Takavarikko

Diaarinumero:	S94/1411
Esittelypäivä:	24.11.1994
Taltio:	4613
Antopäivä:	9.12.1994

Takavarikkoa oli haettu vahingonkorvaussaamisen turvaamiseksi. Saamisen todennäköisyyttä koskevan edellytyksen osalta katsottiin riittäväksi, että teko, vahinko ja vastuuperuste oli yksilöity niin, ettei saamista esitetyn näytön valossa tai oikeudellisesti voitu pitää selvästi perusteettomana. Hukkaamisvaaran osalta riitti, ettei vaara ollut varsin epätodennäköinen. Vrt. KKO:1998:143

OK 7 luku 1 §

Suomen Säästöpankki - SSP Oy esitti käräjäoikeudelle 18.1.1994 saapuneessa hakemuksessaan, että sillä oli todennäköinen 7 920 500 markan yhteisvastuullinen vahingonkorvaussaaminen A:lta, B:ltä, C:ltä ja D:ltä (jäljempänä vastapuolet) Päijät-Hämeen Säästöpankin luottovaltuutettuina ja johtajiston jäseninä. Saaminen perustui huolimattomaan ja varomattomaan menettelyyn sekä laiminlyönteihin luoton myöntämisessä. Saamista koskeva kanne oli pantu vireille 31.12.1993. Pankilla ei ollut aikaisempaa vakuutta saamisestaan. Näissä olosuhteissa oli olemassa vaara, että vastapuolet kätkivät, hävittivät taikka luovuttivat omaisuuttaan tai muutoin menettelivät saamista vaarantavalla tavalla. Sen vuoksi pankki pyysi, että vastapuolten omaisuutta määrättäisiin pantavaksi takavarikkoon niin paljon, että vahingonkorvaussaaminen korkoineen turvattaisiin.

Käräjäoikeuden hylättyä 19.1.1994 pankin pyynnön väliaikaisesta turvaamistoimesta vastapuolet antoivat 1. -2.2.1994 vastaukset. Niissä he kiistivät pankin väittämän todennäköisen saamisen ja hukkaamisvaaran olemassaolon sekä vaativat hakemuksen hylkäämistä. Pankki antoi vastausten johdosta 18.2.1994 kirjallisen lausuman.

Vastapuolet antoivat vielä 7.3.1994 kirjalliset lausumat, joihin he liittivät käräjäoikeuden pyytämät kirjalliset vakuutukset siitä, etteivät he vahingonkorvausoikeudenkäynnin aikana kätke, hävitä tai luovuta omaisuuttaan.

Saamisen todennäköisyyden osalta käräjäoikeus lausui, että vahingonkorvauskanteessa vaadittiin pankin luottovaltuutettuina toimineilta korvausta yksittäisen valuuttaluoton myöntämisen johdosta. Kanteen perusteena oli, etteivät luottovaltuutetut olisi noudattaneet silloin voimassa olleen säästöpankkilain ja hyvän pankkitavan edellyttämää riittävää huolellisuutta luoton myöntämisessä ja sen vakuuksien tutkimisessa. Tällaisissa asioissa ei ollut olemassa vakiintunutta käytäntöä eikä Korkeimman oikeuden ennakkoratkaisuja. Sen vuoksi käräjäoikeus katsoi, ettei pankin vaatimukselle ollut esitetty perusteita, joiden nojalla vahingonkorvauskannetta olisi voitu pitää riittävän todennäköisenä ulosottolain 3 luvun 2 §:n mukaisena saamisena.

Hukkaamis- ja kätkemisvaaran osalta käräjäoikeus lausui, että oikeudenkäymiskaaren 7 luvun 1 §:n perusteella paitsi, että saatavan tuli olla todennäköinen, oli myös oltava olemassa vaara, että vastapuoli kätki, hävitti tai luovutti omaisuuttaan taikka menetteli muulla hakijan saamista vaarantavalla tavalla. Tällöin tuomioistuin voi määrätä pantavaksi vastapuolen irtainta tai kiinteätä omaisuutta takavarikkoon niin paljon, että saaminen tuli turvatuksi.

Käräjäoikeus totesi, ettei vakiintuneen oikeuskäytännön mukaan turvaamistoimen hakijan tarvinnut juurikaan esittää näyttöä hävittämis- tai kätkemisvaarasta, vaan yleensä jo väite riitti. Hävittämis- tai kätkemisvaara oli kuitenkin toinen turvaamistoimen myöntämisen edellytys. Sen vuoksi turvaamistoimen kohde saattoi esittää huomioon otettavaa vasta-argumentaatiota, kuten nyt oli tapahtunut. Vielä käräjäoikeus totesi, että vastapuolet olivat ilmoittaneet pidättäytyvänsä mahdollisen vahingonkorvaussaamisen toteuttamista vaarantavista toimenpiteistä ja jättäneet oikeudelle tätä tarkoittavat kirjalliset sitoumukset.

Koska hakemuksen tueksi ei ollut esitetty riittävän todennäköisiä perusteita ja huomioon ottaen annetut kirjalliset vakuutukset, käräjäoikeus hylkäsi hakemuksen.

Pankki valitti hovioikeuteen ja toisti siellä hakemuksensa.

Vastapuolet vastasivat valitukseen.

Hovioikeus lausui, että ilmoitetun saamisen määrä oli erityisen suuri. Jo tällä perusteella takavarikon edellytyksenä oleva hukkaamisvaara oli arvioitava merkittäväksi. Käräjäoikeuden päätöksessä mainituilla vastaajien antamilla kirjallisilla vakuutuksilla ei voitu korvata ulosottolain 7 luvun 12 §:ssä tarkoitettua vakuutta. Niillä ei myöskään voitu katsoa olevan merkitystä hukkaamisvaaraa arvioitaessa. Näillä perusteilla hovioikeus katsoi, että oikeudenkäymiskaaren 7 luvun 1 §:ssä tarkoitettu hukkaamisvaara oli olemassa.

Ottaen huomioon sen, mitä vastaajat olivat esittäneet kiistämisensä perusteeksi, hovioikeus katsoi, ettei pankki ollut esittänyt hakemuksensa tueksi sellaisia perusteita, joiden nojalla pankin saaminen voitaisiin katsoa oikeudenkäymiskaaren 7 luvun 1 §:ssä tarkoitetuin tavoin todennäköiseksi. Tämän vuoksi edellytyksiä takavarikon määräämiselle ei ollut olemassa.

Näillä perusteilla hovioikeus ei muuttanut käräjäoikeuden päätöksen lopputulosta.

Asian ovat ratkaisseet hovioikeuden jäsenet Risto Setälä, Leena Kartimo ja Markku Marko. Esittelijä Lolita Tuomainen.

Pankille myönnettiin valituslupa. Valituksessaan pankki toisti hakemuksensa. Vastapuolet antoivat heiltä pyydetyt vastaukset.

Oikeudenkäymiskaaren 7 luvun 1 §:n mukaan turvaamistoimen hakijan tulee saattaa todennäköiseksi, että hänellä on saaminen, joka voidaan määrätä maksettavaksi ulosottolain 3 luvun 1 §:n 1 momentissa tarkoitetulla ratkaisulla. Ennen 1.12.1993 voimaan tullutta lainmuutosta (22.7.1991/1065) turvaamistoimen edellytyksistä säädettiin ulosottolain 7 luvun 1 §:ssä (3.12.1895/37). Sen osalta oli silloisten ulosotonhaltijoiden käytännön mukaan saamisen todennäköisyyttä koskevan edellytyksen harkinnassa erityisesti otettava huomioon turvaamistoimimenettelyn kiireellisyysvaatimus. Lainuudistuksen esitöistä (HE 1990 vp. n:o 179 s. 16 ja 17) ilmenee, että turvaamistoimesta päättämisen siirtyessä käräjäoikeudelle kiireellisyysnäkökohta on edelleen korostetun tärkeä. Oikeudenkäymiskaaren 7 luvun 5 §:n 1 momenttiin on muun muassa tästä johtuen otettu säännös hakemuksen käsittelemisestä kiireellisesti.

Kiireellisyysnäkökohdan ohella on saamisen todennäköisyyttä koskevan edellytyksen tutkimisessa otettava huomioon, ettei turvaamistoimi saa sitovaa vaikutusta, vaan se tai sen toimeenpano on peruutettavissa tuomioistuimen tai ulosottomiehen toimesta. Pääasian ratkaisun yhteydessä turvaamistoimen voimassaolosta tai peruuntumisesta on aina lausuttava. Turvaamistoimen hakijan on myös yleensä asetettava vakuus siitä vastapuolelle syntyvästä vahingosta. Hakija on tuottamuksestaan riippumatta korvausvastuussa, jos osoittautuu, että turvaamistoimi on hankittu tarpeettomasti.

Esitöistä (s. 10 ja 12) ilmenee, että oikeudenkäymiskaaren 7 luvun 1 §:n asiasisältö on tarkoitettu säilyttää samana kuin se oli aikaisemman lain aikana ja että turvaamistoimesta päättäminen on pitkälle rinnastettavissa summaariseen riita-asioiden menettelyyn. Saaminen ei siten saa olla sillä tavoin oikeudellisesti perusteeton, ettei sitä koskevaa vaatimusta voida hyväksyä yksipuolisella tuomiolla. Saamisen tulee olla riittävästi yksilöity, mikä vahingonkorvausvaatimuksen suhteen tarkoittaa sitä, että on ilmoitettava vahinkoa aiheuttanut teko, syntynyt vahinko ja vastuuperuste.

Yksipuolisen tuomion antaminen ei edellytä tosiasia- ja näyttökysymyksen tutkimista muutoin kuin siltä osalta, etteivät kanteen perusteeksi vedotut tosiseikat ole mahdottomia tai tunnetusti epätosia. Turvaamistoimiasian käsittelyssä hakijalla ja hänen vastapuolellaan on kuitenkin tilaisuus esittää selvitystä. Saamisen tosiasiallista olemassaoloa on harkittava samalla tavoin kuin saamisen oikeudellista perustetta. Saaminen ei siis siitä esitetyn näytön valossakaan saa olla selvästi perusteeton.

Oikeudenkäymiskaaren 7 luvun 9 §:n mukaan tuomioistuin voi, milloin kanne hylätään tai jätetään tutkimatta, samalla määrätä, että turvaamistoimi peruuntuu vasta pääasiaa koskevan ratkaisun saatua lainvoiman. Saamisen selvää perusteettomuutta ei siis merkitse edes se, että saamista koskeva kanne on lainvoimaa vailla olevalla ratkaisulla hylätty. Vielä vähemmän selvää perusteettomuutta osoittaa se, ettei pääasiassa käsillä olevasta oikeuskysymyksestä ole Korkeimman oikeuden ennakkoratkaisuja tai muutoinkaan vakiintunutta oikeuskäytäntöä. Senkään, että hakijan oikeus kanteen ajamiseen ja turvaamistoimen hakemiseen on kiistetty väittäen lainsäännöksiä tulkinnanvaraisiksi, ei voida katsoa osoittavan tässä tarkoitettua perusteettomuutta. Turvaamistoimenpiteen tarve päin vastoin korostuu tällaisissa tilanteissa sen vuoksi, että lopullisen ratkaisun saaminen pääasiassa saattaa pitkittyä. Nämä periaatteet vastaavat niitä, joita noudatettiin aikaisemmankin lain aikana turvaamistoimiasioiden käsittelyssä.

Myös hukkaamisvaaran osalta edellä selostetuilla yleisillä turvaamistoimimenettelyyn liittyvillä perusteilla on merkitystä. Hukkaamisvaaran voidaan siten katsoa olevan olemassa, jollei vaara esillä olevissa olosuhteissa ole varsin epätodennäköinen. Sen osalta, mitä hovioikeus on lausunut ilmoitetun saatavan erityisen suuren määrän merkityksestä ja vastaajien antamien kirjallisten vakuutusten merkityksettömyydestä, Korkein oikeus hyväksyy hovioikeuden perustelut.

Näillä perusteilla Korkein oikeus katsoo, että saaminen on sillä tavoin riittävästi yksilöity ja siitä on esitetty sellainen selvitys kuin oikeudenkäymiskaaren 7 luvun 1 §:ssä edellytetään ja että käsillä myös on sanotussa säännöksessä tarkoitettu hukkaamisvaara. Hakijalla, joka 31.12.1993 on pannut A:ta ja hänen myötäpuoliaan vastaan vireille vahingonkorvausoikeudenkäynnin, on siten oikeus pyytämäänsä turvaamistoimeen.

Pankki on hakenut turvaamistointa myös ilmoittamansa saamisen korkojen turvaamiseksi laskettuina kunkin vastaajan osalta haasteen tiedoksiannosta lukien. Hovioikeudelle pääasiassa tekemässään valituksessa pankki on vaatinut korkoa tuomittavaksi kaikkien vastaajien osalta viimeksi toimitetusta haasteen tiedoksiannosta 12.1.1994 lukien. Pankilla ei ole oikeutta saada turvaamistointa korkosaamiselleen tätä laajemmalti.

Hovioikeuden tuomio ja käräjäoikeuden päätös kumotaan. Määrätään pantavaksi takavarikkoon niin paljon A:n, B:n, C:n ja D:n omaisuutta, että pankin 7 920 500 markan suuruinen saaminen sille 12.1.1994 alkaen laskettavine 16 prosentin korkoineen tulee turvatuksi.

Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Nikkarinen, Tulenheimo-Takki, Suhonen, Wirilander ja Pellinen. Esittelijä Juhani Walamies.