia yhteisöjä niin paikallisesti kuin kansallisesti, kuntia, ay-liikettä, seuroja ja yhdistyksiä. Kunkin on hallittava arvonsa ja taloutensa sekä määriteltävä tehtävänsä niin, että ydintehtävät tulevat hyvin hoidettua. Kansallisvaltioiden ja Euroopan Unionin on löydettävä arvonsa ja roolinsa. Niiden on pystyttävä uusiutumaan niin, että tehtävät, joita se hoitaa, hoidetaan tehokkaasti ja luotettavasti. Päätösvallan tulee vastata oikeuksia ja velvollisuuksia.

Euroopan tasolla olisi esimerkiksi tarkasteltava kriittisesti, mihin vuosikymmenten myötä EU:n painopiste ja voimavarat on sijoitettu. Liian suuri osuus on juridisessa yksityiskohtaisessa säätelyssä, direktiivien ja muiden sääntöjen ja ohjeiden laadinnassa ja näitä koskevassa toimeenpanossa. On arvioitu, että suurin osa näistä asioista voitaisiin hoitaa kansallisella tasolla. Osa säätelystä on täysin turhaa ja vain vaikeuttaa yhteiskunnan uusiutumista samalla, kun ihmisten ja ympäristön hyvinvoinnin kannalta keskeiset kysymykset ovat ilman vahvaa yhteistä pelisäännöstöä. Maatalouden osuus EU-budjetista ja yleensäkin EU:n toiminnoista on erittäin suuri. EU:n päätöksenteossa on yhä hallinnollisesti varsin raskaita rakenteita.

Globaalitason poliittista ohjausta ja päätöksentekoa on kehitettävä uudelta perustalta. Ajatus lähtee siitä, että maailmanlaajuistuvan talouden rinnalle on luotava poliittisia ratkaisuja. Muuten talous saa ylivallan. Valtiot ovat haluttomia luopumaan suvereniteetistaan.

Globaalitason politiikkaa tehdään koko ajan. Mitä muotoja tämä politiikka saa, on vaikea nähdä. Kyseeseen voi tulla saman tyyppinen verkostoituminen kuin yritysten kesken. Jo nyt on syntynyt alueellisia taloudellisia toimijoita kuten EU, Nafta, Mercosur ja Asean, jotka painottavat myös poliittisia kysymyksiä. Nämä ja muut kv-yhteisöt kuten YK, OECD, WTO ja G7 sopivat yhä selvemmin keskenään talouselämän pelisäännöistä, ympäristön hoidon periaatteista tai sosiaalisen huolenpidon linjoista.

Hallinnan merkitys korostuu luonnollisesti konflikteissa ja katastrofeissa. Eurooppa on vaatinut Aasiaan demokratiaa, mielipiteen ilmaisuvapauksia ja lakko-oikeuksia. Vauraan ja väestöltään niin etnisesti kuin sosiaalisestikin yhtenäisen Etelä-Korean lakkoaalto ja poliittisen johdon ja ay-liikkeen yhteenotot osoittavat, kuinka nopeasti yhteiskuntarauha voi järkkyä. Jos yli miljardin asukkaan Kiina ei pysty pitämään hallinnassaan maansa kehitystä, seuraukset ovat maailmanlaajuiset. Myös Euroopassa on lukuisia konfliktipesäkkeitä.

Yleismaailmallinen esimerkki asioiden hallinnan ja johdon tärkeydestä on riippuvuus atk-järjestelmistä. Jos tietoliikenneyhteydet jostain syystä katkeaisivat, olisi eurooppalainen kehittynyt yhteiskunta varsin nopeasti sekasortoisessa tilassa.

Yhteiskuntakehitys on pidettävä hallinnassa niin rauhaisan kehityksen kuin kriisin aikana. Päätöksenteon on oltava selkeää ja vastuusuhteiden toimivia kaikissa oloissa. Ennen kaikkea ihmisten on voitava luottaa poliittiseen järjestelmäänsä.

Euroopan moninaisuus ja omintakeisuus. Eurooppa on maanosa, jossa lukuisat kulttuurit ja sivistysperinteet ovat eläneet vuosituhansia enemmän tai vähemmän yhteiselossa. Kun arvioidaan Euroopan menestystä historiallisena jatkumona, tarkastelua ei voida rajoittaa ainoastaan taloudellisiin saavutuksiin. Eurooppa ei mahdu jäännöksettömästi lukuna ilmaistavaan bruttokansantuotemittariin. Euroopan vauraus on monitasoinen ilmiö, joka koostuu talouden lisäksi monesta muusta asiasta. Myös tulevaisuuden menestystä olisi lähestyttävä tästä moninaisuudesta käsin.

Euroopan hyvinvoinnin perusta on aina ollut ja tulee tulevaisuudessakin olemaan monimuotoinen asia. Modernin tietoyhteiskunnan ja maailmanlaajuisen kilpailutalouden merkitystä ei tule väheksyä, mutta Euroopalla ei ole mitään syytä hylätä vaurauden laajempia perspektiivejä. Euroopan vauraus tarkoittaa Italian palazzoja, Ranskan viinitarhoja, Ison-Britannian pikkukaupunkeja, Sveitsin alppimajoja, Kreikan temppeleitä tai Espanjan runsasta muotokieltä niin arkkitehtuurissa kuin musiikissa, jossa ensimmäistä kertaa yhdistyi eurooppalaisen ja arabikulttuurin kohtaaminen. Se ilmenee myös Saksan moderneissa, siisteyttä hohtavissa teollisuusrakennuksissa, Frankfurtin tai Lontoon pankkikeskusten pilvenpiirtäjissä tai ruotsalaisten kotien huippuelektroniikalla varustetuissa keittiöissä ja aidosta puusta tehdyissä olohuoneen huonekaluissa.

Varakkuus ja hyvinvointi on kumulatiivinen asia. Sitä ei voi mitata tuotannon määrällä eikä millään muullakaan täsmällisellä mittarilla. Siihen kuuluu myös kulttuurinen ja sosiaalinen pääoma, johon nykyinen ja tuleva talous ja yhteiskunta rakentuu.

Euroopan olisi pystyttävä monikerroksisen ja monimuotoisen vaurautensa säilyttäen ja hyödyntäen osallistumaan uuden luontiin. Sen tulisi säilyttää vuosisataiset arvokkaat perintönsä, mutta myös varauduttava koko ajan olemaan uudessa mukana. Euroopan tulisi määritellä ehdot, joilla se globaalistuneen tehotalouden kilpajuoksuun osallistuu.

Euroopan tulisi tulevaisuuden rakentamisessa lähestyä menestystä ja hyvinvointia talouskasvua laajemmasta tavoitetasosta. Euroopan hyvinvointi on Euroopan ihmisten varallisuuden summa ja sen tulee koostua paljolti niistä asioista, joita sen ihmiset arvostavat. Kaikkien Euroopan kansalaisten on tunnettava, että heillä on yhteisiä intressejä Euroopan tulevassa menestyksessä. Euroopan ihmisten on sitouduttava yhteisen tulevaisuuden luomiseen.

Arvot, talous ja politiikka. Politiikan teon lähtökohdista eurooppalaisissa arvoissa ja eurooppalaisessa ajattelutraditiossa korostuu talouden ja politiikan yhdistäminen. Ralph Dahrendorfia mukaillen yhteiskuntapolitiikan tehtävä on yhdistää

1) kilpailukyky eli toimiva talous,

2) poliittiset oikeudet eli demokratia ja

3) sosiaalinen koheesio eli kansalaisten yhteenkuuluvuus.

Tätä voi luonnehtia myös eurooppalaiseksi käsitykseksi tasa-arvosta laajassa merkityksessä. Useiden mielestä juuri tästä syystä eurooppalaiselle politiikan teolle asetettu tehtävä on lähes mahdoton.

Ranskan vallankumous julisti tasa-arvoa ja veljeyttä. Adam Smithin klassisen liberalismin opit lähtivät siitä, että hyvää, toimivaa ja kestävää taloutta ei voi rakentaa vain yksilöiden varaan, heidän etunsa ja voittonsa pohjalle. Yksityisen ja yhteisöllisyyden välillä on oltava sopusointu. Saksan siirtyessä pikkuvaltioista kohti yhtenäistä Saksaa Bismarck korosti sosiaalivaltion tehtäviä. On oletettavaa, että eurooppalaiset eivät luovu tästä ehkä maanosansa tärkeimmästä mutta samalla vaikeimmin ylläpidettävästä identiteettiperustasta. Sen on siis oltava myös osa arvoperustaa EU:n tasolla.

Sosiaalisen koheesion voi määritellä eri väestöryhmien moraaliseksi siteeksi. Eurooppalaisessa yhteiskunnassa yritetään välttää moraalisen siteen katkeamista, koska syrjäytyneiden väestöryhmien jouduttua toivottomaan tilaan niiden itsesuojeluvietti voittaa moraaliset estot. Katsotaan myös, että olisi pettävää uskoa voivansa hyväosaisena olla turvassa yhteiskunnassa, jossa osa kansalaisista pelkää oman ja lastensa kohtalon tähden.

Euroopan demokratiaa ja tasa-arvoa painottavat arvot näkyvät vaikeutena pitää huolta hyvästä taloudesta tämän päivän vallitsevan taloustieteellisen oppirakennelman ehdoilla. Sama vaikeus on EU:n yrityksessä syventää taloudellista integraatiota ja ulottaa EU itäiseen Eurooppaan. Emun hyvän talouden määritelmä saa vastustusta myös tästä syystä.

Eurooppalaiset sosiaalista yhteisyyttä korostavat arvot ovat myös EU:n vahvistumisen ja laajentumisen vaikeuksien taustalla. Eurooppalaiset eivät anna vahvalle EU:lle varauksetonta tukeaan niin kauan kuin se on vain raha-, finanssi- ja talouspoliittinen hanke. EU:n kannatus ja hyväksyttävyys on noussut sitä mukaa kuin on sovittu jotakin turvallisuudesta ja puolustuksesta, EU-kansalaisuudesta, alueiden eduista ja haitoista, yhteisestä työ- ja sosiaalipolitiikasta ja ympäristönsuojelusta sekä tarpeesta luoda yhteisiä elintarvikkeiden laatuun, puhtauteen tai tuottamisen etiikkaan liittyviä normeja. Euroopan taloudellis-poliittinen yhdentyminen, jonka lopputulemaksi arvioidaan poliittista unionia, on omalaatuisensa eikä sille ole vertailukohtia. Osin juuri tästä sosiaalisesta lähtökohdastaan johtuen esimerkiksi useat amerikkalaiset talousasiantuntijat katsovat Euroopan integraation epäonnistuvan, koska se on sekava ja tavoitteiltaan ristiriitainen.

Eurooppalaisina arvoina esitetään hyvin usein toisaalta sellaisia eettis-moraalisia hyveitä kuten inhimillisyys, solidaarisuus, demokraattisuus ja rauhantahtoisuus sekä toisaalta sellaisia juridisia rakennelmia kuin ihmisoikeudet ja perusoikeudet. Edelleen korostetaan mielellään historiallista traditiota, humanismia ja vanhaa sivistyspohjaa - varsinkin kun halutaan tehdä eroa uuteen mantereeseen. Nämä ovat kiistatta Eurooppaan sijoitettavia arvoja, mutta on kysyttävä, eikö samoja piirteitä ole tunnistettavissa muissa maanosissa. Aasia rakentuu Eurooppaa vanhemmalle kulttuuri- ja sivistysperinteelle, ja vahva perheinstituutio on mitä ilmeisin solidaarisuuden lähde Aasiassa tänäkin päivänä. Eurooppalaiset korostavat mielellään juridisesta perustastaan johdettuja perusoikeuksia mutta unohtavat liian helposti, että ne ovat jääneet usein teoriaksi.

Euroopan sisällä yhteiskunnalliset ja kulttuuriset erot näyttävät olevan pieniä. Taloudelliset erot tulevat näkyviin, kun verrataan EU-maita suhteessa itäiseen Eurooppaan. Kulttuuriset ja yhteiskunnalliset arvot muuttuvat kuljettaessa idästä länteen tai pohjoisesta etelään. Jos vertailukohteeksi otetaan USA, Aasia tai Afrikka, eurooppalaisuuden sisältö selkenee ja yhtenäistyy. Eurooppalaisuus perustuu omille monikulttuurisille arvoille, traditiolle, uskonnollisille opeille, kulttuurille ja ihmiskäsitykselle suhteessa muihin maanosiin.

EU:ssa on huomattu, ettei huomion kiinnittäminen vain yhteisiin markkinoihin, rahaan ja talouteen riitä, vaan on vahvistettava myös ihmisten sosiaalis-sivistyksellistä perustaa. Se, että valtionpäämiehet, hallitukset tai muu eliitti näkevät Euroopan yhteiset edut ja pääsevät sopimukseen niiden hyväksi tehtävästä työstä, on hyvä alku. Kansalaisten mukaan saaminen vaatii enemmän. Integraation vaikutukset arkipäivän elämään pitää tehdä näkyviksi. Ihmisillä on käsitys eurooppalaisista arvoista ja eurooppalaisesta hyvästä elämästä. Heillä tulee olla tavoitteita ja ihanteita, joiden mukaisesti omaa maanosaansa kehittää.

Eurooppalaisen yhteiskuntamallin määrittely luo pohjaa yhteiselle identiteetille. Eurooppalaisten elämänarvojen, maailmankäsityksen ja identiteetin korostaminen yhdistää, mutta sillä on myös vaaransa. Oman valtiomallin nostaminen muita paremmaksi ruokkii herkästi nationalistisia ajatuksia. Nationalismi tunnettiin ennen kansallisen vihanpidon perusteena. Nyt sama "toiset" - vieraat, uhkaajat ja viholliset - poissulkeva mekanismi on mahdollista talous- ja sotilasalueiden tai kokonaisten maanosien integraatiossa. Nykyisin puolustettavat alueet ovat vain laajempia ja kattavat useita kansoja kansallisvaltioihin verrattuna.

Eurooppalaisen yhteiskunnan piirteenä voidaan pitää tarvetta vastustaa kollektiivista köyhyyttä ja suurten väestöryhmien syrjäytymistä. Sosiaalisia eroja ei yksilöiden kesken voida välttää, mutta rakenteellisten syvien erojen muodostumista voidaan ehkäistä. Yhteiskuntarauhaa kunnioitetaan eurooppalaisessa mallissa myös tältä kannalta.

Rakenteellista sosiaalisuutta painottavan mallin on katsottu estävän toisaalta vauraiden ihmisten eriytymistä työn, asuinpaikan ja muun elämän suhteen ja toisaalta köyhimpien syrjäytymistä vähitellen koko yhteiskunnasta. Sosiaalista tasa-arvoa korostavalla mallilla pyritään estämään myös väkivaltaa ja yhteiskunnan varustautumista sitä vastaan. Euroopassa muurien rakentaminen asuinalueiden ympärille, aseelliset vartijat tai pommin ja aseenpaljastuslaitteiden käyttö työpaikoilla tai kouluissa ovat vielä harvinaisia.

Vaikka työttömyys on ennätyskorkealla (20 prosentin aikuistyöttömyys ja 40-50 prosentin nuorisotyöttömyys), yhteiskunta on pysynyt suhteellisen rauhallisena. Tätä tulosta pidetään Euroopan tasaisen yhteiskuntarakenteen ansiona.

Suomessa korkea työttömyys on jatkunut pitkään. Alussa kohtuullisen hyvä ja kattava sosiaaliturvajärjestelmä on auttanut ihmisiä selviytymään. Nyt kun työttömyys on jatkunut pidempään, ihmisten välinen kahtia jakautuminen alkaa näkyä myös yhteiskunnassa. Tulonsiirtoihin tehdyt leikkaukset ovat osittain kohdistuneet samoihin perheisiin ja tämä on vaikeuttanut niiden taloudellista sopeutumista. Voidaan kuitenkin uskoa, että suomalainen yhteiskunta on sosiaalisesti ja sivistyksellisesti niin korkeatasoinen, että talouden lama ja syvä työttömyys eivät ole murtaneet kokonaan ihmisten elämänlaatua ja identiteettiä.

Työttömien ja vähäosaisten kapinan pelko ei ehkä olekaan asian ydin vaan se, kuinka kauan työssä käyvä joukko on valmis maksamaan elintason tasaamisen ja kasvavat julkiset menot. Kuinka kauan solidaarisuus eri väestöryhmien välillä, maiden ja alueiden kesken riittää Euroopassa? Ranskassa verot maksava alempi keskiluokka tukee Front Nationalea ja Le Peniä. Italiassa rikas pohjoinen on jo vuosia halunnut irrottautua köyhästä etelästä ja omasta mielestään tuottamatonta byrokratiatyötä tekevästä, verotulojen varassa elävästä keskiluokkaisesta Rooman seudusta. Suostuuko Saksa maksamaan EU:ssa niin suuren osan kuin nyt?

Kun työn käsite laajenee ansiotyön ulkopuolelle yhteiskunnallisesti ja yksilön kannalta tuottavaan toimintaan, yleinen mielipide ei enää koe pysyvää massatyöttömyyttä yhtä suureksi ongelmaksi. BKT kasvaa ja monet talouden mittarit näyttävät myönteisiltä. On kuitenkin kyseenalaista, kestääkö Eurooppa sen, että näin suuri joukko ihmisiä on työelämän ulkopuolella. Se hukkaa suuren joukon inhimillisiä voimavaroja, vaikka globaali kilpailu vaatisi kaiken mahdollisen varannon tehokasta käyttämistä. Jos Eurooppa vertaa omaa hyvinvointiaan menneisyyteensä, kaikki näyttää entistä paremmalta. Samoin, jos vertaamme Euroopan tilannetta Afrikkaan, tai muistamme Kiinan talousnousun taustalla olevat miljoonat köyhät, jopa nälänhädästä kärsivät ihmiset. Euroopan suhteellinen asema näyttää hyvältä. Mutta globaalissa kilpailussa meidän on otettava huomioon myös Amerikan talouden nousu sekä Aasian taloustiikerit. Tulevaisuuden haaste on moniulotteinen.

Eurooppalainen poliittinen ajattelu korostaa politiikan tehtävää yleisen ja yhteisen hyvän toteuttajana. Käsitteen sisältö ja painotukset ovat vuosisatojen myötä vaihdelleet. Ranskan vallankumouksessa 1700-luvun lopulla puhuttiin kansalaisten poliittisista oikeuksista, sananvapaudesta ja henkilökohtaisesta koskemattomuudesta. Samaan aikaan idempänä Euroopan ydinalueilla vasta irtaannuttiin maaorjuudesta. Bismarckin Saksan johdolla yhteinen etu kiinnittyi turvallisuuteen ja järjestykseen sekä työhön ja sosiaaliseen huolenpitoon.

Euroopan lukuisat pikkuvaltiot muodostivat yhä suurempia yhtenäisvaltioita vuosisadan vaihteessa. Samaan aikaan saksalainen sosiologi Max Weber tulkitsi yleisen ja yhteisen hyvän ajajaksi ja jakajaksi nimenomaan valtion. Yhteisen hyvän ytimeksi muodostui valtion ympärille ja sen johdolla rakennettu hyvinvointi. Toisen maailmansodan jälkeen on yleisesti lähdetty siitä, että mitä laajempi valtio, sitä laajempaa on hyvinvointi. Iso-Britannia osana anglosaksista maailmankuvaa (USA, Australia ja Uusi-Seelanti) on viime vuosina kehittänyt riisutumpaa valtiomallia.

Vasta 1900-luvun lopulla yleisen ja yhteisen edun määrittely on saanut uusia piirteitä. Koko weberiläinen ajattelurakennelma, jossa valtio on kaiken yläpuolella ja valvoo yhteistä hyvää fyysisellä pakkovaltamonopolilla, rakentui käsitykselle hyvästä elämästä tässä ajassa, nyt eläville kansalaisille annettavasta turvasta. Vähitellen on eri elämänalueilla alettu kantaa huolta tulevien sukupolvien elämästä ja hyvinvoinnista. Yleisen ja yhteisen edun käsite on avartunut ajallisesti. Arvot, moraaliset ja eettiset lähtökohdat ovat asettuneet uuteen yhteyteen, kun on kysytty: Mikä on hyvä tuleville sukupolville ja voiko tämän päivän ihmisten hyvä olla tulevien sukupolvien paha? Kyseenalaistaminen on alkanut luonnosta ja raaka-aineista, mutta on laajentunut kulutukseen ja elintapoihin.

Samaan aikaan Pohjoismaissa, joissa tämän päivän kansalaisten hyvinvointivaltio on kehittynyt pisimmälle, on jouduttu lähinnä julkisen talouden rahoitusvaikeuksien vuoksi supistamaan vuosikymmeniä rakennettuja järjestelmiä. Suomessa julkisen sektorin rahoituspohja heikkeni nopeasti. Julkisia palveluja oli pakko leikata lyhyessä ajassa. Ruotsi on joutunut tekemään saman suuntaisia toimia myöhemmin ja hitaammin. Norja on öljyteollisuutensa ja muun omavaraisuutensa takia selvinnyt julkisista rahoituskriiseistä ongelmitta. Muu Eurooppa seuraa 1990-luvun lopussa samaa linjausta, jota tiukat julkisen talouden Emu-kriteerit omalta osaltaan vauhdittavat.

Yleisen ja yhteisen hyvän tavoitteet ja keinot niihin pääsemiseksi ovat osa eurooppalaista keskustelua. Viime aikoina on esitetty näkemyksiä "hoikasta ja tehokkaasta valtiosta" yhteiskunnallisena tavoitteena. Tällä tarkoitetaan sitä, että valtio määrittelee jatkuvasti tehtäviään ja valitsee yhteiskunnan ydintehtävät sekä ne mahdolliset alat, joissa valtion osallisuus on tarpeellista. Ydintehtävät ovat sellaisia, joita mikään muu taho ei hoida. Niissä yleisen ja yhteisen hyvän intressi on suurin. Valtion ydintehtävät rahoitetaan verovaroin valtion budjetista. Kaikki muut yhteisen sääntelyn piirissä olevat ns. julkiset tehtävät voidaan tarpeen mukaan siirtää yksityiselle sektorille tai organisoida ns. kolmannen sektorin eli voittoa tavoittelemattoman yhteisösektorin hoidettaviksi.

Olennaista ajattelussa valtion uudesta roolista ja tehtävistä 2000-luvun alussa on ensinnäkin ydinvaltion ja sen pysyvien tehtävien erottaminen kulloisenkin tilanteen mukaan vaihtuvista tehtävistä. Toiseksi, valtion roolin nähdään olevan erilainen päättäjänä, valvojana, rahoittajana, ohjaajana ja rahallisena tai muuna tukijana. Valtio hoitaa eri tyyppisiä tehtäviään eri tavoin. Ydintehtävissä korostuvat päätöksenteon juridisuus, julkisuus, oikeusturva ja ylipäätään ns. perinteisen hyvän, virkavastuisen hyvän hallinnon periaatteet. Sen sijaan valtion toimiessa esimerkiksi rakennuttajana, innovaation edistäjänä tai jonkun erityispalvelun rahoittajana se voi toimia kuten liikeyritys, tutkimuslaitos tai pankki. Valtion ydintehtävissä työntekijät ovat virkavastuussa olevia virkamiehiä, kun taas muissa tehtävissä työntekijöiden asema voi olla samanlainen kuin vastaavassa yksityisessä organisaatiossa.

Kansalaisen asema on myös erilainen riippuen siitä, onko hän oikeuksiensa perään hakeva kansalainen ja veronmaksaja vaatimassa valtiolta jotain itselleen kuuluvaa, vai asiakas, joka voi valita julkisen tai yksityisen palvelun tarjoajan välillä.

EU:n piirissä kansallisvaltioiden tehtävät ovat monella tavalla nousseet keskustelun kohteiksi. Emu-kriteerit on laadittu niin, että kaikissa jäsenvaltioissa on valtiontalous kunnostettava. Käytännössä useat maat ovat joutuneet karsimaan voimallisesti julkisia menoja ja järjestämään toimintansa entistä huomattavasti tehokkaammin.

Tulevaisuuden sosiaaliturvan ja erityisesti vanhenevan väestön eläkkeiden rahoitus on eräs konkreettisimpia eurooppalaisten valtioiden ongelmia. Pääosin Isosta-Britanniasta - viimeksi osana Emun vastustusta - on nostettu esille valtion vastuu eläkerahastojen kartuttamisesta. Englantilaiset tutkijat ovat kyseenalaistaneet koko Emun siksi, ettei Saksassa tai muissakaan EU-maissa ole olemassa eläkerahastoja. Eläkkeet on kerättävä. Budjettivajeita ei voida täyttää.

Väittely valtion vastuusta on vauhdittunut tälläkin hyvinvointisektorilla kansainvälistymisen myötä. USA ja Aasia ovat omaksuneet melko erilaisen tavan turvata vanhuuden ja sairausajan elintasoa. USA:ssa eläkkeet ja sairausajan korvaukset säästetään suurelta osin itse vakuutusten kautta. Monet Aasian maista vasta suunnittelevat sosiaaliturvajärjestelmäänsä, mutta näyttää siltä, että Eurooppa ei tule olemaan mallina. Eurooppalainen järjestelmä, joka perustuu siihen, että kukin työssäkäyvä sukupolvi kustantaa suureksi osaksi sairaat, vanhukset ja työttömät, on joutumassa vakavan kritiikin kohteeksi tilanteessa, jossa väestön keski-ikä kasvaa nopeasti. Ei ole oikein siirtää kattamattomia vastuita tuleville sukupolville. Syvän nuorisotyöttömyyden (monissa Euroopan maissa jopa 30-40 prosenttia) voi olettaa lisäävän moraalista tuskaa nykyisenlaisesta kustannusten jaosta.

Ympäristöasioissa yleisen ja yhteisen hyvän vaatimus ja huoli tulevaisuudesta kohtaavat näkyvimmin ja ymmärrettävimmin. Jo 1970-luvulta lähtien on Euroopassa koettu osana vihreää liikettä ongelmaksi, miten turvata tulevaisuuden metsät, puhtaat vedet, meret ja eläimistö, miten turvata alkuperäisluonnon, luonnonvarojen ja ympäristön puhtauden säilyminen myös tuleville sukupolville. On yhä tiukemmin alettu vaatia tietyn asteista luonnon monimuotoisuuden säilyttämistä. Kunkin aikakauden ja sukupolven hyvinvoinnin nimissä ei saa tuhota ympäristöä ja ylikuluttaa luonnonvaroja. Kaikkia merenrantoja ja lintujen pesimäpaikkoja Välimerellä tai Itämerellä ei saa asuttaa. Eläin- ja kasvilajien jatkuvuus on turvattava. Luonto tulisi jättää seuraaville sukupolville vähintään yhtä hyvässä kunnossa kuin kukin sukupolvi on sen saanut.

Saksassa, jossa valtion tulevien tehtävien pohdinta on ollut viime vuosina systemaattisen tutkimuksen kohteena, on esitetty kahta uutta sen ydintehtäviin verrattavaa elintärkeää tehtävää valtiolle. Nämä ovat 1) tulevaisuuden ennakointi ja 2) tiede, teknologia ja tutkimus. Luonnollisesti kaikissa valtioissa johtava puolue määrittää yhteiskuntapolitiikan agendan ja valinnat. Syvästä yksituumaisuudesta tulevaisuuden ennakoinnin tärkeyttä ja erityisesti innovaatiokyvyn varmistamista kohtaan kertoo se, että oppositiossa pitkään ollut sosialidemokraattinen puolue on vaatinut samaan aikaan viime syksynä Saksaan perustettavaksi innovaatioministeriötä. Tiede-, teknologia- ja tutkimusasioilla on jo niin liittovaltion kuin osavaltioiden tasolla ministeriönsä.

Lontoossa sijaitsevan talouden ja yhteiskuntatieteiden yliopiston (London School of Economics) uusi rehtori Anthony Giddens katsoo hyvinvointivaltion kriisin olevan riskinoton kriisi. Valtioille on siirretty liian suuri vastuu ihmisten elämän riskeistä. Tulevaisuuden positiivinen hyvinvointi merkitsee hänen mukaansa aktiivista elämän lukuisten päätösten mobilisointia verrattuna nykyiseen passiiviseen riskien laskemiseen.

Tulevaisuus on epävarmaa. Yritykset varautuvat siihen vakuutuksin. Yksilöt ovat kaikkialla Euroopassa 1900-luvulla yhä laajemmin ja syvemmin alkaneet pitää valtiota elämänriskiensä kantajana. Valtion katsotaan vakuuttaneen kansalaisensa sairauden, työttömyyden ja vanhuuden varalle ja eri maissa vaihtelevassa määrin myös muiden elämänriskien varalle. Osa valtiolle siirtyneestä riskistä on periaatteessa ja jo lähtökohdiltaan erittäin ongelmallista. Tosiasiassa valtio kantaa vastuuta myös kansalaisten vääristä päätöksistä, laiminlyönneistä, sijoitusvirheistä, itsensä tuhoamisesta, rikollisesta toiminnasta ja laiskuudesta. Yhteiskunnan tasolla tätä suurempi vaara on kuitenkin ajattelutapa, jossa oma vastuu hämärtyy ja samalla yrittämisen ja innovatiivisuuden vire katoaa. Eurooppalaisessa kriittisessä yhteiskuntakeskustelussa ilmiötä kutsutaan "liian valmiin ja helpon yhteiskunnan ongelmaksi".

Riskien siirto yhteiskunnalle voi tapahtua huomaamatta, sitä tarkoittamatta, eikä seurauksia usein havaita yhteiskunnan näkökulmasta. Kaikkialla Euroopassa uskontojen, kulttuurien ja valtiomallien eroista huolimatta avioerot ovat räjähdysmäisesti lisääntyneet, ja toisin kuin ennen avioerojen ottajina ovat tasavertaisina myös naiset. Ilmiselvä syy tähän on se, että perheeseen ja lapsiin liittyvät riskit niin elatuksessa, hoidossa, koulutuksessa kuin yhä selvemmin myös kasvatuksessa voidaan siirtää yhteiskunnalle. Haittavaikutukset ovat jääneet vähemmälle huomiolle.

Suhtautuminen valtion ja yksilön vastuun jakoon vaihtelee ns. positiivisten asioidenkin kohdalla. Kansainvälisessä vertailussa pohjoismaista kotihoidon tukea ja muita lapsiperheille suunnattuja avustuksia on ihmetelty. Ne on toisenlaisissa kulttuureissa ymmärretty valtiolle siirretyksi riskiksi lapsien synnyttämisestä ja suvun jatkamisesta. Pohjoismaissa on totuttu ajattelemaan täysin päinvastoin. Yhteiskunnan järjestämä tai ainakin valvoma lasten päivähoito ja kouluruokailu ovat naisten työhön osallistumisen ja yleensä tasa-arvon välttämättömiä edellytyksiä. Suomen ja Ruotsin välilläkin on havaittavissa eroja, kuten esimerkiksi helppous, jolla suomalaisten mielestä Ruotsissa vanhemmat luopuvat lastensuojelun nimissä pakosta tai oma-aloitteisesti omien lastensa huolto- ja kasvatusvastuusta.

Vastuunjaon hämärtyminen lasten tulevaisuudesta on eräs vaikeimpia ja samalla herkimpiä asioita. Olemmeko Pohjoismaissa siirtäneet liiaksi vastuuta lastemme henkisestä kasvusta yhteiskunnalle? Ainakin ajoittain on keskustelussa päivähoidosta tai koulusta lainsäädäntöä myöten pääasiaksi noussut hoitopaikkojen määrä, koululuokkien koko ja muut materiaaliset seikat. Oppiminen, ymmärtäminen ja viisaus ovat tavoitteina jääneet taka-alalle.

Pitkäaikainen rakenteellinen työttömyys on eurooppalaisen yhteiskuntamallin onnistumisen armoton mittari. Jos Eurooppa ei pysty hoitamaan massatyöttömyyttä, eivät mallin hyvät tavoitteet ja periaatteet ole toimineet kaikkein olennaisimmassa niin kuin on tavoiteltu. Mikään organisaatio tai toimintamalli ei ole itsetarkoitus, vaan sen on palveltava ihmisiä.

Eurooppalaisen yhteiskuntamallin hyvyyttä on arvioitava kokonaisuutena. Esimerkiksi OECD:n kautta jaetussa englanninkielisessä julkaisussa arvioitiin Suomea ja artikkelin otsikossa kirjoitettiin, että Suomen julkinen sektori on maailman paras (The World's Best Public Sector. Ministry of Finance 1993). Monilla kriteereillä mitattuna näin on, mutta korkea työttömyytemme tekee kokonaisväitteestä kyseenalaisen.

Eräät taloustieteilijät ovat selvimmin kyseenalaistaneet nykyisen eurooppalaisen yhteiskuntamallin. Työttömyyden ratkaisemiseksi kymmenen erilaisia yhteiskunnallisia näkemyksiä edustavaa eurooppalaista ja yhdysvaltalaista taloustieteilijää, (The Financial Timesin ja The Economistin taloustoimittaja ja muut professoreita) esittivät yhdeksän kohdan toimenpideohjelman "Salzburgin manifestin". Siinä hylätään Euroopassa vallitseva ns. pehmeä työttömyyden hoito.

Vuonna 1994 esitetty (kirjassa Fighting Europe's Unemployment in the 1990's. 1996) manifesti kuuluu:

1. Keskuspankin on huolehdittava inflaation ohella myös siitä, että kysyntä ei laske.

2. Minimipalkkoja ei saa nostaa. Paikallista sopimista ja palkkojen vaihtelua pitää lisätä.

3. Sama palkka samasta työstä -periaate pitää kumota. Uusille työntekijöille pitää maksaa toisinaan korkeampaa palkkaa kuin vanhoille.

4. Palkkaerojen pitää olla riittävän suuret.

5. Palkkaerojen kasvamista hidastaa tehokkaimmin markkinoiden tarpeiden mukaan ohjautuva koulutus.

6. Budjettivajeet pitää poistaa, jotta korot alenevat ja investoinnit tulevat kannattaviksi.

7. On leikattava työttömyyskorvauksia ja tuettava sen sijaan matalapalkkaisessa työssä olemista.

8. Verovaroilla rahoitettu ansioihin sidottu työttömyysturva pitää poistaa.

9. Maastrichtin sopimuksen sosiaaliset kohdat perustuvat oikeutettuihin sosiaalisiin huoliin, mutta ne saattavat heikentää työllisyyttä.

Monien ekonomistien mielestä Eurooppa selviää työttömyysongelmastaan vain hyväksymällä edellä esitetyt uudelleenarvioinnit. 20 miljoonan eurooppalaisen työpanoksen käyttämättä jättäminen on liian suuri tuhlaus. Saksan yhä nousevat työttömyysluvut ovat havahduttaneet EU-maiden johtajia. Komissio on esittänyt malleja, jossa eurooppalaista kilpailukykyä voitaisiin rakentaa työllisyyttä suosien uudistamalla verotusrakennetta työtä vähemmän verottavaksi ja tuotantopanoksiin, kuten energiaan, suuntautuvaksi ja panostamalla tutkimukseen, tuotekehitykseen ja ekologiseen osaamiseen (Delorsin vihreä kirja).

Monet tutkijat käyttävät vertailukohteena Yhdysvaltoja, jossa työttömyys on pystytty alentamaan alle EU-maiden tason. Vielä 1960-luvulla USA:n suhteellinen työttömyys oli kaksinkertainen Eurooppaan verrattuna. Kahden samoihin länsimaisen yhteiskunnan perusteisiin nojaavan mantereen ero näyttää kasvavan.

USA:ssa työpaikkojen kasvu 1960-luvulta lähtien on suurelta osin johtunut työikäisen väestön määrän lisäyksestä (maahanmuutto ja väestöjakauma). Tässä suhteessa se eroaa Euroopan tilanteesta. 1990-luvulla on käynyt ilmeiseksi, etteivät Yhdysvaltojen uudet työpaikat ole pelkästään ns. halpatyöpaikkoja eli "hampurilaistöitä". Palvelusektorin uudet työpaikat jakautuvat toisaalta matalapalkka-aloille, mutta myös osaamista vaativiin tietoyhteiskunnan tehtäviin. USA:ssa työpaikkojen nettolisäyksestä viime vuonna yli puolet oli palkkatasoltaan keskivertopalkan yläpuolella. Suhdannenousu on synnyttänyt työpaikkoja tasaisesti eri sektoreille. Esimerkiksi rakennuksille syntyi melkein kaksi kertaa niin paljon työpaikkoja kuin tietotekniikan palveluihin. Vähittäiskauppa on ollut toinen vahvasti työpaikkoja lisännyt toimiala. Myönteisen työllisyyskehityksen ohessa sosiaalisen eriarvoisuuden ja yhteiskunnallisen eriytymisen ongelmat jatkavat kärjistymistään.

Eurooppalaisessa työttömyyskeskustelussa unohdetaan helposti, että USA:n ratkaisut ovat löytyneet aineellista ja henkistä pääomaa lisäämällä. Ne eivät ole löytyneet työn jakamisesta, työajan lyhentämisestä tai työvoiman tarjonnan vähentämisestä siirtämällä väestöä koulutukseen tai eläkkeelle. Meneillään olevassa hyvinvoinnin uudistusohjelmassa (ns. Wisconsinin malli) lähdetään siitä, että kaikkien on osallistuttava työntekoon.

Oleellinen kysymys on, onko hyvinvointimallin väitetty kriisi todellinen vai luotu. Toiset pitävät suomalaisen hyvinvointiyhteiskunnan kriisin syynä sosiaaliturvan tasoa ja kattavuutta. Toiset taas näkevät kriisin syyn esimerkiksi epäonnistuneissa ja tehottomissa investoinneissa.

Ruotsalaisen keskustelun mukaan (Kansantaloudellinen aikakauskirja 4/1996) kyse on poliittisesta valinnasta. Ruotsissa kiistellään siitä, missä määrin laajoissa ekonomistien hyvinvointivaltion kriisitutkimuksissa (arvovaltaisin Assar Lindbeckin johtama ekonomistikomissio 1993) on kysymys tieteen objektiivisuuden unohtamisesta ja ekonomistien siirtymisestä politiikan tekijöiksi.

Professori Walter Korpi (Tukholman yliopisto, sosiaalitutkimuksen laitos) esittää teesinsä seuraavasti: "Taloustieteen professorit ja muut yliopistoekonomistit ovat jo pitkään vaikuttaneet talouspolitiikkaan väitteillään, joiden mukaan empiria selvästi osoittaa korkeiden verojen ja laajan hyvinvointivaltion johtaneen Ruotsin taloudellisen kasvun hidastumiseen suhteessa muihin vertailukelpoisiin maihin vuoden 1970 jälkeen. Nämä ekonomistit ovat siis väittäneet kokemusperäisen aineiston tukevan niin sanottua "euroskleroosidiagnoosia", jonka mukaan hyvinvointivaltio, verotus ja muut politiikkainterventiot hidastavat taloudellista kasvua."

Professori Korpi käy systemaattisesti läpi ekonomistien tuekseen esittämän kokemusperäisen aineiston ja muut argumentit ja päätyy toteamaan ekonomistien onnistuneen muuttamaan Ruotsin politiikan suunnan. Hän toteaa: "Tämän saavutuksen arvoa himmentää kuitenkin se, että talouspoliittiset neuvot ovat perustuneet sellaiseen analyysiin, jota voitaisiin varsin hyvin käyttää varoittavana esimerkkinä tilastotieteen johdantokurssilla. Näiden ekonomistien työ osoittaa vakavia oireita objektiivisuuden kriisistä. Se, että mukana on ollut Nobel-komitean jäseniä, osoittaa vain, etteivät tällaiset ongelmat rajoitu pelkästään ammattikunnan alimpiin kerroksiin."

Suomessa on hahmoteltu kansalaispalkkaa ja erilaisia verotusjärjestelmän radikaaleja muutoksia, ns. negatiivista tuloveroa vaihtoehtona kovan kilpailun lävistämälle yhteiskuntamallille. Kansantaloudet toimivat ja tuottavat hyödykkeitä yhä tehokkaammin ja yhä vähemmällä ihmistyöllä. Tässä ajattelussa kaikille voitaisiin taata kohtalaisen hyvä elämä pienellä työpanoksella. On alettu puhua "iisisti ottamisen yhteiskunnasta".

Kansalaispalkan ja "iisin yhteiskunnan" kriitikot esittävät peruskysymyksen, johon varsinkin vientituloista elävän Suomen kaltaisen maan on vastattava. Se kuuluu: Mistä ja millä keinoin saadaan Suomeen tulot, joita jakaa, jos työn tekemistä ei aseteta selväksi tavoitteeksi?

Iso-Britannia on ollut ensimmäisten joukossa, kun talouden, politiikan tai yleensä yhteiskunnan murrokset ovat käynnistyneet. Politiikan teon kannalta käännekohdista mainittakoon 1800-luvulla teollistuminen, 1900-luvulla keynesiläisyys ja tämän vuosisadan lopulla thatcherismi. Iso-Britannia on Euroopan keskiössä valintoja tehtäessä tänäkin päivänä. Tästä syystä on hyvä tuoda vaihtoehtoiseen suomalaiseen poliittiseen keskusteluun juuri sieltä kilpailevat mallit - kärjistäen kuvattuna kova kapitalistinen markkinatalous ja sosiaalisesti kestävä taloustiede - sekä näiden erilaiset välimuodot.

Meille on tuttu kova kapitalismi, jossa säätely on purettu, verot minimoitu ja julkiset palvelut yksityistetty ja jossa lähdetään siitä, että ihmisten on selvittävä elämästään ilman valtion tukea. Vähemmälle huomiolle ovat jääneet kestävän taloustieteen opit, jotka on koottu esimerkiksi ns. Dahrendorfin komitean mietintöön. Komitean tuotos "Raportti varallisuuden luomisesta ja sosiaalisesta eheydestä vapaassa yhteiskunnassa" (1995) pyrkii samalla tavalla kuin ympäristönsuojelussa kehittämään kestävää taloutta vaihtoehdoksi kapitalismille. Raportissa korostetaan realistisuutta muun muassa globalisaation suhteen. Samoin raportissa suhteutetaan kapitalismin kovuutta maailmassa.

Raportissa kuvataan, kuinka sivistyskansat ovat suojanneet avaintoimintojaan markkinoilta. Tietyt osat yhteiskunnasta on tietoisesti haluttu pitää vapaan kilpailun ulkopuolella. Tällaisia alueita ovat eri maissa hieman vaihdellen hallinto, politiikka, järjestys ja armeija, oikeuspalvelut, koulutus, terveydenhuolto, puhtaanapito, vanhusten huolto ja ns. luonnolliset monopolit. Keynesiläisyys laajensi julkisen vallan osuutta ja saattoi makrotalouden asiatkin julkiseen piiriin monissa maissa. Raportin mukaan suuri osa Ison-Britannian ongelmista johtuu siitä, että julkinen ja yksityinen sotkettiin toisiinsa ja markkinoiden ja yhteiskunnan väliset instituutiot alistettiin markkinoiden alle. Julkinen alue on jätetty yksityisten intressien taistelukentäksi ja sitä dominoivat markkinoiden arvot ja liike-elämän edut. Kunnallinen demokratia on kuihtunut ja hallitus on antanut yhä enemmän julkisia tehtäviä tahoille, jotka eivät ole demokraattisesti tilivelvollisia.

Dahrendorfin komitea varoittaa, että vaarana on päätyminen varhaiskapitalismin korruptioon ja kurjuuteen. Komitean mukaan julkisen vallan tehokkuus on määriteltävä laajemmin kuin kustannusten supistuksina tai tuottavuuden lisäyksenä. Säästöt julkisessa hallinnossa voivat huonontaa palveluja ja synnyttää kustannuksia muilla alueilla. Julkisen hallinnon tehokkuutta ei voi mitata samoilla mittareilla kuin globaalisti toimivien yritysten. Komitean mukaan erääksi yhteiskunnan sosiaalisen rappion välittömäksi syyksi nousee suhtautuminen verotukseen. Veroista on tullut kaikkien vihaamia. Poliitikot eivät kuitenkaan pääse sosiaalisten kysymysten ratkaisemisessa eteenpäin, koska he yrittävät tehdä reformeja siten, että ne eivät maksaisi mitään kenellekään.

Kovan talouspolitiikan jäljet näkyvät Euroopassa ehkä parhaiten Britanniassa. Siellä onkin lähdetty etsimään kolmatta tietä, jolla markkinasuuntautuneen talouspolitiikan jälkiä voitaisiin pehmentää ja inhimillistää.

Ekonomistien esittämät toimenpiteet voivat helpottaa talouden ongelmia ja tuoda yhdenlaisia ratkaisumalleja työttömyyteen, mutta ne eivät yksinään takaa hyvän elämän kriteerien täyttymistä.

Britannian tulevaisuutta pohtivassa raportissa "Sosiaalinen oikeus" (Social justice) (1994) analysoidaan thatcherismin maassa aikaansaamia ongelmia. Lähestyttäessä vuotta 2000 nähdään miljoonan eläkeläisen elävän toimeentulotuen varassa, joka viidennen miehen olevan työttömänä, joka kolmannen lapsen elävän köyhyysrajan alapuolella ja avioerojen runsauden vuoksi joka viidennen lapsen elävän yksinhuoltajan perheessä. Tuloerot ovat kasvaneet korkeammiksi kuin 1800-luvun lopulla ja rikollisuudesta on tullut maan neljänneksi mittavin talouden toimiala.

Jotta tulevaisuuskuva olisi inhimillisempi, haetaan kolmatta vaihtoehtoa säätelyn purkajien ja verotusta kiristävän sekä tulonsiirtoja lisäävän politiikan rinnalle. Myönteisenä vaihtoehtona nähdään investoijien Britannia, jossa yhteisöetiikka yhtyy markkinadynamiikkaan. Ajattelun mukaan tarvitaan investointeja tärkeimpään voimavaraan, inhimilliseen pääomaan. Tämän katsotaan lisäävään talouden toimivuutta ja yksilöiden mahdollisuuksia toteuttaa itseään. Sosiaaliturvan avulla ei tule pelkästään jakaa rahaa vaan myös kannustaa ihmisiä.

Raportin ideana on taata perusturvallisuus kaikille kansalaisille. Vanhasta se poikkeaa näkemällä sosiaaliturvan ponnahduslautana suojaverkon sijaan. Hyvinvointipolitiikkaa ei nähdä enää pelkästään tulojen tasaajana vaan pikemminkin samanlaisten taloudellisten ja sosiaalisten mahdollisuuksien luojana. Yhtäläisten mahdollisuuksien luomista korostetaan tasa-arvokysymyksenä.

Työllisyys nähdään raportissa hyvinvointipolitiikan peruselementtinä. Paluuta jälkiteollisen yhteiskunnan tavaratuotantoon perustuvaan täystyöllisyyteen ei kuitenkaan ole. Uuden työn nähdään syntyvän elämän laatua lisäävistä palveluista. Työn tuottavuuden nousun katsotaan lisäävän vapaa-aikaa. Työajan jakaminen nähdään tarpeellisena tuottavuuden kasvun tasaisemman jakamisen aikaansaamiseksi.

Koulutus nähdään toisena perustekijänä. Se auttaa ihmistä selviämään työelämän muutoksista. Koulutus määrää kansantalouden reaalisen kilpailukyvyn, mutta myös yksittäisen ihmisen mahdollisuudet toteuttaa itseään. Koulutuksen tarve on rajaton.

Kolmanneksi perustekijäksi on nimetty sosiaaliturvajärjestelmän kattavuus vastapainona tarveharkintaiselle järjestelmälle. Pelkästään köyhiä ihmisiä varten tuotettujen palveluiden katsotaan eriyttävän palvelutuotannon ja huonontavan palveluja sekä kasvattavan vastustusta vähiäkin julkisia palveluja kohtaan. Keskiluokan halukkuus kustantaa verovaroin julkisia palveluja vain köyhimmälle kansanosalle joutuu koetukselle, jos se ei itse pääse palveluista osalliseksi.

Globaalistuminen, taloudellis-poliittinen integraatio ja uuden teknologian vauhdittama elinkeino- ja työelämän murros ovat Euroopassa murentaneet 1990-luvun aikana vakiintuneita oletuksia valtiosta, sen rakenteista, tehtävistä ja toimintatavoista. Arvojen, yhteiskuntamallin ja talouden syvät ja nopeat muutokset ovat johtaneet tilanteeseen, jossa Euroopan valtioiden on harkittava tehtäviään uudelleen. Vanha kansallisvaltio ei enää pysty toimimaan kuin ennen vanhojen perusoletuksien pohjalta. Se ei voi vanhoin toimintamallein ja -keinoin taata kansalaistensa hyvinvointia ja vastuutaan maailmanlaajuisesti ekologisesti kestävästä toiminnasta sekä voimavarojen oikeudenmukaisesta jakautumisesta.

Kansainvälisestä järjestelmästä kohdistuu valtiontalouteen sekä suoria että välillisiä vaikutuksia. Valtion on otettava hoitaakseen uusia kansainvälisen kilpailukyvyn säilymiseen ja lisäämiseen liittyviä tehtäviä. Sen on kannettava osavastuu globaalistumisen kansalliselle taloudelle asettamista haasteista. Välillisistä vaikutuksista ehkä merkittävin on se, että valtion on uudessa toimintaympäristössä vastattava kansallisen talouden ja yhteiskunnan rakennesopeutuksen aiheuttamista kustannuksista.

Yhteiskunnan sosiaalisen rakenteen muutos asettaa valtiot uuteen tilanteeseen. Väestön ikääntyminen ja työelämän vaatimusten koventuminen ja siitä seuraava väestön eriytyminen ovat esimerkkejä 2000-luvun paineista. Vaarana on joidenkin väestöryhmien täydellinen syrjäytyminen. Ilman valtion erilaisia väliintuloja työssä käyvä väestö voi jakautua kilpailualoilla toimiviin pitkälle koulutettuihin, hyvin palkattuihin ja kansainvälisessä järjestelmässä mukana oleviin ja toisaalta matalapalkka-aloilla työskenteleviin vähän koulutettuihin ihmisiin. Hallitusten on tunnistettava ja tunnustettava tehtäviensä ja kansalaistensa näiden tehtävien hoitoon kohdistamien vaateiden erilaisuus ja yritettävä löytää niiden välille tasapaino.

1990-luvun alussa alkanut valtion tehtävien eriytymiskehitys kuvastaa valtion tehtävien luonteen muutosta. Suomessa keskitetysti johdettu julkinen toiminta jakaantuu budjettisidonnaiseen ydinvaltioon, pääosin kuntien vastuulla olevaan palvelusektoriin ja laajaan markkinaehtoiseen toimintaan (valtion liikelaitokset, yhtiöt ja rahastot). Näistä vain ydinvaltio on eduskunnan ohjauksessa. Tulevaisuudessa ei ole mahdollista puhua aiempaan tapaan yhtenäisestä valtionhallinnosta eikä valtion kaikkia tehtäviä voida sijoittaa samaan kategoriaan. Valtion vastuu yhteiskunnasta ja kansallisista toimintatavoista on yhteisesti sovittua riskin jakamista, tuloerojen tasaamista, palveluja ja voimavaroja, joiden yhteistuotannolla saavutetaan laadullisia sekä taloudellisia tehokkuusetuja. Ajankohtaisen poliittisen keskustelun kohteita ovat kysymykset: Mikä on yhteiskunnan tai kansalaisen kannalta elintärkeän yleisen ja yhteisen edun ajamista, ja mitä ovat sellaiset valtion toiminnot, joihin ryhdytään vain, jos siihen on varoja?

Valtion vastuu yhteiskunnasta ja kansalaisista saattaa eriytyä riippuen muun muassa siitä, onko kysymys yhteiskunnan tai kansalaisten kannalta elintärkeän yleisen ja yhteisen edun ajamisesta vai sellaisista valtion toiminnoista, joihin ryhdytään vain, jos siihen on varoja.

Tulevaisuudessa valtion on toimittava entistä määrätietoisemmin pitkän aikavälin kehityksen ennustajana ja ennakoijana. Se ei voi jäädä pelkästään nykyhetken toimijoiden ja osapuolten välisten neuvottelujen välittäjäksi, vaan sen on edustettava nykyhetken päätöksenteossa myös tulevaisuuden vaatimuksia. Tulevaisuuden haltuunoton tärkeitä asioita ovat muun muassa kestävän ekologisen järjestelmän varmistaminen, sosiaalisen tasapainoisuuden ja julkisen rahoituspohjan vahvistaminen, tasapainoisen demografisen kehityksen turvaaminen ja sukupolvien välisen sopusuhtaisen yhdessä elämisen varmistaminen.

Valtion rooli näyttäisi muuttuvan palvelusten tuottajasta yhteiskuntajärjestelmän ja talouden toimivuuden vahvistajaksi. 2000-luvun globaalistuneessa maailmassa valtion ja hallituksen on oltava toimintakykyinen nimenomaan ydintoiminnoissaan. Tehtävien uudelleen arvioinnin avulla on luotava tilaa uusille toimintamahdollisuuksille.

Juridisen käskijän ja kieltäjän ja monopoliasemaan perustuvan pakottajan lisäksi valtio soveltanee toimintatavoissaan oppeja ja kokemuksia yksityiseltä ja yhteisölliseltä sektorilta ja tieteen piiristä tutusta verkostumisesta. Kehitys kulkee kohti osallistuvaa neuvottelu- ja sopimusvaltiota, jonka vaikutusvalta ei perustu ensisijaisesti perinteiseen pakkovaltaan vaan tietoon, tukeen ja ohjaukseen. Sääntelyä supistetaan koskemaan toiminnan reunaehtoja. Toiminnan sisältöä suuntaavia uudenlaisia ohjausvälineinä ovat neuvottelut, sopimukset, suostuttelu ja tuki sekä esimerkiksi toivottavaa kehitystä nopeuttaville hankkeille annettava käynnistysrahoitus.

Neuvottelu- ja sopimusvaltio valvoo neuvottelujärjestelmän pelisääntöjen noudattamista, tasoittaa osapuolten erilaisia neuvotteluasemia sekä joissakin tapauksissa myös osallistuu itse neuvotteluihin. Valtion vastuu yleisen edun toteutumisesta edellyttää erityisen huomion kiinnittämistä heikosti organisoituneiden mutta merkittävien etujen ajamiseen. Valtion on huolehdittava niiden ihmisten eduista, jotka eivät kykene itse neuvottelemaan.

Tulevaisuudessa on tärkeätä tuoda julkiseen keskusteluun taloudellisen ja sosiaalisen kehityksen ongelmia ja huolehtia siitä, että niihin tartutaan ajoissa. Valtion on tasapainotettava yhteiskunnan eri sektoreiden kehitystä. Yksityisen sektorin halu kritisoida julkista sektoria lähtee monilta osin sen omista taloudellisista eduista käsin. Julkisen sektorin ei pidä luopua kuitenkaan tehtävästään yleisen edun edustajana ja eri osapuolten näkemysten tasapainottajana.

Perusperiaatteeksi näyttäisi muodostuvan toimivan työnjaon etsiminen valtion, kansalaisyhteiskunnan ja talouden kesken. Valtion puuttumisen tuotantotoimintaan, elinkeinoelämään ja yrittämiseen tulisi olla erityisen pidättyväistä. Sen sijaan valtion on vastattava ensi sijassa kansakunnan yleisestä johtamisesta ja kansakunnan kehittämisedellytyksistä, kansalaisten perusturvasta sekä kansalaisten tasa-arvon ja oman elämän rakentamisen edellytyksistä. Valtion tehtävät voidaan myös määritellä lähtien tehtävistä, joista markkinatarjonta ei huolehdi (muun muassa osa tutkimuksesta ja koulutuksesta), ja tehtävistä, joissa markkinatarjonta johtaa tehottomuuteen.

Julkisissa tehtävissä, mitä lähempänä ollaan valtion ydintehtäviä, korostunee tulevaisuudessakin kiinnittyminen yleiseen etuun, valtiojärjestykseen ja hallinnon lainalaisuuteen ja kiinnittyminen parlamentin ja hallituksen poliittiseen tahtoon sekä asioiden tasapuolinen ja riippumaton hoitaminen. Julkiset tehtävät ovat verovaroin hoidettuja tehtäviä. Julkisten tehtävien hoidossa valtiolle kuuluu oikeus pakkovallan käyttöön.

Valtion tai poliittisen järjestelmän asemaa suhteessa tässä mietinnössä paljon korostettuihin elinkeinoelämään sekä kilpailun ja voiton lävistämään markkinatalouteen ei pidä nähdä yleisesti vastakohtina. Kysymys on useimmiten täydentävistä toiminnoista, järjestelmistä ja organisaatioista.

Arkisena mutta erittäin tärkeänä ja periaatteellisena esimerkkinä otettakoon esille sukupuolten tasa-arvo. Poliittisen järjestelmän on huolehdittava lainsäädännöllisin keinoin kummankin sukupuolen tasapuolisesta osallistumisesta ja vaikutusmahdollisuuksista päätöksentekoon eri tasoilla niin määrällisesti kuin sisällöllisesti. Yhtä tärkeätä on huolehtia tasa-arvon toteutumisen kannalta tärkeistä rakenteista. Näitä ovat esimerkiksi kattavat hyvinvointipalvelut, kuten subjektiivinen oikeus lasten päivähoitoon, joukkoliikenteen kattavuus, työelämän sukupuolisektoroituneisuuden korjaaminen työn vaativuuden arvioinnin ja palkkarakenteiden uudistumisen kautta. Tarvitaan myös teknologian vaikutusten arvioinnin kehittämistä sukupuolinäkökulmasta ja naisten ja miesten monialaisen koulutuksen edistämistä.

Kyse on myös keinoista, joilla Suomi kansakuntana voi turvata menestyksen. Jos koulutusjärjestelmä ei ennakoivasti huolehdi naisten osallistumisesta luonnontieteiden ja tekniikan opintoihin ja työtehtäviin, Suomen henkiset voimavarat eivät riitä teolliseen menestymiseen.

Vaikka valtiollisessa ajattelussa kaikkialla maailmassa suvereenin valtion ydintehtäviin katsotaan kuuluvan turvallisuuden ja puolustuksen hoitamisen, voi tämäkin perusasia jo 2000-luvun alkupuolella joutua kyseenalaistettavaksi. Ensinnäkin globaalistuminen ja uusi teknologia eri muodoissaan ovat murentaneet oppirakennelman perusteita. Useat rauhanajan taloudellis-poliittiset liittoumat ja yhteistyösopimukset (Asean, EU, Apec, Mercosur, Nato) ovat tosiasiassa heikentäneet opin uskottavuutta käytännössä. Toiseksi kansallisvaltioiden suvereniteetti on aina kriisin ja sodan tilanteissa joutunut koetukselle, ja yleensä vain suurimmat ja vahvimmat valtiot ovat voineet pitää oman puolustuksen periaatteesta kiinni.

Ensimmäinen peruskysymys on, millä ratkaisuilla voidaan tehokkaimmin edistää eurooppalaista ja maailmanlaajuista turvallisuutta kylmän sodan jälkeisessä tilanteessa, jossa turvallisuusriskit muodostuvat yhä selkeämmin taloudellisiin etuihin perustuvista konflikteista, paikallisista, etnisistä, uskonnollisista ja voimavarojen jakoa koskevista ristiriidoista. Minkälaiset turvallisuusrakenteet voisivat sitoa eri osapuolia tiiviimpään yhteistyöhön ja luoda sovittamattomille arvokonflikteille rauhanomaisia käsittelytapoja?

Uuden Euroopan turvallisuuskäsite poikkeaa vanhasta: valtioiden turvallisuus toteutuu kansalaisten turvallisuuden kautta. Turvallisuuden ymmärretään laajasti koskevan kaikkia yhteiskunnan ja kansalaisten elintärkeitä etuja. Se on siten viime kädessä sidoksissa inhimillisen hyvinvoinnin ja kansalaisoikeuksien toteutumiseen. Uuden Euroopan yhteiset arvot hyvinvoinnista, demokratiasta ja moniarvoisuudesta kirjattiin Pariisin Ety-huippukokouksessa vuonna 1990.

Tämä laajennettu turvallisuuskäsite on pohjana valtioneuvoston turvallisuuspoliittisessa selonteossa vuodelta 1995 ja siihen liittyvässä eduskunnan kannanotossa sekä ulkoasiainvaliokunnan tähän selontekoon tulevaisuusvaliokunnalle antamassa lausunnossa. Turvallisuuspolitiikka ei siten koske vain sotilaallisia kysymyksiä eikä ole valtiokeskeistä. Sen ytimenä on kansalaisten turvallisuus. Sotilaallisia uhkia todennäköisempiä ja vaikeammin hallittavia ulkoisia vaaroja ovat ympäristökatastrofit, kansainvälinen rikollisuus, terrorismi, hallitsemattomat väestöliikkeet tai yhteiskuntien hajoamisesta johtuva rajojen yli levittäytyvä väkivalta. Näissä ongelmissa eivät auta sotilasliitot ja niiden antamat turvatakuut. Tarvitaan laajaa kansainvälistä yhteistyötä demokratian ja ihmisoikeuksien edistämiseksi, vähemmistöjen suojelemiseksi, sosiaalisen oikeudenmukaisuuden toteuttamiseksi, taloudellisen kehityksen edistämiseksi sekä ekologisten ongelmien ratkaisemiseksi.

Euroopan Unionin tiivistyvä yhteistyö ja laajeneminen sekä entistä kiinteämpi yhteistyö ympäröivien alueiden kanssa luo edellytyksiä kestävälle eurooppalaiselle turvallisuusrakenteelle. Erityisen tärkeää on huolehtia, että laajenemisen myötä syntyy keskinäistä riippuvuutta ja yhteisiä etuja, eikä uusia rajalinjoja ja vastakkainasetteluja sen kummemmin Euroopan sisälle kuin suhteessa muuhun maailmaan. Venäjän integroitumista yhteiseen turvallisuuteen on käsitelty perusteellisesti jo valtioneuvoston tulevaisuusselonteossa.

Naton tulevaa kehitystä ja laajenemista on arvioitava myös siitä näkökulmasta, millaisilla edellytyksillä se kykenisi lisäämään yhteistyövaraista turvallisuutta. Kysymys on sekä Naton turvallisuuskäsityksen sisällöstä että sen laajuudesta. Kestävää turvallisuutta voidaan luoda vain yhteisillä, kaikki osallistujat kattavilla rakenteilla. Tässä prosessissa Etyj:n kaltaisilla yhteistyövaraisilla elimillä on myös keskeinen sijansa. Näiden kysymysten nykyistä yksityiskohtaisempaan tarkasteluun tulee tilaisuus valtioneuvoston antaessa puolustus- ja turvallisuuspoliittisen selontekonsa keväällä 1997.

Euroopassa on eteläisiä alueita, joilla väestönkasvun tuomat ongelmat, talouden eriaikainen kehitys, ympäristöuhat, kulttuuriset erot tai uskonnolliset ristiriidat ovat aiheuttaneet epävakautta ja lisänneet pelkoa tulevasta. Näin on erityisesti Välimerellä. Ongelmaisia ovat muun muassa Ranskan, Espanjan ja Italian suhteet Pohjois-Afrikkaan. Myös itäisen Välimeren kehitys (Albania, Kreikka, Turkki ja edelleen Israel sekä Lähi-idän arabimaat) sisältää monia vaaratekijöitä Euroopan tulevaisuudelle.

Koska on kysymys Euroopan yhteisistä asioista, on muun muassa EU:n sisällä ryhdytty pohtimaan Euroopan eteläistä ulottuvuutta omana asiakokonaisuutenaan. Vastaavasti on alettu keskustella Euroopan pohjoisesta ulottuvuudesta. Molemmissa ulottuvuuksissa on tavoitteena alueiden vakaa kehitys.

Pohjoisella ulottuvuudella tarkoitetaan erityisesti Itämeren ja Barentsin meren alueiden kehitystä. Kysymys on muun muassa luonnonvarojen hyödyntämisestä, ympäristön saastumisen estämisestä, taloudellisten edellytysten parantamisesta, mutta myös sellaisista inhimillisen kanssakäymisen asioista kuin tieteestä ja kulttuurista. Olennaista on, että mukana ovat EU:n jäsenmaat, EU:hun jäseniksi hakevat maat, Venäjä, Norja ja muut alueen valtiot.

Osoituksena EU:n aktiivisuudesta pohjoisen ulottuvuuden ongelmia kohtaan oli Itämeren aluetta koskevan huipputason kokouksen järjestäminen Visbyssä kesällä 1996. Samoin osoituksena yleensä pohjoisen Euroopan alueen merkityksestä koko Euroopalle voidaan pitää pohjoisten talous- ja valtiovarainministereiden kokoussarjaa. Ensimmäinen yhteiskokous oli vuosi sitten. Toinen kokous pidettiin maaliskuun alussa 1997 Saksan talousministeri Theo Waigelin johdolla Norjassa Bergenissä. Kokoukseen osallistuivat kymmenen maan talousministerit, joista vain neljä oli EU:n jäsenmaista. Aiheena oli taloudellinen yhteistyö pohjoisen Euroopan alueella ja Emu-valmistelut. Lähtökohtana yhteydenpidolle on uuden Hansan hengessä vahvistaa pohjoisen Euroopan yhteyttä.

Historiallisten kitkatekijöiden poistaminen on keskeisiä tulevaisuuden tehtäviä, jos pohjoisten merialueiden vakautta halutaan lisätä. Vakaus on puolestaan alueiden taloudellisen, sosiaalisen ja sivistyksellisen kukoistuksen perusta.

Barentsin meri on osa arktisia alueita, joiden uhat ja mahdollisuudet on alettu entistä selvemmin tiedostaa. On ryhdytty keskustelemaan niiden luonnonvaroista, ympäristöstä ja oikeudellisesta asemasta. Arktinen luonto on äärimmäisen herkkä ja haavoittuva, sillä se sijaitsee ekologisesti luonnon reuna-alueilla. Maailmanlaajuiset ja alueelliset saasteet ovat jo vaikuttaneet alueiden ympäristöön. Paineet luonnonvarojen hyödyntämiseksi oletettavasti kasvavat.

Barentsin meren alueella ovat yhtyneet ja risteytyneet niin vastakkaisiin sotilasliittoihin kuuluvien kuin niiden ulkopuolella olevien valtioiden edut. Barentsin meri ja sitä ympäröivä laajempi pohjoisen pallonpuoliskon arktinen alue on ollut suurvaltojen strategisen toiminnan kohde. Se on ollut sotilaallisen läsnäolon ja toiminnan (mukaan lukien ydinaseet) keskiössä. Tämä saattaa tulevaisuudessa muodostua monella tavalla uudeksi uhkatekijäksi - myös meren ekosysteemille.

Perusongelma on, ettei ole olemassa mitään arktisia alueita koskevaa laajaa kansainvälistä sopimus- ja säätelyjärjestelmää, joka ottaisi huomioon näiden alueiden erityispiirteet. Samoin arktisten alueiden tieteellinen tutkimus ei ole vielä lähtenyt kehittymään alueen merkitystä vastaavaksi. Arktisen alueen neuvoston perustaminen ja muut viimeaikaiset toimenpiteet ovat luomassa hyvät edellytykset alueen yhteistyön kehittämiselle.

Itämeri on ollut kylmän sodan aikana tärkeä rajalinja. Sen merkityksen on nähty muuttuvan kylmän sodan päätyttyä. Se voi kehittyä aidosti rauhan mereksi. Itämeren aseman muutos on tiedostettu sekä alueen piiriin kuuluvissa maissa että Euroopan Unionin sisällä, joka on kehittynyt Euroopan keskeiseksi rauhanorganisaatioksi.

Alueen kysymyksiä on ryhdytty käsittelemään sen jälkeen, kun Euroopan Unioni käynnisti Itämeren taloudelliseen, poliittiseen ja institutionaaliseen vakauteen pyrkivän ohjelman. EU:n tavoitteena on luoda edellytykset alueen taloudellisesti vakaalle kehitykselle. Puola ja Baltian maat ovat osoittaneet halunsa integroitua lännen talous- ja turvajärjestelyihin. Sen seurauksena Itämeren yhteistyön kohde ja käsiteltävät ongelmat ovat ulottuneet valtiollisen politiikan kaikkein keskeisimmille alueille eli turvallisuuteen ja puolustukseen sekä liittoutumiseen. Se on puolestaan synnyttänyt uusia ongelmia, sillä Venäjä Itämeren alueen tärkeänä toimijana kokee toimenpiteet oman tulevaisuutensa kannalta uhkana. Siitä huolimatta Puola ja Baltian maat pitävät kiinni alkuperäisistä tavoitteistaan.

Riippumatta siitä, kuinka Itämeren alueen turvallisuuskysymykset tulevaisuudessa ratkaistaan, Baltian maat ja Puola jatkavat jo aloittamaansa integroitumista Euroopan Unioniin. Euroopan Unionin jäsenvaltiot tällä alueella osallistuvat Itämeren alueeseen kuulumattomien maiden edustajina näiden maiden institutionaalisten, taloudellisten ja sosiaalisten edellytysten luomiseen unionin jäsenyyttä varten. Valtiollisten, poliittisten, oikeudellisten ja taloudellisten instituutioiden rakennustyö on Itämeren suotuisan kehityksen keskeinen edellytys. Vain näin Itämeren piiriin kuuluvista maista voi muodostua taloudellis-poliittisesti tehokas ja toimiva verkko, ja maat voivat käydä kauppaa keskenään ja hoitaa mereen liittyviä ongelmia yhteistyössä.

Itämeren alueen taloudellinen vuorovaikutus on aloitettava perusasioista. Alueen kaikissa maissa on oltava toimiva, tehokas ja kansalaisten luottamusta nauttiva poliittinen järjestelmä ja oikeuslaitos sekä oikeusvaltiollisia periaatteita kunnioittava hallinto. Raha- ja pankkilaitosten on oltava vakaat. Nämä ovat perusvaatimuksia sijoittajien arvioidessa, mihin he uskaltavat sijoittaa varojaan.

Itämeren alueen epävarmuus ja käymistila ilmenevät arkipäivän tasolla järjestyksen hallintavaikeuksina. Itämerellä yhteiskunnan perusturvallisuudesta on pidettävä huolta, koska alueella kohtaavat itä ja länsi, kapitalismi ja kommunismin jäänteet, ortodoksit, luterilaiset ja katolilaiset, erilaiset kulttuurit ja hyvin eritasoiset elintasot. Jos luottamus järjestykseen ja turvallisuuteen horjuu, jos rikollisuus, köyhyys ja eriarvoisuus lisääntyvät, voi alue kehittyä hyvien kulku- ja tietoyhteyksiensä vuoksi mafian, salakaupan, ääriainesten ja järjestyneen yhteiskunnan vastavoimien otolliseksi alueeksi. Epäjärjestystä lisäävä kehitys heijastuu talouteen ja sitä kautta alueen hyvinvointiin.

Tulevaisuuden taloudessa voidaan erottaa joitakin yleisiä kehityslinjoja ja toimintalogiikkoja, joihin Euroopan ja Suomen on pystyttävä vastaamaan. Tällaisia ovat:

1) maailmantalouden ennätyksellinen kasvu ja maailmanlaajuisen kilpailun kovuus

2) vastuuton tuotantokustannusten ulkoistaminen ja

3) talouden institutionaalisen rakenteen hämärtyminen.

Maailmantalous voi kasvulla mitaten paremmin kuin koskaan. 2000-luvulle siirryttäessä kasvun vetureina toimivat Yhdysvaltain lisäksi Kiina, Intia, Kaakkois-Aasia ja latinalainen Amerikka. Talous kasvaa rikkaissa ja köyhissä maissa. Vastaavaa yhtäaikaista maailmantalouden kasvua ei ole koettu The Economist-lehden mukaan 80 vuoteen. Euroopan menestys on osittain kiinni siitä, miten se tähän kasvuun suhtautuu.

Huhtikuussa 1994 solmittiin kansainvälisen kaupan uusi ns. Gatt-sopimus, jota maailmankaupan järjestö World Trade Organisation eli WTO valvoo. Universaalin voiton ajattelussa lähdetään siitä, että vapauttamalla kauppa esteistä kauppa vilkastuu, mistä kaikki hyötyvät. Maailmanpankin ja OECD:n arvion mukaan uusi kauppasopimus synnyttää vuoteen 2002 mennessä noin 1000 miljardin markan edestä lisää kauppoja. Gattin sihteeristö arvioi sopimuksen tuotoksi 2 500 miljardia markkaa lisätuloja ympäri maailmaa vuoteen 2005 mennessä.

Olennaista on, miten maailmankaupan uudet tulot jakautuvat. Nykyisen maailmankaupan pelisäännöillä suurimman hyödyn saajina arvioidaan olevan Kiinan ja Kaakkois-Aasian. Voittajia ovat myös USA, Eurooppa ja Latinalainen Amerikka. Saharan etelänpuoleisen Afrikan arvellaan olevan menettäjä. Sosiaalisten ongelmien tai ympäristövahinkojen määrää ei ole laskettu. Eräät järjestöt ovat tehneet laskelmia näistä. Kriittisten arvioiden mukaan nykyisen kansainvälisen vapaakaupan katsotaan johtavan siihen, että 800 miljoonaa ihmistä näkee nälkää. Kuuden suurimman ylikansallisen yhtiön arvioidaan hallitsevan 60-90 prosenttia vehnän, maissin ja riisin kaltaisten peruselintarvikkeiden maailmankaupasta. Köyhät maat ovat joutuneet avaamaan rajansa näille jättiyhtiöille. Näiden ja teollisuusmaiden tukipolitiikan takia maailmanmarkkinoille on toimitettu halpaa ruokaa, joka alentaa köyhien maiden omien maataloustuottajien ansioita ja johtaa köyhtymiseen. On vaadittu, että kauppasopimusten tulee kattaa myös työläisten perusoikeudet ja ympäristönsuojelun vähimmäisehdot.

Talouden rajojen avaaminen ja tietotekniikan kehittyminen ovat yllättäen vauhdittaneet globaalistumiskehitystä niin, että sitä on vaikea hallita. Yritykset kilpailevat maailmanlaajuisesti markkinoista. Valtiot kilpailevat maailmanlaajuisesti toimivien yritysten sijoittumisesta, niiden saamisesta maahan. Tällä hetkellä globaalit markkinat ohjaavat useimpien valtioiden ja hallitusten päätöksentekoa sen sijaan että demokraattiset elimet asettaisivat reunaehtoja markkinoille.

Tuore, varsin konkreettinen esimerkki globaalitalouden suuryritysten moninaisesta kasvavasta vallasta on Isosta-Britanniasta. Konservatiivihallitus joutuu arvioimaan EU- ja Emu-vastustustaan uudelta pohjalta. Japanilaisen Toyotan pääjohtaja ilmoitti, että yritys ei tee uusia investointeja Isoon-Britanniaan, mikäli maa jää Emu:n ulkopuolelle.

Ellei kilpailun sääntöjä muuteta, edellä esitetystä seuraa, että kilpailu koventuu ja tunkeutuu eri elämänaloille ja tasoille. Kun yritykset ja valtiot on valjastettava menestymistä varten jatkuvaan kilpailuun, looginen seuraus on, että kilpailu ulottuu ihmisiin. Työvoimalta vaaditaan ratkaisevasti enemmän tietoja ja taitoja kuin aiemmin, alinta tuotannon tasoa myöten. Yritysten johto joutuu motivoimaan alaisiaan yhä parempiin työsuorituksiin ja uusien tuotteiden kehittämiseen.

Euroopan ja Suomen menestys riippuu siitä, mitä valintoja yritykset, hallitukset ja ihmiset tekevät suhteessa kovenevaan kilpailuun ja kilpailun sääntöihin.

Tuotantokustannusten ulkoistaminen on toinen talouden tulevaa kehitystä määrittävä kehitystekijä, johon on pakko ottaa kantaa.

Organisaatioiden kehittämisessä ulkoistamistermiä (outsourcing) käytetään yritysten etsiessä itselleen tarkoituksenmukaista osaamista ja työnjakoa. Hyvin hoidettuna ulkoistaminen on oleellinen osa organisaatioiden keskinäistä yhteistyötä siten, että kukin organisaatio voi kehittää omia vahvuuksiaan ja hankkia osan tarvitsemastaan osaamisesta ja työpanoksesta sopimusperusteisesti toiselta organisaatiolta.

Tässä yhteydessä vastuuttomalla ulkoistamisella tarkoitetaan sellaisia yrityksen taloudellisten ja yhteiskunnallisten kustannusten ulossiirtoja, joita on pidettävä moraalis-eettisesti ongelmaisina tai suorastaan tuomittavina. Näyttää siltä, että lyhyellä aikavälillä parhaiten taloudellisessa kilpailussa menestyvät ne yritykset, jotka tehokkaimmin pystyvät armottomasti siirtämään vastuun ja kustannukset sellaisista tuotannontekijöistä, kuten työvoima ja ympäristö, muille eli lähinnä yhteiskunnalle. Verodumppaus on eräs vaikeimmin hallittavia vastuuttoman ulkoistamisen muotoja, koska se ilmenee usein välillisenä.

Maailmanlaajuisesti toimivat yritykset sijoittavat osan toiminnoistaan maihin, joista ne saavat edullisesti hyvin koulutettua työvoimaa. Työvoiman halutaan olevan mahdollisimman nuorta, koska näin varmistetaan uusimman tiedon ja taidon saanti. Kyse on epäeettisestä tuotantokustannusten ulkoistamisesta, kun yritys ei huolehdi työvoimansa uudelleen- ja täydennyskoulutuksesta henkilöstön vanhetessa tai työtehtävien muuttuessa, vaan palkkaa aina uuden sukupolven vanhan tilalle. Pisimmälle mennessään henkilöstön ulkoistaminen tarkoittaa, että jos maasta ei enää löydy parasta työvoimaa, koko tuotanto siirretään uuteen sijaintimaahan. Koska yritykset eivät tunne kotimaata, ei niiden toimintalogiikkaan voida olettaa kuuluvan työvoiman koulutusta muuta kuin puhtaasti omaa tarkoitusta ja välitöntä hyötyä varten. Kilpailukyvyn ja voiton maksimoinnin takia vastuu henkilöstön työkunnon säilymisestä, uusiutumisesta, fyysisestä ja henkisestä työturvallisuudesta, terveydestä ja vanhuuden turvasta siirretään yritysten ulkopuolelle.

Euroopassa kehitys ajaa valtiot vaikeisiin rahoitusongelmiin. Mikään valtio ei pysty kustantamaan menettelyjä, jossa yritykset palkkaavat 20-25-vuotiaita yhteiskunnan kouluttamia osaajia, ammentavat heidät tyhjiin kymmenessä vuodessa ja heittävät 40-vuotiaana takaisin yhteiskunnan hoidettaviksi. Kun Euroopan väestö vanhenee, elinikää aktiivin työiän päätyttyä on vielä kaksinkertainen määrä eli 40-vuotiaasta 80-vuotiaaseen.

Ympäristö on eräs haavoittuvimpia tuotantokustannusten alueita. Kun ympäristönsuojelun kustannuksia ei oteta huomioon, vaan päinvastoin sallitaan tilanne, jossa yritykset keräävät suurimman voiton sijoittumalla sinne, missä ympäristönormit ovat heikoimmat, ajaudutaan katastrofiin. Eivät valtiot eivätkä tulevat sukupolvet pysty tällaisessa tilanteessa vastaamaan ympäristönsuojelun vaatimista kustannuksista.

Eurooppalaisten arvojen ja yhteiskuntamallin lähtökohdista katsottuna perusvirhe tässä toimintalogiikassa on, että tuotteet myydään hinnalla, joka ei sisällä hyvän yhteiskunnan välttämättömiä menoja. Ongelma tiedostetaan kaikkialla Euroopassa, mutta siihen on mahdoton löytää ratkaisua kansallisella tasolla. Euroopan tasollakin se on erittäin vaikeaa. Millä keinoin Eurooppa pystyy hakemaan toisen linjan, jos USA ja Aasia eivät ole siinä mukana? Etelä-Korean lakkoliike osoittaa, ettei Aasiassakaan pysyvä siirtymä tuotantokustannusten ulkoistamisen tielle ole helppoa.

Jos globaalistumisen ja vastuuttoman ulkoistamisen seurauksiin ei politiikan kautta tartuta, yhteiskunnat alkavat voida pahoin. Luontoa hävitetään pysyvästi, sosiaaliset ongelmat kasvavat hallitsemattomiksi ja syrjäytyneiden määrä kasvaa. Demokratia menettää perustansa. Useat elinkeinoelämän johtajat ovat esittäneet huolestuneisuutensa yhteiskunnan pahoinvoinnista, koska jos yhteiskunta ja sen ihmiset voivat pahoin, vaikuttaa tämä väistämättä tuhoisasti ajan oloon myös talouteen. Yritykset alkavat voida pahoin. Näillä menetelmillä markkinat tuhoavat itse omat toimintaedellytyksensä.

Eräs viimeaikaisia edellä esitetyn kaltaisia kannanottoja on Ranskan nuorten yritysjohtajien raportissa "21. vuosisadan yritys". Siinä katsotaan yritysten ja yhteiskunnan suhteet tämän ajan vaikeaksi ongelmaksi. Ranska on maa, jossa kansalaiset ovat tottuneet osoittamaan mieltään ja marssimaan kadulle. Solidaarisuus on vahva voima. Helposti räjähtävän Ranskan nuoret yritysjohtajat varoittavat, että kapitalismi ilman säätelyä voi johtaa tuhoon. Se voi hajota. Se voi murentua kuin kommunismi, jos ihmistä ei pystytä palauttamaan yhteiskunnan keskukseksi. Talous voi kasvaa, vaikka yhteiskunta hajoaa työttömyyden, köyhyyden ja rikollisuuden kasvun ja perheiden hajoamisen myötä. Suuri osa ihmisistä - ehkä lopulta enemmistö - ulkopuolistuu, eikä heillä tosiasiassa ole enää yhteyttä koko yhteiskuntaan. Heidän osallistumismahdollisuutensa ja kansalaisoikeutensa kuoleutuvat.

Lähes kaikissa Euroopan johtavissa talousmaissa on alettu kantaa huolta yritysten rationalisoinnin ja ulkoistamisen menemisestä liian pitkälle erityisesti henkilöstön suhteen. Kun yritykset ovat ryhtyneet karsimaan kustannuksia voiton maksimoinnin nimissä, on ulkoistettu myös osaavaa henkilökuntaa. On ajateltu, että kuten yritysten ei tarvitse pitää kiinteinä kustannuksina laboratorioita tai siivousta, vaan ne voidaan siirtää yrityksen ulkopuolisiksi ostopalveluiksi, on omaksuttu yksioikoinen ajattelu, että koko henkilöstö on yhtä suurta ostopalvelua.

Toimintojen vastuuttoman ulkoistamisen kohdistaminen henkilöstöön on johtanut siihen, että lopputulos ei vastaa tavoitetta. Henkilöstö tuntee turvattomuutta, kun heillä ei ole pysyviä työsuhteita ja varmuutta työn jatkuvuudesta. Perheet eivät voi suunnitella elämäänsä. Vanhenevat osaavat työntekijät ahdistuvat pelätessään nuorempien ottamista tilalle. Jatkuva epävarmuus johtaa siihen, että työpaikkoja ja työnantajia ei koeta omiksi. Niihin ei kiinnitytä eikä sitouduta, eivätkä ihmiset kykene parhaisiin tuloksiin. Molemmat osapuolet ottavat työn irrallisina suorituksina. Työ on elatuksen väline, ei muuta. Useissa Euroopan maissa yritysjohtajat ovat huolissaan siitä, että työntekijät tekevät työtä useille työnantajille. Työn laatu laskee, kun ketään näistä ei koeta isännäksi, mihinkään ei samaistuta, useasta työnantajasta kenenkään kanssa ei jaeta mitään yhteisiä arvoja. Työantajan ja työntekijän väliltä katoaa lojaalisuus. Työpaikkaa vaihdetaan heti, jos joku maksaa enemmän. Tämä työelämän malli ei voi olla pidemmällä tähtäimellä menestyvän yrityksen etu.

OECD:stä ja USA:sta on yleiseen eurooppalaiseen keskusteluun tuotu ajatus luottamuk-sesta yhteiskunnan koossapitävänä voimana (Fukuyama: Trust 1995). USA:ssa yrityksillä on toisaalta vahvat paikalliset siteet ja toisaalta amerikkalaisuus isänmallisuuden tunteena on edelleen voimakas kansainvälistymisestä huolimatta. Saksassa vastaavanlaisena elinkeinoelämää yhdistävänä piirteenä voidaan pitää myötämääräämisjärjestelmää. Japanissa vastaavaa kiinteyttävää voimaa edustaa maailmanlaajuisesti toimivien suuryritysten läheiset suhteet pieniin alihankkijayrityksiin. Mitä paremmin yhteiskunta pitää huolta luottamuspääomastaan ja yhteenkuuluvuudestaan, sitä paremmin yrityksetkin voivat.

Isossa-Britanniassa on parisen vuotta keskusteltu siitä, toimiiko kapitalismi liiaksi osakkeenomistajien puhtaan voiton tavoittelun mukaisesti. Osakkeenomistajat määräävät yritysten sijainnin, toiminnan ja pelisäännöt. Osakeyhteiskunnan tilalle tarjotaan osakasyhteiskuntaa (shareholder versus stakeholder). Tässä ajattelumallissa lähdetään siitä, että osakkeenomistajien edut on turvattava, mutta heidän valtansa ei saa syrjäyttää kokonaan muun yhteiskunnan etuja. Työntekijät, asiakkaat, alihankkijat, pankit ja yritysten sijaintikunnat ja muut yritysten sidosryhmät olisi otettava huomioon.

Talouden institutionaalinen rakenne on Euroopalle haaste. USA ja Iso-Britannia eroavat tässä suhteessa Keski-Euroopan suurista valtioista, ja koska anglosaksinen maailma on taloudellisessa kilpailussa ainakin tämän päivän menestyksen mittareilla mitaten voittoisa, asiaan on otettava Euroopassa kantaa.

Yksinkertaisimmillaan ja konkreettisimmillaan keskisen Euroopan ja anglosaksisen maailman ero ilmenee talouden ytimessä, pörssissä. Pörssin yrityksistä (pois lukien finanssisektori) USA:ssa 36 prosenttia ja Isossa-Britanniassa 30 prosenttia on yksityisten ihmisten omistuksessa. Saksassa vastaava luku on vain 14 prosenttia. USA:ssa yritykset omistavat 15 prosenttia, Isossa -Britanniassa 4 prosenttia, Ranskassa 56 prosenttia ja Saksassa 42 prosenttia osakkeista. Finanssisektorissa yksityisiä talouksia edustavien eläke- ja vakuutusrahastojen osuus on USA:ssa 31 prosenttia, Isossa-Britanniassa 40 prosenttia, Ranskassa 2 prosenttia ja Saksassa 12 prosenttia (Saksan keskuspankin kuukausiraportti tammikuu 1997). Eroa tulkitaan paitsi poliittis-taloudellisella traditiolla myös sillä, että Saksassa ja Ranskassa ei ole vielä globaalistumiseen vastattu.

Saksalle on tyypillistä, että pankit ja suuryritykset eivät ole vielä eriytyneet, vaan pankit ovat merkittäviä suuryritysten omistajia. Niiden edustajat istuvat suuryritysten johdossa. Ranskassa tähän liittyy valtiojohtoisuuden lisäpiirre. Siellä merkittävä osa pankeista ja suuryrityksistä on valtion omistamia ja johtamia. Vahvaa valtiojohtoisuutta kuvastaa se, että joka neljäs ranskalainen on suoraan tai välillisesti valtion palveluksessa. Tämä talouden rakenteellinen piirre heijastaa sitä ranskalaista ajattelua, jossa asetetaan politiikka talouden edelle ja korostetaan poliittisia päätöksiä. Emu:n rakentamisen yhteydessä saksalaiset painottavat oman traditionsa mukaisesti taloutta. Heidän katsannossaan talous kulkee politiikan edellä.

Taloutta ja politiikkaa koskevan eron voi ilmaista myös Ralph Dahrendorfia mukaillen yleisemmin yhteiskuntamallin tasolla. USA ja Iso-Britannia ovat tottuneet ajattelemaan niin, että ensin kokeillaan, voivatko ihmiset itse tehdä jotain, ja jos tämä ei millään onnistu, valtio tulee avuksi. Saksassa ja Pohjoismaissa on ajateltu juuri päinvastoin. Valtio johtaa ja käynnistää asioita, joihin kansalaiset yritetään saada osallistumaan.

Summa summarum. Mitä edellä esitetyt talouden muutospiirteet - globaalistuminen, vastuuton tuotantokustannusten ulkoistaminen ja talouden institutionaalinen rakenne - merkitsevät? Yksinkertaisimmillaan ne tarkoittavat, että ne määrittävät maanosien, talousalueiden, valtioiden ja yritysten kilpailukyvyn asemia. Euroopan ihmisten kannalta ne vaikuttavat elintasoon ja luovat hyvinvoinnin edellytykset.

Edellä kuvattuihin globaalitalouden ongelmiin voidaan löytää ratkaisuja tehokkaimmin samalla tasolla, missä ongelmat syntyvät ja ilmenevät. On tiedostettava ongelmat, asetettava tavoitteita ja luotava strategioita. Tämä ei riitä, vaan on myös etsittävä yhteyksiä ja liittouduttava samojen arvojen ja ajatusten jakajien kesken. Tästä Euroopan yhdentymisessä on parhaimmillaan kysymys. Ongelmana vain on, että Euroopan kansalaisten demokratialta puuttuu vielä paljolti infrastruktuuri, jonka avulla ja jota kautta ihmisten tahto muuntuu demokraattisiksi päätöksiksi. Sellaiset demokratian välineet kuten puolueet, kansalaisjärjestöt, tiedotus, etujärjestöt, yleinen mielipide ja oppositio vasta hakevat tehokkaita kansainvälisen tason vaikutuskeinoja.

2000-luvun alkaessa Euroopan talous on muuhun maailmaan nähden haasteellisessa tilanteessa. Aasia on tulossa maailmanmitassa merkittäväksi talouskeskukseksi. Pohjois-Amerikka on edelleen suuri ja kehittyvä talousalue. Latinalaisen Amerikan maat ovat selviytymässä velkaongelmistaan ja saamassa talouskasvunsa liikkeelle. Samaa ei voida sanoa maailman köyhimmästä maanosasta Afrikasta. Siirtymätaloudet hakevat omaa paikkaansa globaalissa taloudessa ja pyrkivät tiivistämään yhteistyötään EU:n kanssa. Talousreformin sosiaaliset kustannukset ovat kuitenkin olleet hyvin suuret ja niiden ratkaiseminen on haasteellinen tehtävä ja edellytys uudistusprosessin jatkumiselle. Siirtymätalouksien muutokset ovat tuoneet mukanaan niin työn hintakilpailua kuin myös tarpeen sopia yhteisestä ekologisesta ja sosiaalisesta pelisäännöstöstä.

Maailmanlaajuisesti kansantalouden, mutta ennen kaikkea ihmisten kannalta tärkeää on hyvä työllisyys. Vaikka myös USA:n työelämää voidaan useilla eurooppalaisen hyvän elämän mittareilla perustellusti kritisoida, on tunnustettava, että USA:n työttömyys on koko 1990-luvun ollut puolet Euroopan tasosta. USA on luonut läntisessä maailmassa selvästi eniten uusia työpaikkoja.

Tulevaisuuden kannalta investoinnit ovat olennaisia. Vuonna 1996 USA osti ulkomailta yrityksiä 296 miljardin markan edestä ja sieltä ostettiin 320 miljardin markan edestä. Ison-Britannian kohdalla luvut olivat 160 miljardia ja 174 miljardia. Sen sijaan Saksa osti ulkomailta yrityksiä 132 miljardin markan summalla, mutta Saksa ei kiinnostanut ulkomaisia sijoittajia kuin 28 miljardin markan summalla. Ranskassa vastaavat luvut olivat 52 miljardia ja 47 miljardia. Eurooppa on Englantia lukuun ottamatta vahvasti menettänyt asemiaan tuotannon sijoittautumisessa ja investointien suuntaamisessa. Tämän päivän investoinnit ovat talouskasvun edellytyksiä.

Vaikka globaalistuminen yritysten sijoittumisena ulkomaille on laventunut nopeasti, on vielä havaittavissa suurta varovaisuutta pääkonttorien, hallinnon, tutkimuksen ja tuotekehityksen siirtämisessä pois emämaasta. Koska osaaminen on ihmisissä, osaamisen siirtäminen on vaikeata verrattuna tuotantoon. Toisaalta monet yritykset ovat jo perustamassa tutkimus- ja tuotekehitysyksiköitä maihin ja alueille, joilla osaavia ihmisiä on saatavissa. Euroopan tulevan menestymisen kannalta on uhkaavaa, että eurooppalaiset yritykset ovat sijoittaneet tutkimukseen USA:ssa huomattavasti enemmän kuin muualta on sijoitettu tutkimukseen Euroopassa. Siellä, missä tutkitaan, syntyy uusia työpaikkoja.

Taulukko: Ulkomaisten sijoitusten suhde BKT:hen (310 suuryrityksen ja alan asiantuntijan vastaus Unctadin kyselyyn vuonna 1994)

sijoitukset ulkomaiset

ulkomaille sijoitukset

USA 9,1 7,5

Kanada 19,2 19,2

Ranska 13,8 10,7

Saksa 10,9 6,8

Britannia 27,5 20,9

Ruotsi 26,0 9,7

Suomi 12,1 6,8

Japani 6,2 0,4

Afrikka 3,9 14,6

Latinalainen

Amerikka 1,3 12,7

Aasia 4,7 12,1

Itä-Eurooppa 0,4 7,4

Joissakin Aasian maissa - kuten Kiinassa - on viime aikoina tuotu selvästi esille tarve ja vaatimus siirtää myös uutta luovia innovatiivisia yksiköitä Aasiaan. Näin halutaan luonnollisesti varmistaa tuleva kehitys.

Suomalaisten yritysten sijoitusten määrä ulkomailla on noin kaksinkertainen verrattuna ulkomaisten sijoituskantaan Suomessa. Suomalaisten teollisuusyritysten ulkomaisissa tytär- ja osakkuusyhtiöissä työskentelee jo lähes 150 000 henkilöä, mikä on noin 40 prosenttia koko teollisuuden työvoimasta. Kansainvälistyminen alkoi Suomessa myöhään, mutta on ollut selvästi nopeampaa kuin OECD-maissa keskimäärin. Saattaa siis olla, että esimerkiksi Euroopasta Saksa ja Ranska kokevat vasta 2000-luvulla tämänkaltaisen globaalistumisen hyötyineen ja haittoineen.

Kansainvälistyminen ja yrityskoon kasvattaminen ovat vauhdittaneet globaalistumista. Vuosi 1996 oli yritysfuusioiden ennätysvuosi, sillä silloin tehtiin eniten isojen yritysten yhteenliittymiä maailmankaupan historiassa. Kansainvälisesti toimivien suuryritysten tavoite on markkinoiden valtaus nopeasti kaikkialla maailmassa. Kehityspiirre asettaa eurooppalaiset kansalliseen toimintaan keskittyneet ja usein vielä kansallisvaltion tukeen luottamaan tottuneet yritykset entistä kovemman kilpailutilanteen eteen.

Saksan talousanalyytikot ovat kutsuneet vuotta 1996 elefanttien häävuodeksi, jolla he kuvaavat suurten yritysten fuusioitumista yhä suuremmiksi. Suurfuusioiden määrän kasvua on ennustettu, mutta silti suuryritysten yhdistymisvauhti on ollut yllättävä.

Seitsemän koko USA:n historian yhdestätoista suurimmasta yritysfuusiosta on tehty vuonna 1996. Suurimmat fuusiot USA:ssa on tehty median, pankkitoiminnan ja liikenteen aloilla. Suurfuusioiden merkityksestä kertoo niiden rahallinen arvo. Walt Disney osti vuoden alussa kilpailijansa ja seuraavana päivänä kaksi suurta televisioalan yritystä fuusioituivat. Molemmat kaupat olivat lähellä 100 miljardia markkaa. Alkuvuodesta yhtyivät myös puhelinalan muutamat yritykset niin, että ne muodostavat nyt toiseksi suurimman telekonsernin. Amerikan historian toiseksi suurin yrityskauppa (120 miljardia markkaa) tehtiin, kun telekommunikaatioalan Bell Atlantic ja Nynex yhtyivät. Pankkialalla tehtiin kolme neljä suurta fuusiota vuoden 1996 aikana. Lentoliikenteessä ensin alkuvuodesta suuret yhtiöt ostivat noin 50 miljardilla markalla pienempiään ja lopuksi kaksi suurinta, Boeing ja McDonnell-Douglas fuusioituivat vuoden lopussa alansa johtavaksi yritykseksi.

Telealalla vuoden 1996 suuri fuusio oli englantilaisen British Telecommunicationin ja amerikkalaisen MCI:n yhteenliittymä. Kaupassa syntyi maailman neljänneksi suurin alan yritys (suurempia enää japanilainen NTT, yhdysvaltalainen ATT&T ja saksalainen Telekom). Fuusio oli Britannian yrityshistorian suurin.

Arkisen esimerkin fuusioitumisesta antaa maailman suurimman pikaruokalaketjun syntyminen viime vuonna Pepsi-yhtiön ympärille. Pepsi omistaa 29 000 myymälää (Pizza Hut, Kentucky Fried Chicken ja Taco Bell) ja sen liikevaihto on 94 miljardia markkaa.

Biotekniikka ja lääkeala ovat tulevaisuuden merkittäviä aloja. Keskitys luo mahdollisuudet vaativaan ja kalliiseen tuotekehittelyyn. Uusien lääkkeiden kehityskulujen nousu jatkunee edelleen voimakkaana. Sveitsiläisten lääkeyhtiöiden Ciba-Geigyn ja Sandozin yhdistyminen viime vuonna oli maailman kaikkien aikojen suurimpia yritysfuusioita.

Markkinoiden valtauksia ja suuryritysten keskinäistä fuusioitumista ei tule arvioida ainoastaan talouden näkökulmasta vaan myös poliittisesti. USA:n lentoliikenteen fuusion yhteydessä keskusteltiin turvallisuuspolitiikasta. Siviililentoliikenteen lisäksi tässä lentoliikenteen suurfuusiossa on kysymys myös puolustusteollisuudesta, sen keskittymisestä lähelle monopoliasemaa. Yrityskauppojen myötä monet valtioiden poliittiset asetelmat muuttuivat ja saattavat aiheuttaa uudenlaisia jännitteitä.

Viestinnän alalla suurfuusioiden vaikutuksia maailman mielipiteen muodostukseen on vaikea vielä arvioida. Missään yhteiskunnassa ei ole hyväksi, jos joukkotiedotus, viihde ja suuren yleisön taidemuodot, kuten elokuvat, ovat harvojen käsissä. USA:lla on jo pitkään ollut ylivalta monilla viestinnän aloilla, mikä lisääntyi viestintäalan fuusioiden kautta entisestään. Pohjoismaissa on eräänä uutena piirteenä nähty mainostoimistojen siirtyminen suurten kansainvälisten, lähinnä amerikkalaisten, yritysten haltuun. Viestintä voi olla mielipidevallan vahva väline erityisesti kriisin oloissa.

Maailmanlaajuisesti toimivien yritysten fuusioitumiskehityksellä on vaikutuksensa kilpailun ehtoihin. Kun useilla aloilla markkinoiden valtaus riippuu tutkimukseen ja tuotekehittelyyn asetettavista varoista, ovat suuret pieniä paremmassa asemassa, koska tutkimustyö on kallista. Erityisesti tämä koskee luonnontieteitä. Suomestakin löytyy esimerkkejä, että lääketieteessä saavutettua tutkimustulosta ei Suomessa ole varaa kehittää markkinoitavaksi tuotteeksi asti. Tele- ja tietotekniikassa on esitetty pelko siitä, kuinka kauan pienten valtioiden pienet ja keskisuuret yritykset pysyvät kilpailussa mukana, kun maailman suuret fuusioituvat ja moninkertaistavat tutkimus- ja kehityskapasiteettinsa.

Eurooppa eroaa USA:sta siinä, että varsin monessa maassa suuryritykset ovat valtiollisia, tai niiden yhteydet julkiseen rahoitukseen ovat olleet kiinteät. Ranska on tästä hyvä esimerkki. Suuri osa eri alojen pankeista ja vakuutuslaitoksista on suoraan tai välillisesti valtion omistamia, rahoittamia tai ainakin niiden hintapolitiikka ja muu toiminta on ollut valtion ohjauksessa. Euroopan suuryritysten yhdentymiskehitystä on vaikea tästä valtionjohtoisuudesta johtuen arvioida samoista lähtökohdista kuin USA:ssa. Sama koskee posti- ja telelaitosta, rautateitä, energialaitosta ja monia muita yhteiskunnan peruspalveluita tuottavia yrityksiä. Pohjoismaita ja Isoa-Britanniaa lukuun ottamatta ne ovat vasta nyt yksityistämisen kohteina. Silti näilläkin aloilla on nähtävissä jo vahva pyrkimys suuriin maailmanlaajuisiin yksiköihin. Puhelin- ja teleliikenteessä yhdistyminen on esimerkki tästä. Pankkitoiminnan vapauduttua vähitellen tälläkin historiallisesti arkaluonteisella toimialalla Saksan ja Ranskan pankit ovat yhdistäneet voimiaan.

Toinen eurooppalainen piirre ovat pienet perheyritykset, Ranskassa erityisesti palvelualalla, mutta Saksassa myös teollisuudessa ja kaupassa. Ranskan perheyritysten vaikeudet ilmenevät konkreettisimmillaan perheiden hoitamien kahviloiden, ravintoloiden ja kauppojen joukkokuolemassa, jonka jokainen Pariisiin kävijä voi havaita. Saksassa perheyritysten ollessa tuotannon puolella kehitys on hitaampaa, mutta suunta on yhtä selvä. Kuvaavaa kehitykselle on sellaisten arkipäivän palveluyritysten kuten kahviloiden siirtyminen 80 miljoonan asukkaan Saksassa suuryrityksen haltuun, kun alan yritykset fuusioituivat vuoden 1996 lopussa.

Suomessa yritykset ovat lähtökohtaisesti pieniä, mutta niidenkin yhdistyminen on nähtävissä. Pankkisektori sekä puu- ja paperiteollisuus ovat yhdentyneet voimakkaimmin. Tavarakaupassa Keskon fuusio kaatui EU:n vastustukseen kuluttajan etujen suojelemiseksi. Samalla tavarakaupan alalla kuluttajan edut kuitenkin ovat ratkaisevasti kaventuneet, kun kansainväliset suurtuottajat ovat saamassa hallitsevan aseman. Esimerkiksi elintarvikkeissa lukuisista eri tuottajayrityksistä ja merkeistä huolimatta yhä useammin suomalaisten kauppojen päivittäisten tuotteiden valmistaja on Unilever, joka aiemmin valmisti tuotteita myös Suomessa, mutta on nyt siirtänyt valmistuksen ja samalla työn muualle. Kymmenistä margariinimerkeistä suomalaisia tuottajia on enää jäljellä vain yksi, Raisio. Sama monopoliasemaa muistuttava tilanne koskee muun muassa kemikaaleja ja puhdistusalaa kokonaisuutena.

Elefanttien häävuosi voi pitkässä jatkumossa olla tilapäinen ilmiö ja synnyttää vastareaktioksi uudenlaisia yritysmaailman virtauksia. Atk-alalla oli 1970-luku suurten firmojen (IBM) kulta-aikaa ja niille ennustettiin loputonta voittokulkua rahallisen ja tiedollisen ylivoimaisuutensa takia. Kehitys oli täysin päinvastainen. Lähes yhden osaajan (esim. Bill Gates) ideoinnin varassa syntyneet pienet firmat valtasivat markkinat. Suurten maailmalaajuisten jättifirmojen keskittyessä vain suurasiakkaiden vaatimiin suuriin tietokoneisiin pienet vastasivat tuotteillaan ihmisten tarpeisiin eli kehittivät henkilökohtaiset tietokoneet.

Silti useat johtavat talouselämän asiantuntijat väittävät, että koveneva kilpailu avautuneista maailmanmarkkinoista johtaa siihen, että kullekin alalle mahtuu vain 3-4 suurta kansainvälistä yritystä, jotka jakavat markkinat, tuotannon ja tutkimuksen keskenään. Muut siirtyvät toimimaan alue- ja paikallismarkkinoille. Tärkeimmät syyt keskittymiseen ovat tuotteiden uusiutumisen tahti, tutkimuksen ja tuotekehittämisen nousevat kustannukset, uuden teknologian sovellutusten kalleus ja osaavan työvoiman korkea hinta.

Jos ennuste siirtymisestä muutamaan alan johtavaan ja hallitsevaan yritykseen pitää paikkansa, Euroopassa olisi löydettävä ne alat, joilla eri maiden eri yrityksillä on parhaat mahdollisuudet menestyä. Yhteinen haaste on pyrkiä luomaan ne yleiseurooppalaiset puitteet, joilla voidaan luoda uusia kilpailuedellytyksiä, kuten verorakenteen uudistaminen ja panostukset tutkimukseen lupaavilla aloilla. Esimerkki tällaisista aloista on ympäristöteknologia. Erityisen tärkeää uudelleen suuntautuminen on siksi, että Euroopan valtiollinen traditio monopoleineen hidastaa useilla aloilla suuryritysten uusiutumista kilpailulle.

Suomen kohdalla on kysymys siitä, säilymmekö puunjalostusteollisuuden johtavana maana ja pysymmekö eturivin maiden joukossa elektroniikan alalla. Jatkuvan kilpailuaseman säilyttämiseksi on löydettävä myös uusia aloja, esimerkiksi ympäristöteknologia, joilla vahvuutemme olisivat niin kantavia, että nousu alan 3-4 huippuosaajan joukkoon olisi realistista. Eräänä keinona uusien voittoisien alojen tunnistamisessa on teknologian alalla käytetty ns. technology foresight -menettely, josta myöhemmin tarkemmin.

Tulevaisuutta ei voi rakentaa yksin globaalitalouden varaan. Suurin osa taloudesta ja tuotannosta tulee säilymään alue- ja paikallistasolla. Saattaa olla, ettei Euroopan tasollakaan valtaväestö perinteisillä tuotantoaloilla juurikaan osallistu teknologian ja korkean tiedon läpitunkemaan globaalitalouden kilpailuun. Euroopan väestön ikääntyminen asettaa osallistumiselle luonnolliset rajansa.

KAAVIO: AVOIMEN TALOUDEN HAASTAVAT TASOT

Toiseksi, globaalitalous saa aikaan monenlaisia vastareaktioita, joiden seurauksena muun muassa suurten kaupunkien taloudet elävät omaa elämäänsä. Sama voi tapahtua syrjäseutujen ja harvaan asuttujen alueiden talouksille. Talous- ja tuotantoelämältään kaikkein köyhimmät alueet eivät ehkä koskaan yllä globaalitalouden piiriin kilpailijoina, mutta saattavat jäädä köyhiksi kilpailun seurauksena.

Kolmanneksi, globaalitalous voi romahtaa tai saada ainakin vakavia vaurioita, jolloin maailmantaloudessakin palataan askel taaksepäin. On syytä varautua selviytymään kansallisen talouden keinoin. Järkevä taloudenpito kestää myös omin eväin. Euroopan on tärkeää varautua myös siihen, että USA:n ja Aasian yritykset voittavat kilpajuoksun ja etenevät yhä kauemmaksi eurooppalaisista yrityksistä. Varsinkin pienten maiden on otettava huomioon, että johtoasemat on entistä vaikeampi säilyttää. Suuret maat ja suuret talousyksiköt sijoittavat tutkimukseen ja tuotekehitykseen summia, johon pienten maiden suurillakaan yrityksillä ei ole varaa.

Koko elinkeinoelämän ja talouden valjastaminen osaksi globaalia kilpailua voidaan myös kyseenalaistaa. Entä jos huippuasemien saavuttaminen on todennäköistä vain muutamalla sektorilla? Kaikki ihmiset eivät halua eivätkä pysty osallistumaan jatkuvaan kilpajuoksuun yhä paremmista tuloksista. Myöskään kaikki valtiot ja alueet eivät halua alistua globaalitalouden suurten toimijoiden - talouden jättiläisten - ehdoilla tapahtuvaan taisteluun. Talous ja talouden toimijat voivat jakaantua useaan tasoon. Päälinja kulkee kuitenkin kovan kilpailun globaalitalouden ja paikallistalouden välillä.

Globaalitalouteen välittömästi tai välillisesti kytkeytyviä talouden tasoja voidaan erottaa kolme. Ylin taso on toimialakohtaiseen kansainväliseen johtoasemaan perustuva kovimman kilpailun taso. Seuraava taso muodostuu toimialaa kapeammista erikoistuotteita valmistavista ja innovatiivisista huipputeknologiaan nojautuvista yrityksistä. Kolmas taso on näitä palveleva alihankkijataso. Talouden neljännen tason muodostaa kansallisen alkutuotannon, paikallisen teollisuuden ja julkisen ja yksityisen sektorin palvelujen varaan rakentuva talous sekä mahdollisesti syntyvät uudet paikallistaloudet, jotka kykenevät vastaamaan ihmisten tarpeisiin pienemmin markkinariippuvuuksin ja pääosin paikallisen toimeliaisuuden ja vaihdannan avulla.

Suomalaisesta perspektiivistä nämä kolme globaalin talouden tasoa saattaisivat ilmetä seuraavia tuotanto- ja toimintavalintoja tehneinä yritystyyppeinä: 1) suuret, alansa johtavat yritykset, joiden tavoitteena on vallata alan markkinat entistä tiukemmin, 2) alansa uranuurtajat, uusien keksintöjen ja innovaatioiden luontiyritykset ja 3) näitä molempia palvelevat osaavat ja hyvin toimivat alihankkijayritykset. Nokia, Kone, UPM-Kymmene ja Vaisala ovat meillä ensimmäiseen, kovimman kilpailun ryhmään kuuluvia. Toiseen ryhmään kuuluville yrityksille on luontaista liiketoiminta mahdollisesti yhden tuotteen ympärillä, jonka maailmanmarkkinoiden valloitus saattaa olla hankalaa (Sykemittari). Tähän ryhmään kuuluvat myös suurten johtavien yritysten huomiota vaille jääneet kapeat toimialat.

Koska Eurooppa ja Suomi eivät voi olla kilpailukykyisiä mekaanisen tavaratuotannon aloilla, 2000-luvun kilpailukykyinen talous keskittyy osaamisen ympärille. Suomen kaltaiset maat menestyvät pääosin tiedon ja teknologian viennin avulla. Ilman vientituloja mikään maa ei voi selvitä. Pienen maan on erikoistumalla löydettävä omat vahvuusalueensa suurten toimijoiden välisessä kilpailussa. Tiedollisella etevyydellä ja reaktionopeudella on pystyttävä olemaan askeleen edellä.

Jos Suomi aikoo säilyttää väestöosuuttaan merkittävämmän aseman maailmantaloudessa, sen yritysten on oltava kilpailukykyisiä kaikilla kolmella globaalitalouden tasolla. Koska Suomeen tuodaan tavaroita ja palveluja ulkoa, suomalaisten yritysten on suuntauduttava entistä voimaperäisemmin vientiin. Kotimarkkinat ovat tärkeitä tällä tasolla lähinnä yritysten tuotteiden kehittelyvaiheessa ja yritysten tehokkaan toimivuuden harjoittelukenttänä. Globaalitaloudessa luodaan kasvu, saadaan voitot ja tehdään uudet investoinnit. Sen piirissä ei pärjää ilman innovaatiota ja osaamista. Globaalitalous tuo vientituloja, osaamista ja voimavaroja.

Uusimpaan tekniikkaan nojautuvat huippuunsa automatisoidut globaalitason yritykset eivät vastaa työllisyydestä. Näyttää siltä, että Euroopan tiheään asutut maat ovat vasta teknologian sisäänajon alussa. Suomi koki 1990-luvun alussa rankan rakennemuutoksen. Jos Eurooppa kokee viiveellä saman, on sen vastattava massatyöttömyyden vakavaan haasteeseen samalla viiveellä.

Talouden terveen kehityksen tavoitteena voidaan pitää sitä, että toimivat alue- ja paikallistaloudet hoitavat yhteiskunnan sosiaaliset peruspalvelut sekä huoltotehtävät.

Talouden edellä kuvatun kaltainen jako neljään tasoon lähtee siitä, että yhä useammin esitetty uhkakuva Euroopan ja Suomen talouden, tuotannon ja väestön jyrkästä kahtiajaosta on torjuttavissa.

On virhe ajatella, että maailmantaloudessa voitot syntyvät vain korkeimman osaamisen tasolla. Koko maailma ei hetkessä muutu tiedon ja osaamisen yhteiskunnaksi, jossa menestyvät vain kyvykkäimmät. Vauraimman ja köyhimmän, osaavimman ja osaamattomimman väestön väliin jää kaikkialla useita toimivia yhteiskunnan kerroksia. Kaikki tarvitsevat ruokaa ja juomaa, kulutustavaroita, erilaisia koneita ja laitteita, palveluja ja viihdettä. Kaikilla mailla tai ihmisryhmillä ei ole pitkään aikaan varaa ostaa uutta teknologiaa tai hankkia koulutusta, jolla omaksua talouden edelläkävijöilta vaadittavaa tietoa ja taitoa. Maanosista Afrikka kulkee mitä todennäköisimmin kauan jäljessä. Myös Euroopasta löytyy alueita, joita on vaikea kuvitella uuden teknologian ja tuotannon kärkeen.

Alue- ja paikallistalous rakentuu omavaraisen maatalouden varaan sekä arkielämän tavaroiden ja palvelujen tuottamiselle. Ryhmään kuuluvat niin julkiset kuin yksityiset henkilökohtaiset palvelut.

Euroopassa kuten Suomessakin on vanhastaan omavaraisia, ehkä syrjässä olevia harvaan asuttuja alueita, joiden tuotantorakenteet ovat vanhakantaisia. Suomessa olisi vahvistettava ulkomailta tulevalle arkipäivän kulutusvaratuonnille kotimaisia vaihtoehtoja. Suuret globaalitasolla toimivat kulutustavara- ja elintarviketuottajat eivät pääosin ole Suomesta kiinnostuneita pienten markkinoidemme vuoksi.

Paikallistalouden menestys riippuu siitä, pystytäänkö vapaaehtoisen valinnan kautta luomaan elävät ja toimivat, omaan työhön ja keskinäiseen kauppaan perustuvat paikallismarkkinat. Uudistamalla verotusta ja työelämän tukirakenteita sekä keventämällä yritystoiminnan osin liian tiukkaa säätelyä ja byrokratiaa luomme edellytyksiä paikallistason menestymiselle.

Globaalistunut kovan kilpailun talous työllistää parhaat eurooppalaiset erityisosaajat ilman yhteiskunnan väliintuloa. Myös heikon tai jo vanhentuneen koulutuksen saaneille, teknisen kehityksen ulkopuolelle jääneille ja kilpailun kiristyessä yhä selvemmin myös tavallisille keskiverto-osaajille, jotka eivät jostain syystä pysy globaalitalouden kilpailussa mukana, on turvattava oikeus täysipainoiseen elämään yhteiskunnassa. Nämä väestöryhmät voivat menestyä hyvin alueellisilla ja paikallisilla markkinoilla. Jokaisella ihmisellä on oikeus osallistua täysipainoisesti yhteiskunnan toimintoihin, joista työelämä vielä pitkään eri muodoissaan on yksi tärkeimpiä. Pienen kansan on monikymmenmiljoonaista kansaa helpompi löytää luovia sovelluksia koko kansan hyvinvoinnin turvaamiseksi.

Talouden eri tasot haastavat myös tieteen palvelemaan paremmin ihmisen tarpeita. Jos tekniset tieteet ja taloustieteet suuntautuvat erityisesti globaalitason menestystekijöiden etsintään ja tukemiseen, olisi yhteiskuntatieteistä ja humanistisista tieteistä oltava tukea myös alue- ja paikallistason talouden ongelmiin.

Kovan kilpailutalouden lait eivät juuri kosketa ihmisten arkielämän taloutta. Ihmiset, jotka eivät lähde globaalitalouden imuun tai jotka pärjäävät kilpailussa heikosti, voivat löytää paikkansa paikallistalouksissa. Markkinatalouden pelisääntöjä rikkomatta voidaan julkisen vallan aktiivisilla toimenpiteillä luoda mahdollisuudet ihmisten työllistymiselle. Kun toimintaedellytysten tukeminen rajataan jokapäiväisiin tuotteisiin ja palveluihin ihmisten asuinpiirissä, ei välttämättä vaaranneta kansainvälisen talouden kilpailukykyä.

Globaalitalouden ja paikallistalouden erilaisuudesta huolimatta yhtymäkohtia voi toki olla. Esimerkiksi tuotekehittelyssä globaalin talouden markkinoille pyrkivät yritykset voisivat testata tuoteideoitaan ikään kuin perhepiirissä, pienmarkkinoilla. Kansainvälisen kaupan piirissä usein toistetaan, että yksikään alansa maailmanvaltaaja ei nouse sinne ilman onnistumista kotimarkkinoilla.

Paikallistalouksien vahvistaminen on vakuutus mahdollisten kriisien varalle. Koska monet johtavat taloustieteilijät varoittavat maailmantalouden romahduksesta, yhteiskunnan toimenpiteiden ohjaaminen paikallistason talouteen ei ole pelkkä työllistämiskysymys vaan myös turvallisuusasia. Panostuksia tulee arvioida myös tästä lähtökohdasta.

Toimivat paikallistaloudet varmistavat, ettei mikään väestöryhmä eristäydy. Eräs tärkeimpiä vakuutuksia on yhteisyyden, tasa-arvon, tulevaisuuden uskon ja toivon ylläpitäminen kaikille lapsille ja nuorille. Kaikkien työhön haluavien osallistuessa työelämään - vaikkakin vaatimattomin etuuksin - varmistetaan, että kullakin uudella kansalaisella on mahdollisuus menestyä riippumatta siitä, mihin perheeseen tai mille alueelle hän syntyy. Jos ennusteet älykkyyden ja huippuosaamisen ratkaisevasta merkityksestä tulevaisuuden menestyksessä ovat oikeita, on alue- ja paikallismarkkinoilla merkittävä rooli ihmisten tasa-arvoisten mahdollisuuksien tarjoajana.

Kaikilla mailla ja ihmisryhmillä ei ole varaa ostaa eikä tarvittavaa tietoa käyttää hyödykseen viimeisimpään huipputeknologiaan perustuvia hyödykkeitä. Aina on hitaamman kasvun, vaatimattomamman kehityksen ja alhaisemman tiedon maita, alueita ja väestöryhmiä. Köyhyys voi muuttaa muotoaan, mutta se ei poistune edes kaukaisessa tulevaisuudessa.

Alue- ja paikallistaloutta kehittämällä voitaisiin saada uutta elinvoimaa myös kehitysmaiden avustamiseen. Hyviä esimerkkejä onnistuneista hankkeista ovat kehitysmaiden naisten kirjoitus- ja lukutaidon ja muu arkielämän hallinnan kehittäminen sekä kaivojen rakentaminen. Kehitysmaat eivät ensisijaisesti tarvitse huipputeknologian viimeisimpiä tuotteita vaan perustuotannon käynnistämisen apuvälineitä - arkipäivän vaatimattomia tavaroita ja palveluja. Mutta myös teknologisella osaamisella on merkityksensä. Ympäristöteknologia auttaa kehitysmaita ympäristöongelmien ratkaisemisessa ja tietotekniikka kansalaisten osallistumisjärjestelmien luomisessa.

Vaatimattomamman elintason markkinat eivät ole vähäiset. Suuntautuminen palvelemaan näiden tarpeita olisi eräs tulevaisuuden mahdollisuus Suomen kaltaiselle maalle menestyä kotimarkkinoiden lisäksi myös ulkomailla. Tämäkin linja vaatii työtä, innovaatiota, huippuosaamista ja erikoistumista.

Tieteellinen tutkimus on perusta tietoyhteiskunnan kehittymiselle. Tiede tuottaa uutta tietoa, jota soveltamalla saadaan vastauksia inhimillisten ongelmien ratkaisemiseen ja yhteiskunnallisten sekä taloudellisten innovaatioiden luomiselle.

Maailman kehittyneissä maissa on 1980-luvulta alkaen tiedostettu aiempaa selvemmin tieteen merkitys taloudelliselle kasvulle. Myös useimmissa Euroopan maissa tieteellisen ja soveltavan tutkimuksen sekä tuotekehityksen osuus kansantaloudesta on kasvanut nopeasti. Yritysten ohella valtiovalta on sijoittanut lisää varoja tutkimukseen ja tuotekehitykseen. EU:n tutkimusvarojen osuus kansantulosta on kuitenkin selvästi pienempi kuin USA:n ja Japanin. Lisäksi Japani ja ennen kaikkea USA ovat uuden tekniikan soveltamisessa tehokkaampia.

EU on todennut Euroopan jälkeenjääneisyyden. Euroopan teollisuuden ja yhteiskuntien muiden toimijoiden kilpailukyvyn parantamiseksi on luotu EU:n tutkimuksen puiteohjelmat, joilla tuetaan jäsenmaiden yritysten, tutkimuslaitosten ja korkeakoulujen yhteistutkimusta. Yhteiseen tutkimukseen käytetään nykyisin 14 miljardia markkaa vuosittain. Se on 5 prosenttia EU:n budjetista. Summa voi tuntua suurelta, mutta saman verran käytetään pelkästään komission hallintomenoihin. Tutkimuksen osuus on kymmenesosa maatalouden menoista.

EU:n tutkimusvarat ovat vain noin 5 prosenttia jäsenvaltioiden tutkimukseen ja tuotekehitykseen käyttämistä julkisista varoista. Monet tutkimusalat ovat niin kalliita, että ne edellyttävät Euroopassa yhteistyötä, jotta saavutettaisiin maailmanlaajuisen kilpailun vaatima kriittinen massa.

Uudessa puiteohjelmassa pyritään monien pienten hankkeiden sijasta harvoihin pääkohteisiin merkittävien läpimurtojen saavuttamiseksi. Tavoitteena on työllisyyden parantaminen, elämänlaadun ja terveyden edistäminen sekä ympäristön suojelu. Kohteiden halutaan edustavan aloja, jotka ovat laajenemassa ja joilla on hyvät kasvumahdollisuudet. Niiden on oltava aloja, joilla Euroopan yritykset voivat ja niiden täytyy parantaa kilpailukykyään. Ne ovat myös aloja, joilla teknologia on merkittävästi kehittymässä. Valitut kohteet ovat 1) elollinen maailma ja ekosysteemien voimavarat, 2) käyttäjäystävällisen informaatioyhteiskunnan luominen ja 3) kilpailukykyisen ja kestävän kasvun edistäminen.

Euroopassa on EU:n perustutkimuksen ja teknologian alueilla EU:n tutkimusohjelmien lisäksi useita yhteistutkimusohjelmia. Perustutkimusta varten on muun muassa ydinfysiikan tutkimuslaitos Cern, jossa Internet-järjestelmä kehitettiin alunperin tutkijoiden välisiin yhteyksiin. Avaruustutkimuksen ja -tekniikan kehittämistä varten Eurooppaan on luotu Euroopan Avaruusorganisaatio (European Space Agency, Esa), joka on muun muassa kehittänyt kaupallisesti menestyneen Ariane-raketin satelliittien lähettämisen. Sen kaupallisesta hyödyntämisestä vastaa Arianespace-yhtiö. Yhteinen kilpailukykyiseen tuotteeseen johtanut kehityshanke on myös Airbus. Yhteistyötä tarvittaisiin useilla muillakin aloilla, sillä vaarana on henkisten ja taloudellisten voimavarojen tuhlaus, kun saman tyyppistä tutkimusta tehdään hajallaan eri puolilla Eurooppaa.

KAAVIO: TUTKIMUS- JA TUOTEKEHITYSMENOJEN OSUUS KANSANTULOSTA

Euroopassa on suhteellisen hyvin koulutettu työvoima sekä myös runsaasti innovatiivisia ajatuksia. EU:n komission innovaatiota koskevassa vihreässä kirjassa todetaan, että heikkoutemme on ollut teknologisen ja organisatorisen innovaation yhdistäminen. Oleellista on innovaatioprosessin nopeuttaminen. Perustutkimuksen tuloksena syntyvät oivallukset on tähänastista huomattavasti lyhyemmässä ajassa saatava maailmanmarkkinoilla menestyviksi tuotteiksi. Laadukkaat ja tehokkaat strategiat edellyttävät yritystasolla tapahtuvaa koulutusta, huolellista työn suunnittelua ja ennen kaikkea innovaatioiden nopeaa toteuttamista.

Suomessa julkinen sektori ja yksityiset yritykset käyttävät tutkimukseen 15,5 miljardia markkaa. Se on noin 2,5 prosenttia bruttokansantuotteesta. Valtio teki vuoden 1996 lopulla tiedepoliittisen linjaratkaisun, jossa valtionyhtiöiden myynnistä saaduista tuloista kolme miljardia markkaa ohjataan tutkimukseen ja tuotekehitykseen (lähinnä Tekesin, korkeakoulujen ja Suomen Akatemian kautta) vuosina 1997-1999. Myös yritykset ovat viime vuonna lisänneet tutkimuksen ja tuotekehittelyn sijoituksia ennätysmäärän (vuodesta 1995 vuoteen 1996 nousu 20 prosenttia). Bruttokansantuotteesta Suomi käyttää tutkimukseen ja tuotekehitykseen vuonna 1999 2,9 prosenttia. Tällä osuudella Suomi siirtyy eniten tutkimukseen ja tuotekehitykseen sijoittavien maiden joukkoon maailmassa.

Avainkysymys on, kyetäänkö tutkimukseen ohjatut varat hyödyntämään kansakunnan hyvinvoinnin lisääntymisen kannalta parhaimmalla tavalla. Tähän on edellytyksiä, sillä Suomi on viime vuosina menestynyt esimerkillisesti tutkimuksen hyödyntämisessä. Muun muassa sähkö- ja elektroniikkateollisuus on kasvanut viidessä vuodessa yli kolminkertaiseksi. Tuotannon arvo on jo saavuttamassa paperiteollisuuden tuotannon arvon. Suomessa on käytössä menetelmiä, joita muualla Euroopassa vasta harkitaan.

Euroopassa suhtaudutaan eri tavalla kuin USA:ssa ja Japanissa sekä tutkimuksen rahoitukseen että tieteeseen yleensä. Tiedettä ja tutkimusta ei niin selvästi kuin kilpailijamaissa osata käyttää taloudellisen kehityksen voimavarana eikä myöskään yhteiskunnallisten innovaatioiden lähteenä. Euroopassa painotetaan humanistista traditiota ja yliopistolaitoksessa sen humboldtilaista tehtävää.

Esimerkkinä uuden ja vanhan mantereen erilaisesta suhtautumisesta tulevaisuuden kannalta tärkeisiin tieteenaloihin on bioteknologia. Se on paitsi teoreettinen tieteenala myös tyypillinen tiedepohjainen tulevaisuuden tuotannonala, jolla on edessään suuret maailmanmarkkinat.

Bioteknologian vaikeudet Euroopassa johtuvat poliittisista kannoista ja yleisestä yhteiskuntailmapiiristä. On selvää, että bioteknologian ongelmat ja ilmeiset uhat ihmiskunnan kehitykselle ja vaarat ympäristölle on selvitettävä ennen kuin alan annetaan vapaasti kehittyä.

Muun muassa Saksassa käynnistyi 1980-luvun lopulla laaja keskustelu tieteenalan eettisistä ongelmista. Vaatimukset tiukentaa alan lainsäädäntöä ja valvontaa kovenivat koko ajan yleisen keskustelun edetessä. Saksan teollisuus varoitti alan tutkimuksen siirtymisestä ulkomaille poliittisten ratkaisujen, joiden ennakoitiin merkitsevän alan kehittämiselle selviä esteitä, viipyessä. Sama keskustelu käytiin EU:n tasolla muutamaa vuotta myöhemmin. Syntynyttä EU:n ja jäsenvaltioiden lainsäädäntöä ja muuta normistoa pidetään teollisuuden ja tuotekehityksen piirissä tiukkana.

Poliittisten päätösten vaikutuksia bioteknologian kehittymismahdollisuuksiin Euroopassa ja sijoitusten suuntautumiseen on mahdoton arvioida pitävästi, mutta joitakin viitteitä politiikan sekä tieteen ja teollisuuden vaikeutuneista asemista saa siitä, että USA:ssa alalla työskentelee jo nyt 100 000 ihmistä, kun Euroopassa alalla on vain 17 200 ihmistä. Biotekniikka kuvaa tieteen, teknologian ja politiikan vaikeaa suhdetta.

Politiikan on pidettävä huolta ihmisten turvallisuudesta, ympäristön tilasta ja yleensä elämisen ehdoista koko ihmiskunnan tulevaisuuden näkökulmasta. Tämä tarkoittaa aina jonkin asteisia lakeja ja normeja sekä niiden valvontaa. Rajoitukset aiheuttavat kuitenkin myös ongelmia. Tiede hakeutuu sinne, missä sillä on parhaat edellytykset kukoistaa. Tiedettä hyödyntävä teollisuus puolestaan hakeutuu tieteen lähelle. Poliittisen päätöksenteon on otettava hyvin erilaisia näkökohtia huomioon. Se ei voi toimia markkinoiden ehdoilla, mutta ei voi myöskään alistua pelkästään siihen, että eettisesti perustellut tieteen rajoitukset johtavat tieteen siirtymiseen toisaalle. Tiede on näin ollen aluetta, jossa tarvitaan myös valtioiden rajat ylittävää toimintaa ja päätöksentekoa.

KAAVIO. SUOMEN SÄHKÖ- JA ELEKTRONIIKKATEOLLISUUDEN TUOTANTO

Tiedepolitiikassakin perusvaatimus on, että hallitukset tietävät ratkaisujensa seuraukset ja suorittavat valinnat mahdollisimman hyvin tietoon ja sen analyysiin pohjautuen. Eurooppalainen poliittinen järjestelmä ei saa tyytyä tiedonmuodostuksessaan vähään. Politiikan tiedonsaannin ja erityisesti tiedon ymmärrettävyyden vaatimustaso on asetettava korkealle.

Tieteeseen ja tekniikkaan perustuvat innovaatiot muuttavat tulevaisuudessa yhteiskuntaa entistä enemmän. Yhä useammin tarvitaan uutta lainsäädäntöä, jossa tieteellä ja tekniikalla on merkittävä osuus. Kansanedustajilla ei useinkaan ole riittävästi tietoa uusien sovellutusten etujen ja haittojen arvioimiseksi. Vaarana on, että eduskunta menettää vähitellen huomattavan osan päätösvallasta hallituksen virkamiehille ja asiantuntijoille.

Päätöksenteon paremmaksi hallitsemiseksi on useiden maiden parlamenteissa otettu käyttöön teknologian yhteiskunnallisten vaikutusten arviointi. Sen avulla pyritään kansanedustajille tarjoamaan korkeatasoista ja riippumatonta informaatiota uusista asioista, joissa tieteen ja tekniikan osuus on tärkeä ja joilla on merkitystä tulevan lainsäädännön kannalta.

Teknologian arviointia on jo pitkään tehty tutkimuslaitoksissa, yrityksissä ja ministeriöissä, mutta parlamenttien yhteydessä se on melko uutta. Se on käytössä viiden Euroopan maan parlamentissa. Toiminta on katsottu kansanvallan toteutumisen kannalta välttämättömäksi, jotta taattaisiin puolueeton arviointi parlamenttia kiinnostavista asioista, joissa tiede ja tekniikka esittävät tärkeätä osaa.

Suomessa tulevaisuusvaliokunnan aloitteesta eduskunta on antanut valiokunnan tehtäväksi teknologian yhteiskunnallisten vaikutusten arvioinnin. Arviointi tehdään yhteistyössä muiden valiokuntien kanssa. Kaikki valiokunnat voivat tehdä ehdotuksia selvitettävistä aiheista.

Teknologian arviointi on tutkimus- ja selvitystoimintaa, mutta siitä on hyötyä myös kansallisten teknologiastrategioiden luomisessa ja niiden teknologisten ja taloudellisten vaikutusten arvioimisessa. Teknologian arviointi on tärkeä keino yhteiskunnan tulevan kehityksen ymmärtämisessä ja hallitsemisessa.

Technology foresight -toimintaa eli teknologian kehityksen ennakointia on harjoitettu Japanissa ja Yhdysvalloissa vuosikymmenien ajan ja viime vuosina myös monessa Euroopan maassa, muun muassa Isossa-Britanniassa ja Saksassa. Euroopan Unioni on käynnistänyt technology foresight -toiminnan luomalla Fast-ohjelman (Forecasting and Assessment in Science and Technology) ja perustamalla pienen tutkimusyksikön Espanjaan, Sevillaan. Suomessa ei vastaavaa ennakointia ole tehty.

Technology foresight on perustietojen hankkimista tulevaisuuden vaihtoehdoista ja mahdollisuuksista. Toiminnan taustalla on oletus, että menestys rakennetaan innovatiivisen perustutkimuksen, teknologian mahdollisuuksien hyödyntämiseen ja osaamispääoman kartuttamisen varaan. Menestyvä teollisuusstrategia perustuu teknologian mahdollisuuksien (teknologiatyöntö) ja markkinoiden tarpeiden (markkinaveto) ymmärtämiseen ja yhteensovittamiseen. Kolmas avaintekijä on teollisuuden vahvuuksien hyödyntäminen ja uusien, avautuvien mahdollisuuksien nopea ja selkeä hyväksikäyttö. Pienen maan on rakennettava vahvuuksille ja eliminoitava heikkoudet.

Japanissa laaditaan joka viides vuosi 30 vuotta kattava teknologian kehitysennuste. Vuonna 1992 valmistui viides ennuste. Arvioinnin keskeiset periaatteet ovat: 1) analyysi kattaa sekä tieteen ja teknologian mahdollisuudet että yhteiskunnan sosiaaliset ja ekonomiset tarpeet, 2) analyysi kattaa kaiken, ei vain kapeita aloja, 3) eri sektoreiden tutkimuksen ja tuotekehittelyn tarpeet arvioidaan ja priorisoidaan ja 4) analyysi tuottaa tavoitteita ja asiantuntijoiden käsityksiä siitä, miten ja millä aikataululla tavoitteisiin voidaan päästä.

Yhdysvalloissa on laadittu hallituksen ja useiden eri tutkimuslaitosten johdolla ns. kriittisten teknologioiden luetteloita. Kongressi hyväksyi vuonna 1989 lain (Public Law 101-189), jossa edellytettiin puolustusministeriön laativan vuosittain maanpuolustukselle teknologian arviointeja. Vuonna 1990 kongressi perusti Kansallisen kriittisten teknologioiden paneelin ja antoi sille tehtäväksi raportoida kaksivuotiskausittain "Yhdysvaltain turvallisuudelle ja taloudelliselle hyvinvoinnille kriittisten teknologioitten" kehittymisestä. Kongressi perusti edelleen kriittisten teknologioiden instituutin.

Japanin tulevaisuuden tekniikan alojen listalla on esimerkiksi seuraavanlaisia teknologioita ja tavoitteita 2000-luvulle (suluissa vuosi, jolloin käytössä):

1. materiaalitekniikka

- suprajohtavuus huoneenlämmössä (v 2017)

2. informaatiotekniikka

- ihmisen luovuuden periaatteet selvitetään ja niitä sovelletaan tietotekniikassa (v 2020)

3. biotieteet

- syövän etäpesäkkeiden syntyminen ehkäistään (v 2007)

4. ilmasto

- otsonikerroksen dynamiikka selvitetään (v 2003)

5. raaka-aineet ja ympäristö

- kaupunkijätteiden automaattinen erottelu (vv 2001-2003)

6. tuotanto

- toimistotyö kotona yleistyy (v 2007)

7. viestintä

- reaaliajassa toimiva tulkkipuhelin (v 2008)

8. yhteiskunta

- tehokkaat ja turvalliset hoitorobotit (v 2003).

Saksassa ennakoituja teknologian huippualoja ovat esimerkiksi:

1. materiaalitekniikka

- eloton ja elävä aine yhdistetään (v 2004)

2. elektroniikka

- sähköinen henkilökortti laajaan käyttöön (v 2003)

3. energia

- aurinkoenergia laajaan käyttöön (v 2017)

4. raaka-aineet ja ympäristö

- täysin automatisoidut kaivokset (v 2012)

5. tuotanto

- keinotekoinen fotosynteesi laajaan käyttöön (v 2012)

6. rakentaminen

- energiaomavaraiset rakennukset laajaan käyttöön (v 2012)

7.liikenne

- autojen polttoaineen kulutusta pienennetään 30 % (v 2003)

8. terveydenhoito

- rokote HIV:ta vastaan (v 2003).

Tie perustutkimuksesta markkinoilla oleviin tuotteisiin on pitkä ja vaikea. Onnistumiseen vaikuttavista tekijöistä vain osa on teknologisia. Sen lisäksi on taloudellisia, kulttuurisia ja ennen kaikkea kuluttajien arvoista riippuvia tekijöitä. Viimeksi mainittuihin kuuluvat tuotannon ja tuotteiden ympäristövaikutukset ja tuotteiden sosiaalinen haluttavuus ja eettinen hyväksyntä.

Globaalin kehityksen ja Euroopan tulevaisuuden tarkastelun pohjalta on nostettavissa esille joitakin teemoja, jotka ovat osoittautuneet Suomen tulevaisuuden kannalta tärkeimmiksi. Yhteistä näille on eurooppalaisen ja pohjoismaisen hyvinvointimallin tila. Kysymys ei ole siitä, että malli olisi lähtökohtaisesti epäonnistunut, vaan siitä vahvasta epäilystä, että malli ei tulevaisuudessa pysty ilman uusiutumista vastaamaan kansalaisten hyvinvoinnista.

Ensinnäkin, kun suomalaista hyvinvointimallia on rahoitusvaikeuksien vuoksi jouduttu karsimaan, on kysyttävä, onko se enää riittävässä määrin alkuperäisten tavoitteiden mukainen. Jos julkisen talouden vaikeudet jatkuvat edelleen, millainen on mallin jäännös uusien leikkausten jälkeen suhteessa alkuperäisiin tavoitteisiin.

Toiseksi, hyvinvointimallimme on myös kyseenalaistettavissa eettis-sosiaalisesti yksinkertaisesti kysymällä: Voidaanko mitään mallia pitää onnistuneena, jos viiden miljoonan kansasta puoli miljoonaa on pysyvästi työttöminä ja jäämässä aktiivisen yhteiskunnan ulkopuolelle?

Kolmas syy on kansantaloudellinen. Aivan kuten kaikissa muissakin Euroopan maissa Suomessa on arvioitava jatkuvasti julkisen sektorin oikeaa kokoa suhteessa yksityiseen sektoriin.

Suomessa on yleinen mielikuva, että julkinen sektori on säästötoimenpiteiden kautta työpaikkoja vähentämällä pienentynyt, jolloin julkisella vallalla olisi mahdollisuuksia työttömyyden helpottamiseen. Julkisen sektorin työvoiman määrä on pienentynyt absoluuttisina lukuina, mutta ei suhteellisesti tarkastellen. Virkamiesten määrän muutoksista puhuttaessa viitataan usein perinteisen valtion budjettitalouden piirissä työskentelevien määrän supistumiseen. Vuonna 1996 budjettivaltion piirissä työskenteli noin 124 000 virkamiestä ja 1990-luvun alussa lukumäärä oli 240 000. Muutos johtuu rakenteellisista ratkaisuista, sillä osa budjettivaltion virkamiehistä on siirretty valtion liikelaitoksiin ja osakeyhtiöhin, joissa nykyisin työskentelee noin 150 000 henkilöä. Suurimmat henkilöstövähennykset on suoritettu juuri näissä julkisissa markkinaehtoisesti toimivissa yksiköissä eli yhteensä noin 30 000 henkeä.

Kuntien hallinnossa ja liikelaitoksissa (pois lukien kuntien osakeyhtiöt kuten energialaitokset) on runsaat 390 000 työntekijää. Näin laskien julkisen ja yksityisen sektorin suhde ammatissa toimivasta väestöstä on kutakuinkin sama kuin 1980-luvun lopulla eli noin 30 prosenttia. Tuolloin julkisen sektorin absoluuttinen laajuus oli kaikkien suurin. Julkisen hallinnon, julkisen markkinaehtoisen sektorin (osakeyhtiöiden ja liikelaitosten) sekä kunnallishallinnon palveluksessa työskentelee tällä hetkellä hieman yli 700 000 henkeä. Kun työttömien ja työllisyyskoulutuksessa olevien määrä on noin 600 000 ja valtionhallinnon piirissä työskennelleistä yli 55-vuotiaista on eläkkeellä voin 50 prosenttia, toteamus julkisen sektorin rahoitustilanteen raskaudesta konkretisoituu. Julkisen ja yksityisen sektorin raja on Suomessa usein epäselvä. Voidaanko esimerkiksi yksityistä hoitolaitosta pitää yksityisenä, jos sen toiminnan rahoittavat hoitomaksut tulevat sataprosenttisesti kuntien hoitomaksusitoumuksista?

Työttömyyden hoito on kaikkialla Euroopassa kallista. Suomen kansantaloudessa työttömyyden kustannukset on arvioitu (Eva) 100 miljardiksi markaksi vuodessa, kun otetaan huomioon työttömyyden kautta menetetyn tuotannon arvo.

Tulevaisuuden politiikan teon näkökulmasta suomalaisessa yhteiskunnassa voidaan katsoa pelkistäen olevan kolme tärkeää aluetta, jotka muita tekijöitä enemmän määräävät työn ja toimeentulon ja sitä kautta koko inhimillistä hyvinvointiamme 2000-luvulla. Nämä ovat

1) sosiaaliturva ja yleensä suomalainen yhteiskuntamalli

2) metsä ja

3) tieto.

Kahta viimeksi mainittua on helpompi lähestyä, sillä niiden merkitys tulevaisuudelle tiedostetaan jo nyt hyvin laajasti ja melko selkeästi. Niiden kehittämisen edellytyksiä tuetaan, sillä näillä alueilla onnistumisen katsotaan kiistatta hyödyttävän kaikkia. Metsä on tärkein luonnonvaramme. Hyödyntämisen edellytykset on turvattava. Nykyisin korostetaan sen hyödyntämisen monipuolisuutta. Kaikissa poliittisissa piireissä ja hallinnossa ollaan yksimielisiä myös siitä, että tulevaisuudessa työ ja tuotanto pohjautuvat entistä enemmän tietoon ja osaamiseen.

Ensimmäisen ongelman, sosiaaliturvan ja yhteiskuntamallin kehityksen piirteitä, on vaikea käsitellä, koska mielipiteet siitä eroavat jyrkästi puolueiden kesken, mutta myös puolueiden sisällä. Pelko etujen menetyksestä on voimakas. On ehkä kuitenkin niin, että jos emme pysty luomaan hyvää ja toimivaa yhteiskuntamallia, vahvuutemme metsässä ja tiedossa eivät riitä.

Hyvinvointipolitiikan vaikuttavuutta koskevissa uusimmissa - joskin joiltakin osin vielä alustavissa - tutkimustuloksissa on kiinnitetty huomiota siihen, että hyvinvointimalli ei kaikilta osin vastaa sille asetettuja tavoitteita. Ongelmakohtiin tulisi 2000-luvun hyvinvointia pohdittaessa ottaa mahdollisimman avoimesti ja rehellisesti kantaa. Tutkimusväittämiä ovat:

Tutkimusväittämä nro 1: Sairastavuus noudattaa sosiaalisia rajoja eli köyhät kuolevat huomattavasti nuorempina ja sairastavat enemmän kuin rikkaat.

Tutkimusväittämä nro 2: Korkeakoulutus noudattaa sosiaalisia rajoja eli parhaat paikat yliopistoissa valtaavat varakkaiden, hyvinkoulutettujen vanhempien lapset pääkaupunkiseudulta.

Tutkimusväittämä nro 3: Sosiaalinen nousu on Suomessa vaikeampaa kuin vuosisadan vaihteen sääty-yhteiskunnassa.

Tutkimusväittämä nro 4: Asumistuki ja monet muut sosiaalisen tuen muodoiksi tarkoitetut tuet ovat hyödyttäneet määrällisesti eniten hyvinvoivaa keskiluokkaa.

Tutkimusväittämä nro 5: Huoltosuhde on yhteiskunnassa muuttumassa kestämättömäksi, kun työllisten määrä on nyt työttömyyden, mutta tulevaisuudessa entistä selvemmin liian aikaisen eläkkeelle jäännin takia liian pieni.

Väittämien perusteella voidaan kysyä, pettääkö hyvinvointivaltiorakennelma joiltakin perustoiltaan? Eikö se pystykään kaikkein kriittisimmissä kohdissaan lisäämään tasa-arvoa? Onko periaatteiden ja tavoitteiden tasolla hyvä ja oikeudenmukaisuuteen tähtäävä järjestelmä toteutettu väärin ja ovatko nämä aikamme suuret sosiaaliset innovaatiot halvaantuneet?

Vaikka väittämät osoittautuisivat vain osittain paikkansa pitäviksi, mutta hyvinvointivaltion kehityssuunta olisi väittämien mukainen, on järjestelmän kriittinen arviointi siinäkin tapauksessa tarpeen. Eurooppalaisen ja pohjoismaisen hyvinvointivaltiomallin on aktiivisesti osoitettava toimivuutensa jo pelkästään kalleutensa vuoksi. Tulosten on vastattava tavoitteita.

Viimeisen eli huoltosuhdeteesin taustalla on tieto siitä, että Suomessa 55-64-vuotiaiden työkyvyttömyyseläkkeelle jäävien määrä on kuusinkertainen verrattuna vanhaan 12 jäsenmaan EU:hun nähden. Työelämä jätetään Suomessa keskimäärin 59-vuotiaana eikä 65-vuotiaana. 55-64-vuotiaista suomalaisista 60 prosenttia oli eläkkeellä vuonna 1993. Vastaava luku Ruotsissa oli 35, Norjassa 33 ja Tanskassa 37. Eläkettä on käytetty saneeraukseen ja työttömyyden hoitoon. Toisaalta vaikeasti työkyvyttömänkin henkilön saattaa olla mahdotonta päästä työkyvyttömyyseläkkeelle. Suurten ikäluokkien siirtyminen eläkkeelle kasvattaa entisestään työllisten huoltotaakkaa. Vuonna 2030 työvoimaa arvellaan olevan 300 000 vähemmän ja eläkeläisiä 400 000 enemmän kuin nyt.

Eräs keskeisimmistä kysymyksistä, joihin arviointitutkimuksissa on ryhdytty kiinnittämään huomiota, koskee hyvinvointivaltion ilmaispalvelujen tai vahvasti tuettujen palvelujen kohtaantumista. Ovatko julkiset hyvinvointipalvelut, jotka suunnataan kaikille, johtaneet siihen, että eniten apua tarvitsevat eivät ole järjestelmien piirissä joidenkin muiden väliin tulevien tekijöiden takia?

Tärkeimmät tutkimuskohteet ovat julkinen terveydenhuolto ja koulutus. Tutkimusten perusteella voidaan jopa kysyä, lisääkö ilmainen terveydenhoito eriarvoisuutta varsinkin tilanteessa, kun julkinen valta säästää yleisessä hoidossa. Eivätkö kansan- ja valtiontaloudellisesti kalliit investoinnit kaikille tasavertaiseen peruskoulutukseen pystykään tasaamaan köyhien sekä maalla ja syrjäseuduilla asuvien mahdollisuuksia opintielle? Onko tasaveroisuuden vaatimuksesta ollut haittaa lahjakkuuksien kehittymiselle? Miten parhaiten varmistetaan Nokian matkapuhelinten ja Raision Benecolin kaltaisten tuotteiden kehittäjien löytyminen?

Ainoa ala, jossa on pitkään ollut sallittua erikoiskoulut lahjakkuuksille, lastentarhoista lähtien, on musiikki. Eikö juuri musiikin alalla Suomi ole väkilukuunsa nähden tuottanut kansainvälisesti kiistattomasti eniten lahjakkuuksia? Tasa-arvo on arvokas asia. Se on vienyt Pohjoismaita vauhdilla eteenpäin 1900-luvulla. Silti se ei saisi estää kriittisesti arvioimasta 2000-luvun näköaloja.

Koulutuksessa voimme helposti väittää, että ilman kaikille suunnattua peruskoulua koulutustasomme ei olisi näin korkea, eikä ilman hyvää pohjakoulutusta löydetä lahjakkuuksiakaan. Pienestä väestöstä on löydettävä kaikki eri tyyppiset lahjakkuudet. Koulutukseen on kiinnitetty huomiota kaikkialla länsimaissa. Yksityisiä järjestelmiä suosivat elinkeinoelämän johtajat ovat Yhdysvalloissa ja Isossa-Britanniassa huolissaan luku- ja kirjoitustaidon alenemisesta. Peruskoulutuksen taso on laskenut erityiskoulujen kustannuksella niin alas, etteivät tuotanto ja teollisuus enää löydä riittävästi luku- ja kirjoitustaitoisia työntekijöitä.

Koulutus on monimutkainen asia. Toisaalta hyvän peruskoulutuksen tarvetta on vaikea kiistää. Toisaalta on myös kysyttävä, että jos matemaattis-teknisesti taitavilla lapsilla olisi ollut erikoistumisen mahdollisuudet, olisiko Suomessa nykyistä enemmän alan huippuyrityksiä.

Tulevaisuuden kannalta kysymys on erittäin kipeä, koska useimmat tulevaisuudentutkijat katsovat 2000-luvun alussa kilpailun osaajista ulottuvan talouden ohella tutkimukseen, tieteeseen, taiteeseen ja viihteeseen. Innovatiivisuuden varmistaminen on pienen kansan tärkeimpiä kilpailuvaltteja.

Hyvinvointivaltion ideologisena johtoajatuksena on ollut sosiaalisen koheesion ja yhtäläisten menestymisen mahdollisuuksien tarjoaminen. Koska ihmisten lähtökohdat ja taipumukset ovat erilaiset, julkisen vallan tehtäväksi on määritelty erojen tasoittaminen. Jos sosiaalisen nousun jääminen edelleen sääty-yhteiskunnan aikana vallinneelle tasolle vähääkään pitää paikkansa, on tasoituksen toteutus epäonnistunut. Asian tutkiminen ei ole helppoa, koska on kysymys sosiaalisista rakenteista, jotka voivat peittyä. Tilastot ja tutkimukset osoittavat, että 1990-luvulla suurtyöttömyydestä ja sosiaaliturvan leikkauksista huolimatta tuloerot eivät ole juurikaan lisääntyneet. Selitys löytyy luonnollisesti hyvästä työttömyys- ja sosiaaliturvasta. Tulos ei kuitenkaan paljasta sosiaalisen rakenteen kehityksen kaikkia piirteitä.

Suomessa on tyydytyksellä vastaanotettu tiedot, joiden mukaan lama-aika ei murtanut hyvinvointivaltion perusteita. Esimerkiksi Suomen tuloerot ovat pysyneet yhtenä maailman pienimmistä. Suhteellinen köyhyys on pysynyt 2-3 prosentin paikkeilla, mikä on maailman pienimpiä köyhyyslukuja. Ruotsi jää Suomen taakse, vaikka se käyttää sosiaaliturvaan suhteellisesti enemmän rahaa kuin Suomi. Tyytyväisyys ei saisi peittää näkemästä hyvinvointivaltion rakenteellisia uhkia, joita on edellä Euroopan tarkastelun yhteydessä eritelty.

Edellä esitetyt tutkimusväitteet ovat esimerkkejä sellaisista perustavanlaatuisista tutkimuskohteista, jopa eräällä tavalla politiikan teon avainkysymyksistä, joihin eduskunnan tulee etsiä nykyistä olennaisesti parempia vastauksia. Vastausten tulisi olla niin kirjoitettuja, että ne voivat luotettavasti ja mahdollisimman selkeästi toimia 2000-luvun poliittisten valintojen perustana.

Valiokunnan mielestä hallituksen tulevaisuusselonteko on tärkeä väline päätöksentekijöille, kun hahmotetaan tulevaisuuden vaihtoehtoja. Suomi ei voi olla pelkkä sopeutuja. Tulevaisuuden haltuunotto vaatii teknologian ja muun kehityksen ennakointia, uskallusta kehittää menetelmiä ja uusia keinoja sekä syvältä ihmisen osaamisesta ja ymmärryksestä pursuavaa innovatiivisuutta ja aloitteellisuutta. Neljän vuoden välein annettava tulevaisuusselonteko lisää vuorovaikutusta hallituksen ja eduskunnan välillä. Se lisää poliittisen päätöksenteon pitkäjänteisyyttä ja syvyyttä sekä mahdollistaa laaja-alaisen, valiokuntien sektorirajat ylittävän tulevaisuuspohdinnan ja tuloksiin johtavan päätöksenteon.

Suomalaiset ja eurooppalaiset linjavalinnat vaikuttavat koko maailmaan. Inhimillistä hyvinvointia ja kestävää kehitystä on pidettävä tulevaisuuden haltuun ottamisen ohjenuorana. On rakennettava edellytyksiä jokaisen omiin valintoihin pohjautuvalle hyvälle elämälle. Perustana ovat tasa-arvo, ihmisoikeudet, kansanvaltainen päätöksenteko, kulttuurin tukeminen ja kunnioittaminen, suvaitsevaisuus ja erilaisuuden hyväksyminen sekä kansalaisten poliittisten, sosiaalisten ja taloudellisten oikeuksien vahvistaminen.

Luonto asettaa kehykset ihmisen toiminnalle. Ympäristön liika kuormittaminen ja tästä johtuva luonnon uusiutumiskyvyn pettäminen on todellinen uhka, joka on tunnistettava ja otettava hallintaan. Euroopalla on keskeinen vastuu hyvän ympäristön turvaamisesta tuleville sukupolville. Ympäristönäkökulma edellyttää kansainvälistä yhteistyötä ja sopimista. On asetettava selvät ekologiset rajat ympäristön kuormittamiselle ja käytölle sekä valvottava sopimusten toteutumista.

Nykyinen BKT-pohjainen asioiden mittaamistapa on liian suppea ja johtaa jopa virhearviointeihin. Ihmisen ja luonnon hyvinvointia ei voi mitata pelkästään talouden mittareilla. Vastineeksi BKT-pohjaiselle hyvinvoinnin mittaukselle on kehitelty muun muassa varallisuustilinpitoa. Vuotuinen varallisuustilinpito sisältäisi bruttokansantuotteen, mutta myös selvityksen sen heikkouksista. Syntyvä indeksi selvittäisi myös elinympäristön ja työllisyyden tilan.

Valiokunnan mielestä päätöksenteon pohjana olevia mittareita on kehitettävä herkemmin eri muuttujia tunnistaviksi. Mitattavien asioiden joukkoon tulee liittää ihmisen elämänlaatua, kuten perusturvan taso, terveyden taso, osaamisen taso ja tasa-arvo ympäristön tilaa kuvaavina muuttujina. OECD-maissa ja Euroopan Unionissa on pyrittävä yhtenäiseen käytäntöön, jotta mittarit ovat vertailukelpoisia.

Valiokunnan mielestä tällaiset yhteiskunnan hyvinvoinnin laatua, osaamista, älyllistä omaisuutta ja kehityskykyisyyttä kuvaavat mittarit ja niiden avulla laadittavat kansainväliset vertailut mahdollistavat myös eri maiden poliittisten linjanvetojen ja päätösten arvioinnin.

Valiokunta edellyttää, että

hallitus kehittää BKT-keskeistä mittaristoa laaja-alaisemman järjestelmän yhteiskunnallisen päätöksenteon pohjaksi

Globaalistuva talous, ympäristöhaasteet, pakolaisongelmat ja väestön hallitsematon lisääntyminen muun muassa vaativat päätöksenteolta kansainvälisyyttä. Ongelmat eivät tunne valtioiden rajoja. Myös päätöksenteon on oltava monikansallista. Globaali talous tarvitsee toimivaa poliittista ohjausta ja valvontaa muun muassa yritysten vastuuttomalle tuotantokustannusten ulkoistamiselle. Kansainvälinen päätöksentekojärjestelmä karkaa herkästi kansalaisten demokraattisesta kontrollista. Demokratian toimivuuteen ja ihmisten osallistumismahdollisuuksien kehittämiseen on kiinnitettävä jatkuvaa huomiota.

Valiokunnan mielestä kansallisella tasolla on kehitettävä niin sanotun suuren demokratian, edustuksellisen demokratian toimintatapoja, jotta yhteiskunta pystyy etukäteen varautumaan tulevaisuuden haasteisiin ja linjaamaan toimintojen perusteita.

Valiokunnan mielestä päätösvaltaa ja vastuuta on jaettava alaspäin niin, että ne ovat mahdollisimman lähellä kuntalaista ja esimerkiksi palvelujen käyttäjää. Pienen demokratian, kansalaisten päivittäisessä elinympäristössä toimivien osallistumis- ja vaikuttamismahdollisuuksien, kuten asukasyhdistysten, kylätoimikuntien ja vanhempainyhdistysten roolia ei pidä pelätä edustuksellisen demokratian kilpailijana. Ne toimivat sitä täydentävinä puoluesidonnaisen järjestelmän rinnalla.

Valiokunnan mielestä eduskunta osallistuu EU-asioiden valmisteluun monia muita maita aktiivisemmin. Menettelytapoja on kehitettävä jatkuvasti ja edustuksellisen demokratian osuus on turvattava.

Valiokunta edellyttää, että

hallitus toimii demokraattisen kansainvälisen päätöksentekojärjestelmän vahvistamiseksi,

hallitus tukee edustuksellisen demokratian rinnalla kehitettävää kansalaisten jokapäiväiseen elämään liittyvää ns. pientä demokratiaa,

hallitus tukee eduskunnan osallistumista EU:n asioiden valmisteluun ja päätöksentekoon ja

hallitus toimii niin, että uusia tietotekniikan ja -liikenteen sovellutuksia kehitetään ja otetaan käyttöön kansalaisten osallistumiskeinojen laajentamiseksi

Globaalistuva talous vaatii kovaa kilpailua ja osaamista. Kansakunnan on huolehdittava pärjäämisestään kilpailussa. Ilman riittäviä taloudellisia voimavaroja ei voida pitää yllä hyvinvointia. Mutta hyvinvointi ei ole pelkkää taloudellista menestymistä. Se on laajempi käsite. Menestyäkseen ihmisen ja yhteiskunnan on tehtävä ennakkoluulottomia eteenpäin suuntautuvia valintoja. On pyrittävä kehityksen kärkeen itselle vahvoilla aloilla.

Yhteiskunnalliset hoivan ja huolenpidon järjestelmät täydentävät ja tekevät mahdolliseksi kansainvälisen kilpailukykymme kehittämisen. Ne luovat perustan ja reunaehdot menestykselle. Hyvinvointiyhteiskunnan peruspilareita ei pidä nähdä esteenä kansainväliselle kilpailulle. Oikein toimivina ne ovat kilpailuvalttimme tulevaisuudessa. Ne luovat pohjaa hyvälle elämälle. Kansainvälisen huippuosaajan on helpompi keskittyä työhönsä ja oman osaamisensa kehittämiseen, jos hänen vanhempansa ja lapsensa saavat hyvän ja turvallisen hoidon.

Valiokunnan mielestä globaalistuminen, kansainvälistyminen on tietoyhteiskunnan menestymisen ehtoja. Kansainvälisyyteen on valmistauduttava ja sitä on hyödynnettävä yhteiskunnan kaikilla tasoilla. Yritysten, oppilaitosten, puolueiden, kansalaisjärjestöjen, työmarkkinajärjestöjen ja muiden intressiryhmien on omalta osaltaan kehitettävä kansainvälistymistään.

Valiokunnan mielestä tieto ja osaaminen ovat tulevaisuuden menestyksen perustekijöitä. Tuloksellinen toiminta edellyttää eri alojen osaajien ja toimijoiden keskinäistä luottamusta, yhteistyötä ja määrätietoista verkostumista. Verkostumalla voidaan parantaa Suomen kehittyviä uusia vahvuuksia ja niihin perustuvia toimintaryppäitä, klustereita.

Valiokunnan mielestä palvelujen, teollisuuden ja hallinnon innovaatiot ovat yksilön ja yhteiskunnan menestymisen ehtoja. Kulttuuri luovuuden lähteenä luo pohjaa innovaatioille. Innovatiivinen toiminta ja verkostuminen ovat erityisen tärkeitä koulutuksessa ja työelämässä. Innovatiivisuus ei synny itsestään. Toimintakulttuurin on tuettava ajattelun ennakkoluulottomuutta ja uusien menettelytapojen etsimistä.

Valiokunnan mielestä nykyisessä voimakkaassa muutosvaiheessa hyvä elämän ja asioiden hallinta on avainasemassa. Muutokset ovat ennen kaikkea uusia haasteita ja mahdollisuuksia jokaiselle yksilölle, jokaiselle yritykselle ja muulle yhteisölle sekä koko yhteiskunnalle. Niitä on ennakoitava ja ohjattava haluttuun suuntaan. Kansalaisten oma aktiivisuus ratkaisee aiempaa enemmän oman elämän henkisen ja aineellisen laadun. Elinikäinen oppiminen on otettava Suomen kansallisen menestyksen strategiseksi perustaksi.

Valiokunta edellyttää, että

hallitus suunnittelussa, valmistelussa ja päätöksenteossa ottaa huomioon valiokunnan mietinnössä määrittelemät menestystekijät: viisas vaikuttaminen globalisaatioon, tiedon ja teknologian täysimääräinen hyödyntäminen, ihmisyys ja innovaatiot sekä asioiden ja elämän hallinta

Tieteen ja teknologian kehitys on ihmisen aikaansaamaa. Se ei tapahdu itsestään. Ihminen voi myös ennakoida ja arvioida etukäteen teknologisten keksintöjen vaikutuksia. Vaikutusten myönteisiä piirteitä on tuettava ja kielteisiin varauduttava.

Tieteellinen ja soveltava tutkimus sekä tuotekehitys luovat edellytykset innovaatioihin perustuvaan yrityselämään sekä yhteiskunnan muiden toimintojen kehittämiseen. Hallituksen päätös lisätä lähivuosina tutkimusvaroja ja tuotekehitystukea kärkimaiden tasolle auttaa Suomea menestymään.

Teknologian kehityksen ennakointi on perustana, kun yritykset suunnittelevat tulevaisuuttaan ja päättäjät muotoilevat julkisen vallan tiede- ja teknologiapolitiikkaa. Useissa maissa ennakointi on jo vakiintunutta. Suomelle tärkeät alat pitää saada teknologian arvioinnin ja ennakoinnin piiriin.

Yhteiskunnan on huolehdittava siitä , että tiedosta ja teknologian hallitsemisesta ei tule uutta kansalaisia eriarvoistavaa tekijää. Politiikan tehtävä on asettaa eettiset normit tieteen ja tekniikan uusille aluevaltauksille.

Tulevaisuusvaliokunnalle kuuluu teknologian yhteiskunnallisten vaikutusten arviointi. Kehittyessään arviointi parantaa kansanedustajien tietopohjaa ja helpottaa tulevaisuuden tiedettä ja tekniikkaa koskeviin lainsäädännöllisiin haasteisiin vastaamista. Valiokunta toivoo, että muut valiokunnat osallistuvat aktiivisesti teknologian arviointitehtävien valintaan ja ohjaustyöhön.

Valiokunnan mielestä Suomen on uskallettava tehdä valintoja, uskallettava hyödyntää Suomelle luontaisia mahdollisuuksia ja suunnata voimavaroja menestymisen turvaamiseksi. Kansainvälisen tason vahvuuksiamme on parannettava. Uutta tietoa ja osaamista on hyödynnettävä myös kansallisen ja paikallisen tason tuotannon ja palveluiden kehittämisessä.

Valiokunnan mielestä tutkimusta on tuettava Euroopan tai maailmanlaajuisesti silloin, kun yksittäisen maan resurssit ovat liian pieniä tulosten saavuttamiseksi.

Valiokunta edellyttää, että

hallitus kiinnittää huomiota EU:n ja muiden tutkimusorganisaatioiden tutkimusalueiden valintaan ja toiminnan tehokkuuden lisäämiseen,

hallitus luo Suomeen menettelyn, jolla ennakoidaan teknologian kehitystä, painottaen Suomen kannalta tärkeitä aloja ja keinoja nopeuttaa teknologian hyödyntämismahdollisuuksia, ja

hallitus huolehtii siitä, että koululaitoksen kautta turvataan kaikille mahdollisuus hallita tietotekniikkaa ja erityisesti tyttöjä kannustetaan sen piiriin.

Koko maata ei voi valjastaa vain kansainvälisen kilpailukyvyn vahvistamiseen. On aina ihmisiä, jotka eivät halua tai kykene osallistumaan globaalin talouden tiukkoihin vaatimuksiin tai eivät pärjää kovenevassa kilpailussa. Yhteiskunnan on kuitenkin turvattava jokaiselle hyvän elämän perusedellytykset.

Hyvinvointiyhteiskunnan periaatteet ovat hyvät, mutta todellisuus ei aina tottele. Esimerkiksi työttömiä on lähes puoli miljoonaa ja tutkimukset osoittavat, että hyvinvointiyhteiskunta ei muiltakaan osin vastaa kaikkiin sille esitettyihin haasteisiin. Globaalin talouden rinnalla alkutuotanto, pienet paikalliset tuotannolliset yritykset sekä julkiset ja yksityiset palvelut ovat merkittävä työllistäjä ja peruspalvelujen turvaaja. Valiokunnan mielestä paikallistalous on yhtä arvokas kuin globaalitalous. Se on osa sitä ketjua, jonka toimiva kansantalous tarvitsee. Paikallistason työllistämismahdollisuudet on tutkittava erityisen tarkkaan.

Valiokunnan mielestä hyvinvointiyhteiskunnan toimivuutta on analysoitava paitsi sen periaatteista myös toimivuudesta käsin. Vain tunnistamalla yhteiskunnan heikkoudet ja etsimällä niihin toimivia ratkaisuja voidaan tulevaisuutta aidosti hallita. Sen rakenteita on muutettava joustavammiksi ja ihmisten tulevaisuuden tarpeet paremmin huomioon ottaviksi (esimerkiksi uudet työnteon muodot, päivähoito). Valtion ja kuntien työnjakoa on selkiytettävä ja peruspalvelujen taloudellinen pohja on turvattava.

Valiokunta edellyttää, että

hallitus tekee ennakkoluulottoman tilanneanalyysin valtion tehtävistä ja hyvinvointiyhteiskunnan vahvuuksista ja heikkouksista. Tulosten pohjalta pitää uudistaa hyvinvointivaltiomallia niin, että se vastaa sille asetettuihin tehtäviin ja luo ihmisille tasavertaiset mahdollisuudet menestykseen.

Valiokunta ehdottaa kunnioittaen,

että Eduskunta saattaisi tämän mietinnön valtioneuvoston tietoon ja huomioon otettavaksi.

Helsingissä 18 päivänä maaliskuuta 1997

-----

Asian ratkaisevaan käsittelyyn valiokunnassa ovat ottaneet osaa puheenjohtaja Martti Tiuri /kok, varapuheenjohtaja Tarja Filatov /sd, jäsenet Janina Andersson /vihr (osittain), Klaus Bremer /r (osittain), Jukka Gustafsson /sd (osittain), Kyösti Karjula /kesk (osittain), Kimmo Kiljunen /sd (osittain), Markku Markkula /kok (osittain), Kalevi Olin /sd (osittain), Risto Penttilä /nuors (osittain), Sirpa Pietikäinen /kok (osittain), Juha Rehula /kesk (osittain), Aino Suhola /kesk (osittain), Pentti Tiusanen /vas (osittain), Pia Viitanen /sd (osittain), Markku Vuorensola /kesk (osittain), Jarmo Wahlström /vas (osittain) sekä varajäsenet Tuula Haatainen /sd (osittain), Kari Kantalainen /kok (osittain), Tapio Karjalainen /sd (osittain), Riitta Korhonen /kok (osittain), Sakari Smeds /skl (osittain), Säde Tahvanainen /sd (osittain) ja Hannu Takkula /kesk (osittain).

-----

VEPS-tunnus UaVL 1/1997

Liittyy asiaan: Valtioneuvoston selonteko 3/1996 vp

Valtiopäivät 1997

Ulkoasiainvaliokunnan lausunto 1

Tulevaisuusvaliokunnalle

Eduskunta on lähettäessään 2 päivänä lokakuuta 1996 valtioneuvoston selonteon "Suomi ja Euroopan tulevaisuus" (VNS 3/1996 vp) tulevaisuusvaliokuntaan valmistelevasti käsiteltäväksi samalla määrännyt, että ulkoasiainvaliokunnan on annettava asiasta lausuntonsa tulevaisuusvaliokunnalle.

Asian johdosta ovat valiokunnassa olleet kuultavina osastopäällikkö Pertti Torstila, EU-sihteeristön päällikkö Eikka Kosonen sekä erikoistutkijat Kari Möttölä ja Ilmari Susiluoto ulkoasiainministeriöstä, neuvotteleva virkamies Pauli Järvenpää puolustusministeriöstä, johtaja Tapani Vaahtoranta ja tutkija Sergei Medvedjev Ulkopoliittisesta instituutista, tutkimusjohtaja Pekka Sivonen ja erikoistutkija Teija Tiilikainen Maanpuolustuskorkeakoulusta, johtaja Valdemar Melanko Venäjän ja Itä-Euroopan instituutista, ministerit Jaakko Iloniemi ja Max Jakobson, kansleri Jan-Magnus Jansson, professorit Esko Antola, Pekka Sutela ja Heikki Ylikangas sekä suurlähettiläs Antti Karppinen. Valiokunnan valtuuskunta kävi selonteon aiheeseen liittyneitä keskusteluja myös Yhdysvaltain ulko- ja puolustusministeriöiden edustajien kanssa marraskuussa 1996 Washingtonissa.

Käsiteltyään asian ulkoasiainvaliokunta esittää kunnioittavasti seuraavaa.

1. Valtioneuvoston selonteko

Selonteossa todetaan erillisten valtioiden, samoin kuin niiden alueellisten ja maailmanlaajuisten yhteistyöjärjestelmien, olevan lähivuosina monien vaativien, niiden toimintakykyä koettelevien haasteiden edessä tapahtumassa olevien muutosten hallitsemiseksi. Selonteko rajoittaa tarkastelun suomalaisiin käsityksiin siitä, mitkä ajankohdan vaatimukset ovat erityisen merkityksellisiä Euroopan tulevaisuuden kannalta. Niiden tehokkaammaksi ratkaisemiseksi Euroopan unioni valmistautuu yhä syvenevään keski- näiseen yhteistyöhön, jotta se voisi laajentua ensi vuosikymmenellä. Eräitä keskeisiä kehityspiirteitä valotetaan globaalein vertailuin, minkä lisäksi erityishuomiota kiinnitetään monin kohdin Venäjään. Tämän maan todetaan käyvän läpi historiallista muutosta, jonka suunta tulee monin tavoin vaikuttamaan Euroopan tulevaisuuteen.

Selonteon alkusanoissa todetaan siinä käsiteltävän hallitusohjelman keskeisiä kysymyksiä. Käsiteltävänä olevan asiakirjan ilmoitetaan olevan ensimmäinen osa eduskunnalle kahdessa osassa annettavasta tulevaisuusselonteosta. Hallitus tekee selväksi, että se esittää selonteon molemmissa osissa myös linjauksensa ja kantansa käsiteltäviin kysymyksiin.

Toisin kuin aikaisemmassa valtioneuvoston selonteossa "Suomen lähtökohdat ja tavoitteet Euroopan unionin vuoden 1996 hallitusten välisessä konferenssissa" (VNS 1/1996 vp), käsiteltävänä olevassa selonteossa asioiden yleistä tarkastelua ja hallituksen kannanottoja ei kuitenkaan ole selkeästi erotettu toisistaan. Tähän ei luonnollisesti ole samanlaista tarvettakaan kuin määriteltäessä kannanottoja tietyn konferenssin työjärjestyksen erillisiin asiakohtiin. Kuvailevan, analysoivan ja ohjelmallisen tekstin lomittaisuus saattaa kuitenkin selonteon lukijan kannalta olla ongelma.

Valiokunta on keskustellut vaihtoehtoisista mahdollisuuksista selontekojen laatimiseksi yleisluonteisista aiheista. Eräs mahdollisuus olisi julkistaa riippumattomilta tutkimuslaitoksilta tai työryhmiltä pyydettyjä tutkimusraportteja yhdessä niiden johtopäätösten ja kannanottojen kanssa, joihin valtioneuvosto niiden pohjalta päätyisi.

Valiokunta yhtyy suuren valiokunnan lausunnossaan esittämään huomioon, että selonteossa on käsitelty aiheesta riippuen läheisempää ja kaukaisempaa tulevaisuutta aikasäteen vaihdellessa alle viidestä noin kolmeenkymmeneen vuoteen.

2. Euroopan turvallisuus

Kuten valtioneuvoston vuonna 1995 eduskunnalle antamassa selonteossa "Turvallisuus muuttuvassa maailmassa", myös käsiteltävänä olevassa selonteossa yhteistyövaraisten turvallisuusrakenteiden käsite saa keskeistä huomiota Euroopan tulevaisuuden ainesosana. Ulkoasiainvaliokunta totesi edellistä selontekoa koskeneessa mietinnössään 12/1995 vp: "Poliittis-sotilaallinen turvallisuus erotetaankin tarkasteltavana olevassa käsitteistössä yhteistyövaraisesta turvallisuudesta, ... jonka kaikinpuolinen edistäminen katsotaan Suomen turvallisuuspolitiikan keskeiseksi tehtäväksi. Valiokunta yhtyy käsitykseen, että yhteistyövarainen kansainvälinen turvallisuusjärjestelmä on varsinkin Suomen tapaisen maan kannalta paras vaihtoehto".

Yhteistyövaraisten turvallisuusrakenteiden käsite liittyy läheisesti laaja-alaiseen turvallisuuskäsitykseen, josta tämänkertaisessa selonteossa todetaan: "Suomi korostaa laaja-alaisen turvallisuuden merkitystä ja haluaa edistää sen voimistumista. ... Laaja-alaisen turvallisuuden perustavoitteina ovat avoimuuden ja läpinäkyvyyden lisääminen turvallisuuskysymyksissä sekä yhteistyön ulottaminen yhä laajemmin kansallisen turvallisuuden peruskysymyksiin". Leimallisina laaja-alaisen turvallisuuskäsityksen osa-alueina ulkoasiainvaliokunnan em. mietinnössä mainitaan mm. ihmisoikeudet, pakolaiskysymys, ympäristöongelmat, kehitysyhteistyö ja väestöongelmat. Tyypillisinä perinteisemmän turvallisuuskäsityksen osa-alueina mainitaan vastaavasti esimerkiksi aseidenriisunta, rauhanturvaaminen ja alueellisten konfliktien hallinta.

Sitoutuminen ETYJissä kirjattuihin yhteisiin arvoihin ja periaatteisiin on antanut poliittisesti sitovan arvopohjan kaikkien Euroopan valtioiden kylmän sodan jälkeisille pyrkimyksille. Valiokunta toteaa, että tämä ei kuitenkaan ole johtanut kollektiivista turvallisuutta ylläpitävän eurooppalaisen yhteisen instituution syntyyn eikä tällaista kehitystä ole näköpiirissäkään.

Euroopan unionin sisäisen poliittisen ja taloudellisen yhdentymisen syventymisellä ja laajentumisella on Euroopan laaja-alaista turvallisuusjärjestystä vahvistavaa merkitystä. Valiokunnan arvion mukaan EU:n tuleva turvallisuuspoliittinen merkitys riippuu kuitenkin paljolti siitä, missä määrin unionin yhteistä ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa voidaan jatkossa tehostaa.

Yhteistyövarainen turvallisuusjärjestys edellyttää valiokunnan käsityksen mukaan Euroopassa jo olemassa olevien turvallisuuspoliittisten instituutioiden täydentävän ja vahvistavan toistensa toimintaa yhteisen tavoitteenasettelun puitteissa. Tällöin oletetaan ETYJin ja muiden turvallisuuteen eri tavoin vaikuttavien instituutioiden - lähinnä NATOn, WEU:n, EU:n, EN:n ja alueellisten järjestelyjen - välille kehittyvän yhteistyömuotoja erityisesti vakauspolitiikan, konfliktien ennalta ehkäisyn ja kriisinhallinnan edistämiseksi. Valiokunnan käsityksen mukaan NATOn ns. vahvistettu rauhankumppanuusohjelma, jota toteutettaisiin NATOn ja kunkin kumppanimaan välillä sovittavin kahdenvälisin muodoin, sisältää myönteisiä mahdollisuuksia. Mikäli ohjelma toteutuu suunnitelmien mukaisesti, siitä voi muodostua Euroopan turvallisuusjärjestelmän uudenlainen ydinosa.

Valiokunta tähdentää, että yhteistyövaraisuutta edistämään luotujen instituutioiden välille ei tulisi muodostaa haitallista hierarkiaa eivätkä rinnakkaiset instituutiot saisi joutua keskinäiseen kilpailutilanteeseen taustalla vaikuttavien valtioiden turvallisuus- ja muiden etujen vuoksi. Muutoin turvallisuusinstituutioista voisi tosiasiallisesti tulla voimapolitiikan välikappaleita, jolloin ne eivät enää palvelisi Euroopassa olevien turvallisuuspoliittisten ja poliittis-taloudellisten jakolinjojen poistamista.

Selonteossa hahmotellaan ensisijaisesti yhteistyövaraisia valintoja vastauksina Eurooppaa kohtaaviin haasteisiin, mutta ikään kuin myönnytyksenä reaalipolitiikalle todetaan myös: "Perinteellinen sotilaallinen turvallisuuspolitiikka, joka korostaa valta- ja voimasuhteita, ei myöskään ole menettänyt merkitystään". Tämä tapahtuu yhteydessä, jossa todetaan, ettei Euroopan turvallisuuspoliittista tulevaisuutta voida hahmottaa ilman Venäjän ja NATOn suhteiden arviointia.

Valiokunta yhtyy viimeksi mainittuun käsitykseen ja katsoo, että yleiseurooppalaisten yhteistyövaraisten turvallisuusrakenteiden kehittämisessä on nimenomaan tarpeen ottaa huomioon Venäjän uusi asema ja turvallisuuspyrkimykset. Pelkistetysti tämä merkitsee tarvetta selvittää, miten Venäjä voitaisiin kytkeä yhteiseen turvallisuusjärjestykseen sen sijaan, että se tuntisi joutuvansa eristetyksi.

NATO ei järjestönä perustele laajentumistarkoitustaan Venäjän sotilaallisella uhalla, vaan vakauspoliittisilla tavoitteilla, kuten demokraattisen muutoksen edistämisellä. "Uusi NATO" pyrkii Euroopan turvallisuusjärjestelmän uudenlaiseksi osaksi laajentamalla ja kehittämällä rauhankumppanuusohjelmaansa ja pyrkimällä liittämään koko ETYJ-alueen valtioita kriisinhallintayhteistyöhön. Suunnitelmiin kuuluu myös uusi monenkeskinen instituutio (Atlantic Partnership Council, APC), jonka kautta liittokunnan muut toiminnot kuin varsinainen kollektiivinen puolustus avautuisi rauhankumppanuusmaille.

Näistä NATOn pyrkimyksistä huolimatta Venäjä saattaa arvioida NATOn laajenemista lähinnä siltä kannalta, että se täyttäisi Keski-Eurooppaan syntynyttä strategista tyhjiötä ja vahvistaisi NATOa sotilaallisesti. Venäjän näkyvä reaktio on toistaiseksi ollut NATON laajenemisen vastustaminen samalla kun se korostaa ja pyrkii vahvistamaan ETYJin asemaa Euroopan turvallisuusjärjestyksen perustana.

Venäjän asenteeseen tulee vaikuttamaan se, millaisen sisällön saa sen ja NATOn välillä neuvoteltavana oleva perussopimus, joka pyritään tekemään kevään 1997 aikana ennen päätöstä NATOn jäseniksi kutsuttavista maista. Lisäksi Venäjä pyrkii lisäämään sotilaspoliittista liikkumavaraansa ja rajoittamaan laajentuvan NATOn itäisen lohkon varustelua esittämällä tavanomaisia asevoimia koskevan TAE-sopimuksen muuttamista.

Valiokunta pitää selonteon Venäjän tulevaisuutta koskevaa jaksoa ansiokkaana ja yhtyy paljolti siinä esitettyihin käsityksiin. Valiokunta haluaa tässä yhteydessä tähdentää Venäjän poliittisen ja muun yhteiskunnallisen kehityksen syvällisen tuntemuksen suurta merkitystä Suomen kannalta. Valiokunnan mielestä maassamme tulee jatkuvasti panostaa tällaisen asiantuntemuksen kehittämiseen ja ylläpitämiseen, samoin kuin sen jakamiseen EU:n jäsenmaiden ja muiden kansainvälisten yhteistyökumppaneidemme kanssa.

Valiokunta pitää Suomen turvallisuusetujen näkökulmasta erittäin tärkeänä, että NATOn laajentuminen ja NATOn ja Venäjän suhdejärjestely sidotaan ETYJin periaatteisiin, jotka takaavat valtioille turvallisuuspoliittisen valinnanvapauden ja kieltävät etupiirit. NATOn ja Venäjän suhdejärjestelyn ei tule luoda etuoikeutettua suurvalta-akselia, vaan sen tulee tukea ETYJin periaatteiden toteutumista ja kaikkien yhteistyövaraisten instituutioiden vahvistamista. TAE-järjestelyä muutettaessa on noudatettava jakamattoman turvallisuuden periaatetta, joka kieltää turvallisuuden tavoittelun toisten valtioiden etujen kustannuksella.

Valiokunnan mielestä NATOn suunnitellun ensimmäisen, todennäköisesti muutamaan itäisen Keski-Euroopan valtioon rajoittuvan laajentumisen seurauksena mahdollisesti syntyvän tilanteen epävarmuutta lieventäisi Itämeren alueellisen yhteistyön kehittäminen. Kuten ETYJin piirissä on todettu, alueellisen yhteistyön turvallisuuspoliittinen merkitys kasvaa yleensäkin. Valiokunta katsoo, että myös EU:n laajeneminen, jolla on yhteistyövarainen, vakauspolitiikkaa edistävä luonne, saattaa pehmentää NATOn laajentumisen voimapoliittista vaikutusta.

NATOn peruskirjan viidennen artiklan mukainen yhteinen puolustus tulee jatkossakin säilymään puolustusliiton päätarkoituksena, joka koskee vain sen jäsenvaltioita. Kriisinhallintatehtäviin NATO pyrkii kuitenkin ottamaan myös puolustusliiton ulkopuolisia osallistujia, kuten Bosnian IFOR-operaatio ja sen jatko SFOR-operaatio osoittavat. Tällaiselle yhteistyölle luovat pohjaa monikansalliset esikunnat (Combined Joint Task Force, CJTF).

Valiokunnan käsityksen mukaan EU:n jäsenmaiden kansallinen puolustus ja sotilaallinen yhteistyö riippuu jatkossakin ennen kaikkea maiden omasta valmiudesta. Yhteisen ulko- ja turvallisuuspolitiikan puolustusulottuvuus näyttää ainakin toistaiseksi jäävän ennen kaikkea konsultaatiomekanismiksi, joka ei saa jäsenmaita sitovaa merkitystä. Euroopan unionin puolustusulottuvuuden hidas vahvistuminen tekee valiokunnan käsityksen mukaan todennäköiseksi, että EU:n jäsenvaltiot ainakin lähivuosikymmeninä katsovat etujensa mukaiseksi pitää Yhdysvallat NATOn kautta sitoutuneena Euroopan turvallisuuteen. NATOn laajentuminenkaan ei vähentäne pyrkimystä transatlanttisen yhteyden säilyttämiseen.

NATOon ollaan luomassa kuitenkin aiempaa näkyvämpää eurooppalaista elementtiä: ns. Euroopan turvallisuus- ja puolustusidentiteetti (ESDI) pyrkii vastaamaan eurooppalaisiin tavoitteisiin Yhdysvalloille hyväksyttävällä tavalla. ESDIä ei olla rakentamassa kilpailijaksi NATOlle, vaan NATOn puitteissa sen jäsenmaiden yhteistyönä. Tärkeänä lähtökohtana sille on ollut Ranskan osittainen palaaminen NATOn sotilaalliseen yhteistoimintaan.

3. Euroopan unionin ja integraation tulevaisuus

Valtioneuvoston selonteossa selostetaan eurooppalaisen integraatiokehityksen historiallista taustaa. Selonteon mukaan erityisesti 1900-luvun alkupuolella integraatiokehitystä hahmoteltiin federalistisessa hengessä. Sama ajatusmalli vallitsi jälleen toisen maailmansodan jälkeen. Federalistisen mallin kannattajat korostivat turvallisuusnäkökohtien ensisijaisuutta sodan jälkeisessä Euroopassa.

Kuten selonteossa todetaan, federalistinen integraatiovaihe päättyi kansainvälisen tilanteen kärjistyttyä kylmäksi sodaksi ja Yhdysvaltain saavuttaessa merkittävän aseman myös eurooppalaisessa politiikassa. Merkittäväksi tekijäksi nousi taloudellinen yhdentyminen, jonka keskeisenä tavoitteena oli hyvinvoinnin edistäminen Euroopassa. Vuonna 1951 solmittu sopimus Euroopan hiili- ja teräsyhteisön luomiseksi palveli tosin myös turvallisuuspoliittisia tavoitteita.

Yhteismarkkinoiden integraatiomallia jatkettiin Euroopan talousyhteisön perustamisella. Vuonna 1957 solmittu Rooman sopimus tähtäsi selkeämmin taloudelliseen yhdentymiseen ja sisämarkkinoiden luomiseen koko talousalueelle. Eurooppalaisen integraation kehitys on ollut voimakkainta juuri taloudellisella sektorilla. Turvallisuuspolitiikan toimijoina Euroopan yhteisöt ja sittemmin Euroopan unioni ovat osoittautuneet suhteellisen heikoiksi, vaikkakin koko yhdentymiskehityksen alkuunpanijana, kuten yllä on todettu, toimivat myös selkeät turvallisuuspoliittiset vaikuttimet.

Integraation mahdollista jatkokehitystä on selonteossa käsitelty suhteellisen lyhyesti. Silmiinpistävää on selonteossa hahmoteltu hyvin nopea unionin laajentumisaikataulu. Unionin mahdollista kehitystä on pyritty kuvailemaan kolmella vaihtoehtoisella mallilla. Kaikissa vaihtoehdoissa nähdään kehityksen tapahtuvan unionin laajentumiseen ja syventymiseen liittyvän problematiikan kautta.

Moniytimisellä Euroopan unionilla tarkoitetaan vaihtoehtoa, jossa jäsenvaltiot muodostavat erilaisilla kokoonpanoilla ydinryhmiä, jotka valitsemillaan toimialoilla etenevät ytimen ulkopuolelle jäävistä jäsenmaista riippumatta. Valtioneuvoston selonteosta saa sen käsityksen, että hallitus on valmis hyväksymään unionin moniytimisyyden erityisesti EMU:n kolmannen vaiheen yhteydessä. Moniytimisyyden ongelmana on kuitenkin ajautuminen kauas eräästä unionin perusperiaatteesta, jäsenvaltioiden yhdenvertaisuudesta. Hahmotellussa kehitysmallissahan mahdollisuus erilaisten ydinryhmien muodostamiseen perustuisi nimenomaisesti unionin perussopimukseen, eikä erillisiin sopimuksiin kuten muun muassa Schengenin sopimus perustuu.

Hyvin ongelmalliseksi saattaisi muodostua erityisesti useamman ytimen syntyminen turvallisuuspoliittisten kysymysten ympärille. Poikkeavat käsitykset turvallisuuspolitiikan hoitamisesta saattaisivat pahimmassa tapauksessa johtaa jopa vakaviin erimielisyyksiin unionin jäsenvaltioiden kesken.

Selonteossa nostetaan esille myös muita ongelmia, joita moniytiminen Eurooppa toisi tullessaan. Järjestettäväksi jäisi ydinvaltioiden ja ytimen ulkopuolelle jäävien jäsenmaiden sekä mahdollisten eri ytimien väliset suhteet.

Ulkoasiainvaliokunta katsoo, että moniytimiseen unioniin liittyy ongelmia, joiden ratkaiseminen vaatii institutionaalisia ja unionin päätöksentekoon liittyviä uudistuksia. Huolestuttavampana valiokunta pitää kuitenkin sitä, että ytimen tai ytimien muodostaminen on omiaan heikentämään jäsenvaltioiden tasa-arvoisuutta. Valiokunta sinänsä puoltaa unionin toimivallan tehostamista tietyillä unionin keskeisillä alueille. Tämä ei kuitenkaan voi tapahtua unionin keskeisten periaatteiden kustannuksella.

Toisena unionin kehitysmallina selonteossa esitetään malli, jota kutsutaan riisutuksi Euroopan unioniksi. Tämä malli lähtee siitä, että unioni ei tulisi enää laajenemaan tai syventymään. Unionille nyt kuuluvia toimivaltuuksia tultaisiin kaventamaan ja tiettyjä politiikan lohkoja palautettaisiin kokonaisuudessaan jäsenvaltioille. Riisutun unionin mallin toteuttaminen olisi niin juridisesti kuin poliittisestikin vaikeata. Unionin annettua selkeän signaalin laajentumishalukkuudestaan on valiokunnan käsityksen mukaan unionin uskottavuuden kannalta ensiarvoisen tärkeää, että kyseisessä päätöksessä pysytään. Jo tästäkään syystä riisutun unionin malli sellaisena kuin se selonteossa on esitetty, ei voi tulla kyseeseen. Valiokunnan käsityksen mukaan onkin ajateltavissa, että riisuttu malli tulisi kyseeseen vain tietynlaisen, koko unionia kohtaavan kriisin yhteydessä.

Ulkoasiainvaliokunnan käsityksen mukaan Euroopan taloudellinen kehitys ja kilpailukyky edellyttävät toimivien sisämarkkinoiden luomista ja ylläpitämistä. Tämä ei tarkoita sitä, etteikö valiokunnan käsityksen mukaan tiettyjä unionin toimialaan kuuluvia asioita voitaisi palauttaa jäsenvaltioiden hoidettaviksi, mikäli sitä pidetään tarkoituksenmukaisena. Kysymys saattaa hyvinkin nousta ajankohtaiseksi unionin edelleen laajentuessa. Aluepolitiikan ja maatalouspolitiikan hoitaminen unionitasolla nykyisessä laajuudessaan saattaa osoittautua äärimmäisen vaikeaksi.

Selonteossa katsotaan riisutun mallin automaattisesti johtavan tietynlaisen voileipäpöytämallin omaksumiseen. Mallin mukaisesti kukin jäsenvaltio voisi valita mieleisensä politiikan lohkot, joita hoidettaisiin unionitasolla. Valiokunnan käsityksen mukaan mallin omaksuminen johtaisi väistämättä nykymuotoisen unionin keskeisimpien periaatteiden romuttamiseen.

Kolmantena mahdollisena kehitysmallina selonteossa esitetään koteloitu Euroopan unioni. Mallin mukaan tarkennuksia tapahtuu ainoastaan niissä institutionaalisissa suhteissa, jotka lisäävät nykymuotoisen unionin toimivuutta. Koteloitu unioni ei selonteon mukaan kykenisi vastaamaan unionin suuriin haasteisiin, kuten demokratian lisäämiseen tai unionin laajentumiseen. Myös talous- ja rahaliiton toteutuminen olisi epätodennäköistä, ainakin kaavaillussa muodossaan. Selonteon mukaan malli johtaisi suurten jäsenmaiden painoarvon lisääntymiseen pienten kustannuksella.

Selonteossa ei selkeästi oteta kantaa siihen, mihin suuntaan valtioneuvosto pitää todennäköisenä kehityksen unionin tulevaisuuden osalta kulkevan. Kaikissa esitetyissä malleissa nähdään omat riskinsä. Ulkoasiainvaliokunnan mielestä epätodennäköisimmältä vaikuttaa integraatiokehityksen taantuminen tai nykymuotoisen unionin murentuminen.

Tulevaa kehitystä muokkaa selkeästi ratkaisu Euroopan talous- ja rahaliiton tulevaisuudesta sekä Suomen jäsenyydestä kyseisessä liitossa sen toteutuessa. Tehtäessä päätöstä jäsenyydestä rahaliitossa otetaan jälleen kantaa halukkuudesta osallistua tiiveimmällä mahdollisella tavalla eurooppalaiseen yhteistyöhön. Ulkoasiainvaliokunta on HVK-mietinnössään (UaVM 7/1996 vp) talous- ja rahaliiton aikataulun osalta todennut, että EMU ei saa olla sellainen poliittinen itseisarvo, jonka takia lähentymisperusteiden ja aikataulun yhteensovittamisvaikeudet ratkaistaan oikeudellisesti arvostelua herättävällä tavalla tai rahaliiton taloudelliset ja yhteiskunnalliset vaikutukset sivuuttaen.

Ulkoasiainvaliokunta pitää unionin laajentumista niin taloudellisesti kuin turvallisuuspoliittisesti perusteltuna. Niin jäsenyyttä hakeneiden kuin nykyistenkin jäsenvaltioiden kannalta on kuitenkin välttämätöntä, että laajentuminen tapahtuu sellaisella aikataululla, että maat ehtivät sopeutua laajentumisen aiheuttamiin merkittäviin yhteiskunnallisiin muutoksiin. Jäsenyyttä hakeneiden maiden tulee valiokunnan mielestä täyttää ne objektiiviset kriteerit, jotka ovat olleet liittymisen edellytyksenä unionin aikaisemmissakin laajentumisissa. Valiokunta pitää valitettavana sellaisten signaalien antamista, jotka saattavat johtaa vääriin, mahdollisesti ylioptimistisiin arvioihin liittymisaikataulusta.

Laajentumisen edellytyksenä on toimiva päätöksentekorakenne laajenevassa unionissa. Valiokunnan mielestä ei mikään selonteossa esitetty vaihtoehtoinen unionin kehitysmalli sellaisenaan tarjoa vastausta muun muassa laajenemisen aiheuttamiin ongelmiin. Todennäköistä kuitenkin on, että kehitys tulee tapahtumaan pitkälti suurimpien jäsenvaltioiden, lähinnä Saksan ja Ranskan viitoittamalla tiellä. Tiiviimmän ydinryhmän muodostaminen vaikuttanee vaihtoehdolta, joka toteutunee viimeistään siinä vaiheessa, kun unioni entisestään laajenee. Sellainen Euroopan unioni, johon Saksa ja Ranska eivät olisi sitoutuneet, vaikuttaa epätodennäköiseltä.

Edellä esitetyn perusteella ulkoasiainvaliokunta esittää kunnioittavasti,

että tulevaisuusvaliokunta ottaisi huomioon tässä lausunnossa esitetyt näkökohdat.

Helsingissä 6 päivänä helmikuuta 1997

-----

Asian ratkaisevaan käsittelyyn valiokunnassa ovat ottaneet osaa puheenjohtaja Markus Aaltonen /sd, varapuheenjohtaja Eva Biaudet /r, jäsenet Satu Hassi /vihr (osittain), Esko Helle /vas, Sinikka Hurskainen /sd, Tytti Isohookana-Asunmaa /kesk, Kauko Juhantalo /kesk, Antero Kekkonen /sd, Juha Korkeaoja /kesk, Martti Tiuri /kok ja Ben Zyskowicz /kok sekä varajäsenet Kaarina Dromberg /kok (osittain), Jorma Kukkonen /sd, Annika Lapintie /vas ja Mats Nyby /sd.

-----

VEPS-tunnus SuVL 4/1996

Liittyy asiaan: Valtioneuvoston selonteko 3/1996 vp

Valtiopäivät 1996

Suuren valiokunnan lausunto 4

Tulevaisuusvaliokunnalle

Eduskunta on lähettäessään 2 päivänä lokakuuta 1996 valtioneuvoston selonteon 3/1996 vp (Suomi ja Euroopan tulevaisuus) tulevaisuusvaliokuntaan valmistelevasti käsiteltäväksi samalla määrännyt, että suuren valiokunnan on annettava asiasta lausuntonsa tulevaisuusvaliokunnalle. Suuri valiokunta on päättänyt antaa selonteosta seuraavan lausunnon:

1. Lausunnon valmistelu

Lausunto on valmisteltu valiokunnan 15 ja 22 päivänä syyskuuta 1995 asettamassa HVK-jaostossa, johon ovat kuuluneet puheenjohtaja Tuomioja /sd, varapuheenjohtaja Sasi /kok, ed. Brax /vihr, Jääskeläinen /skl, O. Ojala /vas ja hänen seuraajanaan Lapintie /vas, M. Pietikäinen /r ja Vanhanen /kesk. Lisäksi valiokunnan varajäsenet ed. Tarkka /nuors ja Vistbacka /ps ovat osallistuneet lausunnon valmisteluun.

2. Valtioneuvoston selonteko

Selonteossa käsitellään Suomen kansainvälisen toimintaympäristön muutoksia ja erityisesti Euroopan kehityksen Suomelle asettamia haasteita. Erityisesti selonteossa käsitellään kysymyksiä, jotka tulevat olemaan tärkeitä Suomen heinäkuussa 1999 alkavalla EU-puheenjohtajuuskaudella.

Selonteko jakautuu kahteen lukuun. Luvussa I (Suomen valinnat ja Euroopan tulevaisuus) hallitus esittää linjauksensa ja kantansa käsiteltävissä kysymyksissä. Luvussa II (Muutosten maailma ja Eurooppa) esitellään arvioita globaaleista, Euroopan ja Venäjän kehityslinjoista sekä Euroopan unionin kehitysvaihtoehdoista.

3. Yleisarvio

Valtioneuvoston selonteossa omaksuttujen arviointien tarkastelua vaikeuttaa se, että käsiteltävänä oleva tulevaisuus näyttää sijoittuvan ajallisesti eri kohtiin selonteon eri osissa. Globaaleja kehityslinjoja sekä Venäjän kehitystä tarkastellaan noin kolmen vuosikymmenen aikavälillä tarkastelukauden päätteenä olevan tulevaisuuden sijoittuessa vuoden 2020 tienoille. Tämä ratkaisu on antanut mahdollisuuden yhteiskunta- ja taloustieteelliseen tietämykseen perustuvien kehitysarvioiden esittämiseen.

Euroopan unionin kehitysvaihtoehtojen osalta tarkastelukausi ulottuu sen sijaan vain puolen vuosikymmenen päähän. Euroopan unionin tulevaisuuden arvioinnissa tarkastelun pohjana ei sen takia näytä olevan yhteiskunnallisten ja poliittisten kehityslinjojen erittely vaan poliittisen keskustelun tasolle sijoittuvien ajatusrakennelmien käsittely myös yhteiskuntatodellisuuden tasolla toteutuvina tai toteutettavissa olevina kehitysvaihtoehtoina. Tulevaisuusperspektiivin lyhyys Euroopan unionin kehitysvaihtoehtojen tarkastelussa merkitsee samalla sitä, että tarkastelukausi sijoittuu päällekkäin jo käynnissä olevien poliittisten päätöksentekoprosessien kuten vuoden 1996 hallitusten välisen konferenssin (HVK) kanssa.

Valiokunnan mielestä selonteon Euroopan unionia käsittelevissä osissa onkin vaikeaa erottaa toisistaan sitä, mitä valtioneuvosto yhtäältä pitää mahdollisena tai todennäköisenä kehityksenä, siitä, mitä se toisaalta pitää toivottavana tai Suomen etujen kannalta myönteisenä kehityksenä. Tulevaisuuden sijasta siinä käsitellään tältä osin pitkälti myös sellaisia vireillä olevia poliittisia kysymyksiä, joiden tarkastelu olisi kuulunut muuhun yhteyteen. Erityisesti tämä koskee vireillä olevassa hallitusten välisessä konferenssissa käsiteltäviä kysymyksiä.

Valiokunta keskittyy tämän lausuntonsa 4 luvussa selontekoon sisältyvien tai siitä ilmenevien poliittisten kannanottojen ja linjausten tarkasteluun. Lausunnon 5 luvussa esitetään näkökohtia selonteossa esitettyjen Euroopan unionin kehitysvaihtoehtojen ja niiden taustaoletusten perusteltavuudesta.

4. Suomen valinnat ja Euroopan tulevaisuus

Selonteon I luvussa (Suomen valinnat ja Euroopan tulevaisuus) esitetään valtioneuvoston näkemyksiä lähivuosien EU-politiikan yleistavoitteista ja painopistealueista. Valtioneuvoston kannat ovat valiokunnan käsityksen mukaan yleisellä tasolla sopusoinnussa eduskunnan eri yhteyksissä esittämien linjanvetojen kanssa. Yksityiskohtien osalta valiokunta haluaa kuitenkin esittää seuraavat huomautukset:

Kuten edellä todettiin, selonteon EU-poliittisissa osissa käytettävä tarkastelun aikajänne on huomattavan lyhyt. Tarkasteltavana olevat kysymykset ovat paikoitellen jopa päivänkohtaisia tai ainakin jo käynnissä olevan politiikkasuunnittelun ja valmistelun piiriin kuuluvia. Tämä huomio koskee esimerkiksi Venäjää ja lähialueita koskevaa esitystä selonteossa (s. 14-17). Voidaankin kysyä, missä mielessä selontekoa voidaan tältä osin pitää erityisenä tulevaisuusselontekona. Toisaalta selonteosta puuttuu näiltä osin sellaisten kehityslinjojen ja uhkien analyysi, jotka voivat estää tai vaikeuttaa Suomen politiikalle asetettujen päämäärien saavuttamista.

Tämä huomio koskee erityisesti selonteon I luvun kannanottoja kysymyksiin, jotka ovat tarkasteltavina EU:n hallitusten välisessä konferenssissa. Valtioneuvosto antoi eduskunnalle selonteon Suomen lähtökohdista ja tavoitteista Euroopan unionin vuoden 1996 hallitusten välisessä konferenssissa (VNS 1/1996 vp) 27 päivänä helmikuuta 1996. Eduskunnan vastaus selontekoon annettiin täysistunnon 14 päivänä toukokuuta 1996 hyväksymässä ulkoasiainvaliokunnan mietinnössä (UaVM 7/1996 vp). Eduskunta edellytti valtioneuvoston antavan sille taikka suurelle valiokunnalle tai ulkoasiainvaliokunnalle eräitä lisäselvityksiä. Näitä lisäselvityksiä valtioneuvosto ei vielä ollut antanut toimittaessaan tulevaisuusselontekonsa eduskunnan käsiteltäväksi.

Tulevaisuusselonteon I luvussa otetaan paikoitellen painotuksiltaan tai yksityiskohtaisuudeltaan HVK-selonteosta poikkeavia kantoja. Valiokunta ei halua tässä yhteydessä arvioida näitä kannanottoja. Sen sijaan se haluaa kiinnittää huomiota valtioneuvoston EU-poliittisen päätöksenteon yhteensovittamiseen. Valiokunnan käsityksen mukaan eräät tulevaisuusselonteossa esitetyt linjaukset oli esitetty vaiheessa, jossa valtioneuvosto ei ollut tehnyt päätöksiä näistä asioista HVK-valmistelun puitteissa.

Valiokunta seuraa viikoittain Suomen edustajien toimintaa unionin neuvoston päätöksenteossa. Valiokunta on myös oma-aloitteisesti pyrkinyt luomaan itselleen mahdollisuuden tiiviisti seurata HVK:n kulkua ja eri osapuolten toimintaa konferenssissa. Saamiensa kokemusten perusteella valiokunta ei pidä joka suhteessa oikeaan osuneina tulevaisuusselonteon I luvussa esitettyjä luonnehdintoja Suomen EU:ssa harjoittamasta politiikasta.

Toisin kuin selonteossa esitetään, Suomi ei valiokunnan käsityksen mukaan useassa kysymyksessä kuulu EU:ssa ympäristönsuojelun eturintamaan. Uuteen tekniikkaan kuten geenitekniikkaan liittyvässä konkreettisessa päätöksenteossa Suomi ei liioin ole erityisesti painottanut kuluttajien tietojensaantioikeutta asiaan liittyvien muiden etutahojen näkökohtiin verrattuna.

Suomen harjoittamaa politiikkaa kuvaakin paremmin selonteon sivun 19 toteamus, jonka mukaan "Suomi pitää tärkeänä kuluttajansuojan ja ympäristönsuojelun kehittämistä Euroopan unionissa mahdollisimman korkealle ilman, että niitä käytetään lyhyen aikavälin paikallisten etujen puolustamiseen." Suomi näyttää siten EU:n käytännön päätöksenteossa tarkastelevan omia ja toisten jäsenvaltioiden ympäristö- ja kuluttajansuojapoliittisia tavoitteita politiikan peiteltyihin protektionistisiin taustamotiiveihin viittaavan olettamuksen valossa. Se näyttää myös hyväksyvän pienimmän yhteisen nimittäjän yhteiseksi suojatasoksi silloinkin, kun jollakin jäsenvaltiolla olisi objektiivisiin luonnonympäristöön tai kulutustottumuksiin taikka perinteisiin kansallisiin poliittisiin painotuksiin perustuvia syitä vaatia parempaa suojelutasoa. Valtioneuvoston valiokunnalle 25 päivänä lokakuuta antama HVK-selvitys tavaroiden vapaan liikkuvuuden ja ympäristönsuojelun välisestä suhteesta on toisaalta selventänyt Suomen linjauksia tässä suhteessa ja ankkuroinut Suomen esiintymisen asiassa eduskunnan aikaisemmin hyväksymiin kannanottoihin. Myös avoimuuskysymyksessä Suomi näyttää valinneen selvästi passiivisemman roolin kuin Alankomaat, Tanska ja Ruotsi.

Voidaankin kysyä, onko Suomen käytännön EU-politiikassa riittävän selkeästi pidetty toisistaan erillään yhtäältä kaikissa kansainvälisissä neuvotteluissa tarvittava kompromissivalmius ja toisaalta kansallisten neuvottelutavoitteiden menestyksekkään toteuttamisen edellyttämä määrätietoisuus. Se, että kansallisten tavoitteiden toteuttaminen voi viedä aikaa ja edellyttää kompromissien tekemistä eri neuvottelu- ja päätöksentekovaiheissa, ei saa johtaa siihen, että Suomen EU-politiikan tavoitetasoa madalletaan luopumalla kansallisissa kansanvaltaisissa päätöksentekoprosesseissa asetetuista tavoitteista. Suomen vaikutusmahdollisuuksien turvaamisen kannalta on myös määrätietoisesti estettävä sellaisen käsityksen syntyminen, että Suomi on aina valmis yhtymään keskeisten jäsenvaltioiden tai neuvoston määräenemmistön keskenään neuvottelemaan kompromissiin, sillä tällainen käsitys olisi omiaan johtamaan Suomen syrjäyttämiseen päätösten valmistelussa. Valiokunta kiinnittää lisäksi huomiota siihen, että kaikilla jäsenvaltioilla, myös pienimmillä, on EU:n päätöksenteossa ollut sellaisia kansallisia tavoitteita, joiden tärkeyden takia ne ovat voineet valita vähemmistöön jäämisen kompromissin tekemisen sijasta tai joiden puolustamiseksi ne ovat tarvittaessa olleet valmiita asettumaan muita jäsenvaltioita vastaan.

Edellä esitetyt huomiot EU-politiikan julkilausuttujen tavoitteiden ja käytännön toiminnan suhteesta herättävät kysymyksen valtioneuvoston EU-politiikkaa koskevan valmistelu- ja yhteensovittamisjärjestelmän toimivuudesta ja eduskunnan ja valtioneuvoston yleispoliittisten linjausten huomioon ottamisesta EU:n päätöksenteon kansallisessa valmistelussa. Valiokunta ei ole vakuuttunut siitä, että valtioneuvoston nykyiset EU-asioiden valmistelujärjestelmät turvaisivat eduskunnan ja hallituksen määrittämien poliittisten tavoitteiden mukaisen yhtenäisen, kaikissa elimissä ja kaikilla päätöksentekotasoilla yhteensovitetun politiikan toteutumisen. Tähän liittyen olisikin tarkemmin selvitettävä poliittisen ohjauksen riittävyyttä työryhmä- ja Coreper-tason neuvotteluissa, ministeriöiden välisen virkamiestason koordinaation tehokkuutta erityisesti EU-asiain komitean tasolla, EU-edustuston roolia politiikan yhteensovittamisessa ja muovaamisessa sekä EU-ministerivaliokunnan tosiasiallisia edellytyksiä keskittyä valtioneuvoston tason poliittisten kannanottoa edellyttävien kysymysten käsittelyyn.

Kaiken kaikkiaan näyttää siltä, että Suomen kannanmuodostuksessa virkamiestasolla tehtävät valinnat sekä päätöksenteon väitettyihin tai todellisiin neuvottelutaktisiin rajoitteisiin liittyvät seikat vievät Suomen osalta enemmän tilaa parlamentaariseen demokratiaan ankkuroituvalta kannanmuodostukselta kuin jäsenvaltioissa, joita pidettiin esikuvina päätettäessä eduskunnan unioniasioiden kansalliseen valmisteluun osallistumista koskevista järjestelyistä. On huomattava, että ennen EU-jäsenyyttä myös hallitustason päätöksentekojärjestelmän valmisteluissa pidettiin parhaisiin tuloksiin johtavana mallina keskitetysti koordinoitua, parlamentaarisesti ohjattua järjestelmää. Vastaavasti malleja, joissa erityisministeriöiden toiminta on koordinoimatonta ja joissa yhteensovittaminen jää pitkälti EU-edustustossa suoritettavaksi, pidettiin asetettavien tavoitteiden toteutumisen kannalta tehottomana.

Valiokunta katsoo, että tulevaisuusselonteon I luvussa esitettyjen tavoitteenasettelujen toteutuminen käytännössä edellyttää valtioneuvoston unioniasioiden valmistelu-, päätöksenteko- ja yhteensovittamisjärjestelmän toimivuuden arvioimista sille asetettujen tavoitteiden ja käytännön tuloksellisuuden kannalta. Valiokunta esittää, että tulevaisuusvaliokunta tarkastelisi mietinnössään Suomen vaikutusmahdollisuksia EU:n tulevassa päätöksenteossa myös tästä näkökulmasta.

5. Euroopan unionin ja integraation tulevaisuus

Tulevaisuusselonteon II luvussa käsitellään otsakkeen "Euroopan unionin ja integraation tulevaisuus" alla Euroopan integraation lähtökohtia, Euroopan unionin kehitysvaihtoehtoja, yhteistyönvaraisia turvallisuusrakenteita sekä Euroopan unionin itälaajentumista. Suuri valiokunta keskittyy seuraavassa kahteen ensiksi mainittuun asiakokonaisuuteen.

Ottaen huomioon suuren valiokunnan toimivallan valiokunta ei käsittele turvallisuusrakenteita lausunnossaan. Selonteon itälaajentumista käsittelevä teksti perustuu valiokunnan käsityksen mukaan huolelliseen, joskaan ei kovin yksityiskohtaiseen analyysiin itälaajenemiseen liittyvistä yhteiskunnallisen ja taloudellisen yhdentymisen kannalta merkittävistä taustatekijöistä. Unionin itälaajentumisen osalta selonteko muodostaa valiokunnan käsityksen mukaan hyvän pohjan tulevaisuusvaliokunnan työskentelylle.

Tulevaisuusselonteossa käsitellään jaksossa 3.1. (Euroopan integraation lähtökohdat) Euroopan yhteisöjen pääpiirteittäistä kehitystä toisesta maailmansodasta talousyhteisön perustamiseen. Tarkastelutapa rajoittuu lähinnä eri osapuolten julkilausuttujen ohjelmallisten ja poliittisten tavoitteiden selostamiseen sekä käytännön tapahtumien kulun pääpiirteittäiseen toteamiseen. Reaalisiin poliittisiin ja taloudellisiin prosesseihin ei sen sijaan kiinnitetä niiden ansaitsemaa huomiota.

Tulevaisuusselonteon jakso 3.2. (Euroopan unionin kehitysvaihtoehdot) sisältää lähinnä EU:n sääntöjärjestelmän kehityshistoriaa ja EU:n kehittämistä koskevia ideologisia perusvaihtoehtoja käsittelevän johdannon sekä kolmea EU:n vaihtoehtoista kehitystietä koskevan esityksen. Mitä edellä todettiin yhdentymiseen vaikuttavien reaalisten poliittisten ja taloudellisten prosessien analyysin laiminlyömisestä, koskee myös tähän jaksoon sisältyvää historian kuvausta. Valiokunnan mielestä kuvauksen käyttökelpoisuutta, myös sen jälkeen esitettävien kehitysvaihtoehtojen kannalta, olisi suuresti edistänyt keskeisten jäsenvaltioiden (Ranska, Saksa, Yhdistynyt kuningaskunta) yhdentymisprosessiin liittyvien tavoitteiden poliittinen ja taloudellinen analyysi. Sama koskee yhteisön toimielinten (neuvosto, komissio, parlamentti, tuomioistuin) roolin ja valta-aseman tarkastelua yhdentymiskehityksen eri vaiheissa.

Tällainen tarkastelu olisi valiokunnan käsityksen mukaan osoittanut sen, että EU:n kehitystä ja tulevaisuutta ei voida tarkastella "liittovaltiomallin" ja "hallitustenvälisyyden" kaltaisten yksinkertaistusten valossa. EU:n menneen ja tulevan kehityksen kannalta federatiivisten tavoitteiden ja kansallisvaltioiden suvereniteetin välinen jännite ei ole ainoa merkittävä ristiriitaulottuvuus. Niiden rinnalla olisi käsiteltävä myös suurten ja pienten jäsenvaltioiden välistä suhdetta, markkina- ja sääntelyohjauksen suhdetta eri jäsenvaltioiden yhteiskunta- ja talouspolitiikassa, eri jäsenvaltioiden poliittisen ja alueellisen järjestelmän keskittyneisyyden astetta sekä jäsenvaltioiden EU:n ulkopuolelle suuntautuvia taloudellisia ja poliittisia intressejä.

Selonteossa esitetään arvio, jonka mukaan "Osa jäsenvaltioista katsoo yhtenäisasiakirjasta alkaneen kehityksen johtavan entistä tiukempaan liittoon ja vähittäiseen siirtymiseen valtioiden liitosta liittovaltiota kohti" (s. 59). Tällaiseen "liittovaltiomalliin" katsotaan sisältyvän unionin perustuslakiin pohjautuvan valtiosääntöisen järjestelmän käyttöön ottaminen ja siihen sisältyvän kansalaisten ja unionin välisen suhteen ja siihen liittyvän legitimiteettiongelman ratkaiseminen.

Suuren valiokunnan tiedossa ei ole, että mikään EU:n jäsenvaltioista tai merkittävistä Eurooppa-tason puolueista pitäisi tavoitteenaan liittovaltiota (un état fédéral, a federal state, ein Bundesstaat). Sen sijaan tällä tavalla asetetulla yhdentymiskehityksen päämäärällä on kannatusta 1920- ja 1940-lukujen federalististen liikkeiden perintöä jatkavissa aatteellisissa järjestöissä.

Liittovaltiotavoitteen toteutumiseen sisältyisi luopuminen jäsenvaltioiden unioniin nähden erillisestä valtiollisuudesta kansainvälisen oikeuden ja politiikan tasoilla. Se poistaisi jäsenvaltioilta muun muassa oikeuden jäsenyyteen Yhdistyneissä Kansakunnissa ja muissa kansainvälisissä järjestöissä, mahdollisuuden ylläpitää diplomaattisia sopimuksia kolmansien maiden kanssa tai tehdä itsenäisesti sopimuksia niiden kanssa. Edelleen liittovaltiomalli merkitsisi, että jäsenvaltioiden valtiovalta perustuisi unionin perustuslakiin sisältyvään delegointiin, ei itsenäiseen valtio-oikeudelliseen toimivaltaan. Kansalaisten ja unionin välisen suhteen osalta valiokunta toteaa, että myös historiallisesti vakiintuneissa liittovaltioissa osavaltioiden ja kansalaisten välinen suhde on poliittisen legitimiteetin kannalta huomattavasti läheisempi ja ongelmattomampi kuin liittovaltion ja kansalaisten välinen suhde.

Sen sijaan eri jäsenvaltioissa ja eurooppalaisissa poliittisissa voimissa on esiintynyt pyrkimyksiä kehittää EU:ia federatiivisesti eli federaation (une fédération, a federation, eine Föderation) suuntaan. Nämä ajatukset heijastuvat erityisesti vaatimuksina kehittää unionin päätöksentekojärjestelmää ja toimielinrakennetta liittovaltion kaltaiseen suuntaan luopumatta kuitenkaan jäsenvaltioiden asemasta itsenäisinä ja täysivaltaisina valtioina. Keskeisiä kehittämistavoitteita federatiivisesta näkökulmasta ovat unionin ja jäsenvaltioiden toimivaltasuhteiden nykyistä tarkempi määrittely, siihen liittyen toissijaisuusperiaatteen täsmällisempi määrittely ja soveltaminen sekä EU:n toimielinten ylikansallisen luonteen korostaminen.

Poliittisen ja oikeudellisen keskustelun täsmällisyyden kannalta ongelmana voidaan pitää mahdottomuutta tarkasti määritellä, missä vaiheessa federaation suuntaan kehitetty unioni olisi saavuttanut aseman, jossa siitä olisi tullut erillisen valtiollisuutensa omaava liittovaltio. Tämän ongelman taustalla on se, että valtioiden välisiä rakenteita koskeva käsitteistö perustuu sellaisiin 1800-luvulla kehittyneisiin erotteluihin (liittovaltio/valtioliitto), joilla ei voida tyhjentävästi kuvata Euroopan unionin ja sen jäsenvaltioiden muodostamaa kokonaisuutta.

Toinen keskustelua vaikeuttava seikka on se, että federaation käsitteen merkityssisältö ja siihen liittyvät tunnepohjaiset asenteet ovat erilaisia eri jäsenvaltioissa. Saksassa ja Itävallassa sekä nyttemmin myös Espanjassa, Italiassa ja Belgiassa federalismi mielletään kansallisella tasolla ratkaisuksi, joka vähentää poliittisen järjestelmän keskittymistä antamalla osavaltioille tai muille alue- ja kulttuuriyhteisöille perustuslaillisesti ja poliittisesti suojatun itsenäisen toimintapiirin. Sen sijaan Englannissa ja Ranskassa federalismi ymmärretään usein päinvastaisessa merkityksessä; sen sisällöksi nähdään samanlaisen keskitetyn valtarakenteen luominen unionin tasolle kuin niiden oma kansallinen poliittinen järjestelmä on.

Edellä todetun valossa käsite liittovaltio tai liittovaltiomalli on omiaan johtamaan keskustelua harhaan. Federatiivisen kehityksen tai päämäärän osalta voidaan todeta, että se on osaltaan osa eurooppalaista keskustelua. Tavoitteen käsitteellinen sisältö ja siitä tehtävien johtopäätösten kantavuus ovat kuitenkin sangen epäselviä.

Selonteossa esitetään (s. 61) Euroopan parlamentin aseman vahvistaminen keskeiseksi unionin kansalaislegitimiteetin lisäämistä koskevaksi kysymykseksi. Valiokunta on esittänyt kantansa Euroopan parlamentin asemasta unionin kansanvaltaisen hyväksyttävyyden kannalta HVK-lausunnoissaan (2/1995 vp ja 2/1996 vp). Valiokunnan käsityksen mukaan unionin kansanvaltainen legitimiteetti perustuu jatkossakin kansallisvaltioissa toteutuviin demokraattisiin prosesseihin ja niihin liittyen erityisesti kansallisten parlamenttien mahdollisuuksiin valvoa hallitusten toimintaa unionin neuvostossa.

Valiokunta toteaa Euroopan parlamentin merkityksen kansallisia parlamentteja täydentävänä elimenä unionin kansanvaltaisuuden turvaamisessa. Euroopan parlamentilla ei kuitenkaan ole mahdollisuutta saavuttaa selonteossa tarkoitettua asemaa unionin hyväksyttävyyden kannalta, niin kauan kuin ei ole olemassa itsenäistä joukkokannatukseen ja omaehtoiseen järjestäytymiseen perustuvaa unionin tason puoluejärjestelmää ja kansalaisjärjestötoimintaa eikä aidosti eurooppalaista julkisuutta. Tällaisen Euroopan tason poliittisen kansalaisuuden kehityksen esteenä ovat puolestaan maanosaamme jakavat kulttuuriin, kieleen ja historiaan liittyvät erot. Myös periaatteellisella tasolla voidaan herättää kysymys, onko mahdollista yhdistää kansanvaltaisuus eri päätöksentekotasoihin perustuvaan poliittiseen toimivaltajärjestelmään ilman, että jotain näistä tasoista pidettäisiin ensisijaisena kansalaisten poliittisen samastumisen ja päätöksenteon kansanvaltaisen hyväksymisen kannalta. Valiokunnan mielestä jäsenvaltioiden kansanvaltaisiin poliittisiin järjestelmiin nähden itsenäisen demokraattisen hyväksyttävyyden kehittyminen unionille ei ole todennäköistä ainakaan nähtävissä olevan tulevaisuuden aikana, eikä sen tavoittelua unionin kansalliseen ja kulttuurilliseen monimuotoisuuteen liittyvät realiteetit unohtavalla tavalla myöskään voitaisi pitää viisaana politiikkana.

Selonteossa käsitellään talous- ja rahaliiton (EMU) kolmatta vaihetta yksinomaan siitä näkökulmasta, että sen toteutuminen olisi omiaan syventämään yhdentymiskehitystä unionissa ja lisäämään sen toimintakykyä työllisyyspolitiikassa ja Euroopan kilpailukyvyn parantamisessa. Valiokunta ei kiistä sitä, että talous- ja rahaliiton kolmannen vaiheen toteuttaminen voi muodostua tekijäksi, joka voisi myötävaikuttaa nykyistä syvempää yhdentymisen astetta edustavien poliittisten ja institutionaalisten rakenteiden syntymiseen. Erityisesti tarve jäsenvaltioiden makrotalouspolitiikan nykyistä selvästi tiiviimpään yhteensovittamiseen näyttää väistämättömältä kolmannen vaiheen toteuttamisen seuraukselta. Valiokunnan mielestä selonteossa olisi kuitenkin tullut analysoida sitäkin vaihtoehtoa, että talous- ja rahaliiton kolmannen vaiheen täytäntöönpano voi panna liikkeelle myös sellaisia poliittisia ja yhteiskunnallisia prosesseja, jotka voivat luoda epävakautta unionin sisälle ja lisätä tai kärjistää jäsenvaltioiden välisiä ristiriitoja sekä vaikeuttaa laajentumisprosessin toteuttamista.

Valiokunta viittaa tässä yhteydessä ensinnäkin siihen, että EMU:n kolmannen vaiheen toteutuessa joudutaan määrittämään euron kurssitaso suhteessa kolmansiin valuuttoihin, ennen kaikkea Yhdysvaltojen dollariin ja Japanin jeniin. Vaikka euro lähtökohtaisesti kelluisikin suhteessa näihin valuuttoihin, ei unionin raha- ja valuuttapolitiikassa voida välttää kysymyksenasetteluja, jotka liittyvät euron luonteeseen "vahvana" tai "heikkona" valuuttana. Näissä kysymyksissä keskeisten EMU:n kolmanteen vaiheeseen osallistuvien jäsenvaltioiden ja niiden poliittisten päättäjien perinteiset peruslinjat ovat sangen erisuuntaisia.

Sama koskee yleisemminkin käsityksiä talous- ja rahapoliittisten päätöksentekojärjestelmien keskinäisestä suhteesta ja näillä aloilla harjoitetun politiikan perusteista. Erityisesti jäsenvaltioiden kansallisten parlamenttien näkökulmasta asiaa tarkastellen ei ole lainkaan itsestään selvää, että se talous- ja rahapoliittinen ajattelu, johon jäsenvaltiot ovat sitoutuneet osana EMU-suunnitelman toteuttamista, olisi vaivatta toteutettavissa pysyvänä politiikkana myös kolmannen vaiheen aikana.

Tämä arvio koskee erityisesti niitä jäsenvaltioita, joissa rahapolitiikka on ollut perinteisesti yleiselle talouspolitiikalle alisteista ja joiden talouspolitiikassa aliarvostettu tai epävakaa kansallinen valuutta, budjettialijäämät ja valtiovallan talouselämään kohdistama tiivis ohjaus ovat olleet yli puoluerajojen kannatusta nauttineita tai ainakin laajalti siedettyjä lähtökohtia. Kolmannen vaiheen aikana voi myös siihen osallistuvien jäsenvaltioiden ja ulkopuolelle jääneiden tai jättäytyneiden jäsenvaltioiden välinen suhde osoittautua ongelmalliseksi. Tämä koskee erityisesti kehitysvaihtoehtoja, joissa kolmanteen vaiheeseen osallistuvat jäsenvaltiot kohtaavat taloudellisia vaikeuksia, jolloin niissä jo nykyisin havaittavissa olevat protektionistiset paineet koko unionin laajuisia sisämarkkinoita vastaan voivat saada uutta kantavuutta.

Myös unionin ja sen toimielinten nauttiman luottamuksen kannalta voi kolmannen vaiheen toteutuminen kärjistää ongelmia. Tämä liittyy siihen epäluottamukseen, joita laajat väestöpiirit jäsenvaltioissa jo nykyisinkin tuntevat yhtenäisvaluuttahanketta kohtaan.

Selonteossa esitetään edelleen kolme vaihtoehtoista EU:n kehitystietä. Näistä ensimmäinen on nimetty "moniytimiseksi Euroopan unioniksi". Valiokunnan mielestä selonteossa valittu nimitys johtaa ajatukset suuntaan, jota ei voida pitää todennäköisenä kehityssuuntana.

Moniytiminen unioni liittyy muun muassa HVK:ssa käytävään keskusteluun "joustavasta yhdentymisestä" tai "tehostetusta yhteistyöstä". Näillä tarkoitetaan unionin jäsenvaltioiden ryhmän mahdollisuutta tehostaa yhteistyötään tietyllä alalla, vaikka kaikki jäsenvaltiot eivät olisi valmiita osallistumaan yhteistyöhön. Olennaista tässä keskustelussa on se, että yhteistyö tapahtuisi unionin perussopimusten pohjalta ja sen toimielinjärjestelmän kehyksissä, mikä erottaisi sen esimerkiksi Schengen-sopimuksen kaltaisista järjestelyistä.

Joustavaa yhdentymistä koskevan keskustelun taustalla ovat yhtäältä Saksan kristillis-demokraattien piirissä esitetyt ajatukset ydin-Euroopasta ja toisaalta Ranskassa esitetyt näkemykset Euroopan integraation samakeskeisistä mutta yhdentymisasteeltaan eroavista piireistä. Kummallekin ajattelutavalle on ominaista se, että yhdentymiskehityksen veturina toimisi Saksan ja Ranskan muodostama akseli. Edelleen syvennettyyn yhteistyöhön osallistuisivat lähtökohtaisesti ainakin Benelux-maat.

Ottaen huomioon sen perusajatuksen, että "moniytimisyyden" perustana olisi toiminta EU:n toimielinjärjestelmän kehyksissä, valiokunta ei voi pitää realistisina ajatuksia ydinryhmästä, johon Saksa ja Ranska eivät osallistuisi. EU:n toimielinjärjestelmän kulmakiviä on komission rooli politiikka-aloitteiden suunnittelijana ja esittäjänä sekä politiikan toimeenpanijana ja jäsenvaltioiden toiminnan valvojana. On vaikea ajatella, miten komissio voisi tehdä aloitteen tehostetusta yhteistyöstä ja viedä sen läpi, jos Saksa ja Ranska eivät olisi valmiita osallistumaan tuohon yhteistyöhön.

Tuollaisessa tilanteessa komissio joutuisi itse poliittisesti äärimmäisen vaikeaan tilanteeseen edustaessaan samanaikaisesti sekä mukana olevia että ulkopuolelle jättäytyneitä jäsenvaltioita, joiden väliset ristiriidat kiteytyisivät luultavasti Saksan ja Ranskan välisiksi. Tämän takia onkin realistisempaa olettaa, että kaikissa joustavan yhdentymisen toteutumiskelpoisissa malleissa muita nopeammin etenevään ytimeen kuuluvat sekä Saksa että Ranska. Ne muodostaisivat silloin toisin sanoin sanottuna juuri yhdentymiskehityksen ytimen mainitulla alalla. Eri asia on se, että Saksan ja Ranskan muodostamaan ytimeen liittyvien muiden jäsenvaltioiden joukko voi vaihdella eri aloilla. Tätä ei kuitenkaan valiokunnan mielestä voida kuvata "moniytimisyydeksi" varsinkaan, jos sillä halutaan viitata mahdollisuuteen, että ytimet olisivat jäsenvaltioryhminä keskinäisissä yhteistyö- tai kilpailusuhteissa.

Valiokunnan mielestä selonteossa olisi myös tullut eritellä sitä, millä aloilla ja mihin pyrkien jäsenvaltiot voisivat ryhtyä tehostettuun yhteistyöhön. Tämä olisi kuitenkin edellyttänyt samankaltaista keskeisten jäsenvaltioiden taloudellis-sosiaaliseen ja poliittiseen kehitykseen liittyvää analyysiä kuin selonteossa on ansiokkaasti suoritettu Venäjän osalta.

Valiokunnan käsityksen mukaan ajatus mahdollisuudesta olennaisesti syventää yhdentymistä nykyisestä ei välttämättä ole ongelmaton. Valiokunta viittaa tässä yhteydessä Saksan osalta kahteen seikkaan. Yhä useammalla alalla osavaltioiden toimivalta rajoittaa liittohallituksen Eurooppa-politiikan liikkumavaraa. Saksan yhdistymistä seuranneessa tilanteessa Saksan valmius rahoittaa unionin toimintaa ei liioin ole samalla tavalla varaukseton kuin aikaisemmin. Ranskan osalta voidaan vastaavasti viitata sen parlamentissa ja puolueiden piirissä selvästi nähtävään vastarintaan yhdentymisen syventämistä kohtaan sekä niihin ongelmiin, joita sisäiseen ja ulkoiseen täysivaltaisuuteen vaikuttavien yhdentymishankkeiden toteuttaminen on aiheuttanut maan poliittisessa keskustelussa.

Selonteossa esitetään unionin toisena kehitystienä "riisuttu Euroopan unioni". Valiokunnan mielestä mallia ei voida pitää realistisena kehitystienä, koska sen edellyttämä kehitys ei liene poliittisesti mahdollista unionin päätöksentekojärjestelmässä irtautumatta ensin tuon järjestelmän oikeudellisista perusperiaatteista (komission yksinoikeus lainsäädäntöaloitteiden osalta ja jäsenvaltioiden veto-oikeus perussopimusmuutoksissa). Mallin mukainen kehitysvaihtoehto voisi valiokunnan käsityksen mukaan toteutua ainoastaan sellaisen kriisin yhteydessä, jossa olisi asiallisesti kysymys unionin tosiasiallisesta purkautumisesta. Tuollaisessa tilanteessa malliin sisältyvät suhteellisen suunnitelmallista päätöksentekoa ja suunnittelua edellyttävät ratkaisut eivät toisaalta olisi realistisia.

Selonteossa malli esitetään eräänlaisena antiutopiana. Valiokunta ei yhdy näkemykseen, jossa tietyn tai tiettyjenpolitiikkalohkojen palautuminen kansalliseen toimivaltaan samaistuisi unionin "riisumiseen". Varsinkin laajenemisen näkökulmasta voi unionin päätöksentekojärjestelmän ja budjettipolitiikan rationaalinen hoito edellyttää juuri tuonkaltaisia ratkaisuja. Erityisesti yhteisessä maatalouspolitiikassa voi nykyisten järjestelmien, jotka on alun perin luotu yhteiseltä tuotantotasoltaan omavaraisuuden alittaneille kuutosvaltioille, soveltaminen laajenemisen jälkeen osoittautua ylivoimaisen vaikeaksi. Tuolloin toimivaltasuhteiden muutos jäsenvaltioiden hyväksi voisi pikemminkin vahvistaa kuin heikentää unionia ja sen toimintakykyä.

Selonteossa esitetään, että "riisuttu unioni" -malli korostaisi kansallisten parlamenttien asemaa. Tämä toteamus osoittaa ehkä yleisemminkin selonteon tässä osuudessa olevia menetelmällisiä heikkouksia eli sitä, että päätelmät perustuvat tiettyihin, luonteeltaan lähinnä institutionaalisiin ennakkokäsityksiin. Tosiasiassa kansallisten parlamenttien asema EU:ssa on vahvistunut reaktiona yhdentymisen syvenemiskehitykseen. Tätä ilmentää muun muassa se, että kansallisten parlamenttien EU-valiokuntien järjestelmällisen yhteistyön toteuttaminen ajoittui yhtenäisasiakirjan ja sisämarkkinaohjelman vuosiin. Myös kansallisten parlamenttien perustuslaillinen asema turvattiin jäsenvaltioiden kansallisessa EU-päätöksenteossa usein nimenomaan osana Maastrichtin sopimuksen hyväksymisprosessia. Vastaavin perustein voi olettaa, että riisutussa unionissa kansallisten parlamenttien tarve aktiivisesti seurata unioniasioita pikemminkin vähenisi kuin lisääntyisi.

Kolmas selonteossa esitetty malli, "koteloitu Euroopan unioni", edustaa suuren valiokunnan käsityksen mukaan myös ongelmallisille ennakko-oletuksille perustuvaa analyysiä. Euroopan yhteisöjen kehitys 1950-luvulta 1980-luvun puoliväliin osoittaa, että yhdentyminen on voinut syventyä ja laajentua merkittävästi, vaikka sen institutionaalisten kehysten kehittäminen olisikin ollut vähemmän julkisuuden huomiota herättävää kuin myöhempinä vuosina. Valiokunta ei liioin selonteon tavoin pidä todennäköisenä sitä, että "Unionin kehitys pysähtyy, koska ratkaisua legitiimisyyteen, demokratiaan tai kansalaisten ja unionin välisiin suhteisiin ei kyetä löytämään."(s. 65) Selonteossa nämä kysymykset on määritelty unionin omaa luonnetta koskeviksi suuriksi haasteiksi, joihin se ei koteloituessaan kykene löytämään vastausta.

Valiokunnan käsityksen mukaan unionin suuret haasteet koskevat sen talouden sopeutumista tekniseen kehitykseen ja uuteen kilpailutilanteeseen maailmanmarkkinoilla, työllisyyskysymyksen, sosiaalisen syrjäytymisen ja ympäristöongelmien ratkaisemiseen sekä unionin ja jäsenvaltioiden sisäiseen ja ulkoiseen turvallisuuteen liittyvien uhkien hallintaan. Nämä haasteet kohdataan osittain poliittisen järjestelmän eri tasoilla: unionissa, jäsenvaltioissa, alueilla ja kunnissa. Osittain niiden ratkaisuja on etsittävä kansalaisyhteiskunnasta: talouselämän, työmarkkinoiden, koulutuksen, kulttuurin, tutkimuksen ja vapaan kansalaistoiminnan maailmasta. Unionin kansanvaltaiseen hyväksyttävyyteen liittyvät ongelmat ovat vain yksi, joskin merkittävä osa näistä haasteista. Valiokunnan mielestä selonteossa esitettyjen unionin kehitysvaihtoehtojen suhdetta sen laajenemiseen olisi voitu analysoida syvällisemmin ja vähemmän ennakkoasenteisesti kuin selonteossa on suoritettu. Selonteossa moniytimisen unionin malli nähdään itse asiassa vastaukseksi laajenemisen aikaan saamiin ongelmiin, riisutun Euroopan mallissa laajeneminen "vesittäisi" entisestään unionia ja koteloitunut unioni olisi kykenemätön laajenemiseen, joka korvautuisi vaikeasti ennakoitavalla ylimenokauden järjestelyllä.

Valiokunnan mielestä laajenemista olisi ehkä ollut hedelmällistä tarkastella tässä yhteydessä myös siitä näkökulmasta, että uusien jäsenvaltioiden mahdollisuudet sopeutua unionin jäsenyyteen ja vastaavasti unionin kyky toimia laajenemisen jälkeisessä tilanteessa voivat osittain olla myös kääntäen verrannollisia yhdentymisen syventymisen asteeseen nähden. Mitä laaja-alaisemmin ja syvemmin unioni rajoittaa jäsenvaltioiden omaa päätösvaltaa, sitä vaikeampaa Keski- ja Itä-Euroopan maiden on täyttää jäsenyysvelvoitteitaan. Vastaavasti laajenemisesta unionin toimintakyvylle mahdollisesti aiheutuvat rajoitukset muodostuvat vanhoille jäsenvaltioille yhä suuremmaksi riskiksi. Esimerkiksi ympäristö-, kuluttaja- ja sosiaalipolitiikan aloilla taloudellisilta resursseiltaan ja kilpailukyvyltään heikkojen jäsenvaltioiden intressissä on pyrkiä mahdollisimman alhaiseen, kaikkia jäsenvaltioita sitovaan yhteisön suojatasoon. Näillä aloilla suojelun korkeaa tasoa ajavien kehittyneiden jäsenvaltioiden intressissä on puolestaan joko estää yhteisön tason päätöksenteko pitäytymällä yksimielisyysvaatimukseen tai saada kansallisen politiikan tavoitteiden toteutumisen turvaavia poikkeusjärjestelyjä, siis estää yhdentymisen syventäminen ao. kysymyksessä.

----

Edellä esitetyn perusteella suuri valiokunta esittää kunnioittavasti,

että tulevaisuusvaliokunta ottaisi huomioon tässä lausunnossa esitetyt näkökohdat.

Helsingissä 4 päivänä joulukuuta 1996

-----

Asian ratkaisevaan käsittelyyn valiokunnassa ovat ottaneet osaa puheenjohtaja Erkki Tuomioja /sd, varapuheenjohtaja Kimmo Sasi /kok, jäsenet Maria Kaisa Aula /kesk, Tuija Brax /vihr, Kaarina Dromberg /kok, Mikko Elo /sd, Jouko Jääskeläinen /skl, Tarja Kautto /sd, Kimmo Kiljunen /sd, Annika Lapintie /vas, Johannes Leppänen /kesk, Kalevi Olin /sd, Margareta Pietikäinen /r, Aapo Saari /kesk, Irja Tulonen /kok, Matti Vanhanen /kesk ja Matti Väistö /kesk sekä varajäsenet Risto Kuisma /sd, Pekka Saarnio /vas, Jukka Tarkka /nuors, Marjatta Vehkaoja

/sd ja Raimo Vistbacka /ps (yhteensä 22 jäsentä ja varajäsentä) sekä Ahvenanmaan vaalipiirin edustaja Gunnar Jansson /r.

-----