Tuomioistuimen toimivalta - Tuomioistuin- vai hallintoriita-asia - Saamisen vanhentuminen

Diaarinumero:	S99/414
Esittelypäivä:	3.5.2001
Taltio:	1572
Antopäivä:	24.8.2001

Yhtiö ja kaupunki olivat tehneet ns. vapaaksiostosopimuksen, jossa kaupunki oli sitoutunut järjestämään yhtiön omistaman kiinteistön tarvitsemat autopaikat ja yhtiö maksamaan kaupungille sopimuksessa määritellyn korvauksen siitä, että yhtiö vapautui autopaikkojen järjestämisestä. Sovittua vapaaksiostohintaa koskevan velkomuskanteen tutkiminen kuului yleisen tuomioistuimen toimivaltaan. Vrt. KKO:1992:177

Kysymys myös saamisen vanhentumisesta. (Ään.)

Asian tausta

Porvoon kaupungin rakennuslautakunta oli 12.2.1982 myöntänyt Kiinteistö Oy Porvoon Kaivopuistolle (jäljempänä yhtiö) rakennusluvan toimisto-, asunto- ja liikerakennuksen rakentamiseen yhtiön omistamalle tontille nro 4 Porvoon kaupungin 2. kaupunginosan korttelissa 27. Rakennuslupapäätöksessä edellytettiin 36 autopaikan järjestämistä. Näistä 16 oli tullut sijoitettavaksi rakennuksen kellarikerrokseen ja 6 oli tullut lunastaa kaupungilta ennen rakennuksen käyttöönottoa. Rakennuslupapäätöksen mukaan loput 14 autopaikkaa olivat jääneet lunastettaviksi myöhemmin ja niiden hankinnalle oli myönnetty viiden vuoden lykkäys. Sisäasiainministeriön 22.5.1981 vahvistaman edellä mainittua tonttia koskevan asemakaavan muutoksen mukaan kellarikerrokseen sijoitettavien autopaikkojen yli menevät autopaikat oli tullut sijoittaa kortteliin 35.

Rakennusluvan myöntämisen jälkeen Porvoon kaupunki ja yhtiö olivat 28.12.1982 allekirjoittaneet vapaaksiostosopimukseksi otsikoidun sopimuksen.

Edellä mainittu sopimus sen 2 kohdan 1 momentin mukaan tarkoitti ostajan û eli yhtiön û tontin rakentamisen yhteydessä varattavien autopaikkojen järjestämistä tontin ulkopuolella sopimuksessa mainituin ehdoin. Sopimuksen 2 kohdan 2 momentin mukaan autopaikkojen järjestämisestä huolehti kaupunki parhaaksi katsomallaan tavalla. Sopimuksen 3 kohdan mukaan ostaja vapautui 20 autopaikan sijoittamisesta tontille uudisrakentamisen yhteydessä suorittamalla kaupungille kaupunginvaltuuston 12.9.1979 vahvistaman vapaaksiostohinnan siinä aikajärjestyksessä kuin kaupunginhallitus määräisi. Sopimuksen 4 kohdan mukaan ostaja sitoutui maksamaan kaupungille 6 autopaikasta heti kun rakennettava talo otettiin käyttöön ja lopuista autopaikoista 3 kohdassa määrätyllä tavalla suorittamalla kaikista lunastuspäivän hinnan.

Sopimuksen 3 kohdassa määrättiin, että mikäli ostaja muulla tavalla pystyy järjestämään vaaditut autopaikat, sopimus raukesi siltä osin kuin paikkoja ei vielä ollut lunastettu. Sopimuksen 6 kohdan mukaan kaupunki sitoutui järjestämään ostajalle yhden vuoden kuluessa rakennuksen lopputarkastuksesta lukien 6 autopaikkaa ja tämän jälkeen loput autopaikoista kaupunginhallituksen määräämässä ajassa ja järjestyksessä. Sopimuksen 5 kohdan mukaan ostajan tuli maksuvelvoitteen laiminlyödessään maksaa viivästyneille erille 12 prosentin korko.

Kaupunki oli järjestänyt sopimuksen mukaisesti 6 autopaikkaa pysäköintialueeksi kaavoitetulle korttelin 35 tontille nro 7 ja kiinteistöyhtiö oli suorittanut niistä lunastushinnan 126462 markkaa vuonna 1983. Tontilla nro 7 sijaitsi yleinen pysäköintimittareilla varustettu asfaltoitu pysäköintialue.

Kaupungin kanne

Kaupunki vaati, että yhtiö velvoitetaan suorittamaan kaupungille 505 017,30 markkaa korkoineen. Asianosaisten välisellä vapaaksiostosopimuksella oli sovittu kaupungin huolehtivan vastaajayhtiön omistaman tontin autopaikkojen järjestämisestä tontin ulkopuolelle asemakaavan mukaisesti ja vastaajayhtiö oli sitoutunut maksamaan autopaikoista kaupunginvaltuuston vahvistaman vapaaksiostohinnan kaupunginhallituksen määräämässä järjestyksessä lunastuspäivän hinnan mukaan. Kaupunginhallitus oli vapaaksiostosopimuksen 6 kohdan mukaisesti päättänyt 11.12.1995 panna täytäntöön sopimuksen.

Yhtiön vastaus

Yhtiö kiisti kanteen perusteeltaan ja vaati sen hylkäämistä.

Vapaaksiostosopimuksen tulkinnan lähtökohdat

Asiassa oli riidatonta, että kanteen perusteena oleva 28.12.1982 tehty vapaaksiostosopimus oli liittynyt rakennusluvan myöntämiseen 12.2.1982 vastaajayhtiön korttelissa 27 omistamalle tontille nro 4 nyttemmin rakennetulle toimisto-, asunto- ja liikerakennukselle. Autopaikkojen järjestämisvelvoite oli perustunut rakennusasetuksen 54 §:n säännökseen. Vapaaksiostosopimusta oli sen vuoksi tulkittava yhdenmukaisesti rakennusluvan ehtojen ja voimassa olevien asemakaavamääräysten kanssa. Vaikka sopimusteksti oli ilmeisesti valmisteltu lähinnä kaupungin toimesta, yhtiötä oli neuvotteluissa edustanut kiinteistön rakennuttajana toiminut Asuntosäätiö, jolla valtakunnallisestikin katsoen merkittävänä rakennuttajana oli täytynyt kaupungin kaavoitusmonopolista huolimatta olla huomattavasti paremmat edellytykset vaikuttaa neuvottelutuloksena syntyneen sopimuksen sisältöön kuin keskimäärin kaupungin sopimuskumppaneilla. Tämän vuoksi sopimusoikeuden yleisellä periaatteella sopimuksen tulkinnasta laatijansa vahingoksi ei tässä tapauksessa ollut läheskään samaa merkitystä kuin sopimusoikeudessa yleisesti.

Kysymys vapaaksiostosopimuksen voimassaolosta

Asiassa oli kysymys ensinnäkin siitä, oliko vapaaksiostosopimus rauennut sen 3 kohdan määräysten mukaisesti.

Vapaaksiostosopimuksessa oli annettu yhtiölle oikeus järjestää vaaditut autopaikat muullakin tavoin kuin lunastamalla ne kaupungilta. Yhtiön tonttia koskevassa asemakaavassa oli määrätty tontille maanalaiseen tilaan sijoitettavien autopaikkojen yli menevät autopaikat sijoitettavaksi kortteliin 35. Myöskään nämä asemakaavamääräykset eivät siis sinänsä estäneet kysymyksessä olevien autopaikkojen sijoittamista jollekin muullekin korttelin 35 tontille kuin kaupungin pysäköintialueena toimivalle tontille nro 7.

Edellä todettujen tulkintalähtökohtien mukaisesti vapaaksiostosopimusta oli tulkittava niin, ettei autopaikkojen järjestämisen suhteen voitu menetellä rakennuslupapäätöksen tai asemakaavamääräysten vastaisesti.

Velvoite autopaikkojen järjestämisestä perustui rakennusasetuksen 54 §:ään. Velvoitteen täyttäminen oli siten ollut rakennusluvan myöntämisen edellytyksenä. Tässä tapauksessa rakennuslautakunta oli rakennuslupapäätöksessä myöntänyt 14 autopaikan järjestämiselle lykkäystä. Kun kysymys oli lakisääteisestä velvoitteesta, jonka täyttäminen oli rakennusluvan myöntämisen edellytys, autopaikkavelvoitteen täyttämistä tarkoittavalta järjestelyltä oli edellytettävä pysyvyyttä. Tästä seurasi, että autopaikkavelvoitetta ei voitu täyttää pelkästään yksityisten välisin asianosaisia sitovin sopimuksin, vaan järjestelyltä oli edellytettävä sitovuutta myös suhteessa kolmansiin tahoihin.

Yhtiö oli asiassa vedonnut siihen, että se olisi 12.10.1995 Koivistolaisten Asunto Oy:n kanssa allekirjoitetun rasitesopimuksen perusteella ollut täyttänyt autopaikkavelvoitteensa. Asiassa oli riidatonta, ettei korttelin 35 tontille nro6 sijoitettujen autopaikkojen lukumäärä riittänyt täyttämään edes tontilla voimassa olleen asemakaavan mukaista autopaikkavelvoitetta. Tonttia koskevan asemakaavan ja edellä mainitun sopimuksen liitteiden perusteella voitiin lisäksi todeta, että autopaikat oli osittain sijoitettu ainakin asemakaavan mukaiselle rakennusalalle.

Edellä mainitun rasitesopimukseksi otsikoidun sopimuksen allekirjoittamisen aikaan voimassa olleen kaavoitusalueiden jakolain 85 §:n 1 momentin 1 kohdan mukaan tonttia varten oli voitu toiselle tontille perustaa rasitteena pysyvä oikeus muun muassa autojen pysäköimispaikkoihin. Kaavoitusalueiden jakolain 17 §:n 1 momentista ilmeni, ettei maanmittaustoimitusta ollut saanut suorittaa niin, että sillä vaikeutettiin kaavan tai tonttijaon toteuttamista. Rasitteen perustaminen olisi tullut tapahtua lain 96 §:n mukaan joko rasitetoimituksessa, tontinmittauksessa tai yleisen alueen mittauksessa. Nykyisin kiinteistönmuodostamislain 157 §:n 1 momentissa oli säädetty, ettei rasitteen perustaminen saanut vaikeuttaa asemakaavan tai rakennuskaavan toteuttamista. Rasitteen perustaminen käsiteltiin kiinteistönmuodostamislain 165 §:n 1 momentin mukaisesti rasitetoimituksessa tai muun kiinteistötoimituksen yhteydessä.

Edellä lausutun perusteella voitiin todeta, ettei yhtiön vetoaman 12.10.1995 allekirjoitetun rasitesopimukseksi otsikoidun sopimuksen perusteella ollut ollut edellytyksiä rasitteen perustamiselle asianmukaisessa kiinteistötoimituksessa, koska sopimuksen mukainen järjestely oli ollut sopimuksen mukaan rasitetuksi tarkoitetun tontin asemakaavan vastainen ja oli siten omiaan vaikeuttamaan asemakaavan toteuttamista. Merkitystä asiassa ei ollut sillä, ettei Koivistolaisten Asunto Oy:tä voitu jälkikäteen velvoittaa täyttämään asemakaavan mukaista omaa autopaikkavelvoitettaan. Kysymyksessä oleva sopimus oli näissä oloissa luonnehdittavissa lähinnä autopaikkoja koskevaksi vuokrasopimukseksi, jonka esineoikeudellinen sitovuus suhteessa kolmansiin tahoihin oli rajoitettu. Sopimus ei siten täyttänyt edellytystä autopaikkajärjestelyn pysyvyydestä. Kun lisäksi vapaaksiostosopimuksen tarkoitus oli nimenomaan ollut järjestää autopaikat asemakaavan mukaisesti ja niiden järjestäminen korttelin 35 tontille nro 6 oli edellä todetuin tavoin asemakaavan vastaista, käräjäoikeus piti selvänä, ettei rasitesopimukseksi otsikoitua sopimusta, vaikka se olisi sopimuksen osapuolena olleita yhtiöitä sitova, voitu hyväksyä vapaaksiostosopimuksessa tarkoitetuksi muuksi järjestelyksi, jonka perusteella vapaaksiostosopimuksen olisi voitu katsoa rauenneen.

Autopaikkojen järjestäminen kaupungin toimesta

Kaupunki oli vapaaksiostosopimuksessa sitoutunut järjestämään vastaajayhtiölle 20 autopaikkaa kaupunginhallituksen määräämässä järjestyksessä. Kaupunki oli järjestänyt sopimuksen mukaisesti jo vuonna 1983 näistä autopaikoista 6 kappaletta. Ilmoituksen mukaan autopaikat oli sijoitettu samalle pysäköintialueelle, johon nyt kysymyksessä olevat 14 autopaikkaa oli ilmoitettu aiottavan sijoittaa. Kaupungin mukaan autopaikkojen sijoittamisesta oli käytännössä tehtävä vielä erillinen päätös. Vastaajayhtiö oli jo toteutettujen autopaikkojen osalta asianmukaisesti maksanut vaaditun vapaaksiostohinnan. Jo tämä menettely osoitti autopaikkojen järjestämisen kysymyksessä olevalle pysäköintialueelle asianosaisten välisen sopimuksen mukaiseksi. Järjestely oli kaupungin uskottavana pidettävän ilmoituksen mukaan vastannut sitä, mitä vastaavissa tapauksissa muutoinkin oli noudatettu. Kun kaupunki oli ilmoittanut sijoittavansa pysäköintipaikat asemakaavan mukaisesti edellä mainitulle korttelin 35 tontille nro 7, käräjäoikeus katsoi, että kaupunki oli ollut oikeutettu vaatimaan vastaajayhtiöltä vapaaksiostohinnan maksamista.

Väite vapaaksiostohintasaatavan vanhentumisesta

Yhtiö oli katsonut kaupungin vapaaksiostosopimukseen perustuvan saatavan vanhentuneen 10 vuodessa sopimuksen solmimisesta, kun taas kaupunki oli katsonut vanhentumisajan alkaneen kaupunginhallituksen 11.12.1995 tekemästä päätöksestä.

Määräajasta velkomisasioissa sekä julkisesta haasteesta velkojille 9.11.1868 annetun asetuksen (vanhentumisasetuksen) 1§:n 1 momentissa säädetään, että jokaisen, jolla oli toiselta saatavana rahaa taikka jotakin muuta, pitää velalliselta sitä vaatia ulos tahi häntä siitä toteennäytettävästi muistuttaa kymmenessä vuodessa sen jälkeen, jona velka tehtiin. Säännöksen 2 momentin mukaan seurauksena laiminlyönnistä on puhevallan menettäminen velallista kohtaan.

Edellä mainitun säännöksen tulkinnasta on suhteellisen runsaasti oikeuskäytäntöä, jota perustellusti voitiin pitää jossakin määrin ristiriitaisena. Lähtökohtaisesti "velan tekemisen" ajankohtana oli pidetty velkasitoumuksen antamisajankohtaa. Muiden kuin puhtaiden velkasitoumusten kohdalla vanhentumisajan alkamista oli sen sijaan arvioitu varsin vaihtelevasti eikä tämäntyppiseen sopimukseen perustuvan saatavan vanhentumisesta ollut olemassa Korkeimman oikeuden prejudikaattia.

Nyt kysymyksessä olevassa tapauksessa kaupungin vapaaksiostosopimukseen perustuva saatava liittyi kaupungin velvollisuuteen järjestää yhtiölle myönnetyssä rakennusluvassa edellytetyt vielä järjestämättä olevat 14 autopaikkaa. Vapaaksiostosopimusta voitiin näissä oloissa kaupungin esittämällä tavalla luonnehtia eräänlaiseksi kaavoitussopimukseksi, jonka sisältönä siis oli yhtiölle rakennuslainsäädännön mukaan kuuluvien velvoitteiden täyttäminen. Yhtiöllä oleva velvoite autopaikkojen järjestämisestä ei lakisääteisenä velvollisuutena vanhentunut. Kun sopimus tarkoitti tuon velvoitteen täyttämistä, ei myöskään kaupungin kysymyksessä olevan sopimuksen mukaisen velvoitteen voitu katsoa vanhentuvan vanhentumisasetuksen mukaisesti. Sopimuksen täytäntöönpano oli asianosaisten tietoisella ratkaisulla jätetty kaupunginhallituksen päätäntävaltaan. Mikäli kaupungin vapaaksiostohintasaatavan olisi katsottu vanhentuneen sopimuksen tekemisajankohdasta luettavana 10 vuoden aikana, ei kaupungin olisi voitu vastaavasti edellyttää täyttävän omaa osuuttaan sopimuksesta. Tämä olisi johtanut tilanteeseen, jossa yhtiöllä olisi ollut täytettävänään velvoite viime kädessä uhkasakkomenettelyn kautta järjestää rakennusluvassa edellytetyt autopaikat, mutta mahdollisesti ei käytettävissään mitään asemakaavan mukaista järjestelyä velvoitteen toteuttamiseksi. Käräjäoikeus katsoi näissä oloissa, ettei vapaaksiostosopimukseen perustuvan kaupungin saatavan vanhentumisajan voitu katsoa alkaneen ennen kuin kaupunginhallituksen tehdessä edellä mainitun päätöksensä 11.12.1995.

Lopputulos

Käräjäoikeus velvoitti yhtiön suorittamaan kaupungille 505 017,30 markkaa korkoineen.

Asian on ratkaissut käräjätuomari Kimmo Vanne.

Yhtiö valitti hovioikeuteen. Hovioikeus ei muuttanut käräjäoikeuden tuomiota.

Asian ovat ratkaisseet hovioikeuden jäsenet Jaakko Rosokivi, Seppo Puhakka ja Leena Järvilahti. Esittelijä Heidi Mannonen.

Yhtiölle myönnettiin valituslupa. Valituksessaan yhtiö vaati kanteen hylkäämistä. Kaupunki vastasi valitukseen.

Tuomioistuimen toimivalta

Asiassa on kysymys kaupungin ja yhtiön solmimasta vapaaksiostosopimuksesta, jossa kaupunki on sitoutunut järjestämään yhtiön omistaman kiinteistön tarvitsemat autopaikat ja yhtiö maksamaan kaupungille sopimuksessa määritellyn korvauksen siitä, että yhtiö vapautuu autopaikkojen järjestämisestä. Kaupunki on kanteessaan vaatinut, että yhtiö velvoitetaan suorittamaan sovittu vapaaksiostohinta.

Asiaa on käsitelty käräjäoikeudessa ja hovioikeudessa. Asiakirjoista ei ilmene, että kysymyksestä näiden tuomioistuinten toimivallasta asiassa olisi keskusteltu. Tuomioistuimen toimivalta on kuitenkin viran puolesta huomioon otettava seikka. Jos kyseessä on hallintoriita-asia, yleinen tuomioistuin ei ole toimivaltainen käsittelemään sitä. Hallintolainkäyttölain 69 §:n mukaan julkisoikeudellisesta oikeussuhteesta aiheutuvaa velvollisuutta tai oikeutta koskevan riidan käsittelee hallinto-oikeus.

Korkein oikeus toteaa, että sopimus, johon asiassa esitetty kannevaatimus perustuu, on tehty yhtiölle myönnetystä rakennusluvasta ilmenevän ja rakennuslainsäädäntöön perustuvan yhtiölle kuuluvan julkisoikeudellisen velvoitteen täyttämiseksi. Kaupungin asema sopimuksen osapuolena perustuu kuitenkin siihen, että kaupunki on sitoutunut korvausta vastaan järjestämään yhtiölle puheena olevat autopaikat. Sopimuksen velvoittavuus määräytyy siten yleisten yksityisoikeudellisten säännösten mukaisesti. Kanteen tutkiminen kuuluu sen vuoksi yleisen tuomioistuimen toimivaltaan.

Saatavan vanhentuminen

Yhtiö on katsonut kaupungin saatavan vanhentuneen 10 vuodessa sopimuksen solmimisesta. Kaupunki on puolestaan katsonut, että sen yhtiöön kohdistama vaatimus on alkanut vanhentua kaupunginhallituksen 11.12.1995 tekemästä päätöksestä periä saatava yhtiöltä.

Sopimukseen perustuvan saamisen yleinen vanhentuminen alkaa määräajasta velkomisasioissa sekä julkisesta haasteesta velkojille annetun asetuksen (32/1868) 1 §:n mukaan siitä, kun "velka tehtiin". Säännöstä on yleisesti tulkittu siten, että vanhentuminen alkaa velvoitteen syntymisajankohdasta. Vanhentumisen alkamisajankohta on siten tavallisesti sopimuksen päättämishetki. Kysymys siitä, milloin saaminen on syntynyt sillä tavoin, että se alkaa vanhentua, on kuitenkin jätetty vanhentumisasetuksessa tarkemmin sääntelemättä.

Yhtiön velvollisuus järjestää puheena olevat autopaikat ei lainsäädäntöön perustuvana velvoitteena vanhene. Sopimus kaupungin kanssa on ollut ainoastaan yksi tapa velvoitteen hoitamiseen. Sopimuksessa nimenomaisesti todetun mukaan yhtiöllä on mahdollisuus myös muilla tavoin autopaikkojen järjestämiseen. Sen vuoksi sopimuksella ei ole sellaista riippuvuussuhdetta perusvelvoitteeseen, että sillä olisi merkitystä sopimuksessa tarkoitetun saatavan vanhentumiseen ja sen vanhentumisajan alkamiseen.

Yhtiö on sopimuksen mukaan sitoutunut maksamaan kaupungille kuudesta autopaikasta heti kun rakennettava talo on otettu käyttöön. Tämän maksun yhtiö on suorittanut kaupungille vuonna 1983. Muiden autopaikkojen osalta sopimuksen toteuttaminen on jäänyt kaupunginhallituksen määrättäväksi. Kaupunginhallitus on 11.12.1995 päättänyt, että maksu lopuista autopaikoista erääntyi 5.1.1996.

Sopimusta on sen allekirjoittamisen jälkeen lähes välittömästi ryhdytty toteuttamaan, koska kaupunki on osoittanut yhtiölle kuusi autopaikkaa ja yhtiö suorittanut niistä maksun. Tämänkin vuoksi on perusteltua katsoa, että sopimuksen osapuolille asettamat velvoitteet ovat myös muulta osin syntyneet sopimuksen allekirjoittamisella, vaikka niiden toteuttaminen on jäänyt kaupunginhallituksen päätettäväksi. Oikeuskäytännössä on katsottu saatavan vanhentumisen alkavan velvoitteen syntymisajankohdasta, vaikka suorituksen tekemiselle olisikin sovittu myöhäisempi ajankohta (KKO 1982 II 13). Samasta ajankohdasta vanhentuminen alkaa silloinkin kun erääntyminen on jätetty riippumaan toisen osapuolen toimenpiteistä (KKO 1967 II 62 ja 1992:151). Näin ollen saatavan vanhentuminen on tässä tapauksessa alkanut sopimuksen allekirjoittamisesta.

Saatavan vanhentuminen on keskeytynyt, kun yhtiö on vuonna 1983 suorittanut maksun kuuden autopaikan osalta. Sen jälkeen kaupunki on vaatinut maksua vasta 11.12.1995 tekemänsä päätöksen perusteella eli yli kymmenen vuoden kuluttua edellisen maksun suorittamisesta. Saatava on siten puheena olevalta osin vanhentunut.

Alempien oikeuksien tuomiot kumotaan. Porvoon kaupungin kanne hylätään. Kiinteistö Oy Porvoon Kaivopuisto vapautetaan velvollisuudesta suorittaa kaupungille vapaaksiostohinta 505017,30 markkaa korkoineen.

Asian ovat ratkaisseet presidentti Olavi Heinonen (eri mieltä) sekä oikeusneuvokset Anja Tulenheimo-Takki, Riitta Suhonen, Mikko Tulokas ja Pasi Aarnio. Esittelijä Anne Ekblom-Wörlund (mietintö).

Esittelijän mietintö ja eri mieltä olevan jäsenen lausunto

Esittelijäneuvos Ekblom-Wörlundin mietintö oli tuomioistuimen toimivaltaa koskevalta osalta Korkeimman oikeuden ratkaisun mukainen. Pääasian osalta mietintö oli seuraava:

Kanteessaan kaupunki vaatii, että yhtiö velvoitetaan suorittamaan kaupungille vuonna 1982 solmittuun vapaaksiostosopimukseen perustuva saatava, joka liittyy kaupungin velvollisuuteen järjestää yhtiölle myönnetyssä rakennusluvassa edellytetyt, vielä järjestämättä olevat 14 autopaikkaa. Riidatonta on se, ettei kaupunki ole osoittanut niitä 14 autopaikkaa, joiden vapaaksiostohintaa se nyt perii yhtiöltä.

Korkein oikeus katsonee ensiksikin, hovioikeuden tavoin, ettei vapaaksiostosopimus ollut rauennut yhtiön 12.10.1995 Koivistolaisten Asunto Oy:n kanssa solmiman sopimuksen johdosta.

Yhtiö on katsonut kaupungin saatavan vanhentuneen 10 vuodessa sopimuksen solmimisesta. Kaupunki on puolestaan katsonut, että sen yhtiöön kohdistama vaatimus on alkanut vanhentua kaupunginhallituksen 11.12.1995 tekemästä päätöksestä periä saatava yhtiöltä.

Sopimukseen perustuvan saamisen yleinen vanhentuminen alkaa määräajasta velkomisasioissa sekä julkisesta haasteesta velkojille annetun asetuksen (32/1868) 1 §:n mukaan siitä, kun "velka tehtiin". Säännöstä on yleisesti tulkittu siten, että vanhentuminen alkaa velvoitteen syntymisajankohdasta. Vanhentumisen alkamisajankohta on siten tavallisesti sopimuksen päättämishetki. Kysymys siitä, milloin saaminen on syntynyt sillä tavoin, että se alkaa vanhentua, on kuitenkin jätetty vanhentumisasetuksessa tarkemmin sääntelemättä.

Osapuolten välisen sopimuksen tarkoituksena on yhtiölle rakennuslainsäädännön mukaan kuuluvien velvoitteiden täyttäminen. Sopimus jättää avoimeksi sen, milloin se on täytettävä. Sopimuksen mukaan kaupunki huolehtii autopaikkojen järjestämisestä "parhaaksi katsomallaan tavalla" ja "siinä ajassa ja järjestyksessä kuin kaupunginhallitus määrää". Yhtiön on suoritettava vapaaksiostohinta "siinä järjestyksessä, kuin kaupunginhallitus määrää". Lauseke tarkoittaa sekä vapaaksiostohinnan markkamäärää että sen maksamisen ajankohtaa. Yhtiöllä oli sopimuksen mukaan mahdollisuus myös muulla tavoin järjestää vaaditut autopaikat, jolloin sopimus raukeaisi. Yhtiön maksuvelvoitteen syntymisen edellytyksenä ei sopimuksen mukaan ole, että kaupunki ensin järjestäisi autopaikat. Yhtiö on esittänyt, että kaupungin sopimuksen mukainen velvollisuus olisi osoittaa tietyt autopaikat yhtiön yksinomaiseen käyttöön. Vapaaksiostosopimuksen sanamuoto ei tue yhtiön näkemystä eikä sen puolesta ole esitetty muuta vakuuttavaa selvitystä.

Kaupunginhallitus on päättäessään 11.12.1995 periä sopimukseen perustuvan saatavan yhtiöltä katsonut, ettei sopimus ollut rauennut sen johdosta, että yhtiö olisi järjestänyt autopaikat sopimuksessa tarkoitetulla muulla tavalla. Kun yhtiöllä oleva velvoite autopaikkojen järjestämisestä lakisääteisenä velvollisuutena edelleen oli voimassa, kaupungille on tuolloin lopullisesti syntynyt sopimuksen mukainen velvollisuus järjestää autopaikat. Kaupungin sopimukseen perustuva saatava on siten syntynyt vasta 11.12.1995, josta lukien se on yleisen vanhentumisen alainen. Kanteessa vaadittu saatava ei näin ollen ole vanhentunut.

Näillä perusteilla hovioikeuden tuomion lopputulosta ei muutettane.

Presidentti Heinonen: Hyväksyn mietinnön.