Tappo - Tapon yritys - Seksuaalirikos - Raiskaus - Rangaistuksen määrääminen - Rangaistuksen mittaaminen - Yhteinen rangaistus - Yhteisen rangaistuksen mittaaminen

Diaarinumero:	R2013/688
Taltio:	2565
Antopäivä:	9.12.2014

A oli muun muassa kuristamalla ja tappamisella uhaten pakottanut hänelle entuudestaan tuntemattoman X:n sukupuoliyhteyteen puistossa. A oli joitakin kuukausia myöhemmin yrittänyt tappaa Y:n työntämällä hänet rautatieasemalle saapumassa olleen junan eteen. Kysymys rangaistuksen mittaamisesta.

RL 6 luku 3 §
RL 6 luku 4 §
RL 7 luku 5 § 2 mom
RL 20 luku 1 § 1 mom (563/1998)
RL 21 luku 1 §

Käräjäoikeus katsoi syytekohdan 1 osalta selvitetyksi, että A oli 24.9.2011 Helsingissä Itä-Pasilassa puistoalueella pakottanut X:n sukupuoliyhteyteen käyttämällä henkilöön kohdistuvaa väkivaltaa ja uhkaamalla käyttää sellaista väkivaltaa. A oli tarttunut X:ää voimakkaasti kurkusta kiinni, raahannut tämän pensaikkoon ja kaatanut tämän maahan selälleen. Tämän jälkeen A oli pitänyt kättään X:n suun edessä ja uhannut tappaa X:n, mikäli tämä huutaisi. A oli riisunut X:n alavartalon väkisin paljaaksi ja samalla voimakkaasti kuristaen levittänyt tämän jalat ja ollut suojaamattomassa sukupuoliyhteydessä tämän kanssa. X oli alussa riuhtonut ja rimpuillut vastaan, mutta alistunut tekoon A:n uhkauksen ja kuristamisen seurauksena. X:lle oli aiheutunut teosta kipua ja ruhjevammoja päähän sekä eri puolille vartaloa.

X ja A olivat tavanneet toisensa erään ravintolan edustalla, ja raiskaus oli tapahtunut X:n lähdettyä tapaamisen jälkeen kävelemään kotiinsa.

Käräjäoikeus, jossa syyttäjä oli vaatinut A:n tuomitsemista rangaistukseen törkeästä raiskauksesta, katsoi A:n syyllistyneen raiskaukseen. Käräjäoikeus totesi, että teossa oli uhattu vakavalla väkivallalla. X:lle oli aiheutunut teosta lukuisia vammoja, mutta ne olivat jääneet vakavuudeltaan lieviksi. Raiskauksessa käytettyä väkivaltaa ei siten voitu pitää erityisen voimakkaana. Tämän vuoksi myöskään tappamisuhkauksen toteutumista ei voitu olosuhteet huomioon ottaen pitää riittävän todennäköisenä. Käräjäoikeus katsoi, että rikosta oli sen vakavuudesta ja moitittavuudesta huolimatta pidettävä yleisen oikeuskäytännön mukaisesti perusmuotoisena raiskauksena.

Käräjäoikeus katsoi syytekohdan 2 osalta selvitetyksi, että A oli 9.1.2012 Helsingissä Kannelmäen rautatieasemalla yrittänyt tappaa Y:n työntämällä tämän asemalle saapuvan junan eteen. Y oli ollut kaatumassa asemalaiturilta raiteille junan eteen junan veturin törmätessä häneen, jolloin Y oli sinkoutunut törmäyksen voimasta takaisin asemalaiturille. Teosta oli Y:lle aiheutunut laaja kasvoaivovamma, molemminpuolinen ilmarinta ja molemminpuoliset rannemurtumat. Lääkärinlausunnon mukaan vammat olivat olleet hengenvaaralliset.

Ennen tekoa A oli uhkaillut Y:tä junan alle työntämisellä. Y oli puolestaan yrittänyt väistellä A:ta ja rauhoitella tilannetta.

Käräjäoikeus katsoi A:n syyllistyneen tapon yritykseen. Tahallisuuden osalta käräjäoikeus viittasi työntämistä edeltäneeseen uhkailuun ja totesi valvontakameran kuvasta olevan havaittavissa, että junan lähestyessä A oli nimenomaisesti työntänyt Y:n sen alle. A:sta laaditun mielentilalausunnon mukaan hänen ruumiillisessa ja neurologisessa tutkimuksessaan ei ollut todettu poikkeavaa ja hän teon tehdessään oli kyennyt ymmärtämään syy-seuraussuhteita. Käräjäoikeus totesi, että koska junan alle jäämisestä lähes täydellä varmuudella seurasi kuolema, A:lla oli ollut surmaamistarkoitus.

Rangaistusta mitatessaan käräjäoikeus otti huomioon A:n syyksi luettujen rikosten vakavuuden. A:n syyksi luetun tapon yrityksen vaarallisuutta osoitti se, että tällaisesta menettelystä lähes täydellä varmuudella seurasi kuolema ja että Y:n säilyminen hengissä oli johtunut vain sattumasta. Käräjäoikeus tuomitsi A:n yhteiseen 7 vuoden 6 kuukauden vankeusrangaistukseen.

Asian ovat ratkaisseet käräjätuomari Inkeri Gummerus ja lautamiehet.

A valitti hovioikeuteen. A vaati valituksessaan, että syytekohdassa 1 syyte hylätään ja syytekohdan 2 osalta hänen katsotaan syyllistyneen vain törkeään pahoinpitelyyn ja että syyte enemmälti hylätään. A vaati lisäksi, että rangaistusta ainakin alennetaan.

Hovioikeus katsoi käräjäoikeuden tavoin, että A oli syyllistynyt raiskaukseen ja tapon yritykseen.

Hovioikeus totesi, että raiskauksesta tuomittava erillisrangaistus olisi neljä vuotta vankeutta. Hovioikeus otti huomioon teon moitittavuutta lisäävinä seikkoina sen, että teko oli kohdistunut A:n sattumalta kohtaamaan henkilöön ja että teossa oli käytetty väkivaltaa ja uhattu tappamisella.

Tapon yrityksen osalta hovioikeus totesi, että Y:lle oli aiheutettu välitön hengenvaara ja että Y:n hengissäpysyminen oli ollut junan eteen työntämisen jälkeen hänen, A:n tai kenenkään muun paikalla olleen henkilön vaikutusmahdollisuuksien ulkopuolella. Y oli säilynyt hengissä lähinnä sattuman ansiosta. Y:lle oli aiheutunut vakavat vammat. Tapon yritys oli jo sinänsä vakava rikos. Edellä mainitut seikat huomioon ottaen hovioikeus piti A:n menettelyä tapon yrityksen tekomuotona erityisen moitittavana.

Hovioikeus katsoi, että käräjäoikeuden tuomitsema rangaistus oli oikein mitattu ja ettei aihetta sen muuttamiseen ollut.

Hovioikeus ei muuttanut käräjäoikeuden tuomiota.

Asian ovat ratkaisseet hovioikeuden jäsenet Tapani Vasama, Elisabeth Bygglin ja Åsa Nordlund.

A:lle myönnettiin valituslupa rangaistuksen mittaamisen osalta. Valituksessaan A vaati, että rangaistusta alennetaan.

Syyttäjä, X ja Y vastasivat valitukseen ja vaativat sen hylkäämistä.

Asian tausta ja kysymyksenasettelu

1. A:n syyksi on luettu syytekohdassa 1 raiskaus (tekoaika 24.9.2011) ja syytekohdassa 2 tapon yritys (tekoaika 9.1.2012).

2. Raiskaus on luettu A:n syyksi seuraavilla perusteilla: A oli Itä-Pasilassa puistoalueella tarttunut X:ää voimakkaasti kurkusta, raahannut hänet pensaikkoon ja kaatanut hänet maahan. A on pitänyt kättään X:n suun edessä ja uhannut tappaa X:n, mikäli tämä huutaisi. Tämän jälkeen A on riisunut X:n alavartalon paljaaksi ja levittänyt hänen jalkansa kuristaen samalla voimakkaasti. A oli näin käyttämällä X:ään kohdistunutta väkivaltaa ja uhkaamalla käyttää sellaista väkivaltaa pakottanut X:n suojaamattomaan sukupuoliyhteyteen. X:lle oli teosta aiheutunut kipua sekä ruhjevammoja päähän ja eri puolille vartaloa.

3. Arvioidessaan sitä, oliko A teollaan syyllistynyt raiskaukseen vai törkeään raiskaukseen, käräjäoikeus on lausunut, että X:lle aiheutuneet vammat olivat olleet lukuisia mutta jääneet vakavuudeltaan lieviksi. Myöskään tappamisuhkauksen toteutumista ei olosuhteet huomioon ottaen voitu pitää riittävän todennäköisenä.

4. Tapon yrityksen syyksilukeminen on perustunut siihen, että A oli työntänyt Y:n rautatieasemalle saapuvan junan eteen. Junan veturin osuessa Y:hyn tämä oli sinkoutunut takaisin asemalaiturille. Y:lle oli aiheutunut teosta laaja kasvoaivovamma, molemminpuolinen ilmarinta ja molemminpuoliset rannemurtumat. A:n on katsottu tarkoittaneen tappaa Y:n.

5. Käräjäoikeus on tuominnut A:n 7 vuoden 6 kuukauden yhteiseen vankeusrangaistukseen. Hovioikeus ei ole muuttanut käräjäoikeuden tuomiota.

6. Korkeimmassa oikeudessa on kysymys siitä, onko A:lle tuomittua yhteistä vankeusrangaistusta alennettava.

Rangaistuksen määräämisen perusteista

7. Rikoslain 6 luvun 3 §:n 1 momentin mukaan rangaistusta määrättäessä on otettava huomioon kaikki lain mukaan rangaistuksen määrään ja lajiin vaikuttavat perusteet sekä rangaistuskäytännön yhtenäisyys. Rangaistuskäytännön yhtenäisyyden huomioon ottamisella pyritään takaamaan yhdenvertaisuusperiaatteen toteutuminen myös rangaistuksen mittaamisessa. Rangaistuskäytännön yhtenäisyyteen pyrittäessä olennaista on verrata kysymyksessä olevaa tekoa muihin samankaltaisiin tekoihin ja ottaa huomioon niissä mitatut rangaistukset (KKO 2011:102 kohdat 18 ja 19, KKO 2013:90 kohta 35 ja KKO 2014:5 kohta 5).

8. Rangaistus on rikoslain 6 luvun 4 §:n mukaan mitattava niin, että se on oikeudenmukaisessa suhteessa rikoksen vahingollisuuteen ja vaarallisuuteen, teon vaikuttimiin sekä rikoksesta ilmenevään muuhun tekijän syyllisyyteen. Arvioitavina ovat tällöin paitsi teosta aiheutuneet seuraukset myös se vahinko ja vaara, joiden teosta on ennalta arvioiden saatettu odottaa aiheutuvan. Vaaraa arvioidaan sekä seurausten todennäköisyyden että niiden laadun ja vakavuuden mukaan (HE 44/2002 vp s. 187). Tekijän syyllisyys puolestaan viittaa sekä teon vaikuttimiin että teon ilmentämään syyllisyyteen (KKO 2008:85 kohta 4).

9. Rangaistuksen määrääminen perustuu asianomaista rikosta koskevassa säännöksessä säädettyyn rangaistusasteikkoon. Sen pohjalta tapahtuvassa mittaamisharkinnassa ovat keskeisessä asemassa rangaistuksen mittaamista ohjaavat Korkeimman oikeuden ennakkoratkaisut. Jos sellaisia ei ole kyseisen rikoksen osalta, huomioon voidaan ottaa samaa rikosta koskevat muut Korkeimman oikeuden ratkaisut, joissa on ollut kysymys myös rangaistuksen mittaamisesta. Verraten usein toistuvissa rikoksissa, joihin myös raiskaus ja tapon yritys lukeutuvat, rangaistuskäytännön yhtenäisyyden arvioinnissa voidaan kiinnittää huomiota myös rangaistuskäytäntöä kuvaaviin tilastollisiin ja muihin selvityksiin, mikäli niistä ilmenevää rangaistustasoa voidaan pitää lain mukaisten rangaistuksen mittaamisperusteiden kannalta oikeudenmukaisena (KKO 2011:102 kohta 19 ja KKO 2014:5 kohta 6). Yhtäältä raiskaukset ja toisaalta tapon yritykset poikkeavat vahingollisuutensa ja vaarallisuutensa sekä teosta ilmenevän tekijän syyllisyyden kannalta usein merkittävästi toisistaan. Tämä on otettava huomioon arvioitaessa yksittäistapauksessa rangaistuksen mittaamisharkinnassa tilastollisten selvitysten merkitystä.

Rangaistuksen mittaaminen syyksiluetuista teoista

Raiskaus

10. Rikoslain 20 luvun 1 §:n 1 momentin (563/1998) mukaan raiskauksesta tuomittava rangaistus on vankeutta vähintään yksi ja enintään kuusi vuotta. Nykyisin voimassa olevan säännöksen (509/2014) rangaistusasteikko on sama.

11. Korkein oikeus ei ole antanut viime vuosina sellaisia rangaistuksen mittaamista ohjaavia ennakkoratkaisuja, joista olisi saatavissa johtoa mittaamisharkintaan tässä tapauksessa. Tällaisena ei voida pitää ennakkoratkaisua KKO 2013:31, jossa oli kysymys 15-vuotiaan tekijän 12-vuotiaaseen uhriin kohdistamasta raiskauksesta ja lapsen seksuaalisesta hyväksikäytöstä tuomittavan rangaistuksen määräämisestä.

12. Ratkaisussa KKO 2001:62, jossa kysymys oli myös rangaistuksen mittaamisesta, Korkein oikeus tuomitsi A:n ja B:n 2 vuoden sekä C:n 1 vuoden 8 kuukauden vankeusrangaistuksiin väkisinmakaamisista tekoaikana voimassa olleen rikoslain 20 luvun 1 §:n 1 momentin (16/1971) nojalla. Tapauksessa ensin B ja sen jälkeen A olivat eräässä asunnossa olleet sukupuoliyhteydessä uhrin kanssa toisen heistä pitäessä vuorollaan C:n kanssa tästä kiinni, minkä jälkeen A oli vielä uudelleen pakottanut uhrin sukupuoliyhteyteen. Tämän ratkaisun johdosta Korkein oikeus toteaa, että samalla kun väkisinmakaamisen rikosnimike muutettiin raiskaukseksi 1.1.1999 voimaan tulleella lainmuutoksella (563/1998), teon vähimmäisrangaistus korotettiin kuudesta kuukaudesta yhteen vuoteen. Lisäksi säädettiin raiskauksen törkeästä tekomuodosta, jonka rangaistusasteikko on kahdesta vuodesta kymmeneen vuotta vankeutta. Mainittu lainmuutos ja siitä osaltaan ilmenevä ankaroitunut suhtautuminen seksuaalirikoksiin vähentävät kysymyksessä olevan ratkaisun merkitystä harkittaessa rangaistuksen mittaamista tässä tapauksessa.

13. Oikeuspoliittisen tutkimuslaitoksen raiskausrikoksia koskevan selvityksen (Oikeusministeriön julkaisu 13/2012) mukaan vuosina 2007 - 2009 tuomioistuinkäsittelyssä olleista raiskauksista tuomittujen ehdottomien vankeusrangaistusten keskipituus oli kaksi vuotta ja puolet rangaistuksista sijoittui 19 - 28 kuukauden välille. Törkeän raiskauksen keskirangaistus mainittuna ajanjaksona oli noin neljä vuotta vankeutta.

14. Oikeuspoliittisen tutkimuslaitoksen laatimasta tutkimuksesta Rikollisuustilanne 2012 ilmenee, että keskimääräinen rangaistus oli 20 kuukautta vankeutta, kun tekijä tuomittiin yksinomaan raiskauksesta, ja hieman alle kaksi vuotta, kun tekijä tuomittiin raiskauksen ohella yhdestä tai useammasta muusta rikoksesta yhteiseen rangaistukseen. Törkeistä raiskauksista sanottuna vuonna tuomittujen 16 vankeusrangaistuksen keskipituus oli noin viisi vuotta vankeutta. Selvityksessä on todettu, että tapausten vähäisen lukumäärän vuoksi keskirangaistuksissa saattoi eri vuosien tilastoissa ilmetä melko suuriakin satunnaisvaihteluja.

15. A:n syyksi luettu raiskaus on kohdistunut hänen sattumalta hieman aikaisemmin tapaamaansa, hänelle entuudestaan tuntemattomaan nuoreen naiseen. A on raahannut X:n pensaikkoon ja tappamisella uhkaamalla sekä kurkusta kuristamalla pakottanut hänet suojaamattomaan sukupuoliyhteyteen. A:n menettelyn pelottamana X on lopettanut vastustamisen.

16. Korkein oikeus toteaa, että kuristaminen on erityisen vaarallinen väkivallan muoto (KKO 1998:1). Tässä tapauksessa A on ensin tarttunut X:ää voimakkaasti kurkusta kiinni ja vielä myöhemmin teon aikana jatkanut kuristamista. A:n menettelystä on aiheutunut X:n kaulalle käräjäoikeuden toteamia hankaumajälkiä. X:lle aiheutuneet muutkaan ruumiinvammat eivät ole olleet vakavia. Vammojen lievyyttä ei kuitenkaan voida pitää ratkaisevana rangaistuksen mittaamisharkinnassa, koska X on A:n menettelyn vuoksi joutunut alistumaan seksuaalista itsemääräämisoikeuttaan loukanneeseen raiskaukseen. A:n syyksi luettua rikosta onkin perusteltua pitää kokonaisuutena arvioiden varsin vahingollisena ja vaarallisena. Edellä todettu rikoksen tekotapa ja sen kohdistuminen sattumanvaraisesti ennalta tuntemattomaan henkilöön osoittavat A:ssa myös varsin suurta syyllisyyttä. Mainitut seikat huomioon ottaen A:n syyksi luetusta raiskauksesta olisi yksinään tuomittava selvästi edellä kohdassa 14 mainittua keskimääräistä rangaistusta ankarampi rangaistus.

17. Hovioikeus on katsonut, että A:n syyksi luetusta raiskauksesta olisi erikseen tuomittava neljä vuotta vankeutta. Edellä kohdissa 13 ja 14 selostetuista tutkimuksista ilmenevän rangaistuskäytännön mukaan neljän vuoden vankeusrangaistus olisi noin kaksinkertainen raiskauksista tuomittujen rangaistusten keskiarvoon verrattuna ja vastaisi pikemminkin törkeistä raiskauksista tuomittujen rangaistusten keskimääräistä pituutta. Hovioikeuden mittaamaa vankeusrangaistusta on sen vuoksi pidettävä yleiseen rangaistuskäytäntöön nähden liian ankarana. Rangaistuskäytännön yhtenäisyys huomioon ottaen Korkein oikeus katsoo, että A olisi tuomittava raiskauksesta 3 vuoden 6 kuukauden vankeusrangaistukseen.

Tapon yritys

18. Rikoslain 21 luvun 1 §:n, 5 luvun 1 §:n ja 6 luvun 8 §:n mukaan tapon yrityksestä tuomittava rangaistus on vähintään 14 päivää ja enintään yhdeksän vuotta vankeutta.

19. Rangaistuksen mittaamista koskevassa ennakkoratkaisussa KKO 2002:3 kysymys oli kahden rikoksentekijän syyksi luetusta, kostoksi tehdystä tapon yrityksestä. Tekijät olivat aloittaneet uhriin kohdistuvan väkivallan eräässä asunnossa ja jatkaneet sitä syrjäisellä paikalla, jonne uhri oli sen jälkeen jätetty vähäpukeisena ja pahoin loukkaantuneena. Uhriin oli kohdistettu kaikkiaan seitsemän puukoniskua ja häntä oli lyöty useita kertoja nyrkillä pään alueelle sekä kuristettu vyöllä. Mitatessaan kummallekin tekijälle rangaistusta Korkein oikeus otti huomioon alentavana tekijänä aikaisemman ehdottoman vankeusrangaistuksen. Korkein oikeus tuomitsi toisen tekijän 5 vuoden ja toisen tekijän 4 vuoden 6 kuukauden vankeusrangaistukseen.

20. Oikeuspoliittisen tutkimuslaitoksen laatiman tutkimuksen Rikollisuustilanne 2012 mukaan tapon yrityksestä tuomitut rangaistukset vaihtelivat runsaasta kahdesta vuodesta noin viiteen vuoteen. Keskirangaistus tapon yrityksestä oli 3,5 -4 vuotta vankeutta.

21. Tässä tapauksessa A on työntänyt Y:n rautatieasemalle saapuvan junan eteen, minkä johdosta Y:lle on aiheutunut hengenvaaralliset vammat, muun muassa laaja kasvoaivovamma, jossa otsaluu on painunut sisään. Y:n on katsottu säilyneen hengissä sattuman johdosta hänen sinkouduttuaan veturin keulasta takaisin asemalaiturille. A:n syyksi luettu tapon yritys on siten ollut poikkeuksellisen vahingollinen ja vaarallinen.

22. Tahallisen rikoksen tehneen syyllisyyttä arvioitaessa merkityksellistä on, missä määrin rikoksen tekopäätös osoittaa tekijän aikomusta rikkoa lakia. Niin kuin Korkeimman oikeuden ratkaisusta KKO 2014:5 (kohdat 8 ja 9) ilmenee, rikoksentekijän tahallisuuden aste vaikuttaa rangaistuksen mittaamisessa huomioitavaan syyllisyysarvosteluun. Rikoslain 3 luvun 6 §:ssä erotetusta kolmesta tahallisuuden asteesta moitittavin on käsillä, kun tekijä on tarkoittanut aiheuttaa seurauksen (tarkoitustahallisuus).

23. Tässä tapauksessa A:n on katsottu teollaan tarkoittaneen tappaa Y:n. Teko osoittaa siten hänessä erittäin suurta syyllisyyttä.

24. Tapon yritykset vaihtelevat rangaistukseen vaikuttavien seikkojen osalta merkittävästi toisistaan. Tekijän tahallisuuden katsotaan usein, toisin kuin tässä tapauksessa, täyttävän vain niin sanotun todennäköisyystahallisuuden ja kuuluvan siten tahallisuuden lievimpään lajiin. On todennäköistä, että edellä kohdassa 20 kuvatussa rangaistuskäytännössä on enimmäkseen kysymys mainitun lajisista rikoksista tuomittuihin rangaistuksiin perustuvasta käytännöstä. Kun otetaan lisäksi huomioon A:n teon poikkeuksellinen vahingollisuus ja vaarallisuus, olisi hänet tuomittava tapon yrityksestä selvästi ankarampaan rangaistukseen kuin mitä mainittu rangaistuskäytäntö osoittaa keskimääräiseksi rangaistukseksi.

25. Edellä mainituilla perusteilla Korkein oikeus katsoo, että oikeudenmukainen rangaistus A:n syyksi luetusta tapon yrityksestä olisi erikseen tuomittuna 5 vuotta 6 kuukautta vankeutta.

Yhteisen rangaistuksen määrääminen

26. Rikoslain 7 luvun 5 §:n 2 momentin mukaan yhteistä rangaistusta mitattaessa lähtökohdaksi on otettava siitä rikoksesta tuomittava rangaistus, josta tuomioistuimen harkinnan mukaan olisi tuleva ankarin rangaistus, sekä mitattava rikoksista yhteinen rangaistus siten, että se on oikeudenmukaisessa suhteessa myös rikosten lukumäärään, vakavuuteen ja keskinäiseen yhteyteen.

27. Samalla kerralla tuomittavina olevien rikosten keskinäinen yhteys voi vaikuttaa joissakin tilanteissa yhteistä rangaistusta lieventävästi ja joskus taas sitä koventavasti. Rikoksentekijän kokonaissyyllisyyttä vähentävänä seikkana voidaan pitää esimerkiksi sitä, että tekijä on tehnyt vain yhden rikollisen teon, joka kuitenkin täyttää useamman rikoksen tunnusmerkistön. Rikosten keskinäisestä yhteydestä ilmenevä suunnitelmallisuus voi toisaalta vaikuttaa yhteisen rangaistuksen koventamisperusteena (HE 40/1990 vp s. 32). Yhtenäisrangaistusjärjestelmään siirtymisen tavoitteena on kuitenkin ollut, että yhteistä rangaistusta mitattaessa on pyrittävä aikaisempaa enemmän kokonaisrangaistukseen, joka olisi oikeudenmukaisessa ja kohtuullisessa suhteessa tuomittavina olevien rikosten kokonaisuuteen (HE 40/1990 vp s. 31).

28. Tässä tapauksessa kysymys on kahdesta erillisestä vakavasta ja muutoinkin suurta moitittavuutta osoittavasta väkivaltaa käyttäen tehdystä rikoksesta. Asiassa on otettava yhteisen rangaistuksen mittaamisen lähtökohdaksi A:n syyksi luettu tapon yritys. Hänen syykseen luettu raiskaus on tehty muutamaa kuukautta aikaisemmin. Rikoksista erikseen tuomittavien rangaistusten pituudet olisivat 5 vuotta 6 kuukautta ja 3 vuotta 6 kuukautta vankeutta. Korkein oikeus katsoo, että 7 vuoden yhteinen vankeusrangaistus on oikeudenmukaisessa ja kohtuullisessa suhteessa näiden A:n syyksi luettujen rikosten kokonaisuuteen.

Hovioikeuden tuomiota muutetaan A:lle tuomitun rangaistusseuraamuksen osalta.

A:n syyksi luetuista raiskauksesta ja tapon yrityksestä tuomittu yhteinen vankeusrangaistus alennetaan 7 vuodeksi vankeutta.

Muilta osin hovioikeuden tuomiota ei muuteta.

Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Kari Kitunen, Ilkka Rautio, Marjut Jokela, Jarmo Littunen ja Mika Huovila. Esittelijä Kaisa Klinga.