Testamentti - Testamentin moite

Diaarinumero:	S2002/349
Esittelypäivä:	23.9.2003
Taltio:	231
Antopäivä:	2.2.2004

Testamentin tekijä oli sairastanut Alzheimerin taudista johtuvaa dementiaa.

Kysymys siitä, oliko sairaus vaikuttanut testamentin tekemiseen. (Ään.)

PK 13 luku 1 §

Vuonna 1910 syntyneillä puolisoilla A:lla ja B:llä oli neljä lasta, pojat C ja CC sekä tyttäret E ja EE.

1. A oli 28.8.1990 allekirjoittanut testamentin, jossa hän oli määrännyt pojalleen C:lle ja tämän puolisolle, tyttärelleen E:lle ja tämän puolisolle, pojalleen CC:lle ja tämän puolisolle, tyttärelleen EE:lle sekä kahdeksalle lapsenlapselleen määräalat testamentissa tarkemmin määrätyllä tavalla. Edelleen A oli määrännyt, että sen jälkeen kun mainitut määräalat on ensin eroteltu omaisuudesta, jaetaan C, CC ja E:lle kullekin sellaiset osuudet maa- tai muuta omaisuutta, että ne vastaavat EE:n ennakkoperintönä saaman kiinteistön käypää hintaa kuolinhetkellä. Loppuomaisuus tuli jakaa tasan lasten kesken.

2. Puolisot A ja B olivat 26.7.1994 allekirjoittaneet keskinäisen testamentin, jossa he olivat määränneet, että kaikki omaisuus oli menevä perintökaaren säännösten mukaan tasapuolisesti kaikille perillisille niin, ettei perillisten aviopuolisoilla ole avio-oikeutta perittyyn omaisuuteen.

3. A oli 31.8.1994 allekirjoittanut testamentin sekä perintöön liittyvän kirjeen lapsilleen. B oli samana päivänä allekirjoittanut testamentin, jota ei ollut todistettu.

Mainitussa testamentissaan, joka oli korvannut aiemmin laaditut testamentit, A oli määrännyt kullekin lapselleen määräalan testamentissa tarkemmin määrätyllä tavalla. Edelleen A oli määrännyt, että sen jälkeen kun mainitut määräalat on ensin eroteltu omaisuudesta, jaetaan C, CC ja E:lle kullekin sellaiset osuudet maa- tai muuta omaisuutta, että ne vastaavat EE:n ennakkoperintönä saaman kiinteistön käypää hintaa kuolinhetkellä. Loppuomaisuus tuli jakaa tasan lasten kesken.

Lapsilleen osoittamassaan kirjeessä A oli ilmoittanut, että hän oli 28.8.1990 tehnyt testamentin vakaan harkinnan jälkeen. Hänen tarkoituksensa oli ollut, että kaikki lapset perivät yhtä paljon. Hänet oli heinä- tai elokuussa 1994 painostettu muuttamaan testamenttia. Elokuun 31 päivänä 1994 uusittu testamentti piti sisällään edellä mainitun alkuperäisen määräyksen koskien EE:n saaman kiinteistön huomioon ottamista perinnönjaossa. Koska CC ja EE:tä oli vaivannut se, että A oli alkuperäisessä testamentissa muistanut myös lapsenlapsiaan kesämökkitonteilla, hän oli päättänyt sovinnon saavuttamiseksi poistaa testamentista lapsenlapsiaan koskevat määräykset. A oli vielä toivonut, ettei häntä enää painostettaisi poikkeamaan 31.8.1994 uudistamastaan testamentista.

B oli 31.8.1994 todistamattomassa testamentissa määrännyt, että hänen omaisuutensa tuli jakaa tasan hänen lastensa C, CC, E ja EE:n kesken.

4. A oli kuollut 6.9.1994.

5. B oli 12.1.1995 allekirjoittanut testamentin, jolla hän oli määrännyt kaiken omaisuutensa menevän täydellä omistusoikeudella tyttärelleen EE:lle. Testamenttimääräyksen mukaan EE oli oikeutettu maksamaan muiden lasten lakiosat rahana.

6. Käräjäoikeus oli 8.5.1995 määrännyt B:lle uskotun miehen.

7. B oli 27.10.1995 testamentiksi ja siihen liittyviksi määräyksiksi otsikoidulla asiakirjalla vahvistanut 12.1.1995 allekirjoittamansa, EE:n hyväksi tehdyn testamentin sisällön ja antanut lisäksi eräitä muita määräyksiä.

8. B oli 2.1.1996 allekirjoittamallaan testamentilla määrännyt, että hänen kuolemansa jälkeen kaikki omaisuus oli jaettava tasan hänen lastensa kesken siten, että perillisten aviopuolisoilla ei ole avio-oikeutta perittyyn omaisuuteen.

9. B oli 4.2.1996 allekirjoittamallaan testamentilla vahvistanut 12.1.1995 laatimansa, EE:n hyväksi tehdyn testamentin sisällön.

10. B oli 24.5., 6.8. ja 25.11.1996 sekä 11.4.1997 allekirjoittanut sisällöltään kohdassa 8 mainittua testamenttia vastaavat testamentit.

11. Oikeuden määräämä pesänjakaja oli 16.5.1997 suorittanut A:n pesässä osituksen ja perinnönjaon, joka on lainvoimainen.

12. B oli 23.9.1997 sekä 4.2. ja 25.8.1998 allekirjoittanut sisällöltään kohdassa 8 mainittua testamenttia vastaavat testamentit.

13. B oli kuollut 5.1.1999.

14. B:n jälkeen oli toimitettu perunkirjoitus 15.3.1999. Perunkirjoituksessa EE oli esittänyt kohdissa 5, 7 ja 9 mainitut testamentit sekä C kohdissa 8, 10 ja 12 mainitut testamentit. Lisäksi C oli ilmoittanut luopuvansa perinnöstä.

E ja CC:n sekä C:n lasten EE:tä vastaan ajaman kanteen sekä EE:n E ja CC:tä sekä C:n lapsia vastaan ajaman kanteen johdosta käräjäoikeus lausui seuraavaa:

Taudinkuva

B:n sukulaisten kertomuksilla oli osoitettu, että ensimmäiset merkit B:n muistin heikkenemisestä olivat ilmaantuneet 1970- ja 1980-luvuilla. B ei ollut enää puolisonsa kuoleman jälkeen tullut yksin toimeen eikä pystynyt hoitamaan taloudellisia asioitaan, minkä vuoksi hänelle oli hankittu paikka vanhusten hoitokodista ja hänelle oli myöhemmin määrätty uskottu mies.

Terveyskeskuslääkäri X:n kertomuksella oli osoitettu, että B:llä oli ollut selviä merkkejä dementoitumisesta vuonna 1992.

Psykiatrian ja psykogeriatrian erikoislääkärin Y:n ja neurologian erikoislääkärin Z:n kertomuksilla oli selvitetty, että B oli sairastanut jo vuoden 1995 alussa ainakin keskivaikeaa Alzheimerin tautia. Yleislääketieteen erikoislääkäreiden Q:n ja R:n käsitykset tukivat Y:n ja Z:n käsityksiä. Psykiatrian ja geriatrian erikoislääkärin S:nkään käsitys ei ollut ristiriidassa Y:n ja Z:n käsityksien kanssa.

Käräjäoikeus katsoi, että B oli kanteiden kohteina olleiden testamenttien tekoaikoina sairastanut Alzheimerin tautiin perustuvaa keskivaikeaa dementiaa.

Testamentintekokyky

Asianajajat F ja G olivat katsoneet B:n testamentintekokelpoiseksi todistaessaan B:n 26.7.1994 tekemän testamentin.

K ja H, jotka olivat tunteneet pitkältä ajalta B:n, olivat 31.8.1994 katsoneet, että B oli tuolloin ollut sairautensa vuoksi kykenemätön tekemään testamenttia.

M ja N, jotka olivat tavanneet B:n vain kerran, olivat 12.1.1995 testamenttia todistaessaan todenneet B:n olevan testamentintekokelpoinen.

J, D ja P, jotka olivat tutustuneet B:hen vasta tämän ollessa vanhusten hoitokodissa ja tavanneet häntä vain lyhyen ajan kerrallaan, olivat 27.10.1995 ja 4.2.1996 katsoneet B:n olevan testamentintekokelpoinen.

T ja U, jotka olivat hoitaneet B:tä päivittäin hoitokodissa, olivat todistaessaan 2.1.1996 ja 25.8.1998 välisenä aikana kahdeksan testamenttia katsoneet B:n olevan kykenevä tekemään testamentit.

X, Q, Y, Z ja R eivät olleet tutkineet B:n testamentintekokelpoisuutta, jonka tutkiminen olisi vaatinut laajempaa tutkimusta. Y ja Z olivat katsoneet, ettei B ollut tutkimushetkellä ollut testamentintekokelpoinen. He eivät olleet ottaneet kantaa B:n testamentintekokelpoisuuteen testamenttien tekohetkellä. X enempää kuin R:kään eivät olleet ottaneet kantaa B:n testamentintekokelpoisuuteen. S oli tutkinut B:n testamentintekokelpoisuuden ja katsonut, että B oli 12.1.1995 ollut testamentintekokelpoinen.

Muille kuin lääkärien ja testamentin todistajien kertomuksille B:n testamenttauskyvystä ei voitu antaa suurta merkitystä, koska he eivät olleet olleet mukana yhdessäkään testamentin todistamistilaisuudessa ja koska he olivat vain satunnaisesti tavanneet B:n.

Käräjäoikeus katsoi, että B:n keskivaikea dementia oli heikentänyt hänen kykyään tehdä testamentti eikä hän ollut vuosien 1995 - 1998 aikana aina ollut sellaisessa tilassa, että hän olisi ymmärtänyt testamentin merkityksen. Toisaalta B:lla oli ollut sellaisia hetkiä, että hän oli voinut ymmärtää testamentin merkityksen.

Testamentintekijän aikaisemmat tahdonilmaisut

Kaikkien B:n sukulaisten kertomusten mukaan hän oli usein ennen Kuopioon muuttamistaan suullisesti ilmaissut haluavansa jakaa omaisuutensa tasan kaikkien lasten kesken. Tämä ilmeni myös B:n 26.7.1994 allekirjoittamasta testamentista ja 31.8.1994 allekirjoittamasta todistamattomasta testamentista. C ja E:n mielestä B:n tahto ei ollut muuttunut Kuopioon muuttamisen jälkeenkään.

EE:n mukaan B:n tahto oli muuttunut Kuopiossa. P:n, D:n ja V:n mukaan B oli Kuopiossa asuessaan halunnut, että hänen omaisuutensa menee EE:lle.

C ja EE:n toiminta

C oli ollut järjestämässä isänsä A:n 28.8.1990 allekirjoittamaa testamenttia, A ja B:n 31.8.1994 allekirjoittamia testamentteja, B:n 22.11.1994 päivättyä avio-oikeudesta luopumista koskevaa asiakirjaa ja EE:n kanteessa mainittuja kahdeksaa testamenttia. Lisäksi C oli hoitanut 1980-luvulta alkaen A:n metsänmyyntiasioita ja A:n kuoltua B:n raha-asioita ja ollut suunnittelemassa A:n metsäomaisuuden siirtämistä lapsille.

EE oli ollut järjestämässä A ja B:n 26.7.1994 allekirjoittamaa testamenttia sekä E:n ja hänen myötäpuoltensa kanteessa mainittuja testamentteja sekä 1.10.1995 päivättyä vahvistusasiakirjaa. Vielä EE oli ollut järjestämässä S:n lääkärintodistusta.

Käräjäoikeus katsoi, että C ja EE:llä oli ollut voimakas halu ja mahdollisuus vaikuttaa vanhempiensa perintöä ja muuta taloutta koskeviin ratkaisuihin.

Taivuttelu

Q:n, Y:n, S:n ja Z:n kertomuksilla oli osoitettu, että dementiapotilas on helposti taivuteltavissa.

C:tä kuultaessa oli käynyt ilmi, että hänen käsityksensä mukaan suvussa oli ollut pitkänä perinteenä se, että suvun omaisuus jaetaan tasan kaikille lapsille. Kun A ja B olivat aikaisemmin ilmaisseet selvästi tahtonsa jakaa omaisuutensa tasan kaikille lapsille, C oli katsonut velvollisuudekseen pitää huolta siitä, että äiti toimii loppuun asti aikaisemmin ilmaisemansa tahdon mukaisesti. Kun C oli epäillyt, että EE oli teettänyt äidillä tasajaosta poikkeavan testamentin, C oli ryhtynyt toimenpiteisiin tasajaon varmistamiseksi.

EE oli mielestään kärsinyt vääryyttä isänsä jälkeistä omaisuutta jaettaessa ja saanut myös äitinsä uskomaan näin ennen kuin edes perinnönjakoa isän jälkeen oli suoritettu. Tämä ilmeni muun muassa S:n lääkärinlausunnosta. EE oli pyytänyt M:ää ja N:ää laatimaan ja todistamaan 12.1.1995 päivätyn testamentin kertomatta M:lle ja N:lle mitään B:n dementiasta. Tämän jälkeen EE oli kääntynyt asianajajan puoleen varmistaakseen M:n ja N:n tekemän testamentin pätevyyden lääkärinlausunnolla ja kahdella varmistustestamentilla ottamatta yhteyttä M:ään ja N:ään.

B oli allekirjoitettuaan 26.7.1994 testamentin ja 31.8.1994 todistamattoman testamentin, jotka olivat perustuneet omaisuuden tasajakoon, tehnyt 12.1.1995 EE:tä suosivan testamentin, jonka hän oli vahvistanut 27.10.1995, tehnyt 2.1.1996 tasajakoon perustuvan testamentin, vahvistanut jälleen 4.2.1996 EE:tä suosivan testamentin sekä tämän jälkeen allekirjoittanut 24.5.1996 tasajakoon perustuvan testamentin ja vielä tämän jälkeen tehnyt kuusi tasajakoon perustuvaa testamenttia, joista viimeinen oli allekirjoitettu 25.8.1998.

Pakottaminen ja taivuttaminen oli yleensä vaikea näyttää toteen. Varsinkaan taivuttaminen ei tapahdu yhdellä teolla, vaan se koostuu usein pitkäaikaisestakin toiminnasta ja yksittäisten tekojen kokonaisuudesta. Taivuttamista arvioitaessa oli otettava huomioon myös taivutettavan henkilön persoona ja testamentin sisältö. Tässä tapauksessa taivutettava henkilö oli ollut kaikkien kuultujen lääkäreiden käsityksen mukaan dementiansa vuoksi helposti taivuteltavissa. C ja EE:llä oli ollut asemansa vuoksi mahdollisuus vaikuttaa äitinsä tahtoon, C:llä hänen hoitaessaan pitkän aikaa vanhempiensa taloudellisia asioita ja molemmilla äitinsä tuntiessa heidät Kuopiossa ollessaan hänestä huolehtiviksi lähimmiksi sukulaisiksi.

B:n testamenttaustahdon sisältö oli ollut hänen puolisonsa eläessä vakaa ja muuttumaton. Kuopioon muutettuaan jo dementoituneena henkilönä B:n tahto oli vaihdellut edellä mainituin tavoin useaan kertaan. Sen vuoksi oli jäänyt epäselväksi, mikä hänen viimeinen tahtonsa oli ollut. Mielipiteiden muuttuminen osoitti myös B:n alttiutta muuttaa taivuttelun johdosta mieltään. Asiassa ei mikään osoittanut, että yksikään Kuopiossa tehdyistä testamenteista olisi syntynyt B:n omasta aloitteesta.

Yhteenveto

Käräjäoikeus katsoi, että kanteissa mainitut testamentit olivat syntyneet taivuttamalla B:tä käyttämällä väärin hänen ymmärtämättömyyttään ja tahdonheikkouttaan ja C ja EE:stä riippuvaista asemaa. Tämän vuoksi käräjäoikeus katsoi kaikki kanteissa esitetyt testamentit pätemättömiksi.

Sen sijaan oli jäänyt näyttämättä, että testamenttien tekemiseen olisi vaikuttanut B:n sieluntoiminnan häiriönä pidettävä älyllisen suorituskyvyn heikkeneminen. Asiassa ei ollut myöskään esitetty selvitystä siitä, että B:tä olisi pakotettu tekemään testamentit.

Näillä perusteilla käräjäoikeus julisti pätemättömiksi B:n 12.1. ja 27.10.1995, 2.1., 4.2., 24.5., 6.8. ja 25.11.1996, 11.4. ja 23.9.1997 sekä 4.2. ja 25.8.1998 allekirjoittamat testamentit.

Asian ovat ratkaisseet määräaikainen laamanni Paavo Perola sekä käräjätuomarit Jorma Tossavainen ja Esko Randelin.

EE valitti hovioikeuteen.

Hovioikeus hyväksyi käräjäoikeuden tuomion perustelut siltä osin kuin käräjäoikeus oli katsonut jääneen näyttämättä, että EE:n hyväksi tehtyjen testamenttien tekemiseen olisi vaikuttanut B:n sieluntoiminnan häiriönä pidettävä älyllisen suorituskyvyn heikkeneminen.

B oli 12.1.1995 allekirjoitetun testamentin tekemisen aikana sairastanut lievää tai keskivaikeaa dementiaa, minkä vuoksi hän oli asiassa todistajina kuultujen muiden lääkäreiden kuin S:n käsityksen mukaan ollut helposti taivuteltavissa.

EE oli halunnut jo A:n eläessä vaikuttaa siihen, miten hänen vanhempiensa omaisuus tultaisiin jakamaan heidän kuolemansa jälkeen. Isänsä kuoleman jälkeen EE oli tuntenut saaneensa isänsä jälkeen vähemmän omaisuutta kuin hänen olisi pitänyt saada.

EE oli todistelutarkoituksessa kuultuna kertonut, että B oli joulun 1994 tienoilla sanonut EE:lle haluavansa testamentata omaisuutensa hänelle ja pyytänyt, että EE hankkisi testamentin tekoa varten tuomarin. Tätä kertomusta ei ollut osoitettu vääräksi.

Viitteitä siitä oli, että EE olisi vaikuttanut B:n 12.1.1995 allekirjoittamaan testamenttiin. Kun B:n oli näytetty halunneen palkita EE:n hänen huolenpidostaan, esitetty selvitys ei kuitenkaan riittänyt osoittamaan, että EE:n käyttäytyminen olisi ollut sen laatuista, että se olisi määräävästi vaikuttanut B:n tahtoon tehdä 12.1.1995 allekirjoitettu testamentti. Näyttämättä oli jäänyt, että B olisi EE:n menettelyn johdosta tai muutoinkaan sillä tavoin erehtynyt, että se olisi määräävästi vaikuttanut hänen tahtoonsa tehdä 12.1.1995 allekirjoitettu testamentti. E:n ja hänen myötäpuoltensa kanne oli siten hylättävä tätä testamenttia koskevalta osalta.

Asiassa esitetyn selvityksen mukaan B:n sairaus oli pahentunut keväällä 1995. Kysymyksessä olevien 27.10.1995 ja 4.2.1996 päivättyjen testamenttien syntytapa ja -aika sekä sisältö osoittivat, että EE oli taivuttanut B:n allekirjoittamaan ne käyttämällä väärin hänen ymmärtämättömyyttään ja tahdonheikkouttaan.

Näillä perusteilla hovioikeus muutti käräjäoikeuden tuomiota siten, että E ja CC:n sekä C:n lasten kanne hylättiin 12.1.1995 allekirjoitettua testamenttia koskevalta osalta.

Muilta osin käräjäoikeuden tuomion lopputulosta ei muutettu.

Asian ovat ratkaisseet hovioikeuden jäsenet EE Ollikainen (eri mieltä), Heikki Laakso ja Anna-Kaarina Mäkinen.

Eri mieltä ollut hovioikeudenlaamanni Ollikainen katsoi, ettei ollut syytä käräjäoikeuden ratkaisun muuttamiseen.

E ja CC:lle sekä C:n lapsille myönnettiin valituslupa. He vaativat yhteisessä valituksessaan, että hovioikeuden tuomio kumotaan ja asia jätetään käräjäoikeuden tuomion varaan. He toistivat valituksensa perusteeksi seuraavat käräjäoikeudessa ja hovioikeudessa esittämänsä seikat, joiden vuoksi B:n 12.1.1995 allekirjoittama testamentti on pätemätön:

1) Testamentin tekemiseen oli vaikuttanut B:n sieluntoiminnan häiriönä pidettävä, hänen sairastamastaan dementiasta johtuva älyllisen suorituskyvyn heikkeneminen.

2) EE oli taivuttanut B:n tekemään testamentin käyttämällä väärin hänen ymmärtämättömyyttään, tahdonheikkouttaan ja EE:stä riippuvaista asemaansa sekä kertomalla perintöasioista B:lle niin, että tämä oli mieltänyt perintöasiat totuudenvastaisesti siten, että EE olisi jäänyt muita lapsia huonompaan asemaan A:n jälkeen.

3) B oli EE:n edellä kohdassa 2 mainitun menettelyn johdosta tai muutoin erehtynyt perintöasioissa niin, että erehdys oli määräävästi vaikuttanut hänen tahtoonsa.

EE vastasi valitukseen ja vaati sen hylkäämistä.

Korkein oikeus on toimittanut asiassa suullisen valmistelun ja suullisen käsittelyn.

1. Testamentti

B on 84-vuotiaana 12.1.1995 allekirjoittanut testamentin, jossa hän on määrännyt, että hänen kuolemansa jälkeen hänen kaikki omaisuutensa on menevä täydellä omistusoikeudella hänen tyttärelleen EE:lle ja että EE on oikeutettu maksamaan muiden lasten lakiosat rahana.

2. Pätemättömyysarvioinnin lähtökohdat

Perintökaaren 13 luvun 1 §:n 3 kohdan mukaan testamentti voidaan moitteen johdosta julistaa pätemättömäksi, jos testamentin tekemiseen on vaikuttanut mielisairaus, tylsämielisyys tai testamentin tekijän muu sieluntoiminnan häiriö. Harkittaessa sitä, onko testamentti mainitun lainkohdan nojalla pätemätön, on arvioinnin kohteena keskeisesti se, onko testamentin tekijältä säännöksessä tarkoitetun psyykkisen häiriön vuoksi puuttunut kyky itsenäiseen tahdonmuodostukseen.

3. B:n sairaus

Käräjäoikeus on katsonut, että B oli kanteiden kohteina olleiden testamenttien tekoaikoina sairastanut Alzheimerin tautiin perustuvaa keskivaikeaa dementiaa. Hovioikeus on katsonut, että B oli 12.1.1995 allekirjoitetun testamentin tekemisen aikana sairastanut lievää tai keskivaikeaa dementiaa.

Korkein oikeus toteaa B:n sairauden osalta seuraavan.

Psykiatrian ja psykogeriatrian erikoislääkäri Y on 22.2.1995 tehdyn tutkimuksen perusteella katsonut, että B:llä oli kliinisen kuvan perusteella keskivaikean tai vaikean tasoinen dementia. Neurologian erikoislääkäri Z on B:n dementian syyn selvittämiseksi sairaalassa 22. - 24.5.1995 tehtyjen tutkimusten perusteella pitänyt B:n dementiaa Alzheimerin taudista johtuvana ja keskivaikeana. Z on Korkeimmassa oikeudessa todistajana kuultuna lisäksi katsonut, ettei mikään viitannut siihen, että B:n terveydentila olisi kevään 1995 aikana nopeasti heikentynyt. Ainoa viite siitä, että B:n dementia olisi testamentin tekemisen aikaan ollut keskivaikeaa lievempi, on vanhuspsykiatrian dosentin S:n todistajankertomus, jonka mukaan hänen tutkiessaan B:tä vastaanotolla 6.3.1995 tämän dementia olisi ollut lievän ja keskivaikean välillä.

Arvioidessaan lääkärintodistuksien ja lääkärien todistajanlausuntojen perusteella B:n sairaudesta esitettyä selvitystä Korkein oikeus pitää lähtökohtana Z:n perusteellisiin tutkimuksiin perustuvaa arviota, jota vasten arvioidaan muuta lääketieteellistä selvitystä. Ottaen erityisesti huomioon Z:n näkemyksen siitä, että kyseessä on ollut Alzheimerin taudista johtuva dementia, jolle on tyypillistä, ettei siinä tapahdu nopeita muutoksia vaan se etenee hitaasti vuosien mittaan, Korkein oikeus päätyy siihen, että B on 12.1.1995 allekirjoitetun testamentin tekemisen aikana sairastanut Alzheimerin taudista johtuvaa dementiaa, joka on ollut todennäköisemmin keskivaikeaa kuin lievää.

4. B:n kyky itsenäiseen tahdonmuodostukseen

4.1. Lääkäreiden havainnot

Terveyskeskuslääkäri X on 12.11.1992 antamassaan lausunnossa katsonut, että B:n älyllinen suorituskyky oli selvästi heikentynyt. Lausunnon mukaan B:n vanhuudenheikkous oli edennyt jo sen asteiseksi, että hänet oli katsottava kykenemättömäksi hoitamaan omia asioitaan. X:n 26.9.1994 antaman lisälausunnon mukaan B:n terveydentila oli pysynyt melko samantasoisena viime vuodet. Muistiheikkoudesta ja älyllisen suorituskyvyn laskusta johtuen hän ei kyennyt hahmottamaan aikaa tai uusia paikkoja. Hänen yleinen käsityskykynsä oli niin voimakkaasti alentunut, ettei esimerkiksi viranomaiskuuleminen ollut mahdollista.

Hoitokodin konsultoiva lääkäri, yleislääketieteen erikoislääkäri Q on 17.1.1995 antamassaan lausunnossa esittänyt, että B ei ollut orientoitunut aikaan nähden, vaan tukeutui tässä suhteessa ympäristöön. Paikkaan orientoituminen kattoi vain aivan lähimmän sisätilan. Toisten henkilöiden tunteminen ja muistaminen rajoittui aivan lähimpiin. Yleinen asioiden käsittelykyky oli huomattavasti alentunut. Hän hahmotti ajoittain voimakkaita tunteita koskettavia asioita, mutta muutaman minuutin kuluttua asiat unohtuivat. Lausunnon mukaan B oli sairauksiensa takia kykenemätön hoitamaan omia asioitaan.

Y on 22.2.1995 tutkinut B:tä uskotun miehen määräämistä varten. Tähän tutkimukseen perustuvassa lausunnossa on esitetty, että B oli osoittautunut ajan ja paikan suhteen täysin orientoitumattomaksi. Hän oli elänyt selvästi menneillä vuosikymmenillä ja kertonut miehensä olevan virkamatkalla. Hän ei ollut pystynyt palauttamaan mieleensä muutaman minuutin takaista keskustelua. Muutamia itseään ja sukulaisiaan koskevia keskeisiä tietoja hän oli pystynyt antamaan oikein, kuten oman syntymäaikansa ja lastensa nimet. Y:n mukaan B ei dementiansa vuoksi pystynyt huolehtimaan itsestään eikä raha-asioistaan.

S:n lausunnossa, joka perustuu B:n testamentintekokelpoisuuden tutkimiseen vastaanotolla 6.3.1995, on esitetty, että B oli ymmärtänyt 12.1.1995 tekemänsä testamentin sisällön ja tarkoituksen ja oli kyennyt perustelemaan halunsa poiketa luonnollisesta perimystavasta. Vaikka B:n jäljellä oleva ymmärrys oli ollut heikko, hän oli S:n mielestä kuitenkin pystynyt ilmaisemaan testamentilla viimeisen tahtonsa.

Z on tutkinut B:tä 22. - 24.5.1995 tämän dementian syyn selvittämiseksi. Hän on tällöin todennut, että B oli täysin desorientoitunut ajan ja paikan suhteen. Hän oli esimerkiksi luullut puolisonsa olevan elossa. Hän oli muistanut ikänsä suunnilleen erehtyen parilla vuodella sekä syntymävuotensa. Ainakaan tutkimusajankohtana B ei Z:n arvion mukaan olisi kyennyt tekemään testamenttia. Z:n mukaan B:n tilassa ei varmaankaan ollut tapahtunut olennaisia muutoksia kevään 1995 aikana. Koska Z ei ollut tavannut B:tä tammikuussa 1995, hän ei katsonut voivansa ottaa kantaa siihen, mikä B:n kyky tehdä testamentti tuolloin oli. Z ei kuitenkaan pitänyt poissuljettuna, että B olisi tammikuussa 1995 ollut testamentintekokelpoinen.

Selostettu lääketieteellinen selvitys S:n lausuntoa lukuun ottamatta viittaa samansuuntaisesti siihen, että B:ltä on 12.1.1995 allekirjoitetun testamentin tekemisen aikaan puuttunut kyky itsenäiseen tahdonmuodostukseen lähimuistin, arvostelukyvyn ja käsitteellisen ajattelun heikkenemisen vuoksi. Lääketieteellistä selvitystä arvioitaessa kysymys on siten olennaisesti siitä, mikä näyttöarvo S:n muusta selvityksestä poikkeavalle lausunnolle on annettava.

Punnittaessa vastakkain yhtäältä S:n lausunnon ja toisaalta muun lääketieteellisen selvityksen näyttöarvoa ei S:n lausuntoa voida pitää muuta selvitystä painavampana pelkästään sillä perusteella, että lausunnossa on esitetty sen antajan käsitys nimenomaan B:n kyvystä tehdä testamentti. Näytön arvioinnin kannalta merkityksellisempää on se, kuinka täsmällisen, perustellun ja luotettavan kuvan selvitys antaa niistä tosiasioista, joiden perusteella B:n kykyä itsenäiseen tahdonmuodostukseen on arvioitava. Tältä kannalta arvioituna muu lääketieteellinen selvitys, erityisesti Y:n lausunnosta ja Z:n kertomuksesta ilmenevä keskenään yhdensuuntainen selvitys, on näyttöarvoltaan S:n lausuntoa painavampaa.

S:n lausunnosta ilmenee, että S on tutkinut B:n testamentintekokelpoisuutta testamentin saajan EE:n ollessa samanaikaisesti paikalla. Lausunnon mukaan EE oli kertonut S:lle ne syyt, joiden vuoksi B oli tehnyt testamentin EE:n hyväksi. Lisäksi lausuntoon on kirjattu, että B oli tehnyt "parhaansa mukaan" selkoa testamenttinsa sisällöstä, mutta tarkentanut toistuvasti asian oikeellisuutta EE:ltä. S:n tekemä johtopäätös B:n testamentintekokelpoisuudesta on lausunnon mukaan kuitenkin perustunut siihen, että B oli ymmärtänyt tekemänsä testamentin sisällön ja tarkoituksen ja kyennyt perustelemaan halunsa poiketa luonnollisesta perimystavasta. Tällaisen johtopäätöksen luotettavuutta alentaa olennaisesti se, että EE on kerrotuin tavoin ollut tutkimustilanteessa paikalla ja osallistunut lääkärin ja B:n väliseen keskusteluun.

Korkeimmassa oikeudessa todistajana kuultuna S on perustellut käsitystään B:n testamentintekokelpoisuudesta muun ohella sillä, että tämä oli vielä kyennyt asumaan kotona, millä S ilmoitti tarkoittavansa myös hoitokodissa asumista. Tämän johdosta Korkein oikeus toteaa, että B:n kaikkien lasten yhdensuuntaisten kertomusten mukaan oli ollut selvää, että B ei puolisonsa kuoleman jälkeen kyennyt asumaan yksin, minkä vuoksi hänelle oli hankittu paikka hoitokodista.

S on perustellut käsitystään myös sillä, että testamentin tekeminen on ihmiselämässä ainutkertainen tapahtuma, minkä vuoksi testamentin tekijä terästäytyy ja pinnistää kaiken jäljellä olevan voimansa viimeisen tahtonsa ilmaisemiseen, vaikka ei mihinkään muuhun juuri kykenisikään. Tähän B oli S:n käsityksen mukaan kyennyt. S:n tiedossa ei kuitenkaan ole ollut, että B oli kysymyksessä olevan testamentin tekemistä edeltäneen puolen vuoden aikana allekirjoittanut kaksi muutakin testamenttia.

4.2. Läheisten kertomuksista ilmenevät seikat

Korkeimmassa oikeudessa on kuultu todistelutarkoituksessa B:n kolmea asianosaisina olevaa lasta sekä todistajina hänen poikaansa C:tä ja sisartaan I:tä. Läheisten esittämät käsitykset B:n henkisestä suorituskyvystä 12.1.1995 allekirjoitetun testamentin tekemisen aikaan poikkeavat olennaisesti toisistaan. EE on kuvannut B:n muistia ja ymmärrystä hyväksi. Hänen mukaansa B:llä ei ollut ollut dementiaa, vaan normaalia ikääntymisestä johtuvaa asioiden unohtelemista. Muut läheiset ovat kuvanneet B:n muistamattomuutta, vaikeuksia tunnistaa ihmisiä ja harhakuvitelmia.

Sen vaikutelman perusteella, joka suullisessa käsittelyssä B:n lapsia kuultaessa on syntynyt, kaikkien lasten kertomukset ovat subjektiivisesti värittyneitä. Osaksi eroavuudet läheisten käsityksissä saattavat johtua myös siitä, että B:n henkisen suorituskyvyn vähitellen vuosien mittaan alennuttua saattaa olla vaikeaa jälkikäteen muistaa ja kuvata hänen tilaansa juuri kysymyksessä olevan testamentin tekemisen aikaan.

Näistä syistä B:n läheisten kertomuksille ei voida antaa sanottavaa painoa niiltä osin kuin läheiset ovat pyrkineet suoranaisesti kuvailemaan B:n henkistä suorituskykyä. Merkitystä on kuitenkin sellaisilla kertomuksista ilmenevillä ulkoisilla seikoilla, joista voidaan tehdä päätelmiä B:n terveydentilasta ja henkisestä suorituskyvystä. Tällaisia seikkoja ovat seuraavat.

B oli käynyt EE:n saattamana muistihäiriöiden vuoksi erikoislääkärin tutkimuksessa jo 1980-luvun loppupuolella. Hän oli puolisonsa elinaikana heidän asuessaan Heinolassa ollut voimakkaasti riippuvainen tämän tuesta ja huolenpidosta. Vuodesta 1990 lähtien puolisot olivat eläneet kotiavun turvin. B:n puolison kuoltua 6.9.1994 hänen lapsensa olivat pitäneet selvänä, ettei hän kykenisi asumaan yksin, minkä vuoksi hänelle oli hankittu paikka vanhusten hoitokodista Kuopiosta. Nämä seikat osoittavat, että B:n henkinen suorituskyky oli alkanut alentua jo useita vuosia ennen kysymyksessä olevan testamentin tekemistä.

Käsitystä siitä, että B:n henkinen suorituskyky oli merkittävästi alentunut jo ennen kysymyksessä olevan testamentin tekemistä, tukee myös se, että hänen puolisonsa veljenpoika ja tämän tytär olivat 31.8.1994 kieltäytyneet todistamasta hänen allekirjoittamaansa testamenttia katsoessaan, että hän oli tuolloin ollut sairautensa vuoksi kykenemätön tekemään testamenttia.

4.3. Todistuslausuma ja testamentin todistajien kertomukset

Testamenttiasiakirjaan sisältyy varatuomareiden M:n ja N:n allekirjoittama todistuslausuma, jonka mukaan B oli terveellä ja täydellä ymmärryksellä sekä vapaasta tahdostaan ilmoittanut asiakirjan sisältävän hänen viimeisen tahtonsa ja testamenttinsa sekä oli sen omakätisesti allekirjoittanut.

M ja N ovat Korkeimmassa oikeudessa todistajina kuultuina kertoneet, että he olivat ennen testamentin laatimista keskustelleet B:n kanssa vajaan puolen tunnin ajan selvittääkseen tämän kykyä tehdä testamentti. M on korostanut sitä, että kun tiedettiin, että testamentti tulisi olemaan EE:n hyväksi, kiinnitettiin erityistä huomiota B:n kuntoon. M:n ja N:n mukaan B oli tällöin ollut selväjärkinen ja hän oli tiennyt mitä halusi. M ja N olivat keskustelun jälkeen käyneet laatimassa testamentin muualla ja palanneet samana päivänä B:n luokse testamentin allekirjoittamista varten. Ennen allekirjoittamista testamentti oli vielä käyty läpi sen varmistamiseksi, että se vastasi B:n tahtoa.

Testamenttiin liittyvä todistuslausuma ja testamentin todistajien kertomukset muodostavat näyttöä arvioitaessa lähtökohdan, jonka mukaan B:llä on ollut riittävä kyky itsenäiseen tahdonmuodostukseen. Todistuslausuman ja todistajien kertomusten näyttöarvoa nyt punnittaessa voidaan ottaa huomioon B:n sairaudesta ja henkisestä suorituskyvystä tässä oikeudenkäynnissä esitetty selvitys. Merkitystä on myös sellaisella selvityksellä, joka perustuu testamentin tekemisen jälkeen tehtyihin tutkimuksiin, siltä osin kuin siitä voidaan tehdä päätelmiä mainituista seikoista testamentin tekemisen aikana.

Testamentin laatineet ja todistaneet M ja N eivät olleet tavanneet B:tä ennen testamentin laatimista edeltänyttä keskustelua. Keskustelu oli kestänyt vajaan puolen tunnin ajan. M ja N eivät ole tienneet, että B sairasti Alzheimerin tautia. Pelkästään jokapäiväisiä asioita ja testamentin sisältöä koskevan keskustelun perusteella he eivät myöskään ole pystyneet sitä havaitsemaan. Sen vuoksi heidän lausumalleen B:n kyvystä tehdä testamentti ei voida antaa kovin painavaa näyttöarvoa, kun otetaan huomioon, että Alzheimerin tautia sairastavan henkilön sosiaalisen keskustelun taidot voivat säilyä hyvin. Testamentin sisältöä koskevan keskustelun perusteella syntyneen vaikutelman merkitystä vähentää lisäksi se, että testamentti on ollut sisällöltään suhteellisen yksinkertainen ja että se on ainakin pääpiirteiltään vastannut sitä luonnosta testamentiksi, jonka EE oli ennen B:n ja M:n ja N:n välistä keskustelua esittänyt M:lle ja N:lle.

4.4. Testamenttaustahdon johdonmukaisuus

Arvioitaessa sitä, onko sairaus vaikuttanut testamentin tekemiseen, voidaan kiinnittää huomiota myös testamentin tekijän testamenttaustahdon johdonmukaisuuteen.

Asiassa on riidatonta, että B:n tahto oli hänen Kuopioon muuttamiseensa eli syyskuuhun 1994 saakka ollut, että omaisuus jaetaan tasan hänen lastensa kesken. Se, että B on 12.1.1995 tehdyssä testamentissa poikennut tästä aikaisemmasta testamenttaustahdostaan, on sinänsä yksi viite siitä, että sairaus on saattanut vaikuttaa testamentin tekemiseen. Olennaista merkitystä sille ei voida kuitenkaan antaa, kun otetaan huomioon, että testamenttaustahdon muuttumiseen on saattanut vaikuttaa nimenomaan muutto Kuopioon ja sen myötä lisääntynyt yhteydenpito siellä asuvaan EE:hen.

4.5. B:n allekirjoittamat muut asiakirjat

B on 22.11.1994 allekirjoittanut avio-oikeudesta luopumista koskevan asiakirjan, jonka pesänjakaja on sittemmin lainvoimaisesti katsonut varallisuusoikeudellisista oikeustoimista annetun lain 33§:n nojalla pätemättömäksi. Hän on myös kysymyksessä olevan testamentin tekemisen jälkeen allekirjoittanut kymmenen muuta testamenttia, joista kaksi EE:n hyväksi ja loput kahdeksan kaikkien lasten hyväksi. Nämä testamentit käräjäoikeus ja siltä osalta kuin asia on ollut hovioikeuden tutkittavana myös hovioikeus ovat katsoneet pätemättömiksi B:hen kohdistetun taivuttelun perusteella.

Edellä mainittujen asiakirjojen pätevyydestä ei enää Korkeimmassa oikeudessa ole kysymys. Korkein oikeus kuitenkin katsoo, että arvioitaessa B:n kykyä itsenäiseen tahdonmuodostukseen 12.1.1995 allekirjoitetun testamentin tekoaikana voidaan kiinnittää huomiota myös näihin asiakirjoihin. Se, että B on kerrotuin tavoin allekirjoittanut avio-oikeudesta luopumista koskevan asiakirjan sekä lukuisia eri sisältöisiä testamentteja, viittaa Korkeimman oikeuden arvion mukaan siihen, että B on ollut helposti johdateltavissa eikä hänellä ole enää ollut riittävää kykyä itsenäisesti harkita, ryhtyykö hän tämänlaatuisiin oikeustoimiin.

5. Johtopäätös

Näyttövelvollisuus testamentin moiteperusteen olemassa olosta on testamenttia moittivalla. X:n, Q:n, Y:n ja Z:n lausuntojen ja kertomusten sekä jaksoissa 4.2. ja 4.5. selostettujen seikkojen perusteella syntyy johdonmukainen kuva siitä, että B:ltä on vuoden 1995 alkupuolella hänen sairastamastaan dementiasta johtuen yleisesti ottaen puuttunut kyky itsenäiseen tahdonmuodostukseen. Asian ratkaisun kannalta olennaista on se, voidaanko kantajien katsoa esittäneen riittävän näytön siitä, että näin on ollut asianlaita myös juuri kysymyksessä olevan testamentin tekemisen aikaan.

Z:n Korkeimmassa oikeudessa antamasta kertomuksesta ilmenee, että Alzheimerin taudille on tyypillistä se, että niin sanottuja valoisia hetkiä ei juuri esiinny, vaan sitä sairastavan henkilön henkinen suorituskyky yleensä alenee vähitellen ja poikkeamia perustasosta tapahtuu vain alaspäin. Tämä selvitys huomioon ottaen on perusteltua asettaa EE:lle näyttövelvollisuus siitä, että B:n henkinen suorituskyky olisi juuri testamentin tekemisen aikaan ollut hänen yleistä tasoaan parempi. Edellä jaksoissa 4.1. ja 4.3. esitetyistä syistä S:n lausuntoa ja kertomusta tai M:n ja N:n antamaa todistuslausumaa ja kertomuksia ei voida pitää riittävänä näyttönä tästä.

Mainituilla perusteilla Korkein oikeus katsoo selvitetyksi, että B:ltä on hänen sairastamansa dementian vuoksi puuttunut kyky itsenäiseen tahdonmuodostukseen hänen tehdessään 12.1.1995 allekirjoitetun testamentin ja että testamentin tekemiseen on siten vaikuttanut B:n sieluntoiminnan häiriö. Testamentti on sen vuoksi pätemätön.

Hovioikeuden tuomio kumotaan ja asia jätetään käräjäoikeuden tuomion lopputuloksen varaan.

Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Anja Tulenheimo-Takki, Kari Raulos (eri mieltä), Lauri Lehtimaja (eri mieltä), Mikael Krogerus ja Pertti Välimäki. Esittelijä Tuomo Antila.

Eri mieltä olevien jäsenten lausunnot

Oikeusneuvos Lehtimaja:

Yleisiä lähtökohtia

Testamenttausvapaus liittyy perustuslaissa turvattuun omaisuuden suojaan. Ihmisen sieluntoiminnan häiriöt tai henkisen suorituskyvyn aleneminen eivät välttämättä merkitse testamentintekokelpoisuuden puuttumista. Testamentintekokelpoisuutta arvioitaessa on kiinnitettävä huomiota myös testamentin sisältöön. Oman läheisen rintaperillisen hyväksi tehty yleistestamentti sisältää yksinkertaisen ja konkreettisen tahdonilmauksen. Sellaisen tekemiseen kykenee usein sellainenkin henkilö, joka ei enää muutoin pysty huolehtimaan asioistaan.

Testamentin tekijällä on oikeus lain sallimissa rajoissa vapaasti määrätä omaisuudestaan. Testamentin pätevyys ei riipu sen sisällön tasapuolisuudesta tai oikeudenmukaisuudesta. Näihin seikkoihin samoin kuin testamenttaustahdon johdonmukaisuuteen voidaan kiinnittää huomiota ainoastaan todistusaiheina siitä, onko testamentin tekijän sieluntoiminnan häiriö mahdollisesti vaikuttanut testamentin tekemiseen.

Testamentin pätemättömyys sieluntoiminnan häiriön perusteella

Lääkärintodistusten perusteella B:n henkisen suorituskyvyn on näytetty olleen testamentin tekemisen aikaan siinä määrin alentunut, ettei hän enää kyennyt huolehtimaan raha-asioistaan. B:n kärsimän dementian asteesta ja syistä on kuitenkin esitetty erilaisia käsityksiä. Ainoa lääkäri, jonka suorittamassa tutkimuksessa on erityisesti pyritty selvittämään B:n testamentintekokelpoisuutta nyt puheena olevan testamentin tekemisen aikaan, on ollut vanhuspsykiatrian dosentti S. Tämän 6.3.1995 suorittamansa tutkimuksen perusteella S on epäilyksittä päätynyt pitämään B:tä kelpoisena ilmaisemaan 12.1.1995 allekirjoitetusta testamentista ilmenevän viimeisen tahtonsa. Muut todistajina kuullut lääkärit eivät ole katsoneet voivansa omien tutkimustensa perusteella esittää varmoja arvioita B:n testamentintekokelpoisuudesta tammikuussa 1995.

Asiassa ei ole ilmennyt sellaisia seikkoja, joiden perusteella vanhuspsykiatriaan erityisesti perehtyneen S:n suorittaman tutkimuksen ja hänen esittämänsä lääketieteellisen arvion luotettavuutta olisi aihetta epäillä. Tällaisena seikkana en pidä sitä, että EE on ollut tutkimustilanteessa paikalla ja että hänen on sallittu osallistua keskusteluun. S on perustellut käyttämäänsä tutkimustapaa sillä, että testamentintekijän ja testamentin edunsaajan yhtaikaa läsnä ollessa kokenut lääkäri voi paremmin "aistia" mahdollisen taivuttelun. Pidän uskottavana, että tutkiva lääkäri voi järjestää tutkimustilanteen tarvittaessa näinkin ilman että lääketieteellisten johtopäätösten luotettavuus sen takia alenee.

Testamentin todistajina ovat toimineet varatuomarit M ja N, joilla on ollut aikaisempaa ammatillista kokemusta testamenttien laatimisesta sekä asianajo- että tuomioistuintyön pohjalta. Heidän mukaansa B oli tehnyt testamentin "terveellä ja täydellä ymmärryksellä sekä vapaasta tahdostaan". Todistajana kuultuna M on kertonut kiinnittäneensä nyt kysymyksessä olevaa testamenttia tehtäessä "erityistä huomiota" B:n testamentintekokelpoisuuteen. Hänen mukaansa B oli ollut "aika virkeässä kunnossa" ja "täysillä mukana tässä päivässä". Myöskään M:n ja N:n osalta ei ole ilmennyt sellaisia seikkoja, jotka antaisivat aiheen epäillä heidän todistajankertomustensa luotettavuutta.

Muiden todistajien tai todistelutarkoituksessa kuultujen asianosaisten kertomuksista ei ilmene sellaista, joka horjuttaisi S:n ja M:n ja N:n tekemien havaintojen ja johtopäätösten uskottavuutta.

B on sekä ennen testamentin tekemistä että sen jälkeen allekirjoittanut myös muita asiakirjoja, joissa on lausuttu hänen viimeisestä tahdostaan eri tavalla kuin nyt puheena olevassa testamentissa. Nämä asiakirjat eivät kuitenkaan välttämättä todista sen puolesta, että B:ltä olisi puuttunut testamentintekokelpoisuus tammikuussa 1995. Näille aikaisemmille ja myöhemmille asiakirjoille on ilmennyt uskottavia selityksiä.

EE:n hyväksi 12.1.1995 tehty testamentti on tosin merkinnyt muutosta B:n aikaisemmin eri yhteyksissä ilmaisemaan testamenttaustahtoon, jonka mukaan omaisuus oli jaettava tasan hänen lastensa kesken. Tähän muutokseen on kuitenkin todennäköisesti vaikuttanut se, että äidin ja tyttären välinen yhteydenpito oli B:n Kuopioon muuton jälkeen huomattavasti lisääntynyt.

Jo käräjäoikeuden tuomiossa on lainvoimaisesti todettu, että 12.1.1995 tehdyn testamentin jälkeen B oli taivutettu tekemään uusia ja keskenään erisisältöisiä testamentteja. Koska nämä myöhemmät testamentit eivät siten ole olleet vapaaehtoisesti tehtyjä, niihin ei voida vedota todisteena B:n testamenttaustahdon väitetystä horjuvuudesta tai testamentintekokelpoisuuden puuttumisesta.

Näillä perusteilla päädyn katsomaan, että B:n sairauden tai muun sieluntoiminnan häiriön ei ole näytetty vaikuttaneen hänen 12.1.1995 allekirjoittamansa testamentin tekemiseen.

Mitä sitten tulee testamentin mahdolliseen pätemättömyyteen B:hen kohdistuneeksi väitetyn taivuttelun perusteella, lausun seuraavan.

Testamentin pätemättömyys taivuttelun perusteella

Perintökaaren 13 luvun 1 §:n 4 kohdan mukaan testamentti voidaan moitteen johdosta julistaa pätemättömäksi, jos testamentin tekijä on taivutettu tekemään testamentti käyttämällä väärin hänen ymmärtämättömyyttään, tahdonheikkouttaan tai riippuvaista asemaansa.

B:n terveydentilasta asiassa esitetty selvitys osoittaa, että hän on nyt kysymyksessä olevan testamentin tekemisen aikaan ollut tahdonheikkoutensa vuoksi altis taivuttelulle. Samaa osoittaa se, että hän oli marraskuussa 1994 allekirjoittanut avio-oikeudesta luopumista koskevan asiakirjan, jonka pesänjakaja oli sittemmin lainvoimaisesti katsonut varallisuusoikeudellisista oikeustoimista annetun lain 33 §:n nojalla pätemättömäksi, sekä se, että hän on nyt kysymyksessä olevan testamentin jälkeen allekirjoittanut muitakin testamentteja, jotka on sittemmin julistettu pätemättömiksi B:hen kohdistuneen taivuttelun perusteella. Alttius taivuttelulle on otettava huomioon arvioitaessa kysymystä siitä, minkä asteista taivuttelun tulee olla, jotta sen voitaisiin jo katsoa vaikuttaneen määräävästi testamentintekijän tahdonmuodostukseen.

Suoraa näyttöä siitä, että EE olisi taivuttanut B:n tekemään testamentin hänen hyväkseen, E myötäpuolineen ei ole esittänyt. B ja EE:n välisten, testamenttia koskevien keskustelujen sisällöstä ei ole esitetty selvitystä.

EE on tosin toiminut aktiivisesti sen edistämiseksi, että 12.1.1995 allekirjoitettu testamentti saatiin aikaan. Hän on muun muassa hankkinut testamentin laatimista ja todistamista varten lakimiehet ja esittänyt heille luonnoksen B:n testamentiksi. Testamentin allekirjoittamisen jälkeen hän on vienyt B:n S:n vastaanotolle testamentintekokelpoisuuden selvittämistä varten.

Toisaalta voidaan kysyä, olisiko EE voinut menetellä toisinkaan, jos hänen äitinsä todellakin oli itse ilmaissut oman tahtonsa tällaisen testamentin tekemiseen. Käytännössä EE on ilmeisesti ollut ainoa henkilö, joka on näissä olosuhteissa pystynyt auttamaan äitiään käytännön järjestelyissä pätevän testamentin aikaansaamiseksi. B ja EE:n tiivis yhteydenpito huomioon ottaen on ymmärrettävää, että B oli pyytänyt testamenttiasiassa apua juuri EE:ltä. Se, että EE on tällaista apua aktiivisesti antanut, ei riitä vielä näytöksi siitä, että testamentin tekemisen aloite ei olisi tullut testamentin tekijältä itseltään.

Testamenttausvapauden turvaavan sääntelyn tehokkuus tulee taata myös käytännössä. Se lähiomainen, johon henkiseltä suorituskyvyltään heikentynyt testamentintekijä testamenttiasiassa lähinnä tukeutuu, on usein samalla testamentin edunsaaja. Jollei testamentin edunsaajaksi tarkoitettu lähiomainen voisi tällaisessa tilanteessa avustaa testamentintekijää edes käytännön järjestelyissä, vaarannettaisiin testamentin tekijän tahdon toteutuminen. Perintökaaren 13 luvun 1 §:n 4 kohdan mukaista pätemättömyysperustetta ei siten pidä tulkita liian ankarasti, kun kysymys on lähiomaisten välisestä kanssakäymisestä. Lainkohdan mukaan mikä tahansa "taivutteluksi" katsottava aktiivisuus ei oikeuta testamentin julistamiseen pätemättömäksi, vaan pätemättömyys edellyttää aina sitä, että samalla käytetään testamentintekijän ymmärtämättömyyttä, tahdonheikkoutta tai riippuvaista asemaa väärin. Tällaisesta väärinkäytöstä ei voi olla kysymys pelkästään sen vuoksi, että testamentin edunsaajaksi tarkoitettu lähiomainen, joka muutoinkin hoitaa testamentintekijän asioita, huolehtii myös testamentin tekemiseen vaadittavista käytännön järjestelyistä. Esteettömien testamentintodistajien tehtäväksi jää varmistautua siitä, että testamentintekijä ilmaisee testamentissa vapaan tahtonsa.

EE:n sekä Korkeimmassa oikeudessa todistajina kuultujen D:n ja W:n kertomuksista on vakuuttavasti ilmennyt, että juuri EE oli pitänyt tiiviisti yhteyttä B:hen tämän asuessa ensin Heinolassa ja sittemmin Kuopiossa ja että heillä oli ollut keskenään lämpimät ja läheiset välit. B:n muutettua Kuopioon EE oli lähes päivittäin käynyt tapaamassa häntä hoitokodissa, vienyt häntä omaan kotiinsa ja järjestänyt hänelle muuta ohjelmaa.

Testamentin toisena todistajana ollut M on kertonut, että B oli omasta aloitteestaan maininnut haluamansa testamenttimääräyksen syyksi sen, että EE oli hoitanut häntä. Testamentin toinen todistaja N on kertonut samalla tavalla. W on kertonut B:n maininneen testamenttaavansa omaisuutensa EE:lle, koska tämä oli hoitanut häntä ja hänen asioitaan. S:n asiassa antamasta lääkärinlausunnosta ilmenee niin ikään, että B halusi palkita EE:tä sen johdosta, että tämä oli hoitanut äitiään. Korkeimmassa oikeudessa kuultuna S on lausunut käsityksenään, ettei B:tä ollut taivutettu tekemään kyseistä testamenttia ja että tätä seikkaa hänen suorittamassaan tutkimuksessa oli ollut mahdollista selvittää. Korkeimmassa oikeudessa todistajana kuultu B:n sisar I, joka on kertonut tunteneensa EE:n hyvin, ei ole pitänyt uskottavana, että EE olisi taivuttanut äitinsä tekemään kyseisen testamentin.

M ja N eivät ole testamentin todistajina pitäneet ongelmallisena sitä, että EE oli jo etukäteen luonnostellut paperille testamentin todennäköistä sisältöä siinä vaiheessa kun hän oli pyytänyt heitä laatimaan ja todistamaan äitinsä testamentin. Varsinaisen testamentin sisältö oli kuitenkin määräytynyt vasta niiden keskustelujen jälkeen, jotka M ja N olivat käyneet B:n kanssa. Näissä keskusteluissa EE ei ole ollut läsnä, ei myöskään testamentin allekirjoitustilaisuudessa.

Kun EE on ilmeisesti kokenut tulleensa isänsä tekemässä testamentissa epäoikeudenmukaisesti kohdelluksi, hänellä on ollut selkeä motiivi vaikuttaa äitinsä testamenttiin. Taivuttelumotiivi ja taivuttelulle otolliset olosuhteet eivät kuitenkaan yksinään riitä näytöksi siitä, että taivuttamista on myös todellisuudessa tapahtunut. Äidin ja tyttären välisen tiiviin yhteydenpidon vaikuttimeksi ei voida sinänsä olettaa tyttären pyrkimystä taivuttaa äiti testamentin tekemiseen. EE on tosin saattanut kertoa B:lle tulleensa epäoikeudenmukaisesti kohdelluksi isänsä A:n testamentissa. On mahdollista, että tämä tieto on voinut osaltaan vaikuttaa nyt puheena olevan testamentin tekemiseen. Todistaja D onkin kertonut, että B oli ilmeisesti vuonna 1995 sanonut hänelle haluavansa antaa omaisuutensa EE:lle, koska "toiset lapset olivat jo saaneet osuutensa".

S:n mukaan EE oli kertonut hänelle, että A oli testamentannut omaisuutta "normaalista perimysjärjestyksestä poikkeavalla tavalla" ja että B oli pitänyt tätä epäoikeudenmukaisena. EE:n mainittu lausuma kuvastaa epäilemättä hänen omaa käsitystään hänen isänsä testamentin oikeudenmukaisuudesta. Toisaalta S on kertonut B:n tutkimustilanteessa perustelleen omaa testamenttaustahtoaan pelkästään sillä, että EE oli pitänyt äidistään hyvää huolta. EE:n osaksi tullut epäoikeudenmukaisuus oli siis B:n mielestä ollut ilmeisesti lähinnä siinä, ettei tätä äitiin kohdistunutta huolenpitoa ollut otettu huomioon A:n testamentissa.

Ei ole uskottavaa, että B:n testamenttaustahto olisi ollut toisenlainen, vaikka hän olisikin ollut tarkoin selvillä siitä, mitä kukin lapsista oli jo perintönä saanut tai oli vielä saamassa. B:llä on joka tapauksessa ollut ymmärrettävä vaikutin EE:n suosimiseen jo sillä perusteella, että EE oli äidilleen läheisin omainen ja oli käyttänyt paljon aikaansa tästä huolehtimiseen.

Sinänsä ei ole mahdotonta, ettei äitiinsä tiivistä yhteyttä pitänyt EE olisi äitinsä kanssa käymissään keskusteluissa saattanut tuoda esille myös omia subjektiivisesti värittyneitä käsityksiään siitä, miten sisarusten välinen oikeudenmukaisuus oli perhepiirissä toteutunut tai jäänyt toteutumatta. Tällaisia satunnaisia mielipiteen ilmauksia äidin ja tyttären välillä ei kuitenkaan voida sellaisenaan pitää perintökaaren 13 luvun 1 §:n 4 kohdassa tarkoitettuna taivuttamisena, ellei niihin ole liittynyt tarkoitushakuista toistuvuutta tai muuten moitittavia piirteitä. Äidin ja tyttären välisten keskustelujen sisällöstä ei ole kuitenkaan tässä asiassa esitetty mitään näyttöä.

Toisaalta kävi valittajien suullisessa käsittelyssä antamista lausumista ilmi, että EE:n sisaruksille näytti olevan tärkeämpää isän kuin äidin viimeisen tahdon toteutuminen. Kokonaisvaikutelma oli se, että B:llä oli tammikuussa 1995 huomattavasti läheisemmät välit EE:hen kuin tämän sisaruksiin. Korkeimmassa oikeudessa todistajana kuultu EE:n sisar E on esimerkiksi ilmoittanut käsityksenään, että vastuu B:n hyvinvoinnista oli kuulunut hoitokodille eikä omaisille. Todistaja D on puolestaan kertonut, että B oli todistajalle sanonut jopa "pelänneensä" poikaansa C:tä, joka oli B:n viimeisinä elinvuosina erityisen aktiivisesti toiminut uusien testamenttien aikaansaamiseksi.

Yhteenvetona väitettyä taivuttamista koskevalta osalta totean käyneen ilmi, että EE:llä on ollut motiivi vaikuttaa testamentin tekemiseen, että hän on puhunut perintöasioista B:n kanssa ja että hän on ollut aktiivinen testamentin syntymisen suhteen. Nämä seikat saattavat viitata siihen, että hän olisi pyrkinyt vaikuttamaan kysymyksessä olevan testamentin sisältöön. Suoranaisesta taivuttelusta ei kuitenkaan ole esitetty näyttöä. Testamentin syntymistä edistäneet EE:n toimenpiteet ovat saattaneet olla vain huonosti toimimaan kykenevän äidin tahdon toteuttamiseksi välttämätöntä auttamista eikä testamentin laadintaan kohdistuvaa painostamista, vaikka EE onkin tiennyt, että testamenttia oltiin tekemässä hänen hyväkseen. Asiassa on myös esitetty luotettavaa näyttöä siitä, että EE on pitkähkön ajan muita omaisia tiiviimmin pitänyt yhteyttä äitiinsä sekä huolehtinut hänestä ja hänen asioistaan ja että B on tästä syystä halunnut palkita EE:tä testamentissaan. Pidän viimeksi mainittuja seikkoja uskottavimpana selityksenä puheena olevan testamentin laatimiselle. Sen vuoksi katson, kuten hovioikeuskin, jääneen näyttämättä, että EE olisi taivuttanut B:tä tekemään 12.1.1995 allekirjoitetun testamentin.

Lausumillani perusteilla katson, ettei ole syytä muuttaa hovioikeuden tuomion lopputulosta.

Oikeusneuvos Raulos: Olen samaa mieltä kuin oikeusneuvos Lehtimaja.