Seksuaalirikos - Seksuaalinen hyväksikäyttö - Työrikos - Työturvallisuusrikos - Työsyrjintä - Rikosten yhtyminen - Syyteoikeus - Syyteoikeuden vanhentuminen

Diaarinumero:	R2007/1036
Esittelypäivä:	2.6.2009
Taltio:	1
Antopäivä:	7.1.2010

Yhtiön miespuolinen toimitusjohtaja oli työssä lähennellyt ja kosketellut useaa nuorta naistyöntekijää. Toimitusjohtajan menettelyn katsottiin täyttävän rikoslain 20 luvun 5 §:n 1 momentin 4 kohdassa tarkoitetun seksuaalisen hyväksikäytön tunnusmerkistön ja lisäksi hänen katsottiin syyllistyneen teoillaan työturvallisuusrikokseen ja työsyrjintään.

Asiassa oli kysymys myös siitä, oliko syyttäjällä syyteoikeus erittäin tärkeän yleisen edun perusteella sellaisen asianomistajan osalta, joka ei ollut ilmoittanut rikosta syytteeseen pantavaksi rikoslain 8 luvun 6 §:n 1 momentissa (138/1973) säädetyssä vuoden määräajassa.

RL 8 luku 6 § 1 mom (138/1973)
RL 20 luku 5 § 1 mom 4 kohta
RL 20 luku 11 §
RL 47 luku 1 § 1 mom 1 kohta
RL 47 luku 3 § 1 kohta
TyöturvallisuusL 28 §
Tasa-arvoL 6 § 2 mom 4 kohta
Tasa-arvoL 7 §
Tasa-arvoL 8 § 2 mom 4 kohta
Tasa-arvoL 14 a § 1 mom (691/1995)

Syyttäjä vaati A:lle rangaistusta neljästä seksuaalisesta hyväksikäytöstä. A oli erään yhtiön hallituksen puheenjohtajana ja toimitusjohtajana taivuttanut hänen alaisinaan sairaankuljettajina työskennelleet ja siten hänestä erityisen riippuvaiset naispuoliset B:n, C:n, D:n ja E:n alistumaan heidän seksuaalista itsemääräämisoikeuttaan olennaisesti loukkaavan seksuaalisen teon kohteeksi.

A oli 1. - 30.6.2003 työaikana yhtiön taukotiloissa vetänyt sängyssä lepäämässä olleen B:n päältä peiton polviin saakka, istunut tämän takapuolen päällä ja kosketellut tätä ensiksi ylävartalosta vaatteiden päältä ja sitten paidan alta rintojen läheisyydestä.

A oli 1.5. - 20.6.2004 yhtiön taukotiloissa vetänyt sängyssä lepäämässä olleen C:n päältä peiton pois, asettunut ensiksi tämän selän päälle ja sittemmin viereen makaamaan sekä laittanut päänsä tämän kainaloon, jalkansa takapuolen päälle ja käden kaulalle.

A oli 24. - 25.6.2004 työaikana yhtiön taukotiloissa istunut hajareisin sängyssä makaavan D:n reisien päällä, nostanut tämän päällä ollutta paitaa ylöspäin ja vetänyt tämän päällä ollutta peittoa pois, kosketellut vaatteiden alta ylävartalosta ja yrittänyt avata rintaliivit, ottanut molemmilla käsillä kiinni pakaroista ja läimäyttänyt kädellä pakaroille.

A oli 1. - 31.7.2004 työaikana yhtiön taukotilassa istunut sängyssä lepäämässä olleen E:n takamuksen päällä, laittanut kädet tämän vaatteiden alle, aukaissut rintaliivit, kosketellut ylävartalosta ja yrittänyt ottaa kiinni E:n rinnoista.

Näin menetellessään A oli käyttänyt törkeästi hyväkseen B:n, C:n, D:n ja E:n riippuvuussuhdetta työpaikkansa ylintä johtoa edustavaan A:han.

Syyttäjä vaati A:lle rangaistusta lisäksi työturvallisuusrikoksesta, koska A oli työnantajan edustajana tahallaan rikkonut työturvallisuusmääräyksiä menetellessään edellä kuvatuilla tavoin eli kohdistamalla yhtiössä alaisenaan työskenteleviin B:hen, C:hen, D:hen ja E:hen näiden terveydelle haitallista seksuaalista häirintää ja epäasiallista kohtelua.

Vielä syyttäjä vaati A:lle rangaistusta työsyrjinnästä, koska A oli työnantajan edustajana menetellessään edellä kuvatulla tavoin ilman painavaa hyväksyttävää syytä asettanut B:n, C:n, D:n ja E:n palvelussuhteen aikana epäedulliseen asemaan sukupuolen perusteella laiminlyömällä, ettei työntekijä joutunut sukupuolisen häirinnän tai ahdistelun kohteeksi.

A katsoi, ettei syyttäjällä ollut B:hen kohdistuneen seksuaalisen hyväksikäytön osalta syyteoikeutta ja hänen osaltaan syyteoikeus työturvallisuusrikoksesta ja työsyrjinnästä oli vanhentunut. Muutoin A kiisti syytteet. Asianomistajia ei ollut taivutettu ryhtymään seksuaalista itsemääräämisoikeutta olennaisesti loukkaavaan seksuaaliseen tekoon tai alistumaan sellaisen teon kohteeksi.

Käräjäoikeus lausui B:hen kohdistuneesta seksuaalista hyväksikäyttöä koskevasta syytteestä, että teko oli asianomistajarikos. Tekoaika oli päättynyt 30.6.2003. B oli tehnyt rikosilmoituksen 4.9.2004. Tapahtumahetkellä voimassa olleen rikoslain 8 luvun 6 §:n 1 momentin mukaan syyttämispyyntö oli esitettävä vuoden kuluessa siitä päivästä, jolloin asianomistaja sai tiedon rikoksesta tai sen tekijästä. Tähän nähden rikos olisi vanhentunut.

Syyttäjä sai kuitenkin tällaisessakin tapauksessa nostaa syytteen, jos erittäin tärkeä yleinen etu sitä vaati. A:lla oli ollut yhtiössä vahva asema työnantajan edustajana. Lisäksi B:n asema oli ollut alisteinen. Näin ollen oli ymmärrettävää, ettei B ollut tehnyt ajoissa rikosilmoitusta, vaan vasta syyskuun alussa 2004, kuten muutkin asianomistajat.

Kerrotun vuoksi syyttäjällä oli ollut erittäin tärkeä yleinen etu nostaa syyte. Teko ei ollut vanhentunut.

Käräjäoikeus piti lausumillaan perusteilla syytteiden tapahtumakuvauksia selvitettyinä.

Käräjäoikeus totesi tekojen seksuaalisuudesta, että kaikki asianomistajat olivat kokeneet teot seksuaalisina ja loukkaavina. Käräjäoikeuden mielestä syytteessä kuvaillut teot olivat olleet seksuaalisia. A:n mukaan kysymys oli osin ollut hieronnasta, jota asianomistajat eivät olleet vastustelleet. Käräjäoikeus piti kuitenkin myös hierontaa seksuaalisena, koska A ei ollut halunnut D:n olevan hieronnan aikana istumassa, vaan makaavan mahallaan, ja A oli hieronut myös paidan alta. Molemmat olivat epätavallista ja normaaliin verrattuna seksuaalista hierontaa. Ylipäätänsä hierottavat olivat kokeneet myös hieronnan seksuaalisena.

Käräjäoikeus lausui itsemääräämisoikeudesta, että asianomistajat B ja D olivat kieltäneet A:ta. Kaikki asianomistajat olivat kertoneet pelänneensä eivätkä olleet uskaltaneet vastustella. Käräjäoikeus piti selvitettynä, että teot olivat tapahtuneet vastoin asianomistajien tahtoa. Tätä tuki erityisesti se, mitä jäljempänä on kerrottu A:n asemasta yhtiössä ja miten asianomistajat olivat tämän kokeneet.

Käräjäoikeus katsoi kerrotun perusteella A:n seksuaalisten tekojen loukanneen olennaisesti asianomistajien itsemääräämisoikeutta.

Käräjäoikeus mainitsi asianomistajien riippuvuussuhteesta A:sta, että A oli ollut tekojen aikana yhtiön hallituksen jäsen ja toimitusjohtaja. Hän oli ottanut asianomistajat työhön ja perehdyttänyt heidät siihen. Hän oli laatinut yhtiön työvuorolistat ja ollut asianomistajien esimies. Yhtiössä kukaan ei ollut ollut hänen yläpuolellaan.

Teko oli tapahtunut B:n osalta ensimmäistä työpäivää välittömästi seuranneella yövuorolla. C:hen kohdistunut teko oli tapahtunut tämän oltua kaksi kuukautta työssä. D:n osalta teko oli tapahtunut kolmen viikon ja E:n osalta noin kuukauden kuluttua työn alkamisesta. Näin ollen asianomistajat B:tä lukuunottamatta olivat oppineet tuntemaan A:n johtamistyylin ja tosiasiallisen aseman yhtiössä.

Asianomistajien mukaan A oli ollut voimakastahtoinen johtaja. Käräjäoikeuden mielestä riippuvuussuhdetta osoitti myös se, että asianomistajien kertoman mukaan heidän oli ollut vaikea ottaa asiaa esille työpaikalla ja muuallakin. B ja E olivat ilmoittaneet asiasta ensin vain lähimmilleen työpaikan ulkopuolella.

Tekojen aikana A oli ollut työparin vanhempi jäsen. A oli fyysisesti vahvempi. Teot olivat tapahtuneet E:tä lukuunottamatta yöaikaan, kun A ja asianomistajat olivat olleet yhtiön taukotiloissa asianomistajien levätessä tai nukkuessa sängyssä.

Asianomistajat olivat olleet vastavalmistuneita, ja yhtiö oli ollut heidän ensimmäinen työnantajansa ambulanssityössä. Asianomistajat olivat kokeneet työn toiveammattina. He olivat olleet koeajalla tai määräaikaisessa työsuhteessa. He olivat kertoneet pelänneensä työpaikkansa puolesta. Tällä oli merkitystä, vaikka asianomistajilla olikin A:n mukaan ollut mahdollisuus saada muuta työtä. Muunlainen tulkinta tarkoittaisi sitä, että hyvän työllisyystilanteen vallitessa seksuaalinen hyväksikäyttö ei olisi yhtä todennäköisesti rangaistavaa.

Edellä kerrotut seikat osoittivat käräjäoikeuden mielestä, että asianomistajat olivat olleet yleisesti ja erityisesti tapahtumahetkellä riippuvuussuhteessa A:han.

Riippuvuussuhteen törkeän hyväksikäytön osalta käräjäoikeus lausui, että asian tarkastelussa oli otettava esille lähinnä kolme A:n esiintuomaa seikkaa. A ei ollut tekojen aikana taivutellut asianomistajia ja oli totellut kieltoja, jos niitä oli esitetty. Asianomistajat eivät olleet joutuneet työsuhteissaan haitallisiin seuraamuksiin A:n taholta.

Taivuttelusta käräjäoikeus totesi, että asianomistajien kertoman mukaan A:n mainitsema seikka piti paikkansa. Kuitenkin he olivat myös kertoneet, etteivät he olleet uskaltaneet vastustella nimenomaan sen vuoksi, että A oli ollut työnantaja. He olisivat vastustelleet, jos tekijä olisi ollut työntekijä. Tätä ei ollut käräjäoikeuden mielestä syytä epäillä. Tämän vuoksi käräjäoikeus katsoi, että syyksilukeminen ei edellyttänyt tässä tapauksessa nimenomaista taivuttelua vaan asianomistajan riippuvuussuhteesta johtuva passiivisuus oli rinnastettava taivutteluun. Tähän liittyen A oli ilman taivuttelua ryhtynyt tekoon, johon asianomistajat enimmäkseen olivat suhtautuneet mainitun riippuvuussuhteen takia passiivisesti. Näin ollen käräjäoikeuden käsityksen mukaan rikos ei ollut edellyttänyt nimenomaista fyysistä tai sanallista taivuttelua.

A:n esiintuoma seikka siitä, että A oli totellut asianomistajien kieltoa, piti paikkansa asianomistajien B:n ja D:n mielestä. Muuthan eivät olleet A:ta kieltäneetkään. Kuitenkin ensin mainittujen mukaan A oli jatkanut hyväksikäyttöä jollain muulla tavalla. A:n tekoa oli tarkasteltava heidän osaltaan kokonaisuutena eikä sen jatkaminen muulla tavalla ollut käräjäoikeuden mielestä asianomistajien tottelemista.

Haitallisista seuraamuksista käräjäoikeus totesi, että kunkin asianomistajan osalta kysymys oli ollut yhdestä teosta. Se, että teon jälkeen ei haittaa tässä tapauksessa ollut aiheutettu, ei tarkoittanut sitä, ettei kysymyksessä olisi ollut hyväksikäyttö. Teko oli ehtinyt jo tapahtua eikä se edellyttänyt haittaa. Silläkään ei ollut merkitystä, että C ja D olivat edelleen yhtiön palveluksessa.

Käräjäoikeus totesi työturvallisuusrikosta ja työsyrjintää koskevista syytteistä, että niiden tekoaika B:n osalta oli päättynyt 30.6.2003. A:lle oli annettu rangaistusvaatimus tiedoksi 2.11.2005. Rikokset vanhentuivat kahdessa vuodessa rikoslain 8 luvun 1 luvun 2 momentin 4 kohdan perusteella. Vuoden 2006 alussa voimaan tulleen 8 luvun muutoksen mukaan ei enää, jos sama teko käsitti useita rikoksia, rangaistusta saanut tuomita kaikista rikoksista niin kauan kuin sen sai tuomita jostakin niistä. Tämä puoltaisi käräjäoikeuden mukaan syytteen hylkäämistä vanhentuneena.

Toisaalta voimassa olevan ja sovellettavan rikoslain 8 luvun 2 §:n 2 momentin mukaan, jos rikolliseen tekoon sisältyi lainvastaisen asiaintilan ylläpitäminen, syyteoikeuden vanhentumisaika alkoi vasta sellaisen tilan päättymisestä. Tässä asiassa B:hen kohdistuneen teon ja muiden tekojen välillä oli ollut noin vuosi. Teot olivat sinänsä muodostaneet asiallisen kokonaisuuden, mutta ajallinen ero oli ollut varsin pitkä. Kuitenkin asialliselle yhteydelle oli pantava suurempi paino. Kysymys oli ollut kumpanakin vuonna teoista, jotka olivat kohdistuneet toukokuussa vastavalmistuneisiin asianomistajiin, jotka olivat aloittaneet uusina työntekijöinä. Käräjäoikeuden tiedossa ei ollut, että tekojen välillä olisi A:lla ollut edes mahdollista ottaa tekojensa kohteeksi juuri samassa asemassa olleita henkilöitä. Kysymys oli siten ollut kokonaisuudesta, joka oli muodostanut lainvastaisen asiantilan ylläpitämisen.

Näin ollen B:henkään kohdistuneet työturvallisuusrikos ja työsyrjintä eivät olleet vanhentuneet.

A oli työnantajan edustajana syyllistynyt seksuaalirikoksiin työpaikalla. Niiden kohteena olivat olleet työntekijät. Jos A tuomittaisiin vain seksuaalirikoksista, työsuojeluun ja sukupuoliseen työsyrjintään liittyvät seikat jäisivät rikosoikeudellisesti arvioimatta. Seksuaalirikosten syyksilukeminen ei siten ollut este tuomita A työturvallisuusrikoksesta ja työsyrjinnästä.

Jos työssä esiintyi työntekijään kohdistuvaa hänen terveydelleen haittaa tai vaaraa aiheuttavaa häirintää tai muuta epäasiallista kohtelua, työnantajan oli työturvallisuuslain 28 §:n mukaan asiasta tiedon saatuaan käytettävissään olevin keinoin ryhdyttävä toimiin epäkohdan poistamiseksi.

Lain esitöiden (HE 59/2002) mukaan häirinnällä ja epäasiallisella kohtelulla tarkoitettiin myös sukupuolista häirintää ja epäasiallista kohtelua.

A:n osalta kysymys oli epäkohdan poistamista koskevasta velvollisuudesta, kun epäkohdan syynä oli ollut hänen oma käyttäytymisensä sen vuoksi, että hänen syykseen oli luettu seksuaalinen hyväksikäyttö. Valvontavelvollisuus ei tarkoittanut sitä, että työnantajan edustajan oma menettely oli sen ulkopuolella. Edustaja ei voinut saada muita parempaa asemaa. Tätä korosti se, että A:n tosiasiallinen asema oli ollut voimakas.

Syrjintää koskevan syytteen osalta käräjäoikeus totesi, että sen käsityksen mukaan menettely oli ollut tasa-arvolain tarkoittamaa tekohetkellä voimassa olleen tasa-arvolain 6 §:n 2 momentin 4 kohdassa ja 8 §:n 2 momentin 4 kohdassa tarkoitettua syrjintää.

Kuten työsuojelurikoksen kohdalla, nytkin oli olemassa laiminlyönti, vaikka A itse oli ollut työnantaja. Näin ollen A:n menettely oli kiellettyä syrjintää, josta tasa-arvolain 14 a §:n mukaan säädettiin rikoslain 47 §:n 3 momentin mukaan rangaistus työsyrjinnän perusteella. A oli syyllistynyt siten työrikokseen.

Käräjäoikeus katsoi A:n syyllistyneen neljään seksuaaliseen hyväksikäyttöön, työturvallisuusrikokseen ja työsyrjintään ja tuomitsi A:n näistä rangaistukseen.

Asian ovat ratkaisseet käräjätuomari Jouko Mynttinen ja lautamiehet.

A valitti hovioikeuteen.

Vanhentumisen osalta hovioikeus lausui, että rikoslain 20 luvun 11 §:n mukaan syyttäjä ei saanut nostaa syytettä muun muassa saman lain 5 §:n 1 momentin 4 kohdassa tarkoitetusta rikoksesta, ellei asianomistaja ilmoittanut rikosta syytteeseen pantavaksi taikka ellei erittäin tärkeä yleinen etu vaatinut syytteen nostamista. Lainkohtaa koskevassa hallituksen esityksessä (HE 6/1997 vp s. 189) esimerkkinä erittäin tärkeästä yleisestä edusta oli mainittu tilanne, jossa tekijä oli syyllistynyt useampaan seksuaaliseen hyväksikäyttöön, vaikka yksittäiset teot olisivatkin suhteellisen lieviä.

A oli syyllistynyt jäljempänä ilmenevin perusteluin yhteensä neljään samankaltaiseen seksuaaliseen hyväksikäyttöön, joista ensimmäinen oli kohdistunut B:hen, joka oli juuri aloittanut työsuhteensa yhtiössä. Noin vuosi tämän jälkeen A oli lyhyen ajan sisällä syyllistynyt C:hen, D:hen ja E:hen kohdistuneisiin vastaavanlaisiin seksuaalisiin hyväksikäyttöihin. Teot olivat tapahtuneet asianomistajien työpaikalla heidän työaikanaan ja kohdistuneet A:n alaisuudessa työskennelleisiin koeajalla olleisiin nuoriin henkilöihin loukaten heidän seksuaalista koskemattomuuttaan. Oli perusteltua, että A:n näin jatkunut toiminta voitiin arvioida myös kokonaisuutena. Tämän vuoksi hovioikeus katsoi käräjäoikeuden tavoin, että rikoslain 20 luvun 11 §:ssä tarkoitettu erittäin tärkeä yleinen etu oli vaatinut syytteen nostamisen. B oli jatkanut työskentelyä A:n alaisena, mikä selitti sen, ettei B ollut tehnyt yksin rikosilmoitusta rikoksen tekoaikana voimassa olleen rikoslain 8 luvun 6 §:n 1 momentin edellyttämässä vuoden määräajassa, vaan vasta yhdessä muiden asianomistajien kanssa. Syyteoikeus ei siten ollut vanhentunut.

Hovioikeus lausui seksuaalisten hyväksikäyttöjen osalta, että rikoslain 20 luvun 10 §:n 2 momentin mukaan seksuaalisella teolla tarkoitettiin sellaista tekoa, jolla tavoiteltiin seksuaalista kiihotusta tai tyydytystä ja joka tekijä ja kohteena oleva henkilö sekä teko-olosuhteet huomioon ottaen oli seksuaalisesti olennainen. Lainkohtaa koskevassa hallituksen esityksessä (HE 6/1997 vp s. 189) todettiin, että seksuaalisella teolla oli oltava merkitystä ihmisen sukupuolivietin kannalta. Muun muassa tekijän ja teon kohteena olevan henkilön keskinäisellä suhteella oli vaikutusta siihen, millaista tekoa voitiin pitää seksuaalisesti olennaisena tai ylipäätänsä seksuaalisena tekona.

Ottaen huomioon sen, että A oli tehnyt kysymyksessä olleet teot työpaikalla työaikana ja kohdistanut ne nuoriin, tekohetkellä vähäpukeisiin naisiin, A:n oli katsottava tavoitelleen menettelyllään seksuaalista kiihotusta tai tyydytystä. Ottaen lisäksi huomioon syytteessä selostetut tekotavat A:n suorittamia seksuaalisia tekoja on pidettävä olennaisina.

Rikoslain 20 luvun 5 §:ää koskevassa hallituksen esityksessä (HE 6/1997 vp s. 177) oli todettu asemaan perustuvan seksuaalisen hyväksikäytön osalta, että siinä ei edellytetty toisen pakottamista, vaan seksuaalinen teko voisi tapahtua kokonaan vastustuksettakin. Seksuaalisen itsemääräämisoikeuden loukkaaminen sisältyi siihen, että teon kohteena oleva henkilö esimerkiksi alisteisen asemansa johdosta ei kyennyt tasavertaisesti päättämään osallistumisesta seksuaaliseen tekoon ja että tekijä käytti sitä hyväkseen. Aseman hyväksikäyttämisellä tarkoitettiin esimerkiksi sitä, että tekijä oli nimenomaisesti vedonnut asemansa tuomiin mahdollisuuksiin vaikuttaa toisen olosuhteisiin tai antanut ymmärtää tällaisen vaikuttamismahdollisuuden olevan olemassa.

Edellä mainitun hallituksen esityksen (s. 179) mukaan riippuvaisen aseman perustetta ei ollut säännöksessä rajattu. Kysymykseen tulivat esimerkiksi taloudelliset ja henkiset sekä käytännön avun tarpeesta johtuvat riippuvuussuhteet. Riippuvuuden tuli olla merkitykseltään erityisen suuri. Merkittävyyttä harkittaessa arvioitiin riippuvuussuhteen merkitystä elämän perusedellytysten, esimerkiksi toimeentulon, asumisen, terveyden tai muiden keskeisten tarpeiden kannalta. Erityisen riippuvainen toisesta oli esimerkiksi henkilö, jonka työsuhteen jatkuvuus oli toisen päätettävissä. Rangaistavuus edellytti, että erityistä riippuvuussuhdetta käytettiin törkeästi väärin. Tällä viitattiin siihen, että seksuaaliseen tekoon taivuttamisessa käytettiin hyvin voimakasta puuttumista riippuvuuden perusteena olleeseen seikkaan. Esimerkiksi viittaaminen työsuhteen jatkuvuuden vaarantumiseen, jos toinen ei suostunut seksuaalisuhteeseen, oli törkeämpää kuin vihjaaminen johonkin työsuhteen kannalta vähäisempään muutokseen, kuten siirtäminen ikävämpiin tehtäviin. Törkeyteen vaikutti myös se, kuinka todennäköinen olosuhteiden muutoksen annettiin ymmärtää olevan.

A oli yhtiössä edustanut asianomistajiin nähden työnantajaa. A oli ottanut B:n, C:n, D:n ja E:n työhön, toiminut heidän esimiehenään sekä laatinut asianomistajien työvuorolistat. Mainittujen seikkojen perusteella hovioikeus katsoi, että A:n ja asianomistajien välillä kysymyksessä oli ollut taloudellinen riippuvuussuhde, jonka merkitys asianomistajille oli ollut suuri. A oli kohdistanut tekonsa koeajalla olleisiin tai muutoin työsuhteensa juuri aloittaneisiin nuoriin, ammattiinsa vastavalmistuneisiin henkilöihin. Hovioikeus katsoi, että A oli käyttänyt asemaansa ja asemaan perustuvaa henkistä yliotetta hyväkseen ja oli taivuttanut hänestä mainitulla tavalla erityisen riippuvaiset asianomistajat alistumaan hänen seksuaalisten tekojensa kohteiksi. Ottaen mainitut seikat huomioon riippuvuussuhteen väärinkäyttäminen oli ollut rikoslain 20 luvun 5 §:ssä tarkoitetulla tavalla törkeää.

Alan yleisellä työllisyystilanteella ei ollut merkitystä arvioitaessa riippuvuussuhteen merkitystä asianomistajien kannalta.

Näillä ja käräjäoikeuden tuomiossa mainituilla perusteilla hovioikeus katsoi, ettei aihetta käräjäoikeuden tuomion muuttamiseen ollut.

Työturvallisuusrikoksen ja työsyrjinnän vanhentumisen osalta hovioikeus lausui, että rikoslain 47 luvun 1 §:ssä tarkoitetusta työturvallisuusrikoksesta oli säädetty enintään yhden vuoden vankeusrangaistus ja saman luvun 3 §:ssä tarkoitetusta työsyrjinnästä enintään kuuden kuukauden vankeusrangaistus. Tekoaika oli B:n osalta päättynyt 30.6.2003 ja rangaistusvaatimus oli annettu A:lle tiedoksi 2.11.2005. Mikäli B:hen, C:hen, D:hen ja E:hen kohdistuneet teot katsottaisiin edellä mainittuja säännöksiä sovellettaessa erillisiksi teoiksi, syyteoikeus olisi käräjäoikeuden toteamin tavoin B:n osalta vanhentunut.

Nyt voimassa oleva rikoslain 8 luvun 2 §:n 2 kohta ilmensi jo aikaisemmin tekoaikana voimassa ollutta oikeusohjetta, jonka mukaan, jos rikolliseen tekoon sisältyi lainvastaisen asiaintilan ylläpitäminen, syyteoikeuden vanhentumisaika alkoi vasta sellaisen tilan päättymisestä. Työturvallisuusmääräysten, samoin kuin työsyrjintää kieltävien säännösten, tarkoituksena oli säännöksissä lähemmin säädetyllä tavalla jatkuvasti suojata työntekijöitä heidän työpaikallaan. A oli syytteen mukaan syyllistynyt 1.6.2003 - 31.7.2004 tapahtuneisiin työturvallisuusrikokseen ja työsyrjintään. B:hen kohdistunut seksuaalinen hyväksikäyttö oli tosin tapahtunut noin vuosi ennen C:hen, D:hen ja E:hen kohdistuneita vastaavanlaisia tekoja. Kuten käräjäoikeus oli todennut, kaikki teot olivat kuitenkin kohdistuneet A:n alaisuudessa toimiviin, vastavalmistuneisiin ja juuri työnsä aloittaneisiin naispuolisiin työntekijöihin. Hovioikeus katsoi, että A:n menettely oli työturvallisuutta turvaavia ja työsyrjintää kieltäviä säännöksiä sovellettaessa muodostanut sellaisen kokonaisuuden, että siihen sisältyi lainvastaisen menettelyn ylläpitäminen.

Näillä perusteilla hovioikeus katsoi, ettei aihetta käräjäoikeuden tuomion muuttamiseen ollut.

Työturvallisuusrikoksen osalta hovioikeus lausui, että rikoslain 47 luvun 1 §:n mukaan työnantaja tai tämän edustaja, joka tahallaan tai huolimattomuudesta rikkoi työturvallisuusmääräyksiä tai aiheutti työturvallisuusmääräysten vastaisen puutteellisuuden tai epäkohdan taikka mahdollisti työturvallisuusmääräysten vastaisen tilan jatkumisen laiminlyömällä valvoa työturvallisuusmääräysten noudattamista alaisessaan työssä tai jättämällä huolehtimatta taloudellisista, toiminnan järjestämistä koskevista tai muista työsuojelun edellytyksistä, oli tuomittava työturvallisuusrikoksesta.

Saman luvun 8 §:n mukaan työnantajalla tarkoitettiin sitä, joka työsuhteessa taikka virka- tai siihen rinnastettavassa julkisoikeudellisessa palvelussuhteessa teetti työtä sekä sitä, joka tosiasiallisesti käytti työnantajalle kuuluvaa päätösvaltaa ja työnantajan edustajalla työnantajana olevan oikeushenkilön lakimääräisen tai muun päättävän elimen jäsentä sekä sitä, joka työnantajan sijasta johti tai valvoi työtä. Lainkohdan säätämiseen johtaneessa hallituksen esityksessä (HE 94/1993 vp s. 177) todettiin, että tärkeimpänä vastuuaseman tunnusmerkkinä oli jonkinasteinen esimiesasema. Tämä puolestaan ratkaistiin henkilön tosiasiallisten tehtävien ja päätäntävaltuuksien eikä esimerkiksi ammattinimikkeen perusteella.

A oli tehdessään hänen syykseen luetut seksuaaliset hyväksikäytöt ollut yhtiön hallituksen puheenjohtaja ja toimitusjohtaja. A oli ollut yhtiössä määräävässä asemassa ja siten rikoslain 47 luvun 1 §:ssä tarkoitettu työnantajan edustaja.

Mitä tuli A:n väitteeseen siitä, ettei häntä voitaisi tuomita samanaikaisesti sekä seksuaalisesta hyväksikäytöstä että työturvallisuusrikoksesta, hovioikeus totesi, että työnantajan velvollisuutena oli taata työntekijöilleen turvallinen työympäristö. Sen vuoksi työnantajan työturvallisuusmääräysten vastainen menettely oli rangaistava eri tekona myös siinä tapauksessa, että se oli tapahtunut työnantajan omasta, toisen rikoksen tunnusmerkistön täyttävästä, toimesta.

Näillä ja käräjäoikeuden tuomiossa mainituilla perusteilla hovioikeus katsoi, ettei aihetta käräjäoikeuden tuomion muuttamiseen ollut.

Työsyrjinnän osalta hovioikeus lausui, että rikoslain 47 luvun 3 §:n mukaan työnantaja tai tämän edustaja, joka muun muassa palvelussuhteen aikana ilman painavaa, hyväksyttävää syytä asetti työntekijän epäedulliseen asemaan muun muassa sukupuolen perusteella, oli tuomittava työsyrjinnästä sakkoon tai vankeuteen enintään kuudeksi kuukaudeksi. Lainkohtaa koskevassa hallituksen esityksessä (HE 94/1993 vp s. 171) todettiin, että erityisesti sukupuoleen perustuvan syrjintäkiellon sisältöä oli täsmennetty tasa-arvolaissa, jota muutenkin voitiin käyttää syrjintää työelämässä estävän rikossäännöksen tulkinta-apuna. Työsyrjinnän kriminalisoinnilla oli tarkoitettu saada aikaan asiantila, jossa yhtä syrjintäperustetta, sukupuolta, ei ollut pidetty mahdollisena jättää ankarampaan suuntaan muuttuvan syrjintäkriminalisoinnin tuoman suojan ulkopuolelle. Tarkoituksena oli ollut monipuolistaa sukupuolisyrjinnältä suojaavaa oikeusturvajärjestelmää, kun syrjityn käyttöön tuli nykyisten oikeussuojakeinojen lisäksi mahdollisuus vaatia syrjintään syyllistyneelle rangaistusta.

Tekohetkellä voimassa olleen naisten ja miesten välisestä tasa-arvosta annetun lain (tasa-arvolaki) 6 §:n 2 momentin 4 kohdan mukaan työnantajan tuli, ottaen huomioon käytettävissä olevat voimavarat ja muut asiaan vaikuttavat seikat muun muassa huolehtia mahdollisuuksien mukaan siitä, ettei työntekijä joutunut sukupuolisen häirinnän tai ahdistelun kohteeksi. Saman lain 8 §:n 2 momentin 4 kohdan mukaan työnantajan menettelyä oli pidettävä lain 7 §:ssä tarkoitettuna kiellettynä syrjintänä, jos työnantaja laiminlöi edellä mainitut 6 §:ssä säädetyt velvoitteensa sukupuolisen häirinnän tai ahdistelun poistamiseksi. Lain 14 a §:n mukaan rangaistus syrjinnästä työelämässä säädettiin rikoslain 47 luvun 3 §:ssä.

Oikeuskirjallisuudessa oli tasa-arvolain 8 § luonnehdittu erityiskielloksi, jonka soveltaminen edellytti aina konkreettista ja yksilöön kohdistuvaa syrjintää. Vaikka osassa säännöksen kohdista edellytettiin, että työnantajan palveluksessa olevien kahden työntekijän kesken suoritetun vertailun perusteella toinen oli joutunut epäedullisempaan asemaan, oikeuskirjallisuudessa oli vakiintuneesti katsottu, että kysymyksessä olevan säännöksen 4 kohdassa tarkoitettu syrjintä ei toteutuakseen vaatinut vertailukohdetta. Edellä mainitussa rikoslain 47 luvun 3 §:ää koskevassa hallituksen esityksessä (s. 171) todettiin myös, että vaikka syrjintään kuului aina tietty vertailuasetelma, vertailukohtaa ei aina tarvinnut erityisesti hakea. Edellytyksenä oli kuitenkin, että työntekijä joutui objektiivisesti arvostellen epäedullisempaan asemaan kuin muut. Tätä kantaa tuki myös tasa-arvolain taustana oleva miesten ja naisten tasa-arvoisen kohtelun periaatteen toteuttamisesta mahdollisuuksissa työhön, ammatilliseen koulutukseen ja uralla etenemiseen sekä työoloissa annettu neuvoston direktiivi 76/207/ETY (muutettu direktiivillä 2002/73/EY). Direktiivin mukaan välittömällä syrjinnällä tarkoitettiin tilannetta, jossa henkilöä kohdeltiin sukupuolen perusteella epäsuotuisammin kuin jotakuta muuta kohdeltiin, oli kohdeltu tai kohdeltaisiin vertailukelpoisessa tilanteessa.

B, C, D ja E olivat joutuneet sukupuolisen häirinnän ja ahdistelun kohteeksi A:n eli työnantajan edustajan taholta. A:n menettelystä oli seurannut se, että B, C, D ja E olivat joutuneet muihin työntekijöihin nähden epäedullisempaan asemaan. A oli näin menetellessään laiminlyönyt edellä mainitussa tasa-arvolain säännöksissä tarkoitetut velvoitteensa. Mainittujen seikkojen perusteella A:n syyksi seksuaalisen hyväksikäytön osalta luettua menettelyä oli pidettävä myös sukupuoleen perustuvana syrjintänä, minkä vuoksi hänen oli katsottava syyllistyneen työsyrjintään.

Näillä perusteilla hovioikeus ei muuttanut käräjäoikeuden tuomion lopputulosta syyksilukemisen osalta.

Asian ovat ratkaisseet hovioikeuden presidentti Lauri Melander sekä hovioikeuden jäsenet Pirkko Kauppinen, Matti Rintala, Ilkka Sinisalo (eri mieltä), Elisabeth Bygglin, Markus Nikolainen (eri mieltä) ja Gisela Juutilainen.

Eri mieltä olevien jäsenten lausunnot

Hovioikeudenneuvos Nikolainen lausui, että väitetyn B:hen kohdistuneen seksuaalisen hyväksikäytön osalta syyteoikeus oli ollut, kuten käräjäoikeus oli todennut, asianomistajan syyteoikeuden osalta vanhentunut. Kysymys oli siten siitä, vaatiko erittäin tärkeä yleinen etu tässä tapauksessa syytteen nostamista, jolloin syyttäjällä olisi asiassa syyteoikeus. Rikoslain 20 luvun 11 §:n säätämiseen johtaneessa hallituksen esityksessä (HE 6/1997) oli esimerkkinä mainittu, kuten hovioikeuden tuomiosta ilmeni, tilanne, jolloin tekijä oli syyllistynyt useaan seksuaaliseen hyväksikäyttöön, vaikka yksittäiset teot olisivatkin olleet suhteellisen lieviä. Samassa esityksessä oli kuitenkin muina esimerkkeinä mainittu tekoon tai tekijään liittyvinä erityisinä seikkoina rikoksen poikkeuksellinen vakavuus tai tekijän vaarallisuus. Nikolainen katsoi, että A:n syyksi luetut teot olivat yksittäisinä tekoina sangen lieviä eikä niitä missään tapauksessa voitu pitää poikkeuksellisen vakavina eikä niiden tekijää vaarallisena. Neljää lievää tekoa ei yhdessä voitu vain tämän lukumääränsä vuoksi pitää kokonaisuutena arvioiden poikkeuksellisen vakavana tekona.

Yhtiö oli yksityinen, paikallinen ja pienehkö liikeyritys. Selvitystä siitä, että tieto kysymyksessä olevista tapahtumista olisi levinnyt pientä piiriä kauemmas, ei ollut. Asianomistaja B oli ollut tapahtuma-aikana täysi-ikäinen, 22-vuotias, ja ollut hyvin kykenevä itse arvioimaan sen, olisiko ollut tarvetta ilmoittaa A:n menettelystä poliisille. B oli tehnyt tutkintapyynnön kuitenkin vasta runsaan vuoden kuluttua häneen kohdistetusta häirinnästä ja yhdessä muitten asianomistajien kanssa. Selvitystä siitä, että teolla olisi ollut jotain vaikutusta B:n työsuhteeseen ennen tai jälkeen tapahtumien, ei ollut esitetty. B:n motiivi jättää tutkintailmoitus aikanaan tekemättä ja tehdä se vasta myöhemmin oli aivan yhtä hyvin voinut aiheutua muista kuin työsuhteen vaarantumiseen liittyvistä syistä.

Nikolainen katsoi, ettei tärkeä yleinen etu, saati erittäin tärkeä yleinen etu ollut vaatinut syytteen nostamista myös B:n osalta. Syyteoikeus rikoksesta oli vanhentunut, minkä vuoksi hän hylkäsi syytteen seksuaalisesta hyväksikäytöstä B:n osalta.

Työturvallisuusrikosta ja työsyrjintää koskevien syytteiden osalta Nikolainen totesi, kuten käräjäoikeuskin, että B:n osalta näiden rikosten tekoaika oli päättynyt 30.6.2003 ja että yksittäisinä rikoksina syyteoikeus oli näiltä osin vanhentunut. Rikoslain 8 luvun 2 §:n 2 momentin mukaan jos rikolliseen tekoon sisältyi lainvastaisen tilan ylläpitäminen, syyteoikeus alkoi vasta sellaisen tilan päättymisestä. Aikaisemmin voimassa olleen saman luvun 4 §:n mukaan jos teko käsitti useita rikoksia, rangaistuksen sai tuomita kaikista rikoksista niin kauan kuin sen sai tuomita jostakin niistä.

Näiltä osin A:n syyksi luetuissa rikoksissa oli neljä eri asianomistajaa. Muitten asianomistajien kuin B:n osalta rikosten tekoaika oli noin vuotta myöhempi. Sekä oikeusteoriassa että oikeuskäytännössä oli katsottu kysymyksen olevan yhdestä teosta, kun sitä luonnollisen katsantokannan mukaan voitiin ajallisesti tai toiminnallisesti katsottuna pitää samana tekona.

Ratkaisussa KKO 2006:33 oli katsottu, että asennoituminen virkatehtäviin ei yksin ollut tekijä, jonka perusteella yksittäiset ratkaisut muodostaisivat sellaisen asiallisesti ja ajallisesti yhtenäisen kokonaisuuden, että tekoja tulisi arvioida yhtenä rikoksena. Nikolainen totesi, että hänen A:n syyksi lukemissaan kolmessa seksuaalisessa hyväksikäytössä oli seksuaalisuuden ohessa kysymyksessä myös yleisestä asennoitumisesta työturvallisuusasioihin, mutta tältä osin B:hen kohdistunut teko ei muutoin ollut missään yhteydessä muihin rikoksiin.

Nikolainen katsoi, että syyteoikeus myös työturvallisuusrikoksesta ja työsyrjinnästä oli B:n osalta vanhentunut, minkä vuoksi hän hylkäsi syytteen B:n osalta.

Työsyrjintää koskevan syytteen osalta Nikolainen totesi, että rikoslain 47 luvun 3 §:n mukaan työnantaja tai tämän edustaja, joka muun muassa palvelussuhteen aikana ilman painavaa, hyväksyttävää syytä asetti työntekijän epäedulliseen asemaan muun muassa sukupuolen perusteella, oli tuomittava työsyrjinnästä. Lainkohdan säätämiseen johtaneessa hallituksen esityksessä (HE 94/1993) todettiin muun ohessa, että syrjintään kuului tietty vertailuasema ja että kaikissa säännöksen tarkoittamissa tapauksissa edellytettiin, että työntekijä joutui objektiivisesti arvostellen epäedullisempaan asemaan kuin muut.

Kysymyksessä olleen lainsäännöksen keskeisenä tarkoituksena oli kieltää työnantajalta tietynlainen, lainkohdassa tarkemmin määritelty työntekijän asemaa työsuhteessa huonontava menettely. Tasa-arvolain 6, 7 ja 8 §:ssä säädettiin työnantajan velvollisuuksista sukupuolisen häirinnän tai ahdistelun poistamiseksi ja näiden velvollisuuksien laiminlyömisen seuraamuksista. Rikoslain 47 luvun 3 §:ää ja tasa-arvolain asianomaisia pykäliä ei voitu tulkita siten laajentavasti, että niillä olisi kriminalisoitu myös yksityisen henkilön puuttuminen työnantajan tai tämän edustajan ominaisuudessa työntekijänsä fyysiseen koskemattomuuteen, joka rikoslaissa oli kriminalisoitu omana rikoksenaan.

Tämän vuoksi Nikolainen hylkäsi A:ta vastaan työsyrjinnästä ajetun syytteen. Muilta osin Nikolainen oli samaa mieltä kuin enemmistö.

Hovioikeudenneuvos Sinisalo oli samaa mieltä kuin hovioikeudenneuvos Nikolainen.

A:lle myönnettiin valituslupa.

Valituksessaan A vaati, että hovioikeuden tuomio kumotaan.

Virallinen syyttäjä ja B, C, D ja E vastasivat valitukseen.

Mistä asiassa on kysymys

1. A on alemmissa oikeuksissa tuomittu neljään asianomistajaan kohdistuneesta seksuaalisesta hyväksikäytöstä sekä sen lisäksi työturvallisuusrikoksesta ja työsyrjinnästä. A:n valituksen perusteella asiassa on kysymys siitä, onko hän käräjäoikeuden tuomiosta ilmenevällä menettelyllään syyllistynyt noihin hänen syykseen luettuihin rikoksiin. Lisäksi tulevat arvioitaviksi kysymykset syyttäjän syyteoikeudesta ja syyteoikeuden vanhentumisesta eräiltä osin.

Syyteoikeudesta seksuaalisen hyväksikäytön osalta

2. Rikoslain 20 luvun 5 §:n 1 momentin 4 kohdassa tarkoitetusta seksuaalisesta hyväksikäytöstä virallinen syyttäjä saa saman luvun 11 §:n mukaan nostaa syytteen vain, jos asianomistaja on ilmoittanut rikoksen syytteeseen pantavaksi taikka erittäin tärkeä yleinen etu vaatii syytteen nostamista.

3. Tässä tapauksessa rikos, josta B on esittänyt syyttämispyynnön 4.9.2004, on syytteen mukaan tehty 1. - 30.6.2003. Tekoajankohtana voimassa olleen rikoslain 8 luvun 6 §:n 1 momentin (138/1973) mukaan asianomistajan oli esitettävä syyttämispyyntönsä yhdessä vuodessa siitä päivästä, jolloin hän sai tiedon rikoksesta ja sen tekijästä. Kuten edeltä ilmenee, B oli esittänyt syyttämispyyntönsä vasta sanotun määräajan jälkeen. Siten hänen osaltaan on kysymys siitä, onko syyteoikeus edellä mainitusta syystä vanhentunut vai onko syyttäjällä siitä riippumatta ollut oikeus nostaa syyte erittäin tärkeän yleisen edun perusteella.

4. Arvioitaessa syyteoikeuden kannalta erittäin tärkeän yleisen edun vaatimusta oikeuskäytännössä on kiinnitetty huomiota paitsi rikosten laatuun ja määrään myös siihen, liittyykö rikokseen tai sen teko-olosuhteisiin seikkoja, jotka ovat estäneet asianomistajaa ilmoittamasta rikosta syytteeseen pantavaksi. Tällaisia seikkoja on katsottu ilmenevän erityisesti lapsiin kohdistuneissa seksuaalirikoksissa (KKO 2005:53 - 55), mutta myös muissa seksuaalirikoksissa riippuvuussuhde tekijään tai olosuhteet muutoin voivat johtaa siihen, että syyttämispyynnön tekeminen estyy.

5. A on kysymyksessä olevan teon aikaan ollut kysymyksessä olevan työnantajayhtiön hallituksen puheenjohtaja ja toimitusjohtaja. B on kertonut, että teko oli tapahtunut pian hänen aloitettuaan työnsä. A, joka oli ottanut hänet työhön, on ollut hänen esimiehensä sekä päättänyt hänen työvuoroistaan. B oli pelännyt työpaikkansa puolesta eikä hän ollut uskaltanut ilmoittaa A:n tekoa poliisille ennen kuin vasta sitten, kun muutkin yhtiön työntekijät olivat ilmoittaneet vastaavanlaisesta hyväksikäytöstä.

6. Ottaen huomioon A:n aseman yhtiössä ja B:n esimiehenä sekä B:n osalta ilmenneet muut seikat Korkein oikeus katsoo, ettei B ole voinut näissä olosuhteissa vapaasti päättää A:ta koskevasta ilmiannosta eikä teon ilmoittamisesta syytteeseen pantavaksi määräajassa. Tähän nähden tärkeä yleinen etu on vaatinut syytteen nostamista myös hänen osaltaan. Siten virallisella syyttäjällä on tältäkin osin syyteoikeus.

Syyte neljään asianomistajaan kohdistuneesta seksuaalisesta hyväksikäytöstä

7. Rikoslain 20 luvun 5 §:n 1 momentin 4 kohdan mukaan seksuaalisesta hyväksikäytöstä tuomitaan se, joka asemaansa hyväksikäyttäen taivuttaa sukupuoliyhteyteen tai ryhtymään muuhun seksuaalista itsemääräämisoikeutta olennaisesti loukkaavaan seksuaaliseen tekoon tai alistumaan sellaisen teon kohteeksi henkilön, joka on hänestä erityisen riippuvainen, käyttämällä törkeästi väärin tätä riippuvuussuhdetta tekijästä. Saman luvun 10 §:n 2 momentin mukaan seksuaalisella teolla tarkoitetaan tekoa, jolla tavoitellaan seksuaalista kiihotusta tai tyydytystä ja joka tekijä ja kohteena oleva henkilö sekä teko-olosuhteet huomioon ottaen on seksuaalisesti olennainen.

8. A on kiistänyt syytteen katsoen, etteivät hänen tekonsa olleet olleet olennaisesti seksuaalisia. Hän ei ollut taivutellut asianomistajia alistumaan teon kohteeksi, vaan oli totellut heti asianomistajien kieltoa, kun nämä olivat sellaisen ilmaisseet. Asianomistajat eivät myöskään olleet olleet hänestä erityisen riippuvaisia.

9. Syytteessä kuvatut teot ovat kunkin asianomistajan kohdalla tapahtuneet yhtiön henkilöstön taukotiloissa, joissa A on ollut kahden kulloisenkin teon asianomistajan kanssa. Kukin teko on ajoittunut tilanteeseen, jolloin asianomistaja on ollut sängyssä lepäämässä. Asianomistajat olivat saattaneet riisua osaa vaatetuksestaan ennen lepäämään käymistään ja myös A oli voinut vähentää vaatetustaan ennen tapahtumien alkua. A on hieronut tai kosketellut asianomistajia hartioilta samoin kuin intiimeiltä alueilta, jolloin koskettelua on tapahtunut myös vaatteiden alta. Vielä A on yrittänyt riisua ainakin joidenkin asianomistajien yltä vaatekappaleita. Korkein oikeus katsoo jo A:n kerrotun menettelyn osoittavan, että hän on jokaisella teollaan tavoitellut seksuaalista kiihotusta ja tyydytystä ja kukin teko on myös sen kohteena oleva henkilö sekä teko-olosuhteet huomioon ottaen seksuaalisesti olennainen.

10. Rikoslain 20 luvun 5 §:n 1 momentin tunnusmerkistö edellyttää, että tekijä on asemaansa hyväksikäyttäen taivutellut asianomistajan alistumaan teon kohteeksi. Kuten asiaa koskevasta hallituksen esityksestä (HE 6/1997 vp s. 178) ilmenee, tällä on haluttu korostaa sitä, ettei säännöksessä tarkoitetussa tilanteessa saa olla kysymys toisen tasavertaisista lähtökohdista tekemästä ratkaisusta.

11. A:n edellä todettu menettely on tapahtunut asianomistajien kannalta täysin yllättäen. Ennen tekoaan A on voinut mainita aikovansa hieroa asianomistajaa, mutta muutoin hän ei ole sanallisesti taivuttanut asianomistajia sietämään menettelyään. Asianomistajat eivät ole antaneet A:n menettelyyn mitään aihetta eikä A ole voinut teko-olosuhteistakaan päätellä saavansa lähestyä asianomistajia edellä kerrotuin tavoin. Asianomistajan alistuminen teon kohteeksi on johtunut pelkästään A:n tosiasiallisista toimista, jotka ovat kunkin asianomistajan kohdalla kestäneet ainakin jonkin aikaa ennen kuin asianomistaja on vasta kyennyt sanallisesti tai muulla tavalla osoittamaan vastustuksensa. Asianomistajat, joihin teot ovat kohdistuneet, ovat nuoria naisia. A on selvästi heitä kutakin vanhempi ja lisäksi hän on ollut työnantajayhtiön hallituksen puheenjohtajana ja toimitusjohtajana heihin nähden hallitsevassa asemassa. Edellä mainitut seikat huomioon ottaen Korkein oikeus katsoo, ettei A:n ryhtyminen tekoon ole pohjautunut osapuolten kannalta tasavertaiseen tilanteeseen. Näin ollen A on tosiasiallisilla toimillaan ja käyttäen hyväksi esimiesasemaansa taivuttanut asianomistajat alistumaan tekojensa kohteeksi. Sillä seikalla, onko A heti lopettanut toimensa asianomistajan mahdollisesti kiellettyä häntä jatkamasta, ei ole menettelyn oikeudellisen arvioinnin kannalta merkitystä, koska rikoksen tunnusmerkistö oli jo tuolloin täyttynyt.

12. Osapuolten riippuvuussuhteen merkittävyyden arvioinnissa ovat keskeisiä toimeentulo, asuminen ja terveys sekä muut tällaiset elämän perustarpeet. Erityisen riippuvainen toisesta on esimerkiksi henkilö, jonka työsuhteen jatkuvuus on toisen päätettävissä. Kuten edellä kohdassa 7 mainitusta säännöksestä ilmenee, riippuvuussuhteen väärinkäytön tulee olla törkeää. Kyse on siitä, että seksuaaliseen tekoon taivuttamisessa käytetään hyvin voimakasta puuttumista riippuvuuden perusteena olevaan seikkaan (HE 6/1997 vp s. 179).

13. A on edellä todetuin tavoin ollut asianomistajien esimies, ottanut heidät työhön ja päättänyt muun muassa heidän työvuoroistaan. Asemansa perusteella A on voinut vaikuttaa myös asianomistajien työsuhteiden jatkumiseen. Mainituista syistä A:n ja asianomistajien välillä on vallinnut hovioikeudenkin toteama taloudellinen riippuvuussuhde, jonka merkitys asianomistajille on ollut tärkeä. Teot ovat lisäksi kohdistuneet koeajalla olleisiin tai muutoin työsuhteensa juuri aloittaneisiin nuoriin, ammattiinsa vastavalmistuneisiin henkilöihin. Korkein oikeus katsoo, että asianomistajat ovat näissä olosuhteissa olleet rikoslain 20 luvun 5 §:n 1 momentissa tarkoitetuin tavoin erityisen riippuvaisia A:sta. Sillä A:n vetoamalla seikalla, että alalla vallitsi hyvä työllisyys ja asianomistajien olisi ollut helppo työllistyä muunkin työnantajan palveluksessa, ei ole tässä arvioinnissa merkitystä. Huomioon ottaen tekojen olosuhteet sekä se, että A on kussakin tapauksessa taivuttanut asianomistajat alistumaan seksuaaliseen tekoon verrattain pian heidän työsuhteensa alkamisen jälkeen, Korkein oikeus katsoo myös, että riippuvuussuhteen väärinkäyttö on ollut törkeää.

14. Näin ollen Korkein oikeus katsoo, että A on syyllistynyt kunkin asianomistajan osalta seksuaaliseen hyväksikäyttöön.

Syyte työturvallisuusrikoksesta

15. A on kiistänyt syytteen työturvallisuusrikoksesta katsoen, ettei häntä voida tuomita työnantajan toimintavelvoitteen laiminlyönnistä, mikäli hänet itse katsotaan tekijäksi seksuaaliseen hyväksikäyttöön.

16. Rikoslain 47 luvun 1 §:n 1 momentin mukaan työnantaja tai tämän edustaja, joka tahallaan tai huolimattomuudesta rikkoo työturvallisuusmääräyksiä, on tuomittava työturvallisuusrikoksesta. Saman luvun 8 §:n 1 momentin mukaan työnantajan edustajalla tarkoitetaan muun muassa työnantajana olevan oikeushenkilön lakimääräisen elimen jäsentä. Työturvallisuuslain 28 §:n mukaan, jos työssä esiintyy työntekijään kohdistuvaa hänen terveydelleen haittaa tai vaaraa aiheuttavaa häirintää tai muuta epäasiallista kohtelua, työnantajan on asiasta tiedon saatuaan käytettävissä olevin keinoin ryhdyttävä toimiin epäkohdan poistamiseksi.

17. Työturvallisuuslain 28 §:ssä mainitulla häirinnällä tarkoitetaan myös seksuaalista häirintää, joten työnantajan tai tämän edustajan tulee ryhtyä toimenpiteisiin seksuaalisen häirinnän poistamiseksi työpaikalta. Vastaavasti säännöksessä tarkoitetusta työssä esiintyvästä työntekijän terveyttä haittaavasta epäkohdasta työpaikalla on luonnollisesti kysymys myös silloin, kun työnantaja tai tämän edustaja itse työssä kohdistaa tällaista häirintää työtekijää kohtaan. Aiheuttaessaan näin seksuaalista häirintää työpaikalla työnantaja taikka tämän edustaja rikkoo rikoslain 47 luvun 1 §:n 1 momentissa tarkoitetuin tavoin työturvallisuusmääräyksiä. Korkein oikeus katsoo, että A on seksuaaliseen hyväksikäyttöön syyllistyessään samalla syyllistynyt työnantajan edustajana myös työturvallisuusrikokseen.

Syyte työsyrjinnästä

18. A on kiistänyt syyllistyneensä rikoslain 47 luvun 3 §:ssä rangaistavaksi säädettyyn työsyrjintään, koska hän ei ole menetellyt sanotun säännöksen sisältämän tunnusmerkistön mukaisella tavalla. A on lisäksi vedonnut siihen, ettei naisten ja miesten välisestä tasa-arvosta annetun lain (tasa-arvolaki) mukaisen syrjinnän täyttävää menettelyä ole säädetty rangaistavaksi rikoslaissa tarkoitettuna työsyrjintänä.

19. Asiassa sovellettavan tekoaikana voimassa olleen rikoslain 47 luvun 3 §:n 1 kohdan (578/1995) mukaan työnantaja tai tämän edustaja, joka palvelussuhteen aikana ilman painavaa, hyväksyttävää syytä asettaa työntekijän epäedulliseen asemaan muun muassa sukupuolen perusteella, on tuomittava työsyrjinnästä. Nykyinen, 1.5.2004 voimaan tullut rikoslain 47 luvun 3 §:n 1 kohdan säännös on samansisältöinen.

20. Tasa-arvolain 6 §:n 2 momentin 4 kohdan mukaan, sellaisena kuin se on kysymyksessä olevien tekojen aikaan voimassa olleessa laissa (206/1995), työnantajan tulee huolehtia mahdollisuuksien mukaan siitä, ettei työntekijä joudu sukupuolisen häirinnän tai ahdistelun kohteeksi. Lain 8 §:n 2 momentin 4 kohdan (206/1995) mukaan työnantajan menettelyä on pidettävä lain 7 §:ssä (206/1995) kiellettynä syrjintänä muun muassa, jos työnantaja laiminlyö lain 6 §:n 2 momentin 4 kohdassa säädetyn velvoitteensa sukupuolisen häirinnän tai ahdistelun poistamiseksi.

21. Korkein oikeus toteaa, että tasa-arvolain 7 §:ssä (206/1995) oli määritelty syrjinnän kielto ja lain 8 §:ssä (609/1986) syrjintä työelämässä. Viimeksi mainitun pykälän 2 momentti (206/1995) käsitti luettelon kiellettynä syrjintänä pidettävistä työnantajan toimintatavoista. Luettelossa ei ollut erikseen mainittu kiellettynä menettelynä työnantajan omaa sukupuolista häirintää työntekijää kohtaan. Tasa-arvolain 14 a §:n 1 momentin (691/1995) mukaan rangaistus syrjinnästä työelämässä säädetään rikoslain 47 luvun 3 §:ssä.

22. Muutettaessa tasa-arvolakia 1.6.2005 voimaan tulleella lailla 232/2005 sitä on täydennetty ja täsmennetty siten, että lakiin on otettu syrjinnän yleiskielto ja määritelty erikseen häirintä työpaikalla sekä määrätty nimenomaisesti kielletyksi syrjinnäksi seksuaalinen häirintä ja häirintä sukupuolen perusteella. Aikaisempaa lakia ja tätä uutta lakia koskevista hallituksen esityksistä ilmenee (HE 90/1994 vp s. 14 - 15 ja HE 195/2004 vp s. 28), että seksuaalisella häirinnällä on tarkoitettu laissa aikaisemmin mainittuja sukupuolista häirintää ja ahdistelua. Ensiksi mainitussa hallituksen esityksessä on edelleen todettu, että häirinnästä on ensisijaisesti vastuussa häiritsijä itse, mutta vastuu häirinnän poistamisesta siirtyy työnantajalle siinä vaiheessa, kun tieto häirinnästä on saatettu työnantajalle. Työnantajan menettely on puolestaan kiellettyä syrjintää, jos työnantaja saatuaan tiedon häirinnästä ei ryhdy käytettävissä oleviin toimiin epäkohdan poistamiseksi tai häirinnän jatkamisen estämiseksi.

23. Tasa-arvolaissa samoin kuin siihen liittymäkohtia omaavissa työsopimuslaissa (55/2001, 2 luku 2 §) ja työturvallisuuslaissa (738/2002, 28 §) säädettyjen syrjintäkieltojen ja tasa-arvoisen kohtelun vaatimusten tarkoituksena on toteuttaa sukupuolten tasa-arvo työelämässä. Käsillä olevien tekojen aikaan tasa-arvolain syrjintäsääntelyn mukaan syrjintää työpaikalla on siis ollut jo se, että työnantaja laiminlyö velvoitteensa sukupuolisen häirinnän poistamisesta. Korkein oikeus toteaa, että tasa-arvolaissa, niin kuin sanotuissa muissakin työelämää koskevissa laeissa, omaksutun lähtökohdan mukaisesti sukupuolisessa häirinnässä on myös kysymys jo sinänsä tasa-arvoisen kohtelun periaatteiden vastaisesta syrjivästä menettelystä, eikä sen syrjivyyden toteaminen edellytä syrjintävertailun tekemistä. Sukupuolinen häirintä ja ahdistelu, niin kuin sukupuoleen perustuva syrjintä yleensäkin, käsittää aina syrjityn loukkaamisen naisena tai miehenä.

24. Tämän johdosta Korkein oikeus toteaa, että jo asiassa sovellettavan aikaisemman lain tarkoituksena on ollut, että työnantajan tai työnantajan edustajan oma käyttäytyminen työssä, johon on sisältynyt sukupuolista häirintää, on laissa kiellettyä syrjintää työelämässä. Tällainen tulkinta on johdettavissa myös lain sanamuodosta.

25. A on työnantajan edustajana itse syyllistynyt asianomistajiin kohdistuneeseen sukupuoliseen häirintään. Niin kuin edellä on todettu, myös tällainen työnantajan edustajan oma käyttäytyminen on tasa-arvolaissa kiellettyä syrjintää. Korkein oikeus katsoo, että A on syyllistyessään seksuaaliseen hyväksikäyttöön naistyöntekijöitä kohtaan työsuhteen aikana epäasiallisista syistä asettanut heidät epäedulliseen asemaan sukupuolensa perusteella. Näin ollen hän on menettelyllään syyllistynyt asiassa sovellettavien tasa-arvolain 7 §:n ja 8 §:n 2 momentin (206/1995) nojalla kiellettyyn syrjintään työelämässä, josta rangaistus säädetään tasa-arvolain 14 a §:n 1 momentin mukaisesti rikoslain 47 luvun 3 §:ssä.

Työturvallisuusrikosta ja työsyrjintää koskevan syyteoikeuden vanhentuminen B:n osalta

26. Alempien oikeuksien toteamin tavoin rangaistusvaatimus työturvallisuusrikoksesta ja työsyrjinnästä on annettu A:lle tiedoksi niin myöhään, että syyteoikeus B:hen kohdistuneiden tekojen osalta on jo ollut vanhentunut. Alemmat oikeudet ovat katsoneet, että A:n menettelyssä on kuitenkin ollut kysymys rikoslain 8 luvun 2 §:n 2 momentissa tarkoitetusta lainvastaisen asiantilan ylläpitämisestä, jonka vuoksi syyteoikeuden vanhentuminen on alkanut vasta sanotun tilan päättymisestä.

27. Työturvallisuusrikoksen ja työrikoksen tunnusmerkistöjen täyttyminen perustuu, niin kuin edellä kohdissa 17 ja 25 on lausuttu, A:n syyllistymiseen työssä neljään naistyöntekijään kohdistuneeseen seksuaaliseen hyväksikäyttöön. Korkein oikeus toteaa, ettei seksuaalisessa hyväksikäytössä, vaikka menettely jatkuisikin useita kertoja, ole kysymys sellaisesta teosta, jonka osalta syyteoikeuden vanhentumisen arvioinnin lähtökohdaksi voitaisiin ottaa alempien oikeuksien toteamin tavoin lainvastaisen asiantilan ylläpitäminen ja tällaisen tilan päättyminen.

28. Sen sijaan syyteoikeuden vanhentumisen kannalta on tässä tapauksessa arvioitava sitä, muodostavatko B:hen kohdistuneet työturvallisuusrikos ja työsyrjintä kohdaltaan yhden rikoksen muihin asianomistajiin kohdistuneiden vastaavien rikosten kanssa. Oikeuskäytännössä rajanvedossa sen suhteen, onko kysymys yhdestä tai useammasta rikoksesta, on huomioon otettu ennen kaikkea tekojen ajallinen ulottuvuus ja se, onko kysymys ollut yhtenäisestä toiminnasta vai selvästi erillisistä teoista (KKO 2004:33).

29. A:n työturvallisuutta vaarantava ja syrjivä menettely työssä on toistunut kaikkien asianomistajien kohdalla olennaisesti samanlaisena pian heidän työsuhteidensa alkamisen jälkeen. Vaikka B:hen kohdistuneen teon ja muiden tekojen välillä on jonkin verran ajallista eroavuutta, A:n menettelyssä on kuitenkin kysymys siinä määrin yhtenäisestä toiminnasta, että B:hen kohdistunutta tekoa on pidettävä sekä työturvallisuusrikoksen että työsyrjinnän suhteen samana rikoksena muihin asianomistajiin kohdistuvien vastaavien tekojen kanssa. Näin ollen syyteoikeus näiden rikosten osalta B:hen kohdistuneisiin tekoihin nähden ei ole vanhentunut.

Hovioikeuden tuomion lopputulosta ei muuteta.

Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Kari Raulos, Kati Hidén, Kari Kitunen, Pasi Aarnio ja Soile Poutiainen. Esittelijä Pekka Haapaniemi.