Syyttömästi pidätetyn korvaus - Ehdonalainen vapaus - Käytösrikkomus

Diaarinumero:	S95/868
Esittelypäivä:	19.10.1995
Taltio:	2225
Antopäivä:	14.6.1996

Poliisimies oli 19.5.1993 määrännyt A:n otettavaksi säilöön ja vaatinut, että A määrätään käytösrikkomuksen vuoksi menettämään ehdonalainen vapautensa. Kihlakunnanoikeus oli 26.5.1993 julistamallaan päätöksellä hylännyt vaatimuksen. A:lla katsottiin olevan oikeus saada valtiolta korvaus vapauden menetyksestä johtuneesta kärsimyksestä.

L syyttömästi vangitulle tai tuomitulle valtion varoista vapauden menetyksen johdosta maksettavasta korvauksesta 1_§, 4_§

A lausui valtiota vastaan ajamassaan kanteessa, että Toijalan nimismiespiirin komisario oli 19.5.1993 määrännyt A:n otettavaksi säilöön ja vaatinut Toijalan kihlakunnanoikeudessa, että A määrätään käytösrikkomuksen vuoksi menettämään ehdonalainen vapautensa. Kihlakunnanoikeus oli katsonut, ettei A ollut syyllistynyt sen laatuisiin käytösrikkomuksiin, että olisi ollut perusteita määrätä ehdonalainen vapaus menetetyksi. Tämän vuoksi kihlakunnanoikeus oli 26.5.1993 julistamallaan lainvoiman saaneella päätöksellä hylännyt vaatimuksen. A oli ollut asian johdosta vapautensa menettäneenä 19. - 26.5.1993.

Kansalaisoikeuksia ja poliittisia oikeuksia koskevan kansainvälisen yleissopimuksen 9 artiklan 5 kohdan mukaan jokaisella, joka oli laittomasti pidätetty tai vangittu, oli oikeus vahingonkorvaukseen. Myös ihmisoikeuksien ja perusvapauksien suojaamiseksi tehdyn yleissopimuksen 5 artiklan 5 kohdan mukaan jokaisella, joka oli pidätetty tai jonka vapaus oli muuten riistetty yleissopimuksen vastaisesti, oli täytäntöönpanokelpoinen oikeus vahingonkorvaukseen. Syyttömästi vangitulle tai tuomitulle valtion varoista vapauden menetyksen johdosta maksettavasta korvauksesta annetun lain 4 §:n mukaan A:lla oli oikeus saada korvaus hänelle vapauden menetyksestä johtuneesta kärsimyksestä.

Toissijaisesti A katsoi, että asiassa tuli sovellettavaksi vahingonkorvauslain 3 luvun 2 §, koska riittäviä perusteita A:n säilöön ottamiselle ei ollut ollut.

Näillä perusteilla A vaati, että valtio velvoitetaan suorittamaan hänelle korvaukseksi hänen vapaudenmenetysaikana kokemastaan henkisestä kärsimyksestä 10 000 markkaa korkoineen.

Valtio kiisti kanteen ja vaati sen hylkäämistä. Kanteessa mainitut yleissopimukset eivät soveltuneet tapaukseen, koska A:n säilöönotto oli perustunut rangaistusten täytäntöönpanosta annetun asetuksen 2 luvun 15 §:n 1 momentin säännökseen, eikä vapauden menetys siten ollut ollut laiton. Myöskään syyttömästi vangitulle tai tuomitulle valtion varoista vapauden menetyksen johdosta maksettavasta korvauksesta annettu laki ei sen 1 §:n mukaisesti soveltunut tapaukseen, koska laki oli erityislaki ja koski vain rikoksesta epäillyn pidättämistä ja vangitsemista.

A:lla ei ollut oikeutta saada korvausta henkisestä kärsimyksestä myöskään vahingonkorvauslain nojalla, koska komisariolla oli ollut rangaistusten täytäntöönpanosta annetun asetuksen 2 luvun 15 §:ssä edellytetty erityinen syy A:n säilöönottamiseen ottaen huomioon A:han kohdistuneet epäilyt juopuneena ja huumausaineen vaikutuksen alaisena tehdyistä rikoksista ja kanssakäymisestä pahantapaista elämää viettävien henkilöiden kanssa. Lisäksi Toijalan kihlakunnanoikeus oli 6.4.1993 eli vajaat kaksi kuukautta ennen alussa kerrottua kihlakunnanoikeuden päätöstä samanlaisin perustein julistanut A:n ehdonalaisen vapauden menetetyksi.

Kihlakunnanoikeus katsoi, että harkittaessa A:n mahdollista oikeutta vaatimaansa korvaukseen ei voitu soveltaa syyttömästi vangitulle tai tuomitulle valtion varoista vapauden menetyksen johdosta maksettavasta korvauksesta annettua lakia, koska sen 1 §:n perusteella vain rikoksesta epäiltynä pidätetyllä tai vangitulla oli oikeus saada vapauden menetyksen johdosta valtiolta korvausta pykälässä säädetyin edellytyksin. A:n osalta sen sijaan oli kysymys jo lainvoimaisella päätöksellä tuomitun rangaistuksen täytäntöönpanotavasta. A:n asema ei myöskään ollut rinnastettavissa lain soveltamisalaan sen sanamuodon mukaan kuuluvien henkilöiden oikeusasemaan siten, että kyseistä ankaran korvausvastuun sisältävää lakia voitaisiin tulkita laajentavasti. A ei myöskään ollut kanteessa mainittujen kansainvälisten sopimusten tarkoittamalla tavalla ollut laittomasti pidätetty tai vangittu niin, että sopimusten olisi katsottava edellyttävän tällaista laajentavaa tulkintaa.

Tämän vuoksi asiaa ratkaistaessa oli sovellettava vahingonkorvauslakia. Lain 3 luvun 2 §:n mukaan julkisyhteisö oli velvollinen korvaamaan julkista valtaa käytettäessä tapahtuneen virheen tai laiminlyönnin johdosta aiheutuneen vahingon vain, milloin toimen tai tehtävän suorittamiselle sen laatu ja tarkoitus huomioon ottaen kohtuudella asetettavia vaatimuksia ei ollut noudatettu.

Rangaistusten täytäntöönpanosta annetun asetuksen 2 luvun 14 a §:n 1 momentin 3 kohdan mukaan ehdonalaiseen vapauteen päästetyn oli elettävä hiljaisesti ja nuhteettomasti sekä vältettävä seurustelua pahantapaista elämää viettävien henkilöiden kanssa. Pykälän 2 momentissa säädettiin puolestaan, että jos ehdonalaiseen vapauteen päästetty jätti noudattamatta tai muuten rikkoi 1 momentin säännöksiä tai sen nojalla annettuja määräyksiä, tuomioistuin voi julistaa ehdonalaisen vapauden menetetyksi. Edelleen asetuksen 2 luvun 15 §:n 1 momentissa säädettiin, että mikäli pidättämiseen oikeutettu virkamies katsoi, että ehdonalaiseen vapauteen päästetyn tuli käytösrikkomuksen johdosta menettää ehdonalainen vapautensa, hänen oli tehtävä sitä koskeva kirjallinen vaatimus oikeudelle. Erityisestä syystä pidättämiseen oikeutettu virkamies sai tuolloin päättää vapaaksi päästetyn ottamisesta säilöön.

Edellä kerrottuja lainkohtia oli muutettu 20.4.1990 siten, että päätösvalta ehdonalaisen vapauden menettämisestä käytösrikkomuksen vuoksi oli siirretty oikeusministeriöltä tuomioistuimelle. Ehdonalaisen vapauden menettämisen ja säilöön ottamisen edellytyksiä ei lakitekstissä ollut tuolloin muutettu.

Hallituksen esityksessä (HE n:o 23/1990 vp.) oli todettu, ettei ehdonalaisen vapauden menettämistä koskevaa vaatimusta voitaisi 15 §:n 1 momentin nojalla esittää sillä perusteella, että vapaaksi päästetty oli koeaikana syyllistynyt uusiin rikoksiin. Hallituksen esityksen perusteella oli epäselvää, oliko kyseisellä lausumalla ollut tarkoitus muuttaa aiemmin noudatettua käytäntöä siten, ettei harkittaessa ehdonalaisen vapauden menettämistä käytösrikkomuksen vuoksi voitaisi millään tavoin ottaa huomioon koeaikana tehtyjä uusia rikoksia.

Oikeuskirjallisuudessa Honkasalo oli esittänyt, ettei oikeusministeriö aikaisemmin voimassa olleen lain nojalla voinut julistaa ehdonalaista vapautta menetetyksi rikoksen johdosta, mutta kylläkin ottaa tällaisen teon huomioon yhtenä koevapauteen soveltumatonta käytöstä osoittavana seikkana. Edelleen Honkasalo oli todennut, ettei periaatetta, jonka mukaan uutta rikosta ei voitaisi ottaa lainkaan huomioon harkittaessa ehdonalaisen vapauden menettämistä käytösrikkomuksen perusteella, voitu noudattaa poikkeuksetta, koska tuolloin ei voitaisi koevapauteen soveltumattomana käytöksenä ottaa lainkaan huomioon sellaisia vähäisiä rikkomuksia, joiden perusteella ehdonalaista vapautta ei ollut määrätty menetetyksi tai joista oli tuomittu rangaistus rangaistusmääräyksin.

Edellä kerrotussa hallituksen esityksessä oli todettu, että oikeusministeriön vuosina 1988 ja 1989 tekemissä ehdonalaisen vapauden menettämistä koskevissa päätöksissä oli yli 90 prosentissa tapauksista eräänä perusteena ollut uudet rikokset. Hallituksen esityksessä oli lisäksi todettu, että ehdonalaiseen vapauteen päästetty oli käytännössä oikeusministeriölle ehdonalaisen vapauden menettämisestä tehdyn esityksen johdosta lähes aina ollut poliisipiirin päällikön päätöksellä vangittuna ja että vangitsemista oli käytetty usein tilanteissa, joissa kysymykseen olisi voinut tulla myös pakkokeinolain mukainen rikosprosessuaalinen vangitseminen tuomioistuimen päätöksellä.

Toijalan kihlakunnanoikeus oli 6.4.1993 määrännyt A:n menettämään 28.1.1992 alkaneen ehdonalaisen vapauden. Tuolloin ehdonalaista vapautta oli vaadittu menetetyksi sen vuoksi, että A oli toistuvasti rikkonut rangaistusten täytäntöönpanosta annetun asetuksen 2 luvun 14 a §:n säännöksiä hiljaisesta ja nuhteettomasta elämästä ja seurustelusta pahantapaista elämää viettävien ihmisten kanssa sekä syyllistynyt toistuvasti alkoholin ja huumaavien aineiden väärinkäyttöön. Nämä seikat olivat ilmenneet A:n tekemien uusien rikosten yhteydessä. Kyseinen päätös ei ollut lainvoimainen A:n haettua siihen muutosta.

Kihlakunnanoikeus katsoi, että edellä kerrotussa epäselvässä ja tulkinnanvaraisessa tilanteessa komisariolla oli ollut erityinen syy, huomioon ottaen esitetty selvitys A:n huumeiden ja alkoholin käytöstä sekä käyttäytymisestä niiden vaikutuksen alaisena, panna A säilöön. Säilöönottaminen oli näin ollen tapahtunut toimelle kohtuudella asetettavia vaatimuksia noudattaen. A:lla ei siten ollut oikeutta vahingonkorvauslain 3 luvun 2 §:n nojalla saada korvausta vapauden menetyksestään.

Tämän vuoksi kihlakunnanoikeus hylkäsi kanteen.

A valitti hovioikeuteen.

Hovioikeus ei muuttanut kihlakunnanoikeuden päätöstä.

Asian ovat ratkaisseet hovioikeuden jäsenet Selander ja Salonen sekä viskaali Kristiina Mäenpää, joka myös esitteli asian.

A:lle on myönnetty valituslupa 31.8.1995.

Valituksessaan A on vaatinut, että hovioikeuden tuomio kumotaan ja kanne hyväksytään.

Valtio on vastannut valitukseen.

A on otettu säilöön 19.5.1993 ja hänet on päästetty vapaaksi 26.5.1993, jolloin vaatimus, että hänet käytösrikkomuksen vuoksi julistettaisiin menettämään ehdonalainen vapautensa, on kihlakunnanoikeuden päätöksessä kerrotulla tavalla hylätty.

Syyttömästi vangitulle tai tuomitulle valtion varoista vapauden menetyksen johdosta maksettavasta korvauksesta annetussa laissa säädetään vapautensa menettäneen oikeudesta saada valtiolta korvaus silloin, kun rikosta tutkittaessa tai tuomiota täytäntöönpantaessa kärsitty vapaudenmenetys osoittautuu aiheettomaksi. Lain 1 §:n mukaan rikoksesta epäiltynä pidätetyllä tai vangitulla on oikeus saada vapauden menetyksen johdosta valtiolta korvaus muun muassa silloin, kun esitutkinta ei johda oikeudenkäyntiin taikka jos syyte siinä jätetään sikseen tai hylätään. Lain 3 §:ssä säädetään aiheettomasti vapausrangaistusta suorittaneen oikeudesta korvaukseen. Pidätetyllä tai vangitulla on lain 1 §:n mukaan oikeus saada korvausta silloinkin, kun hänet tosin tuomitaan rangaistukseen, mutta sellaisesta rikoksesta, josta häntä ei olisi voitu pidättää tai vangita. Hallituksen esityksen (HE n:o 204/1988 vp. s. 2) perustelujen mukaan vapauden menetyksen ei voida tällöinkään katsoa olleen aiheellinen.

Jos pidättämiseen oikeutettu virkamies katsoo, että ehdonalaiseen vapauteen päästetyn tulee käytösrikkomuksen vuoksi menettää ehdonalainen vapautensa, hänen on rangaistusten täytäntöönpanosta annetun lain 2 luvun 15 §:n 1 momentin mukaan tehtävä menettämistä koskeva vaatimus yleiselle alioikeudelle. Pidättämiseen oikeutettu virkamies saa tässä yhteydessä erityisestä syystä määrätä vapaaksi päästetyn otettavaksi säilöön. Jos käytösrikkomukseen perustuva ehdonalaisen vapauden menettämistä koskeva vaatimus hylätään, säilöön otetun vapauden menetys on yleensä ollut aiheeton. Säilöön otetun asema on tällöin rinnastettavissa sellaiseen rikoksesta epäiltynä pidätettyyn, jota vastaan nostettu syyte sittemmin hylätään.

Ottaen huomioon lain keskeinen tarkoitus antaa hyvitys henkilölle, joka syyttömästi on menettänyt vapautensa rikostutkinnan tai rikostuomion johdosta, kysymyksessä olevia korvaussäännöksiä on oikeuskäytännössä sekä tulkittu laajasti että sovellettu analogisesti. Niinpä ratkaisussa KKO 1991:155 on rikoksentekijän luovuttamista varten säilöön otetulla, joka on vapautettu syytteestä vastaanottajamaan tuomioistuimessa, katsottu olleen oikeus saada korvaus vapauden menetyksestään. Ratkaisussa KKO 1994:84 korvaukseen oikeutetuksi on taas katsottu ehdottomaan vankeusrangaistukseen tuomittu vangittuna ollut henkilö, jonka tuomioistuin oli 7.2. määrännyt päästettäväksi vapaaksi heti, mutta joka oli vasta 10.2. päässyt vapaaksi.

Näillä perusteilla Korkein oikeus katsoo, että A:lla on oikeus saada valtiolta korvausta aiheettomasta vapauden menetyksestään. Kärsimyksestä tuomittavan korvauksen kohtuullisena määränä on pidettävä 3 500 markkaa.

Laki syyttömästi vangitulle tai tuomitulle valtion varoista vapauden menetyksen johdosta maksettavasta korvauksesta 1 § ja 4 §.

Kihlakunnanoikeuden päätös ja hovioikeuden tuomio kumotaan. Valtio velvoitetaan suorittamaan A:lle korvaukseksi aiheettomasta vapauden menetyksestä johtuneesta kärsimyksestä 3 500 markkaa 16 prosentin korkoineen haasteen tiedoksiantopäivästä 28.6.1993 lukien.

Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Riihelä, Krook, Wirilader, Pellinen ja Palaja. Esittelijä Lea Turtiainen.