Oikeudenkäyntimenettely - Pääkäsittely hovioikeudessa - Perustuslaki - Perusoikeudet - Perustuslain etusija - Euroopan ihmisoikeussopimus - Ylimääräinen muutoksenhaku - Kantelu

Diaarinumero:	H2013/18
Taltio:	341
Antopäivä:	17.2.2015

Käräjäoikeudessa rikoksista tuomittu A oli valittanut hovioikeuteen vaatien syytteiden hylkäämistä. A oli kutsuttu hovioikeuden pääkäsittelyyn asian selvittämistä varten henkilökohtaisesti uhalla, että valitus jätetään hänen poissa ollessaan sillensä. Hovioikeus jätti valituksen rangaistuksen mittaamista lukuun ottamatta sillensä A:n poissaolon johdosta, vaikka pääkäsittelyssä oli ollut paikalla hänen puolustajansa.

A:n kantelun johdosta Korkein oikeus katsoi, että valituksen sillensä jättäminen oikeudenkäymiskaaren 12 luvun 29 §:n ja 26 luvun 20 §:n 1 momentin nojalla oli tässä tapauksessa perustuslain 106 §:ssä tarkoitetulla tavalla ilmeisessä ristiriidassa ihmisoikeussopimuksen 6 artiklan 3 c kohdan ja perustuslain 21 §:n kanssa. Koska mainittuja oikeudenkäymiskaaren säännöksiä ei olisi tullut soveltaa, sillensäjättämispäätökset poistettiin, hovioikeuden myöhemmin pääasiassa antama tuomio kumottiin ja asia palautettiin hovioikeuteen uudelleen käsiteltäväksi. Vrt. KKO:2012:49 KKO:2011:30 KKO:2004:94.

Täysistunto

OK 12 luku 29 §
OK 26 luku 20 § 1 mom
PL 21 §
PL 106 §
IhmisoikeusSop 6 art 3 c kohta

Käräjäoikeus tuomitsi A:n kahdesta törkeästä veropetoksesta, törkeästä kirjanpitorikoksesta, törkeästä velallisen epärehellisyydestä ja rekisterimerkintärikoksesta yhteiseen 1 vuoden 8 kuukauden vankeusrangaistukseen ja velvoitti hänet suorittamaan vahingonkorvauksia asianomistajille yhteisvastuullisesti toisten vastaajien kanssa.

A:n katsottiin X Oy:ssä tosiasiallista määräysvaltaa toisen henkilön kanssa käyttäneenä henkilönä yhdessä ja yksissä tuumin veroa välttääkseen 15.5. - 15.12.2003 vääristäneen X Oy:n verotettavaa tuloa ja tilitettävän arvonlisäveron määrää jättämällä kirjanpitoon tulouttamatta ja verollisena myyntinä verohallinnolle ilmoittamatta ajalta 1.4. - 23.10.2003 myyntituloa yhteensä 251 641,24 euroa. Menettelyllä oli aiheutettu X Oy:n myynnistä suoritettavan arvonlisäveron määrääminen 45 377 euroa liian alhaiseksi ja elinkeinotoiminnan tuloveron määrääminen 59 816 euroa liian alhaiseksi (törkeä veropetos, kohta 3).

A:n katsottiin Y Oy:ssä tosiasiallista määräysvaltaa toisen henkilön kanssa käyttäneenä henkilönä yhdessä ja yksissä tuumin

- hävittämällä 10.9.2003 - 20.9.2004 Y Oy:n koko kirjanpitoaineiston vaikeuttaneen oikean ja riittävän kuvan saamista kirjanpitovelvollisen toiminnan tuloksesta ja taloudellisesta asemasta (törkeä kirjanpitorikos, kohta 20),

- veroa välttääkseen antaneen 10.4. - 15.12.2003 veroviranomaisille vääriä tietoja veron määräämiseen vaikuttavista seikoista yhtiön puolesta kuukausittain annetuissa arvonlisäveron valvontailmoituksissa ilmoittamalla myynnistä suoritettavan veron liian alhaisena ja ostoina vähennettävän veron liian suurena sekä veron välttämistarkoituksessa laiminlyöneen valvontailmoitusten antamisen kohdekuukausien 7-10/2003 osalta aiheuttaen Y Oy:n arvonlisäveron määräämisen 154 243 euroa liian alhaiseksi,

ja antamalla 15.4.2003 - 31.1.2004 veroviranomaisille vääriä tietoja veron määräämiseen vaikuttavista seikoista yhtiön puolesta kuukausittain annetuilla toimitettua ennakonpidätystä ja suoritettua työnantajan sosiaaliturvamaksua koskevilla oma-aloitteisilla maksusuorituksilla sekä veron välttämistarkoituksessa laiminlyömällä kuukausi-ilmoitusten antamisen kohdekuukausilta 1-12/2003 ja vuosi-ilmoituksen antamisen kalenterivuodelta 2003 maksetuista noin 640 000 euron suuruisista palkoista, toimitetuista ennakonpidätyksistä ja suoritetuista työnantajan sosiaaliturvamaksuista aiheuttaneen työnantajasuoritusten määräämisen 175 815 euroa liian alhaiseksi (törkeä veropetos, kohta 21) sekä

- 30.3.2003 ja 21.10.2003 välisenä aikana ilman liiketaloudellista perustetta tai muutenkaan hyväksyttävää syytä hävittäneen, lahjoittaneen tai muuten luovuttaneen yhtiön omaisuutta siirtämällä varoja yhtiön pankkitililtä rikoksentekovälineiksi hankituille pankkitileille yhteensä 844 212 euroa (törkeä velallisen epärehellisyys, kohta 22).

A:n katsottiin lisäksi yhdessä toisen henkilön kanssa aiheuttaakseen oikeudellisesti merkityksellisen virheen viranomaisen pitämään yleiseen rekisteriin antaneen rekisteriä pitävälle viranomaiselle väärän tiedon ilmoittamalla kaupparekisteriin J:n rekisteröitäväksi C Oy:n hallituksen ainoaksi varsinaiseksi jäseneksi ja V:n yhtiön tilintarkastajaksi, vaikka nämä eivät olleet antaneet tehtävään suostumustaan eivätkä osallistuneet millään tavoin yhtiön toimintaan. Kaupparekisteriin toimitettuihin asiakirjoihin J:n ja V:n allekirjoitukset oli väärennetty (rekisterimerkintärikos, kohta 34).

A:han kohdassa 4 kohdistettu syyte 1.4. - 31.10.2003 tehdyksi väitetystä törkeästä velallisen epärehellisyydestä hylättiin, koska näyttämättä oli jäänyt, että syytteessä kerrottu menettely olisi aiheuttanut X Oy:n maksukyvyttömyyden tai sitä olennaisesti pahentanut. X Oy:n konkurssipesän vahingonkorvausvaatimus, joka oli perustunut siihen, että yhtiön omaisuutta oli hävitetty tai luovutettu oikeudettomasti 251 641 euron arvosta, hyväksyttiin siltä osin kuin korvauksesta ei ollut vähennettävä Verohallinnolle suoritettavaa vahingonkorvausta eli 146 448 euron osalta.

Asian ovat ratkaisseet käräjätuomari Timo Pirttijärvi, käräjätuomari Yrjö Vannela ja käräjätuomari Marja Terttu Mälkki.

Syyttäjän, X Oy:n ja Y Oy:n konkurssipesien, A:n sekä eräiden toisten vastaajien haettua valittamalla muutosta käräjäoikeuden tuomioon hovioikeus oli määrännyt asiassa ajalla 3.9. - 1.11.2012 toimitettavaksi pääkäsittelyn, johon A kutsuttiin ensimmäisen asiakokonaisuuden (kohdat 3 ja 4) käsittelyä varten 6.9.2012 ja toisen asiakokonaisuuden (kohdat 20 - 22 ja 34) käsittelyä varten 24.9.2012 pidettäviin istuntoihin valittajana henkilökohtaisesti uhalla, että valitus hänen poissa ollessaan jätetään sillensä.

Hovioikeus jätti A:n valituksen 6.9.2012 antamallaan päätöksellä ensimmäisen asiakokonaisuuden osalta ja 24.9.2012 antamallaan päätöksellä toisen asiakokonaisuuden osalta sillensä, koska A oli jäänyt pois hovioikeuden pääkäsittelystä, johon hänet oli kutsuttu valittajana henkilökohtaisesti.

Hovioikeus päätti vielä, että A:n valitus rangaistuksen mittaamista koskevalta osalta ratkaistaan kirjallisessa menettelyssä.

Asian ovat ratkaisseet hovioikeuden jäsenet Paula Koski, Liisa Lehtimäki ja Johanna Jylhä. Esittelijä Marika Kari.

A vaati kanteluissaan, että hovioikeuden päätökset poistetaan ja asia palautetaan hovioikeuteen käsittelyn jatkamiseksi.

Syyttäjä sekä X Oy:n ja Y Oy:n konkurssipesät vastasivat kanteluihin ja vaativat niiden hylkäämistä.

A:n kantelut on Korkeimman oikeuden presidentin määräyksestä ratkaistu täysistunnossa valituksen sillensä jättämistä koskevalta osalta.

Asian tausta

1. Käräjäoikeus oli lukenut A:n syyksi kaksi törkeää veropetosta, törkeän kirjanpitorikoksen, törkeän velallisen epärehellisyyden ja rekisterimerkintärikoksen sekä tuominnut hänet niistä yhteiseen 1 vuoden 8 kuukauden vankeusrangaistukseen ja velvoittanut hänet yhteisvastuullisesti eräiden toisten vastaajien kanssa suorittamaan vahingonkorvauksia ja oikeudenkäyntikulujen korvauksia Verohallinnolle, X Oy:n konkurssipesälle ja Y Oy:n konkurssipesälle.

2. A, syyttäjä, mainitut konkurssipesät sekä 12 muuta vastaajaa olivat valittaneet käräjäoikeuden tuomiosta hovioikeuteen. A oli vaatinut pääkäsittelyn toimittamista. Valituksessaan A oli vaatinut, että syytteet hylätään, että hänelle aikaisemmin tuomitut kaksi vankeusrangaistusta katsotaan riittäväksi seuraamukseksi teoista tai rangaistusta ainakin alennetaan ja että hänet vapautetaan korvausvelvollisuudesta tai korvausvelvollisuutta ainakin alennetaan. Lisäksi A oli vaatinut, että vapaudenmenetysaikaa korjataan.

3. Hovioikeus oli määrännyt asiassa toimitettavaksi pääkäsittelyn 3.9. - 1.11.2012. A oli kutsuttu jutun II osaa koskevaan pääkäsittelyyn 6.9.2012 yhtäältä valittajana henkilökohtaisesti uhalla, että valitus hänen poissa ollessaan jätetään sillensä, ja toisaalta syyttäjän nimeämänä kuultavana henkilökohtaisesti asian selvittämiseksi sakon uhalla sekä lisäksi eräiden toisten valittajien valitusten johdosta itse tai asiamiehen edustamana uhalla, että asia voidaan hänen poissaolostaan huolimatta ratkaista. A oli kutsuttu jutun III ja IV osia koskevaan pääkäsittelyyn 24.9.2012 valittajana henkilökohtaisesti uhalla, että valitus hänen poissa ollessaan jätetään sillensä, sekä eräiden toisten valittajien valitusten johdosta itse tai asiamiehen edustamana uhalla, että asia voidaan hänen poissaolostaan huolimatta ratkaista.

4. A ei ollut saapunut pääkäsittelyyn 6.9.2012, jolloin syyttäjä oli vaatinut hänen valituksensa jättämistä sillensä. Saapuvilla ollut A:n puolustaja asianajaja K oli vastustanut valituksen jättämistä sillensä ja katsonut, ettei valitusta ainakaan osien III ja IV osalta tullut jättää sillensä, koska A:lla oli ollut perusteltu syy käsittää nämä osat erilliseksi kokonaisuudeksi. Hovioikeus on samana päivänä julistamallaan päätöksellä A:n poissaolon vuoksi jättänyt hänen valituksensa sillensä osan II kohtien 3 ja 4 osalta. Hovioikeus on perusteluinaan lausunut, että A:n henkilökohtainen läsnäolo 6.9.2012 aloitettavassa useita päiviä kestävässä pääkäsittelyssä olisi ollut välttämätöntä, koska istunnossa oli tarkoitus käsitellä asioita, joista A:ta olisi kuultu henkilökohtaisesti.

5. A ei ollut saapunut myöskään pääkäsittelyyn 24.9.2012, jolloin syyttäjä oli vaatinut hänen valituksensa jättämistä sillensä. Läsnä ollut asianajaja K oli vastustanut valituksen jättämistä sillensä. Hänen mukaansa ainakin rangaistuksen mittaaminen ja vaatimus vapaudenmenetysajan korjaamisesta tuli käsitellä kirjallisessa menettelyssä. K oli lisäksi pyytänyt, että valitus vahingonkorvauksen määrän osalta olisi käsitelty pääkäsittelyssä tai ainakin kirjallisesti. Hänen mukaansa III osan kohdan 22 syyte velallisen epärehellisyysrikoksesta olisi voitu ratkaista kirjallisessa menettelyssä. Hovioikeus on samana päivänä julistamallaan päätöksellä ja edellisessä kohdassa mainituilla perusteilla jättänyt A:n valituksen sillensä osien III ja IV kohtien 20, 21, 22 ja 34 osalta.

6. Mainituissa päätöksissään hovioikeus on lisäksi lausunut, että A:n valitus rangaistuksen mittaamisen osalta ratkaistaan kirjallisessa menettelyssä. Hovioikeus on 28.2.2013 antamallaan tuomiolla korottanut A:n rangaistuksen kahdeksi vuodeksi vankeutta, oikaissut vapaudenmenetysaikaa, korottanut A:n X Oy:n konkurssipesälle ja Y Oy:n konkurssipesälle maksettaviksi tuomittuja vahingonkorvauksia sekä velvoittanut A:n suorittamaan konkurssipesille korvausta oikeudenkäyntikuluista.

Kysymyksenasettelu

7. A:n valitus on edellä todetuin tavoin jätetty hovioikeudessa sillensä siltä osin kuin sen käsittelemisen on katsottu edellyttävän A:n henkilökohtaista kuulemista hovioikeuden pääkäsittelyssä. A:n puolustajan, asianajaja K:n tarkoituksena on ollut puolustaa päämiestään 6.9.2012 ja 24.9.2012 alkaviksi määrätyissä hovioikeuden pääkäsittelyissä, joihin A:ta koskevien syytekohtien käsittelemiseksi oli kutsuttu A:n itsensä lisäksi kuultaviksi useita asianomistajia, todistajia ja kanssasyytettyjä.

8. Korkeimmassa oikeudessa on kysymys siitä, edellyttääkö rikosasian vastaajan puolustautumisoikeus nykyisen perus- ja ihmisoikeustulkinnan vuoksi sitä, ettei vastaajan tekemää valitusta saa oikeudenkäymiskaaren 26 luvun 20 §:n 1 momentin mukaisesti jättää miltään osin sillensä, vaikka hän henkilökohtaisesti istuntoon saapumaan määrättynä valittajana ei ole läsnä hovioikeuden pääkäsittelyssä vaan paikalla on ainoastaan hänen asiamiehensä. Samalla on kysymys perustuslain 106 §:n soveltamisesta sikäli kuin oikeudenkäymiskaaren mainitun säännöksen soveltamisen katsottaisiin olevan ristiriidassa perus- ja ihmisoikeusvaatimusten kanssa.

Sovellettavat oikeusohjeet ja oikeuskäytäntö

9. Oikeudenkäymiskaaren 26 luvun 20 §:n 1 momentin mukaan, jos valittaja on jäänyt pois pääkäsittelystä, valitus jätetään pääkäsittelyn kohteena olevalta osalta sillensä. Oikeudenkäymiskaaren 12 luvun 29 §:n mukaan asianosainen, joka huolimatta siitä, että hänet on määrätty saapumaan henkilökohtaisesti tuomioistuimeen, käyttää asiamiestä sijastaan, vaikka hänellä ei ole laillista estettä, katsotaan poisjääneeksi.

10. Perustuslain 21 §:ssä turvataan jokaiselle oikeudenmukainen oikeudenkäynti. Euroopan ihmisoikeussopimuksen 6 artiklan 1 kohdassa säädetään jokaisella olevasta oikeudesta oikeudenmukaiseen oikeudenkäyntiin. Artiklan 3 c kohdan mukaan jokaisella rikoksesta syytetyllä on oikeus puolustautua henkilökohtaisesti tai itse valitsemansa oikeudenkäyntiavustajan välityksellä.

11. Oikeudenkäymiskaaren 26 luvun 20 §:n 1 momentin säännös on saanut nykyisen muotonsa 1.10.2003 voimaan tulleella lailla 381/2003. Lain muutokseen johtaneissa esitöissä kiinnitettiin huomiota Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen oikeuskäytäntöön, jossa oli toistuvasti katsottu oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin rikosasiassa edellyttävän, että vastaaja saa puolustautua asiamiehen välityksellä, vaikka hänet olisi velvoitettu saapumaan henkilökohtaisesti asian käsittelyyn. Tuomioissa Lala ja Pelladoah v. Alankomaat 22.9.1994, Van Geyseghem v. Belgia 21.1.1999 sekä Stroek ja Goedhart v. Belgia 20.3.2001 ihmisoikeustuomioistuin oli lausunut, että rikosasian vastaajan poissaolo ei oikeuttanut epäämään häneltä puolustautumista asiamiehen välityksellä. Toisaalta, lähinnä tuomioon Eliazer v. Alankomaat 16.10.2001 viitaten, oikeuskäytännön katsottiin tuolloin olleen tulkinnanvaraista (HE 91/2002 vp s. 11 ja 12).

12. Edellä mainitussa hallituksen esityksessä ehdotettiin säädettäväksi (s. 46), ettei rikosasiassa valitusta voitaisi enää jättää sillensä siinä tapauksessa, että valittajana pääkäsittelyyn henkilökohtaisesti kutsuttu vastaaja jää itse saapumatta pääkäsittelyyn ja lähettää sijastaan asiamiehen. Pääkäsittely olisi tässä tapauksessa saatu, milloin syytä olisi, toimittaa ja asia ratkaista vastaajan poissaolosta huolimatta. Ehdotusta ei kuitenkaan hyväksytty. Lakivaliokunta katsoi, että hallituksen esityksessä esitetty ihmisoikeussopimuksen tulkinta ja ehdotettujen muutosten tarve ei ollut kiistaton ja että niistä aiheutuisi haittaa hovioikeuksien toiminnalle (LaVM 27/2002 vp s. 19). Laki säädettiin lakivaliokunnan mietinnön mukaisesti.

13. Korkein oikeus on kyseisen säännöksen perusteella antamissaan ennakkopäätöksissä KKO 2011:30 ja KKO 2012:49 käsitellyt sitä, miten valittajan poissaoloa koskevaa oikeudenkäymiskaaren 26 luvun 20 §:ää on sovellettava ottaen huomioon asiaa koskeva Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen ratkaisukäytäntö. Korkein oikeus on muun muassa katsonut, että ihmisoikeussopimuksen 6 artiklan 1 ja 3 c kohta sekä ihmisoikeustuomioistuimen vakiintunut tulkintakäytäntö edellyttävät, että tuomioistuin soveltaa oikeudenkäymiskaaren ja oikeudenkäynnistä rikosasioissa annetun lain säännöksiä mahdollisimman joustavasti pyrkien turvaamaan vastaajan puolustautumisedellytykset silloinkin, kun henkilökohtaisesti istuntoon saapumaan velvoitettu vastaaja on jäänyt pois ja paikalla on ainoastaan hänen asiamiehensä. Tuomioistuimen on arvioitava, onko vastaajan henkilökohtainen läsnäolo välttämätöntä asian selvittämistä varten. Tarvittaessa on valituksen kohteena olevasta asiasta erotettava ne osat, jotka ovat ratkaistavissa pääkäsittelyä toimittamatta (KKO 2011:30, kohta 11).

14. Korkein oikeus on ratkaisussaan KKO 2011:30 ottanut huomioon myös ihmisoikeustuomioistuimen ratkaisun Kari-Pekka Pietiläinen v. Suomi 22.9.2009, mutta arvioinut, että sen ratkaistavana olleen tapauksen olosuhteet poikkesivat Pietiläisen tapauksesta, jossa ihmisoikeustuomioistuin oli katsonut hovioikeuden sillensäjättämisratkaisun loukanneen ihmisoikeussopimuksen 6 artiklan 1 ja 3 c kohtaa. Kari-Pekka Pietiläisen jutussa käsittelylle oli varattu useita käsittelypäiviä, eikä ensimmäisenä päivänä ollut ilmeisesti käsitelty hänen läsnäoloaan välttämättä edellyttäneitä kysymyksiä. Lisäksi oikeuteen saapumista koskeva kutsu oli arvioitu epäselväksi. Korkein oikeus on katsonut, että sen käsiteltävänä olleessa asiassa valituksessa ei ollut esitetty vaatimuksia, jotka olisi voitu käsitellä kirjallisessa menettelyssä, ja ettei vastaajan puolustautumismahdollisuuksien turvaaminen tuossa tapauksessa edellyttänyt käsittelyn siirtämistä ottaen huomioon myös asianomistajan edut ja oikeudenkäynnin tehokkuudelle ja kohtuulliselle kestolle asetettavat vaatimukset (kohta 21).

15. Ratkaisussaan KKO 2012:49 Korkein oikeus on katsonut, että hovioikeudelle tehdyssä valituksessa esitetty rangaistuksen mittaamista koskeva vaatimus oli sisältänyt riittävät perusteet valituksen ratkaisemiseksi sen osalta kirjallisessa menettelyssä eikä valittajan henkilökohtainen kuuleminen ollut ollut seuraamuskysymyksen asianmukaisen ratkaisemisen kannalta välttämätöntä. Hovioikeuden ei olisi tullut jättää valitusta sillensä siltä osin kuin valittajan oikeudenkäyntiasiamies oli hovioikeuden pääkäsittelyssä vaatinut asian ratkaisemista kirjallisessa menettelyssä rangaistuksen mittaamisen osalta.

16. Ihmisoikeustuomioistuin on edellä mainittujen Korkeimman oikeuden ratkaisujen jälkeen 8.11.2012 antanut tuomion asiassa Neziraj v. Saksa. Tuomion mukaan ihmisoikeussopimuksen 6 artiklan 1 ja 3 c kohtia oli loukattu, kun muutoksenhakutuomioistuimen käsittelystä ilman hyväksyttävää syytä pois jääneen syytetyn asianajajalle ei ollut annettu tilaisuutta edustaa päämiestään, vaan valitus oli hylätty syytetyn poissaolon vuoksi.

17. Neziraj-ratkaisussa ihmisoikeustuomioistuin totesi aikaisempaan oikeuskäytäntöönsä viitaten, että rikosoikeudenkäynnin oikeudenmukaisuuden vuoksi syytetyn läsnäololla oikeuden istunnossa oli olennainen merkitys paitsi hänen puolustautumisensa kannalta myös sen vuoksi, että näin voitiin selvittää hänen lausumiensa totuudenmukaisuutta ja verrata niitä rikoksen uhrin ja todistajien lausumiin. Siten lainsäätäjä sai ryhtyä toimenpiteisiin ehkäistäkseen perusteettomia poissaoloja. Toisaalta esteettäkin pois jääneellä syytetyllä oli ihmisoikeussopimuksen 6 artiklan 3 kohdan mukaan oikeus puolustautua oikeudenkäyntiasiamiehen välityksellä. Lainsäätäjä ei saanut rangaista perusteettomia poissaoloja luomalla poikkeuksia syytetyn oikeuteen käyttää avustajaa. Lainsäätäjän käytettävissä oli muitakin keinoja huolehtia siitä, että vastaajan on osallistuttava oikeuden istuntoon. Tuomioistuinten tuli huolehtia oikeudenkäyntien oikeudenmukaisuudesta ja siten siitä, että asianajaja, joka oli saapunut oikeuteen ilmeisenä tarkoituksenaan puolustaa päämiestään, sai tehdä niin päämiehensä poissaolosta huolimatta (kohdat 41 - 51).

18. Ihmisoikeustuomioistuin ei Neziraj-ratkaisussaan hyväksynyt Saksan hallituksen väitteitä muun muassa siitä, että aikaisemmat ihmisoikeustuomioistuimen ratkaisut koskivat tosiseikoiltaan toisenlaisia tapauksia ja että huomioon tuli ottaa kansallisten oikeudenkäyntisääntöjen ja muutoksenhakujärjestelmien erot. Käytyään läpi aikaisempaa oikeuskäytäntöään ihmisoikeustuomioistuin katsoi, ettei sen aikaisemmilla ratkaisuilla ollut oikeudellisesti merkitsevää eroa käsiteltävänä olevaan tapaukseen, jossa kansallinen lainsäädäntö säännönmukaisesti edellytti rikosasian vastaajan henkilökohtaista kuulemista. Sopimuksen loukkauksen arvioimisessa ei aikaisemmissa ratkaisuissa ollut ollut merkitystä myöskään sillä seikalla, että kansallinen laki mahdollisesti antoi oikeuden uusintakäsittelyyn, jos vastaajalla oli ollut pätevä este, jota hän ei ollut voinut ajoissa ilmoittaa. Ihmisoikeustuomioistuin ei yhtynyt Saksan hallituksen käsitykseen myöskään sen suhteen, että Kari-Pekka Pietiläinen -ratkaisussa todettu loukkaus olisi perustunut tuon tapauksen erityispiirteisiin, vaan katsoi, että ne olivat ainoastaan vahvistaneet todettua rikkomusta (kohdat 57 ja 62 - 64).

Ihmis- ja perusoikeuksien toteuttamisesta tuomioistuimissa

19. Ihmisoikeussopimuksen 1 artiklan mukaan sopimusvaltiot takaavat jokaiselle lainkäyttövaltaansa kuuluvalle ihmisoikeussopimuksessa turvatut oikeudet ja vapaudet. Tämän johdosta ihmisoikeustuomioistuimen tulkintalinjauksia on pyrittävä noudattamaan myös muissa vastaavissa tapauksissa. Ihmisoikeussopimuksen lainkäyttö- ja valvontajärjestelmä on tarkoitettu toissijaiseksi niin, että ihmisoikeudet ja -vapaudet turvataan ensisijaisesti kansallisella tasolla ja kansallisten viranomaisten toimin.

20. Ihmisoikeussopimus on Suomessa voimassa tavallisen lain tasoisena säädöksenä. Sen voimaansaattamista koskevaa hallituksen esitystä käsitellessään perustuslakivaliokunta korosti sitä, että tulkintatilanteissa on erilaisista perusteltavissa olevista vaihtoehdoista pyrittävä omaksumaan sellainen, joka edistää ihmisoikeuksien toteutumista eli on näin määriteltynä ihmisoikeusystävällinen (PeVL 2/1990 vp s. 3).

21. Vuoden 1995 perusoikeusuudistuksen tavoitteena oli esitöiden (HE 309/1993 vp s. 15) mukaan kehittää perusoikeusturvaa laajentamalla ja täsmentämällä perustuslaissa turvattuja vapausoikeuksia kansainvälisissä ihmisoikeussopimuksissa viitoitetulla tavalla sekä lisätä perusoikeuksien suoraa sovellettavuutta tuomioistuimissa ja muissa viranomaisissa. Samoin Suomea sitovien ihmisoikeussopimusten asemaa Suomen oikeusjärjestelmässä pyrittiin vahvistamaan.

22. Perusoikeusuudistuksen suhdetta Suomen kansainvälisiin ihmisoikeusvelvoitteisiin kuvattiin muun muassa seuraavasti (HE 309/1993 vp s. 39): Uudistuksella pyritään lähentämään sisällöllisesti toisiinsa kotimaista perusoikeusjärjestelmää ja kansainvälisiä ihmisoikeusvelvoitteita. Esimerkiksi ehdotettu oikeudenmukaista oikeudenkäyntiä koskeva säännös (hallitusmuodon 16 §, nykyisin perustuslain 21 §) merkitsee perusoikeusjärjestelmän täydentämistä Euroopan ihmisoikeussopimuksen keskeisillä sovellutusalueilla. Säännös saa tulkinnallista tukea Euroopan ihmisoikeussopimuksen vastaavien määräysten tulkinnoista. Pyrkimystä yleisestikin vahvistaa Suomea sitovien ihmisoikeuksien asemaa Suomen oikeusjärjestelmässä osoittavat muun muassa ehdotettu säännös (hallitusmuodon 16 a §:n 1 momentti, nykyään perustuslain 22 §) julkisen vallan velvollisuudesta turvata sekä perusoikeuksien että ihmisoikeuksien toteutuminen sekä säännös (valtiopäiväjärjestyksen 46 §, nykyään perustuslain 74 §), jonka mukaan perustuslakivaliokunnan tehtäviin kuuluu tutkia lakiehdotusten ja muiden asioiden suhdetta myös kansainvälisiin ihmisoikeussopimuksiin.

23. Edellä mainitun hallituksen esityksen mukaan (s. 39 - 40) perusoikeusjärjestelmälle ja kansainvälisille ihmisoikeussopimuksille jäisi sisällöllisistä ja osin suoraan säännöksiin kirjoitetuista liitynnöistä riippumatta jatkossakin tietty itsenäisyys toisiinsa nähden. Siten yksittäisen perusoikeussäännöksen ja vastaavan ihmisoikeussopimusvelvoitteen määräyksen tulkinnat eivät välttämättä ole samat huolimatta mahdollisista sanamuotojen yhtäläisyyksistä. Osittain tämä on seurausta siitä, että ihmisoikeussopimukset ovat luonteeltaan kansainvälisiä sopimuksia, joiden tulkinnat määräytyvät viime kädessä sopimusten kansainvälisten tulkintaelinten käytännössä. Sopimuksille on ominaista, että ne jättävät valtiolle tietyn harkintamarginaalin, jonka puitteissa ne voivat säännellä ja jossain määrin rajoittaa oikeuksia ilman, että niiden katsottaisiin syyllistyvän kansainvälisen velvoitteen rikkomiseen. Ihmisoikeussopimukset jättävät yleensä valtion harkintaan myös sen, minkä tasoisilla säännöksillä ihmisoikeutta koskeva valtionsisäinen sääntely tapahtuu. Perustuslaissa perusoikeuksiin puuttumiselle asetetaan Suomessa usein pidemmälle meneviä rajoituksia kuin kansainvälisistä ihmisoikeussopimuksista johtuu. Perusoikeuksia ei ole mahdollista rajoittaa pidemmälle kuin Suomen ihmisoikeusvelvoitteet sallivat, jotta Suomen valtio ei syyllistyisi kansainvälisten velvoitteidensa rikkomiseen.

24. Perusoikeusuudistusta käsitellessään perustuslakivaliokunta lausui, että perusoikeussäännöksiä on perusteltua tulkita yhdenmukaisesti ihmisoikeussopimusten kanssa niin, että vain ihmisoikeussopimuksen asianomaisen sopimusmääräyksen mukaan hyväksyttävät rajoitusperusteet voivat olla vastaavan perusoikeussäännöksen sallittuja rajoitusperusteita. Lisäksi perustuslakivaliokunta korosti sitä, etteivät perusoikeuksien rajoitukset saaneet olla ristiriidassa Suomen kansainvälisten ihmisoikeusvelvoitteiden kanssa ja että perusoikeuksien ja ihmisoikeuksien tulkinnallinen harmonisointi oli tämän vuoksi aiempaakin tärkeämpää (PeVM 25/1994 vp s. 5). Perustuslakivaliokunta painotti sitä, että tuomioistuinten tulee valita perusteltavissa olevista lain tulkintavaihtoehdoista sellainen, joka parhaiten edistää perusoikeuksien tarkoituksen toteutumista ja joka eliminoi perustuslain kanssa ristiriitaisiksi katsottavat vaihtoehdot. Tältä osin voidaan puhua perustuslainmukaisesta tai perusoikeusmyönteistä laintulkinnasta (PeVM 25/1994 vp s. 4).

25. Perusoikeussäännökset on siirretty lähes sellaisinaan 1.3.2000 voimaan tulleen perustuslain 2 lukuun. Perustuslain kokonaisuudistuksen yhteydessä tarkasteltavaksi otettiin kuitenkin lakien perustuslainmukaisuuden jälkikäteisen valvonnan tarve. Perustuslain säätämiseen johtaneissa esitöissä (HE 1/1998 vp s. 28 - 29 ja 52 - 53) korostettiin yhtäältä perustuslakivaliokunnan johtavaa asemaa normivalvonnassa mutta toisaalta todettiin, ettei pelkän ennakkovalvonnan avulla ollut mahdollista aukottomasti varmistaa, ettei laki voisi olla ristiriidassa perustuslain kanssa. Myös kansainvälisten ihmisoikeussopimusten velvoitteiden katsottiin voivan aiheuttaa tarvetta lakien perustuslainmukaisuuden jälkivalvontaan. Kehitys, jossa tuomioistuimet joutuvat lisääntyvässä määrin vertaamaan kotoperäisiä lakeja ihmisoikeusnormeihin, oli omiaan käytännössä korostamaan myös vastaavaa vertailutarvetta laintasoisten säännösten ja perusoikeussäännösten välillä.

26. Näistä syistä perustuslakiin otettiin 106 §:n säännös perustuslain etusijasta. Sen mukaan jos tuomioistuimen käsiteltävänä olevassa asiassa lain soveltaminen olisi ilmeisessä ristiriidassa perustuslain kanssa, tuomioistuimen on annettava etusija perustuslain säännökselle. Lain esitöissä (HE 1/1998 vp s. 54 ja 162 - 164) korostettiin sitä, että etusijasäännös rajoittuu koskemaan vain soveltamista yksittäisen oikeusjutun ratkaisemisen yhteydessä. Ilmeistä ristiriitatilannetta koskevalla rajauksella tarkoitettiin estää ratkaisut, joissa tuomioistuin jättäisi lain soveltamatta, vaikka lain ja perustuslain välinen ristiriita ei ole selvä ja riidaton. Rajauksella haluttiin korostaa eduskunnan säätämän lain soveltamatta jättämisen poikkeuksellisuutta.

27. Perustuslakivaliokunnan mietinnössä (PeVM 10/1998 vp s. 30 - 31) on todettu, että tuomioistuimen asiana on viime kädessä antamalla perustuslaille etusija huolehtia siitä, ettei ratkaisun lopputulos yksittäisessä oikeustapauksessa ole siinä soveltamistilanteessa ilmeisesti perustuslain vastainen. Tuomioistuinten tehtävänä ei siten ole tutkia tai valvoa yleisesti lakien perustuslainmukaisuutta. Aikaisemman mietintönsä mukaisesti perustuslakivaliokunta arvioi, että lain ja perustuslain välillä todetut ristiriidat jäävät hyvin harvinaisiksi ja toisti kantansa tuomioistuimen velvollisuudesta noudattaa perustuslainmukaista tulkintaa.

28. Perustuslakivaliokunnan mietinnön mukaisesti perustuslain 106 §:n sanamuotoa muutettiin ehdotetusta niin, että se kuvaa ristiriitatilannetta lain säännöksen soveltamisen ja perustuslain kanssa eikä vain lain säännöksen ja jonkin perustuslain säännöksen välisenä vertailuna (PeVM 10/1998 s. 31). Ristiriidan arvioinnissa on siis otettava huomioon perustuslaki kokonaisuutena. Ilmeisyysvaatimus tarkoittaa perustuslakivaliokunnan mukaan sitä, että lain säännöksen ristiriita perustuslain kanssa on selvä ja riidaton ja siksi helposti havaittavissa eikä esimerkiksi oikeudellisena kysymyksenä tulkinnanvarainen. Perustuslakivaliokunnan lainsäätämisvaiheessa antamalla lausunnolla on ilmeisyysvaatimusta arvioitaessa merkitystä siltä osin kuin valiokunta on arvioinut tuomioistuimen käsiteltävänä olevassa yksittäistapauksessa esillä olevan kaltaista tulkintatilannetta. On mahdollista, että tuomioistuimessa tulee jonkin lain osalta esille sellainen ristiriitatilannetta koskeva asetelma, jota valiokunta ei ole lainkaan arvioinut. Tällaisessa tilanteessa ilmeisyysvaatimus saattaa poikkeuksellisesti täyttyä perustuslakivaliokunnassa käsitellyn lainkin osalta (PeVM 10/1998 vp s. 31).

Perustuslain 106 §:n soveltamisedellytyksistä

29. Ihmisoikeusvelvoitteiden valtionsisäiseen toteuttamiseen liittyvää lainsäädäntöä on kohdissa 20 - 28 kuvatulla tavalla kehitetty vaiheittain. Kootusti voidaan todeta, että Euroopan ihmisoikeussopimuksen määräykset ovat tuomioistuimissa ja muissakin viranomaisissa suoraan laintasoisina sovellettavissa. Perustuslakivaliokunnan kannanottojen ja nykyään myös perustuslain 22 §:n nojalla tulee mahdollisista lain tulkintavaihtoehdoista valita ihmis- ja perusoikeudet parhaiten turvaava vaihtoehto. Tuomioistuimen on siten pyrittävä ihmisoikeusmyönteiseen ja perustuslainmukaiseen tulkintaan niin yksittäiseen säännökseen perustuvaa harkintavaltaa käyttäessään kuin myös silloin, kun ihmisoikeusvelvoite näyttää poikkeavan lain säännöksestä.

30. Perustuslain 21 §:n 1 momentin mukaan jokaisella on oikeus saada asiansa käsitellyksi asianmukaisesti ja ilman aiheetonta viivytystä lain mukaan toimivaltaisessa tuomioistuimessa tai muussa viranomaisessa sekä oikeus saada oikeuksiaan ja velvollisuuksiaan koskeva päätös tuomioistuimen tai muun riippumattoman lainkäyttöelimen käsiteltäväksi. Pykälän 2 momentin mukaan käsittelyn julkisuus sekä oikeus tulla kuulluksi, saada perusteltu päätös ja hakea muutosta samoin kuin muut oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin ja hyvän hallinnon takeet turvataan lailla. Korkein oikeus toteaa, että perustuslain 21 § on kirjoitettu hyvin yleisellä tasolla. Siinä ei ole nimenomaista viittausta rikossyytteen käsittelyyn, johon ihmisoikeussopimuksen 6 artiklan 3 kohdan vähimmäistakeet liittyvät. Tästä huolimatta kyseisen perustuslain säännöksen on tarkoitus kattaa myös nämä syytetylle taatut oikeudet (HE 309/1993 vp s. 74).

31. Euroopan ihmisoikeussopimuksen mukaisten ihmisoikeuksien ja toisaalta perustuslaissa nimenomaisesti turvattujen perusoikeuksien erottelulla ei ole lainkäytössä merkitystä niin kauan kuin kyseisen oikeuden ja lain ristiriita on sovitettavissa lain tulkinnan keinoin. Perustuslain 106 § koskee sitä vastoin sanamuotonsa mukaan vain lain ja perustuslain välistä ilmeistä ristiriitaa ratkaistavana olevassa lainkäyttöasiassa. Jos ihmisoikeusvelvoitteen ja lain välillä on ristiriita, jota ei voida tulkinnan keinoin ratkaista ihmisoikeusvelvoitteen edellyttämällä tavalla, on arvioitava ensiksikin sitä, merkitseekö ihmisoikeusvelvoitteen vastaisuus samalla myös perustuslain vastaisuutta, ja toiseksi sitä, onko perustuslainvastaisuus ilmeistä.

32. Perusoikeusuudistuksen yhteydessä omaksutun linjauksen mukaan kansainvälisiin ihmisoikeussopimuksiin perustuvat ihmisoikeusvelvoitteet ja perustuslain perusoikeussäännökset ovat pitkälti tulkinnallisesti harmonisoitavissa. Ihmisoikeusvelvoitteet ja perusoikeudet eivät ole sisällöltään välttämättä samat, mutta vakiintuneen käsityksen mukaan ihmisoikeusvelvoitteet asettavat nykyään perustuslailla turvattujen oikeuksien vähimmäistason, jonka pohjalta kansallisia perusoikeuksia on tulkittava ja sovitettava yhteen keskenään. Perusoikeuksien rajoittamista koskeviin yleisiin vaatimuksiin kuuluu se, ettei tavallisella lailla voida säätää rajoitusta, joka on ristiriidassa Suomen kansainvälisten ihmisoikeusvelvoitteiden kanssa, kuten ei myöskään perusoikeuden ytimeen ulottuvaa rajoitusta (PeVM 25/1994 vp s. 5).

33. Perustuslakivaliokunta arvioi perustuslain säätämisen yhteydessä, että perustuslain 106 §:n soveltaminen jää varsin harvinaiseksi. Euroopan ihmisoikeussopimukseen perustuvat ihmisoikeusvelvoitteet ja myös vaikeudet niiden yhteensovittamisessa kansallisten säännöksiin tulevat kuitenkin enenevästi esiin lainkäytössä. Ristiriidat lain ja ihmisoikeusvelvoitteen välillä eivät koske vain poikkeuksellisia yksittäistapauksia, joita ei ole osattu ottaa huomioon lainsäädäntövaiheessa.

34. Korkein oikeus on toistuvasti joutunut ratkaisemaan ihmisoikeustuomioistuimen ratkaisukäytännön johdosta oikeudellisia kysymyksiä, joihin on liittynyt vakavia rakenteellisia ongelmia ja joita ei ole voitu korjata vain yksittäisillä lainkäyttöratkaisuilla. Näin on jouduttu menettelemään riippumatta siitä, saako ihmisoikeusvelvoite etusijan vakiintuneeseen, mutta kirjoittamattomaan oikeussääntöön nähden vai joudutaanko ratkaisussa turvautumaan perustuslain 106 §:ään kirjoitetun lain säännöksen sivuuttamiseksi.

35. Korkein oikeus katsoo, ettei perustuslain 106 § edellytä eikä mahdollista sitä, että etusijasäännöstä sovellettaisiin vain ratkaistaessa poikkeuksellisiin olosuhteisiin liittyvää tapausta. Kuten perusoikeusuudistuksen esitöissä on ennakoitu, säännökselle on soveltamistarvetta etenkin kansainvälisten ihmisoikeusvelvoitteiden jälkivalvonnassa. Perustuslain 106 § velvoittaa tuomioistuimen antamaan etusijan perustuslain säännökselle, kun säännöksen soveltamisedellytykset täyttyvät. Velvoite koskee kaikkia tuomioistuimia.

36. Lain tulkinnan mahdollisuudet vaihtelevat muun muassa säännöksen yksityiskohtaisuuden, joustavuuden ja oikeudenalan mukaan. Kiellettyä on ainakin lain sanamuodon vastainen tulkinta, joka muuttaa säännöksen keskeisen sisällön lainsäätäjän ilmaisemasta tarkoituksesta poikkeavaksi. Korkein oikeus katsoo, ettei lain tulkinnan vakiintuneita rajoja tule ylittää tai laajentaa vain, jotta perustuslain 106 §:n soveltamiselta voitaisiin välttyä. Tämä koskee myös oikeudenkäymiskaaren säännöksiä, joiden tarkoituksena on turvata lainkäytön ennakoitavuutta ja yhtenäisyyttä.

37. Perustuslain 106 §:n mukaan perustuslaki saa etusijan vain, jos ristiriita on ilmeinen eli perustuslakivaliokunnan toteamin tavoin selvä ja riidaton ja siksi helposti havaittavissa. Ristiriidan ilmeisyys edellyttää sekä lain säännöksen että perusoikeuden sisällöllistä selkeyttä ja riidattomuutta. Ihmisoikeustuomioistuimen ratkaisukäytäntöön perustuvien ihmisoikeusvelvoitteiden osalta näin ei kaikissa tapauksissa ole. Yleistä oikeusohjetta ei sanotusta käytännöstä ole useinkaan helposti erotettavissa, koska ihmisoikeustuomioistuimen yksittäiseen ratkaisuun voi sisältyä tapauskohtaisia tai jonkin sopimusvaltion lainsäädäntöön liittyviä erityispiirteitä. Joskus vasta usean ratkaisun sarja tai suuren jaoston ratkaisu selventää tai kehittää ihmisoikeusvelvoitetta niin, että sitä voidaan pitää tulkinnallisesti selvänä ja riidattomana.

38. Ihmisoikeustuomioistuimen ratkaisujen sisältöön ja selkeyteen voi vaikuttaa myös niin sanottu harkintamarginaali. Euroopan ihmisoikeussopimuksen määräykset ovat erilaisia muun muassa sen suhteen, onko sopimusvaltiolla oikeutta rajoittaa lailla kyseistä ihmisoikeutta ja millä perusteilla tämä voi tapahtua. Toisin kuin eräisiin muihin sopimusmääräyksiin oikeudenmukaista oikeudenkäyntiä koskevaan 6 artiklaan ei sisälly tällaista rajoituslauseketta. Siitä huolimatta on ihmisoikeustuomioistuimen tulkintakäytännössä todettu sopimusvaltioilla olevan laaja harkintavalta sen suhteen, millä tavoin kansallisessa oikeusjärjestyksessä turvataan 6 artiklan edellyttämät oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin vaatimukset, samalla kun huolehditaan järjestelmän tehokkuudesta (mm. Mihelj v. Slovenia 15.1.2015, kohta 38). Sopimusvaltioilla ei kuitenkaan ole juuri lainkaan harkinnanvaraa artiklan 3 kohtaan perustuvien rikoksesta syytetyn vähimmäisoikeuksien osalta. Niistä poikkeaminen on sallittua vain erityisissä tilanteissa ja erityisin edellytyksin, esimerkiksi kun rikosasian vastaajan oikeudelle kuulustella todistajaa on tosiasiallinen ja ylittämätön este.

39. Kuten kohdassa 28 on todettu, perustuslain 106 §:ssä käytetty ilmaisu "perustuslain kanssa" viittaa perustuslakiin kokonaisuutena. Korkein oikeus katsoo perusoikeusjärjestelmän edellyttävän, että myös perustuslain 106 §:ää sovellettaessa lähtökohdaksi otetaan yleinen periaate ihmisoikeuksien ja perusoikeuksien tulkinnallisesta yhteensovittamisesta. Perustuslakiin kokonaisuutena kuuluu samalla myös eri perusoikeuksien ja samankin perusoikeuden piirissä olevien erilaisten suojavaatimusten huomioon ottaminen ja yhteensovittaminen. Mahdolliset perusoikeuksien väliset vastakkainasettelut tai punnintavaatimukset voivat tulla arvioitaviksi myös osana ristiriidan ilmeisyyden vaatimusta.

40. Perustuslain 106 §:ää säädettäessä on korostuneesti esitetty, että lain perustuslainmukaisuutta saadaan tuomioistuimessa tutkia vain suhteessa käsiteltävänä olevaan asiaan, eikä tuomioistuin saa yleisellä tasolla esittää arviota lain perustuslainvastaisuudesta. Ylimpiä kansallisia tuomioistuimia ei ole tämän suhteen asetettu erityisasemaan. Toisaalta on selvää, ettei edellä mainittu linjaus muuta Korkeimman oikeuden ennakkoratkaisuihin liittyvää tosiasiallista vaikutusta siihen, miten lainkäytössä vastaavankaltaiseen oikeudelliseen kysymykseen suhtaudutaan.

Lähtökohdat oikeudenkäyntimenettelyä koskevan perusoikeussuojan osalta

41. Perustuslain 21 § turvaa oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin sekä rikosasian vastaajalle että asianomistajalle. Perustuslakivaliokunnan kannanotoista ilmenee, että asianomistaja nauttii mainitun säännöksen nojalla perusoikeussuojaa paitsi siltä osin kuin hän esittää rikosasian yhteydessä korvausvaatimuksia, myös esittäessään rikosasiassa rangaistusvaatimuksia (PeVL 59/2014 vp s. 6). Lisäksi perus- ja ihmisoikeuksiin liittyvistä valtion positiivisista velvollisuuksista seuraa usein aineellisten suojavaatimusten ohella menettelyllisiä vaatimuksia oikeuksien turvaamiseksi. Valtion positiiviset velvollisuudet saattavat siten edellyttää perus- tai ihmisoikeuden loukkaamisen varalta myös rikosoikeudellista ja rikosprosessuaalista suojaa. Tältäkin kannalta oikeudenkäyntimenettely rikosasiassa koskettaa paitsi vastaajan usein myös rikoksella loukatun tahon perus- ja ihmisoikeuksia (ihmisoikeustuomioistuimen oikeuskäytännön osalta mm. Söderman v. Ruotsi, suuri jaosto 12.11.2013 ja M.A. v. Slovenia 15.1.2015).

42. Ratkaistavana olevassa asiassa on kysymys rikosasian vastaajalle turvattavien vähimmäisoikeuksien suhteesta oikeudenkäymiskaaren nimenomaiseen säännökseen valituksen sillensä jättämisestä. Korkein oikeus toteaa, että syytetyn vähimmäisoikeudet kuuluvat oikeudenmukaista oikeudenkäyntiä koskevan perustuslain 21 §:n ydinalueeseen. Ihmisoikeussopimuksiin perustuvia syytetyn prosessuaalisia vähimmäisoikeuksia ei voida lailla rajoittaa esimerkiksi sillä perusteella, että ne haittaavat oikeudenkäynnin tehokkuutta. Toisaalta yhdelle kuuluvan vähimmäisoikeuden turvaaminen ei myöskään saa johtaa toiselle kuuluvan perusoikeuden loukkaamiseen. Heikentämiskiellon periaate ilmenee myös ihmisoikeussopimuksen 53 artiklasta.

43. Oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin takeisiin kuuluvat syytetyn vähimmäisoikeudet eivät sellaisinaan tule epäselviksi tai tulkinnanvaraisiksi eivätkä johda perustuslaillisesti merkitsevään vastakkainasetteluun vain sen vuoksi, että asianomistajalla on niin ikään perustuslain 21 §:ssä turvattu oikeus saada asiansa käsitellyksi ilman aiheetonta viivytystä. Oikeudenkäyntimenettelyssä syytetylle kuuluvien oikeuksien ja asianomistajan oikeussuojan yhteensovittaminen on kuitenkin asianmukaisesti turvattava, jotta yhden oikeuksien toteuttaminen ei samalla vaaranna toisen oikeuksia.

Voidaanko valitus jättää osaksikaan sillensä, kun vastaajan asiamies haluaa jatkaa puolustautumista

44. Korkein oikeus toteaa Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen Neziraj-ratkaisun osoittavan, että rikosasian vastaajan oikeus puolustautua asiamiehensä avulla on ihmisoikeussopimuksen 6 artiklan 3 c kohdan vaatimusten kannalta sellainen oikeusturvatae, josta seuraa este käyttää vastaajan henkilökohtaisen poissaolon seuraamuksena sitä, että hänen valituksensa jätetään sillensä. Mikäli vastaajan henkilökohtainen läsnäolo muutoksenhakuasteessa valitusta käsiteltäessä on tarpeen, sen turvaamiseksi on käytettävä muita lainsäädännöllä osoitettavia keinoja. Valituksen sillensä jättämisen suhteen ei siten ole kysymys tapauskohtaisesta eri oikeuksien ja intressien punninnasta. Näin ollen valittajan perusteetonkaan poissaolo ei saa estää rikosasian vastaajan valituksen käsittelemistä, jos hänen asiamiehensä on tullut paikalle puolustautumista jatkaakseen. Tämä koskee myös tilanteita, joissa vastaajan henkilökohtaista kuulemista pidetään hänen valituksensa käsittelemisen kannalta välttämättömänä.

45. Oikeudenkäymiskaaren 26 luvun 20 §:n säännös siitä, että valittajan poisjäämisen johdosta hänen valituksensa jää pääkäsittelyn kohteena olevalta osalta sillensä, on keskeiseltä osaltaan selkeä. Sama koskee oikeudenkäymiskaaren 12 luvun 29 §:ää, jonka mukaan henkilökohtaisesti tuomioistuimeen määrätty mutta saapumatta jäänyt henkilö katsotaan poissaolevaksi, vaikka hänen asiamiehensä olisi paikalla. Niin kuin edellä on todettu, ihmisoikeustuomioistuimen ratkaisukäytännöstä ilmenee kuitenkin nykyään selvällä ja riidattomalla tavalla este sille, että valitus voitaisiin osaksikaan jättää sillensä, jos rikosasian vastaajan asiamies on tullut paikalle puolustaakseen vastaajaa.

46. Korkein oikeus on ennakkopäätöksillään pyrkinyt tulkinnallisesti supistamaan oikeudenkäymiskaaren 26 luvun 20 §:ssä säädetyn sillensä jättämisen soveltamista. Nämä linjaukset eivät kuitenkaan ole enää riittäviä turvaamaan poissaolevan vastaajan oikeutta jatkaa oikeudenkäyntiä ihmisoikeustuomioistuimen edellyttämällä tavalla. Ihmisoikeuksien toteutuminen edellyttää lain soveltamiskäytännön muuttamista niin, ettei sillensä jättämistä voida enää käyttää ratkaisuna, jos rikosasian vastaajan asiamies vaatii valituksen tutkimista. Kun pääkäsittely on todistelun vastaanottamiseksi toimitettava ja kun rikosasian vastaajan henkilökohtainen läsnäolo on oikeudenkäynnin välittömyyttä ja suullisuutta koskevien periaatteiden taikka rangaistuksen määräämisen johdosta tarpeellista, voidaan vastaajan jäätyä saapumatta joutua oikeudenkäymiskaaren 26 luvun 20 §:n säännöksen ja ihmisoikeustuomioistuimen asettamien vaatimusten välillä sellaiseen ristiriitaan, jota ei voida ratkaista vain perusoikeusmyönteisellä ja joustavalla tulkinnalla. Tällöin arvioitavaksi tulee se, onko yksittäisessä ratkaisutilanteessa sovellettava perustuslain 106 §:ää, jotta mainittu oikeudenkäymiskaaren säännös voidaan sivuuttaa ja etusija antaa perustuslain 21 §:n perusteella sovellettavaksi tulevalle rikosasian vastaajan oikeudelle saada puolustautua asiamiehensä välityksellä.

47. Kun syytetyn vähimmäisoikeuksien turvaaminen edellyttää luopumista sellaisesta prosessuaalisesta seuraamuksesta, jolla ennen muuta on pyritty torjumaan muutoksenhakemista vain tuomion täytäntöönpanon lykkäämistä varten, käy samalla tarpeelliseksi ottaa huomioon myös muutoksen vaikutukset muiden asiaan osallisten ja etenkin asianomistajan oikeuksien ja aseman kannalta. Se, että rikosasian vastaaja voi saada hyväkseen muutoksenhausta koituvan edun samalla, kun hän henkilökohtaisesti pääkäsittelyyn kutsuttunakin voi välttää saapuville tulemisen käyttämällä asiamiestä, saattaa käytännössä johtaa asianomistajan aseman ja hänelle turvattujen oikeuksien kannalta kielteisiin seurauksiin muun muassa oikeudenkäynnin pitkittymisen ja lopullisen ratkaisun lykkäytymisen vuoksi. Kysymys siitä, mihin muihin oikeudenkäyntimenettelyä koskeviin muutoksiin mahdollisesti on aihetta sen vuoksi, että rikosasian vastaajan vähimmäisoikeuksien turvaaminen edellyttää häntä koskevaa oikeustilan korjausta, on ensisijaisesti arvioitava lainsäädäntöteitse. Voimassa olevien säännösten puitteissa on kuitenkin myös lakia sovellettaessa pyrittävä sellaisiin ratkaisuihin, joissa oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin toteutuminen voidaan mahdollisimman hyvin turvata kaikkien asiaan osallisten kannalta.

48. Korkein oikeus toteaa, että koska oikeudenkäymiskaaren 26 luvun 20 §:n mukaan valittajan poissaolo johtaa valituksen sillensä jättämiseen, oikeudenkäymiskaaren muissakaan säännöksissä ei ole varauduttu siihen, että oikeudenkäyntiä tulisi uuden tulkinnan mukaan vastaajan henkilökohtaisesta poissaolosta huolimatta jatkaa asiamiehen välityksellä. Korkein oikeus katsoo, että asiantilan korjaamiseksi olisi ryhdyttävä kiireellisiin lainsäädäntötoimiin.

Vastaajan henkilökohtaisen kuulemisen tarpeellisuus ja sen selvittäminen

49. Ihmisoikeustuomioistuin on Neziraj-ratkaisussa kuten aikaisemmassakin ratkaisukäytännössään korostanut sitä, että vastaajan läsnäolo rikosasiassa on ensiarvoisen tärkeää hänen itsensä kuulemisen takia ja myös sen vuoksi, että hänen lausumiensa totuudenmukaisuutta voidaan arvioida ja verrata niitä rikoksen uhrin ja todistajien kertomuksiin. Ihmisoikeustuomioistuin on kuitenkin edellyttänyt, että vaatimus vastaajan läsnäolosta voidaan ratkaista muilla lainsäädännöllisillä keinoilla kuin käyttämällä seuraamuksena valituksen sillensä jättämistä. Oikeus puolustautua asiamiehen välityksellä ei siis merkitse esimerkiksi sen poissulkemista, että vastaaja voidaan tarvittaessa noutaa oikeudenkäyntiin.

50. Korkein oikeus katsoo, että Neziraj-ratkaisusta ei sinänsä seuraa tarvetta arvioida aikaisemmasta poikkeavalla tavalla sitä, milloin pääkäsittely on toimitettava ja milloin rikosasian vastaajan kuulusteleminen todistelutarkoituksessa on tarpeellista. Vaatimus vastaajan henkilökohtaisesta kuulemisesta ja läsnäolosta oikeudenkäynnissä ei perustu yksinomaan hänen osallistumis- tai puolustautumismahdollisuuksiensa turvaamiseen vaan myös hänen vastapuolensa, kuten rikoksen uhrin, oikeuksiin ja tuomioistuimen mahdollisuuksiin arvioida ristiriitaisen näytön luotettavuutta ja oikeudenmukaista rangaistusta. Lähtökohtana on pidetty sitä, että hovioikeudella tulee pääkäsittelyssä käsiteltävässä asiassa olla yhtä hyvät edellytykset arvioida suullista todistelua kuin käräjäoikeudella, minkä johdosta todistelun välittömyydestä tulee pitää kiinni myös muutoksenhakuasteessa (KKO 2011:30, kohta 14 ja KKO 2012:49, kohta 11). Tämä vastaa lain esitöiden ja myös eduskunnan lakivaliokunnan esittämiä linjauksia (HE 83/2001 vp s. 18 ja 31 sekä LaVM 27/2002 vp s. 5 ja 9).

51. Jos valittajana oleva vastaaja, joka on kutsuttu henkilökohtaisesti pääkäsittelyyn, on jäänyt siihen saapumatta, hovioikeuden on vielä uudestaan arvioitava, onko hänen henkilökohtainen läsnäolonsa pääkäsittelyssä edelleen välttämätöntä. Hovioikeuden on tällöin otettava kysymys pääkäsittelyn toimittamisesta ja vastaajan läsnäolon tarpeellisuudesta keskustelun kohteeksi asianosaisten kanssa. Pääkäsittelyn toimittamista koskevien säännösten muutokset (laki 650/2010) ovat jossain määrin lisänneet sekä tuomioistuimen harkintavaltaa että asianosaisten mahdollisuuksia vaikuttaa asian käsittelyyn hovioikeudessa. Oikeudenkäymiskaaren 26 luvun 14 §:n mukaan pääkäsittely toimitetaan nykyään vain asianosaisen vaatimuksesta, joskin luvun 14 a §:n mukaan hovioikeus voi myös omasta aloitteestaan määrätä pääkäsittelyn toimitettavaksi katsoessaan sen tarpeelliseksi. Samassa yhteydessä muutetusta luvun 15 §:stä käy ilmi, että pääkäsittelyllä ei tarkoiteta yksinomaan todistelua varten pidettävää istuntoa vaan myös suppeampaa suullista käsittelyä, jossa kuullaan asianosaisia tai heidän asiamiehiään. Käräjäoikeudessa vastaanotettua todistelua ei tarvitse lainkohdassa mainittujen edellytysten täyttyessä ottaa uudelleen vastaan. Pääkäsittely voidaan myös rajoittaa koskemaan vain tiettyä osaa valituksesta.

52. Tähänastisenkaan oikeuskäytännön mukaan ei ole ollut estettä sille, että asiamies esiintyy poisjääneen vastaajan puolesta suppeassa pääkäsittelyssä taikka sellaisessa todistelun vastaanottamiseksi toimitetussa pääkäsittelyssä, jossa käsiteltävä asia ei edellytä hänen päämiehensä kuulustelemista todistelutarkoituksessa. Jos vastaaja on tarkoituksellisesti jäänyt pois pääkäsittelystä, hänen voidaan katsoa luopuneen oikeudestaan tulla henkilökohtaisesti kuulluksi omassa asiassaan.

53. Vastaajan asiamies voi päämiehensä poisjäämisen johdosta myös arvioida tilanteen uudelleen ja rajoittaa tai tarkentaa valitusta niin, ettei kysymys enää ole suullisen todistelun uskottavuudesta lainkaan tai ainakaan sellaisen seikan osalta, jossa hänen päämiehensä henkilökohtaisella kuulustelemisella olisi merkitystä. Vastaajan asiamiehen sekä tämän vastapuolina olevien syyttäjän ja asianomistajien näkemyksillä on merkitystä myös sen arvioimiselle, onko vastaajan kuulusteleminen todistelutarkoituksessa tarpeellista.

Arviointi tässä tapauksessa

54. A on hovioikeuteen tekemässään valituksessa vaatinut syytteiden hylkäämistä näyttämättöminä sekä vapauttamistaan kaikesta korvausvastuusta. Kanteluiden kohteena olevissa päätöksissään hovioikeus on jättänyt valituksen sillensä lukuun ottamatta rangaistuksen mittaamista, jonka se on ratkaissut kirjallisessa menettelyssä. Kanteluissa on kysymys tämän menettelyn oikeellisuudesta, kun henkilökohtaisesti hovioikeuden pääkäsittelyyn kutsutun mutta poisjääneen A:n asiamies on ollut saapuvilla ja valmiina puolustamaan A:ta. Asiamies on vastustanut sillensä jättämistä. Asiassa ei ole väitettykään, että A:lla olisi ollut poissaoloonsa laillinen syy.

55. Korkein oikeus toteaa, että syyksilukeminen käräjäoikeudessa on perustunut laajaan asiakirja- ja henkilötodisteluun, joka on A:n valituksessa esitettyjen kiistämisperusteiden johdosta ollut tarkoitus ottaa uudelleen vastaan ja arvioida hovioikeuden pääkäsittelyssä. Kysymys korvausvastuusta vapauttamisesta on ollut pitkälti sidoksissa syyksilukemiseen. A:n valituksessa keskeistä on ollut se, mitä hän on omalla kertomuksellaan halunnut selvittää. A:n esittämät valitusperusteet ja asiassa selvitettävät kysymykset ovat edellyttäneet, että valitus olisi myös sillensä jätetyiltä osiltaan tullut käsitellä hovioikeuden pääkäsittelyssä. Hovioikeus on siten voinut pääkäsittelyn toimittamisesta päättäessään pitää A:n kuulemista tarpeellisena kertomuksen uskottavuuden arvioimiseksi ja todistelun keskinäisen vertailun suorittamiseksi. Hovioikeuden ratkaisu valituksen osittaisesta sillensäjättämisestä A:n poissaolon perusteella on vastannut Korkeimman oikeuden ennakkoratkaisuissa omaksuttua tulkintaa siitä, miten oikeudenkäymiskaaren 26 luvun 20 §:n 1 momenttia on sovellettava.

56. Edellä selostetun Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen Neziraj-ratkaisun mukaisesti on kuitenkin katsottava, että A:n valituksen jättäminen osittain sillensä on loukannut hänen ihmisoikeussopimuksen 6 artiklan 1 ja 3 c kohdassa taattua oikeuttaan oikeudenmukaiseen oikeudenkäyntiin ja oikeuttaan puolustautua asiamiehensä välityksellä.

57. Edellä kohdissa 21 - 24 ja 32 kuvatulla tavalla ihmis- ja perusoikeudet ovat pitkälti tulkinnallisesti harmonisoituja siten, että perustuslain säännösten on tarkoitettu turvaavan ihmisoikeudet vähintään kansainvälisten ihmisoikeussopimusten edellyttämässä laajuudessa. Ihmisoikeussopimuksen 6 artiklan 3 kohtaan perustuvat syytetyn vähimmäisoikeudet ovat keskeinen osa perustuslain 21 §:ssä turvattuja oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin takeita. Oikeudenkäymiskaaren 26 luvun 20 §:n soveltaminen ihmisoikeusvelvoitteiden vastaisesti voi siten johtaa myös ilmeiseen ristiriitaan perustuslain kanssa.

58. Ristiriidan ilmeisyyttä arvioitaessa voidaan todeta, että Neziraj-tuomio pohjautuu jo aikaisemmassa ihmisoikeustuomioistuimen ratkaisukäytännössä omaksuttuihin näkökohtiin. Neziraj-ratkaisun myötä rikosasian vastaajan oikeus puolustukseen asiamiehen välityksellä on ihmisoikeusvaatimusten kannalta selvä eikä sisällä harkinnanvaraa. Korkein oikeus katsoo, että myös perustuslain 21 § turvaa rikosasian vastaajalle vastaavan oikeuden puolustautua hovioikeudessa asiamiehensä välityksellä.

59. Oikeudenkäymiskaaren 26 luvun 20 § on edellä kohdassa 12 kuvatulla tavalla saanut sisältönsä eduskuntakäsittelyn aikana, eikä lakivaliokunnan mietinnön mukaisen säännöksen perustuslainmukaisuutta ja suhdetta kansainvälisiin ihmisoikeuksiin ole tutkittu perustuslakivaliokunnassa. Perustuslakivaliokunta ei siten ole ottanut säännöksen perustuslainmukaisuuteen sellaista kantaa, jolla voisi olla merkitystä ilmeisyysvaatimusta arvioitaessa. Sillensä jättämistä koskevan sääntelyn tavoitteet ovat liittyneet oikeudenkäynnin välittömyyden ja oikeudenhoidon sujuvuuden turvaamiseen.

60. Korkein oikeus katsoo, että A:n valituksen osittainen sillensä jättäminen oikeudenkäymiskaaren 12 luvun 29 §:n ja 26 luvun 20 §:n 1 momentin nojalla on ollut perustuslain 106 §:ssä tarkoitetulla tavalla ilmeisessä ristiriidassa perustuslain oikeusturvan takeita koskevan 21 §:n säännöksen kanssa. Tässä asiassa ei ole sellaisia asianomistajien perusoikeuksien mahdolliseen loukkaamiseen liittyviä seikkoja, jotka antaisivat aihetta muunlaiseen arviointiin perustuslain 106 §:n soveltamisen kannalta. Mainittuja oikeudenkäymiskaaren säännöksiä ei olisi tullut tässä tapauksessa soveltaa.

61. Edellä mainituilla perusteilla Korkein oikeus katsoo, että hovioikeuden ei olisi tullut jättää A:n valitusta 6.9.2012 ja 24.9.2012 julistamillaan päätöksillä osittain sillensä. Asian käsittelyä on sen vuoksi jatkettava hovioikeudessa. Kun hovioikeus on pääasiassa antamallaan tuomiolla muiden asianosaisten tekemien valitusten johdosta muuttanut käräjäoikeuden ratkaisua A:ta koskevalta osalta, asia on hänen osaltaan käsiteltävä hovioikeudessa kokonaisuudessaan uudelleen. Siten myös hovioikeuden tuomio on A:n osalta kumottava.

Hovioikeuden 6.9.2012 julistama päätös nro 2400 ja 24.9.2012 julistama päätös nro 2587 poistetaan kanteluiden johdosta siltä osin kuin A:n valitus on niissä jätetty sillensä. Hovioikeuden 28.2.2013 antama tuomio nro 651 kumotaan siltä osin kuin asia on ratkaistu A:ta koskevalta osalta.

Asia palautetaan Helsingin hovioikeuteen, jonka tulee omasta aloitteestaan ottaa asia A:n osalta uudelleen käsiteltäväkseen ja silloin, ottaen huomioon palauttamisen syy, tutkia A:n käräjäoikeuden tuomiosta tekemä valitus kokonaisuudessaan ja syyttäjän sekä X Oy:n ja Y Oy:n konkurssipesien valitukset A:han kohdistettujen muutosvaatimusten osalta.

Asian ovat täysistunnossa ratkaisseet presidentti Pauliine Koskelo, oikeusneuvokset Kati Hidén, Kari Kitunen, Gustav Bygglin, Liisa Mansikkamäki, Pasi Aarnio, Juha Häyhä, Hannu Rajalahti, Ilkka Rautio, Soile Poutiainen, Marjut Jokela, Jukka Sippo, Jorma Rudanko, Pekka Koponen, Ari Kantor, Tuula Pynnä, Jarmo Littunen ja Mika Huovila. Esittelijä Jukka-Pekka Salonen.