Isyys - Isyyden vahvistaminen - Perustuslaki - Perusoikeudet - Perustuslain etusija - Euroopan ihmisoikeussopimus - Yksityiselämän suoja

Diaarinumero:	S2010/522
Taltio:	602
Antopäivä:	19.3.2014

Ennen isyyslain voimaantuloa vuonna 1962 avioliiton ulkopuolella syntynyt A oli saanut tietää vuonna 1982, että B oli hänen isänsä. Isyyslain voimaanpanosta annetun lain 7 §:n 2 momentissa säädetty viiden vuoden määräaika isyyden vahvistamiskanteiden nostamiselle oli 1.10.1981 jo päättynyt. B oli kuollut 4.1.2009, ja A vaati 22.6.2009 vireille tulleessa kanteessaan B:n isyyden vahvistamista. Suoritetun DNA-tutkimuksen mukaan B oli A:n isä 99,8 prosentin todennäköisyydellä.

Korkein oikeus katsoi, että A:lla ei ollut ollut ikäänsä nähden todellista mahdollisuutta isänsä henkilöllisyyden selvittämiseen eikä kanteen nostamiseen määräajassa. Punnittuaan vielä ajan kulumisen ja miehen kuoleman merkitystä sekä B:n oikeudenomistajien esille tuomia, lähinnä B:n jäämistöön liittyviä seikkoja Korkein oikeus katsoi, että kanneaikasäännöksen soveltaminen oli ilmeisessä ristiriidassa perustuslaissa turvatun yksityiselämän suojan kanssa. Kanneaikasäännös jätettiin soveltamatta, ja B:n isyys vahvistettiin. Ks. KKO:2012:11 KKO:2014:14

L isyyslain voimaanpanosta 7 § 2 mom
PL 10 §
PL 106 §
IhmisoikeusSop 8 Art

A, joka on syntynyt avioliiton ulkopuolella 5.7.1962, vaati 22.6.2009 vireille tulleessa kanteessaan käräjäoikeutta vahvistamaan, että 4.1.2009 kuollut B oli hänen isänsä.

A perusteli vaatimustaan sillä, että B oli hänen siittämisensä aikaan ollut sukupuoliyhteydessä hänen äitinsä kanssa. Alavuden kihlakunnanoikeus oli vuonna 1963 vahvistanut B:n elatusvelvollisuuden A:han nähden. A oli 1980-luvulta lähtien ollut yhteydessä isäänsä B:hen ja tämän lapsiin, mutta B ei ollut A:n pyynnöstä huolimatta halunnut tunnustaa isyyttään. A oli saanut tietää vasta maaliskuussa 2009 siitä, että hänen äitinsä oli isyyslain voimaantultua pyytänyt lastenvalvojaa selvittämään B:n isyyden mutta että lastenvalvoja oli kieltäytynyt sitä tekemästä. B:n oikeudenomistajat olivat B:n kuoltua suostuneet DNA-tutkimukseen, joka osoitti B:n isyyden 99,8 prosentin todistusvoimalla.

A katsoi, että isyyslain voimaanpanosta annetun lain 7 §:n 2 momentissa kanteen nostamiselle säädetty määräaika oli perustuslain ja lapsen oikeuksia koskevan yleissopimuksen vastainen. Olisi kohtuutonta sulkea pois hänen mahdollisuutensa B:n isyyden vahvistamiseen. Voimaanpanosäännös tuli jättää soveltamatta varsinkin sen vuoksi, että lastenvalvoja oli laiminlyönyt velvollisuutensa B:n isyyden selvittämiseen.

B:n oikeudenomistajat vastustivat kannetta ja vaativat sen hylkäämistä liian myöhään nostettuna. Väite siitä, että lastenvalvoja olisi kieltäytynyt isyyden selvittämisestä, oli paitsi epäuskottava, myös merkityksetön. B ei ollut koskaan tunnustanut isyyttään, ja A:lla ja hänen äidillään oli ollut oikeus ja mahdollisuus ajaa kannetta isyyden vahvistamisesta määräajassa. A oli kanneaikana ehtinyt tulla täysi-ikäiseksi. A:n ja B:n välille ei ollut syntynyt tosiasiallista perheyhteyttä, eikä A ollut ollut yhteydessä B:hen kuin puhelimitse ja hänen lapsiinsakin aivan viime aikoina.

Käräjäoikeus katsoi terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen lausunnon osoittavan, että B oli A:n isä. Asiassa ei ollut väitettykään, etteikö A olisi halutessaan voinut selvittää isänsä henkilöllisyyttä äidiltään tai muutoin jo ennen 1.10.1981, jolloin isyyslain voimaanpanosta annetun lain määräaika oli päättynyt. A oli saanut tietää isänsä henkilöllisyyden 20-vuotiaana kesällä 1982. A oli kuitenkin nostanut esillä olevan kanteensa B:n isyyden vahvistamiseksi 27 vuoden jälkeen kesällä 2009, jolloin B oli kuollut. Kun lastenvalvojan ei ollut näytetty nimenomaisesti kieltäytyneen B:n isyyden selvittämisestä eikä siten laiminlyöneen virkavelvollisuuttaan, isyyslain voimaanpanosta annetun lain 7 §:n 2 momentin mukaisen kanneajan noudattaminen ei loukannut A:n oikeusturvaa koskevaa perusoikeutta eikä ollut perustuslain 21 §:n tai lapsen oikeuksista annetun yleissopimuksen vastainen.

Käräjäoikeus hylkäsi kanteen liian myöhään nostettuna.

Asian on ratkaissut käräjätuomari Päivi Penttinen.

A valitti hovioikeuteen ja vaati, että käräjäoikeuden tuomio kumotaan ja kanne hyväksytään.

B:n oikeudenomistajat vastasivat valitukseen vaatien sen hylkäämistä.

Hovioikeus selosti ensin isyyslain voimaanpanolain kanneaikasäännöksen soveltamiseen vaikuttavia perustuslain ja Euroopan ihmisoikeussopimuksen säännöksiä sekä Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen käytäntöä. Hovioikeus katsoi, että niiden mukaan isyyslain voimaanpanolain mukainen määräaika voitiin jättää soveltamatta, jos lapsen asemassa olevalla henkilöllä ei ollut ollut todellista mahdollisuutta selvittää isänsä henkilöllisyyttä määräajan kuluessa.

Tässä tapauksessa A:n biologisen isän henkilöllisyys oli ollut selvitettävissä viranomaisilta ennen määräajan umpeutumista 1.10.1981, sillä B:n elatusvelvollisuus A:han nähden oli vahvistettu vuonna 1963. Hovioikeus katsoi käräjäoikeuden tavoin asiassa jääneen näyttämättä, että lastenvalvoja olisi kieltäytynyt B:n isyyden selvittämisestä. Tällä seikalla ei tosin ollut merkitystä A:n kanneoikeutta harkittaessa, koska A:lla itsellään oli ollut 15 vuotta täytettyään oikeus ajaa isyyden vahvistamista koskevaa kannetta.

Hovioikeus totesi kanteen hyväksymistä tukevan sen, että A oli saanut tietää biologisen isänsä henkilöllisyyden äidiltään vasta vuonna 1982 ja siis isyyskanteen nostamiselle asetetun määräajan jälkeen. A oli ollut kanneajan kuluessa 14 - 19-vuotias. A:lla ei ollut ollut kanteen nostamisen edellyttämää puhevaltaa alle 15-vuotiaana, eikä häneltä ollut voitu kohtuudella edellyttää kanteen nostamista alaikäisenä 15 vuotta täytettyäänkään. Täysi-ikäinen A oli ehtinyt olla vain noin vuoden ja kolme kuukautta ennen määräajan päättymistä. Näistä syistä hovioikeus katsoi, ettei A:lla ollut ollut todellista mahdollisuutta nostaa isyyskannetta määräajan kuluessa.

Asiassa oli kuitenkin otettava huomioon, että A oli nostanut isyyden vahvistamista koskevan kanteensa vasta B:n kuoleman jälkeen ja että määräajan päättymisestä oli tällöin kulunut noin 27 vuotta. A:lla oli ollut biologisen isänsä henkilöllisyys tiedossaan jo vuodesta 1982 lähtien, ja Korkein oikeus oli tämän jälkeen ennakkoratkaisussaan KKO 1993:58 katsonut, ettei kanneaika ollut kaikissa tapauksissa ehdoton. Nämä seikat huomioon ottaen hovioikeus katsoi, ettei isyyskannetta ollut nostettu kohtuullisessa ajassa.

Hovioikeus pysytti käräjäoikeuden tuomion lopputuloksen.

Asian ovat ratkaisseet hovioikeuden jäsenet Robert Liljenfeldt, Marjukka Huuskonen ja Lena Engstrand. Esittelijä Jaana Lehto.

A:lle myönnettiin valituslupa.

A vaati valituksessaan, että hovioikeuden tuomio kumotaan ja B:n vahvistetaan olevan hänen isänsä.

B:n oikeudenomistajat vastasivat valitukseen vaatien sen hylkäämistä.

Asian tausta ja kysymyksenasettelu

1. A on syntynyt avioliiton ulkopuolella 5.7.1962. Alavuden kihlakunnanoikeus on vuonna 1963 antamallaan päätöksellä velvoittanut B:n suorittamaan elatusapua A:lle. A on kertonut kuulleensa vasta vuonna 1982 äidiltään, että B olisi hänen isänsä. B ei ollut tunnustanut isyyttään.

2. A ei ollut koskaan tavannut B:tä, mutta hän oli kertomansa mukaan ollut tähän yhteydessä puhelimitse. Kun B oli 4.1.2009 kuollut, A oli ottanut yhteyttä hänen oikeudenomistajiinsa, joita olivat leski C ja viisi lasta. Nämä olivat suostuneet DNA-tutkimukseen, josta laaditun lausunnon mukaan B on A:n isä 99,8 prosentin todennäköisyydellä.

3. A on 22.6.2009 vireille tulleessa kanteessaan vaatinut vahvistettavaksi, että B on hänen isänsä. B:n oikeudenomistajat ovat vastustaneet kannetta. Alemmat oikeudet ovat hylänneet kanteen. Käräjäoikeus on perustanut ratkaisunsa siihen, ettei kannetta ollut nostettu isyyslain voimaanpanosta annetun lain (voimaanpanolaki) 7 §:n 2 momentissa säädetyssä määräajassa. Hovioikeus on puolestaan katsonut, ettei A:lla ollut ollut todellista mahdollisuutta nostaa kannetta määräajan kuluessa. Kannetta ei ollut kuitenkaan nostettu kohtuullisessa ajassa.

4. Asiassa on ensi sijassa kysymys siitä, onko kanne isyyden vahvistamiseksi nostettu liian myöhään. Arvioitavana on tällöin se, estääkö voimaanpanolain 7 §:n 2 momentissa säädetyn kanneajan päättyminen tai B:n kuolema isyyden vahvistamisen.

Sovellettava säännös

5. Voimaanpanolain 7 §:n 2 momentti kuuluu: "Isyyden vahvistamista koskeva kanne on pantava vireille viiden vuoden kuluessa isyyslain voimaantulosta. Kannetta ei kuitenkaan saa nostaa, jos mies on kuollut." Säännöksessä tarkoitettu viiden vuoden määräaika on päättynyt 1.10.1981.

Kanneoikeutta koskevan harkinnan lähtökohdat

6. Korkein oikeus on 30.1.2012 antamassaan täysistuntoratkaisussa KKO 2012:11 ottanut kantaa isyyslain voimaanpanolaissa säädetyn kanneaikasäännöksen sekä isyyden selvittämiseen ja vahvistamiseen liittyvien ihmis- ja perusoikeuksien väliseen suhteeseen. Ratkaisussa on todettu, että Euroopan ihmisoikeussopimuksen 8 artiklassa turvattuun yksityiselämän suojaan kuuluu yksilön oikeus saada tietää biologiset vanhempansa samoin kuin oikeus saada oikeudellinen suhde heihin vahvistetuksi oikeudenkäynnissä. Jokaisen yksityiselämä on myös Suomen perustuslain 10 §:n mukaan turvattu, ja tuomioistuimen on perustuslain 106 §:n mukaan annettava etusija perustuslain säännökselle, jos lain säännöksen soveltaminen käsiteltävänä olevassa asiassa olisi ilmeisessä ristiriidassa perustuslain kanssa. Ratkaisevaa on siten se, johtaako puheena olevan kanneaikasäännöksen soveltaminen kulloinkin esillä olevassa tapauksessa ilmeiseen ristiriitaan perustuslain kanssa.

7. Sanamuodoltaan ehdottomaksi säädetyn kanneaikasäännöksen joustamaton soveltaminen saattaa mainitun ratkaisun KKO 2012:11 mukaan johtaa ihmisoikeussopimuksen 8 artiklassa turvatun yksityiselämän suojan loukkaukseen, jos säännös käytännössä estää henkilön biologisen isän selvittämisen ja isyyden vahvistamisen. Tällainen lainsäädännöllinen este isyyskanteen ajamiselle saattaa merkitä jatkuvaa perus- ja ihmisoikeuksien loukkausta niissä tapauksissa, joissa lapsen asemassa olevasta henkilöstä itsestään riippumattomat oikeudelliset tai tosiasialliset syyt ovat estäneet tätä selvittämästä biologisen isänsä henkilöllisyyttä ja nostamasta isyyskannetta määräajan kuluessa (ratkaisun kohdat 24 - 31).

8. Edellä lausutun perusteella Korkein oikeus katsoo, että tilanteessa, jossa isyyden vahvistamista koskeva asia on tullut vireille vasta kohdassa 5 mainitun määräajan jälkeen, on ensin ratkaistava, voidaanko kanneaikasäännöstä soveltaa. Tässä arvioinnissa on otettava huomioon yhtäältä lapsen ja toisaalta oletetun isän ja tämän perheen edut sekä yleiset oikeusvarmuuteen liittyvät näkökohdat.

9. Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen ratkaisujen mukaan lopullinen punninta sen suhteen, ovatko kanneoikeuden myöntämistä puoltavat olosuhteet ja syyt painavampia kuin sitä vastaan puhuvat seikat, on tehtävä tapauskohtaisesti ja pyrkimällä saavuttamaan oikeudenmukainen tasapaino keskenään kilpailevien etujen välillä (esim. Phinikaridou v. Kypros 20.12.2007, kohdat 53 - 54, Grönmark v. Suomi 6.7.2010, kohdat 48 - 49, Backlund v. Suomi 6.7.2010, kohdat 46 - 47, Laakso v. Suomi 15.1.2013, kohdat 45 - 49 ja Röman v. Suomi 29.1.2013, kohdat 50 - 54).

Seikat, joihin asiassa on vedottu

10. A on vedonnut perusteinaan vaatimukselleen, että hänellä on kanneaikasäännöksestä huolimatta oikeus ajaa kannetta, yhtäältä tarpeeseensa saada biologinen alkuperänsä selvitetyksi ja isäsuhde vahvistetuksi sekä toisaalta siihen, että hänellä ei mielestään ollut ollut todellista mahdollisuutta tähän kanneaikasäännöksen mukaisessa määräajassa. A oli toivonut B:n tunnustavan isyytensä eläessään mutta oli kertomansa mukaan ymmärtänyt asian olleen B:lle vaikea tämän perhe huomioon ottaen. Pelätessään ristiriitoja ja henkilösuhteiden vaarantumista A oli halunnut välttää B:n painostamista ja oikeudenkäynnin aloittamista. Vasta B:n kuoleman myötä oli käynyt selväksi, ettei isyyden tunnustaminen toteutuisi. Kanneajan päättymisestä kuluneella ajalla ei näin ollen ollut merkitystä kanneoikeuden pysyttämisen kannalta.

11. A on vedonnut asiassa edelleen siihen, että hänen äitinsä olisi ollut määräajan kuluessa yhteydessä kotikuntansa lastenvalvojaan ja että tämä olisi kieltäytynyt isyyden selvittämisestä. Lastenvalvojan virkavelvollisuuden laiminlyönnin vuoksi A:lla ei olisi ollut mahdollisuutta toimia määräajassa.

12. B:n oikeudenomistajat ovat katsoneet A:lla olleen todellinen mahdollisuus kanteen nostamiseen jo voimaanpanolaissa säädetyssä määräajassa. A:n ja B:n välillä ei ollut ollut tosiasiallista perheyhteyttä eikä muutoinkaan läheistä suhdetta. A:n ja B:n välinen yhteydenpito oli jäänyt 27 vuoden aikana vähäiseksi ja puhelinsoittojen varaan. Tämä viittasi siihen, ettei A ollut kokenut omaan identiteettiinsä liittyvää tarvetta tutustua lähemmin isäkseen tietämäänsä henkilöön. Suostumalla A:n vaatimaan DNA-testiin B:n oikeudenomistajat olivat antaneet A:lle lopullisesti mahdollisuuden varmistua biologisesta syntyperästään. Yksilön identiteettiin liittyvä tarve saada asiasta varmuus oli siten tullut A:n kohdalla tyydytetyksi. A:n vasta B:n kuoleman jälkeen nostamalla vahvistuskanteella voitiinkin päätellä olevan merkitystä yksin perintöoikeuden saavuttamiseksi.

13. B:n oikeudenomistajat ovat lisäksi esittäneet, että kanneoikeutta vastaan puhuivat joka tapauksessa B:n ja hänen lähimmän perheensä oikeuksiin liittyvät seikat. B, jolla oli ollut tiivis perheyhteys puolisoonsa sekä kaikkiin viiteen lapseensa ja näiden perheisiin, oli eläessään toivonut aviopuolisonsa C:n voivan asua perheen yhteisessä kodissa vielä hänen jälkeensäkin. Hän oli 11.7.2003 allekirjoittamassaan testamentissa määrännyt omakotitalokiinteistöstä omistamansa puoliosuuden talossa jo asuvalle pojalleen, jotta tämä voisi turvata C:n asumisen kotonaan. B oli ollut siinä uskossa, ettei A vaatisi isyyttä vahvistettavaksi. Isyyden vahvistaminen B:n kuoleman jälkeen järkyttäisi näin ollen lakiin ja vakiintuneeseen oikeustilaan luottaen tehtyjä jäämistöoikeudellisia järjestelyjä sekä loukkaisi perittävän ja hänelle läheisten henkilöiden oikeuksia.

Mahdollisuus kanteen nostamiseen määräajassa

14. Asiassa on arvioitava ensin, olisiko A:lla ollut tosiasiallinen mahdollisuus B:n isyyden vahvistamista koskevan kanteen nostamiseen jo 1.10.1981 päättyneen määräajan kuluessa.

15. Mitä tulee kohdassa 11 kerrottuun A:n väitteeseen siitä, että hän olisi lastenvalvojan virheellisen menettelyn johdosta menettänyt mahdollisuutensa nostaa kanne määräajassa, Korkein oikeus toteaa, että lastenvalvoja on sinänsä ollut voimaanpanolain 6 §:n 1 momentin mukaan velvollinen toimittamaan isyyden selvittämisen siten kuin isyyslaissa säädetään A:n äidin sitä tahtoessa. Myös lapsella tai hänen laillisesti määrätyllä edustajallaan on kuitenkin ollut voimaanpanolain 7 §:n 1 momentin mukaan oikeus ajaa isyyden vahvistamista koskevaa kannetta siten kuin isyyslaissa säädetään. Alaikäinen lapsi on isyyslain 24 §:n (700/1975) ja siinä viitatun oikeudenkäymiskaaren 12 luvun 1 §:n 2 momentin (460/1976) mukaan voinut käyttää henkilöään koskevassa asiassa 15 vuotta täytettyään itsenäistä puhevaltaa holhoojansa ohella. Lastenvalvojan väitetty kieltäytyminenkään ei siten olisi estänyt A:ta tai tämän äitiä nostamasta kysymyksessä olevaa kannetta määräajan kuluessa.

16. A on kuitenkin käräjäoikeudessa esitetyn henkilötodistelun mukaan saanut äidiltään tiedon B:n isyydestä vasta vuonna 1982 eli määräajan päättymisen jälkeen. Hän on täyttänyt 15 vuotta heinäkuussa 1977 ja tullut täysi-ikäiseksikin vasta noin vuosi ja kolme kuukautta ennen määräajan päättymistä. Kuten hovioikeuskin on katsonut, A:lta ei ole kohtuuden mukaan voitu ikäänsä nähden edellyttää, että hän olisi määräajan kuluessa ehtinyt selvittää biologisen isänsä henkilöllisyyden ja nostaa kanteen isyyden vahvistamiseksi.

17. Mainitulla perusteella Korkein oikeus päätyy siihen, että A:lla ei ole ollut laissa asetetussa määräajassa todellista mahdollisuutta isyyskanteen ajamiseen eikä muutakaan keinoa isyyden vahvistamiseen.

Ajan kulumisen ja B:n kuoleman merkitys

18. A:n kanne on tullut vireille vasta 27 vuotta sen jälkeen, kun A oli saanut tiedon biologisen isänsä henkilöllisyydestä. Hovioikeus on antanut tälle seikalle ratkaisevan merkityksen katsoessaan, että kannetta ei ollut nostettu kohtuullisessa ajassa.

19. Tällainen kanta ei kuitenkaan saa tukea ihmisoikeustuomioistuimen käytännöstä. Ihmisoikeustuomioistuin on ratkaisussaan Jäggi v. Sveitsi 13.7.2006 (kohta 40) todennut, ettei intressi biologisen syntyperän selvittämiseen vähene lapsen asemassa olevan henkilön ikääntyessä. Myös Korkein oikeus on ratkaisussaan KKO 2012:11 (kohta 29) todennut, että ajan kuluminen ei merkitse sitä, että lapsen tarve tietää ja tuntea molemmat vanhempansa sekä saada isyys vahvistetuksi poistuisi, vaan se saattaa jopa kasvaa. Yleinen oikeusvarmuus tai pitkään vallinnut oikeustila, joka ei ole johtunut lapsen omasta tietoisesta ja vapaaehtoisesta valinnasta, eivät sellaisenaan ole riittäviä perusteita sille, ettei lapsen tulisi voida ajaa isyyskannetta kanneajan umpeuduttua.

20. Korkein oikeus katsoo, että pelkästään ajan kuluminen ei tässäkään tapauksessa ole merkinnyt sitä, että A olisi menettänyt oikeutensa isänsä henkilöllisyyden varmistamiseen tutkimusten avulla ja tämän suhteen vahvistamiseen tuomioistuimen ratkaisulla. B:n taikka hänen puolisonsa ja lastensa luottamusta voimaanpanolain mukaan syntyneeseen ja pitkään jatkuneeseen tilanteeseen ei siten voida sellaisenaan pitää riittävän painavana vastasyynä A:n kanneoikeuden poissulkemiselle.

21. Isyyden vahvistamista koskevaa kannetta ei voimaanpanolain 7 §:n 2 momentin toisen virkkeen mukaan voitu nostaa, jos mies oli kuollut. Miehen kuolema ennen isyyslain voimaantuloa on siten estänyt isyyden vahvistamisen ennen lain voimaantuloa 1.10.1976 syntyneelle lapselle. Lain sanamuodosta on toisaalta seurannut, ettei kannetta voitu nostaa mainitun momentin ensimmäisessä virkkeessä säädetyn viisivuotisen määräajan kuluessakaan enää sen jälkeen, kun mies oli kuollut.

22. Miehen kuolemaan perustuvaa erillistä kannerajoitusta perusteltiin lain esitöissä (HE 90/1974 vp s. 36) sillä, että näissä tapauksissa riittävän näytön hankkiminen isyydestä ei yleensä ollut enää mahdollista.

23. Tutkimusmenetelmät ovat kuitenkin sittemmin kehittyneet, ja isyys kyetään selvittämään DNA-tutkimusten avulla huomattavan varmasti. Vastaavaa miehen kuolemaan perustuvaa kannerajoitusta ei toisaalta liity isyyden selvittämiseen ja vahvistamiseen 1.10.1976 tai sen jälkeen syntyneiden lasten osalta, vaan isyyslain pääsäännön mukaan isyyden vahvistamista koskevaa kannetta voidaan ajaa vielä miehen kuoleman jälkeen. Isyystutkimus isyyden vahvistamiseksi voidaan oikeusgeneettisestä isyystutkimuksesta annetun lain 5 §:n 2 momentin mukaan määrätä tehtäväksi myös vainajasta otettavasta kudosnäytteestä.

24. Isäksi väitetyn miehen kuolemaa ei ole näin ollen syytä pitää enää isyyskanteen nostamisen itsenäisenä ja ehdottomana esteenä myöskään niissä tapauksissa, joissa kysymys on aikaisemmin kuin 1.10.1976 syntyneistä lapsista. Miehen kuolemasta johtuvat seikat voidaan kuitenkin ottaa huomioon erilaisia kanneoikeuden myöntämiseen vaikuttavia tekijöitä punnittaessa.

Korkeimman oikeuden arvio kanneoikeuden puolesta ja sitä vastaan puhuvista seikoista

25. Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen ratkaisuista ei suoraan ilmene ohjetta siihen, minkälaisiin seikkoihin kanneoikeuden myöntämistä koskeva punninta olisi perustettava oletetun isän ja hänen perheensä etujen sekä yleisen oikeusvarmuuden kannalta. Kansallisen harkintavallan ala jää kuitenkin tämän ratkaisukäytännön perusteella varsin kapeaksi. Jos lapsi ei ole voimaanpanolain mukaisena kanneaikana voinut itsestään riippumattomista syistä saattaa isyyskysymystä tuomioistuimen tutkittavaksi, kanneoikeuden epääminen edellyttää, että kyseisessä tapauksessa osoitetaan erittäin painavia tosiasiallisia väitetyn isän tai muiden henkilöiden oikeuksiin liittyviä vastasyitä. Niin kuin Korkeimman oikeuden ratkaisussa KKO 2012:11 on todettu (kohta 30), ihmisoikeustuomioistuimen oikeuskäytännöstä ilmenevän periaatteen mukaan lapsella on poikkeustapauksia lukuun ottamatta oikeus saada tieto biologisesta isästään ja oikeus ainakin kerran saada oikeudellisen suhteen vahvistamista koskeva asia tuomioistuimen käsiteltäväksi.

26. Isyyden vahvistamista vastustavan miehen tai tämän oikeudenomistajien vastustamisperusteet voivat olla lähinnä tunneperäisiä tai taloudellisia. Taloudelliset syyt voivat liittyä esimerkiksi miehen omaisuutta koskeviin oikeustoimiin ja perintöoikeudellisiin kysymyksiin. Mies on kannemääräajan umpeen kulumisen jälkeen myös voinut perustellusti luottaa siihen, ettei hänen ole tarvinnut ryhtyä omaisuuttaan koskeviin järjestelyihin avioliiton ulkopuolella syntyneen lapsen varalta.

27. Korkein oikeus toteaa, että perustuslain 15 §:n 1 momentin mukaan jokaisen omaisuus on turvattu. Euroopan ihmisoikeussopimuksen ensimmäisen lisäpöytäkirjan 1 artiklassa on vastaavasti määrätty, että jokaisella henkilöllä on oikeus nauttia rauhassa omaisuudestaan. Isyyden vahvistaminen miehen vielä eläessä merkitsee rintaperillisen lakiosaa koskevan sääntelyn vuoksi rajoitusta miehen oikeuteen määrätä perinnöstään. Jos mies on puolestaan kuollut, isyyden vahvistamisesta saattaa seurata erilaisia kolmansiin osapuoliin kohdistuvia perintö- tai lakiosavaatimuksia, ja miehen omaisuus on voitu jo jakaa laillisen perimysjärjestyksen tai testamentin mukaisesti.

28. Yksityiselämän suojaa turvaava isyyden vahvistaminen saattaa siten johtaa ristiriitaan voimaanpanolakiin luottaen toteutettujen omaisuusjärjestelyjen kanssa.

29. Myös isyyden vahvistamista vaativalla lapsella saattaa olla mieheltä jäävään perintöön liittyviä odotuksia. Ihmisoikeustuomioistuimen ratkaisuista ilmenee, ettei ihmisoikeussopimuksen 8 artiklan takaaman yksityis- tai perhe-elämän suojan ole katsottu turvaavan oikeutta periä tai päästä perillisasemaan, ellei kysymys samalla ole ihmisoikeussopimuksen 14 artiklassa tarkoitetun syrjintäkiellon rikkomisesta (Marckx v. Belgia 13.6.1979, kohdat 52 - 54 ja Haas v. Alankomaat 13.1.2004, kohta 43).

30. Kuten Korkein oikeus on todennut ratkaisussaan KKO 2012:11 (kohta 32), isyyden vahvistamisen muuhun lainsäädäntöön perustuvia oikeusvaikutuksia ei kuitenkaan voida isyyden vahvistamiskanteen käsittelyn yhteydessä ratkaista eikä rajoittaa, vaan tällaiset oikeusvaikutukset tulevat tarvittaessa arvioitaviksi ja ratkaistaviksi asianomaisessa yhteydessä ja menettelyssä erikseen.

31. B:n oikeudenomistajat ovat ilmoittaneet, että B:n perittävissä oleva varallisuus on muodostunut lähes kokonaan puoliosuudesta perheen kotina käytettyyn omakotitalokiinteistöön ja että B oli määrännyt tästä osuudestaan vuonna 2003 allekirjoittamassaan testamentissa yhden lapsensa hyväksi. Korkein oikeus toteaa, että B on näin menetellessään ryhtynyt tosiasiassa juuri sen kaltaisiin jäämistöoikeudellisiin järjestelyihin, jollaiset voivat tulla kysymykseen varauduttaessa myös uusiin, isyyden vahvistamisesta mahdollisesti seuraaviin perintöoikeusvaatimuksiin. Leskeksi jääneen C:n asumista perheen yhteisessä kodissa on toisaalta turvannut sen lisäksi, mitä testamentin tarkoituksesta on kohdassa 13 kerrottu, jo se, mitä perintökaaren 3 luvun 1 a §:ssä on säädetty eloonjääneen puolison oikeudesta pitää puolisoiden yhteistä kotia ja sen tavanomaista asuinirtaimistoa jakamattomana hallinnassaan. Vaikka isyyden vahvistaminen tässä tapauksessa avaisikin A:lle mahdollisuuden esittää B:n jäämistöä koskevia vaatimuksia, oikeudenomistajien vetoamia B:n perheen intressejä ei ole pidettävä niin painavina vastasyinä, että ne riittäisivät perusteeksi A:n kanneoikeuden epäämiselle.

Johtopäätös kanneoikeudesta

32. Korkein oikeus katsoo edellä mainittuja seikkoja punnittuaan, että A:n isyyskanteen hylkääminen voimaanpanolain 7 §:n 2 momentin nojalla liian myöhään nostettuna olisi perustuslain 106 §:ssä tarkoitetulla tavalla ilmeisessä ristiriidassa yksityiselämän suojaa koskevan perustuslain 10 §:n kanssa. Voimaanpanolain kanneaikasäännös on siksi jätettävä tässä tapauksessa soveltamatta. Kannetta ei myöskään voida hylätä sillä hovioikeuden tuomiossa mainitulla perusteella, että sitä ei ollut nostettu kohtuullisessa ajassa voimaanpanolain 7 §:n 2 momentin mukaisen määräajan umpeuduttua.

B:n isyys

33. Asian selvitettyyn tilaan nähden ja enemmän viivytyksen välttämiseksi Korkein oikeus ratkaisee kysymyksen isyyden vahvistamisesta välittömästi.

34. Terveyden ja hyvinvoinnin laitos on antanut 2.2.2009 lausunnon A:n ja B:n näytteistä suorittamastaan isyystutkimuksesta. Lausunnosta ilmenevä isyysindeksi 465 ja sitä vastaava isyyden todistusvoima 99,8 prosenttia puhuvat vahvasti B:n isyyden puolesta. Näin ollen ja koska asiassa vastaajina olevat B:n oikeudenomistajat eivät sinänsä ole kiistäneet B:n biologista isyyttä A:han nähden, Korkein oikeus katsoo näytetyksi, että B on A:n isä.

Hovioikeuden tuomiota muutetaan.

Korkein oikeus vahvistaa, että B on A:n isä.

Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Kari Kitunen, Liisa Mansikkamäki, Ilkka Rautio, Jukka Sippo ja Ari Kantor. Esittelijä Tommi Vuorialho.