Vahingonkorvaus - Tuottamus - Syy-yhteys

Diaarinumero:	S99/269
Esittelypäivä:	14.3.2001
Taltio:	1196
Antopäivä:	7.6.2001

Eräät yhtiöt olivat tuoneet maahan, valmistaneet ja markkinoineet savukkeita, joita A oli polttanut vuosina 1941 - 1986. A:lla oli 1980-luvulla todettu kurkunpään syöpä ja muita sairauksia, jotka hänen mukaansa olivat aiheutuneet tupakoinnista. Kysymys A:n oikeudesta saada yhtiöiltä vahingonkorvausta. (Ään.)

A kertoi British American Tobacco Nordic Oy:tä (entinen Suomen Tupakka Oy, jäljempänä BAT Nordic) ja Oy B Ab:tä vastaan ajamassaan kanteessa, että hän oli polttanut vuosina 1941 - 1986 savukkeita, joita yhtiöt olivat tuoneet maahan, valmistaneet ja markkinoineet tietoisina siitä, että savukkeiden polttamisesta aiheutuu sairauksia. Tupakoinnin seurauksena A oli sairastunut niin, että hänessä oli todettu vuonna 1980 krooninen keuhkoputkentulehdus ja keuhkolaajentuma sekä vuonna 1986 kurkunpään syöpä.

Yhtiöiden olisi tullut tuotteen valmistajan huolellisuusvelvollisuuteen ja A:n selostamiin säännöksiin perustuen ilmoittaa savukkeiden terveyshaitoista kuluttajille. Ne olivat kuitenkin jatkuvasti kiistäneet tupakoinnin haitallisuuden. Tupakan myynti oli lisäksi ollut elintarvikeasetuksen (408/1952) 9 §:n perusteella kiellettyä tupakoinnin vähentämiseksi annetun lain (tupakkalaki) voimaantuloon 1.3.1977 asti.

Yhtiöt olivat tahallaan aiheuttaneet A:n sairaudet. Yhtiöt eivät voineet vedota siihen, että A oli savukkeiden terveyshaitoista tietoisena tupakoinnillaan myötävaikuttanut vahinkoihinsa, koska ne itse kiistivät tupakoinnin ja A:n sairauksien välisen syy-yhteyden.

A vaati, että yhtiöt velvoitetaan suorittamaan hänelle korvausta kanteessa yksilöidyistä vahingoista yhteensä 486 000 markkaa korkoineen.

Vastaajayhtiöt kiistivät kanteen lausuen, etteivät ne lainsäädännön sallimin tavoin toimiessaan olleet voineet menetellä tuottamuksellisesti. Yhtiöiden asemaa arvioitaessa oli otettava huomioon sekä yleinen että A:n erityinen tietoisuus tupakkaan liittyvistä terveyshaitoista. Yhtiöiden väitetty tuottamuksellinen menettely ei voinut olla syy-yhteydessä A:n sairauksiin eikä noiden sairauksien ja tupakoinnin välistä syy-yhteyttä ollut edes yleisellä tasolla todistettu. Oy B Ab väitti lisäksi kanteen sen osalta vanhentuneen.

Kun A oli vaatinut korvausta vahingonkorvauslain 7 luvun 2 §:n mukaisesti kymmenen vuoden kuluessa vahingon tapahtumisesta, Oy B Ab:n vanhentumisväite hylättiin.

Raastuvanoikeus katsoi ydinkysymyksen asiassa olevan, olivatko vastaajat myymällä savukkeita A:lle tietoisina niiden normaalikäyttöön liittyvistä vakavista terveysriskeistä ja laiminlyömällä velvollisuutensa tiedottaa kuluttajille tuotteen käyttöön liittyvistä terveysriskeistä ja nimenomaisesti pyrkimällä estämään viranomaisten terveysvalistuksen toimineet siten tahallisesti ja moitittavasti, että se perustaisi tuottamusvastuun vahingonkorvausvelvollisuuksineen.

Raastuvanoikeus lausui, että esillä olevassa tapauksessa tuotteen valmistajan vastuu perustui tuottamusperiaatteeseen. Tuotteen valmistaja oli korvausvelvollinen, mikäli se rikkoi joko lainsäädännössä nimenomaan asetettua tai yleisistä oikeusperiaatteista johdettua kieltoa tai käskyä.

Tupakan myyminen

Tupakkalaki säätää toimenpiteistä, joilla pyritään tupakointia vähentämällä ehkäisemään niiden terveysvaarojen ja -haittojen syntymistä, joita tupakointi aiheuttaa tai joiden syntymisalttiutta se lisää. Lainsäätäjä oli siten tietoisena tupakoinnin ja tupakan vaarallisuudesta ja nimenomaisesti sen laissakin todeten sallinut tupakan myynnin laissa säädetyin edellytyksin. Kun tupakan valmistaja noudatti tuotteen sisällön ja koostumuksen osalta annettuja määräyksiä, valmistaja ei valmistuksessa rikkonut sellaista kieltoa, joka olisi annettu tupakan aiheuttamien vahinkojen estämiseksi. Tupakkatuotteet, jotka täyttivät viranomaisten määräykset, olivat luvallisia ja niiden myynti sinänsä oli sallittua. Tupakkatuotteiden valmistaja ja myyjä ei syyllistynyt tuottamukseen, koska se ei näillä teoilla laiminlyönyt tai rikkonut sellaista kieltoa tai käskyä, joka olisi annettu vahinkojen estämiseksi. Myyjän tietoisuus tupakan vahingollisista ominaisuuksista ei muuttanut tilannetta toiseksi.

Raastuvanoikeus katsoi, että myös ennen tupakkalain säätämistä tupakan valmistaminen ja myyminen olivat olleet sallittuja toimia eivätkä ne siten olleet muodostaneet vahingonkorvausperustetta. Valtiovalta oli aina sietänyt tupakan valmistamisen ja myymisen ja sota-aikana toiminut jopa aktiivisesti saattaakseen tupakkaa sotilaiden kulutukseen. Tupakkatuotteita oli verotettu jo huomattavasti ennen kanneaikaa. Tupakan myyntiä ei ollut koskaan kielletty nimenomaisesti. Elintarvikeasetuksen 9 §:n mukaan terveydelle vahingollisen elintarvikkeen valmistus ja myynti elintarvikkeena oli kielletty. Elintarvikeasetuksen 10 §:n 1 momentin mukaan ostajaa ei saanut elintarvikkeita myytäessä johtaa harhaan tarvikkeiden valmistustavan, säilytyksen, alkuperän, lajin, lajikkeen, laadun, painon, paljouden, kokoomuksen, vaikutuksen, tehon tai arvon taikka muiden vastaavien seikkojen suhteen. Edellä esitetyt säännöksetkään eivät olleet kieltäneet sinänsä tupakan myymistä sellaisenaan.

Elintarvikeasetuksen 9 §:ssä säädetty terveydelle vahingollisen elintarvikkeen valmistuksen ja myynnin kielto jäi tupakkalain voimaantullessa muuttumattomana voimaan. Vaikka elintarvikeasetus koski nimenomaisesti myös tupakkatuotteita, ei asetuksen voitu katsoa tarkoittaneen, että tupakkatuotteiden myynti sellaisenaan olisi ollut kiellettyä. Tätä tuki se, että ennen tupakkalain säätämistä noin 25 vuoden aikana viranomaiset eivät olleet puuttuneet tähän seikkaan, vaikka niillä oli ollut siihen yksinomainen oikeus ja velvollisuus. Ei myöskään Suomen oikeuskirjallisuudessa eikä oikeuskäytännössä ollut näinkään pitkän ajan kuluessa esitetty tämänsuuntaisia kannanottoja.

Raastuvanoikeus katsoi, että koko kanneaikana tupakan myynti sinänsä oli ollut sallittua, eivätkä vastaajayhtiöt olleet pelkästään myymällä tuotteita syyllistyneet tuottamukseen, joka aiheuttaisi vahingonkorvausvelvollisuuden, vaikka ne olisivat olleet tietoisia tupakan vahingollisista ominaisuuksista. Raastuvanoikeus katsoi, että valtiovallalla oli ollut samanlainen tietoisuus valvoessaan lain soveltamista ja luodessaan siitä käytäntöä.

A ei ollut esittänyt minkäänlaista näyttöä sen väitteensä tueksi, että vastaajayhtiöt olisivat rikkoneet tupakan koostumusta koskevia määräyksiä.

Markkinointi eli myynninedistämistoiminta

Tupakkalain 8 §:n mukaan tupakan mainonta ja kuluttajiin kohdistuva muu myynninedistämistoiminta on kiellettyä. Tämän kieltonormin rikkominen on sellaista tuottamuksellista toimintaa, josta voi seurata yleiseen vahingonkorvausoikeuteen perustuva vastuu.

A oli viitannut markkinoinnin sääntelyä koskeviin kuluttajansuojalain 2 luvun säännöksiin. Kuluttajansuojalain esitöihin kirjatun luonnehdinnan mukaan markkinointi käsittää kaikenlaiset elinkeinonharjoittajien kuluttajiin kohdistamat vaikuttamispyrkimykset, joiden tarkoituksena on saada aikaan hyödykkeiden kysyntää ja kulutusta, eli myynnin edistämistä. Tämä myynnin edistäminen on kuitenkin jo tupakkalain säännösten nojalla kiellettyä. Näin ollen A:n viittaamasta kuluttajansuojalain 2 luvun 1 §:n 2 momentin säännöksestä, että markkinointia, joka ei sisällä kuluttajien terveyden tai taloudellisen turvallisuuden kannalta tarpeellista tietoa, on aina pidettävä sopimattomana, ei voitu tehdä pitemmälle meneviä johtopäätöksiä. Elintarvikeasetuksen 10 §:n 1 momentin mukaan ostajia ei saanut elintarvikkeita myytäessä johtaa harhaan. Vaikka elintarvikelaki ja -asetus jäivät tupakkalain säätämisen yhteydessä sellaisenaan voimaan, on tupakkalakia ja -asetusta sovellettava ensisijaisesti elintarvikelainsäädäntöön nähden. Tupakkalain esitöiden mukaan tupakkatuotteisiin sovellettaisiin lisäksi elintarvikelakia ja sen nojalla annettavia säännöksiä ja määräyksiä siltä osin kuin lakiehdotuksen säännöksistä ei muuta johtunut. Oli lähdettävä siitä, että elintarvikelain säännösten soveltaminen tupakkatuotteisiin tulisi kysymykseen silloin, kun oli kyse pilaantuneesta tai huonolaatuisesta tupakasta.

Tupakkalain voimaantulon jälkeen voi tupakan markkinointi mainostamalla, oikeata informaatiota salaamalla ynnä muulla tupakkalain vastaisella myynninedistämistoiminnalla muodostaa sellaisen tuottamuksellisen toiminnan, joka voi perustaa vahingonkorvausvastuun.

Kanneaikana, joka koski aikaa ennen tupakkalain säätämistä, olisi pyrittävä ottamaan huomioon kunkin ajankohdan osalta silloinen tietämys, lainsäädäntö ja sen tarkoitukset sekä yleiset oikeusperiaatteet. Aikaisemmin tupakan mainostaminen oli ollut sallittua ja mainonnassa yleensäkin oli hyväksytty yleiset tuotteen kehumiset sikäli kuin ne eivät olleet sen hetkiseen tietämyksen tasoon nähden harhaanjohtavia. Myös ostajan selonottovelvollisuus oli ollut korostettua.

Raastuvanoikeus katsoi, ettei voitu ryhtyä jälkikäteen luomaan vuosikymmenien takaisille normeille sellaisia vaatimuksia, joita niillä ei ollut senaikaisen oikeuskäytännön ja -tieteen mukaan ollut. Elintarvikelakia ja -asetusta ei ollut sovellettu käytännössä muuhun kuin pilaantuneeseen tupakkaan, mainostamiseen ei ollut puututtu.

Jutussa ei ollut esitetty mitään sen tueksi, että asiaa olisi vuosikymmenten saatossa käsitelty toisin. Jo tästä syystä vastaajilla ei ollut ollut perusteltua aihetta olettaa, että he toiminnallaan saattaisivat syyllistyä sellaiseen tuottamukselliseen menettelyyn, joka aiheuttaisi vahingonkorvausvastuun.

Tietoisuus

Raastuvanoikeus totesi, että tupakan valmistaminen ja myyminen sinänsä ei ollut ollut kiellettyä, joten se ei sellaisenaan voinut tuottaa vahingonkorvausoikeudellista tuottamusperustetta. Sen sijaan myynnin yhteydessä tapahtunut harhaanjohtaminen oli voinut aiheuttaa korvausperusteen. Mikäli tämä harhaanjohtaminen oli aiheuttanut sen, että A oli ostanut tupakkaa, käyttänyt sitä, eikä ollut lopettanut tupakointia, voi siitä syntyä vahingonkorvausperuste edellyttäen, että syy-yhteys mahdolliseen vahinkoon oli olemassa.

Tietoisuus tupakan haitallisista ominaisuuksista oli jaettava kahteen osaan: yleiseen tietoisuuteen ja A:n tietoisuuteen. Tupakan haitalliset vaikutukset oli yhteiskunnassa tiedostettu jo hyvin pitkän ajan. 1950-luvulla lääketieteelliset kokeet tupakan haitallisista vaikutuksista yleistyivät ja tieto kantautui myös Suomessa lääkintöhallitukselle, tupakkateollisuudelle ja valtiovallalle. Tupakan haitalliset vaikutukset olivat jo tätä ennen olleet hyvin yleisesti tietoisuudessa. Asiassa oli esitetty selvitystä kouluissa jo 1930- ja 1940-luvuilla annetusta tupakkavalistuksesta. Tupakan poltto oli ollut kouluissa kiellettyä. Tämän jälkeen yleinen tietoisuus sanomalehdistön ja kirjallisuuden vaikutuksesta oli huomattavasti lisääntynyt ja nykyisin tietoisuus tupakan haitallisista vaikutuksista oli lähes 100-prosenttinen. A oli esitetyn selvityksen mukaan jo koulussa saanut valistusta tupakan haitallisista ominaisuuksista. Hän oli liittynyt Tampereen Keuhkovammayhdistyksen jäseneksi vuonna 1954 ja jäsenenä ollessaan saanut yhdistykseltä valistusta muun muassa jäsenlehdessä. Edelleen raastuvanoikeus ei pitänyt todennäköisenä, ettei A olisi saanut tupakkaan liittyvää informaatiota myös lääkäreiltä ottaen huomioon, että hänellä oli varsin pitkä keuhkovaivojen historia. Viimeistään tupakkalain säätämisen yhteydessä hänellä oli katsottava olleen sellainen tieto tupakan vahingollisista ominaisuuksista, ettei tämän tiedon lisäämisellä olisi ollut merkitystä hänen käyttäytymiseensä.

Ennen tupakkalain voimaantuloa ei ollut ollut erityistä säännöstä, joka olisi velvoittanut vastaajat varoittamaan tupakan vaarallisuudesta. Elintarvikeasetuksen käytännön tulkintaa ei voitu jälkikäteen muuttaa siitä, mitä valvontaviranomaiset ja elinkeinonharjoittajat olivat omaksuneet ja pitäneet oikeana. Näin ollen varoitus- ja informaatiovelvollisuus oli tullut vastaajien osalta nimenomaisena kysymykseen vasta tupakkalain säätämisen jälkeen, jolloin A:lla oli ollut jo niin vankka tieto tupakan vahingollisista ominaisuuksista, ettei sitä olisi lisävaroituksilla pystytty tuloksekkaasti lisäämään. Varoituksen tarkoitushan oli nimenomaisesti saada kuluttaja harkitsemaan niitä riskejä, joita hän otti käyttäessään tuotetta. Varoitusvelvollisuuden sisältöön ei voitu liittää ajatusta, että varoituksen tuli automaattisesti johtaa käyttäytymismuodon valintaan, vaan varoituksen tehtävä oli ainoastaan siinä, että varoituksen saaja ymmärsi sen sisällön.

A oli tupakkalain säätämisen jälkeen varoituksista ja tupakan vahingollisista ominaisuuksista tietoisena sekä sairastuttuaan vakavasti 1980-luvulla ja saatuaan myös lääkäreiltä varoituksia tietoisena ottamistaan riskeistä jatkanut tupakointiaan aina kurkunpään leikkausta edeltävään päivään.

A:n mukaan lehdistössä julkaistut tupakkateollisuuden edustajien haastattelut ja muut julkaisut olivat olleet omiaan osaltaan hämärtämään tupakasta saatua oikeaa informaatiota. Raastuvanoikeus ei pitänyt oikeudelle esitetyn lehdistössä julkaistun aineiston vaikutusta lainkaan merkityksellisenä A:n tupakointitottumusten kannalta. Raastuvanoikeus ei katsonut, että näiden kirjoitusten poisjääminen olisi aiheuttanut sen, että A olisi lopettanut tupakoinnin ennen vakavaa sairastumistaan.

Loppuyhteenveto

Raastuvanoikeus totesi Suomen vahingonkorvausoikeuden yleisperiaatteen olevan, että vahingon kärsinyt joutuu periaatteessa itse kantamaan vahingon. Jotta vahinkoa kärsinyt saisi toiselta korvausta vahingoistaan, hänen on osoitettava sellaiset edellytykset, joiden nojalla tämä oikeusjärjestyksen mukaan on velvollinen korvaamaan aiheutuneen vahingon.

Raastuvanoikeus katsoi, että koko kanneaikana tupakan myynti oli sinänsä ollut sallittua eivätkä vastaajayhtiöt olleet pelkästään myymällä tupakkatuotteita syyllistyneet tuottamukseen, joka aiheuttaisi vahingonkorvausvelvollisuuden.

Edelleen raastuvanoikeus katsoi, että asiassa esitetty vastaajayhtiöiden harjoittama markkinointiin liittyvä toiminta ja tiedottaminen, ottaen huomioon A:n tietoisuustason, ei perustanut yhtiöille tuottamusvastuuta vahingonkorvausseuraamuksineen.

Koska edellä todettu tuottamuksen puute johti siihen, että korvausvastuuta ei tässä asiassa ollut, raastuvanoikeus ei tutkinut sitä lääketieteellistä ongelmaa, mikä oli tupakoinnin ja A:ssa todettujen sairauksien välinen yhteys.

Raastuvanoikeus hylkäsi kanteen.

Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvosmiehet Evi-Maija Prusila, Antero Nuotto ja Björn Hellman.

Hovioikeus, jossa A haki muutosta raastuvanoikeuden päätökseen ja A:n kuoltua 14.5.1992 hänen oikeudenomistajansa jatkoivat kannetta, lausui perusteluinaan:

Asiassa sovellettavista lainkohdista

Elintarvikelain (526/1941) 1 §:n 2 momentin mukaan elintarvikkeista säädetty oli vastaavasti voimassa nautintoaineista, jotka kokoomukseltaan tai valmistustavaltaan voivat olla terveydelle vaarallisia.

Elintarvikeasetuksen (408/1952) 1 §:n 2 momenttiin oli tupakkalain säätämisen jälkeen tehty muutos (27.4.1990), jonka mukaan elintarvikkeita koskevia säännöksiä sovellettiin myös tupakkatuotteisiin siltä osin kuin niistä ei säädetty tupakkalaissa tai sen nojalla annetussa asetuksessa. Elintarvikeasetuksen 9 §:n 1 momentti kielsi terveydelle vahingollisen elintarvikkeen valmistuksen ja myynnin elintarvikkeena. Asetuksen 9 §:n 2 momentin 1 kohdan mukaan elintarviketta oli pidettävä terveydelle vahingollisena, jos se saattoi aiheuttaa myrkytyksen tai muuta sairautta taikka jos sitä pilaantumisen, likaantumisen tai virheellisen valmistuksen takia tahi muusta sellaisesta syystä oli pidettävä ihmisravinnoksi kelpaamattomana tai sopimattomana. Elintarvikeasetuksen 10 §:n 1 momentissa kiellettiin elintarvikkeita myytäessä ostajien harhaanjohtaminen tarvikkeen valmistustavan, sisällyksen, alkuperän, lajin, lajikkeen, laadun, painon, paljouden, kokoomuksen, vaikutuksen, tehon tai arvon taikka muiden vastaavien seikkojen suhteen. Saman pykälän 2 momentissa oli muun muassa säädetty, että erityisesti oli otettava huomioon, ettei tarviketta koskeva mainostus ilmeisesti ollut omiaan johtamaan ostajaa harhaan 1 momentissa tarkoitettujen seikkojen suhteen.

Elintarvikelaissa tai -asetuksessa ei ollut poissuljettu niiden soveltuvuutta tupakkaan. Tupakkalain säätämisen yhteydessä tämä elintarvikelainsäädännön soveltuvuus oli nimenomaisesti todettu elintarvikeasetukseen tehdyllä lisäyksellä. Koska edellä mainituista elintarvikelainsäädäntöön sisältyvistä seikoista mainontaa lukuunottamatta ei ollut määräyksiä tupakkalaissa, tupakkalain soveltamisen ensisijaisuus ei ollut esteenä sanottujen elintarvikelainsäädännön määräysten soveltamiselle.

Vahingonkorvauslain 2 luvun 1 §:n mukaan tahallisesti tai tuottamuksellisesti toiselle aiheutettu vahinko on korvattava.

Raastuvanoikeus oli katsoessaan vahingonkorvauslain tulevan sovellettavaksi todennut, että vahingonkorvauslain 2 luvun 1 §:n 1 momentin nojalla korvausvelvollisuus syntyi, kun vahinkoa aiheuttaneella teolla tai laiminlyönnillä rikottiin sellaista kieltoa tai käskyä, joka oli annettu vahinkojen estämiseksi.

Hovioikeus katsoi myös, että vahingonkorvauslaki soveltuu asian ratkaisemiseen. Vahingonkorvauslaki ei kuitenkaan aseta korvausvelvollisuuden edellytykseksi kiellon tai käskyn rikkomista, minkä vuoksi raastuvanoikeus päätös oli tältä osin virheellinen. Korvauksen tuomitseminen vahingonkorvauslain perusteella edellyttää vahingon, syy-yhteyden ja tuottamuksen osoittamista, mikä pääsääntöisesti on korvausta vaativan tehtävä.

A:ssa oli todettu vuonna 1980 pitkittynyt keuhkoputkentulehdus ja keuhkolaajentuma ja vuonna 1986 kurkunpään syöpä. Vahingon olemassaolo oli siten selvitetty.

Tupakkalaki oli tullut eräin poikkeuksin voimaan 1.3.1977. Lain 1 luvun 1 §:n mukaan laissa säädetään toimenpiteistä, joilla pyritään tupakointia vähentämällä ehkäisemään niiden terveysvaarojen ja -haittojen syntymistä, joita tupakointi aiheuttaa tai joiden syntymisalttiutta se lisää. Tupakkalain 4 luvun 8 §:n 1 momentissa, siinä muodossa kuin se oli ollut voimassa kanneaikana, oli kielletty tupakkatuotteiden mainonta ja kuluttajiin kohdistuva muu myynninedistämistoiminta sekä niiden liittäminen muiden tuotteiden ja palvelujen mainontaan tahi myynninedistämistoimintaan.

Tupakkalakiin liittyvässä hallituksen esityksessä (HE 156/1975 II vp.) todettiin, että lain tavoite on puhtaasti terveyspoliittinen; pyritään terveyden edistämiseen sekä sairauksien ehkäisemiseen. Elintarvikelaista todettiin, että sitä sovelletaan elintarvikkeiden lisäksi myös tupakkaan. Lakiehdotukseen oli otettu ainoastaan ne erityissäännökset, jotka ovat välttämättömiä tupakoinnista aiheutuvien terveysvaarojen ja -haittojen ehkäisemiseksi. Niiden tarkoituksena ei siis ollut korvata elintarvikelain säännöksiä, jotka tulisivat edelleen sovellettaviksi tupakkatuotteeseen, tupakointivälineeseen ja tupakkajäljitelmään ehdotettujen säännösten lisäksi. Lähinnä tulisi kysymykseen niiden elintarvikelain säännösten soveltaminen, jotka koskivat kuluttajain turvaamista ala-arvoisten tuotteiden myynniltä ja siitä johtuvilta taloudellisilta tappioilta.

Raastuvanoikeus oli päätöksessään todennut, että tupakkalakia ja -asetusta oli sovellettava ensisijaisesti elintarvikelainsäädäntöön nähden, vaikka elintarvikelaki ja -asetus jäivät tupakkalain säätämisen yhteydessä sellaisenaan voimaan. Raastuvanoikeuden mukaan oli lähdettävä siitä, että elintarvikelain säännösten soveltaminen tupakkatuotteisiin tulisi kysymykseen silloin, kun oli kyse pilaantuneesta tai huonolaatuisesta tupakasta.

Hovioikeuden mukaan raastuvanoikeuden tulkinta ei ollut oikea. Tupakkalainsäädännön ja elintarvikelainsäädännön soveltamisalueet ja tavoitteet olivat erilaiset. Tupakkalain ensisijaisuus vaikutti edellä todetusti vain elintarvikeasetuksessa mainontaa koskevaan säännökseen. Hovioikeus katsoi, että elintarvikelainsäädännön soveltamisalueen rajaaminen vain pilaantuneeseen tai huonolaatuiseen tupakkaan oli vastoin elintarvikelain ja -asetuksen sisältöä eikä tällaista tulkintaa voitu perustaa tupakkalakiin liittyvän hallituksen esityksen lyhyeen ja vailla perusteluja olevaan mainintaan.

Kuluttajansuojalaki oli tullut voimaan 1.9.1978 ja koskee 1luvun 1 §:n määritelmän mukaan kulutushyödykkeiden tarjontaa, myyntiä ja muuta markkinointia elinkeinonharjoittajilta kuluttajille. Markkinoinnin sääntelyä koskevan 2 luvun 1 §:n 1 momentin mukaan markkinoinnissa ei saa käyttää hyvän tavan vastaista tai muutoin kuluttajan kannalta sopimatonta menettelyä. Saman pykälän 2 momentin mukaan markkinointia, joka ei sisällä kuluttajan terveydelle tai taloudellisen turvallisuuden kannalta tarpeellisia tietoja, on aina pidettävä sopimattomana. Kuluttajansuojalain 2 luvun 2 § kieltää totuudenvastaisten tai harhaanjohtavien tietojen antamisen markkinoinnissa.

Raastuvanoikeus ei ollut suoraan todennut kuluttajansuojalain soveltumisesta mitään. Kuluttajansuojalaki oli säädetty tupakkalain jälkeen tavoitteena kuluttajan suojaaminen. Ristiriitaa tupakkalain säännöksiin ei ollut. Hovioikeus katsoi kuluttajansuojalain soveltuvan tupakkaan.

Raastuvanoikeuden päätöksestä

Raastuvanoikeus oli yhteenvedossaan katsonut tuottamuksen puuttuvan ensinnäkin sen vuoksi, että tupakan myynti oli ollut sallittua ja että vastaajat eivät myymällä tupakkatuotteita olleet syyllistyneet vahingonkorvausvelvollisuuden aiheuttavaan tuottamukseen. Toisena perusteena raastuvanoikeus oli katsonut, että vastaajien harjoittama markkinointiin liittyvä toiminta ja tiedottaminen, ottaen huomioon A:n tietoisuustason, ei ollut perustanut tuottamusvastuuta.

Se, että tupakan myynti oli sallittua, ei ollut peruste katsoa tuottamuksen puuttuvan. Sinänsä sallitun toiminnan piirissä oli mahdollista menetellä tuottamuksellisesti ja vahingonkorvausvelvollisuuden synnyttävällä tavalla, mikäli toiminnalle asetettuja sääntöjä ja määräyksiä rikottiin.

A:n tietoisuustasolla ei voitu perustella tuottamuksen puutetta raastuvanoikeuden päätöksessä todetulla tavalla.

Vastaajien markkinoinnista ja muusta toiminnasta

Raastuvanoikeudelle oli annettu runsaasti esimerkkejä vastaajien eri lehdissä julkaisemista tupakkamainoksista 1940-luvulta vuoteen 1978, jolloin tupakkalaki kielsi tupakan mainonnan. Esimerkinomaisesti mainoksissa tupakkaan liitetyistä ominaisuuksista voitiin mainita seuraavat: 1940-luvulla "piristää", 1950-luvulla "tekee vointinne paremmaksi", "luotettava vanusuodatin", 1960-luvulla "piristy rasittumatta", "oikea koko, alhainen nikotiinimäärä, tehokas vanusuodatin ja pitkä imuke varmistavat puolta kevyemmät puhtaat ja leppoisat sauhut", 1970-luvulla "muuttumaton, korkea laatu", "puhdasta, tuoretta tupakkaa".

Tupakkalain voimaantulon jälkeen tapahtuneeseen lain vastaisena pidettyyn mainontaan ja myynninedistämistoimintaan oli puututtu sosiaali- ja terveyshallituksen sekä korkeimman hallinto-oikeuden päätöksillä. Raastuvanoikeudessa todistajana kuultu lääkintöhallituksen lakimies oli kertonut, että vastaajat olivat rikkoneet tupakkalain mainontakieltoa ja että vuosittain esiintyi kiellettyä tupakkamainontaa, johon lääkintöhallitus puuttui.

Raastuvanoikeudelle oli esimerkkinä tupakkalain vastaiseksi katsotusta ja kielletystä myynninedistämistoiminnasta jätetty Tupakkatehtaiden yhdistyksen 1989 julkaisema esite "Väitteitä ja vastauksia tupakasta ja tupakoinnista". Esite oli julkaistu vasta A:n sairastumisen ja siis vuoteen 1986 ulottuvan kanneajan päättymisen jälkeen. Sitä oli vastaajien mukaan valmisteltu noin 10 vuoden ajan. Esitteessä oli keskitetysti kerättynä vastaajien jo kanneaikana lääketieteen tutkimustuloksiin ja muihin tupakkaan liittyviin kysymyksiin antamia vastauksia. Sen vuoksi esitteestä ilmenevien kannanottojen voitiin katsoa kuvaavan vastaajien kantaa tupakkaan muun muassa seuraavasti: Arvostetut tiedemiehet olivat tutkimuksissaan pysyneet kannassaan, ettei tupakoinnin ollut todistettu aiheuttavan sairauksia. Ne, jotka väittivät tupakoinnin aiheuttavan kroonisia sairauksia kuten keuhkosyöpää, sydän- ja verisuonisairauksia sekä hengityselinten sairauksia, viittasivat yleensä tutkimuksiin, jotka osoittivat tilastollisen yhteyden eräiden sairauksien ja tupakoinnin välillä. Tilastollinen yhteys ei kuitenkaan ollut sama asia kuin syy-yhteys. Esimerkiksi useat tutkimukset olivat osoittaneet, että niillä tupakoitsijoilla, jotka vetivät tupakansavua keuhkoihinsa, oli pienempi riski sairastua keuhkosyöpään kuin tupakoitsijoilla, jotka eivät tätä tehneet. Kun otettiin huomioon kaikki tähänastiset tieteelliset tosiseikat, oli todettava, että tupakansavun merkitys minkä tahansa taudin alkamisen tai kehittymisen kannalta oli epävarmaa ja koko kysymys oli edelleen avoin. Lisätutkimuksia tarvittiin ja tupakkateollisuus jatkoi näiden tutkimusten tukemista. Monien maiden hallitukset vaativat, että rasioissa oli oltava varoitus. Tupakkateollisuus oli aina noudattanut näitä vaatimuksia. Tupakansavu sisälsi hyvin pieniä määriä tervaa, nikotiinia ja häkää, eikä ollut osoitettu, että minkään näiden ainesosien ja sairauksien välillä olisi ollut syy-yhteyttä. Kansainvälinen tupakkateollisuus käytti tupakointiin ja terveyteen liittyvään tutkimustyöhön kymmeniä miljoonia. Jatkuvasta tutkimustyöstä oli jo saatu arvokasta tietoa keuhkosyövästä, sydänsairauksista, kroonisista hengityselinten sairauksista ynnä muusta. Mainonta oli keino tiedottaa laillisesta tuotteesta kuluttajille. Tupakoitsijoilla oli oikeus saada tietoa käyttämistään tuotteista ja tämän tiedon tarjosi heille mainonta. Oli osoitettu, että mainonta ei ollut merkittävä tekijä tupakoinnin aloittamiselle. Mitään yhteyttä mainontakiellon ja nuorten tupakoinnin aloittamisen välillä ei ollut voitu havaita.

Raastuvanoikeudelle oli jätetty runsaasti jäljennöksiä lehdistössä julkaistuista artikkeleista, joiden perustana oli ollut vastaajien edustajien haastattelut ja muut julkisuuteen tarkoitetut esiintymiset. Artikkeleista ilmeni vastaajien kanta tupakan vaarallisuuteen ja vahingollisuuteen, suhtautuminen viranomaisten harjoittamaan tupakkaan liittyvään valistustoimintaan, tupakkalain säätämiseen ja tupakkarasioihin otettuihin varoituksiin. Esimerkkeinä lehdistön kautta yleisölle välittyneistä vastaajien ja niitä edustavan Tupakkatehtaiden Yhdistys ry:n edustajan kannanotoista voitiin mainita seuraavat:

Ilta-Sanomissa 6.2.1970 Amer-Tupakan myynninjohtaja totesi savukerasioihin suunnitellusta varoituksesta, että "tuntuisi humoristiselta, että ihmisiä varoitettaisiin tavarasta, jota he haluavat ostaa ja joka on juuri heitä varten tehty".

Vuoden 1986 alusta tupakkarasioihin tulleesta varoitustekstistä "Joka vuosi yli 2.000 suomalaista tupakoitsijaa sairastuu keuhkosyöpään" Tupakkatehtaiden Yhdistys r.y. totesi 17.5.1985 lääkintöhallitukselle antamassaan lausunnossa muun muassa, että "tilastolliset menetelmät, joiden avulla varoitustekstissä olevat arvot on mahdollisesti saatu, eivät tuo esille syy-yhteyksiä, toisin sanoen syytä tiettyyn aiheuttajaan. Tällä tavalla varoitustekstin mahdollisia lukijoita varsin todennäköisesti lisäksi johdettaisiin harhaan".

Tupakkatehtaiden yhdistyksen asiamies arvosteli Etelä Saimaa -lehdessä 18.2.1988 julkaistussa haastattelussa lääkintöhallitusta epäonnistuneesta tupakkalaista tuomiten sen "täydeksi humpuukiksi". Suomalainen tupakkatutkimus oli hänen mukaansa yhä lapsen kengissä ja esimerkkinä hän kertoi Yhdysvaltoihin lähettämästään suomalaisesta tupakkatutkimuksesta, josta yhdysvaltalaiset tupakkatutkijat olivat todenneet, että "heillä tällaisia tutkimuksia käytetään nuohoojakoulutuksessa".

Helsingin Sanomissa 15.6.1988 sama asiamies kommentoi ensimmäistä Yhdysvalloissa tupakka-asiassa annettua korvaustuomiota ja totesi, että "yhtiöt pitävät kiinni kannasta, ettei tupakan lääketieteellisesti voida todistaa aiheuttavan syöpää".

Vastaajien menettelyn tuottamuksellisuudesta

Asiassa oli esitetty runsaasti näyttöä vastaajien mainonnasta ja markkinoinnista sekä suhtautumisesta viranomaisten ja lääkärien taholta esitettyyn tupakkaan liittyvään tietoon kanneajalta. Raastuvanoikeus ei ollut käsitellyt esitettyä näyttöä eikä ollut ottanut kantaa vastaajien menettelyyn edellä sovellettavaksi todetun lainsäädännön valossa. Koska tuottamusvastuuta ei voitu poissulkea raastuvanoikeuden tekemällä tavalla toteamalla tupakan myyminen sallituksi ja viittaamalla A:n tietoisuustasoon, oli asiassa otettava kantaa siihen, olivatko vastaajat menetelleet niitä velvoittavien säännösten mukaisesti.

Edellä todetut asiassa sovellettaviksi tulevat säännökset asettivat elinkeinonharjoittajille erilaisia toimintavelvoitteita. Velvoitteiden mahdollisesta laiminlyönnistä ei vapauttanut se, että säännösten mahdollistama viranomaisvalvonta oli joko puuttunut kokonaan tai ollut tehotonta eikä myöskään se raastuvanoikeuden toteama seikka, että asiaa ei ollut vuosikymmenten saatossa käsitelty toisin.

Lakivaliokunnan perusteluissa (1990 vp. - II LaVM nro 4 - Esitys nro 119/1989 vp. s. 2) koskien tupakan ottamista tuotevastuun piiriin todettiin muun muassa, että erityisen vaikeaksi tupakan vaaroista kertovan tiedon perillesaaminen teki se, että tupakkateollisuus edelleen kiisti tuotteidensa käytöstä aiheutuvat terveysriskit.

Tämän asian vireillä ollessa julkisuuteen oli 20.9.1991 annettu Tupakka aiheuttaa syöpää -niminen julkilausuma, jonka oli allekirjoittanut 63 suomalaiseen tiedeyhteisöön kuuluvaa professoria, dosenttia, tutkijaa ja lääketieteen tohtoria. Julkilausumassa todettiin muun muassa: "Tärkein tupakkateollisuuden väite on, ettei tupakan ole voitu osoittaa aiheuttavan syöpää, vaan on havaittu vain tilastollisia riippuvuuksia. Lääketiede on havaintoperäinen tiede ja kaikki syyväittämät perustuvat kokeellisin tai ei-kokeellisin tutkimusmenetelmin havaittuihin tilastollisiin riippuvuuksiin. Tupakka keuhkosyövän syynä on lääketieteen tutkituimpia ongelmia. Näin ollen syy-yhteys on niin varma kuin lääketieteessä yleensä on mahdollista." Epäonnistuneista eläinkokeista, joihin tupakkateollisuus oli viitannut, todettiin, että ne "usein ovat tupakkateollisuuden teettämiä ja rahoittamia. Olennaista on, että WHO:n alainen syöväntutkimusinstituutti, IARC, joka yhteistyössä maailman johtavien syöväntutkimuslaitosten kanssa arvioi eri aineiden aiheuttamaa syöpävaaraa, katsoo eläinkokeiden antaman näytön tupakansavun syöpää aiheuttavasta ominaisuudesta olevan riittävän." Loppupäätelmänä todettiin, että "keuhkosyövällä on monta syytä kuten muillakin syövillä ja sairauksilla. Tupakka on sekä keuhkosyövän että kurkunpääsyövän ehdottomasti tärkein syy. Tiedeyhteisön näkemys on kiistaton: Tupakka aiheuttaa syöpää."

Asiassa esitetyn näytön perusteella voitiin todeta, että tietoa tupakan riskeistä oli ollut runsaasti saatavilla koko kanneajan ja jo pitkän aikaa sitä ennen. Vastaajilla alan elinkeinonharjoittajina oli katsottava olleen käytössään kaikki tupakkatutkimuksissa saatu tieto, mitä seikkaa ne eivät olleet kiistäneet. Arvioitaessa sitä kuvaa, minkä vastaajat olivat antaneet tupakan ominaisuuksista, voitiin todeta sen olleen päinvastainen kuin viranomaisten ja lääkärien taholta tupakan ominaisuuksista annettu kuva. Vastaajat olivat kiistäneet tupakan ja syövän sekä muiden sairauksien syy-yhteyden. Se seikka, että vastaajat tässä oikeudenkäynnissä myönsivät tupakan riskitekijäksi, ei kuitenkaan ilmennyt vastaajien oma-aloitteisesti antamassa informaatiossa. Lehdistössä julkaistuissa vastaajien haastattelulausuntoihin perustuvissa kannanotoissa oli myös selvästi havaittavissa viranomaisten ja lääkärien antamia varoituksia vähättelevä sävy.

Todistajana raastuvanoikeudessa kuultu sosiaali- ja terveysministeriön terveydenhuolto-osaston apulaisosastopäällikkö oli kertonut, että vuosina 1973 - 1979 tupakkaa koskivat elintarvikelaki ja -asetus. Todistajan mukaan tupakkalain valmistelun aikaan vuonna 1974 oli ollut päivänselvää, että jos elintarvikeasetuksen 9§:ää noudatettaisiin, ei olisi jäänyt muuta mahdollisuutta kuin kieltää kaikki tupakkavalmisteet.

Tupakan terveydelle haitallisista ja vaarallisista vaikutuksista asiassa esitetyn näytön perusteella hovioikeus piti mahdollisena, että tupakkaa voitiin pitää tuotteena, joka saattoi aiheuttaa sairautta ja jonka sen vuoksi voitiin katsoa olleen elintarvikeasetuksen 9 §:n 2 momentin 1 kohdassa tarkoitettu terveydelle vahingollinen elintarvike. Tupakan myynti elintarvikkeena olisi siten ollut kiellettyä elintarvikeasetuksen 9 §:n 1 momentin perusteella. Elintarvikeasetuksen 9 § ei kuitenkaan koskenut vastaajien sekä tupakkaa ostaneen ja käyttäneen A:n välistä suhdetta. Koska sanotun pykälän rikkomisesta aiheutuvista seuraamuksista säädettiin elintarvikelain 10§:ssä, ei elintarvikeasetuksen 9 §:n mahdollisen rikkomisen ja siitä aiheutuvien seuraamuksien tutkiminen kuulunut tämän vahingonkorvausasian yhteyteen.

Elintarvikeasetuksen 10 §, siinä muodossa kuin se oli ollut voimassa kanneaikana, oli kieltänyt ostajien harhaanjohtamisen, minkä vuoksi sen huomioiminen vastaajien tuottamusta arvioitaessa oli mahdollista tämän vahingonkorvausasian yhteydessä. Ottaen huomioon tupakan vaarallisuudesta ja vahingollisuudesta kanneaikana olemassa olleen tiedon ja toisaalta vastaajien markkinoinnissaan antamat tiedot, hovioikeus katsoi näytetyksi, että vastaajat olivat pyrkineet harhaanjohtamaan ostajia jättämällä kertomatta mahdollisista tupakan haitallisista vaikutuksista terveydelle.

Kuluttajansuojalaki koski kanneaikaa 1.9.1978 jälkeen. Koska tupakkalaki oli tässä vaiheessa kieltänyt kuluttajille suunnatun mainonnan, hovioikeus otti vastaajien kuluttajille suuntaaman tiedon sisältöä arvioidessaan huomioon tupakkarasioissa kuluttajille vastaajien toimesta oma-aloitteisesti annettujen tietojen, tupakkalain nojalla kielletyksi katsottujen toimenpiteiden sekä lehdistössä julkaistujen vastaajien haastatteluihin perustuvien artikkelien sisällöt. Hovioikeus katsoi vastaajien rikkoneen kuluttajansuojalain 2 luvun 1 §:n 2 momenttia, koska vastaajat eivät olleet oma- aloitteisesti kertoneet kuluttajille tupakkaan mahdollisesti liittyvistä haitallisista vaikutuksista. Samalla perusteella vastaajien antamaa tietoa voitiin pitää myös kuluttajansuojalain 2 luvun 2 §:ssä kielletyllä tavalla totuudenvastaisena ja harhaanjohtavana.

Vastaajien oli jo edellä todettu rikkoneen tupakkalain 8 §:n mainoskieltoa. Tupakkalain rikkomisesta määrättävistä seuraamuksista oli säädetty tupakkalaissa. Tupakkalain ja sen nojalla annettujen säännösten ja määräysten noudattamisen yleinen johto ja valvonta oli määrätty viranomaisille. Tupakan kuluttajalle ei tupakkalain rikkomisesta seurannut oikeutta korvausten vaatimiseen, mutta sen sijaan rikkomukset voitiin huomioida arvioitaessa vahingonkorvauslaissa korvauksen tuomitsemisen edellytykseksi vaadittavan tuottamuksen olemassaoloa ja astetta.

Edellä lausuttuihin perusteluihin viitaten hovioikeus katsoi, että vastaajat eivät olleet menetelleet niitä velvoittavan lainsäädännön vaatimalla tavalla, että vastaajat eivät olleet oma-aloitteisesti kertoneet kuluttajille tupakkaan liittyvistä mahdollisista terveydelle vahingollisista ja vaarallisista vaikutuksista ja vielä, että vastaajat olivat menettelyllään pyrkineet torjumaan viranomaisten ja lääkärikunnan taholta annetun, tupakan haitoista kertovan valistuksen vaikutusta kuluttajien suhtautumiselle tupakkaan. Vastaajien menettely oli ollut tuottamuksellista tavalla, joka synnytti niille velvollisuuden korvata aiheuttamansa vahinko vahingonkorvauslain 2 luvun 1 §:n nojalla, mikäli vahingon korvaamisen edellyttämä syy-yhteys toteutui. Hovioikeus katsoi jääneen näyttämättä, että vastaajien menettely olisi kuitenkaan ollut tahallista.

Syy-yhteys

Syy-yhteydellä tarkoitettiin tämän asian yhteydessä tupakan sekä A:ssa todettujen keuhkoputkentulehduksen, keuhkolaajentuman ja kurkunpään syövän välistä yhteyttä. Mikäli näytettäisiin, että A:n sairaudet olisivat aiheutuneet tupakoinnista, vahingonkorvausvelvollisuuden edellyttämä syy-yhteys olisi ollut olemassa.

Raastuvanoikeus oli ratkaisussaan katsonut, että korvausvastuuta ei syntynyt tuottamuksen puutteen vuoksi ja jättänyt tutkimatta sen lääketieteellisen ongelman, mikä oli tupakoinnin ja A:ssa todettujen sairauksien välinen yhteys. Edellä tuottamuksesta lausumaansa viitaten hovioikeus totesi, että syy-yhteyteen oli kuitenkin välttämätöntä ottaa kantaa.

Kysymyksessä olevat sairaudet olivat monisyisiä eli ne voivat aiheutua useammasta kuin yhdestä syytekijästä. Kaikki tupakoitsijat eivät sairastuneet ja toisaalta tupakoimatonkin henkilö voi saada kysymyksessä olevia sairauksia.

Näyttöä syy-yhteyden olemassaololle oli lääketieteessä yleensä haettu epidemiologiasta, solutason tutkimuksista ja eläinkokeista. Epidemiologisesti eli sairauksien yleisyyttä ja esiintyvyyttä ja niihin vaikuttavia syitä lähinnä tilastollisesti selvittävien oppien mukaisesti näyttö oli usean todistajan taholta todettu riittäväksi ja varmaksi. Sen sijaan solutason tutkimuksissa ja eläinkokeissa ei ollut saavutettu pitävää näyttöä. Useat todistajat olivat katsoneet, että pelkkä epidemiologinen näyttö ei riittänyt osoittamaan syy-yhteyttä ja että tupakkaa voitaisiin pitää kyseessä olevien sairauksien suhteen ainoastaan riskitekijänä eli tekijänä, joka saattoi lisätä mahdollisuutta saada sairaus olematta kuitenkaan varsinaisesti sairauden syy. Lisäksi vastaajien taholta oli esitetty näyttöä siitä, että sairauksien syinä tupakan lisäksi voi olla muitakin tilastollisia riskitekijöitä.

Edellä esitetyn perusteella ja asiassa esitettyyn lääketieteelliseen näyttöön perehdyttyään hovioikeus katsoi, että syy-yhteys tupakan ja A:ssa todettujen keuhkoputkentulehduksen, keuhkolaajentuman ja kurkunpään syövän välillä oli jäänyt näyttämättä vahingonkorvauksen tuomitsemiseen riittävällä varmuudella.

Raastuvanoikeuden päätöksen lopputulosta ei muutettu.

Asian ovat ratkaisseet hovioikeuden jäsenet Immo Nikula, Martti Harsia ja Eero Arvo. Esittelijä Merja Söderström.

A:n leskelle myönnettiin valituslupa. Valituksessaan hän toisti kanteen. BAT Nordic ja Oy B Ab vastasivat valitukseen.

1. Oy B Ab:n väite saamisoikeuden vanhentumisesta

Oy B Ab:n mukaan ennen vahingonkorvauslain voimaantuloa 1.9.1974 korvaussaaminen vanhentui rikkomusvastuussa kymmenessä vuodessa vahinkoa aiheuttaneeksi väitetyn teon päättymisestä. Koska A oli lopettanut yhtiön valmistamien savukkeiden polttamisen vuonna 1966 ja kanne yhtiötä vastaan oli pantu vireille 6.5.1988, saamisoikeus on yhtiön mielestä vanhentunut.

A on vedonnut siihen, että hän oli loppuun saakka polttanut myös Oy B Ab:n savukkeita. Asiassa on A:n vaimon, sisaren ja erään työtoverin todistajankertomuksilla näytetty A:n polttaneen kotonaan iltaisin ja viikonloppuisin yhtiön savukkeita vuonna 1986 tapahtuneeseen tupakointinsa lopettamiseen asti. A:n sairaudet ovat ilmenneet vuosina 1980 ja 1986. Tämän vuoksi asiassa on sovellettava vahingonkorvauslakia, jonka 7 luvun 2 §:n pääsäännön mukaan vahingonkorvausta on vaadittava kymmenen vuoden kuluessa vahingon tapahtumisesta. Koska kanne Oy B Ab:tä vastaan on pantu vireille 6.5.1988, se ei ole vanhentunut. Yhtiön väite hylätään.

2. Kysymyksenasettelu

Asiassa on kysymys A:n British American Tobacco Nordic Oy:tä ja Oy B Ab:tä vastaan ajamasta vahingonkorvauslakiin perustuvasta korvauskanteesta. A on vaatinut yhtiöiltä vahingonkorvausta vedoten siihen, että ne olivat tuoneet maahan, valmistaneet ja markkinoineet A:n polttamia savukkeita tietoisina siitä, että savukkeiden polttaminen aiheuttaa sairauksia, kuten syöpää, ilmoittamatta savukkeiden vaarallisuudesta terveydelle. Yhtiöt olivat menettelyllään tahallaan tai ainakin tuottamuksesta aiheuttaneet A:n sairaudet ja ovat sen vuoksi vastuussa niiden seurauksena syntyneistä vahingoista.

Vahingonkorvauslain 2 luvun 1 §:n mukaan se, joka tahallisesti tai tuottamuksesta aiheuttaa toiselle vahingon, on velvollinen korvaamaan sen. Vastaajayhtiöiden korvausvelvollisuuden edellytyksenä on siten, että yhtiöt ovat toimineet kanteessa kerrotulla tavalla moitittavasti ja että A:n sairaudet ja niistä johtuneet vahingot ovat syy-yhteydessä yhtiöiden moitittavaan menettelyyn.

3. A:n tupakointi ja kanteen perusteena olevat sairaudet

A on tupakoinut vuodesta 1941 lähtien 6.7.1986 asti polttaen vuosikymmeniä ainakin savukepakkauksen verran vuorokaudessa. Hän on polttanut Oy B Ab:n Klubi 7- ja Klubi 77 -merkkisiä sekä vuodesta 1966 alkaen myös British American Tobacco Nordic Oy:n North State -merkkisiä savukkeita.

A:ssa on vuonna 1980 todettu pitkittynyt keuhkoputken tulehdus ja keuhkolaajentumaksi diagnosoitu sairaus. Näiden sairauksien perusteella A:lle on myönnetty täysi työkyvyttömyyseläke 1.4.1981 alkaen. Toukokuussa 1986 A:ssa on todettu kurkunpään syöpä, joka on leikattu 7.7.1986. A on kuollut 14.5.1992. Kuolinsyyksi on todettu kurkunpään syöpä kaulan alueen ja oikean keuhkon ylälohkon etäispesäkkeineen.

4. Tupakan ja A:n sairauksien välinen syy-yhteys

A on vedonnut siihen, että tupakka on hänessä todettujen sairauksien ainoa tai joka tapauksessa niiden syntyyn myötävaikuttanutsyy.

Vastaajayhtiöt ovat kiistäneet, että A:n sairaudet olisivat aiheutuneet tupakasta. Vastoin A:n väitettä yhtiöt eivät ole asianajossaan tunnustaneet savukkeiden aiheuttavan syöpää tai muita sairauksia. Yhtiöiden käsityksen mukaan tupakoinnin ei ole todistettu aiheuttavan kurkunpään syöpää, keuhkolaajentumaa tai kroonista keuhkoputkentulehdusta. Yhtiöt ovat myöntäneet, että epidemiologisissa tutkimuksissa on saatu tilastollisia viitteitä siitä, että tupakointi lisää alttiutta sairastua eräisiin A:ssa todettuihin sairauksiin. Tällaiset tutkimukset eivät kuitenkaan voi yhtiöiden mukaan osoittaa lääketieteellistä syy-yhteyttä, vaan ainoastaan riskitekijöitä, joiden vaikutukset on todennettava muilla tutkimusmenetelmillä. Yhtiöt ovat esittäneet laajaa selvitystä A:n sairauksiin mahdollisesti vaikuttaneista muista tekijöistä, kuten hänen asumisolosuhteistaan, aiemmista keuhkosairauksistaan, mahdollisesta alkoholinkäytöstään, hänen työpaikkojensa altisteista ja hänessä todetusta papilloomaviruksesta.

Asiassa on esitetty lukuisin todistajankertomuksin ja asiantuntijalausunnoin selvitystä siitä, voidaanko A:n tupakoinnin ja hänen sairauksiensa välistä syy-yhteyttä pitää lääketieteellisesti selvitettynä. Useat todistajat ovat nojautuneet epidemiologisiin tutkimuksiin, joissa tilastollisesti tarkastellaan sairauksien esiintyvyyttä suhteessa niihin vaikuttaviin tekijöihin, ja katsoneet, että niiden perusteella voidaan pitää varmana, että tupakointi on A:ssa todettujen sairauksien syy. Osa todistajista on taas lähtenyt siitä, ettei lääketieteellistä syy-yhteyttä voida todistaa yksin epidemiologisilla tutkimuksilla. Heidän mukaansa tupakointia on sillä perusteella, että sen on epidemiologisissa tutkimuksissa muiden tekijöiden ohella havaittu lisäävän alttiutta sairastua A:ssa todettuihin sairauksiin, pidettävä tällaisten sairauksien riskitekijänä eikä syynä.

Korkein oikeus toteaa johtopäätöksenään esitetystä selvityksestä, ettei asiassa ole lääketieteellisesti selvitetty A:n sairauksien johtuneen nimenomaan ja vain hänen tupakoinnistaan. Varmuudella ei voida sanoa, että A ei olisi sairastunut mihinkään kanteessa tarkoitetuista sairauksista, jos hän ei olisi tupakoinut. A:ssa todetuista sairauksista etenkin kurkkusyöpä kehittyy hitaasti ja sen syntyyn saattavat vaikuttaa useat eri tekijät. Myös tupakoimattomat henkilöt voivat saada A:ssa todetut sairaudet. A:n tavoin kymmeniä vuosia ainakin 20 savuketta päivässä polttaneen henkilön riski sairastua näihin sairauksiin on kuitenkin olennaisesti korkeampi kuin tupakoimattoman henkilön. Ottaen huomioon A:n sairauksien laatu, hänen tupakointinsa kesto ja määrä sekä tapauksen olosuhteet kokonaisuudessaan Korkein oikeus oikeudellisena arvionaan katsoo riittävästi selvitetyn, että tupakointi on ollut A:n sairauksiin vaikuttanut tekijä ja että syy-yhteys hänen sairauksiensa ja tupakointinsa välillä on siten näytetty.

5. Vastaajayhtiöiden menettelyn moitittavuus

5.1. Kanteen perusteet

A:n mukaan yhtiöt olivat tienneet kanteessa tarkoitettuna aikana eli vuosina 1941 - 1986, että niiden valmistamat ja myymät tuotteet olivat terveydelle vaarallisia. Lainsäätäjä ja viranomaiset eivät sen sijaan olleet 1950-luvun alussa perillä tupakan ja keuhkosyövän yhteydestä. Sen vuoksi tupakkaa säänneltiin vuonna 1952 annetussa elintarvikeasetuksessakin haitattomana nautintoaineena. Tupakan aiheuttamien ja yhtiöiden tiedossa olleiden vaarojen vuoksi tupakan valmistus ja myynti oli tosiasiassa ennen toimenpiteistä tupakoinnin vähentämiseksi annetun lain (tupakkalaki) voimaantuloa 1.3.1977 terveydenhoito- ja elintarvikelainsäädännön mukaan kiellettyä. Saatuaan riittävän tiedon tupakan haittoja koskevista lääketieteellisistä tutkimustuloksista yhtiöiden olisi heti tullut ilmoittaa niistä asiakkailleen ja viranomaisille ja keskeyttää toimintansa, kunnes lainsäätäjä ottaa kantaa tupakan myynnin laillisuuteen. Yhtiöt olivat myös tupakan valmistuksessa rikkoneet tupakan koostumusta koskevia säännöksiä.

Tupakkalain tultua voimaan oli ollut laillista valmistaa ja myydä tupakkaa, mutta myynnin yhteydessä olisi tullut varoittaa, millaisesta myrkystä oli kysymys. A:n mukaan yhtiöt olivat kuitenkin vuosina 1941 - 1986 tupakkaa markkinoidessaan laiminlyöneet ilmoittaa kuluttajille tupakan terveysvaaroista sekä antaa tarpeellista tietoa muun muassa tupakan annostuksesta ja tupakoinnin lopettamisen vaikutuksista. Yhtiöt olivat päinvastoin salanneet tupakkaan liittyvät vaarat, kiistäneet tupakoinnin haitallisuuden, vakuuttaneet tupakan olevan terveydelle vaaratonta, vähätelleet lääkärikunnan ja terveysviranomaisten antamaa terveysvalistusta, mainostaneet tupakkaa vastoin lain kieltoa ja syyllistyneet markkinointirikoksiin. Yhtiöt olivat näin myyneet vuosina 1941 - 1977 kiellon vastaisesti terveydelle haitallisia tuotteita ja vuosina 1941 - 1986 tappavia tuotteita haitattomina.

Arvioitaessa sitä, ovatko vastaajayhtiöt menetelleet kanteessa tarkoitetulla tavalla moitittavasti, on otettava kantaa siihen, ovatko yhtiöt valmistaneet ja myyneet tupakkaa lainvastaisesti sekä ovatko ne salanneet tupakkaan liittyviä terveydellisiä vaaroja tai antaneet tupakasta harhaanjohtavia tietoja.

5.2. Tupakan valmistuksen ja myynnin lainvastaisuus

Kanteessa tarkoitettuna aikana voimassa olleen elintarvikelain (526/1941) nojalla annetun elintarvikeasetuksen (408/1952) 9 §:n 1 momentin mukaan terveydelle vahingollisen elintarvikkeen valmistus ja myynti elintarvikkeena oli kielletty. Pykälän 2 momentin 1 kohdan mukaan elintarviketta oli pidettävä terveydelle vahingollisena, jos se saattoi aiheuttaa myrkytyksen tai muuta sairautta. Asetuksen 1 §:n 2 momentin mukaan elintarvikkeita koskevia määräyksiä sovellettiin myös tupakkavalmisteisiin.

Tupakka on nautintoaine, jonka terveydelle haitallisista ominaisuuksista on keskusteltu vuosisatoja. Luotettavana pidettyä tutkimustietoa tupakan mahdollisista yhteyksistä keuhkosyöpään saatiin 1950-luvun alussa. Mainitun kymmenluvun loppupuolella katsottiin, että tupakoinnin ja keuhkosyövän välinen tilastollinen yhteys oli erittäin hyvin todistettu. Tutkimusten ei kuitenkaan katsottu antavan vastausta siihen, oliko kysymyksessä syy ja seuraus vai oliko todettu merkittävä korkea-asteinen tilastollinen yhteys sattumanvarainen. Myöhemmin tupakoinnin ja sairastumisalttiuden välillä on todettu tilastollisia yhteyksiä myös muiden hengityselinten sairauksien sekä muun muassa verisuonten kalkkeutumisen ja sepelvaltimotaudin kohdalla.

Lääketieteelliseen aineistoon perustunut näkemys siitä, että tupakointi on useiden tautien merkittävä riskitekijä, on ollut perusteena tupakkaa koskevalle terveyspoliittiselle erityislainsäädännölle. Sekä tupakkakomitean (komiteamietintö 1966:B69 s.55) että tupakkatoimikunnan (komiteamietintö 1973:42 s.15) mietinnöistä ilmenee, että tupakan valmistusta ja myyntiä on tupakkalainsäädäntöä valmisteltaessa pidetty luvallisena elinkeinotoimintana. Myös tupakkalakia koskevasta hallituksen esityksestä (HE 156/1975 II vp.) käy ilmi valtiovallan kanta tupakan valmistukseen. Tupakoinnin terveysvaaroista saadun tietämyksen johdosta suhtautumista tupakkaan tiukennettiin tupakkalailla, mutta tupakan valmistusta ja myyntiä ei kielletty.

Yhtiöillä ei ole näytetty olleen sellaisia tietoja tupakan vaarallisuudesta, jotka olisivat aiheuttaneet tupakan valmistuksen kieltämisen, jos ne olisivat olleet viranomaisten tiedossa. Myöskään näyttöä siitä, että yhtiöt olisivat rikkoneet tupakan koostumusta koskevia säännöksiä, ei ole esitetty.

Näillä perusteilla Korkein oikeus katsoo, ettei tupakan valmistus ja myynti ole ollut ennen tupakkalakia kanteessa tarkoitetuin tavoin laitonta.

5.3. Tupakkaan liittyvien terveysvaarojen salaaminen ja harhaanjohtavien tietojen antaminen

5.3.1. Oikeudenkäyntiaineisto A:n kanteen kannalta

A on vedonnut paitsi vastaajayhtiöiden myös muiden tupakanvalmistajien ja Tupakkatehtaiden Yhdistys ry:n edustajien lausuntoihin tiedotusvälineissä, lääkintöhallitukselle ja muille viranomaisille eri yhteyksissä annettuihin lausuntoihin, tupakkateollisuuden vaikuttamiseen työntekijöidensä avulla, kaupan sisäisten ammattijulkaisujen ja tupakanvalmistajien henkilöstölehtien sisältöön sekä Suomen Tupakka Oy:n puhelinneuvontapalveluun. A on esittänyt näistä seikoista laajaa selvitystä.

Asiaan vaikuttamatonta on sellainen kanteen tueksi esitetty aineisto, jota ei ole julkaistu kanteessa tarkoitettuna aikana. Tarpeen ei ole myöskään tarkastella tupakanvalmistajien henkilöstölehtien sisältöä tai puhelinneuvontaa eikä kaupan sisäisiä ammattijulkaisuja, koska ei ole saatettu todennäköiseksi, että A olisi kanteessa tarkoitettuna aikana tullut tietoiseksi tästä viestinnästä.

Vastaajayhtiöt eivät ole vastuussa oikeudenkäyntiaineistoon sisältyvistä muiden kuin niiden edustajien lausumista käsityksistä. Tupakkatehtaiden Yhdistys ry:ssä on ollut vain kolme jäsentä. Asiassa on ilmeistä, että vastaajayhtiöt ovat yhdistyksen jäseninä rahoittaneet ja ohjanneet yhdistyksen toimintaa. Yhdistyksen asiamiehen lausumat voidaan siten rinnastaa vastaajayhtiöiden edustajien lausumiin.

Vastaajayhtiöiden ja Tupakkatehtaiden Yhdistys ry:n lausunnot eri viranomaisille eivät ole kohdistuneet kuluttajiin. A ei ole myöskään esittänyt selvitystä siitä, että yhtiöt olisivat kanteessa tarkoitettuna aikana järjestäneet työntekijäorganisaationsa harjoittamaan tietoisesti kuluttajiin kohdistuvaa viestintää.

A on selvittänyt vastaajayhtiöiden edustajien esiintymistä tiedotusvälineissä valokopioimalla oikeudenkäyntikirjelmiinsä heidän lausumiaan tai niiden osia eri lehdistä. Lausumat ovat koskeneet tupakan terveysvaikutuksia sekä tupakan ja eri sairauksien välistä syy-yhteyttä. Suuri osa kannanotoista on esitetty muusta tekstistä irrotettuna. Tällaisten kannanottojen arvioiminen on mahdotonta. Siltä osin kuin yhtiöiden edustajien lausumia ei ole esitetty asiayhteydestä irrallaan, Korkein oikeus katsoo edustajan vain ilmaisseen mielipiteensä keskustelun aiheesta.

5.3.2. Velvollisuus ilmoittaa tupakan terveysvaaroista

Tuotteen valmistajan ja myyjän on tunnettava tuotteensa ja niiden huolellisuusvelvollisuuteen kuuluu ilmoittaa tietämistään tuotteeseen liittyvistä vaaroista sellaisella tavalla, että tuotteen käyttäjä osaa varoa vaaraa ja ettei vaarasta tietämättömälle käyttäjälle aiheudu vahinkoa. Tämä periaate ilmenee muun muassa vuosina 1968 ja 1969 sattuneita vahinkotapauksia koskevista ratkaisuista KKO 1981 II 109 ja 1982 II 187. Periaate on saanut ilmaisunsa kuluttajansuoja- ja tuotevastuulainsäädännössä.

Kuluttajansuojalainsäädännön, jota koskeva keskustelu alkoi 1960-luvulla, yhtenä tavoitteena oli saada elinkeinonharjoittajat aikaisempaa laajemmin antamaan markkinoinnissa kuluttajan kannalta tarpeellisia tietoja hyödykkeistä (HE 8/1977 s.23). Tämän mukaisesti 1.9.1978 voimaan tulleen kuluttajansuojalain 2 luvun 1 §:n 2 momenttiin otettiin säännös, jonka mukaan markkinointia, joka ei sisällä kuluttajien terveyden tai taloudellisen turvallisuuden kannalta tarpeellisia tietoja, on aina pidettävä sopimattomana. Sellaista kuluttajanvalistusta, jota kuluttajansuojalaki edellyttää, ei aikaisemmin vaadittu. Elintarvikeasetuksen (408/1952) 10§, joka kielsi ostajien harhaanjohtamisen, ei ollut nyt kysymyksessä olevien tietojen antamiseen velvoittava säännös.

Kuluttajansuojalaki korostaa elinkeinonharjoittajan velvollisuutta antaa markkinoinnissa kuluttajien terveyden kannalta tarpeelliset tiedot aina ja oma-aloitteisesti. Tietojenantovelvollisuus on kuitenkin rajoitettu tarpeellisiin tietoihin. Kertominen tuotteen yleisesti tunnetuista ominaisuuksista ei ole tarpeen, vaikka kyseessä olisikin vaarallinen ominaisuus.

Tupakoinnin ja eräiden sairauksien välistä yhteyttä koskeneiden tutkimustulosten johdosta on erityisesti 1950-luvun loppupuolelta alkaen yhteiskunnallisessa keskustelussa pohdittu velvollisuutta varoittaa tupakointiin liittyvistä terveysvaaroista. Tupakkalainsäädäntöä edeltäneestä virallisaineistosta ei kuitenkaan ilmene, että tupakanvalmistajalla tai -myyjällä olisi katsottu olleen oma-aloitteinen varoittamisvelvollisuus. Tupakkakomitean mietinnössä vuonna 1966 torjuttiin ajatus tupakkapakkauksiin otettavasta tupakan terveysvaaroja koskevasta varoituksesta. Tupakkalain säätämiseen johtaneessa hallituksen esityksessä (HE 156/1975 s.1) katsottiin kahden edellisen vuosikymmenen tutkimusaineiston osoittavan tupakoinnin olevan eräiden yleisimpien kansantautiemme merkittävä riskitekijä, minkä vuoksi terveysviranomaisille oli suotava mahdollisuudet tarvittavan lainsäädännön nojalla aikaansaada tupakoinnin olennaista vähentymistä. Tupakkatuotteiden vähittäismyyntipakkaukseen määrättiin 1.3.1977 voimaan tulleessa tupakkalaissa merkittäväksi varoitus tupakan aiheuttamista terveyshaitoista. Kysymyksessä olevana aikana ei myöskään oikeustieteessä - ei ainakaan vallitsevana olleen käsityksen mukaan - katsottu, että tupakkateollisuudella ja tupakanmyyjillä olisi varoitusvelvollisuus ilman siihen velvoittavaa erityissäännöstä.

Velvollisuus varoittaa tuotteisiin liittyvistä vaaroista ei kuitenkaan, kuten edellä on todettu, ole lakisidonnainen. Tuotteen ostajan ja käyttäjän suojantarve on korostunut silloin, kun kulutushyödyke tai sen käyttö voi vahingoittaa hänen terveyttään tai turvallisuuttaan. Oikeudenkäyntiaineisto osoittaa, että vastaajayhtiöiden olisi jo 1950-luvulta alkaen tullut tietää tupakoinnin aiheuttamista terveydellisistä riskeistä. Niillä voidaan katsoa tästä syystä olleen velvollisuus varoittaa tupakointiin liittyvästä vaarasta, mikäli siitä ei ole yleisesti tiedetty riittävästi.

Tupakan käyttöön liittyvistä terveydelle haitallisista vaikutuksista on keskusteltu vuosisatoja. Varoitukset tupakoinnin terveysvaaroista ovat asiassa kuullun viestinnän asiantuntijan mukaan jo 1900-luvun alusta lähtien välittyneet laajoihin piireihin mitä moninaisimpien viestintäkanavien kautta. Hänen mukaansa varoitusten sanoma on ollut johdonmukainen samalla kun tupakkateollisuuden sanoma on saatettu epäuskottavaksi. Merkitystä ei ole sillä, mitä terveysvaaroja tupakointiin on eri aikoina kytketty, koska käsitys siitä, että tupakointi vaarantaa terveyttä, on kuitenkin mitä todennäköisimmin pysynyt muuttumattomana.

Asiakirjoista ilmenee, että tupakan terveysriskejä on 1960-luvulta alkaen käsitelty tiedotusvälineissä laajasti. Tupakkalain säätämisen yhteydessä on käyty julkinen keskusteltu näistä riskeistä ja tupakkaa koskevaa terveysvalistusta on harjoitettu lukuisilla yhteiskuntaelämän alueilla, kuten opetus- ja järjestötoiminnassa. Ilmeisesti jokainen varttunut kansalainen on 1970-luvun puoliväliin tultaessa ollut jossain yhteydessä tällaisen valistuksen vaikutuspiirissä. Tilastotietojen mukaan vuosina 1974 ja 1975 väestöstä on 88 prosenttia katsonut tutkimuksen joko täysin tai melko sitovasti osoittaneen tupakoinnin merkityksen keuhkosyövän synnyssä ja kehityksessä. Kuluttajansuojalain tullessa voimaan savukepakkauksissa oli varoitus tupakan aiheuttamista terveysvaaroista.

Tupakkakomitean mietinnöstä 1966:B69 ilmenee, että sen käytettävissä tuolloin olleiden lähteiden mukaan tutkijoiden välillä vallitsi erimielisyyttä siitä, millä tavoin tupakointi oli haitallista, kuinka suuri sen aiheuttama terveyden vaara oli samoin kuin siitäkin, mitkä taudit oli voitu osoittaa riippuviksi tupakoinnista. Yleinen käsitys kuitenkin oli, että tupakointi oli terveydelle haitallista. Näytti varmalta, että savukkeenpolttajien kuolleisuus oli suurempi kuin tupakoimattomien tai sikaria tai piippua polttavien. Se, että tämä johtuisi varmasti tupakanpoltosta, ei näyttänyt olevan täysin varmasti todistettavissa, vaikka syysuhde oli varsin todennäköinen.

Yleinen tietämys siitä, millä tavoin taikka missä määrin tupakka on terveydelle vaarallista, on ollut 1950-luvulla varmasti puutteellinen, kun sitä verrataan siihen, mitä tupakkayhtiöiden voidaan elinkeinonharjoittajina olettaa tienneen. Toisaalta tämänkin tiedon epätäsmällisyydestä ja epävarmuudesta kertoo se, että alan tutkijat ovat esimerkiksi vielä vuonna 1966 olleet edellä kerrotuin tavoin erimielisiä tupakan vaarallisuuteen liittyvistä oleellisista kysymyksistä. Se tiedottaminen, jota vastaajayhtiöiltä olisi voitu 1950-luvulta alkaen edellyttää, ei sen mukaan, mitä jutussa on selvitetty, olisi voinut sisältää kulloinkin vallinnutta yleistä tietämystä olennaisesti täsmällisempää varoitusta.

Ottaen huomioon toisaalta sen, miten laajalti tupakan haitalliset vaikutukset ovat koko kanteessa tarkoitetun ajan olleet esillä, ja toisaalta sen, millainen tiedottaminen tupakan vaaroista olisi ollut mahdollinen, Korkein oikeus katsoo, etteivät vastaajayhtiöt ole jättäessään varoittamatta tupakan vaarallisuudesta laiminlyöneet sellaisia varotoimia, jotka olisivat voineet merkityksellisellä tavalla vaikuttaa kuluttajan käyttäytymiseen. Asiassa ei ole ilmennyt seikkoja, joiden johdosta kysymystä olisi A:n osalta arvioitava toisin.

5.3.3. Mainonnan harhaanjohtavuus

Vilpillisen kilpailun ehkäisemiseksi annetun lain (34/1930) 2 §:ssä kiellettiin väärä tai harhaanjohtava mainonta. Vaikka laki koski elinkeinonharjoittajien välistä kilpailua, kielto suojasi välillisesti myös kuluttajia. Elintarvikeasetuksen (408/1952) 10 §:n 1 momentin mukaan ostajia ei saanut elintarvikkeita myytäessä johtaa harhaan muun muassa tarvikkeen vaikutuksen suhteen. Pykälän 2 momentin nojalla oli erityisesti otettava huomioon muun ohessa se, ettei elintarviketta koskeva mainostus ilmeisesti ollut omiaan johtamaan ostajia harhaan 1 momentissa mainittujen seikkojen osalta.

Harhaanjohtavan mainonnan kielto on siten ollut voimassa kanteessa tarkoitettuna aikana. Kielto on koskenut myös tupakkateollisuuden harjoittamaa tuotteidensa mainontaa.

A on katsonut vastaajayhtiöiden tupakkamainonnan olleen harhaanjohtavaa sen vuoksi, ettei siinä ollut kerrottu tupakkaan liitetyistä terveysvaaroista. Edellä on todettu, ettei yhtiöillä ole ollut velvollisuutta varoittaa sanotuista vaaroista. Yhtiöiden mainontakaan ei siten ole ollut yksin tämän takia tuottamusvastuun perustavalla tavalla harhaanjohtavaa.

Arvioitaessa mainonnan moitittavuutta ja sen yhteyttä A:n tupakanpolttoon on ratkaisevaa, millainen kuva mainonnassa on annettu tupakan terveysvaikutuksista. Harhaanjohtavana ja siten moitittavana voidaan pitää mainontaa, jossa kuvataan tupakan vaikutusta terveydelle myönteiseksi. Mielikuvamainontaa ja tavanomaista kaupallista kehumista on kanteessa tarkoitettuna aikana pidetty yleensä mainonnassa sallittuna. Siltä osin kuin mainonnassa on annettu kuva tupakointiin liittyvästä erityisestä nautinnollisuudesta, korkeasta elämänlaadusta, elämässä menestymisestä tai muusta vastaavasta yleisesti tavoittelemisen arvoiseksi koetusta seikasta, savukkeiden raaka-aineena käytetyn tupakan puhtaudesta, tuoreudesta, pehmeydestä, erityisistä aromeista tai muulla tavoin korkeasta laadusta taikka jonkin savukemerkin mietoudesta, keveydestä tai puhtaudesta, ei mainonta ole ollut harhaanjohtavaa. Kuluttajan fyysisen terveyden kannalta harhaanjohtavia eivät ole olleet myöskään tupakoinnin piristävää vaikutusta korostavat mainoslauseet, koska ne ovat viitanneet ennen kaikkea tupakoitsijan mielialaan.

Savukkeita on mainostettu myös viittaamalla niissä käytettyihin suodattimiin ja tieteelliseen tuotekehittelyyn. Suodattimien vaikutuksesta ei Korkeimman oikeuden käsityksen mukaan ole annettu sellaista liioiteltua kuvaa, jota voitaisiin pitää kuluttajien terveyden kannalta harhaanjohtavana. Koska savukkeiden valmistus perustuu tuotekehittelyyn, ei myöskään siihen vetoaminen ole ollut harhaanjohtavaa mainontaa.

Edellä lausuttu huomioon ottaen voidaan A:n esittämistä vastaajayhtiöiden mainoksista katsoa harhaanjohtavaksi 1950-luvun puolivälissä julkaistu Oy B Ab:n mainos Club 20 -savukkeesta, jonka on ilmoitettu olevan "...savukkeen, josta vaativa tupakoitsija voi nauttia täysin siemauksin - ilman haitallisia sivuvaikutuksia." Harhaanjohtavasti samaa savuketta on samaan aikaan mainostettu myös lauseella "savukkeet tekevät vointinnekin paremmaksi". Harhaanjohtava on lisäksi ollut sanotusta savukkeesta samoin 1950-luvun puolivälissä julkaistu mainos, jossa on ilmoitettu: "Ette joudu tinkimään tippaakaan makunne ettekä terveytenne vaatimuksista". Sillä, että A poltti muita klubisavukkeita kuin Club 20 -merkkisiä, ei ole tässä yhteydessä merkitystä. Vuonna 1964 Oy B Ab on harhaanjohtavasti mainostanut muun muassa Klubi 7- ja 77 -savukkeita ilmoituksella, jossa on sanottu ;polttakaa kevyemmin ja voitte paremmin;. On todennäköistä, että A on havainnut edellä harhaanjohtaviksi todetut Oy B Ab:n tupakkamainokset.

5.3.4. Tupakan markkinointirikokset

Kanteen mukaan vastaajayhtiöt ovat syyllistyneet tuotteittensa markkinoinnissa markkinointirikoksiin. Todistajana tästä A on kuullut lääkintöhallituksen lääkintölakimiestä. Hän on kertonut lähinnä lääkintöhallituksen suhtautumisesta tupakkateollisuuden niin sanottuun yrityskuvamainontaan. Todistajan mukaan yhtiöt olivat rikkoneet 5 - 6 kertaa tupakan mainoskieltoa ja lääkintöhallitus oli kieltänyt kysymyksessä olleet mainokset. Todistajankertomus ei yksin osoita, että yhtiöiden edustajat olisivat syyllistyneet rikoksiin.

6. Vastaajayhtiöiden moitittavan menettelyn ja A:n vahingon syy-yhteys

Korkein oikeus on edellä katsonut Oy B Ab:n eräät 1950-luvun puolivälissä ja vuonna 1964 julkaistut savukemainokset harhaanjohtaviksi. Vahingonkorvausvelvollisuuden edellytys on, että tämän moitittavan menettelyn ja A:lle aiheutuneen vahingon välillä on syy-yhteys.

A on aloittanut tupakoinnin 16-vuotiaana vuonna 1941. Tupakan terveysvaaroja koskevan varoituksen tullessa 1.3.1978 savukepakkauksiin A ei ilmoituksensa mukaan ollut harkinnut tupakoinnin lopettamista. Hän on jatkanut tupakointia, vaikka hänellä oli helmikuussa 1980 todettu keuhkoputken tulehdus ja keuhkolaajentumaksi diagnosoitu sairaus, ja vaikka lääkäri oli tämän takia saman vuoden toukokuussa kehottanut häntä vähentämään tupakointia. Mainittujen sairauksien johdosta A on siirtynyt 1.4.1981 työkyvyttömyyseläkkeelle. A on jatkanut tupakointia hänessä toukokuussa 1986 todetun kurkunpääsyövän leikkausta edeltäneeseen päivään 6.7.1986 saakka. A on ilmoittanut tupakointinsa olleen aluksi vähäistä, mutta lisääntyneen vuosien mittaan niin, että hän tupakointinsa loppuaikoina poltti enemmän kuin rasian päivässä. Asiassa esitetystä selvityksestä voidaan päätellä, että A on polttanut vuosikymmeniä ainakin savukepakkauksen verran vuorokaudessa.

Tupakkaa koskevaa terveysvalistusta on harjoitettu koko kanteessa tarkoitetun ajan lukuisilla yhteiskuntaelämän alueilla, kuten opetus- ja järjestötoiminnan piirissä. Jo ennen tupakointinsa aloittamista A on saanut kansa- ja ammattikoulussa valistusta tupakoinnin vaarallisuudesta terveydelle.

Tupakan valmistus ja myynti on ollut koko kanteessa tarkoitetun ajan luvallista toimintaa sekä sen hankkiminen ja polttaminen on jokaisen oman päätöksen varassa. Edellä on katsottu, että tupakanvalmistajilla ei ole ollut velvollisuutta varoittaa kuluttajaa tupakkaan liitetyistä terveysvaaroista ennen tupakkalain voimaantuloa. A on koko sen 45 vuoden ajan, jonka hän on tupakoinut, ollut tietoinen tupakoinnin terveydelle aiheuttamasta vaarasta. Se, että A olisi jatkanut polttamistaan Oy B Ab:n mainosten vuoksi ja niiden perusteella tupakan vaarattomuuteen luottaen, ei ole näissä olosuhteissa uskottavaa. Tupakoidessaan A on ottanut tietoisen riskin siitä, että tupakoinnista voi mahdollisesti aiheutua vakavia vaaroja hänen terveydelleen. A:n sairastumista ei siten voida pitää Oy B Ab:n mainosten seurauksena.

Hovioikeuden tuomion lopputulosta ei muuteta.

Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Pirkko-Liisa Haarmann (eri mieltä), Antero Palaja, Eeva Vuori, Kari Kitunen ja Liisa Mansikkamäki. Esittelijä Jyrki Rinnemaa (mietintö).

Oikeussihteeri Rinnemaa: Korkein oikeus ratkaissee asian seuraavasti:

1. Oy B Ab:n mukaan ennen vahingonkorvauslain 1.9.1974 tapahtunutta voimaantuloa korvaussaaminen vanhentui rikkomusvastuussa kymmenessä vuodessa vahinkoa aiheuttaneeksi väitetyn teon päättymisestä. Koska A oli lopettanut yhtiön valmistamien savukkeiden polttamisen vuonna 1966 ja kanne yhtiötä vastaan oli pantu vireille 6.5.1988, saamisoikeus on yhtiön mielestä vanhentunut. A on vedonnut siihen, että hän oli loppuun saakka polttanut myös Oy B Ab:n savukkeita. Asiassa on A:n vaimon, sisaren ja erään työtoverin todistajankertomuksilla näytetty A:n polttaneen kotonaan iltaisin ja viikonloppuisin yhtiön savukkeita vuonna 1986 tapahtuneeseen tupakointinsa lopettamiseen asti. A:n sairaudet ovat ilmenneet vuosina 1980 ja 1986. Tämän vuoksi asiassa on sovellettava vahingonkorvauslakia, jonka 7 luvun 2 §:n pääsäännön mukaan vahingonkorvausta on vaadittava kymmenen vuoden kuluessa vahingon tapahtumisesta. Koska kanne Oy B Ab:tä vastaan on pantu vireille 6.5.1988, se ei ole vanhentunut. Yhtiön väite hylätään.

2. Asiassa on kysymys A:n British American Tobacco Nordic Oy:tä ja Oy B Ab:tä vastaan ajamasta vahingonkorvauslakiin perustuvasta korvauskanteesta. A on vaatinut yhtiöiltä vahingonkorvausta vedoten siihen, että ne olivat tuoneet maahan, valmistaneet ja myyneet A:n polttamia savukkeita tietoisina siitä, että savukkeiden polttaminen aiheuttaa sairauksia, kuten syöpää, ilmoittamatta kuluttajille savukkeiden vaarasta terveydelle. Yhtiöt olivat menettelyllään tahallaan tai ainakin tuottamuksesta aiheuttaneet A:n sairaudet ja ovat sen vuoksi vastuussa niiden seurauksena syntyneistä vahingoista.

3. Vahingonkorvauslain 2 luvun 1 §:n mukaan se, joka tahallisesti tai tuottamuksesta aiheuttaa toiselle vahingon, on velvollinen korvaamaan sen. Vastaajayhtiöiden korvausvelvollisuuden edellytyksenä on siten, että A:n sairaudet ja niistä johtuneet vahingot ovat syy-yhteydessä yhtiöiden kerrottuun toimintaan ja että tuo toiminta voidaan katsoa kanteessa tarkoitetulla tavalla moitittavaksi.

4. A on tupakoinut vuodesta 1941 lähtien 6.7.1986 asti polttaen vuosikymmeniä ainakin savukepakkauksen verran vuorokaudessa. Hän on polttanut Oy B Ab:n Klubi 7- ja Klubi 77 -merkkisiä sekä vuodesta 1966 alkaen myös British American Tobacco Nordic Oy:n North State -merkkisiä savukkeita. A:ssa on vuonna 1980 todettu pitkittynyt keuhkoputken tulehdus ja keuhkolaajentumaksi diagnosoitu sairaus. Näiden sairauksien perusteella A:lle on myönnetty täysi työkyvyttömyyseläke 1.4.1981 alkaen. Toukokuussa 1986 A:ssa on todettu kurkunpään syöpä, joka on leikattu 7.7.1986. A on kuollut 14.5.1992. Kuolinsyyksi on todettu kurkunpään syöpä kaulan alueen ja oikean keuhkon ylälohkon etäispesäkkeineen.

5. A on vedonnut siihen, että tupakka on hänessä todettujen sairauksien ainoa tai joka tapauksessa niiden syntyyn myötävaikuttanut syy. Vastaajayhtiöt ovat kiistäneet, että A:n sairaudet olisivat aiheutuneet tupakasta. Vastoin A:n väitettä yhtiöt eivät ole asianajossaan tunnustaneet savukkeiden aiheuttavan syöpää ja muita sairauksia. Yhtiöiden käsityksen mukaan tupakoinnin ei ole todistettu aiheuttavan sairauksia, ei myöskään kanteen mukaan A:ssa todettuja kurkunpään syöpää, keuhkolaajentumaa tai kroonista keuhkoputkentulehdusta. Yhtiöt ovat myöntäneet, että epidemiologisissa tutkimuksissa on saatu tilastollisia viitteitä siitä, että tupakointi lisää alttiutta sairastua eräisiin A:ssa todettuihin sairauksiin. Tällaiset tutkimukset eivät kuitenkaan yhtiöiden mukaan voi osoittaa lääketieteellistä syy-yhteyttä, vaan ainoastaan riskitekijöitä, joiden vaikutukset on todennettava muilla tutkimusmenetelmillä. Vastaajayhtiöt ovat esittäneet laajaa selvitystä A:n sairauksiin mahdollisesti vaikuttaneista muista tekijöistä, kuten hänen työpaikkojensa altisteista, asumisolosuhteistaan, aiemmista keuhkosairauksistaan, mahdollisesta alkoholinkäytöstään ja hänessä todetusta papilloomaviruksesta. A itse on esittänyt näyttöä sen tueksi, ettei tällaisilla muilla tekijöillä ole ollut merkitystä hänen sairauksiensa synnylle ja ettei niitä siis voida pitää esimerkiksi väitetyllä tavalla työperäisinä.

6. Asiassa on esitetty lukuisin todistajankertomuksin ja asiantuntijalausunnoin selvitystä siitä, voidaanko A:n tupakoinnin ja hänen sairauksiensa välistä syy-yhteyttä pitää lääketieteellisesti selvitettynä. A:n nimeämät useat todistajat ovat nojautuneet epidemiologisiin tutkimuksiin, joissa tilastollisesti tarkastellaan sairauksien esiintyvyyttä suhteessa niihin vaikuttaviin tekijöihin, ja katsoneet, että niiden perusteella voidaan pitää varmana, että tupakointi on A:ssa todettujen sairauksien syy. Vastaajayhtiöiden nimeämät useat todistajat ovat taas lähteneet siitä, ettei lääketieteellistä syy-yhteyttä voida todistaa yksin epidemiologisilla tutkimuksilla, vaan lisäksi on oltava koe-eläintutkimuksissa saatu myönteinen tutkimustulos ja selvitettävä se, miten sairaus solutasolla syntyy. Asianosaisten asiassa esittämän todistelun perusteella on jäänyt epäselväksi, onko tupakan ja eri sairauksien välisestä syy-yhteydestä viime mainituissa suhteissa pitävää lääketieteellistä näyttöä. Tosin esimerkiksi Maailman terveysjärjestön (WHO) alainen syöpäinstituutti (IARC) on katsonut eläinkokeissa riittävästi osoitetun tupakansavun aiheuttavan syöpää. Vastaajayhtiöiden todistajien mukaan tupakointia on sillä perusteella, että sen on epidemiologisissa tutkimuksissa muiden tekijöiden ohella havaittu lisäävän alttiutta sairastua A:ssa todettuihin sairauksiin, pidettävä tällaisten sairauksien riskitekijänä eikä syynä.

7. Esitetyn selvityksen perusteella on todettava, ettei asiassa ole lääketieteellisesti selvitetty A:n sairauksien johtuneen yksinomaan hänen tupakoinnistaan. Varmuudella ei voida sanoa, että A ei olisi sairastunut mihinkään kanteessa tarkoitetuista sairauksista, jos hän ei olisi tupakoinut. A:ssa todetuista sairauksista etenkin kurkunpään syöpä kehittyy hitaasti ja näiden sairauksien syntyyn saattavat vaikuttaa useat eri tekijät. Myös tupakoimattomat henkilöt voivat saada A:ssa todetut sairaudet. A:n tavoin vuosikymmeniä päivittäin tavanomaisesti tupakoineen henkilön riski sairastua on kuitenkin olennaisesti korkeampi kuin tupakoimattoman henkilön. Syy-yhteyden toteamiseen vahingonkorvausta koskevassa riita-asiassa riittää vakiintuneesti se, ettei syy-yhteyden olemassaolosta asiassa esitetyn selvityksen perusteella ole järkevää epäilystä. Ottaen huomioon A:n sairauksien laatu, hänen tupakointinsa kesto ja määrä sekä tapauksen olosuhteet kokonaisuudessaan jutussa on oikeudellisesti arvioiden riittävästi selvitetty, että tupakointi on ollut ainakin yksi A:n sairauksiin vaikuttanut tekijä. Syy-yhteys hänen sairauksiensa ja tupakointinsa välillä on siis näytetty.

8. A:n mukaan yhtiöt olivat tienneet kanteessa tarkoitettuna aikana eli vuosina 1941 - 1986, että niiden valmistamat ja myymät tuotteet ovat terveydelle vaarallisia. Lainsäätäjä ja viranomaiset eivät sen sijaan olleet 1950-luvun alussa olleet perillä tupakan ja keuhkosyövän yhteydestä. Sen vuoksi tupakkaa oli säännelty vuonna 1952 annetussa elintarvikeasetuksessakin haitattomana nautintoaineena. Tupakan aiheuttamien ja yhtiöiden tiedossa olleiden vaarojen vuoksi tupakan valmistus ja myynti oli tosiasiassa ollut ennen toimenpiteistä tupakoinnin vähentämiseksi annetun lain (tupakkalaki) voimaantuloa 1.3.1977 terveydenhoito- ja elintarvikelainsäädännön mukaan kiellettyä. Saatuaan riittävän tiedon tupakan haittoja koskevista lääketieteellisistä tutkimustuloksista yhtiöiden olisi heti tullut ilmoittaa niistä asiakkailleen ja viranomaisille ja keskeyttää toimintansa, kunnes lainsäätäjä ottaa kantaa tupakan myynnin laillisuuteen. Tupakkalain tultua voimaan oli ollut laillista valmistaa ja myydä tupakkaa, mutta myynnin ja markkinoinnin yhteydessä olisi tullut varoittaa, millaisesta myrkystä on kysymys. A:n mukaan yhtiöt olivat kuitenkin vuosina 1941- 1986 tupakkaa markkinoidessaan laiminlyöneet ilmoittaa kuluttajille tupakan terveysvaaroista sekä antaa kuluttajille tarpeellista tietoa muun muassa tupakan annostuksesta ja tupakoinnin lopettamisen vaikutuksista. Yhtiöt olivat päinvastoin salanneet tupakkaan liittyvät vaarat, kiistäneet tupakoinnin haitallisuuden, vakuuttaneet tupakan olevan terveydelle vaaratonta, vähätelleet lääkärikunnan ja terveysviranomaisten antamaa terveysvalistusta, mainostaneet tupakkaa vastoin lain kieltoa ja syyllistyneet markkinointirikoksiin. Yhtiöt olivat näin myyneet vuosina 1941- 1977 kiellon vastaisesti terveydelle haitallisia tuotteita ja vuosina 1941- 1986 tappavia tuotteita haitattomina.

9. Arvioitaessa kanteen perusteella sitä, onko vastaajayhtiöiden menettely ollut tahallista tai ainakin tuottamuksellista, on huomiota kiinnitettävä ennenkaikkea seuraaviin seikkoihin. On täsmennettävä, millaisia terveysvaaroja tupakan tavanomaiseen käyttöön liittyy. On selvitettävä, milloin vastaajayhtiöiden on täytynyt tietää näistä vaaroista ja arvioitava sitä, mitä niiltä huolellisina elinkeinonharjoittajina on voitu tämän jälkeen edellyttää. A:n väitteen vuoksi on otettava kantaa siihenkin, onko tupakan valmistaminen ja myynti ollut ennen tupakkalakia elintarvikeasetuksella kielletty.

10. Vanhana nautinto-aineena tupakka on juurtunut yhteiskuntaamme kauan sitten ja syvälle. Riippuen siitä, miltä kannalta ja mitä ajankohtaa ajatellen asiaa tarkastellaan, Suomen valtion voi sanoa vähintään sallineen tai korkeintaan sietäneen tupakkatuotteiden valmistamisen ja myynnin kansalaisilleen. Tupakkayhtiöiden vahingonkorvausoikeudellista vastuuta on maassamme tarkemmin pohdittu vasta käsillä olevan ensimmäisen tätä tarkoittavan kanteen vaikutuksesta. Monet aiemmin yleiset oikeudelliset käsitykset tupakkayhtiöiden ja kuluttajien välisistä vastuusuhteista ja tässä yhteydessä merkityksellisistä seikoista ovat osoittautuneet nyttemmin siten perusteettomiksi, ettei niiden voi katsoa kuvanneen todellista oikeustilaa menneinä vuosikymmeninä. Vielä vähemmän asian arvosteluun voimassa olevan oikeuden nojalla voivat vaikuttaa yhteiskunnan suuressa enemmistössä vallinneet uskomukset, jotka useimmiten ovat lähteneet siitä, että tupakointi on elämäntapaan liittyvä valinta, josta jokainen kantaa vastuun itse.

11. Tupakan vaikutuksesta terveyteen on keskusteltu vuosisatoja. Jos piipun polttoa saatettiin vielä 1600 - 1700 -luvuilla suositella lääkkeeksi keuhkotautiin tai jatkuvaan yskään, niin nykyisin tupakka on kansanterveystyön tärkeimpiä kohteita. Käsillä olevassa jutussa vastaajayhtiöt eivät tosin ole A:n väittämällä tavalla asianajossaan tunnustaneet, että tupakka aiheuttaa tiettyjä sairauksia, mutta ne ovat myöntäneet, että tupakka on terveydelle riskitekijä eli että tupakointi tilastojen perusteella lisää alttiutta sairastua tiettyihin sairauksiin. Yleinen käsitys nykyisin on, että tupakoinnista saattaa seurata esimerkiksi syöpä. Asiassa esitetyn selvityksen perusteella suomalaisen lääkärikunnan arvovaltaiset edustajat ja pätevät asiantuntijat eri lääketieteen aloilta pitävät lääketieteellisesti aivan selvänä, että tupakoinnilla on merkitystä useiden vakavien, usein kuolemaan johtavien sairauksien synnyssä. Heidän nimissään 20.9.1991 annetun julkilausuman mukaan tiedeyhteisön näkemys on kiistaton: tupakka aiheuttaa syöpää. Tupakkalainsäädännön valmisteluaineistosta 1960- ja 1970-luvuilta ilmenee, että laajaan lääketieteelliseen tutkimusaineistoon perustuva käsitys tupakan terveysvaaroista on tupakoinnin vähentämiseen pyrkivän lainsäädäntömme ja sitä tarkoittavien valtion toimenpiteiden perusta. Hallituksen esityksessä laiksi toimenpiteistä tupakoinnin vähentämiseksi (HE 156/1975 II vp. s.2 - 3) on muun ohessa todettu, että tupakan savu sisältää useita tunnettuja syöpää aiheuttavia aineita ja että savukkeenpoltto lisää erittäin selvästi alttiutta keuhkosyöpään, kurkunpään, ruokatorven, nielun ja suuontelon syöpään. Esityksen mukaan tupakoinnilla on selvä yhteys pitkäaikaiseen keuhkotulehdukseen ja keuhkojen laajentumaan. Savukkeiden poltto on esityksen mukaan osoitettu kiistattomasti erääksi merkittävimmäksi sepelvaltimotaudin ja erityisesti sydänveritulpan ja sen aiheuttaman äkkikuoleman riskitekijöistä. Edellä sanotun perusteella jutussa ei voida lähteä muusta kuin siitä, että tupakka saattaa merkittävästi vahingoittaa käyttäjänsä terveyttä.

12. Asiassa esitetyn selvityksen perusteella tupakkaa on terveydelliseltä kannalta enevästi tutkittu 1900-luvun alusta asti. Lääketieteellisessä tutkimuksessa on tehty erilaisia havaintoja tupakan haitallisuudesta, esimerkiksi tupakoinnin ja syöpäsairauden yhteydestä, jo huomattavasti ennen kanteen tarkoittamaa aikaa. Esimerkiksi kouluopetuksessa on jo ennen kanteessa tarkoitettua aikaa lähdetty tupakan haitallisuudesta. Hälyyttävä lääketieteellinen tietämys tupakan terveysriskeistä on asiassa esitetyn selvityksen perusteella saavutettu viimeistään 1950-luvulle tultaessa. Nimenomaan 1950-luvun alkupuolta koskien voidaan viitata esimerkiksi kanteessa tarkoitettuihin tuolloin julkaistuihin Wynderin ja Grahamin tutkimuksiin Yhdysvalloissa sekä englantilaisten Dollin ja Hillin tutkimuksiin. 1960-luvulle tultaessa on jo eri maissa julkaistu aiemmin kertyneeseen tutkimusaineistoon perustuvia raportteja tupakan terveysvaaroista, kuten tupakoinnin yhteydestä keuhkosyöpään. Näistä hyvin tunnettuja ovat Englannin Kuninkaallisen Lääkäriseuran raportti (1962) sekä Yhdysvaltain lääkintöjohtajan Terryn asettaman asiantuntijakomitean raportti (1964). Pohjoismaista esimerkiksi Norjan tupakkakomitean mietintö vuodelta 1967 on ollut kansainvälisesti arvostettu. Tilannetta Suomessa kuvaavat muun ohessa edellä mainitut tupakkalainsäädännön valmistelutyöt siten, että lääketieteessä saatujen tulosten on ainakin 1950 - 1960 -lukujen vaihteesta asti katsottu vaativan toimenpiteitä myös valtiovallan taholta kansalaisten terveyden suojelemiseksi.

13. Tupakan tavanomaisena käyttönä pidetään yleisesti esimerkiksi sitä, että henkilö polttaa aikuisikänsä ajan useita savukeaskeja viikossa tai parisenkymmentä savuketta vuorokaudessa. Myös A:n tupakointi on ollut kanteessa tarkoitettuna aikana tavanomaista. Asiassa esitetyn selvityksen perusteella voidaan sanoa, että juuri tällaisesta tupakan tavanomaisesta käyttämisestä aiheutuu tupakoitsijalle riski saada vuosien kuluessa jokin vakava, jopa kuolemaan johtava sairaus, esimerkiksi keuhkosyöpä, ja että tupakkaan tavanomaisesti käytettynä siis liittyy hengen ja terveyden vaara. Tässä suhteessa tupakka nykytiedon mukaan eroaa esimerkiksi sellaisesta nautinto-aineesta kuin alkoholi, jonka kohdalla terveysriskinä pidetään ennenkaikkea liikakäyttöä.

14. Kanne perustuu vastaajayhtiöiden tuottamusvastuulle tupakan valmistajina ja myyjinä vuosina 1941 û 1981. Tämän ajanjakson kuluessa problematiikkaa, jota nykyisin voidaan kutsua tuotevastuuksi, on tarkasteltu aluksi kysymyksenä kauppatavaran vahinkoa aiheuttavien ominaisuuksiin liittyvästä vastuusta ja 1960-luvulta alkaen kuluttajansuojan ja valmistajan ankaraan vastuuseen perustuvan nykymuotoisen tuotevastuun merkeissä. Mikään tässä oikeudellisessa kehityksessä ei anna aihetta sellaiseen päätelmään, ettei toiselle hengen ja terveyden vaaran tahallaan tai tuottamuksellaan aiheuttava olisi sanottuna aikana ollut vastuussa menettelynsä aiheuttamista vahingoista.

15. Oikeusjärjestyksemme kantaviin periaatteisiin kuuluva hengen ja terveyden suoja on saanut luonnollisesti ilmauksensa myös lukuisissa kirjoitetun lain säännöksissä. Tässä yhteydessä näistä voidaan kanteessa tarkoitettua aikaa silmällä pitäen mainita esimerkiksi hallitusmuodon 6 §:n 1 momentin säännös, jonka mukaan jokainen maamme kansalainen on turvattu hengen puolesta sekä rikoslain 21 luvun henkeen ja terveyteen kohdistuvia tahallisia ja tuottamuksellisia rikoksia koskevat rangaistussäännökset. Rikoslain useista muistakin säännöksistä käy ilmi, että kansalaisten terveys nauttii valtiovallan suojelusta. Terveydenhoito- ja elintarvikelainsäädäntö on olemassa kansalaisten terveyden suojelemiseksi. Viime mainittu on koskenut myös nautintoaineita ja siihen on sisältynyt terveydelle mahdollisesti vaarallisten tuotteiden valmistuksen ja myynnin kielto sekä terveyden kannalta harhaanjohtavan markkinoinnin kielto. Harhaanjohtavan markkinoinnin kielto on saanut ilmauksensa myös vilpillistä kilpailua ja kuluttajien terveyden kannalta erityisesti kuluttajansuojaa koskevissa säännöksissä. Kanteen tarkoittaman ajan jälkeen on maassamme saatettu voimaan esimerkiksi tuoteturvallisuus- ja tuotevastuulait, joista viime mainitun eduskunnan lakivaliokunta (II LaVM n:o 4 / 1990 vp. s. 2) on nimenomaisesti todennut soveltuvan myös tupakkaan. Vielä voidaan todeta, että oikeuskäytännön perusteella on jo ennen kuluttajansuojalain säännöksiä ollut voimassa periaate, jonka mukaan tuotteen valmistajan ja myyjän on tunnettava tuotteensa ja ilmoitettava sen käyttöön liittyvistä - esimerkiksi terveyttä koskevista - vaaroista siten, että tuotteen ostaja ja käyttäjä osaa varoa (KKO 1981 II 109, KKO 1984 II 225).

16. Kanteessa on elintarvikelainsäädäntöön viitaten katsottu, että tupakan valmistaminen ja myynti ei ole ollut ollenkaan sallittua ennen tupakkalain säätämistä. Sen perusteella, mitä asiassa on käynyt ilmi valtion suhtautumisesta, on selvää, ettei tupakan valmistaminen ja myynti ole ollut kanteen tarkoittamana aikana Suomessa sellaisenaan kiellettyä. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että vastaajayhtiölle olisi annettu lupa aiheuttaa toiminnallaan henkeen ja terveyteen kohdistuvia vahinkoja ilman että ne joutuisivat niistä korvausvastuuseen. Yhtiöillä ei ole ollut myöskään perustetta lähteä siitä, että huolellisuusvelvoitteen täyttämiseen joka suhteessa riittää, että toimii nimenomaisesti tupakkaa koskevan kirjoitetun lain mukaan ja jos sellaista ei ole, ei ole esimerkiksi oma-aloitteista varoitusvelvollisuutta. Tupakan vastaisella erityislainsäädännöllä ei ole vastaajayhtiöille muista oikeusohjeista seurannutta huolellisuusvelvoitetta lieventävää merkitystä.

17. Vastaajayhtiöiden on tullut, menetelläkseen elinkeinonharjoittajina huolellisesti, ottaa hengen ja terveyden suojan periaate ja sitä ilmentävät säännökset oma-aloitteisesti huomioon heti, kun niillä on ollut siihen tupakan terveysvaaroista saatujen tietojen perusteella aihetta. Ratkaiseva ajankohta on asiassa esitetyn selvityksen perusteella ollut edellä todetuin tavoin 1950-luvun alku. Tästä ajankohdasta lähtien vastaajayhtiöiden on A:n esittämin tavoin täytynyt tietää tupakan terveysriskeistä. Vastaajayhtiöillä on ollut ensinnäkin velvollisuus ottaa selvää tuotteidensa ominaisuuksista seuraamalla tupakkaa koskevaa laajaa tutkimusta. Asiassa esitetyn selvityksen perusteella vastaajayhtiöt ja Tupakkatehtaiden yhdistys niiden edustajana ovat myös tällä tavalla menetelleet ja saaneet tietoa muun ohessa kansainvälisiltä yhteistyökumppaneiltaan. Kansainvälinen tupakkateollisuus on rahoittanut tupakkatutkimusta jo 1950-luvulla. Saamansa tiedon perusteella vastaajayhtiöiden on täytynyt harkita, mitä ne voivat tupakan valmistajina ja myyjinä tehdä mahdollisten vahinkojen estämiseksi. Jotta tuotteen valmistajan huolellisuusvelvoitteilla ihmisten terveyttä ja henkeä ajatellen olisi niille kuuluva merkitys, ne "laukaisee" jo perusteltu epäilys terveysvaaroista, ehdotonta lääketieteellistä varmuutta ei edellytetä. Vahinkoriski on tässä tapauksessa ollut määrältään ja laadultaan poikkeuksellinen, mikä on asettanut vastaajayhtiöille ankarat vaatimukset. Vahinkojen estämiseksi vastaajayhtiöiden on tullut harkita esimerkiksi tuotteidensa poistamista markkinoilta, niiden myynninedistämisen lopettamista tai rajoittamista, tuotteiden muuttamista turvallisemmiksi sekä tarpeeksi tehokasta tiedottamista niihin liittyvistä vaaroista.

18. Jutussa esitetystä selvityksestä päätellen vastaajayhtiöt ja niitä edustanut Tupakkatehtaiden yhdistys ovat kuitenkin oikeusjärjestelmän edellyttämän huolellisen menettelyn asemesta ottaneet lähtökohdakseen sen, että tupakan terveysvaarat kiistetään. Tietoisina tuotteidensa aiheuttamasta terveyden ja hengen vaarasta vastaajayhtiöt ovat jatkaneet niiden myymistä edes varoittamatta missään yhteydessä oma- aloitteisesti kuluttajia. Tupakan voimallisessa markkinoinnissa, kuten mainonnassa, terveysvaaroista on vaiettu, mikä merkitsee, että markkinointi on ollut harhaanjohtavaa. Vastaajayhtiöt ovat jatkuvasti antaneet tupakan terveysvaaroista olennaisesti toisenlaisen kuvan kuin viranomaiset ja suomalainen lääkärikunta. Yhtiöt ovat järjestelmällisesti vähätelleet viranomaisten toimenpiteitä ja kiistäneet terveysvalistuksen oikeellisuuden ja tarpeellisuuden. Yhtiöiden voi perustellusti epäillä pyrkineen hämärtämään kuluttajien käsityksiä tupakasta ja ehkäisemään siten terveysvalistuksen vaikutusta liiketoiminnalleen. Yhteiskunnallisessa keskustelussa ja lainvalmistelun yhteydessä vastaajayhtiöillä tosin on ollut oikeus edustaa omia näkemyksiään. Tälläkin menettelyllä on kuitenkin merkitystä arvioitaessa, millainen kuva kuluttajille on tupakan ominaisuuksista kaikkiaan syntynyt. Vastaajien "vapaaehtoisia" toimenpiteitä, kuten mainonnan rajoittamista vuonna 1969, ei voida edellä sanottuun nähden pitää riittävinä.

19. Jutussa on näin ollen selvää, etteivät vastaajayhtiöt ole toimineet siten kuin kanteessa tarkoitettuna aikana on voitu yleisen oikeustajun, yksiselitteisen hengen ja terveyden suojaamisen periaatteen ja sitä ilmentävän lainsäädännön ja oikeuskäytännön perusteella edellyttää. Vastaajayhtiöt ovat varmuudella ymmärtäneet, että niillä on oikeusjärjestelmämme mukaan velvoite estää tupakasta aiheutuvia terveysriskejä. Kanteen tarkoittamana aikana käydyssä yhteiskunnallisessa keskustelussa on asiassa esitetyn selvityksen perusteella ollut toistuvasti esillä - nimenomaisesti tai taustalla - kysymys tupakkayhtiöiden liiketoiminnan luonteesta ja vastaajayhtiöiden on täytynyt olla selvillä myös esimerkiksi Yhdysvalloissa käydystä tupakkateollisuuden korvausvastuuta koskevasta keskustelusta oikeudenkäynteineen. Vastaajayhtiöiden ja niitä edustaneen Tupakkatehtaiden yhdistyksen keskeinen argumentti on suomalaisessa keskustelussa ollut tupakan haittojen lääketieteellinen kiistäminen, ei oikeudellisten velvoitteiden kyseenalaistaminen sinänsä. Oikeudellisten velvoitteiden ymmärtämistä sinänsä osoittaa esimerkiksi suodatinten kehittäminen sekä niiden varaan ja eri savukemerkkien terveysvaikutusten eroavaisuuksiin rakennettu markkinointi, jonka yhteydessä tupakanvalmistajat ovat vedonneet nimenomaan siihen, miten huolellisesti ne pyrkivät kuluttajien terveyden vaatimukset huomioimaan.

20. Vastaajayhtiöillä on ollut huolellisuusvelvoite tuotteidensa käyttäjiin nähden riippumatta siitä, mitä ulkopuoliset tahot, kuten viranomaiset, ovat tehneet tai jättäneet tekemättä. Vastaajien moitittava menettely on vaikuttanut kanteessa tarkoitettuna aikana yhteiskunnassa vallinneisiin käsityksiin, joten niihin on suhtauduttava juttua oikeusjärjestelmän todellisen sisällön perusteella ratkaistaessa varauksin. Erikseen on syytä huomauttaa, ettei tupakanvastaista erityislainsäädäntöä edeltänyt virallisaineisto ole sellainen sitova laatimisaikansa yleisen oikeustajun tai -tilan kuvaus, johon sisältyvien kannanottojen, kuten tupakkarasioihin pantavan varoituksen torjuminen (tupakkakomitean mietintö 1966:B69 s. 55), perusteella vastaajayhtiöiden olisi edellä sanottu huomioon ottaen katsottava täyttäneen niiltä oma-aloitteisuutta edellyttäneen huolellisuusvelvoitteen.

21. Kysymyksessä on ollut siis vastaajayhtiöiden vähintään tuottamuksellinen menettely, josta seuraa korvausvastuu A:lle, jos menettelyn ja A:n sairauksien välillä on syy-yhteys. A:n sairaudet ovat todetuin tavoin olleet syy-yhteydessä hänen pitkäaikaiseen tupakointiinsa. Harkittaessa sitä, onko vastaajayhtiöiden moitittavalla menettelyllä ollut syy-yhteys A:n tupakointiin, on otettava huomioon seuraavaa. Ensinnäkin voidaan perustellusti väittää, että tupakan myyminen jo sinällään on ollut ainakin tuottamuksellista vahingon aiheuttamista 1950-luvulta lähtien. Joka tapauksessa sitä on ollut vastaajayhtiöiden liiketoimintaan tupakan myynnin lopettamista tai jakelun rajoittamista vähemmänkin vaikuttavien toimenpiteiden, kuten ankaran varoitusvelvollisuuden, selvä laiminlyönti. Moitittavalla menettelyllään vastaajayhtiöt ovat suurelta osin aiheuttaneet sen käsillä olevan tilanteen, jossa on jokseenkin mahdoton arvioida, miten A olisi käyttäytynyt, jos vastaajayhtiöt olisivat täyttäneet huolellisuusvelvoitteensa. Tuotevastuukysymystä ei tällaisessa tapauksessa voida ratkaista sen mukaan, onko A näyttänyt puheena olevan syy-yhteyden. Kun lisäksi vahvana olettamuksena on, ettei kukaan seikkaperäisen lääketieteellisen tiedon perusteella tupakan vaaroista informoitu ja terveysriskin omakohtaisuuden ja konkreettisuuden ymmärtänyt henkilö aloittaisi tai jatkaisi tavanomaista tupakointia, on lähdettävä siitä, että vastaajayhtiöiden menettelyllä on ollut syy-yhteys A:n tupakointiin, elleivät ne toista todista. Vastaajayhtiöt eivät ole todistaneet toista.

22. Vastaajayhtiöt ovat vedonneet asiassa siihen, että tupakkavahingot ovat yhteiskunnassamme hyväksyttyjä niin sanottuja systeemivahinkoja, joista tupakoitsija ei voi saada korvausta. Asiassa on esitetty erilaisia oikeudellisia näkemyksiä siitä, mikä on systeemivahingon käsitesisältö ja soveltuvuus tupakkavahinkoihin. Ajatus tupakkavahingosta yhteiskunnan hyväksymänä systeemivahinkona on ristiriidassa sen kanssa, mitä edeltä ilmenee yhteiskunnassamme vallitsevasta hengen ja terveyden suojan periaatteesta ja sen huomioon ottamisesta juttua ratkaistaessa. Pitävää perustetta sille, että systeemivahinkoajattelu sellaisenaan poistaisi tuottamuksen, esimerkiksi selvän varoitusvelvollisuuden laiminlyönnin, merkityksen vahingonkorvauskysymystä ratkaistaessa, ei myöskään ole esitetty. Vaikka tupakasta katsottaisiin olevan käyttäjälleen jonkinlaista hyötyä esimerkiksi mielihyvän muodossa, tupakan riski/hyöty -suhdetta ei voida pitää sillä tavoin edullisena, että sen aiheuttamat vahingot voitaisiin rinnastaa esimerkiksi hyväksytyistä lääkkeistä ehkä aiheutuviin sivuvaikutuksiin. Kaikki tupakoitsijat eivät asiassa esitetyn selvityksen perusteella tupakoinnin johdosta vahingoitu eli tupakkaa voi käyttää aiheuttamatta itselleen vahinkoa. Tupakkavahingossa ei siis ole tupakoitsijan näkökulmasta katsoen kysymys tupakkaa käyttämällä tavoiteltuun hyötyyn liittyvästä väistämättömästä seurauksesta, joka hänen on katsottava hyväksyneen. Asian arvioon vaikuttaa luonnollisesti myös se, jos tupakan valmistaja ei ole tupakoitsijaa mahdollisista seurauksista edes varoittanut, vaan toistuvasti katsonut, ettei vahinkoa aiheudu. Edellä sanottu huomioon ottaen vastaajayhtiöt eivät ole osoittaneet, että ne vapautuisivat korvausvastuusta A:lle sillä perusteella, että tupakkavahinko olisi niin sanottu systeemivahinko. Tätä kantaa tukee se, mitä seuraavassa sanotaan niin sanotun loukatun suostumuksen, tietoisen riskinoton ja vahingon kärsineen myötävaikutuksen osalta.

23. Yhtä vähän kuin yhteiskunnan voidaan tässä yhteydessä sanoa hyväksyneen kansalaisten hengen ja terveyden menetyksen systeemivahinkona, voi sen jäsen - tähän tapaukseen soveltuvan pääsäännön mukaan - antaa suostumuksensa henkensä viemiseen tai vakavan sairauden aiheuttamiseen itselleen siten, että tämä poistaisi vahingonaiheuttajan tuottamuksen. Suoranaista suostumusta A:n ei ole väitettykään vahingon aiheuttamiseen antaneen. Vastaajayhtiöt ovat joka tapauksessa vedonneet siihen, että A on menettänyt oikeuden vahingonkorvaukseen, koska hän on hyväksynyt tupakointiinsa sisältyneen terveysriskin. Tällä perusteella vastaajayhtiöt, jotka itse ovat menetelleet edellä kuvatulla tavalla ja siis muun ohella koko ajan tieteellistä tutkimusta arvioiden ja siihen tukeutuen kiistäneet savukkeiden aiheuttavan sairauksia, eivät voi vapautua vastuustaan A:lle, jolla ei varmuudella ole ollut sellaista asiantuntemusta kuin yhtiöillä. Toissijaisesti voidaan esittää myös seuraavat näkökohdat. On ensinnäkin luonnotonta pitää tupakointia osoituksena seikkaperäiseen lääketieteelliseen tietoon perustuvasta tietoisesta valinnasta sairastua vakavasti tai kuolla. Tupakoitsija ei asiassa esitetyn selvityksen perusteella välttämättä tupakoinnin seurauksena sairastu ja hänellä voi luonnollisesti olla taipumusta vähätellä terveysriskiä kohdallaan. Viime mainittuun on omiaan vaikuttamaan se, että tupakkaan kehittyy usein voimakas riippuvuus. Vastaajayhtiöt tosin ovat esittäneet selvitystä sekä yleisestä tietoisuudesta tupakan terveysriskeistä että nimenomaisesti A:n tietoisuudesta. Kun muutakaan ei ole osoitettu, on A:n sairauksien kehittymisen kannalta ratkaisevana aikana pidettävä yleisen elämänkokemuksen perusteella jo aikaa ennen tupakkalainsäädännön voimaantuloa ja siis aikaa ennen tuohon lainsäädäntöön perustuvaa mainontakieltoa ja savukepakkauksiin vaadittua varoitusta (1978). Selvitys asiassa ei osoita yleisen tietämyksen tupakan riskeistä saavuttaneen ainakaan tuohon mennessä sellaisia mittoja ja tarkkuutta, että A:n jo yksin sen nojalla voitaisiin päätellä ottaneen tupakoimalla tietoisen sairastumisriskin. Asiassa esille tulleet seikat eivät osoita sitäkään, että A ainakaan sanottuna ratkaisevana ajankohtana olisi keskivertokuluttajista poiketen hankkinut tai saanut yleisiä käsityksiä täsmällisemmän tiedon tupakan terveysriskeistä ja suhtautunut vielä tämänkin jälkeen omasta tahdostaan hyväksyvästi huomattavaan sairastumisriskiinsä. Erikseen voidaan mainita, että kun lääkäri todistettavasti on kehottanut A:ta vähentämään tupakointiaan, hän on ollut jo sairastunut (1980). Edellä sanotun perusteella vastaajayhtiöt eivät voi vapautua vastuustaan vetoamalla A:n omaan suostumukseen tai harkittuun riskinottoon.

24. Esitetyn selvityksen perusteella A, joka ei ole suoranaisesti väittänyt olleensa riippuvainen tupakasta, on joka tapauksessa saanut elämänsä aikana - myös sairauksiensa kannalta ratkaisevana aikana - tietoa tupakan riskeistä muualta kuin vastaajayhtiöiltä, mutta suhtautunut tähän tietoon välinpitämättömästi. Harkittaessa sitä, onko vastaajayhtiöiden korvausvastuuta tämän vuoksi vahingonkorvauslain 6 luvun 1§:ssä tarkoitetuin tavoin kohtuuden mukaan A:n myötävaikutuksen perusteella soviteltava, on otettava huomioon seuraavaa. Vastaajayhtiöiden korvausvastuu perustuu niiden taloudelliseen voittoon tähdänneessä toiminnassa ilmenneeseen vähintään tuottamukselliseen menettelyyn, joka on syy-yhteydessä A:n vakavaan sairastumiseen ja kuolemaan. Verrattaessa yhtäältä A:n ja toisaalta yhtiöiden puolelta tapahtuneeseen vaikuttaneita seikkoja sekä yhtiöiden ja A:n taloudellista asemaa ja muita olosuhteita, ei löydy tukea korvausvastuun sovittelulle. Sanotun perusteella yhtiöiden korvausvastuuta A:lle ei ole A:n myötävaikutuksen perusteella mahdollisuuksia sovitella.

25. Vahingonkorvauslain 6 luvun 1 §:ssä on säädetty lisäksi, että jos muu vahingon aiheuttaneeseen tekoon kuulumaton seikka on myös ollut vahingon syynä, voidaan vahingonkorvausta kohtuuden mukaan sovitella. Edellä on todettu, ettei asiassa ole lääketieteellisesti selvitetty A:n sairauksien johtuneen yksinomaan hänen tupakoinnistaan. A:ssa todettujen sairauksien syntyyn voivat vaikuttaa useat eri tekijät ja vastaajayhtiöt ovat esittäneet laajaa, argumentoivaa todistelua, jonka perusteella on pääteltävissä, että A:n sairauksien syntyyn ovat saattaneet vaikuttaa tupakan ohella muun muassa hänen työpaikkojensa altisteet, kuten erilaiset pölyt, A:n aiemmat sairaudet alkaen hänen keuhkovaivoistaan 1940-luvulla ja A:ssa todettu papilloomavirus. Vastaajayhtiöiden A:lle maksettavaa vahingonkorvausta on sanotun vuoksi soviteltava mainittua säännöstä soveltaen. Kun vahingonkorvausta tällä perusteella kohtuuden mukaan sovitellaan, määrätään vastaajayhtiöt korvaamaan A:lle noin kaksi kolmasosaa tämän vaatimista määristä.

Näillä perusteilla vastaajayhtiöt ovat velvolliset yhteisvastuullisesti suorittamaan korvaukseksi A:lle aiheuttamistaan vahingoista tuomiolauselmasta ilmenevät määrät.

Käräjäoikeuden ja hovioikeuden tuomiot kumotaan. Oy B Ab ja British American Tobacco Nordic Oy velvoitetaan yhteisvastuullisesti suorittamaan A:n leskelle A:n seuraajana korvaukseksi sairaanhoitokustannuksista 17 000 markkaa ja muista kuluista 20 000 markkaa, työansion menetyksestä 120000 markkaa, kivusta ja särystä 34 000 markkaa sekä pysyvästä viasta ja haitasta 135000 markkaa, kaikki määrät laillisine korkoineen 6.5.1988 lukien.

Oikeusneuvos Haarmann: Kohtien 1. - 5.2. sekä 5.3.4. osalta olen Korkeimman oikeuden ratkaisusta ilmenevällä kannalla. Kohdan 5.3.1. osalta olen muuten samaa mieltä kuin enemmistö, mutta katson, että vaikkakaan vastaajayhtiöiden edustajien tupakan terveysvaikutuksia sekä tupakan ja eri sairauksien välistä syy-yhteyttä koskevia haastattelu- ynnä muita vastaavia lausumia tiedotusvälineissä ei voidakaan pitää tupakkatuotteiden markkinointina, lausumat voidaan kuitenkin ottaa huomioon markkinointia koskevia oikeusohjeita sovellettaessa. Näissä lausumissa on usein vähätelty tupakan haitallisia vaikutuksia puhumattakaan siitä, että niissä olisi kerrottu tupakointiin liittyvistä riskeistä. Tupakkayhtiöiden esittäminä niillä on ollut oma vaikutuksensa kuluttajiin, joiden tiedot useimmissa tapauksissa ovat luonnollisesti olleet tupakkayhtiöiden tietoja vähäisemmät.

Muilta osin lausun:

5.3.2. Velvollisuus ilmoittaa tupakan terveysvaaroista

Pitkään valmistellussa, 1.3.1977 voimaan tulleessa tupakkalaissa määrättiin tupakkatuotteiden vähittäismyyntipakkauksiin merkittäväksi varoitus tupakan aiheuttamista terveyshaitoista. Niin ikään otettiin 1.9.1978 voimaan tulleen kuluttajansuojalain 2 luvun 1§:n 2 momenttiin säännös, jonka mukaan muun muassa sellaista markkinointia, joka ei sisällä kuluttajien terveyden kannalta tarpeellisia tietoja, on aina pidettävä sopimattomana ja sen vuoksi kiellettynä. Aikaisemmin ei lainsäädäntöömme sisältynyt vastaavanlaista säännöstä. Elintarvikeasetuksen (408/1952) 10§, joka kielsi ostajien harhaanjohtamisen, ei velvoittanut tietojen antamiseen.

Jo ennen edellä mainittuja tietojen antamiseen velvoittavia säännöksiä on kuitenkin pidetty selvänä, että tuotteen valmistajan ja myyjän on tunnettava tuotteensa ja ilmoitettava tuotteeseen liittyvistä vaaroista sellaisella tavalla, että kuluttaja osaa niitä varoa. Ilman kirjoitetun lain tukea tämä periaate on saanut ilmaisunsa oikeuskäytännössä esimerkiksi ratkaisuissa KKO 1981 II 109 ja 1984 II 225.

Nämä ratkaisut osoittavat, ettei velvollisuus varoittaa tarjolla oleviin tuotteisiin liittyvistä vaaroista ole lakisidonnainen. Ratkaisuista käy ilmi myös se, että velvollisuus ilmoittaa tuotteen käyttöön liittyvistä vaaroista ei riipu vain siitä, mitä tuotteen valmistaja ja myyjä ovat tuotteen markkinointiajankohtana tienneet, vaan myös siitä, mitä heidän olisi pitänyt tietää. Käsillä olevan jutun oikeudenkäyntiaineisto osoittaa, että vastaajayhtiöiden olisi jo 1950-luvulta alkaen tullut tietää tupakoinnin aiheuttamista terveydellisistä riskeistä. Kun ne eivät ole ilmoittaneet näistä riskeistä, joista A:lla tupakanpolttoa koskevasta yleisestä terveysvalistuksesta huolimatta ei ole ollut mahdollisuutta saada riittävästi tietoa, vaan päinvastoin ovat tiedotusvälineissä vähätelleet niitä ja jopa kiistäneet ne kokonaan, katson niiden menetelleen velvollisuuksiensa vastaisesti.

Kuluttajansuojalain 2 luvun 1 §:n 2 momentin säännöksessä tarkoitettua tiedonantovelvollisuutta ei ole katsottu olevan tuotteen yleisesti tunnettujen ominaisuuksien suhteen. Vaikka kuluttajansuojalain tullessa voimaan savukepakkauksissa on ollut tupakkalain edellyttämä varoitus, tämä ei ole vapauttanut tupakkayhtiöitä siitä tiedonantovelvollisuudesta, jonka edellä olen katsonut niillä olleen. Vastaajayhtiöt ovat siten markkinoineet savukkeita myös kuluttajansuojalain 2 luvun 1 §:ssä tarkoitetulla tavalla sopimattomasti.

Kohdan 5.3.3. osalta totean, ettei edellä puheena ollut tiedonantovelvollisuuden laiminlyöminen vielä sinänsä merkitse sitä, että menettely olisi ollut harhaanjohtavaa markkinointia. Muilta osin olen samaa mieltä kuin enemmistö.

6. Vastaajayhtiöiden moitittavan menettelyn ja A:n vahingon syy-yhteys sekä A:n oma myötävaikutus

Katson vastaajayhtiöiden edellä kerrotuin tavoin vahingonkorvausvastuun perustavalla tavalla laiminlyöneen velvollisuutensa ilmoittaa tupakan terveysvaaroista sekä Oy B Ab:n sen lisäksi mainostaessaan tupakkaa harhaanjohtavalla tavalla menetelleen niin moitittavasti, että vahingonkorvausvastuun edellytyksenä oleva tuottamus on täyttynyt.

On mahdotonta varmuudella tietää, miten A olisi menetellyt, jos vastaajayhtiöt olisivat täyttäneet varoittamisvelvollisuutensa eikä Oy B Ab olisi syyllistynyt harhaanjohtavaan markkinointiin. Pidän kuitenkin ilmeisenä, että sillä olisi voinut olla vaikutusta A:n tupakointiin ja siten myös hänen sairastumisriskinsä vähentymiseen; onhan oletettava, että tupakointikäyttäytyminen Suomessa olisi ollut toisenlaista, jos tupakoinnin aiheuttamista riskeistä olisi 1950-luvulta alkaen tehokkaasti tiedotettu. Vastaajayhtiöiden menettely on tämän vuoksi A:n sairastumisen kannalta merkityksellinen.

Vaikka tupakkaa koskevaa terveysvalistusta on maassamme harjoitettu jo ennen kuin A aloitti tupakoimisensa ja tupakan terveydelle aiheuttamista riskeistä on vuosien kuluessa levitetty yhä enemmän tietoa ja vaikka 1.3.1978 tuli voimaan velvollisuus ilmoittaa tupakka-askeissa tupakan terveysvaaroista, katson, ettei A ennen sairastumistaan vuonna 1980 ollut saanut riittävästi tietoja tupakan terveysriskeistä. Hän ei ole siten omalta osaltaan myötävaikuttanut vahinkoonsa.

Siltä osin kuin on kysymys vahingonkorvauksen sovittelusta muiden vahinkoon johtaneiden seikkojen perusteella olen samalla kannalla kuin esittelijä mietintönsä kohdassa 25.

7. Lopputulema

Päädyn edellä kertomillani perusteilla siihen, että vastaajayhtiöt ovat velvollisia korvaamaan A:lle aiheutuneet vahingot. Koska A:n sairauksien ei ole selvitetty johtuneen yksinomaan hänen tupakoinnistaan, alennan tuomittavan vahingonkorvauksen määrää kohtuulliseksi harkitsemallani kolmasosalla. Velvoitan vastaajayhtiöt yhteisvastuullisesti suorittamaan A:n leskelle kaksi kolmasosaa kanteessa vaadituista määristä laillisine korkoineen.