Hakijana olleen yksityishenkilön oli tarkoitus sijoittaa internetissä toimivan verkkopalvelun kautta niin sanottuihin vertaislainoihin. Kyseisessä X-vertaislainapalvelussa oli kyse vertaislainojen sähköisestä markkinapaikasta, jonka kautta sijoittajat voivat tarjota varojaan sijoitettaviksi rahoitusta tarvitsevien lainanhakijoiden velkakirjamuotoisiin lainoihin. Palvelussa hakija pystyi valitsemaan haluamansa riski- ja tuottotason ja näin asettamiensa sijoitussääntöjen perusteella hajauttamaan sijoituksensa useiden velallisten velkapääomiin. Hakijan tehtyä sijoituksensa palvelu alkoi sijoittaa varoja asetettujen sijoitusehtojen perusteella automaattisesti, ja hakijan lainasalkkuun alkoi muodostua lainanhakijoiden tarjonnan perusteella kantaa eri velkakirjoista tai niiden määräosista.

X-verkkopalvelu vastasi hakijan puolesta mahdollisista velkojen perintätoimista. Mikäli saatavaa ei saatu perittyä ulosoton kautta, saatava kirjattiin luottotappioksi ulosottoviranomaisen antaman niin sanotun varattomuustodistuksen perusteella. X-verkkopalvelu oli myös oikeutettu myymään perittäväksi siirtyviä saatavia perintäyhtiölle hakijan puolesta. Saatavan myynnin myötä hakijan salkussa kyseiseen saatavaan sitoutunut pääoma palautui sijoitettavaksi uudelleen.

Keskusverolautakunta totesi, että tuloverolain 50 §:ssä ja sitä koskevassa hallituksen esityksessä 200/1992 ei ole tarkemmin määritelty mitä pykälässä mainitulla arvopaperilla tarkoitetaan. Hakemuksessa tarkoitetussa vertaislainaustoiminnassa sijoitukset velkakirjoihin tehtiin verkkopalvelussa avoimella markkinapaikalla kysyntään ja tarjontaan perustuen, eivätkä sijoittajat ja velalliset tunnistaneet toisiaan. Tämän tyyppinen verkossa tapahtuva sijoitustoiminta on verraten uusi ilmiö, joka on tullut mahdolliseksi vasta tuloverolain säätämisen jälkeen. Kun tähän nähden otettiin huomioon vertaislainatoiminnan edellä kuvattu luonne sijoitusmuotona, jossa tarkoituksena oli kerätä sijoittajilta rahoitusta, sekä kyseisten velkakirjojen luovutuskelpoisuus, hakijan vertaislainapalvelun kautta tekemän sijoituksen kohteena olevia velkakirjoja pidettiin tuloverolain 50 §:ssä tarkoitettuina arvopapereina.

Edellä toden perusteella keskusverolautakunta katsoi, että hakijalla oli oikeus vähentää velkakirjojen luovutuksista mahdollisesti aiheutuvat luovutustappiot tuloverolain 50 §:n 1 momentin mukaisesti ja menetykset saman pykälän 3 momentin 2 kohdan mukaisesti. Tappion ja menetyksen vähennyskelpoisuuden kannalta ei ollut merkitystä sijoituksen suuruudella, velallisten oikeudellisella muodolla tai sillä, tekikö sijoituksen hakija itse tai sijoituspalveluyhtiö hänen valtuuttamanaan. Velkakirjan menetys oli vähennettävissä viimeistään silloin, kun ulosottoviranomainen antoi kyseisen velallisen osalta niin sanotun varattomuustodistuksen.

Ennakkoratkaisu vuosille 2016–2018. Äänestys 4-3.

Tuloverolaki 50 §:n 1 mom. ja 3 mom. 2 kohta

KHO 19.1.2018 T 164 vuosikirja (ei muutosta)