Siirry mietintöön
PeVM 1/1994 - K 6/1993
Perustuslakivaliokunnan mietintö n:o 1 hallituksen toimenpiteistään vuonna 1992 antaman kertomuksen johdosta
Eduskunta on 14 päivänä kesäkuuta 1993 lähettänyt perustuslakivaliokuntaan hallituksen toimenpiteistään vuonna 1992 antaman kertomuksen.
Perustuslakivaliokunta pyysi 17 päivänä kesäkuuta 1993 muita erikoisvaliokuntia antamaan hallituksen kertomuksesta lausunnon kunkin toimialaa koskevilta osilta sikäli kuin valiokunnat katsovat aihetta huomautuksiin olevan. Erikoisvaliokuntia pyydettiin arvioimaan kertomuksen osassa I.2. "Muut toimenpiteet vuonna 1992 valtiopäiväpäätösten johdosta" selostettuja, eduskunnan toivomuksista ja lausumista johtuvia hallituksen toimenpiteitä ja myös sitä, ovatko aiemmat toivomukset ja lausumat edelleen tarpeellisia.
Perustuslakivaliokunta sai hallituksen kertomuksesta lausunnot valtiovarainvaliokunnalta, puolustusvaliokunnalta sekä sosiaali- ja terveysvaliokunnalta. Nämä lausunnot on otettu tämän mietinnön liitteiksi.
Valiokunnassa ovat olleet kuultavina valtioneuvoston oikeuskansleri Jorma S. Aalto, apulaisoikeuskansleri Jukka Pasanen, lainsäädäntöneuvos Markku Tyynilä oikeusministeriöstä, budjettineuvos Hannu Mäkinen valtiovarainministeriöstä, kaupunginlakimies Leena Karjalainen Hallintolakimiehet r.y:n edustajana, osastopäällikkö Antti Neimala Keskuskauppakamarista, apulaisprofessori Antti Kivivuori ja professori Kaarlo Tuori.
Hallituksen kertomuksen jaksossa "I. Hallituksen toimenpiteet vuonna 1992 valtiopäiväpäätösten johdosta, 2. Muut toimenpiteet" selostetaan ministeriöittäin erilaisia eduskunnan kannanottoja ja niistä aiheutuneita hallituksen toimenpiteitä. Kunkin kannanoton kohdalla mainitaan myös se valtiopäiväasia, jonka yhteydessä näkemys on esitetty, ja asiaa käsitellyt erikoisvaliokunta.
Perustuslakivaliokunta on mietinnössään n:o 10/1981 vp edellyttänyt, että hallitus saattaa viipymättä ja viimeistään 10 vuoden kuluessa päätökseen eduskunnan lausumien käsittelyn tai perustellen ilmoittaa, ettei lausuma anna aihetta toimenpiteisiin (ks. myös PeVM 41/1977 vp). Valiokunta on sittemmin mietinnössään n:o 5/1989 vp todennut kyseisen 10 vuoden ajan olevan nykyoloissa yleisesti ottaen liian pitkä. Valiokunta katsoi lisäksi, että pyrittäessä eduskunnan päätösten toteuttamisen tehostamiseksi lyhentämään tätä aikaa esimerkiksi 5 vuoteen hallituksen tulee kertomuksessaan nimenomaisesti osoittaa ne asiat, joiden selostamista myöhemmissä kertomuksissa ei enää pidetä ajankohtaisena. Eduskunnan roolista valiokunta lausui: "Hallituksen perustellessa asianmukaisesti tällaisen käsityksensä eduskunta voi kertomuksen käsittelyssä kiinnittää huomiota poistettavaksi ehdotettuihin asioihin ja tarvittaessa hyväksyä asiasta uuden lausuman."
Lakialoitteen n:o 22/1992 vp johdosta hyväksyttyyn lausumaan (s. 59) liittyvä toimenpideselostus kertomuksessa on valiokunnan mielestä asianmukainen. Lausumassa edellytetyn valtioneuvoston selonteon eduskuntakäsittely on kesken.
Hallituksen esityksen n:o 232/1988 vp johdosta hyväksytty lausuma (s. 85) sisältää osaksi eduskunnan hajotusvaltuuteen liittyviä tulkintakannanottoja. Lisäksi lausumassa katsottiin, että hallituksen tulee jatkaa valtiosääntöuudistuksen valmistelua eduskunnan, tasavallan presidentin ja valtioneuvoston valtaoikeuksien tasapainottamiseksi ja siten eduskunnan aseman vahvistamiseksi. Kertomuksessa mainittujen toimenpiteiden lisäksi voidaan mainita, että kertomusvuoden jälkeen sekä valtiosääntötoimikunta että valtiosääntökomitea 1992 ovat päättäneet työnsä (KM 1993:20 ja KM 1994:4). Valiokunta pitää edelleenkin tärkeänä, että valtiosääntöuudistuksia jatketaan näiden valmistelutöiden pohjalta.
Hallituksen esitykseen n:o 158/1989 vp liitetty lausuma (s. 89) ei enää anna aihetta toimenpiteisiin ottaen huomioon kertomuksessa selostetut tapahtumat.
Hallituksen vuotta 1988 koskevan kertomuksen johdosta antamassaan mietinnössä n:o 5/1990 vp perustuslakivaliokunta tarkasteli nyt käsiteltävänä olevassa kertomuksessa (s. 89 ss.) selostetuin tavoin kysymyksiä valtioneuvoston jäsenten esteellisyydestä mukaan luettuna heidän osallistumisensa yhtiöiden ja julkisoikeudellisten laitosten hallintoon sekä ministerivastuujärjestelmän uudistamisesta. Kertomuksessa mainittu oikeusministeriön asettama ns. ministerivastuutyöryhmä on luovuttanut kuluvana vuonna osamietinnön ministerivastuujärjestelmän kehittämisestä. Työryhmän työ jatkuu esteellisyyskysymysten osalta.
Viimeksi mainitussa mietinnössään ja myös mietinnöissä n:o 5/1992 vp ja 4/1993 vp valiokunta on käsitellyt valtionyhtiöiden ns. parlamentaarispohjaisten edustajien nimittämismenettelyä. Kertomuksesta (s. 237) näkyvä kauppa- ja teollisuusministeriön ilmoitus käytännön muuttumisesta vastaa valiokunnan kannanottoja.
Hallituksen esitykseen n:o 73/1990 vp liitetyn lausuman (s. 94) tarkoittama seikka on toteutunut, kun hallitusmuotoon lisättiin tänä vuonna säännös Ahvenanmaan maakunnan itsehallinnosta.
Hallituksen esitykseen n:o 262/1990 vp liitetty lausuma (s. 95) ei enää anna aihetta toimenpiteisiin kertomuksessa mainitun lainsäädäntötoimen takia.
Hallituksen esityksen n:o 321/1990 vp hyväksyttyjen lausumien (s. 95) johdosta eivät muut toimenpiteet ole tarpeen, kun otetaan huomioon tapahtunut lainsäädäntötyö ja se, että hallitus on kertomusvuoden jälkeen antanut eduskunnalle esityksen perusoikeusuudistuksesta.
Hallituksen esityksen n:o 234/1991 vp johdosta hyväksyttyyn lausumaan (s. 96) sisältyvät ensinnäkin kohdat, jotka koskevat perusoikeusuudistusta ja valtiosääntöuudistuksen jatkamista tasavallan presidentin valtaoikeuksien parlamentarisoimiseksi. Näiden kysymysten osalta valiokunta viittaa tässä mietinnössä aiemmin lausumaansa. Lisäksi lausumassa on kannanotto valtiopäiväjärjestyksen 66 §:n 7 momentin tulkinnasta sekä hallituksen tulevaan toimintaan kohdistuvia vaatimuksia ensi sijassa toimeentulon perusturvaan vaikuttavan lainsäädäntökäytännön osalta. Kertomuksessa hallitus toteaa, että eduskunnan lausuma on otettu ja tulee otettavaksi huomioon hallinnollisessa päätöksenteossa ja lakien valmistelussa.
Hallituksen esitykseen n:o 14/1992 vp liitetyn lausuman (s. 97) johdosta kertomuksessa mainitaan, että on tarkoitus syksyn 1992 kunnallisvaalien ennakkoäänestysmenettelystä saatujen kokemusten pohjalta ajoissa ennen seuraavia valtiollisia vaaleja, vuoden 1994 presidentinvaalia, selvittää, mitä uudistamistarpeita on, ja antaa tarpeelliseksi havaittavat lakiesitykset eduskunnalle. Tällaisia esityksiä ei ole annettu.
Maa- ja metsätalousministeriön hallinnonalan kohdalla (s. 201) mainitaan jälleen kerran vuoden 1972 valtiopäiviin palautuva eduskunnan lausuma ja ilmoitetaan sen pohjautuvan perustuslakivaliokunnan mietintöön. Lausuman tarkoittama asia tuotiin esille ulkoasiainvaliokunnan mietinnössä.
Työministeriön hallinnonalan kohdalla (s. 298) selostetaan hallituksen esityksen n:o 8/1985 vp johdosta hyväksyttyä lausumaa. Tässä yhteydessä mainitaan aiheettomasti perustuslakivaliokunta, joka kylläkin antoi lausunnon kyseisestä esityksestä mutta ei siinä kosketellut lausuman sisältämiä seikkoja.
Kertomuksessa mainitaan (s. 79), että oikeusministeriö on normivalvonnan kehittämistä koskevan eduskunnan lausuman johdosta käynnistänyt asiantuntijaselvityksen lakien perustuslainmukaisuuden jälkivalvonnan järjestämisestä. Valiokunta ilmaisee tyytyväisyytensä siitä, että tästä valiokunnan toimialaan kuuluvasta laajakantoisesta ja periaatteellisesti merkittävästä kysymyksestä on käynnistetty selvitystyö näinkin nopeasti. Valiokunnan saaman tiedon mukaan asia on edelleen kertomuksessa mainitussa asiantuntijaselvitysvaiheessa.
Lakien tekniseen tasoon on Suomessa kiinnitetty huomiota jo kauan. Voidaan mainita, että vuonna 1884 asetetun lainvalmistelukunnan perustamiseen tähdänneissä ehdotuksissa oma osansa oli silloisessa lainvalmistelussa havaituilla puutteellisuuksilla. Säädösehdotusten tarkastusta pyrittiin tehostamaan asettamalla lainvalmistelukuntaan vuonna 1936 erityinen tarkastusjaosto. Nyttemmin näitä toimielimiä vastaavat oikeusministeriön lainvalmisteluosasto ja sen tarkastustoimisto. Vuonna 1960 säädösehdotusten asiallista, lakiteknistä ja kielellistä tarkastamista varten perustettiin laintarkastuskunta. Se ei ole toiminnassa vuosina 1993―95.
Pyrkimys lakikielen kehittämiseen oli yhtenä syynä valtioneuvoston vuonna 1982 tekemään päätökseen toimenpiteistä viranomaisten kielenkäytön parantamiseksi (VNP 497/82).
Perustuslakivaliokunta käsitteli laajahkosti säädösten vaikeaselkoisuutta ja tulkinnanvaraisuutta mietinnössä n:o 19/1983 vp. Valiokunta katsoi säädösvalmistelun tehostamisen olevan ensisijainen keino parantaa lainsäädännön selkeyttä.
Valiokunta palasi lyhyesti hallituksen esitysten tasoon mietinnössä n:o 5/1985 vp. Valiokunta katsoi tuolloin, että "muun muassa esitysten sisäinen loogisuus, kattavuus ja lakitekninen taso on ollut puutteellinen. Lisäksi esitykset ovat saattaneet olla heikosti ja jopa virheellisesti perusteltuja." Valiokunta edellytti hallituksen kiinnittävän huomattavasti aiempaa enemmän huomiota esitysten valmistelun kaikinpuoliseen tasokkuuteen, jotta esitykset laadultaan paremmin vastaisivat niille asetettavia vaatimuksia.
Vielä viime vuosikymmenen lopulla lainvalmistelun pahimpien heikkouksien nähtiin liittyvän lainvalmisteluprosessiin. Esimerkiksi oikeusministeriön asettaman säädösvalmistelutyöryhmän mietinnössä vuodelta 1987 tärkeimpinä kehittämistavoitteina pidettiin sääntelyn tietopohjan lujittamista ja avoimen tahdonmuodostuksen edistämistä.
Lakien tekninen taso oli vielä 1990-luvun alussa kaiken kaikkiaan keskimäärin tyydyttävä. Yksittäisiä poikkeuksia oli tietenkin suuntaan jos toiseenkin. Sen sijaan vuosikymmenen edetessä on havaittu selvää kehitystä huonompaan suuntaan: eduskunnalle annettujen esitysten tekninen taso sinänsä vaihtelee suuresti mutta tason on yleisesti katsottava laskeneen selvästi. Viimeistelemättömyyttä, pahimmillaan jopa keskeneräisyyttä, on ilmennyt kovin usein itse lakiehdotuksissa ja niiden perusteluissa.
Lainvalmistelutuotosten heikkolaatuisuudesta saattaa olla monenlaista haittaa valtiosäännön mukaiselle poliittiselle järjestelmälle. Asioiden käsittely voi vaikeutua ja jäädä puutteelliseksi niin valtioneuvoston tasolla esityksiä annettaessa kuin eduskunnan lainsäädäntömenettelyssä. Näin ilmenevä poliittisen päätöksenteon toimintaedellytysten kaventuminen voi aiheuttaa lopulta oikeudellista epäselvyyttä ja lainsäätäjälle ominaisen vallan siirtymistä lakien soveltamisvaiheeseen ja siten viime kädessä tuomioistuinlaitokselle.
Korostaen lainvalmisteluvaiheen välitöntä vaikutusta valtiosäännön mukaisen vallanjaon, myös eduskunnan oman toimivallan mahdollisimman hyvään toteutumiseen valiokunta tähdentää eduskunnalle osaltaan kuuluvaa vastuuta huolehtia lainvalmistelun tasosta. Valiokunnan mielestä eduskunnan tulee aina tarvittaessa turvautua käytössään oleviin, viime kädessä parlamentarismin periaatteeseen pohjautuviin toimenpiteisiin ja esimerkiksi, ehkä nykyistä herkemmin, vaatia puutteellisesti valmistellun hallituksen esityksen saattamista uudelleen valmisteltavaksi.
Perustuslakivaliokunta on viime vuosina joutunut kiinnittämään tavanomaista useammin huomiota hallituksen esityksissä ilmenneisiin puutteellisuuksiin arvioidessaan lakiehdotusten käsittelyjärjestystä. Lakitekninen kritiikki on ollut laajimmillaan lausunnossa n:o 14/1993 vp hallituksen esityksestä postitoimintalainsäädännöksi ja lausunnossa n:o 23/1993 vp hallituksen esityksestä laiksi Oy Yleisradio―Rundradion Ab:stä.
Hallituksen esityksissä viime aikoina näkyneet ongelmat ovat olleet sinänsä tyypiltään sellaisia, joita on esiintynyt aiemminkin. Ongelmat vain näyttävät yleistyneen. Valiokunnan huomautukset ovat tyypillisesti koskeneet esimerkiksi esityksen eduskuntakäsittelylle varatun ajan lyhyyttä, lain käsitteiden epätarkkuuksia, lakisystemaattisia seikkoja ja perusteluinformaation riittämättömyyttä.
Lakiesitysten puutteellisuudet voidaan jakaa karkeasti ottaen itse lakitekstin ja esityksen perustelujen heikkouksiin.
Lakiehdotuksissa ilmenee esimerkiksi teknisluonteisia kömmähdyksiä, suoranaisia virheitä ja vaikutuksiltaan huonosti harkittuja säännöksiä. Tällaiset heikkoudet saatetaan havaita eduskuntakäsittelyn aikana, jolloin ne myös säännöllisesti pyritään korjaamaan, mutta on mahdollista, että ajoittain nopearytmisessä käsittelyssä ne eivät tulekaan ilmi vaan jäävät puutteina säädettyihin lakeihin.
Eduskuntakäsittelyn yhtenä ominaispiirteenä on aihetta vielä mainita, että hallitusten työssä on noudatettu "pelisäännöiksi" sanottuja periaatteita, joiden mukaan esityksen muuttamiseen vaaditaan kaikkien hallitusvastuussa olevien puolueiden eduskuntaryhmien suostumus. Pelisäännöt ovat saattaneet sinänsä hyväksyttävän tarkoituksensa vastaisesti jäykistää ja vaikeuttaa sellaistenkin muutosten tekemistä eduskunnassa, jotka ovat olleet luonteeltaan lainvalmistelun puutteita korjaavia. Tällaisten periaatteiden seuraaminen voi houkuttaa perusteluilla säätämiseen, jolloin asioita pyritään järjestämään normatiivisesti valiokunnan mietintöön otettavassa perustelutekstissä esitykseen sisältyvää lakitekstiä muuttamatta. Tällöin perustelujen ja lakitekstin välille saattaa syntyä niiden heikosta vastaavuudesta johtuvaa jännitettä tai suoranaista ristiriitaa.
Lakiesitysten keskeinen perusteluinformaatio voidaan ryhmitellä esityksessä ehdotettujen muutosten syiden, sisällön ja vaikutusten selostukseen sekä itse lakitekstiä koskeviin perusteluihin.
Edelliseltä osalta on varsin tavallista, että ehdotusta perustellaan kaunistelevasti tai näennäisesti. Esityksen yleisperusteluista välittyy monesti yksinkertaistettu ja luonteeltaan vakuutteleva uskomus siihen, että ainoastaan esityksessä valituin keinoin esityksen lainsäädäntötavoite on saavutettavissa sen sijaan, että asiaa arvioitaisiin avoimesti.
Valiokunnan omalla toimialalla suurimpana heikkoutena on ollut esityksen yksilöihin ulottuvien taloudellisten vaikutusten puutteellinen ja kovin usein jopa olematon selostaminen tapauksissa, joissa lakiehdotuksen käsittelyjärjestystä on ollut arvioitava valtiopäiväjärjestyksen 66 §:n 7 momentin perusteella (ks. PeVL 6/1993 vp ja 33/1992 vp). Tilanteen ollessa tällainen yksittäisten esitysten tasolla ei useiden esitysten yhteisvaikutuksesta syntyvistä yksilöiden taloudellisen aseman muutoksista ole voinut syntyä täsmentynyttä kuvaa.
Vaikeutta hahmottaa lainsäädäntömuutosten sisältöä ja merkitystä on osaltaan lisännyt se, että useita saman lain muutosehdotuksia saattaa olla samaan aikaan käsiteltävänä eduskunnassa. Tällainen menettely on osaksi nähtävästi ollut seurausta huonosti koordinoidusta lainvalmistelusta, osaksi tietoisesta pyrkimyksestä pilkkoa lainsäädäntömuutokset niihin liittyvien säätämisjärjestystä koskevien epävarmuuksien mukaan.
Tavallisin lakitekstin perusteluja koskeva heikkous on niiden niukkuus, monesti perustelujaksossa vain toistetaan pykäläehdotuksen sisältö. Joskus lakitekstin perusteluihin voidaan toisaalta kohdistaa syytös perusteluilla säätämisestä eli pyrkimys sisällyttää perusteluihin sellaisia normatiivisia kannanottoja, joille ehdotettu lakiteksti ei anna tulkinnallista kantavuutta ja joiden asianmukainen paikka siksi on laissa.
Lakitekstin perustelujen huolellisen kirjoittamisen tärkeyttä on korostettava ennen muuta niiden oikeuslähdeopillisen merkityksen takia. Perusteluista ilmenee lainsäätäjän tahto ja niiden tulee olla lain soveltajalle keskeisin ohje lain sanamuotoa tulkittaessa. Mitä väljemmän liikkumavaran lakiteksti jättää soveltajalleen esimerkiksi ns. joustavien oikeusnormien muodossa, sen tärkeämpää lainsäätäjän on lain perusteluissa osoittaa oma tarkoituksensa.
Perustelujen merkitystä tulkintaohjeina vastaa oikeasuhtaisesti se suuri huomio, joka eduskunnan valiokuntakäsittelyssä hyvin säännöllisesti kohdistuu perusteluihin. Lainsäädäntömenettelyssä ymmärretään perustelujen olevan lakitekstiin kiinteästi nivoutuva osa. Eduskunnan lainsäädäntöpäätös käsittää lakitekstin lisäksi sen perustelut, ja eduskunnan lainsäädäntövaltaan luonnollisesti kuuluu oikeus muuttaa paitsi käsiteltävänä olevaa lakiehdotusta myös sen perusteluja. Esimerkiksi siltä osin kuin valiokunnan mietinnössä on muutettu hallituksen esityksessä lakiehdotukselle esitettyjä perusteluja, tulevat nämä valiokunnan perustelut oikeuslähteinä hallituksen esittämien perustelujen tilalle, jollei eduskunta tee täysistunnossa toisenlaista päätöstä, mikä olisi sangen poikkeuksellista. Valiokunta katsoo, että eduskunnassa muuttuneet lain perustelut tulee saattaa tehostetusti lain soveltajien tietoon.
Lainvalmistelun heikentyneeseen tasoon ovat vaikuttaneet valiokunnan käsityksen mukaan monenlaiset syyt.
Ei ole erityistä syytä olettaa, että ministeriöiden lainvalmistelijoiden taidoissa olisi tapahtunut sellaisia muutoksia, jotka jotenkin merkittävästi voisivat selittää tapahtunutta tason laskua. Tästä arviosta huolimatta on tähdennettävä lainvalmistelussa tarvittavien taitojen jatkuvan kouluttamisen tärkeyttä. Myös hallituksen esitysten laatimisohjeiden ja niiden edelleen kehittämisen tähdellisyys on tunnustettava.
Sinänsä on ajateltavissa, että kokemattomat lainvalmistelijat eivät olisi aina mieltäneet lainvalmistelutyön varsin vaativaa luonnetta moniin muihin virkatehtäviin verrattuna ja että näin voitaisiin selittää lainvalmistelun tason laskua. Valiokunnan käsityksen mukaan tämä selitys voi kuitenkin pitää paikkansa enintään yksittäistapauksissa.
Lainvalmistelutyön laadullisen vaativuuden huomioon ottaen varsin yllättävä havainto on, että lainvalmistelutehtävien hoitaminen ei näytä nauttivan erityistä arvostusta ministeriöissä, vaikka lainvalmistelun tulisi juuri eduskuntaan nähden olla keskeisimpiä ministeriöiden tehtävistä. Lieneekin kysymys hallintokulttuurin jonkinlaisesta, ehkä tahattomasta muutoksesta, kun ministeriöissä tunnutaan pantavan lyhytjänteisten päivittäisasioiden hoitamiselle suurempi paino kuin monella tapaa työläämpien ja sisällöllisesti vaikeiden lainvalmistelutehtävien tekemiselle. Tähän näyttää jossain määrin liittyvän myös sellaista asennoitumista, että ministeriöiden johdossa ei oteta eikä edes tunnusteta omakohtaista vastuuta ministeriöstä esiteltävien hallituksen esitysten laadusta.
Merkittävin yksittäinen syy lainvalmistelun tason viimeaikaiseen heikkenemiseen on valiokunnan käsityksen mukaan kiire. Tähän liittyvänä määrällisenä seikkana on todettavissa, että Suomen säädöskokoelmassa julkaistiin sekä vuonna 1992 että 1993 enemmän lakeja kuin asetuksia, mitä ei ole ennen tapahtunut.
Uudenlainen taloudellinen tilanne koko yhteiskunnassa ja sen johdosta nopeasti esille tulleet, paljolti ennen kokemattoman kaltaiset lainsäädäntöhaasteet sekä varsinkin lainsäädäntöteitse toteutettavien valtiontalouden säästötoimien kiireellisyys ovat aiheuttaneet sen, että hallituksen esityksiä on jouduttu valmistelemaan hyvin pikaisessa aikataulussa. Kiire on monesti merkinnyt sitä, että asia on valmisteltu asianomaisessa ministeriössä puhtaasti sisäisenä virkatyönä, joskus vain yhden virkamiehen tai erityisen selvitysmiehen toimesta, tai yhdessä esimerkiksi sen organisaation kanssa, jota laki koskee.
Tällainen menettelytapa on omiaan johtamaan valmistelun kapea-alaisuuteen. Jos samalla luovutaan lainvalmisteluun perinteisesti kuuluvasta lausuntokierroksesta, myös menetetään mahdollisuus saada lainvalmistelun lopputulos testatuksi ulkopuolisilla. Eduskunnan ja hallituksen työnjaon kannalta ei ole tarkoituksenmukaista, että lainvalmistelussa sivuutettu lausuntokierros käydään asiallisesti ottaen eduskunnassa valiokuntakäsittelyn aikana.
Viimeksi mainittua seikkaa koskevana tärkeänä yksityiskohtana valiokunta ottaa esille saamelaisten kuulemisen heitä erityisesti koskevissa asioissa. Valtiopäiväjärjestyksen 52 a §:n ja eduskunnan työjärjestyksen 16 §:n 2 momentin perusteella asianomaisen erikoisvaliokunnan on pääsäännön mukaan varattava tilaisuus heidän edustajilleen tulla kuulluiksi tällaisten asioiden eduskuntakäsittelyssä. Tällaisen valtiopäiväjärjestyksestä lähtevän sääntelyn huomioon ottaen on valiokunnan mielestä itsestään selvää, että saamelaisia tulee kuulla jo valmisteltaessa tällaisia asioita. Valiokunta on kuitenkin muutaman kerran joutunut huomauttamaan asianomaista ministeriötä kuulemisen laiminlyönnistä (PeVL 8 ja 30/1993 vp).
Valiokunta edellyttää hallituksen ryhtyvän tarvittaviin toimenpiteisiin lainvalmistelun arvostuksen ja tason nostamiseksi ja ministeriöiden johdon vastuullisuuden varmistamiseksi lainvalmistelun tuloksista.
Perustuslakivaliokunta ei ole käsitellyt yksityiskohtaisesti erikoisvaliokunnilta saamiaan lausuntoja.
Valiokunta edellyttää, että hallitus ottaa asianmukaisesti huomioon liitteinä oleviin lausuntoihin sisältyvät sellaiset huomautukset ja lausumat, jotka edellyttävät hallituksen toimenpiteitä.
Valiokunta ehdottaa kunnioittaen,
että Eduskunta saattaisi tämän mietinnön hallituksen tietoon.
Helsingissä 26 päivänä huhtikuuta 1994
Asian ratkaisevaan käsittelyyn valiokunnassa ovat ottaneet osaa puheenjohtaja Niinistö, jäsenet Jansson, Kaarilahti, Koskinen, Laine, Nikula, Näsi, Varpasuo, Vistbacka, Vähänäkki ja Väistö sekä varajäsen Helle.