Vahingonkorvaus

Diaarinumero:	S98/1688
Esittelypäivä:	15.9.1999
Taltio:	3211
Antopäivä:	17.11.1999

A oli aiheetta painanut hotellin tiloissa olevaa palohälytysnappia. Palokunnan paikalle saapumisesta kaupungille aiheutuneiden kustannusten korvaukseksi ei voitu tuomita kaupungin pelastuslautakunnan ilkivaltaisesta hälytyksestä perittäväksi korvaukseksi määräämää summaa, vaan kysymys vahingon korvaamisesta oli ratkaistava vahingonkorvauslain nojalla.

Kaupungin vaatimus saada korvausta sen palomiehille maksamista kiinteistä palkkakustannuksista hylättiin, koska niiden osalta ei kaupungille ollut syntynyt hälytyksestä vahinkoa.

Helsingin kaupunki on A:ta vastaan ajamassaan kanteessa lausunut, että A oli aiheuttanut 29.11.1995 Helsingin kaupungin pelastuslaitokselle ilkivaltaisen hälytyksen painamalla Hotelli Marskin paloilmoituspainiketta. Pelastuslaitokselta oli saapunut paikalle seitsemän paloautoa ja 22 palomiestä.

Helsingin kaupungin pelastuslautakunta oli 11.9.1990 tekemässään päätöksessä määrännyt ilkivaltaisen hälytyksen hinnaksi 4 000 markkaa. Kaupunki vaati A:n velvoittamista suorittamaan sille vahingonkorvauksena lautakunnan vahvistaman määrän vähennettynä A:n jo tekemällä 92 markan suorituksella eli 3 908 markkaa korkoineen.

Käräjäoikeus katsoi asiassa esitetyn näytön perusteella, että A oli tuottamuksellisesti ilman perusteltua syytä aiheuttanut aiheettoman hälytyksen. A:n olisi kiistämisestään huolimatta yleisen elämänkokemuksen mukaan tullut tajuta hälytysnappi sellaiseksi, että sitä painaessa hälytys meni suoraan paloasemalle. Se, että A:n humalatila oli alentanut hänen käsityskykyään, ei tehnyt tilanteesta hätätilannetta eikä pakkotilaa.

Koska A oli oman myöntämisensäkin mukaan painanut nappia ja siten aiheuttanut aiheettoman hälytyksen, hän oli velvollinen korvaamaan kaupungille perusteettomasta hälytyksestä syntyneen vahingon, joka pelastuslautakunnan vahvistaman taksaston mukaisesti oli 4 000 markkaa. Summa oli kohtuullinen korvaus aiheettomasta hälytyksestä.

Käräjäoikeus katsoi, että vaikka aiheettomasta hälytyksestä oli todellisina kustannuksina syntynyt vain kilometrikustannukset, kaupungille oli syntynyt tilanteessa vahinkoa, joka ei ollut rahassa laskettavissa, koska tässä tilanteessa ei aiheellista todelliseen hätään perustuvaa hälytystä ollut samanaikaisesti tullut. Ottaen huomioon palo- ja pelastustoimen erikoisen luonteen ja yhteiskunnallisen tehtävän, päivystämisen hätätilanteiden varalta, aiheettomasta hälytyksestä määrätty korvaus oli kohtuullinen, vaikkei kaupunki tosiasiallisesti ollut joutunut maksamaan hälytykseen osallistuneille työntekijöilleen ylimääräisiä korvauksia yli heidän normaalin kuukausipalkkansa, jonka he saivat oli hälytyksiä tai ei.

Helsingin kaupungin pelastuslautakunta oli vahvistanut päätöksessään määritellyn ilkivaltaisen hälytyksen hinnaksi 4 000 markkaa. Tämä sitoi kaikkia Helsingin alueella liikkuvia siitä riippumatta, oliko kaupungissa kirjoilla vai ei. Tuottamuksella aiheutetun vahingon korvaaminen ei edellyttänyt sopimusta. Käräjäoikeus velvoitti A:n suorittamaan kaupungille vaaditut 3 908 markkaa 13 %:n korkoineen 14.2.1997 lukien.

Asian on ratkaissut käräjätuomari Pia Mäenpää.

Hovioikeus totesi asiassa selvitetyksi, että A oli hotellissa kulkiessaan mennyt tilaan, josta oli merkitty varauloskäytävä ulos. A oli painanut hälytysnappia ja saanut aikaan palohälytyksen ja palokunnan saapumisen paikalle. Hälytysnappi oli ollut selvästi merkitty palohälytysnapiksi. A ei ollut humalatilansa vuoksi havainnut varauloskäytävää tai sitä, että nappia painettaessa hälytys menee suoraan palolaitokselle.

A:n humalatilaa, johon hän oli itsensä saattanut, ei näissä olosuhteissa voitu pitää sellaisena seikkana, johon A voisi vedota tahallisuutensa poistavana tekijänä.

Palokunnan paikalle saapuminen oli ollut syy-yhteydessä hälytysnapin painamiseen ja sen tulo oli ollut A:n ennalta-arvattavissa. A ei ollut ollut pakkotilassa. Toisaalta A olisi pakkotilassakin toimiessaan ollut velvollinen korvaamaan aiheutuneet vahingot.

A oli vahingonkorvauslain 2 luvun 1 §:n 1 momentissa tarkoitetulla tavalla aiheuttanut perusteettoman palohälytyksen. Hän oli velvollinen korvaamaan siitä kaupungille aiheutuneet vahingot vahingonkorvauslain mukaisesti.

A:n menettely täytti rikoslain 34 luvun 10 §:n perättömän vaarailmoituksen tunnusmerkistön. Koska vahingot oli aiheutettu rangaistavalla teolla, A vastasi niistä vahingonkorvauslain 5 luvun 1 §:n 1 momentin mukaisesti.

Kaupungin ilkivaltaisen hälytyksen hinnaksi määrittelemään 4 000 markkaan sisältyivät palokunnan palkkakustannukset hälytyksen aiheuttamalta toimintavalmiusajalta ja teon seurauksena hälytysajoneuvojen käytöstä syntyneet kustannukset.

Kaupungin maksamat palkkakustannukset olivat lakisääteisen palokunnan ylläpitämisestä aiheutuneita kustannuksia, kun taas hälytysajoneuvojen käytöstä aiheutuneet kustannukset olivat ylimääräisiä A:n teosta seuranneita menoja.

Kunnalle lakisääteisten tehtävien hoitamisesta aiheutuneet, verovaroilla rahoitettavaksi tarkoitetut kustannukset oli Korkeimman oikeuden ratkaisussa KKO 1992:131 katsottu sellaisiksi kustannuksiksi, joita ei korvattu vahingonkorvauslain nojalla. Näin siitä riippumatta, olivatko ne kiinteitä lakisääteisten velvoitteiden ylläpitämisestä aiheutuneita vai teosta seuranneita ylimääräisiä kustannuksia.

Tässä tapauksessa vahingot eivät olleet aiheutuneet varsinaisesti lakisääteisten velvollisuuksien hoitamisesta, koska hälytys oli ollut perusteeton, eikä niitä ollut vaadittu tulipalon vaan aiheettoman palohälytyksen aiheuttaneelta. Sen vuoksi tuosta ratkaisusta ilmenevä oikeusohje ei sellaisenaan soveltunut tähän tapaukseen.

Palkkakustannukset eivät ollet myöskään KKO 1990:107 ja KKO 1994:42 ilmenevän oikeusohjeen mukaisesti rikoksella aiheutettujen vahinkojen omalla työllä korjaamisesta johtuneita ja siten korvattavia kustannuksia.

Yleisenä vahingonkorvausoikeudellisena periaatteena oli, että vahingonkärsinyt tuli korvauksella saattaa samaan asemaan, missä hän olisi, jos vahinkoa ei olisi syntynyt.

Palkkakustannukset olisivat syntyneet kaupungille vahinkotapahtumasta riippumatta. Ne eivät siten olleet vahingonkorvauslain nojalla korvattavia kustannuksia.

Hälytysajoneuvojen käytöstä aiheutuneet kustannukset olivat ylimääräisiä, A:n teosta seuranneita kuluja, joten hän oli ne velvollinen korvaamaan.

Kaupunki oli itse määritellyt ilkivaltaisten hälytysten varalta 4 000 markan suuruisen taksan. Taksa ei perustunut hälytysten aiheuttamiin todellisiin kustannuksiin. Kaupunki ei ollut näyttänyt, että sille olisi koitunut A:n tekemästä hälytyksestä taksan suuruisia kustannuksia.

Asiassa oli riidatonta, että hälytysajoneuvojen käytöstä aiheutuneet kustannukset olivat olleet 92 markkaa, jotka A oli maksanut.

Hovioikeus kumosi käräjäoikeuden tuomion ja hylkäsi kanteen.

Asian ovat ratkaisseet hovioikeuden jäsenet Ritva Supponen, Vähätörmä ja Lilja. Esittelijä Jarmo Juntura (mietintö).

Esittelijän mietintö

Viskaali Juntura: Korvattavien vahinkojen määrän osalta hovioikeus lausunee lisäksi seuraavaa:

Kaupunki on vaatinut sille aiheutuneita vahinkoja korvattaviksi sen pelastuslautakunnan ilkivaltaisen hälyttämisen varalta päättämän 4 000 markan suuruisen taksan mukaisesti. Taksa ei sido A:ta, koska hän ei ole ennalta sopinut aiheettomien hälytysten korvaamisesta tuon taksan mukaisesti eikä taksa perustu lakiin.

Muilta osin mietintö oli hovioikeuden ratkaisun mukainen.

Helsingin kaupungille myönnettiin valituslupa. Valituksessaan kaupunki vaati, että hovioikeuden tuomio kumotaan ja asia jätetään käräjäoikeuden tuomion varaan.

A vastasi valitukseen.

A on hovioikeuden tuomiossa kerrotuilla perusteilla aiheuttanut Helsingin kaupungin pelastuslaitokselle aiheettoman palohälytyksen.

A oli suorittanut kaupungille korvaukseksi hälytyksestä aiheutuneista kuluista 92 markkaa. Kaupunki on vaatinut A:n velvoittamista vahingonkorvauslain nojalla korvaamaan aiheettomasta hälytyksestä aiheutuneista kuluista vielä 3 908 markkaa korkoineen. Vaatimus perustuu Helsingin kaupungin palo- ja pelastuslautakunnan tekemään päätökseen, jonka mukaan aiheettoman hälytyksen tekijältä peritään 4 000 markan suuruinen korvaus.

Tapahtuma-aikaan voimassa olleessa palo- ja pelastustoimesta annetussa laissa (559/1975) ei ole säännöstä, jonka nojalla kaupunki voi määritellä aiheettoman hälytyksen tekijältä vahingonkorvauksena perittävän määrän. Lain 38 §:n mukaan laissa tarkoitetun palon tai muun onnettomuuden aiheuttaman vahingon korvaamiseen on sovellettava vahingonkorvauslakia. Yleisen vahingonkorvausoikeudellisen periaatteen mukaan vahingon kärsinyt tulee korvauksella saattaa samaan asemaan, missä hän olisi, jos vahinkoa ei olisi syntynyt. Vahingonkorvauksen määrää ei ole voitu palo- ja pelastuslautakunnan päätöksellä etukäteen sitovasti vahvistaa eikä lautakunnan määräämää summaa näin ollen voida tuomita vahingonkorvauksena maksettavaksi.

A:n suoritettua kaupungille korvauksen autojen käytöstä aiheutuneista ylimääräisistä kustannuksista asiassa on kysymys enää siitä, ovatko kaupungin palokunnalle tältä osin maksamat kiinteät palkkakustannukset 1 332,66 markkaa sellaista vahinkoa, joka A:n tulisi korvata.

Palokunnan ylläpitäminen on kunnan lakisääteinen tehtävä. Kaupungin olisi ollut suoritettava palomiehille kysymyksessä olevat kiinteät palkkakustannukset siinäkin tapauksessa, ettei A olisi aiheuttanut perusteetonta palohälytystä. Kaupungille ei siten ole näiden kulujen osalta syntynyt vahingonkorvauslain nojalla korvattavaa vahinkoa.

Hovioikeuden tuomion lopputulosta ei muuteta.

Asian ovat ratkaisseet presidentti Heinonen, oikeusneuvokset Tulenheimo-Takki, Taipale ja Palaja sekä ylimääräinen oikeusneuvos Mansikkamäki. Esittelijä Hanna Paronen.