Edilex-palvelut

Kirjaudu sisään

Siirry päätökseen

Puutteelliset hakuehdot

KKO:2016:73

Sähköinen tunnistaminen - Tunnistusväline - Oikeudeton käyttö - Kuluttajansuoja - Kuluttajaluotto - Korko - Viivästyskorko

Diaarinumero:S2014/975
Taltio:2230
Antopäivä:28.10.2016

B oli säilyttänyt verkkopankin käyttäjätunnusta ja avainlukulistaa samassa paikassa kotonaan siten, että myös hänen puolisonsa C oli tiennyt niiden säilytyspaikan ja voinut saada ne haltuunsa. C oli luottoa hakiessaan käyttänyt B:n verkkopankkitunnuksia ja ottanut B:n nimissä kuluttajaluoton ilman tämän lupaa. Tämän johdosta C oli tuomittu rangaistukseen petoksesta.

Korkein oikeus katsoi, että B oli säilyttänyt vahvaan sähköiseen tunnistamiseen käytettyjä tunnistusvälineitä huolimattomasti ja ettei hänen huolimattomuutensa ollut lievää. B oli vastuussa tunnistusvälineiden oikeudettomasta käytöstä ja velvollinen suorittamaan maksamatta jääneen luoton.

Koska kuluttajaluottosopimusta ei ollut tehty kuluttajansuojalaissa säädetyllä tavalla kirjallisesti tai sähköisesti, luotonantajalla ei ollut oikeutta periä luottokustannuksia.

L vahvasta sähköisestä tunnistamisesta ja sähköisistä luottamuspalveluista 23 §, 27 §
Kuluttajansuojalaki 7 luku 17 §

Asian käsittely alemmissa oikeuksissa

Kanne ja vastaus Espoon käräjäoikeudessa

A Oy vaati, että B velvoitetaan suorittamaan sille maksamatta jäänyt kuluttajaluotto ja käsittelykulut 119 euroa sekä korkosaatava 16,66 euroa. B oli vastuussa kuluttajaluotosta, jonka hänen aviopuolisonsa C oli ottanut hänen nimissään. B oli luovuttanut C:lle sähköisen tunnistusvälineensä eli verkkopankin avainlukulistan ja käyttäjätunnuksen tai ainakin hän oli laiminlyönyt ilmoittaa tunnistuspalvelun tarjoajalle eli omalle pankilleen tunnistusvälineen joutumisesta puolisonsa haltuun. C oli käyttänyt B:n tunnistusvälineitä yli vuoden ajan. Tästä voitiin päätellä, ettei B ollut säilyttänyt tunnistusvälineitä huolellisesti, vaikka hän ei olisi niitä suoranaisesti luovuttanut C:lle.

B kiisti vaatimuksen. Hän ei ollut ollut tietoinen siitä, että C oli ottanut kuluttajaluottoja hänen nimiinsä tai käyttänyt hänen pankkitunnuksiaan, eikä hän ollut tiennyt tilistä, jota hänen miehensä oli käyttänyt kuluttajaluottojen ottamisen yhteydessä. Lainan ottamiseen tarkoitettu puhelinnumero oli ollut niin sanottu prepaid-liittymä, jota ei ollut rekisteröity kenenkään nimiin. C oli tuomittu korvauksiin ja vankeusrangaistukseen 19 petoksesta, mukaan luettuna nyt kysymyksessä oleva menettely. Yhtiö oli laiminlyönyt hakea korvausta C:ltä. B:llä ei ollut ollut syytä epäillä puolisoaan mainituista teoista. Puolisoilla oli aina ollut kaikki pankkitunnukset samassa paikassa, josta ne voi ottaa maksaessaan laskuja tai tarkistaessaan tilitietoja.

Käräjäoikeuden tuomio 28.3.2014

Käräjäoikeus totesi, että B ei ollut tiennyt C:n menettelystä. B ei ollut luovuttanut tunnistusvälinettä C:lle eikä tunnistusvälineen joutuminen toisen haltuun ollut myöskään johtunut B:n huolimattomuudesta, jota ei olisi pidettävä lievänä. C oli salannut toimintansa ja perintäkirjeet vaimoltaan, joten B ei ollut voinut ilmoittaa tunnistuspalvelun tarjoajalle tunnistusvälineen joutumisesta oikeudettomasti toisen haltuun. B ei siten vastannut tunnistusvälineen oikeudettomasta käytöstä kantajalle aiheutuneista kustannuksista.

Käräjäoikeus hylkäsi kanteen.

Asian on ratkaissut käräjätuomari Leena Uoti.

Helsingin hovioikeuden tuomio 10.10.2014

Yhtiö valitti hovioikeuteen käräjäoikeuden tuomiosta ja toisti vaatimuksensa.

B vaati, että yhtiön valitus hylätään.

Hovioikeus totesi, että kysymys oli siitä, täyttikö B:n menettely tunnistuslain 27 §:n 1 momentin edellytykset ja oliko hän sanotun lainkohdan nojalla vastuussa tunnistusvälineiden oikeudettomasta käytöstä.

Hovioikeus katsoi olevan riidatonta, että B:n verkkopankkitunnukset olivat koko oikeudettoman käytön ajan sijainneet niin sanotussa laskulaatikossa, eli paikassa, josta molemmat puolisot olivat olleet tietoisia. Pelkästään se, että C oli ollut tietoinen tunnusten säilytyspaikasta, ei riittänyt osoittamaan, että B olisi tietoisesti ja nimenomaisesti luovuttanut tunnistusvälineiden hallinnan C:lle. B oli lähtökohtaisesti voinut olettaa, ettei C käytä hänen pankkitunnuksiaan oikeudettomasti. Näin ollen tunnistuslain 27 §:n 1 momentin 1 kohdan edellytys ei täyttynyt.

B:n huolimattomuudesta hovioikeus lausui, että B oli myöntänyt säilyttäneensä pankkitunnuksiaan niin sanotussa laskulaatikossa, joka oli ollut puolisoiden tiedossa ollut yhteinen laskujen ja maksuvälineiden säilytyspaikka. Kyse oli siten poikkeuksellisesta tilanteesta, kun tunnistusvälineet olivat koko oikeudettoman käytön ajan säilyneet tallessa. A Oy oli vedonnut siihen, että B ei ollut toiminut tunnistusvälineen säilytyksen osalta huolellisesti.

Hovioikeuden mukaan B:n tunnistusvälineitä oli säilytetty sinänsä asianmukaisesti kotona. Vaikka lähtökohtaisesti käyttäjätunnusta ja avainlukulistaa tulisi lain esitöissä mainitun mukaisesti säilyttää eri paikoissa, ei vielä tunnusten yhdessä säilyttämisen voitu katsoa merkitsevän B:n lievää suurempaa huolimattomuutta. Kysymys ei myöskään ollut siitä, että B olisi laiminlyönyt velvollisuutensa seurata tunnistusvälineiden tallellaoloa, sillä tunnistusvälineitä oli edellä todetuin tavoin säilytetty koko ajan niille kuuluneessa paikassa.

Hovioikeus totesi, että puolisoiden yhteisessä taloudessa noudatettua käytäntöä, jossa puolisot olivat tietoisia toistensa verkkopankkitunnusten säilytyspaikasta, ei voitu pitää poikkeuksellisena. Tällainen menettely voi olla tavanomaista ja edistää yhteisen talouden hoitoon kuuluvien menojen oikea-aikaista ja asianmukaista hoitamista. Kuitenkin myös tällaisessa tilanteessa puolisoille tuli asettaa jonkinasteinen velvollisuus ehkäistä tunnistusvälineiden väärinkäyttö toisen puolison toimesta.

A Oy oli vedonnut etenkin siihen, että C oli käyttänyt B:n tunnistusvälineitä oikeudettomasti yli vuoden ajan. Ajallisesti ensimmäisen C:n syyksi luetun petosrikoksen ja yhtiöltä nostetun lainan välillä oli kulunut aikaa noin kymmenen kuukautta. Voitiin pitää poikkeuksellisena, ettei B ollut havainnut tunnistusvälineidensä pitkään jatkunutta ja laaja-alaista väärinkäyttöä. B oli kuitenkin uskottavasti kuvannut C:n menettelyä, jossa tieto tunnistusvälineiden väärinkäytöstä oli pyritty suunnitelmallisesti pitämään salassa B:ltä muun muassa ohjaamalla rahat erikseen avatulle tilille ja piilottamalla häneltä postitse saapuneet perintäkirjeet. B ei ollut myöskään voinut havaita tunnistusvälineiden säilytyksen ja tallellaolon osalta mitään epätavanomaista. Kokonaisuutena B:n huolellisuutta ja tapauksen olosuhteita arvioituaan hovioikeus katsoi, että tunnistusvälineiden oikeudeton käyttö oli johtunut ainoastaan B:n lievästä huolimattomuudesta eikä tunnistuslain 27 §:n 1 momentin 2 kohdan edellytys täyttynyt.

Kysymykseen siitä, oliko B laiminlyönyt ilmoittaa tunnistusvälineiden oikeudettomasta käytöstä tunnistuspalvelun tarjoajalle, hovioikeus totesi, että asiassa ei ollut esitetty selvitystä siitä, milloin B oli ilmoittanut väärinkäytöksistä pankilleen, mutta ilmoitus oli ilmeisesti tehty C:n toiminnan paljastuttua keväällä 2012. Näissä olosuhteissa ja edellä B:n toimintamahdollisuuksista esitetyt seikat huomioon ottaen B:n ei ollut voitu odottaa ilmoittavan tunnistusvälineiden oikeudettomasta käytöstä pankilleen. Näin ollen tunnistuslain 27 §:n 1 momentin 3 kohdan edellytys ei täyttynyt.

Johtopäätöksenään hovioikeus lausui, ettei B:n menettely täyttänyt tunnistuslain 27 §:ssä asetettuja edellytyksiä miltään osin eikä hän siten ollut vastuussa tunnistusvälineidensä oikeudettomasta käytöstä yhtiölle.

Hovioikeus ei muuttanut käräjäoikeuden tuomiota.

Asian ovat ratkaisseet hovioikeuden jäsenet Merja Halme-Korhonen, Esa Hakala ja Jukka Lindstedt. Esittelijä Heikki Kemppinen.

Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa

A Oy:lle myönnettiin valituslupa.

Valituksessaan A Oy vaati, että hovioikeuden tuomio kumotaan ja kanne hyväksytään kokonaisuudessaan.

Vastauksessaan B vastusti vaatimuksia ja vaati valituksen hylkäämistä.

Välitoimet

A Oy:tä kehotettiin esittämään jäljennös luottosopimuksesta ja lainaehdoista. Lisäksi A Oy:lle varattiin tilaisuus antaa lausumansa viivästyskorkoehdon kohtuullisuudesta ja siihen vaikuttavien sopimusehtojen selkeydestä ja ymmärrettävyydestä.

A Oy:n toimittaman lausuman johdosta yhtiölle varattiin tilaisuus antaa lausuma myös kuluttajansuojalain 7 luvun 17 §:n sisällöstä ja sen rikkomisen oikeusvaikutuksista sekä siitä, onko luottosopimus tehty ja toimitettu kuluttajalle mainitussa säännöksessä tarkoitetulla tavalla ja voiko tuomioistuin ottaa luottosopimuksen muotoa koskevan kysymyksen tutkittavakseen omasta aloitteestaan.

A Oy:n toimittamat lausumat ja asiakirjat toimitettiin tiedoksi B:lle, jolle varattiin tilaisuus antaa lausuma yhtiön lausumien ja selvitysten johdosta. B antoi lausumansa.

Korkeimman oikeuden ratkaisu

Perustelut

I Asian tausta ja kysymyksenasettelu

1. B oli säilyttänyt verkkopankin käyttäjätunnusta ja avainlukulistaa kotonaan puolisoiden yhteisessä laskulaatikossa siten, että hänen aviopuolisonsa C oli tiennyt niiden säilytyspaikan ja C:llä oli myös ollut niihin pääsy.

2. C oli 23.1.2012 B:n tietämättä hakenut tämän nimissä internetin välityksellä A Oy:ltä 100 euron suuruisen kuluttajaluoton käyttämällä henkilöllisyyden tunnistamisessa B:n verkkopankkitunnuksia. Luotto oli samana päivänä myönnetty ja maksettu C:n ilmoittamalle tilille, jonka olemassaolosta B ei ollut tiennyt. C ei ollut maksanut velkaa takaisin. Hän oli salannut puolisoltaan siihen liittyvät perintäkirjeet.

3. C oli 11.2.2013 tuomittu rangaistukseen useista petoksista, koska hän oli hakenut puolisonsa nimissä mutta tämän tietämättä ja suostumuksetta erisuuruisia kuluttajaluottoja. Yksi petoksista koski kohdassa 2 mainittua 100 euron kuluttajaluottoa.

4. A Oy on 22.11.2012 vireille tulleessa kanteessaan vaatinut, että B velvoitetaan suorittamaan velan pääoman, käsittelykuluja, luottoaikaista 28 prosentin korkoa sekä samansuuruista viivästyskorkoa ajalta 7.2. - 4.8.2012 ja tämän jälkeen lakisääteistä viivästyskorkoa. B on vastauksessaan kiistänyt olevansa vastuussa puolisonsa ottamasta kuluttajaluotosta ja pitänyt yhtiön vaatimuksia kohtuuttomina. Käräjäoikeus on hylännyt kanteen sillä perusteella, ettei B ollut vastuussa verkkopankkitunnustensa oikeudettomasta käytöstä, koska hän ei ollut tiennyt puolisonsa rikollisesta menettelystä. Hovioikeus ei ole muuttanut käräjäoikeuden tuomiota.

5. A Oy on Korkeimman oikeuden pyynnöstä toimittamassaan lausumassa esittänyt, että sopimus oli tehty käyttäen vahvaa sähköistä tunnistamista, että luotonhakija oli ennen sopimuksen tekemistä saanut tiedot luotosta Vakiomuotoiset eurooppalaiset kuluttajaluottotiedot -lomakkeella ja että luotonhakija oli hyväksynyt luottoehdot tekstiviestillä. Yhtiö on toimittanut Korkeimpaan oikeuteen kopiot lomakkeesta ja vakioehdoista mutta ei kyseistä luottoa koskevaa luottosopimusta. Lisäksi A Oy on lisäselvityspyynnön johdosta ilmoittanut, että yhtiön näkemyksen mukaan kuluttaja on voinut tallentaa ja toisintaa sopimuksen ehdot ja että kuluttajaluottosopimus on siten tehty kuluttajansuojalain 7 luvun 17 §:ssä edellytetyllä tavalla.

6. Korkeimmassa oikeudessa on A Oy:n valituksen johdosta kysymys siitä, onko B vastuussa luotosta, joka on haettu käyttämällä oikeudettomasti hänen verkkopankkitunnuksiaan. Arvioitavana on lisäksi se, onko yhtiöllä oikeus periä luottokustannuksia.

II Vastuu tunnistusvälineen oikeudettomasta käytöstä

Vahva sähköinen tunnistaminen

7. Tässä tapauksessa luotonhakijan henkilöllisyys on ennen kuluttajaluottosopimuksen tekemistä tunnistettu verkkopankkitunnuksilla eli käyttäen kuluttajansuojalain 7 luvun 15 §:ssä edellytettyä tunnistusmenetelmää, joka täyttää vahvasta sähköisestä tunnistamisesta ja sähköisistä allekirjoituksista annetun lain (tunnistuslaki) 8 §:ssä (617/2009) säädetyt vaatimukset. Lain nimike on sittemmin 1.7.2016 lukien muutettu laiksi vahvasta sähköisestä tunnistamisesta ja sähköisistä luottamuspalveluista (533/2016).

8. Vahvan sähköisen tunnistamisen tarkoituksena on, että tunnistusväline ja sen käyttö voidaan yhdistää henkilön todelliseen henkilöllisyyteen. Tunnistuslain esitöiden mukaan palveluntarjoajan on voitava luottaa siihen, että etäyhteyden päässä oleva palvelunkäyttäjä on se, joka väittää olevansa (HE 36/2009 vp s. 1 ja 36). Vahvan sähköisen tunnistamisen menetelmää käytetään enenevässä määrin internetin kautta tapahtuvassa kaupankäynnissä sekä asioinnissa viranomaisten kanssa esimerkiksi terveydenhoitoon ja verotukseen liittyvissä asioissa.

9. Tunnistusjärjestelmä perustuu sopimuksiin, jotka pankki tai muu tunnistuspalvelun tarjoaja tekee yhtäältä tunnistusvälineen haltijan kanssa ja toisaalta internetverkossa toimivien yritysten ja viranomaisten kanssa. Menetelmän ensivaiheeseen kuuluu, että tunnistuspalvelun tarjoaja tunnistaa luotettavasti ja yleensä henkilökohtaisesti tunnistusvälineen hakijan. Tunnistusväline voi olla käyttäjän tiedossa oleva käyttäjätunnus ja hänen hallussaan oleva sirukortti tai muu väline, kuten salasanalista, joita käytetään yhdessä tunnistamistapahtuman yhteydessä. Tunnistusväline on aina henkilökohtainen. Tunnistusvälinettä ei saa luovuttaa toiselle, ja sitä on säilytettävä huolellisesti. Tunnistusmenetelmän luotettavuus edellyttää myös riittävää tietoturvaa ja muun muassa tiedonsiirron luotettavuutta.

Tunnistusvälineen haltijan vastuuta koskevat säännökset ja niitä koskevat esityöt

10. Tunnistuslain 27 §:n 1 momentin mukaan tunnistusvälineen haltija vastaa tunnistusvälineen oikeudettomasta käytöstä vain, jos 1) hän on luovuttanut tunnistusvälineen toiselle, 2) tunnistusvälineen katoaminen, joutuminen oikeudettomasti toisen haltuun tai oikeudeton käyttö johtuu hänen huolimattomuudestaan, joka ei ole lievää tai 3) hän on laiminlyönyt ilmoittaa tunnistuspalvelun tarjoajalle tai sen ilmoittamalle muulle taholle tunnistusvälineen katoamisesta, joutumisesta oikeudettomasti toisen haltuun tai oikeudettomasta käytöstä ilman aiheetonta viivytystä sen havaittuaan. Pykälän 2 momentissa on tunnistusvälineen haltijan vastuuta koskevia rajoituksia, joilla ei kuitenkaan ole merkitystä tässä asiassa.

11. Lain esitöiden (HE 36/2009 vp s. 64) mukaan pykälän 1 kohdassa tunnistusvälineen luovutuksella tarkoitetaan vapaaehtoista hallinnan luovutusta, tapahtuipa se missä tarkoituksessa tahansa. Tunnistusvälineen haltijan voidaan katsoa ottavan riskin välineen väärinkäytöstä, vaikka hän luovuttaisi sen toiselle esimerkiksi vain säilytettäväksi. Tämän vuoksi hän voi joutua vastuuseen riskin toteutuessa. Säännöksessä tarkoitetusta luovutuksesta on kysymys vain silloin, kun tunnistusvälineen haltija tietoisesti luovuttaa juuri välineen hallinnan toiselle. Säännös ei siten koske esimerkiksi tilannetta, jossa tunnistusvälineen haltija luovuttaa toisen säilytettäväksi laukun, jossa tunnistusväline on. Jos tunnistusvälineen haltijan tällaista menettelyä pidetään huolimattomana, vastuu voi kuitenkin syntyä momentin 2 kohdan nojalla.

12. Momentin 2 kohdasta lain esitöissä lausuttiin ainoastaan, että vastaavanlainen vastuuperuste oli tuolloin voimassa olleessa kuluttajansuojalain 7 luvun 19 §:n 1 momentin 2 kohdassa (385/1986). Lisäksi viitattiin siihen, mitä tunnistuslain 23 §:n kohdalla lausuttiin tunnistusvälineen haltijan velvollisuudesta huolehtia välineestä.

13. Tunnistuslain 23 §:n mukaan tunnistusvälineen haltijan on käytettävä tunnistusvälinettä sopimuksen ehtojen mukaisesti, hänen on säilytettävä tunnistusvälinettä huolellisesti eikä hän saa luovuttaa sitä toisen käyttöön. Tunnistusvälineen säilyttämisen osalta lain esitöissä (HE 36/2009 vp s. 59 - 60) on todettu, että arvioitaessa sitä, millaisia varotoimia tunnistusvälineen haltijalta voidaan kohtuudella edellyttää, on otettava huomioon, että tavanomaiset tunnistusvälineet on yleensä tarkoitettu käytettäviksi usein ja että niitä on sen vuoksi voitava kuljettaa mukana. Tunnistusvälineen haltijalta edellytettäviin kohtuullisiin varotoimiin voidaan yleensä katsoa kuuluvan esimerkiksi sen, että hän säilyttää tunnistusvälinettä ja sen käyttöön liittyviä yksilöiviä tietoja erillään niin, ettei sivullinen voi yhdistää niitä toisiinsa. Tunnistusvälineen haltijalta ei kuitenkaan voida vaatia kohtuuttoman pitkälle meneviä turvajärjestelyjä. Esimerkiksi se, että tunnistusvälineen haltija säilyttää sekä tunnistusvälinettä että tunnuslukua kotonaan, ei vielä sinänsä merkitse sitä, että hän olisi laiminlyönyt huolellisuusvelvoitteensa. Huolellisena menettelynä voidaan yleensä pitää esimerkiksi sitä, että tunnistusvälinettä säilytetään lompakossa tai käsilaukussa ja tunnuslukua kotona lipaston laatikossa.

Korkeimman oikeuden kannanotot

Tunnistusvälineen luovuttaminen

14. Tunnistuslain 27 §:n 1 momentin 1 kohdan mukaan tunnistusvälineen haltija vastaa sen oikeudettomasta käytöstä, jos hän on luovuttanut tunnistusvälineen toiselle. Tältä osin säännös vastaa myös voimassa olevissa kuluttajansuojalain 7 luvun 40 §:n 1 momentin 1 kohdassa ja maksupalvelulain 62 §:n 1 momentin 1 kohdassa säädettyä vastuuperustetta. Kuluttajansuojalain ja maksupalvelulain mukaan luottokortin tai muun maksuvälineen luovuttamisesta, toisin kuin välineen huolimattomasta säilytyksestä, seuraa täysi vastuu sen oikeudettomasta käytöstä. Korkein oikeus toteaa, että edellä mainittuja säännöksiä sovellettaessa välineen luovuttamista on soveltamistilanteiden samankaltaisuuden vuoksi tulkittava yhdenmukaisesti.

15. Tunnistusvälineen haltijan vastuuseen ei momentin 1 kohdan mukaan vaikuta se syy, miksi väline on luovutettu toiselle. Vastuu voi syntyä paitsi silloin, kun tunnistusväline on annettu toisen käytettäväksi, myös silloin, kun väline on luovutettu vain sen säilyttämistä varten. Luovuttaminen voi tässä yhteydessä tarkoittaa paitsi tunnistamiseen liittyvän välineen hallinnan siirtämistä myös salasanan tai muun tunnuksen ilmaisemista, joka on tarkoitettu vain tunnistusvälineen haltijan tietoon. Toisaalta luovuttaminen edellyttää, että tunnistusvälineen laillinen haltija on vapaaehtoisesti ja tarkoituksellisesti antanut välineen toisen hallintaan tai tietoon.

16. B:n mukaan hän ei ole antanut verkkopankkitunnuksiaan C:lle eikä myöskään lupaa niiden käyttämiseen. Korkein oikeus katsoo, ettei tunnistusvälineen luovuttamisena voida pitää myöskään sellaista menettelyä, jossa tunnistusvälineen haltija säilyttää välinettä kodissaan, vaikka hänen puolisonsa tietää säilytyspaikan tai voi sen helposti selvittää. B:n vastuuta tunnistusvälineen oikeudettomasta käytöstä ei siten voida perustaa 1 kohdassa tarkoitettuun tunnistusvälineen luovutukseen.

Huolimattomuuden arviointi

17. Tunnistusvälineen haltijan vastuu voi tunnistuslain 27 §:n 1 momentin 2 kohdan nojalla perustua siihen, että oikeudeton käyttö on johtunut hänen huolimattomuudestaan, joka ei ole lievää. Vastuun syntymisen edellytyksinä on, että tunnistusvälineen oikea haltija on rikkonut huolellisuusvelvollisuutensa, hänen menettelynsä on lievää moitittavampaa ja tämä huolimaton menettely on syy-yhteydessä tunnistusvälineen oikeudettomaan käyttämiseen. Säännös liittyy lain 23 §:ään, jonka mukaan tunnistusvälineen haltijan on säilytettävä välinettä huolellisesti.

18. Tunnistuslain esitöiden mukaan tunnistusvälineen huolellinen säilyttäminen edellyttää yleensä sitä, että tunnistamisen välinettä ja tunnistetietoja säilytetään erillään niin, ettei sivullinen voi yhdistää niitä toisiinsa. Hyväksyttävänä menettelynä on pidetty sitä, että tunnistusvälineen yhtä osaa säilytetään kotona ja toista pidetään mukana esimerkiksi lompakossa tai käsilaukussa. Huolelliseen käyttöön kuuluu myös se, että välineiden tallellaolo ajoittain tarkastetaan etenkin liikuttaessa paikoissa, joissa on erityisen suuri vaara joutua varkauden uhriksi (KKO 2006:81).

19. Lain esitöissä huolellisuusvelvoitetta on tarkasteltu sen riskin kannalta, että joku täysin ulkopuolinen henkilö saa kadotetun tai varastetun tunnistusvälineen käyttöönsä. Käsiteltävänä olevassa tapauksessa oikeudettomaan käyttöön syyllistynyt on kuitenkin ollut yhteisessä asunnossa asunut puoliso. Ongelmallista onkin, miten tunnistusvälineen haltijan vastuuta ja huolellisuusvelvoitetta on arvioitava tilanteessa, jossa tämän perheenjäsen on salaa ottanut tunnistusvälineen ja käyttänyt sitä oikeudettomasti.

20. Vastuuta arvioitaessa lähtökohtana on, että tunnistusväline on edellä kohdassa 9 kuvatuin tavoin henkilökohtainen, jolloin tunnistusvälineen haltijan puoliso on sivullisen asemassa. Tunnistusvälinettä on kuitenkin voitava säilyttää siten, ettei sen käyttäminen ole kohtuuttoman hankalaa. Henkilöllä voi olla samanaikaisesti hallussaan useita vahvaan sähköiseen tunnistamiseen kelpaavia välineitä. Erilaisten yksityisten ja julkisten palvelujen käyttäminen edellyttää usein sähköistä tunnistamista. Tunnistamisessa käytettävää välinettä ja siihen liittyviä tunnuksia on voitava säilyttää siellä, missä sähköisiä palveluita käytetään. Huolellisuusvelvoitetta ei voida asettaa niin ankaraksi, että se hankaloittaisi sähköisten palvelujen käyttöä kotoa käsin ja asettaisi tavanomaisella tavalla asioitaan hoitavan henkilön ennakoimattomien vastuiden vaaraan. Menettelyn huolimattomuuden arviointi perustuu kokonaisharkintaan, jossa voidaan ottaa huomioon muun muassa väärinkäytön riskin suuruus ja varotoimenpiteiden mahdollisuus.

21. Pelkästään se, että tunnistusvälineeseen kuuluvia osia säilytetään kodin eri paikoissa tai osin esimerkiksi käsilaukussa tai lompakossa, ei käytännössä aina riitä estämään niiden joutumista muiden samassa taloudessa asuvien käsiin. Laki tai sen esityöt eivät anna tukea käsitykselle, jonka mukaan varotoimien perheenjäsenien väärinkäytöksiä kohtaan tulisi olla tavanomaisia huolellisuusvelvoitteita vaativampia. Pikemminkin on niin, että kodin piirissä tapahtuvaa varomattomuutta tunnistusvälineiden käsittelyssä voidaan herkemmin pitää lievänä huolimattomuutena perheenjäsenien välisen luottamuksen vuoksi. Toisaalta sähköiset palvelut perustuvat käyttäjän henkilöllisyyden luotettavaan tunnistamiseen, mikä puolestaan edellyttää sitä, että tunnisteen haltija pitää hänelle henkilökohtaisesti myönnettyä tunnistusvälinettä vain omassa hallinnassaan ja pyrkii kohtuullisin toimin estämään välineen väärinkäytön.

22. Korkein oikeus toteaa, että tunnistusvälineen haltijan menettelyä tunnistusvälineen säilyttämisessä on yleensä arvioitava samoin perustein siitä riippumatta, kuka on välinettä oikeudettomasti käyttänyt. Vähimmäisvaatimuksena on, että tunnistamiseen tarvittavia tunnistetietoja ja tunnistamisen välinettä ei säilytetä kotona samassa, toisten tiedossa olevassa tai helposti löydettävissä olevassa paikassa. Huolimaton säilytystapa lisää riskiä siitä, että perheenjäsen käyttää väärin toisen perheenjäsenen tunnistusvälinettä.

23. B oli säilyttänyt sekä verkkopankin käyttäjätunnusta että avainlukulistaa kotonaan puolisoiden yhteisessä laskulaatikossa. B on tiennyt, että säilytyspaikka on C:n tiedossa ja vaivatta tämän saatavilla. Tällainen avoin säilytystapa ei täytä tunnistusvälineen huolellisen säilyttämisen vaatimuksia edes perheenjäsenten kesken. Koska B ei ole ryhtynyt minkäänlaisiin toimiin pitääkseen tunnistusvälineensä suojassa, hänen huolimattomuuttaan ei voida pitää lievänä.

24. B on vedonnut siihen, että A Oy:n saatava perustuu C:n rikolliseen menettelyyn, josta B ei ole tiennyt. Korkein oikeus toteaa, että toisen tunnistusvälineen luvaton käyttö liittyy usein rangaistavaan tekoon. Tästä seuraava rangaistus- ja vahingonkorvausvastuu ei vaikuta siihen vastuuseen, joka tunnistuslain nojalla syntyy tunnistusvälineen haltijan oman huolimattomuuden tai muun menettelyn perusteella. Näin B:n vastuuta hänen nimissään haetusta luotosta ei poista se, että C on tuomittu rangaistukseen petoksesta.

25. Kun B:n on katsottu säilyttäneen huolimattomasti tunnistusvälinettä, ei ole tarvetta erikseen lausua siitä, onko hän tunnistuslain 27 §:n 1 momentin 3 kohdassa tarkoitetulla tavalla laiminlyönyt ilmoittaa pankille tunnistusvälineen oikeudettomasta käytöstä ilman aiheetonta viivytystä.

Tunnistusvälineen haltijan vastuun sisältö

26. Korkein oikeus toteaa, että tunnistuslain 27 §:ssä käytetään varsin yleistä ilmaisua "tunnistusvälineen haltija vastaa tunnistusvälineen oikeudettomasta käytöstä". Säännöksestä ei käy ilmi, minkälaisesta vastuusta on kysymys ja kenelle välineen haltija on vastuussa. Myöskään lain esitöissä ei ole käsitelty vastuun sisältöä ja mitä se voi merkitä erilaisten oikeustoimien ja asioiden yhteydessä. Korkein oikeus toteaa, että vastuusäännös on kansallinen eikä asiakkaan vastuusta säädetä myöskään 1.7.2016 alkaen sovellettavaksi tulleessa sähköisestä tunnistamisesta ja sähköisiin transaktioihin liittyvistä luottamuspalveluista sisämarkkinoilla annetussa Euroopan parlamentin ja neuvoston asetuksessa (910/2014/EU).

27. Tunnistuslain 27 § on laadittu pitkälti vastaamaan tuolloin voimassa ollutta kuluttajansuojalain 7 luvun 19 §:n säännöstä, joka koski tilinhaltijan vastuuta luottokortin tai muun tililuoton käyttöön oikeuttavan tunnisteen oikeudettomasta käytöstä. Tunnistuslain esitöissä on pyritty kohdittain selostamaan, miltä osin ehdotettu säännös vastaa mainittua kuluttajansuojalain säännöstä tai poikkeaa siitä (HE 36/2009 vp s. 63 - 64). Korkein oikeus toteaa, että kuluttajansuojalain säännös koski kuluttajan ja pankin tai luottokorttiyhtiön välistä tililuottosopimusta ja tilin käyttöön liittyvää kuluttajan vastuun rajoittamista suhteessa tunnisteen luovuttaneeseen luotonantajaan. Oikeudellisesti tilanne on toisenlainen tunnistuslaissa, koska tunnistamispalvelu toimii vain apuvälineenä asiakkaan ja jonkin muun yrityksen tai viranomaisen välisessä oikeustoimessa tai asiassa. Säännöksestä ja lain esitöistä on kuitenkin pääteltävissä lain tarkoituksena olleen, että tunnistusvälineen haltijan vastuu on lopputulokseltaan samankaltainen kuin kuluttajan vastuu luotto- ja maksuvälineiden oikeudettomasta käytöstä.

28. Korkein oikeus katsoo, että tilanne, jossa luotonantaja on myöntänyt luoton käyttäen luotonhakijan tunnistamiseen vahvan sähköisen tunnistamisen menetelmää, on pitkälti verrattavissa luottokortin käyttöön. Jos tunnistusvälineen oikeudeton käyttö tällöin johtuu lainkohdassa tarkoitetusta tunnistusvälineen haltijan tahallisesta tai tuottamuksellisesta menettelystä, hän myös vastaa luotosta. Tunnistusvälineen haltijan vastuu on siten samanlaista kuin hänen itse tekemässään luottosopimuksessa.

Johtopäätös

29. B on laiminlyönyt velvollisuutensa säilyttää tunnistusvälinettään huolellisesti, kun hän on säilyttänyt tunnistamisen välineitä kotonaan samassa paikassa tietäen, että myös hänen puolisonsa on tiennyt säilytyspaikan ja että tämä on voinut esteettä saada ne haltuunsa. Tunnistusvälineen oikeudeton käyttö on tunnistuslain 27 §:n 1 momentin 2 kohdan tarkoittamalla tavalla katsottava johtuneen B:n huolimattomuudesta, joka ei ole lievää. B on sen vuoksi vastuussa luotosta, joka on otettu hänen tunnistusvälinettään käyttäen. Näin ollen hän on velvollinen suorittamaan maksamatta jääneen kuluttajaluoton A Oy:lle.

III Liitännäisvaatimukset

30. Vaikka alemmat oikeudet eivät ole lausuneet kanteen liitännäisvaatimuksista, viivytyksen välttämiseksi Korkein oikeus tutkii nämä vaatimukset.

Vastuu luottokustannuksista

31. Kuluttajansuojalain 7 luvun 17 §:n 1 momentin mukaan kuluttajaluottosopimus on tehtävä kirjallisesti ja kuluttajalle on annettava kappale sopimusta. Sopimus voidaan tehdä myös sähköisesti siten, että kuluttaja voi tallentaa ja toisintaa sopimuksen muuttumattomana. Pykälän 2 momentin mukaan kuluttajaluottosopimuksessa on mainittava muun ohella tiedot luottosopimuksen osapuolista sekä luotosta, luottokustannuksista ja luoton takaisinmaksusta. Pykälän 3 momentin mukaan kuluttajalta ei saa luottosuhteen perusteella periä korkoa tai maksuja, joista ei ole sovittu 1 momentissa tarkoitetussa sopimuksessa.

32. Pykälän 1 momentilla on pantu täytäntöön kulutusluottodirektiivin (Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivin 2008/48/EY kulutusluottosopimuksista ja neuvoston direktiivin 87/102/ETY kumoamisesta) 10 artiklan 1 kohta. Sen mukaan luottosopimukset on laadittava kirjallisina tai muulla pysyvällä tavalla (pysyvä väline, durable medium) ja kaikkien sopimuspuolten on saatava yksi kappale luottosopimuksesta. Pysyvä väline on direktiivin 3 artiklan m alakohdassa määritelty välineeksi, jonka avulla kuluttaja voi tallentaa hänelle henkilökohtaisesti osoitettuja tietoja siten, että tiedot ovat helposti saatavissa myöhempää käyttöä varten tietojen käyttötarkoituksen kannalta asianmukaisen ajan, ja joka mahdollistaa tallennettujen tietojen tulostamisen muuttumattomina. Direktiivin 10 artiklan 2 kohdassa on luettelo luottosopimuksessa mainittavista tiedoista ja ehdoista.

33. Unionin tuomioistuin on ratkaisussaan Content Services, C-49/11 (EU:C:2012:419) käsitellyt sitä, millä edellytyksillä kuluttajan katsotaan saavan tiedot pysyvällä tavalla internetpalvelun kautta. Pysyvän tavan on taattava se, että kuluttaja saa tiedot haltuunsa samalla tavalla kuin paperin välityksellä. Tuomioistuimen mukaan pysyvän tavan vaatimuksia ei täytä ainakaan sellainen käytäntö, jonka mukaan kuluttajalle annettavat tiedot ovat saatavilla yksinomaan yrityksen internetsivustolle johtavan hyperlinkin kautta. Kun kuluttaja tällöin joutuisi tekemään aktiivisia toimia saadakseen tiedot, ei kuluttaja myöskään "saa" tietoja niin kuin direktiivissä edellytetään.

34. Korkein oikeus toteaa, että kuluttajansuojalain 7 luvun 17 §:n säännöksiä kuluttajaluottosopimuksen muotovaatimuksista on tulkittava edellä selostettujen unionin oikeuden vaatimusten mukaisesti. Näin on myös silloin, kun kuluttajaluotto on pienempi kuin 200 euroa, jolloin se jää kulutusluottodirektiivin soveltamisalan ulkopuolelle. Jollei luotonantaja ole huolehtinut siitä, että kuluttaja saa pysyvällä tavalla haltuunsa kuluttajaluottosopimuksen, luotonantaja ei saa periä minkäänlaisia luottokustannuksia. Kuluttajansuojalain 7 luvun 17 § on kuluttajan suojaksi säädettyä pakottavaa oikeutta, eivätkä sen asettamat vaatimukset ja rikkomisen seuraamukset ole tulkinnan- tai harkinnanvaraisia. Lisäksi unionin tuomioistuin on katsonut, että tuomioistuimen on viran puolesta tutkittava kulutusluottodirektiivin 10 artiklan 2 kohdan vaatimusten noudattaminen ja, jollei vaatimuksia ole noudatettu, tehtävä tästä kaikki kansallisessa oikeudessa säädetyt päätelmät (tuomio Radlinger, C-377/14, EU:C:2016:283, kohdat 68 - 74). Korkein oikeus katsoo, että tuomioistuimen on otettava säännös huomioon ilman vastaajan nimenomaista väitettäkin.

35. A Oy ei ole väittänyt, että se olisi sopimuksenteon yhteydessä tai sen jälkeen toimittanut luotonhakijalle kuluttajaluottosopimusta kirjallisesti tai sähköisessä muodossa. Korkeimman oikeuden lausumapyynnöistä huolimatta yhtiö ei ole myöskään kuvannut, miten sen käyttämä internetsivusto olisi turvannut sen, että kuluttaja saa itselleen luottosopimuksen, jossa on yksilöidyt tiedot muun muassa luotosta ja luottokustannuksista ja joka on tallennettavissa ja säilytettävissä muuttumattomana.

36. Korkein oikeus katsoo, ettei A Oy ole osoittanut kuluttajan saaneen kuluttajaluottosopimusta haltuunsa pysyvällä tavalla niin kuin kuluttajansuojalain 7 luvun 17 §:n 1 momentissa edellytetään. Yhtiöllä ei siten ole pykälän 3 momentin johdosta oikeutta periä luotosta vaatimiaan käsittelymaksuja, luottoaikaista korkoa eikä luottoaikaiseen korkoon perustuvaa viivästyskorkoa. Näitä koskevat vaatimukset on myös tunnistusvälineen haltijaan kohdistettuina hylättävä perusteettomina.

Tuomiolauselma

Hovioikeuden tuomio kumotaan.

B velvoitetaan suorittamaan A Oy:lle maksamatta jäänyt kuluttajaluoton pääoma 100 euroa korkolain 4 §:n 1 momentissa tarkoitettuine viivästyskorkoineen 7.2.2012 lukien.

Yhtiön muut korko- ja kuluvaatimukset hylätään.

Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Pertti Välimäki, Juha Häyhä, Soile Poutiainen, Marjut Jokela ja Tuula Pynnä. Esittelijä Tiina Väisänen.

Lisää muistilistalle

Muuta kansioita

Dokumentti ei ole muistilistallasi. Lisää se valittuun tai uuteen kansioon.

Lisää dokumentti kansioihin tai poista se jo liitetyistä kansioista.

Lisää uusi kansio.

Lisää uusi väliotsikko.