Edilex-palvelut

Kirjaudu sisään

Siirry mietintöön

Puutteelliset hakuehdot

StVM 7/1997 - VNS 4/1996
Valtioneuvoston selonteko sosiaaliturvasta

VNS 4/1996

Eduskunta on 5 päivänä marraskuuta 1996 lähettänyt sosiaali- ja terveysvaliokuntaan valmistelevasti käsiteltäväksi valtioneuvoston selonteon sosiaaliturvasta.

Asian johdosta ovat valiokunnassa olleet kuultavina kansliapäällikkö Markku Lehto, neuvotteleva virkamies Klaus Halla ja tutkija Anne Raassina sosiaali- ja terveysministeriöstä, hallitussihteeri Raimo Kärkkäinen ympäristöministeriöstä, neuvotteleva virkamies Jorma Tuukkanen valtiovarainministeriöstä, tutkimus- ja kehitysyksikön johtaja Esko Kalimo Kansaneläkelaitoksesta, sosiaali- ja terveystoimen päällikkö Tuula Taskula Suomen Kuntaliitosta, lääketieteen lisensiaatti Kari Kaukinen Teollisuuden- ja Työnantajain Keskusliitosta, asiamies Juhapekka Suutarinen Palvelutyönantajista, sosiaalipoliittinen sihteeri Kaija Kallinen Suomen Ammattiliittojen Keskusjärjestöstä, sosiaali- ja terveyspoliittinen asiamies Riitta Työläjärvi Toimihenkilökeskusjärjestö STTK:sta, lakimies Markku Kojo Akavasta, vammaisasiamies Sirkka-Liisa Luoma Invalidiliitto ry:stä, diakoniajohtaja Aku Keltto Porin seurakuntien palvelukeskuksesta, toiminnanjohtaja Leif Rönnberg Sosiaaliturvan Keskusliitosta, pääsihteeri Jouko Vasama Sosiaali- ja terveysjärjestöjen Yhteistyöyhdistys YTY ry:stä, puheenjohtaja Jukka Vinnurva Yhdessä selviytymisen tuki ry:stä, apulaisoikeusasiamies Riitta-Leena Paunio, selvitysmies Pentti Arajärvi, professori Jukka Pekkarinen, tutkimuspäällikkö Pekka Parkkinen ja emäntä Sinikka Peltola Rymättylästä.

Sosiaaliturvan selonteko on kattava ja kuvaa yhteenvedonomaisesti sosiaaliturvan lähtökohdat, vahvuudet, heikkoudet, haasteet ja kehittämislinjaukset. Selonteko muodostaa selonteon liitemateriaalin, ”Sosiaaliturvan suunta” -julkaisun kanssa kokonaisuuden, jota tulee tarkastella yhdessä selonteon kanssa. Julkaisussa kuvataan yksityiskohtaisemmin mm. sosiaalimenojen rahoitusta, toimeentuloturvaa, sosiaali- ja terveyspalveluja, väestön toimeentuloa ja sosiaalista turvattomuutta. Selonteossa tarkastelutapa on yleisluonteinen, lähtökohtana on sosiaaliturvan laaja toimintaympäristö. Analyyttinen tarkastelu ja vaihtoehtoiset tulevaisuudennäkymät sekä yksilön näkökulma jäävät selonteossa vähemmälle huomiolle.

Valiokunta kiinnittää lausunnossaan huomiota niihin sosiaaliturvan osa-alueisiin, jotka selonteossa jäävät liian yleiselle tasolle tai vähälle huomiolleja jotka valiokunnan mielestä ovat erityisesti sosiaaliturvan tulevaisuuden kannalta ratkaisevan tärkeitä.

1. Sosiaaliturvan lähtökohdat

Jokaisen Suomessa asuvan kansalaisen perusoikeutena on hallitusmuotomme 15 a §:n mukaan oikeus välttämättömään toimeentuloon ja huolenpitoon: ”Jokaisella, joka ei kykene hankkimaan ihmisarvoisen elämän edellyttämää turvaa, on oikeus välttämättömään toimeentuloon ja huolenpitoon. Lailla taataan jokaiselle oikeus perustoimeentulon turvaan työttömyyden, sairauden, työkyvyttömyyden ja vanhuuden aikana sekä lapsen syntymän ja huoltajan menetyksen perusteella. Julkisen vallan on turvattava, sen mukaan kuin lailla tarkemmin säädetään, jokaiselle riittävät sosiaali-ja terveyspalvelut ja edistettävä väestön terveyttä. Julkisen vallan on myös tuettava perheen ja muiden lapsen huolenpidosta vastaavien mahdollisuuksia turvata lapsen hyvinvointi ja yksilöllinen kasvu. Julkisen vallan tehtävänä on edistää jokaisen oikeutta asuntoon ja tukea asumisen omatoimista järjestämistä”.

Perustuslain muutoksella vuonna 1995 hallitusmuotoon otettujen taloudellisten-, sosiaalisten ja sivistyksellisten oikeuksien rinnalla merkittäviä ja sosiaaliturvan kannalta yhtä tärkeitä perusoikeuksia ovat myös yhdenvertaisuus lain edessä, hyvän hallinnon takeet, julkisuus, ruumiillinen koskemattomuus ja muutoksenhakuoikeus. Valiokunta korostaa perusoikeuksien luonnetta ja velvoittavuutta sekä julkisen vallan toimien tarpeellisuutta oikeuksien toteuttamisessa.

Suomalaisen sosiaaliturvajärjestelmän keskeisiä piirteitä ovat kattavat yhteiskunnalliset palvelut, julkisen vallan keskeinen rooli hyvinvoinnin takaajana, sukupuolten tasa-arvoinen kohtelu sekä kohtuullisen etuustason säilyttäminen ihmisten eri elämäntilanteissa. Sosiaaliturvalla korjataan taloudellisen tilanteen muutosten vaikutuksia kansalaisten toimeentuloon elinkaaren aikana erilaisissa elämäntilanteissa. Myös yhteiskuntarauhaan sosiaaliturva vaikuttaa tärkeällä tavalla.

Suomalaista yhteiskuntaa 1990-luvun alussa koetellut lama on testannut hyvinvointivaltion toimivuutta perusteellisesti. Talouskasvun hidastuminen ja sosiaaliturvamenojen samanaikainen lisääntyminen johtivat tarkistuksiin sosiaaliturvajärjestelmässä. Sosiaalimenot nousivat 1990-luvun alussa huomattavan nopeasti lähinnä työttömyyden vuoksi. Ajanjaksona 1990―1994 sosiaalimenot kasvoivat reaalisesti noin 35 miljardia markkaa. Vuonna 1993 sosiaalimenojen osuus BKT:sta kohosi 38,6 prosenttiin (183 mrd mk). Järjestelmät, jotka oli rakennettu pienempien ja lyhyempien suhdannevaihteluiden ylläpitämiseen, joutuivat kestämättömään tilanteeseen koetun laman aikana. Sosiaalimenojen kasvua hillittiin muuttamalla järjestelmää ja leikkaamalla etuuksia. Sosiaalimenojen osuus BKT:sta on laskenut ja sen arvioidaan edelleen laskevan n. 30 prosenttiin vuonna 2000.

KUVA 1: Sosiaalimenojen jakautuminen eri menolajeihin vuonna 1997

Kuluvana vuonna sosiaalimenot ovat 200 mrd mk. Kun samalla edunsaajien määrä on 1990-luvulla lisääntynyt 300 000:lla ja kun eläkkeelle siirtyvän väestön määrä yhä kasvaa, sosiaaliturvamenojen osuus on edelleen merkittävän suuri, ja rahoituksesta aiheutuvat paineet ovat tuntuvia.

KUVA 2: Julkiset menot ja tulot asukasta kohti elinvaiheittain vuonna 1993, 1000 markkaa

2. Sosiaaliturvajärjestelmän nykytilan vahvuudet

Selonteko korostaa sosiaaliturvanennaltaehkäisevää ja turvaverkkoluonnetta lamanjälkeisen työttömyyden koettelemassa Suomessa. Tulonsiirroilla ja palvelujärjestelmällä on selonteon mukaan voitu ehkäistä laajamittaisen köyhyyden tulo suomalaiseen yhteiskuntaan. Selonteon mukaan väestön toimeentulo ei ole ratkaisevasti heikentynyt suurtyöttömyydestä ja sosiaaliturvan leikkauksista huolimatta. Selonteossa todetaan, että kotitalouksien tulotaso aleni lamavuosina verrattain tasaisesti eri väestöryhmissä. Sosiaalipalvelujen uudistuksista merkittävimpänä selonteko pitää kaikkien alle kouluikäisten lasten oikeutta päivähoitoon. Väestön terveydentilan yleistä kehitystä selonteko pitää myönteisenä.Selonteko pitää tärkeänä, että sosiaaliturva on laman aikana säilyttänyt eri väestöryhmien laajan tuen.

Myös uusimmat tutkimustulokset tukevat selonteon käsitystä leikkausten vaikutuksista väestön toimeentuloon. Kotitalouksien tulot laskivat lamavuosina kaikissa tuloluokissa. Merkittävin köyhyyttä aiheuttava tekijä on työttömyys. Erityisesti sairausturvan osalta voidaan havaita leikkausten kohdentumista pienituloisiin viime vuosina. Leikkausten vaikutuksia olisi valiokunnan mielestä selonteossa pitänyt tarkemmin analysoida.

2.1 Laman vaikutukset

Suomen taloutta 1990-luvun alussa koetellut lama oli 1930-luvun lamaa syvempi. Hyvinvointivaltion on arvioitu selviytyneen jopa hyvin, kun ongelmien syvyys otetaan huomioon.

Sosiaaliturvaetuuksiin puuttuminen on tuntunut kansalaisten arjessa. Työttömien elämäntilanne on leikkausten johdosta vaikeutunut. Sosiaali- ja terveysalan kehittämiskeskuksen (STAKES) tutkimuksen mukaan työttömien toimeentuloon ovat vaikuttaneet verotuksen ja asumistuen sekä työttömyysturvan muutokset. Vielä vaikeampi taloudellinen tilanne saattaa ollaniillä, jotkaovat pienen sairausvakuutuksen peruspäivärahan varassa.Perhepolitiikassa merkittävin muutos lapsilisän ja kotihoidon tuen leikkausten ohella on ollut verotuksen perhepoliittisten vähennysten siirtäminen lapsilisiin. Asumistukeen tehdyt leikkaukset ovat aiheuttaneet voimakkaita tulojen muutoksia vuodesta toiseen.

2.2 Kuntien ja alueiden rooli

Selonteko käsittelee varsin vähän kuntien osuutta kansalaisten sosiaaliturvan toteuttajana, vaikka sosiaali- ja terveydenhuollon palvelujen järjestämisvastuu on kunnilla. Kansalaisilla on tasa-arvoinen oikeus palveluihin, mutta kuntien mahdollisuudet huolehtia hyvinvointipalveluista ovat valtionosuuksien leikkausten johdosta vaikeutuneet. Kansalaisten yhdenvertaisuus ei aina toteudu, alueittain on merkittäviä eroja etuuksien ja palvelujen saannissa. Erityisesti tarveharkintaisten etuuksien osalta tulisi lainsäädäntöä selkiyttää. Palvelujen erilaistuminen, priorisointi ja käyttäjämaksut vaikuttavat kansalaisten mahdollisuuksiin saada tarpeitaan vastaavia palveluja. Asiakasmaksulaki ja -asetus mahdollistavat hyvinkin erilaisen maksupolitiikan eri kunnissa, mikä voi johtaa kansalaisten yhdenvertaisuuden vaarantumiseen. Pienissä kunnissa toteutetut palvelujen supistukset ovat tuntuneet myös viljelijäväestön elämässä erityisesti lomituspalvelujen niukkuudesta aiheutuneina käytännön ongelmina.

Aluepolitiikalla on merkittävä osuus sosiaalipoliittisten tavoitteiden toteutumisessa. Mikäli alueellisen kehityksen edellytyksiä ei voida turvata, se johtaa olosuhteiden huononemiseen muuttotappioalueilla ja ongelmien kertautumiseen kasvukeskuksissa, joille muuttoliike suuntautuu.

3. Sosiaaliturvajärjestelmän nykytilan heikkoudet

3.1 Työttömyys

Työttömyyden taso on selonteon mukaan sosiaaliturvan lähivuosien avainkysymys. Erityisenä uhkana selonteko mainitsee pitkäaikaistyöttömyyden, jonka ennustetaan jäävän pysyväksi ilmiöksi suomalaiseen yhteiskuntaan. Erityisen vaikea on tilanne ikääntyneiden eli 50 vuotta täyttäneiden työttömien osalta.

Työttömyys on aikamme vaikein sosiaalinen ongelma. Työttömyysturvamenojen nopea kasvu ja väestön ikärakenteen vanhentuminen ovat lisänneet 1990-luvun alusta lähtien toimeentuloturvamenoja merkittävästi. Toimeentulotuen saajien määrä on lamavuosina lähes kaksinkertaistunut, eniten ikäryhmissä 40―49 ja 20―24-vuotiaat. Toimeentulotuesta on selvästi muodostunut riittämätöntä työttömyysturvaa, erityisesti työmarkkinatukea täydentävä järjestelmä. Tuen tarpeen räjähdysmäinen kasvu kertoo työttömyyden perusturvan alhaisesta tasosta.

KUVA 3 : Toimeentulotukea saaneet kotitaloudet kotitaloustyypin mukaan 1985-1995

Sosiaali- ja terveysvaliokunta edellyttää hallituksen ryhtyvän toimenpiteisiin työttömyysturvan peruspäivärahan tason korottamiseksi ja verotuksenmuuttamiseksi siten, etteivät peruspäivärahalla elävät työttömät joutuisi turvautumaantoimeentulotukeenkuinpoikkeustapauksessa.

Selonteon mukaan sosiaaliturvan kannustavuutta on lisätty siten, että se tukee paremmin työntekoa ja työllistymistä, koulutusta sekä työ-ja toimintakyvyn ylläpitoa ja kuntoutusta. Työllistämistoimenpiteiden tärkein tavoite on työpaikan löytyminen. Sitä odotteleva työtön on velvollinen hakeutumaan soveltuvaan koulutukseen. Valiokunnan mielestä työttömien koulutusjärjestelmä on eräiltä osin kankea ja byrokraattinen. Kehittämällä koulutusta joustavammaksi, työnhakijan ja työvoiman kysynnän tarpeita paremmin vastaavaksi, voidaan edesauttaa selviytymistä muuttuvan toimintaympäristön uusista vaatimuksista ja luoda parempia edellytyksiä kestävälle työllisyyskehitykselle.

Toimintakyvyn säilyttämisessä kansalaisten jaksamisen tukena ovat julkisen vallan toimien lisäksi kansalaisjärjestöjen toimet tarpeellisia. Järjestöjen toimintaa tulee selonteonkin mukaan tehostaa. Ongelmana kolmannen sektorin työssä on järjestöjen mukaan työn selkiytymätön asema, toimintojen hajanaisuus ja koordinaation puute sekä niukat taloudelliset voimavarat. Valiokunta kannattaa kolmannen sektorin toiminnan tehostamista. Sosiaali- ja terveysalan järjestöjen toimintaa tuetaan Raha-automaattiyhdistyksen varoilla. Vuonna 1996 avustuksia jaettiin lähes 1,5 miljardia markkaa. Järjestöt työllistävät välillisesti kymmeniätuhansia ihmisiä.

3.2 Työelämä

Työmarkkinoilla työntekijöiden elämään liittyy lisääntynyt epävarmuus. Selonteossa ei oteta huomioon työelämän muutoksen aiheuttamaa ongelmaa sosiaaliturvajärjestelmän piiriin pääsemisessä. Lyhyellä aikavälillä tämä puute on pahin työttömyysturvassa ja pitkällä aikavälillä lyhytaikaisten työsuhteiden ja työttömyyden vuorottelu aiheuttavat huomattaviakin menetyksiä eläketurvassa.

Työkyvyttömyyseläkejärjestelmän osalta valiokunta kiinnittää huomiota järjestelmässä viime vuosina toteutetuista suurista muutoksista eläkkeenhakijoille aiheutuneisiin seurauksiin. Epäkohtana ratkaisukäytännössä valiokunta pitää sitä, että ratkaisujen perustelut ovat usein puutteellisia eikä hakija näinollen voi tietää, mihin ratkaisu perustuu. Kallis ja monimutkainen valitusprosessi estää kansalaisten yhdenvertaisuuden toteutumista ja voi myös vaikuttaa siten, ettei valitustietä voida tai osata käyttää. Työkyvyttömyysjärjestelmän epäkohdat tulisi poistaa ja lainsäädäntöä selkiyttää kansalaisten etua paremmin vastaavaksi.

3.3 Syrjäytyminen, päihteiden väärinkäyttö, mielenterveysongelmat

Kansalaisten toimeentulovaikeudet ja työttömyyden kasvu ovat merkittävästi lisänneet syrjäytyneiden määrää maassamme. Elämänhallinnan katoaminen johtaa erityisesti perheissä monenlaisiin sosiaalisiin ongelmiin. Perheiden vaikeudet näkyvät lasten ja nuorten pahoinvointina. Ehkäisevän sosiaalitoimen työhön tarvitaan lisää resursseja. Selonteko toteaa, että huumausaineongelma on onnistuttu pitämään hallinnassa, mutta ongelma on vaikeutunut. Kansanterveyden tilasta ja kehityksestä antamassaan mietinnössä vuonna 1996 valiokunta on kiinnittänyt huumeongelmaisten hoitotilanteeseen huomiota. Hoitoresurssit ovat edelleen niukat. Huumeiden väärinkäytön ehkäisemisessä on erityisen tärkeää kouluissa ja nuorisotyössä toteutettava valistustyö. Samanaikaisesti tarvitaan nuorten syrjäytymistä ehkäiseviä toimia sekä riittäviä resursseja ko. työlle.

Valiokunta kiinnittää erityistä huomiota myös mielenterveysongelmaisten lasten ja nuorten vaikeaan hoitotilanteeseen. Lasten ja nuorten psykiatrisen hoidon kysyntä on huomattavasti lisääntynyt eikä voimakkaasti oireilevien lasten ja psykoottisten nuorten hoitoon ole riittävästi resursseja. Myös mielenterveyshuollon avohoito ja tukipalvelut ovat edelleen riittämättömiä. Hoitoonpääsyn pitkät odotusajat pahentavat potilaan tilannetta ja pitkittävät hoitoa. Myönteisenä kehityksenä mielenterveyspotilaiden hoidossa valiokunta pitää hoitomaksujen alentamista.

Alkoholin kokonaiskulutus on Suomessa teollistuneiden maiden keskitasoa. Juomatavat ja kulutusjakautuma ovat muuttuneet, mutta edelleen eniten juova 10 prosenttia väestöstä kuluttaa noin puolet kaikesta alkoholista. Selonteon liiteaineiston mukaan nuoret alle 30-vuotiaat miehet juovat selvästi aiempaa enemmän. Alkoholin ja lääkkeiden sekakäyttö on yleistynyt myös nuorten ja varhaisnuorten keskuudessa.

Alkoholiongelma ei ole vain terveydellinen ongelma eivätkä ongelmakäyttäjät vahingoita vain omaa terveyttään. Asiakkaan itsemääräämisoikeutta painottavassa sosiaali- ja terveydenhuollon käytännössa vastuu ongelmasta ja siihen puuttumisesta on alkoholiongelmaisella itsellään. Ongelmaisen on haluttava hoitoa, sillä hoitoon halutonta asiakasta ei pakoteta hoitoon. Ongelman sosiaaliset vaikutukset ongelmaisen lähiympäristössä ja yhteiskunnassa ovat moninkertaiset.

Valiokunnan mielestä valistuksen tehostaminen on edelleen tärkein keino poistaa alkoholin ja päihteiden aiheuttamia haittoja ja kärsimyksiä. Tässä työssä tarvitaan kotien, koulujen ja terveyskasvatusviranomaisten yhteistyön tiivistämistä. Erityisesti lasten ja nuorten lisääntyneeseen juopotteluun tulisi voida nykyistä tehokkaammin puuttua. Alkoholin ja päihteiden sekakäytön estämistä on tehostettava. Myös alkoholiongelmaisten nykyisten hoitomenetelmien toimivuus tulisi valiokunnan mielestä selvittää.

3.4 Pitkäaikaissairaiden ja vammaisten asema

Maksupolitiikan muutokset sairausturvassa ovat vaikeuttaneet runsaasti sosiaali- ja terveydenhuollon palveluja tarvitsevien erityisryhmien asemaa. Terveydenhuollon asiakasmaksujen ja sairauskustannusten lisääntymisestä johtuen eläkkeensaajan hoitotuki on usein riittämätön suorien, vamman tai sairauden aiheuttamien kustannusten korvaamiseen. Toimeentulon tarkastelussa tulisi nykyistä paremmin huomioida tulosidonnaisten käyttäjämaksujen osuus palveluista ja maksujen vaikutus toimeentuloon. Nykykäytäntö johtaa usein vaikeaan taloudelliseen tilanteeseen ja lisää toimeentulotukiasiakkaiden määrää.

3.5 Slummiutuminen

Sosiaali-, terveys- ja aluepolitiikan kehittämisessä on syrjäytymistä ehkäistävä tehokkaammin. On pidettävä huolta siitä, etteivät tietyt alueet leimaudu työttömyyden ja ylisukupolvisen sosiaaliturvalla elämisen alueiksi. Jo nyt on asutuskeskuksissa havaittavissa slummiutumiskehityksestä hälyttäviä merkkejä. Näitä ovat muun muassa kouluolojen heikkeneminen ja asuntojen hintojen merkittävä aleneminen tai halpuus. Sosiaali- ja terveydenhuollon viranomaisten yhteistyötä asumisesta vastaavien viranomaisten kanssa on tehostettava kehityksen suuntaan vaikuttamiseksi. Vastuu ei ole yksinomaan viranomaisten. Valiokunnan mielestä perheiden ja lähiyhteisön roolia sekä lähimmäisvastuuta on korostettava. Vuorovaikutussuhteita kansalaisten välillä on edistettävä.Uhkaavaa kehitystä ei voida kuitenkaan estää vain sosiaali-ja terveyspolitiikan keinoin, vaan yhteiskunnan on puututtava myös markkinavoimien hallitsemattomaan kehitykseen.

3.6 Pakolaisten asema Suomessa

Selonteossa ei käsitellä pakolaiskysymyksiä. Tärkeintä pakolaispolitiikassa on valiokunnan mielestä se, että pakolaisia autetaan omilla kotiseuduillaan ja ennaltaehkäistään pakolaisongelmien syntyä. Kehitysyhteistyön taloudellisen ja teknisen avun on johdettava siihen, että kehitysavun vastaanottajat pystyvät itse huolehtimaan perusterveydenhuollosta, puhtaan veden tuottamisesta ja koulutuksesta. Pakolaisten paluumuutto omille lähtöalueilleen auttamaan omaa väestöä on tärkeä tavoite.

Paluumuutto ei kaikissa tapauksissa onnistu. Kiintiöpakolaisten ja turvapaikanhakijoiden osalta on pakolaiskysymysten hoitoa Suomessa kehitettävä. Suomalaisen sosiaaliturvan piiriin on vuosina 1990―1995 tullut runsaat 10 000 pakolaista. Pakolaisten integroiminen suomalaiseen yhteiskuntaan vaatii viranomaisten ja pakolaisten välisen toimivan yhteyden luomista ja ylläpitämistä.Uuden elämän aloittaminen pakolaiskokemusten jälkeen on vaativaa vieraassa kulttuuri- ja kieliympäristössä. Valiokunta pitää tärkeänä, että myös sosiaaliturvan kehittämisessä pakolaisten tilanne otetaan riittävässä määrin huomioon. Erityisiä ja välittömiä toimia tarvitaan nuorten pakolaisten tilanteen helpottamiseksi. Ilman tukea jäävien nuorten kehitys vaarantuu ja seurauksena voi olla syrjäytyminen monine lieveilmiöineen. Ennaltaehkäisevää työtä pakolaisnuorten keskuudessa on lisättävä. Tässä työssä tarvitaan myös kuntien välisen yhteistyön tiivistämistä.

4. Lähivuosien haasteita

Selonteon mukaan sosiaaliturvan näkökulmasta tämän hetken keskeisin kysymys työttömyyden ohella on talouskasvun taso ja kesto. Sosiaalimenojen BKT-osuuden aleneminen nykyiseltä tasolta edellyttää riittäävää talouskasvua lähivuosina.

Sosiaaliturvan tuleva rahoitus on hyvinvointivaltion tärkein kysymys. Sosiaaliturvan rahoitusta ei voi erottaa talouspolitiikasta. Hyvin hoidettu talous antaa mahdollisuudet myös hyvän sosiaalipolitiikan harjoittamiselle. Pitkälti taloudellisen toiminnan tuloksista syntyy sosiaalipolitiikan liikkumavara. Sosiaaliturvan rahoitus on selonteon mukaan nyt selvästi kestävämmällä pohjalla kuin ennen kuluvan vuosikymmenen alkupuolella toteutettuja leikkauksia ja sosiaaliturvajärjestelmän uudistuksia. Selonteossa ei valiokunnan mielestä riittävästi analysoida rahoituksen kestävyyttä tai tuoda esiin erilaisia vaihtoehtoja.

Poikkeuksellisen suuriksi kasvaneiden sosiaalimenojen rahoittamisen ongelmina tulevat lähivuosina olemaan suureksi kasvanut julkisen talouden velka ja kansainvälisesti korkea veroaste. Sosiaaliturvan tulevaisuuteen ja sen tuleviin menoihin vaikuttaa ratkaisevasti elatussuhde eli se, kuinka monta henkilöä on työelämän ulkopuolella yhtä työllistä kohti.

Tämä suhdeluku oli noin yksi vuonna 1990. Laman myötä suhdeluku kohosi muutamassa vuodessa 1,5:een. Eniten elatussuhdetta heikentää tällä hetkellä työttömyys. Työttömyyden pienentyminen kohentaa elatussuhdetta ja keventää myös sosiaaliturvan rahoituspaineita, koska työttömyysturvamenot pienentyvät ja sosiaaliturvan rahoituspohja vahvistuu verotulojen kasvulla.

Sosiaaliturvan rahoitukseen liittyy myös jäsenyys Euroopan talous- ja rahaliitossa EMU:ssa. Selonteko arvioi varsin varovaisesti, että EMU saattaa merkitä lisäpaineita sosiaaliturvan rahoitukselle. Selonteossa ei eritellä, mistä tekijöistä näitä paineita saattaa aiheutua. EMU:n sosiaalisten vaikutusten arviointi tulee liittää taloudellisten vaikutusten arviointiin. Tähänastisissa suomalaisissa selvityksissä sosiaalisia vaikutuksia on selvitetty ensisijaisesti työmarkkinoiden kannalta. Sosiaaliturvan muita alueita ei juuri tässä yhteydessä ole tutkittu. EMU:n välillisiä vaikutuksia sosiaalipolitiikkaan arvioitaessa valiokunta kiinnittää huomiota sosiaaliturvamaksuihin kilpailutekijänä. EU-maissa sosiaaliturvajärjestelmät ovat rakenteeltaan hyvin erilaisia ja myös sosiaaliturvan rahoitusperusteet vaihtelevat huomattavasti.

KUVA 4: Elatussuhde vuosina 1950-1996 sekä ennuste vuoteen 2050

KUVA 5: Sosiaaliturvamenojen rahoitus eräissä Euroopan maissa v. 1994 (%)

Valtio ja kunnat Työnantajat Vakuutetut Muut

Tanska 75,6 9,2 10,1 5,1

Hollanti 16,3 20,1 47,8 15,8

Saksa 26,7 38,4 32,0 3,0

Ranska 21,5 49,1 27,4 2,0

Iso-Britannia* 43,9 26,1 15,6 14,4

Saksa (L) 25,5 39,9 31,4 3,2

Belgia 20,6 43,1 26,5 9,8

Italia 35,0 46,5 16,3 2,2

Luxemburg 42,6 29,5 21,9 6,1

Espanja 29,6 50,3 18,0 2,1

Irlanti 61,0 23,0 15,2 0,8

Portugali 37,4 34,4 21,3 6,9

Kreikka* 17,7 46,8 27,4 7,9

EU (12) * 30,2 39,1 25,0 5,7

EU (12)V* 30,1 39,6 24,6 5,9

Ruotsi* 55,2 43,9 0,9 ―

Suomi 48,5 35,7 15,8 ―

Itävalta .. .. .. ..

Norja 64,2 22,1 13,8 ―

Islanti 61,7 30,6 7,7 ―

* 1993

Saksa tarkoittaa nykyistä Saksaa

Saksa (L) tarkoittaa vanhaa Länsi―Saksaa

EU (12)V tarkoittaa vanhoja EU―maita, Saksan osalta vain Länsi―Saksa

EU (12) tarkoittaa vanhoja EU―maita, mutta mukana on koko yhdistynyt Saksa

Lähde: Eurostat ja NOSOSKO

Sosiaaliturvan kannalta merkittävää on myös se, mikä tulee olemaan pienen maan verotuksellinen autonomia. Kuinka merkittävä on verotuksen harmonisointipaine? Voiko syvenevä integraatio johtaa myös veropoliittiseen yhdentymiseen? Euroopan unionin alueella tuotannontekijät, työvoima, palvelut ja pääoma liikkuvat vapaasti. Veroetua voidaan käyttää siirtymällä edullisen verotuksen maahan. Myös eläkejärjestelmien toimivuus EMU-jäsenyyden aikana vaatii selvittämistä. Suuret ikäluokat tuottavat merkittävän maksurasituksen eläkkeisiin ensi vuosituhannen vaihteessa. Eläkeläisten määrän kasvu työssäkäyviin nähden vaatii enemmän varoja eläkkeiden rahoitukseen. Eläkkeiden maksuun julkisista varoista tarvittavat osuudet ovat ei-rahastoivien eläkejärjestelmien maissa merkittävä osa julkisista menoista. Sosiaaliturvan kannalta tulisi selvittää myös EMU:n ulkopuolelle jäämisen vaikutukset. EMU:n aikana talouden häiriötilanne voi heijastua myös eläkkeen maksujärjestelmään EU-maissa. Talouden häiriötilanteen vaikutuksetvoivat tuntua EU-alueella laajemminkin, mikäli häiriön korjaaminen vaatii valtion velan lisäämistä, ja tämä johtaa korkotason nousuun Euroopassa.

EMU:n finanssipoliittisen järjestelmän toimivuus on myös sosiaaliturvan rahoituksen kannalta tärkeää, ja erityisesti alkuvuodet EMU:n kolmannessa vaiheessa ovat ratkaisevia.

4.1 Sosiaaliturvan kehittämistarpeet

Selonteossa pidetään nykyjärjestelmän heikkoutena mm. sitä, että järjestelmä on vaikeaselkoinen, ja eri osien välinen toimivuus ei aina ole paras mahdollinen. Valiokunta pitää sosiaaliturvan kehittämisessä tärkeänä sekä teknistä että sisällöllistä yhtenäistämistä. Vaikka tekninen yhtenäistyminen pääasiassa palvelee toimeenpanojärjestelmää, sillä on merkitystä myös järjestelmän ymmärrettävyyden ja hyväksyttävyyden kannalta. Sisällölliseen yhtenäistämiseen on pyrittävä kaikissa niissä tilanteissa, joissa perusteettomia eroja voidaan vähentää. Toisaalta sisällöllinen yhtenäistäminen ei eri etuuksissa ole päämäärä sinänsä, vaan on aina selvitettävä myös, miksi etuudet asettuvat tietyn tasoisiksi tai miksi ansiota korvataan eri prosenteilla, ja mitkä ovat keskinäiset vaikutukset, jos etuuksia voimakkaasti yhtenäistetään. Myös keinot väliinputoamisen estämiseksi tulee selvittää.

KUVA 6: EMU:n sosiaaliset vaikutukset

Vähimmäisetujen kehittämisessä on ongelmana mm. se, ettei voida osoittaa yhtä selkeää yhtenäistä ja tarpeellista vähimmäisetuutta. Eri olosuhteissa elävien tarpeet poikkeavat toisistaan huomattavasti. Merkittävimmät eroja aiheuttavat tekijät ovat asumiskustannukset ja perheiden koko. Yhteiskuntapoliittisesti minimitason määrittelee hallitusmuodon 15 a §:n 1 momentissa määritelty ihmisarvoisen elämän edellyttämä turva. Suomalaisessa hyvinvointiyhteiskunnassa se ei merkitse pelkästään hengissä pysymisen kannalta välttämätöntä toimeentuloa.

Hyvinvointivaltioiden onnistumista voidaan mitata sillä, miten valtiot ovat onnistuneet ennen kaikkea köyhyyden vähentämisessä ja tuloerojen kaventamisessa. Tutkimusten mukaan Pohjoismaissa köyhyyttä on sosiaalisen turvaverkon ansioista varsin vähän. Tilannekohtainen ja väestöryhmien sisällä esiintyvä köyhyys ovat kuitenkin lisääntymässä.

Sosiaalipolitiikan sisältö määräytyy yhteiskunnan arvoista ja mahdollisuudet kansantalouden resursseista. Resurssit ovat aina rajalliset, ja siksi arvojen painotusta on arvioitava jatkuvasti. Taloudellisessa mielessä sosiaaliset tulonsiirrot lisäävät kokonaiskulutusta ja siten taloudellista aktiviteettia. Toisaalta tulonsiirtojen rahoittaminen julkisista varoista voi johtaa alijäämiin ja vaikuttaa sitä kautta talouskasvun hidastumiseen, mikä supistaa käytössä olevia resursseja.

Arvokeskustelussa on keskeistä harkita sitä, mikä osa sosiaaliturvasta on tarkoituksenmukaista hoitaa yhteiskunnan toimesta ja mikä osa voidaan jättää vapaaehtoisten järjestelyjen varaan.

Sosiaalipolitiikka ei ole mahdollisimman runsaiden etujen tarjoamista, vaan harkittua yhteiskunnan tukea niin, että inhimillinen elämä on vaikeissakin oloissa mahdollista. Hyvä sosiaalipolitiikka aktivoi yksilöitä omatoimisuuteen ja omavastuisuuteen. Sosiaalipolitiikalla pitää pyrkiä välttämään yksilöiden passivoitumista. Sosiaalipolitiikka ei voi olla hyvän elämän täysarvovakuutus, joka yksin korjaa kaikki vaikeudet ja yksilön omien toimien seuraukset.

Sosiaalipolitiikan rahoituksen turvaamisen kannalta on tärkeää, että toiminnan tavoitteista ja toteutuksesta käydään avointa keskustelua.

Edellä esitettyyn viitaten sosiaali- ja terveysvaliokunta kunnioittavasti esittää,

että Eduskunta päättäisi saattaa edellä lausutun valtioneuvoston tietoon.

Helsingissä 15 päivänä huhtikuuta 1997


Asian ratkaisevaan käsittelyyn valiokunnassa ovat ottaneet osaa puheenjohtaja Jouko Skinnari /sd, varapuheenjohtaja Maija Perho /kok ja jäsenet Anne Huotari /vas, Liisa Hyssälä /kesk, Kari Kantalainen /kok, Paula Kokkonen /kok, Mikko Kuoppa /va-r, Eero Lämsä /kesk, Pirkko Peltomo /sd, Margareta Pietikäinen /r, Maija Rask /sd, Juha Rehula /kesk, Osmo Soininvaara /vihr ja Marja-Leena Viljamaa /sd.


Vastalause

Sosiaali- ja terveysvaliokunta kiinnitti aivan oikein huomiota siihen, että hallituksen selonteko sosiaaliturvasta on varsin yleisluonteinen ja jättää monia sosiaaliturvan osa-alueita liian vähälle huomiolle. Tämän johtopäätöksen perusteella olisimme odottaneet, että valiokunta itse olisi rohjennut puuttua kaikista ongelmallisimpiin sosiaaliturvan epäkohtiin. Valitettavasti mietinnöstä jäi ― äänestysten jälkeen ― puuttumaan monta tärkeää näkökohtaa, joita tuomme esiin vastalauseessamme. Emme voi myöskään yhtyä kaikkiin mietinnön kannanottoihin, koska ne antavat tilanteesta liian siloitellun kuvan.

Selonteon mukaan väestön toimeentulo ei ole ratkaisevasti heikentynyt suurtyöttömyydestä ja sosiaaliturvan leikkauksista huolimatta. Kuitenkin STAKESin tutkija kirjoittaa tuoreessa Dialogi-lehdessä (nro 2/1997) mm. seuraavasti: ”Eniten leikkauksia on kohdistettu sellaisiin etuuksiin, joiden menot ovat laman aikana kasvaneet. Tämä näkyy erityisen selvästi työttömyysturvassa ja asumistuessa. Näissä etuuksissa myös leikkaustavat ovat monipuolisimmat. Lapsilisissä, kotihoidontuessa, opintotuessa ja toimeentulotuessa on sen sijaan toistaiseksi leikattu vain tu-kien tasoa. Pohjoismaista mallia on murennettu sairausvakuutuksen vähimmäispäivärahan, kansaneläkkeen ja työmarkkinatuen osalta. Sosiaaliturva kaikille -periaatteesta on luovuttu rajaamalla väestöryhmiä pois tukioikeuden piiristä”. Tätä tutkijan analyysiä valiokunnan enemmistö ei suvainnut otettavaksi mietintöön.

Kuvaavaa on myös se, että mietinnössä ei haluttu mainittavan viljelijäväestön etuuksien heikennyksistä. Heidän palvelujensa, mm. lomituspalvelujen saannin niukentuminen sentään tunnustettiin.

Valiokunnan vaatimusten ponnettomuutta ilmentää, että vaikka työttömyysturvan peruspäivärahan tason korottaminen nähdään tarpeelliseksi, hallituksen ei kuitenkaan edellytetä ryhtyvän välittömiin toimenpiteisiin sen korottamiseksi. Vaatimus välittömistä toimenpiteistä on mielestämme täysin perusteltua sen valossa, että oikeuskanslerikin on todennut hallituksen toimivan laillisuuden rajamailla jättäessään toteuttamatta indeksin mukaiset työttömyysturvan korotukset.

Edellä mainitut ovat vain esimerkkejä siitä, että hallitusryhmien edustajien muodostama enemmistö ummistaa silmänsä monilta nykyisen sosiaaliturvan ongelmilta, jotka näkyvät lukuisten ihmisten arkielämässä konkreettisina toimeentulon ja selviytymisen vaikeuksina. Näistä ongelmista ei voi olla tietämättä kukaan, joka on tutustunut esimerkiksi seurakuntien diakoniatyötä edustavien asiantuntijoiden kuvauksiin tämän päivän tilanteesta.

Hälyttävä ajankuva on lisääntyvä syrjäytyminen sekä päihteiden väärinkäyttö. Nämä liittyvät ilmapiirin muutokseen, välinpitämättömyyteen ja kärjistyviin sosiaalisiin eroihin. Mielestämme mietinnössä ei kiinnitetä ongelmien mittasuhteisiin riittävästi huomiota. Hoitoresurssien niukkuuden ohella olisi mielestämme pitänyt tässäkin yhteydessä todeta se, että myös poliisin resurssit ongelmien ennaltaehkäisemiseen ja rikollisten toiminnan estämiseen ovat liian vähäiset.

Koska nykytilanteeseen liittyviä ongelmia ja siihen johtaneita syitä ei haluta tunnustaa, valiokunnan enemmistön piirissä ei ollut myöskään valmiutta ottaa kantaa tilanteen edellyttämien vaatimusten puolesta. Otamme näistä esille tärkeimpiä.

Mietinnössä on mainittu periaatteita, jotka sisältyvät hallitusmuotoomme kansalaisten perusoikeuksina. Mielestämme ei ole riittävää, että näiden luonnetta ja velvoittavuutta vain korostetaan. Esitimmekin asian käsittelyn yhteydessä ja toivomme eduskunnan kannaksi, että

”eduskunta edellyttää, että sosiaaliturvan lainsäädännön muutosten yhteydessä ei loukata hallitusmuodon takaamia kansalaisten perusoikeuksia”.

Tähän asiaan liittyy läheisesti arviointi siitä, millaiseksi on muodostunut tilanne kansalaisten perusturvan osalta. Mielestämme valiokunnan olisi ollut perusteltua todeta, että sosiaaliturvajärjestelmämme ei enää huolehdi kaikilta osin kattavasti kansalaisten perusturvasta eikä takaa riittävää turvaa elinkaaren vaihtelevissa elämäntilanteissa. Tätä arviota valiokunnan enemmistö ei kuitenkaan hyväksynyt.

Kiinnitimme valiokunnassa huomiota myös siihen, että ongelmien korjaaminen edellyttää laajoja muutoksia monissa järjestelmissä, mm. sosiaaliturvan ja verotuksen piirissä. Vähäisin syy tähän ei ole työelämän raju murros ja suurtyöttömyys. Vaikka työelämän murrosta mietinnössä kuvataankin, johtopäätökset ovat riittämättömiä. Mielestämme myös sosiaaliturvan tulevaisuuden kannalta työelämän murros on niin suuri haaste, että tarvitaan kiireellisesti laajoja rakenteellisia muutoksia, työreformia. Sen osana on yhtenä keinona myös työttömyysturvan uudistaminen, jossa toimivin malli mielestämme on yleisen työttömyysvakuutuksen luominen. Valitettavasti enemmistö lienee kuitenkin tyytyväinen nykytilanteeseen kaikkine ongelmineen, koska ehdotuksemme rakenteiden uudistamiseksi eivät saaneet vastakaikua.

Edellä olevan perusteella ehdotamme,

että valtioneuvoston tietoon saatettaisiin edellä esittämämme näkökohdat.

Helsingissä 15 päivänä huhtikuuta 1997

Liisa Hyssälä /kesk

Eero Lämsä /kesk

Juha Rehula /kesk

Lisää muistilistalle

Muuta kansioita

Dokumentti ei ole muistilistallasi. Lisää se valittuun tai uuteen kansioon.

Lisää dokumentti kansioihin tai poista se jo liitetyistä kansioista.

Lisää uusi kansio.

Lisää uusi väliotsikko.