Työrikos - Työturvallisuusrikos - Vammantuottamus

Diaarinumero:	R2007/203
Esittelypäivä:	15.4.2008
Taltio:	1760
Antopäivä:	1.9.2008

A oli itse tehnyt suuren osan omakotitalonsa rakennustöistä, mutta oli lisäksi teettänyt niistä osan ulkopuolisilla urakoitsijoilla ja itsenäisillä työnsuorittajilla. Erään urakoitsijan työntekijä oli pudonnut rakenteilla olleen talon toisesta kerroksesta aitaamattoman, styrox-levyllä peitetyn aukon läpi ja vammautunut. Rakennustyömaata pidettiin työturvallisuuslaissa tarkoitettuna yhteisenä rakennustyömaana ja A:ta sen työturvallisuudesta vastaavana rakennuttajana. A tuomittiin rangaistukseen työturvallisuusrikoksesta ja vammantuottamuksesta. Maankäyttö- ja rakennuslain mukaista vastaavaa työnjohtajaa vastaan ajetut syytteet hylättiin.

Syyte

Syytekohta 1. Syyttäjä vaati A:n ja B:n tuomitsemista rangaistukseen työturvallisuusrikoksesta.

Syytteen mukaan A oli aloittanut omakotitalonsa rakennustyömaan keväällä 2003 Suonenjoella. A toimi rakennuttajana ja B valvojana rakennustyömaalla. A ja B olivat huolimattomuudesta aiheuttaneet työturvallisuusmääräysten vastaisen puutteellisuuden siten, että rakennustyömaan toisessa kerroksessa portaita varten tehtyä aukkoa ei ollut peitetty asianmukaisesti, aidattu tai muutenkaan merkitty. Laiminlyöntien seurauksena C oli 13.10.2003 ollessaan suorittamassa hormikatselmusta rakennuksen toisessa kerroksessa pudonnut kyseisestä aukosta talon välipohjan läpi ensimmäiseen kerrokseen ja loukkaantunut. C oli saanut kahdennentoista rintanikaman sekä ensimmäisen ja kolmannen lannenikaman murtumat.

Syytekohta 2. Syyttäjä vaati A:n ja B:n tuomitsemista rangaistukseen vammantuottamuksesta.

Syytteen mukaan A ja B olivat 13.10.2003 Suonenjoella huolimattomuudellaan aiheuttaneet C:lle edellä syytekohdassa 1 kerrotut ruumiinvammat, joita ei ollut pidettävä vähäisinä.

C:n vaatimukset

C yhtyi syytteeseen katsoen, että kysymyksessä oli ollut työturvallisuuslain 49 §:ssä tarkoitettu yhteinen työmaa, koska työmaalla oli ollut ainakin kaksi peräkkäistä urakoitsijaa ja mahdollisesti työsopimussuhteessa olevia työntekijöitä.

A:n vastaus

A kiisti syytteen. Hän ei ollut huolimattomuudesta eikä muutoinkaan aiheuttanut työmaalla työturvallisuusmääräysten vastaista puutteellisuutta eikä hän ollut huolimattomuudellaan aiheuttanut C:lle ruumiinvammoja. A oli ollut rakennushankkeeseen ryhtynyt henkilö, mutta ei rakennuttaja tai C:n työnantaja. Rakennustyömaalla ei ollut tapahtuma-aikana ollut muuta työsopimussuhteessa ollutta henkilöä kuin X Oy:n palveluksessa ollut C. Työturvallisuusrikoksesta rangaistiin ainoastaan työnantajaa tai tämän edustajaa. C:tä itseään oli pidettävä työnantajan edustajana.

B:n vastaus

B kiisti syytteen. B ei ollut huolimattomuudellaan eikä muutoinkaan aiheuttanut työmaalla työturvallisuusmääräysten vastaista puutteellisuutta eikä ollut huolimattomuudellaan aiheuttanut C:lle ruumiinvammoja.

B oli toiminut työmaalla vastaavana työnjohtajana, jolloin hänen työtehtäviinsä olivat kuuluneet maankäyttö- ja rakennuslain sekä maankäyttö- ja rakennusasetuksen mukaiset tehtävät. Vastaavan työnjohtajan tehtävät liittyivät yksinomaan rakennusteknisen hyvän rakennustavan mukaiseen rakentamiseen ja sen valvontaan. Työturvallisuuslaki ei sisältänyt säännöksiä vastaavan työnjohtajan vastuusta työturvallisuussäännösten noudattamisessa.

Rangaistussäännös ja sen soveltamispiiri

Käräjäoikeus totesi, että rikoslain 47 luvun 1 §:n 1 momentin mukaan työnantaja tai tämän edustaja, joka tahallaan tai huolimattomuudesta aiheuttaa työturvallisuusmääräysten vastaisen puutteellisuuden, on tuomittava työturvallisuusrikoksesta rangaistukseen. Saman lain ja luvun 7 §:n mukaan luvussa rangaistavaksi säädetyistä työnantajan tai tämän edustajan menettelystä tuomitaan rangaistukseen se, jonka velvollisuuksien vastainen teko tai laiminlyönti on. Tätä arvioitaessa on otettava huomioon asianomaisen asema, hänen tehtävänsä ja toimivaltuuksiensa laatu ja laajuus sekä muutenkin hänen osuutensa lainvastaisen tilan syntyyn ja jatkumiseen. Lisäksi saman lain ja luvun 8 §:n 2 momentin mukaan mitä 1 ja 7 §:ssä säädetään työnantajan ja tämän edustajan vastuusta, on vastaavasti sovellettava muihin työturvallisuuslain 7 §:ssä tarkoitettuihin henkilöihin ja heidän edustajiinsa.

Työturvallisuuslain säännösten soveltuminen C:n työhön

Käräjäoikeus totesi, että työturvallisuuslain 2 §:n mukaan lakia sovelletaan muun ohella työsopimuksen perusteella tehtävään työhön.

Kysymyksessä olevalla rakennustyömaalla ei ollut näytetty olleen syytteessä kerrottuna aikana A:han nähden työsopimussuhteessa olleita työntekijöitä. Siten työturvallisuuslaki ei sen 2 §:n soveltamisalaa koskevan yleissäännöksen perusteella tullut sovellettavaksi nyt kysymyksessä olevassa asiassa.

Työturvallisuuslain 7 §:n mukaan lakia sovellettiin myös
1) yhteisellä työpaikalla toimivaan pääasiallista määräysvaltaa käyttävään työnantajaan, muuhun työnantajaan sekä itsenäiseen työn suorittajaan siten kuin 49 - 51 ja 53 §:ssä säädetään;
2) yhteisellä rakennustyömaalla pääurakoitsijaan, rakennuttajaan tai muuhun henkilöön, joka johtaa tai valvoo rakennushanketta, siten kuin 52 §:ssä säädetään.

Asiassa oli riidanalaista, tuliko työturvallisuuslaki siten sovellettavaksi yhteistä työpaikkaa tai rakennustyömaata koskevien säännösten perusteella C:n työhön.

Työturvallisuuslain 49 §:n esitöissä (HE 59/2002 vp s. 52) oli todettu, että sanotun säännöksen soveltaminen edellytti, että työpaikalla työskenteli oman työnjohtonsa alaisena joko kahden työnantajan työntekijöitä taikka yhden työnantajan yksi tai useampi työntekijä ja vähintään yksi itsenäinen työnsuorittaja. Yhteinen työpaikka syntyi tällöinkin vain, jos näiden suorittama työ tapahtui samanaikaisesti tai peräkkäin siten, että työ saattoi vaikuttaa toisten työntekijöiden turvallisuuteen ja terveyteen. Yhteisen työpaikan käsite edellytti jonkun työnantajan olevan sellaisessa asemassa, että työnantajan voitiin katsoa käyttävän pääasiallista määräysvaltaa työpaikalla. Pääasiallinen määräysvalta oli useimmiten varsin selkeästi todettavissa kyseisen työnantajan tosiasiallisesta asemasta. Lisäksi hallituksen esityksessä todettiin, että säännöksen asettamissa velvoitteissa ei ollut kysymys vain yhteistoimintavelvoitteesta, vaan myös velvollisuudesta huolehtia työntekijöiden turvallisuudesta ja terveydestä. Käytännössä tämä merkitsi esimerkiksi velvoitetta yhteistoiminnassa sovittaa eri työvaiheet yhteen siten, ettei niistä aiheutunut vaaraa.

Lisäksi hallituksen esityksessä (s. 53) oli 52 §:n osalta todettu, että pykälä koski pääurakoitsijan asemassa olevan työnantajan tai rakennuskohdetta johtavan ja valvovan rakennuttajan tai muun henkilön perusvelvoitteita. Tällaisen henkilön oli huolehdittava siitä, että työstä ei aiheutunut vaaraa työmaalla työskenteleville eikä muillekaan työn vaikutuspiirissä olleille. Yhteistä rakennustyömaata koskivat myös muut hallituksen esityksessä edellä mainitut yhteistä työpaikkaa koskevat säännökset.

Työsuojelupiirin lausunnon mukaan oli kiistatonta, että aukon peittämistä ei ollut tehty asianmukaisesti. Työsuojelupiirin käsityksen mukaan rakennuttaja ei ollut toiminut kuten työturvallisuuslain 52 §:n 1 momentti edellytti.

Käräjäoikeus totesi A:n, B:n ja todistaja D:n kertoneen yhtenevästi, että kysymyksessä ollut rakennushanke oli toteutettu siten, että A oli tehnyt rakennustöistä mahdollisimman suuren osuuden itse. Apunaan rakennustöissä hänellä oli ollut niin sanottua talkooväkeä kuten D, jolle ei ollut maksettu palkkaa tai muut vastiketta. Rakennustyötä oli lisäksi tehnyt rakennushankkeen vastaavana työnjohtajana toiminut B. B:n mukaan rakennustöistä ei ollut maksettu hänelle palkkaa vaan työ oli sisältynyt hänen omistamalleen insinööritoimistolle maksettuun kokonaiskorvaukseen suunnittelu- ja valvontatyöstä.

A:n mukaan rakennustyömaalla oli syytteessä kerrottuna aikana ollut, tosin ei yhtäaikaisesti, kahden eri urakoitsijan eli X Oy:n sekä sähkötöitä suorittaneen toisen yrityksen työntekijöitä. Asiassa oli riidatonta, että syytteessä kerrotun putoamisen tapahtuessa C oli ollut suorittamassa hormikatselmusta X Oy:n palveluksessa olleena työntekijänä. Asiassa oli siten jäänyt näyttämättä, että A:lla olisi syytteessä kerrotun tapahtuman aikoihin ollut rakennustyömaallaan häneen työsopimussuhteessa olleita työntekijöitä. Huomioon ottaen X Oy:n urakkasopimuksen sisältö ja arvioitavissa oleva sähkötöitä koskeneen urakkasopimuksen laajuus sekä toisaalta kerrotun omakotitalon muun rakennustyön osuus, josta A on kertomallaan tavalla itse vastannut, puheena olevalla rakennustyömaalla ei ollut katsottava olleen pääurakoitsijan asemassa ollutta työnantajaa.

Käräjäoikeus on katsonut henkilötodistelusta lisäksi käyneen ilmi, että C:n putoamisen tapahtuessa sekä X Oy:n urakkaan sekä sähkötöitä tehneen yrityksen urakkaan liittyneet työt olivat olleet vielä kesken. Huomioon ottaen asianosaisten rakennuksen valmiusasteesta antamat kertomukset ja rakennustyön tavanomainen eteneminen omakotirakennustyömaalla, asiassa voitiin päätellä, että kerrottujen urakoitsijoiden työ oli edennyt ja etenisi jatkossakin peräkkäin siten, että kummankin työ oli voinut vaikuttaa toisten työntekijöiden turvallisuuteen ja terveyteen. Kaikesta muusta rakennustyöstä ja myös putoamispaikan ympäristön rakentamisesta vastanneen A:n oli tosiasiallisen asemansa perusteella katsottava käyttäneen pääasiallista määräysvaltaa rakennustyömaalla ja osaltaan johtaneen rakennushanketta. Sen vuoksi hän oli työturvallisuuslain 7 ja 49 §:n sekä rikoslain 48 luvun 8 §:n 2 momentin nojalla rikosoikeudellisessa vastuussa työturvallisuuslain 52 §:ssä säädettyjen velvoitteiden toteutumisesta yhteisellä rakennustyömaalla.

Käräjäoikeus totesi B:n kertoneen, että hän oli toiminut puheena olevassa rakennustyössä maankäyttö- ja rakennuslain 122 §:n tarkoittamana kunnan rakennusvalvontaviranomaisen hyväksymänä vastaavana työnjohtajana. Sanotun pykälän mukaan vastaava työnjohtaja muun ohella johti rakennustyötä.

Huomioon ottaen B:n vastaavan mestarin asema rakennustyössä, jossa hän oli kertomansa mukaisesti osallistunut myös käytännön rakentamistoimiin A:n apuna, myös B:n oli käräjäoikeuden mukaan katsottava olleen työturvallisuuslain 52 §:n tarkoittama rakennushanketta johtava ja valvova muu henkilö, jonka velvollisuuksiin oli A:n ohella kuulunut huolehtia työturvallisuuslain 52 §:ssä säädettyjen velvoitteiden toteutumisesta yhteisellä rakennustyömaalla.

Käräjäoikeus päätyi siihen, että C:n rakennustyömaalla tekemään, syytteessä kerrottuun työhön sovellettiin edellä kerrotuilta osin työturvallisuuslakia.

Käräjäoikeus totesi vielä, että aikaisemmassa oikeuskäytännössä, jolloin voimassa oli ollut vanha työturvallisuuslaki (299/1958), rakennuslautakunnan määräämänä vastaavana työnjohtajana toiminutta henkilöä ei pidetty vanhan työturvallisuuslain 1 §:n tarkoittamana työmaalla loukkaantuneen henkilön työnantajana, työnantajan edustajana tai virkamiehenä eikä hän näin ollen voinut syyllistyä tuolloin työturvallisuuslain 49 §:ssä rangaistavaksi säädettyyn menettelyyn.

A:n ja B:n menettely

Käräjäoikeus totesi asiassa olleen riidatonta, että C oli pudonnut syytteessä kuvatuin tavoin aukosta välipohjan läpi talon ensimmäiseen kerrokseen. C:n putoamisen johdosta saamat, syytteessä kuvatut vammat, ilmenivät lääkärinlausunnosta.

Käräjäoikeus päätyi näyttöä arvioidessaan siihen, että välipohjassa ollut aukko, joka oli ollut styrox-levyllä peitetty, oli aiheuttanut erityisen putoamisvaaran C:lle, joka oli hormikatselmukseen liittyneissä työtehtävissä liikkunut yläpohjassa. Putoamisvaaran aiheuttanut aukko ei ollut ollut C:n ennalta havaittavissa eikä aukkoa ollut siten merkitty, että välipohjan päällä liikkunut C olisi käsittänyt tai hänen olisi pitänyt käsittääkään välipohjassa liikkumiseen sisältynyttä yllättävää putoamisen vaaraa. Pelkästään siitä, että rakennusvaiheessa olleen keskeneräisen rakennuksen välipohjan päällä oli ollut ympäristöstään erottava styrox-levy, ei C ollut voinut päätellä tai ymmärtää, että levy olisi asetettu varoitustarkoituksessa aukon päälle.

Käräjäoikeus katsoi A:n toimineen rakennushankkeessa omalta osaltaan hankkeen johtajana. B taas oli kertomansakin mukaan rakentamisalan ammattilainen, joka oli suunnitellut lukuisia omakotitaloja ja toiminut sanotuissa rakennushankkeissa vastaavana mestarina. Tähän nähden sekä A:n että B:n oli täytynyt käsittää ja ymmärtää, että heidän velvollisuutenaan oli ollut huolehtia siitä, ettei rakennustyömaalla päässyt syntymään työturvallisuuslain 52 §:n säännöksen vastaista puutteellisuutta kuten putoamisvaaran sisältävää aukkoa, jota ei ollut asianmukaisesti merkitty. A:n ja B:n kertomuksista oli käräjäoikeuden mukaan käynyt ilmi, että aukko oli jätetty välipohjaan siinä tarkoituksessa, että aukon kautta oli päästy tikapuita pitkin alakerrasta yläkertaan. Aukon oli siten täytynyt olla välipohjassa jo jonkin aikaa. B oli kertonut käyneensä rakennustyömaalla valvontakäynneillä ainakin viikottain. Tähän nähden myös B:n oli katsottava olleen tietoinen aukon aiheuttamasta putoamisvaarasta.

Käräjäoikeus päätyi siihen, että A ja B olivat kerrotulla putoamisvaaran aiheuttaneella huolimattomalla menettelyllään aiheuttaneet C:lle syytteen 1 kohdassa kerrotut ruumiinvammat, joita ei ollut pidettävä vähäisinä.

Syyksilukeminen

Käräjäoikeus katsoi A:n ja B:n syyllistyneen siihen, mistä heille oli syytteen 1 ja 2 kohdassa vaadittu rangaistusta.

Käräjäoikeus tuomitsi A:n ja B:n kummankin rikoslain 47 luvun 1 §:n 1 momentin 1 ja 2 kohdan, työturvallisuuslain 7, 49, 51 ja 52 §:n sekä rikoslain 21 luvun 10 §:n nojalla yhteiseen 30 päiväsakon rangaistukseen työturvallisuusrikoksesta ja vammantuottamuksesta.

Asian ovat ratkaisseet käräjätuomari Petri Sahi ja lautamiehet.

A ja B valittivat hovioikeuteen.

Hovioikeus ei muuttanut käräjäoikeuden ratkaisua.

Asian ovat ratkaisseet hovioikeuden jäsenet Leena Parviainen, Pekka Palomäki ja Tuula Jauhiainen.

A:lle ja B:lle myönnettiin valituslupa.

Valituksessaan A ja B vaativat syytteiden hylkäämistä.

Syyttäjä ja C vaativat vastauksissaan valitusten hylkäämistä.

Asian tausta ja kysymyksenasettelu

1. C on alempien oikeuksien toteamin tavoin 13.10.2003 pudonnut A:n omakotitalon rakennustyömaalla rakennuksen toisessa kerroksessa sijainneesta styrox-levyllä peitetystä aukosta ensimmäisen kerroksen lattialle ja vammautunut. Syyttäjä on vaatinut A:lle ja B:lle rangaistusta työturvallisuusrikoksesta ja vammantuottamuksesta. Syytteen mukaan A rakennuttajana ja B rakennustyön valvojana ovat laiminlyöneet huolehtia aukon asianmukaisesta peittämisestä, aitaamisesta tai merkitsemisestä ja siten huolimattomuudesta aiheuttaneet työturvallisuusmääräysten vastaisen puutteen. Huolimattomuudellaan he ovat aiheuttaneet C:lle ruumiinvammat, joita ei ole pidettävä vähäisinä.

2. Asiassa on riidatonta, että A on tehnyt suuren osan talon rakennustöistä itse. Talon perustan kaivutyöt, sähkötyöt ja LVI-työt on kuitenkin annettu urakkana ulkopuolisten urakoitsijoiden tehtäväksi. Muuraustyöt on tehnyt muurari itsenäisenä työnsuorittajana. Lisäksi A:n palveluksessa työsuhteessa on muutaman viikon ajan ollut kirvesmies. Korkein oikeus katsoo käräjäoikeuden toteamin tavoin selvitetyksi, että B on toiminut rakennuslainsäädännön edellyttämänä rakennustyön vastaavana työnjohtajana ja myös käytännössä jossain määrin osallistunut rakennustöihin olematta kuitenkaan työsuhteessa A:han. C on ollut LVI-urakoitsijan työntekijä.

3. Asiassa on kysymys siitä, ovatko A ja B asemansa perusteella vastuussa työturvallisuusrikoksesta ja vammantuottamuksesta.

Työturvallisuusrikos

4. Työturvallisuusrikoksesta tuomitaan rikoslain 47 luvun 1 §:n 1 momentin mukaan työnantaja tai tämän edustaja, joka tahallaan tai huolimattomuudesta 1) rikkoo työturvallisuusmääräyksiä tai 2) aiheuttaa työturvallisuusmääräysten vastaisen puutteellisuuden tai epäkohdan taikka mahdollistaa työturvallisuusmääräysten vastaisen tilan jatkumisen laiminlyömällä valvoa työturvallisuusmääräysten noudattamista alaisessaan työssä tai jättämällä huolehtimatta taloudellisista, toiminnan järjestämistä koskevista tai muista työsuojelun edellytyksistä.

5. Rikoslain 47 luvun 8 §:n 1 momentin mukaan työnantajalla tarkoitetaan luvussa sitä, joka työsuhteessa taikka virka- tai siihen rinnastettavassa julkisoikeudellisessa palvelussuhteessa teettää työtä, sekä sitä, joka tosiasiallisesti käyttää työnantajalle kuuluvaa päätösvaltaa. Pykälän 2 momentin mukaan luvun 1 §:ssä työnantajan ja tämän edustajan rikosvastuusta säädettyä, on vastaavasti sovellettava työturvallisuuslain 7 §:ssä tarkoitettuihin henkilöihin ja heidän edustajiinsa.

6. Työturvallisuuslain 7 §:n 1 kohdan mukaan työturvallisuuslakia sovelletaan myös yhteisellä työpaikalla toimivaan pääasiallista määräysvaltaa käyttävään työnantajaan, muuhun työnantajaan sekä itsenäiseen työnsuorittajaan siten kuin 49 - 51 ja 53 §:ssä säädetään ja pykälän 2 kohdan mukaan myös yhteisellä rakennustyömaalla pääurakoitsijaan, rakennuttajaan tai muuhun henkilöön, joka johtaa tai valvoo rakennushanketta, siten kuin 52 ja 52 a §:ssä säädetään.

7. Työturvallisuuslain 51 §:n mukaan yhteisellä työpaikalla velvollisuus huolehtia työpaikan yleisestä työturvallisuudesta on työnantajalla, joka käyttää pääasiallista määräysvaltaa. Yhteisellä rakennustyömaalla tämä velvollisuus on lain 52 §:n 1 momentin mukaan pääurakoitsijan asemassa olevalla työnantajalla. Jos sellaista ei ole, rakennushanketta johtavan tai valvovan rakennuttajan tai muun henkilön on huolehdittava 51 §:ssä tarkoitetuista velvoitteista sekä siitä, ettei työstä aiheudu vaaraa työmaalla työskenteleville eikä muillekaan työn vaikutuspiirissä oleville henkilöille.

8. Työturvallisuuslaissa ei ole määritelty yhteistä työpaikkaa tai yhteistä rakennustyömaata. Kuten työturvallisuuslain esitöistä ilmenee, yhteistä työpaikkaa ja yhteistä rakennustyömaata koskevilla säännöksillä pyritään siihen, että samalla työpaikalla toimivat eri työnantajat ja itsenäiset työnsuorittajat toimisivat yhteistyössä muun muassa työturvallisuussäännösten soveltamisessa. Esitöiden mukaan yhteinen työpaikka syntyy kuitenkin vain, jos työpaikalla samanaikaisesti tai peräkkäin työskentelee oman työnjohtonsa alaisena joko kahden työnantajan työntekijöitä taikka yhden työnantajan työntekijä tai työntekijöitä ja vähintään yksi itsenäinen työnsuorittaja siten, että työ voi vaikuttaa toisten työntekijöiden turvallisuuteen ja terveyteen (HE 59/2002 vp s. 52).

9. A ja B ovat muutoksenhakemuksissaan katsoneet, että työturvallisuuslaissa yhteisellä rakennustyömaalla ei ylipäätään tarkoiteta omakotitalon rakennustyömaata ja että ainakaan A:n rakennustyömaa ei täyttänyt yhteisen rakennustyömaan edellytyksiä. Tätä osoittaa muutoksenhakemusten mukaan muun muassa se, että valtioneuvoston päätöksessä rakennustyön turvallisuudesta (629/1994) yhteisellä rakennustyömaalla tarkoitetaan päätöksen 2 §:n 3 kohdan mukaan rakennustyömaata, jolla samanaikaisesti työskentelee vähintään kahden työnantajan työntekijöitä taikka itsenäisen työnsuorittajan lisäksi joko vähintään toinen itsenäinen työnsuorittaja tai vähintään yksi jonkin työnantajan palveluksessa oleva työntekijä, mitä edellytystä A:n rakennustyömaa ei ole täyttänyt. Korkein oikeus toteaa, että mainittu valtioneuvoston päätös on annettu aikaisempaan työturvallisuuslakiin (299/1958) perustuvan valtuutuksen nojalla ennen tähän tapaukseen sovellettavan työturvallisuuslain (738/2002) voimaantuloa ja vaikka sitä ei olekaan ennen nyt käsiteltävää tapausta erikseen kumottu, se ei voi johtaa siihen, että nykyistä työturvallisuuslakia säädettäessä käytettyjä käsitteitä olisi tulkittava toisin kuin laista ja sen esitöistä seuraa.

10. A on itse tehnyt suuren osan rakennuksensa töistä, mutta on myös teettänyt niistä osan ulkopuolisilla urakoitsijoilla ja itsenäisillä työnsuorittajilla. Urakoitsijoiden palveluksessa olevia työntekijöitä ja itsenäisiä työnsuorittajia on ennen C:n putoamista ollut työmaalla ainakin peräkkäin siten, että A:n itsensä tai muiden tekemä työ on voinut vaikuttaa toisten työntekijöiden turvallisuuteen ja terveyteen. A:n rakennustyömaa on siten ollut työturvallisuuslaissa tarkoitettu yhteinen rakennustyömaa. A ei ole antanut rakennustaan kokonaisuudessaan urakoitsijan rakennettavaksi eikä ole myöskään valinnut pääurakoitsijaa tai antanut työn valvontaa ja johtamista kenenkään ulkopuolisen tehtäväksi. Hän on näin ollen itse toiminut työtä johtavana ja valvovana rakennuttajana, missä asemassaan hänellä on ollut työturvallisuuslain 52 §:ssä tarkoitettu velvollisuus huolehtia rakennustyömaansa turvallisuudesta. Hänen menettelyynsä sovelletaan siten työturvallisuuslain 7 §:ää sekä rikoslain 47 luvun 1, 7 ja 8 §:ää.

11. A:n työmaalla on laiminlyöty huolehtia siitä, että välipohjassa ollut aukko olisi asianmukaisesti merkitty ja suojattu. Kysymyksessä on työturvallisuusmääräysten vastainen puutteellisuus. Laiminlyönnistä vastaa edellisessä kappaleessa mainittujen lainkohtien nojalla A, joka näin ollen on tuomittava työturvallisuusrikoksesta.

12. B on ollut maankäyttö- ja rakennuslain 122 §:ssä tarkoitettu vastaava työnjohtaja. Tähän tehtävään kuuluu lain mukaan työn suorituksesta ja laadusta vastaaminen ja siinä tarkoituksessa tapahtuva rakennustyön johtaminen ja huolehtiminen rakentamista koskevien säännösten ja määräysten sekä myönnetyn luvan ja hyvän rakennustavan mukaisesta työn suorittamisesta. Pelkästään tämän tehtävänsä perusteella B ei ole ollut työturvallisuuslain 52 §:ssä tarkoitetun rakennushanketta johtavan tai valvovan muun henkilön asemassa eikä asiassa ole edes väitetty, että A olisi antanut B:lle tehtäväksi johtaa ja valvoa rakennushanketta tai että B olisi tosiasiallisesti näin tehnyt.

Vammantuottamus

13. A on alempien oikeuksien toteamin tavoin ollut tietoinen rakennustyömaalla olevasta aukosta ja voinut havaita sen vaarallisuuden, mutta on laiminlyönyt ryhtyä toimenpiteisiin vaaran poistamiseksi, vaikka se olisi työmaan turvallisuudesta vastaavana rakennuttajana ollut hänen velvollisuutensa. A on tällä huolimattomuudellaan aiheuttanut C:lle alempien oikeuksien toteamat ruumiinvammat, joita ei ole pidettävä vähäisinä. A on siten syyllistynyt vammantuottamukseen.

14. B ei ole tehtävänsä perusteella ollut sellaisessa vastuuasemassa, jonka johdosta hän olisi ollut erityisesti velvollinen huolehtimaan rakennustyömaan turvallisuudesta. Asiassa ei ole esitetty myöskään muuta perustetta sille, että B:n olisi tullut huolehtia aukon aiheuttaman vaaran poistamisesta. Sen vuoksi syyte B:tä vastaan vammantuottamuksesta on hylättävä.

A:n osalta hovioikeuden ratkaisun lopputulos jää pysyväksi.

B:n osalta syytteet työturvallisuusrikoksesta ja vammantuottamuksesta (tekoaika 13.10.2003) hylätään. B vapautetaan hänelle tuomitusta rangaistuksesta.

Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Kari Raulos, Gustav Bygglin, Juha Häyhä, Ilkka Rautio ja Soile Poutiainen. Esittelijä Jarmo Hirvonen (mietintö).

Esittelijän mietintö

Vanhempi oikeussihteeri Hirvonen:

Korkein oikeus antanee seuraavan ratkaisun:

Tapahtumatiedot

Korkein oikeus todennee, että kysymys on ollut rakenteilla olleesta A:n asuinkäyttöön tarkoitetusta kaksikerroksista omakotitalosta, jonka toisessa kerroksessa sijainneesta styrox-levyllä peitetystä aukosta C on 13.10.2003 alempien oikeuksien toteamin tavoin pudonnut ensimmäisen kerroksen lattialle.

A on tehnyt suuren osan talon rakennustöistä itse. A:n avopuolison isä, alemmissa asteissa todistajana kuultu D, on myös osallistunut rakennustöihin ilman palkkaa tai korvausta. B on toiminut rakennuslainsäädännön edellyttämänä rakennustyön vastaavana työnjohtajana ja myös käytännössä jossain määrin osallistunut rakennustöihin olematta kuitenkaan työsuhteessa A:han. C on toiminut rakennuslainsäädännön edellyttämänä vesi- ja viemärilaitteistojen ja ilmanvaihtolaitteistojen asennustyön työnjohtajana. A:n palveluksessa työsuhteessa on ollut kirvesmies 26.6. - 4.7.2003.

A on hankkinut taloa koskevat LVI-suunnitelmat ja LVI-työt urakkapakettina yhtiöltä, jonka palveluksessa C on työntekijänä ollut. Sähkötyöt on annettu urakkana sähköliikkeelle. Talon perustan kaivutyöt on suorittanut niin ikään itsenäinen kaivinkoneurakoitsija. Muuraustyöt on tehnyt muurari itsenäisenä työnsuorittajana.

C on putoamispäivänä tullut työmaalle suorittamaan ilmastointiasennusten katselmusta. Paikalla on hänen lisäkseen ollut ainoastaan D.

Työturvallisuusrikos

Korkein oikeus todennee, että työturvallisuusrikoksesta tuomitaan rikoslain 47 luvun 1 §:n 1 momentin mukaan työnantaja tai tämän edustaja, joka tahallaan tai huolimattomuudesta

1) rikkoo työturvallisuusmääräyksiä tai

2) aiheuttaa työturvallisuusmääräysten vastaisen puutteellisuuden tai epäkohdan taikka mahdollistaa työturvallisuusmääräysten vastaisen tilan jatkumisen laiminlyömällä valvoa työturvallisuusmääräysten noudattamista alaisessaan työssä tai jättämällä huolehtimatta taloudellisista, toiminnan järjestämistä koskevista tai muista työsuojelun edellytyksistä.

Rikoslain 47 luvun 8 §:n 1 momentin mukaan työnantajalla tarkoitetaan luvussa sitä, joka työsuhteessa taikka virka- tai siihen rinnastettavassa julkisoikeudellisessa palvelussuhteessa teettää työtä, sekä sitä, joka tosiasiallisesti käyttää työnantajalle kuuluvaa päätösvaltaa.

Rikoslain 47 luvun 8 §:n 2 momentin mukaan sanotun luvun 1 §:ssä työnantajan ja tämän edustajan rikosvastuusta säädettyä, on vastaavasti sovellettava työturvallisuuslain 7 §:ssä tarkoitettuihin henkilöihin ja heidän edustajiinsa.

Työturvallisuuslain 7 §:n 1 kohdassa todetaan, että työturvallisuuslakia sovelletaan myös yhteisellä työpaikalla toimivaan pääasiallista määräysvaltaa käyttävään työnantajaan, muuhun työnantajaan sekä itsenäiseen työnsuorittajaan siten kuin 49 - 51 ja 53 §:ssä säädetään ja 2 kohdassa, että lakia sovelletaan myös yhteisellä rakennustyömaalla pääurakoitsijaan, rakennuttajaan tai muuhun henkilöön, joka johtaa tai valvoo rakennushanketta, siten kuin 52 ja 52 a §:ssä säädetään.

Rikoslain 47 luvun 1 §:n edellä todettu soveltamisalan laajentaminen muihin henkilöihin kuin työnantajiin ja heidän edustajiinsa on siis toteutettu rikoslain 47 luvun 8 §:n 2 momentista alkavalla viittausketjulla työturvallisuuslaissa tarkoitettuihin "yhteisen työpaikan" ja "yhteisen rakennustyömaan" käsitteisiin. Viittausketju on sinänsä täsmällinen, mutta laajentaa varsin vaikeasti hahmotettavalla tavalla rikoslain 47 luvun 1 §:n soveltamisalaa. Tämä antanee Korkeimmalle oikeudelle aiheen tarkastella rikosvastuun perusteita rikosoikeudelliseen laillisuusperiaatteeseen kuuluvan täsmällisyysvaatimuksen kannalta erityisellä tarkkuudella.

Arvioitaessa rikoslain 47 luvun 1 §:n soveltumista A:han ja B:hen todettaneen ensin, ettei A ole tapahtumahetkellä teettänyt työtä työsuhteessa. Hän ei siten ole ollut työnantaja eikä B näin ollen myöskään ole voinut olla työnantajan edustaja. A ei myöskään ole ollut työturvallisuuslain 7 §:ssä tarkoitettu itsenäinen työnsuorittaja tai pääurakoitsija. Sen sijaan häntä on alempien oikeuksien katsomin tavoin voitu pitää "rakennuttajana", joka johtaa tai valvoo rakennushanketta. B:tä puolestaan on alempien oikeuksien katsomin tavoin voitu pitää "muuna henkilönä, joka johtaa tai valvoo rakennushanketta". Rikoslain 47 luvun 1 §:n rangaistussäännöksen soveltaminen edellyttää kuitenkin sanotun aseman lisäksi, että kysymys on ollut "yhteisestä rakennustyömaasta".

"Yhteisen rakennustyömaan" määritelmä, jonka sisältö tässä tapauksessa ratkaisee, voidaanko rikoslain 47 luvun 1 §:ää soveltaa A:han ja B:hen, löytyy työturvallisuuslain nojalla annetusta rakennustyön turvallisuutta koskevasta valtioneuvoston päätöksestä 629/1994. Kyseiseen päätökseen on viitattu yhteistä rakennustyömaata koskevan työturvallisuuslain 52 §:n esitöiden yksityiskohtaisissa perusteluissa (HE 59/2002 vp).

Korkein oikeus pitänee aikaisemmissa ratkaisuissaan (esim. KKO 2004:46) katsominsa tavoin ongelmallisena, jos samaa käsitettä tiettyä oikeudenalaa, kuten tässä tapauksessa rakennustyön turvallisuutta, koskevissa säännöksissä käytettäisiin eri merkityksissä ilman, että tämä nimenomaisesti ilmenisi säännöksistä. Näin ollen Korkein oikeus katsonee, että käsitteellä "yhteinen rakennustyömaa" täytyy sekä rakennustyön turvallisuudesta annetussa valtioneuvoston päätöksessä että työturvallisuuslaissa olla sama sisältö.

Tapahtuma-ajankohtana voimassa olleen rakennustyön turvallisuudesta annetun edellä mainitun valtioneuvoston päätöksen 2 §:n 3 kohdan mukaan yhteisellä rakennustyömaalla tarkoitettiin rakennustyömaata, jolla "samanaikaisesti" työskenteli kahden tai useamman työnantajan palveluksessa olevia työntekijöitä taikka itsenäisen työnsuorittajan lisäksi joko vähintään toinen itsenäinen työnsuorittaja tai vähintään yksi jonkin työnantajan palveluksessa oleva työntekijä.

Nyt kysymyksessä olevan tapahtuman jälkeen yhteisen rakennustyömaan määritelmä on valtioneuvoston asetuksella (706/2006) muutettu koskemaan myös työpaikkaa, jolla "samanaikaisesti tai peräkkäin" toimii useampi kuin yksi työnantaja tai korvausta vastaan työskentelevä itsenäinen työnsuorittaja. Tällä myöhemmin annetulla myös peräkkäisen toimimisen kriteerin sisältävällä määritelmällä ei kuitenkaan Korkeimman oikeuden mukaan voine olla merkitystä sen arvioimisessa, voitiinko A:n omakotitalotyömaata tapahtumahetkellä pitää työturvallisuuslaissa tarkoitettuna yhteisenä rakennustyömaana.

Korkein oikeus pitänee edellä selostetun tekohetkellä voimassa olleen yhteisen rakennustyömaan määritelmän soveltumisen kannalta ratkaisevana sitä, mikä merkitys annetaan määritelmässä käytetylle ilmaisulle "samanaikaisesti". Kysymys lienee Korkeimman oikeuden mukaan siitä, onko tapahtumaajankohtana "samanaikaisesti" C:n kanssa työmaalla työskennellyt muita työntekijöitä tai itsenäisiä työnsuorittajia.

Korkein oikeus todennee, ettei A:n työmaalla ole C:n pudotessa eikä useita päiviä sitä ennenkään työskennellyt muita työntekijöitä tai itsenäisiä työnsuorittajia.

Korkein oikeus todennee aikaisemmissa ratkaisuissaan (esim. KKO 2004:109) katsoneensa, että lainsäädännössä käytetyt ilmaisut on yleensä, ellei niitä erikseen ole määritelty, ymmärrettävä siinä merkityksessä, mikä niillä on yleisessä kielenkäytössä. Korkein oikeus todennee, että "samanaikainen" tarkoittaa yleisessä kielenkäytössä yhtäaikaisesti ja samalla hetkellä tapahtuvaa. Korkein oikeus todennee edelleen, ettei yleiskielen mukaisesta samanaikaisesta työskentelystä siis tässä tapauksessa voi olla kysymys.

Sen, että yhteisen rakennustyömaan määritelmää on edellä todetuin tavoin sittemmin täydennetty sanoilla "tai peräkkäin", Korkein oikeus katsonee myös osaltaan osoittavan, ettei tapahtuma-ajankohtana voimassa ollut määritelmä mahdollistanut tulkintaa, jonka mukaan "samanaikaisuus" voisi toteutua myös "peräkkäisellä" työskentelyllä. Muutoinhan yhteisen rakennustyömaan määritelmän muuttamiseen ei tältä osin olisi ollut tarvetta.

Edellä kerrotuilla perusteilla Korkein oikeus katsonee, ettei kysymyksessä ole ollut tekohetkellä voimassa olleessa valtioneuvoston päätöksessä, työturvallisuuslain 7 §:n 2 kohdassa ja 52 §:ssä tarkoitettu yhteinen rakennustyömaa.

Korkein oikeus katsonee myös, ettei A:han ja B:hen voida soveltaa työturvallisuuslakia myöskään lain 7 §:n 1 kohdan yhteistä työpaikkaa koskevan viittauksen perusteella, koska kumpikaan heistä ei ole tapahtumahetkellä ollut työnantaja tai itsenäinen työnsuorittaja.

Edellä kerrotuilla perusteilla Korkein oikeus katsonee, etteivät A:n ja B:n laiminlyönnit ole kuuluneet rikoslain 47 luvun 1 §:n soveltamisalaan. Syytteet työturvallisuusrikoksesta on näin ollen hylättävä.

Vammantuottamus

Korkein oikeus todennee, että vammantuottamuksesta tuomitaan rikoslain 21 luvun 10 §:n mukaan henkilö, joka huolimattomuudellaan aiheuttaa toiselle ruumiinvamman tai sairauden, joka ei ole vähäinen.

Kuten alemmat oikeudet ovat todenneet C:lle putoamisesta aiheutuneet vammat eivät ole olleet vähäisiä. Korkein oikeus todennee, että vammantuottamusta koskevan syytteen arvioinnin kannalta kysymys on näin ollen vain siitä, ovatko A ja B huolimattomuudellaan aiheuttaneet sanotut vammat siitäkin huolimatta, että syytteet työturvallisuusrikoksesta on hylättävä.

Rikoslain 3 luvun 7 §:n mukaan tekijän menettely on huolimatonta, jos hän rikkoo olosuhteiden edellyttämää ja häneltä vaadittavaa huolellisuusvelvollisuutta, vaikka hän olisi kyennyt sitä noudattamaan (tuottamus).

Korkein oikeus katsonee, ettei olosuhteiden edellyttämän huolellisuusvelvoitteen välttämättä tarvitse perustua nimenomaiseen normiin tai sitoumukseen vaan se voi syntyä myös muulla tavalla. Olosuhteiden edellyttämänä huolellisuusvelvollisuutena voidaan pitää esimerkiksi rakennuksen haltijan vastuuta sen turvallisuudesta (KKO 1932 II 179, 1948 II 313, 1980 II 89 ja 2007:62). Rakennuksen haltijan lisäksi myös kiinteistön haltijalla on valvontavastuu kiinteistön turvallisuudesta. Erilaisten vaarallisten kaivantojen aiheuttamat vammat ovat tyypillisiä vastuuaseman tilanteita (KKO 1950 II 362, 1949 II 190 ja 1962 II 110).

Korkein oikeus katsonee, että styrox-levyllä peitetty aukko toisen kerroksen lattiassa on alempien oikeuksien toteamin tavoin ollut erityisen vaarallinen sen vuoksi, että levy on estänyt aukon havainnoimisen tarjoamatta kuitenkaan putoamissuojaa.

Kuten alempien oikeuksien ratkaisuissa on todettu A ja B ovat olleet tietoisia aukosta ja sen peittämisestä styrox-levyllä. He ovat myös tienneet, että työmaalla saattaa liikkua henkilöitä, jotka voivat pudota aukkoon. Putoamisen mahdollisuus ei ole ollut ennalta-arvaamaton.

Korkein oikeus katsonee, että A:n olisi keskeneräisen rakennuksen omistajana ja haltijana ja B:n tilanteen havainneena vastaavana työnjohtajana, siitäkin huolimatta, etteivät työturvallisuuslain säännökset ole edellä todetuista syistä heihin soveltuneet, tullut olosuhteiden edellyttämän ja heiltä vaadittavan huolellisuusvelvollisuuden perusteella puuttua tilanteeseen siten, että aukko olisi tukittu tai suojattu turvallisella tavalla. Tämän velvollisuuden laiminlyömällä he ovat huolimattomuudellaan aiheuttaneet C:lle alempien oikeuksien ratkaisuissa mainitut vammat ja siten syyllistyneet vammantuottamukseen.

Korkein oikeus pitänee oikeudenmukaisena rangaistuksena A:n ja B:n syyksi luetusta vammatuottamuksesta 20 päiväsakkoa rikoksen laatu ja siitä ilmenevä tekijöiden syyllisyys huomioon ottaen.

Lopputulos

Korkein oikeus tuominnee A:n kohdassa 2 syyksi luetusta vammantuottamuksesta maksamaan 20 päiväsakkoa ja B:n samassa kohdassa syyksi luetusta vammantuottamuksesta maksamaan niin ikään 20 päiväsakkoa.

Muilta osin hovioikeuden ratkaisua ei muutettane.