Työsopimus - Työnantajan konkurssi - Määräaikainen työsopimus - Liikkeen luovutus - Työsopimuksen irtisanominen

Diaarinumero:	S92/224
Esittelypäivä:	10.9.1992
Taltio:	75
Antopäivä:	19.1.1993

Yhtiön konkurssipesä oli konkurssin johdosta irtisanonut työntekijöiden työsopimukset. Konkurssipesä oli kuitenkin jatkanut yhtiön toimintaa tarkoituksin myydä toimiva yritys uudelle yrittäjälle, missä se oli myös onnistunut. Työntekijät olivat irtisanomisesta huolimatta jatkaneet työntekoaan konkurssipesän palveluksessa. Toiminnan jatkamistarkoitus huomioon ottaen konkurssipesän suorittama irtisanominen oli menettänyt merkityksensä ja työntekijöiden työsuhteet olivat toistaiseksi voimassa olevia eivätkä määräaikaisia.

A on C:n Eväskori Ky:n konkurssipesälle ja B:lle 11.4.1990 sekä Suomen valtiolle 9.4.1990 tiedoksi toimituttamansa haasteen nojalla kihlakunnanoikeudessa lausunut, että hän oli ollut työsopimuslain 1 §:n mukaisessa työsuhteessa konkurssipesään ja B:hen. Konkurssipesä ja B olivat yksissä tuumin harjoittaneet ravintolatoimintaa Lemussa. A:n työnantajat olivat 29.5.1989 ilman lainmukaista perustetta irtisanoneet hänen työsuhteensa päättymään ilman irtisanomisaikaa. Konkurssipesä tai B eivät olleet suorittaneet A:lle irtisanomisajan palkkaa. A:lle oli työsuhteen kestäessä suoritettu liian vähän muutakin palkkaa. Konkurssipesä tai B eivät olleet suorittaneet A:lle myöskään asianmukaisia vuosilomakorvauksia. Koska A:n irtisanomiseen ei ollut ollut lainmukaisia perusteita, konkurssipesä ja B olivat velvollisia suorittamaan hänelle korvausta perusteettomasta irtisanomisesta.

Konkurssipesä oli vastustanut A:n palkkasaatavia koskevaa palkkaturvahakemusta, jonka Turun työvoimapiiri oli 12.10.1989 ratkaissut päätöksellään nro 551/89.

Sen vuoksi A on vaatinut, että konkurssipesä ja B velvoitettaisiin yhteisvastuullisesti suorittamaan hänelle

1) saamatta jäänyttä palkkaa 146,22 markkaa,

2) vuosilomakorvauksia yhteensä 8 525,49 markkaa,

3) irtisanomisajan palkkana 10 464 markkaa ja

4) korvauksena lainvastaisesta irtisanomisesta 26 160 markkaa,

kaikki edellä mainitut erät laillisine korkoineen. Lisäksi A on vaatinut, että vastaajat velvoitettaisiin yhteisvastuullisesti korvaamaan hänen oikeudenkäyntikulunsa jutussa korkoineen. Sen ohessa A on vaatinut, että edellä kohdassa 1 - 3 sanotut työsuhdesaatavat vahvistettaisiin valtiota vastaan palkkaturvalain tarkoittamassa merkityksessä.

Konkurssipesä on kohdaltaan kiistänyt kanteen ja vaatinut sen hylkäämistä sekä korvausta oikeudenkäyntikuluistaan korkoineen. Perusteluina kiistämiselleen konkurssipesä on esittänyt, että se oli 2.3.1989 irtisanonut kaikki C:n Eväskori Ky:n työntekijöiden työsuhteet päättyviksi 14 päivän kuluttua konkurssin alkamisesta ilmoittaen samalla, ettei pesä jatkanut yrityksen liiketoimintaa. Konkurssipesä ei myöskään ollut mainitun irtisanomisajan jälkeiseltä ajalta maksanut palkkaa työntekijöille tai muutoin toiminut työnantajana. Konkurssipesä oli 17.3.1989 allekirjoitetulla vuokrasopimuksella luovuttanut sille kuuluvat tilat irtaimistoineen B:n hallintaan. A oli ollut lyhytaikaisessa, määräaikaisessa työsuhteessa B:n palveluksessa sanotun irtisanomisajan umpeen kuluttua 16.3.1989 lukien. Konkurssipesä oli kokonaisuudessaan lopettanut liiketoiminnan harjoittamisen 16.3.1989. B oli jatkanut yrityksen liiketoimintaa väliaikaisesti ja määräaikaisesti, kunnes konkurssipesä oli saanut myydyksi pesän omaisuuden.

B on kohdaltaan kiistänyt kanteen ja vaatinut sen hylkäämistä sekä korvausta oikeudenkäyntikuluistaan korkoineen. Perusteluina kiistämiselleen B on esittänyt, että koska konkurssipesä oli halunnut myydä kysymyksessä olevan liikeyrityksen toimivana, B oli sisarensa C:n ja konkurssipesän hoitajien pyynnöstä suostunut muodollisesti toimimaan kyseessä olevassa liikkeessä, kunnes liike saataisiin myydyksi. B oli siten pelkästään muodollisesti ollut yrityksessä mukana. Konkurssipesä oli 26.5.1989 vahvistetulla kauppakirjalla myynyt yrityksen kiinteistön, joten tuo aika, jonka B muodollisesti oli ollut liikkeenharjoittajana, oli ollut runsas kaksi kuukautta. Yrityksen palveluksessa olleiden työntekijöiden työsuhteet olivat olleet väliaikaiset ja kaikki yrityksen työntekijät, myös A, olivat olleet täysin selvillä siitä, että he olivat konkurssipesän toimesta tulleet irtisanotuiksi konkurssin alettua ja että tuosta lähtien heidän työsuhteensa olisi määräaikainen, kunnes yrityksen kiinteistö saataisiin myydyksi. Pesän toimitsijamiehenä toiminut asianajaja S oli useaan kertaan painottanut tätä seikkaa työntekijöille. Yrityksen kiinteistön tultua myydyksi oli S:n toimesta 29.5.1989 valmistettu irtisanomisilmoitukseksi otsikoitu asiakirja, jonka tarkoitus oli ollut kiteyttää, mitä työntekijöiden työsuhteista oli sovittu täksi niin sanotuksi väliajaksi eli ajaksi konkurssin alusta asiakirjan laatimispäivään. Sanotussa asiakirjassa oli varsin yksiselitteisesti todettu työntekijöiden työsuhteiden väliaikaisuus ja määräaikaisuus. Työsuhteen määräaikaisuudesta johtuen A:lle ei kuulunut irtisanomisajan palkkaa. B on edelleen huomauttanut, ettei hän voinut olla vastuussa ennen 15.3.1989 syntyneistä vuosilomakorvauksista, koska nämä vuosilomakorvaukset olivat erääntyneet yhtiön konkurssin vuoksi tapahtuneen irtisanomisen johdosta maksettaviksi. Koska kysymyksessä oli ollut määräaikainen työsuhde, ei lainvastaisesta irtisanomisesta voinut olla jutussa kysymys. A oli sitä paitsi siirtynyt uuden työnantajan palvelukseen 26.5.1989 välittömästi ja tämän jälkeen irtisanonut itse itsensä, minkä vuoksi korvaus laittomasta irtisanomisesta oli myös perusteeton.

Suomen valtio on puolestaan lausunut, että koska valtio oli lähinnä kuultavan asemassa tällaisessa oikeudenkäynnissä, valtiota ei tulisi velvoittaa korvaamaan kantajan oikeudenkäyntikuluja jutussa.

Kihlakunnanoikeus on katsonut jutussa selvitetyksi, että A oli ollut C:n Eväskori Ky:n palveluksessa keittäjänä 19.7.1987 lukien. Hänen työsuhteensa oli päättynyt edellä mainittuun irtisanomiseen 29.5.1989. A:n työsuhde oli ollut hänen ollessaan kommandiittiyhtiön palveluksessa niin sanottu toistaiseksi voimassa oleva työsopimuslain tarkoittamassa merkityksessä. Jutun asiakirjoista selvisi, että kommandiittiyhtiön jouduttua konkurssiin 1.3.1989 konkurssipesä oli 2.3.1989 asianmukaisesti irtisanonut yrityksen työntekijät. Työntekijöiden työsuhteet olivat irtisanomisen mukaan päättyneet 15.3.1989. Kysymyksessä oleva yritys oli kuitenkin konkurssipesän toimesta pidetty toimivana siten, että yrityksen työntekijät olivat saaneet jatkaa sanotun ajankohdan jälkeenkin työsuhteitaan niin sanottuina vanhoina työntekijöinä samoissa tehtävissä kuin ennen konkurssin alkamistakin.

Konkurssipesä oli kuitenkin 17.3.1989 päivätyllä vuokrasopimuksella antanut yrityksen vuokralle B:lle. Konkurssipesän ja B:n edellä kerrotulla toiminnalla oli ollut se tarkoitus, että konkurssipesä voisi myydä yrityksen toimivana paremmalla hinnalla kuin jos yritys olisi kokonaisuudessaan lakkautettu ja toimimaton. Konkurssipesän toimesta työntekijöille oli maaliskuun puolivälissä 1989 sekä sitä seuranneen ajan yrityksen omistajanvaihdokseen saakka 29.5.1989 tiedoitettu yrityksen myyntitilanteesta useita kertoja. Näissä tiedoituksissa oli työntekijöiden annettu ymmärtää, että tilanne yrityksessä oli niin sanotusti väliaikainen, että yritys jatkaisi toimintaansa vain siihen saakka kunnes se tulisi myydyksi ja että myynti toivottiin voitavan suorittaa sellaisilla ehdoilla, että uusi omistaja ottaisi työntekijät edelleen palvelukseensa.

Kihlakunnanoikeus on katsonut jutussa annetuilla todistajanlausumilla, konkurssipesän ja B:n lausumilla sekä asiakirjojen perusteella edelleen selvitetyksi, että kysymyksessä olevassa yrityksessä konkurssin alkamisen jälkeen sen toimintaa olivat tosiasiallisesti johtaneet sekä konkurssipesä että B tarkoituksin saada yritys myydyksi toimivana mahdollisimman hyvässä kunnossa ja hyvällä hinnalla. Asiakirjoista havaittiin, että yrityksen kahvila-ravintolalle myönnetty lupa jatkaa alkoholitarjoilua oli annettu konkurssipesälle eikä B:lle. Eräistä oikeudelle esitetyistä palkanmaksu- ja pankkitilitiedoista ilmeni edelleen, että johtotehtäviä yrityksessä olivat hoitaneet sekä konkurssipesän toimitsijamiehet että B.

Edellä mainituilla perusteilla kihlakunnanoikeus on katsonut sekä konkurssipesän että B:n toimineen yrityksessä työnantajan asemassa 16.3. - 29.5.1989.

Kun A:n työsuhde kommandiittiyhtiöön oli ollut toistaiseksi voimassa oleva ja kun konkurssipesän jatkaessa välittömästi yrityksen toimintaa 16.3.1989 lukien yhdessä B:n kanssa ei työnantajan vaihtuminen sinänsä ollut voinut aiheuttaa työsuhteen muuttumista määräaikaiseksi pelkästään työnantajapuolen ilmoituksella sekä kun jutussa oli jäänyt selvittämättä, että A olisi tehnyt jatkettuaan konkurssipesän ja B:n palveluksessa niin sanottuna vanhana työntekijänä määräaikaisen työsopimuksen, kihlakunnanoikeus on katsonut, että A oli ollut 29.5.1989 saakka konkurssipesään ja B:hen toistaiseksi voimassa olevassa työsuhteessa.

Kun konkurssipesä oli kihlakunnanoikeuden harkinnan mukaan edellä mainituilla perusteilla edelleen ollut 15.3.1989 jälkeenkin A:n työnantaja, konkurssipesän 2.3.1989 suorittamalla irtisanomisella ei ollut jutussa oikeudellista merkitystä.

Kihlakunnanoikeus on katsonut, ettei 29.5.1989 laaditulla irtisanomisilmoitukseksi otsikoidulla asiakirjalla ollut sinänsä myönnetty kysymyksessä olevan työsuhteen määräaikaisuutta, ottaen huomioon tilanne ja olosuhteet, joissa kysymyksessä oleva irtisanomisilmoitukseksi otsikoitu asiakirja oli laadittu ja allekirjoitettu.

Työsopimuslain 7 §:stä ja vuosilomalain 6 §:stä ilmenevien periaatteiden mukaan, kun kysymyksessä oleva työsuhde oli jatkunut keskeytyksettä, konkurssipesä ja B olivat velvollisia suorittamaan A:lle vaaditun palkan, lomakorvaukset ja irtisanomisajan palkan sekä, kun A oli 29.5.1989 perusteettomasti irtisanottu, korvausta laittoman irtisanomisen johdosta.

Edellä mainituilla perusteilla kihlakunnanoikeus on velvoittanut C:n Eväskori Ky:n konkurssipesän ja B:n yhteisvastuullisesti suorittamaan A:lle

1) maksamatta jätettyä palkkaa 146,22 markkaa,

2) maksamatta jätettyjä vuosilomakorvauksia yhteensä 8 525,49 markkaa,

3) irtisanomisajan palkkaa 10 464 markkaa ja

4) korvausta työsopimuksen laittomasta irtisanomisesta kolmen kuukauden palkkaa vastaavat 15 696 markkaa,

1 - 3 kohdan määrät 16 prosentin korkoineen 29.5.1989 lukien sekä 4 kohdan määrä 16 prosentin korkoineen 11.4.1990 lukien.

Kihlakunnanoikeus on vahvistanut edellä 1 - 3 kohdassa mainitut työsuhdesaatavat valtiota vastaan palkkaturvalain tarkoittamassa merkityksessä.

Koska vastaajat C:n Eväskori Ky:n konkurssipesä, B ja Suomen valtio olivat hävinneet jutun, ne on velvoitettu yhteisvastuullisesti suorittamaan A:lle korvaukseksi oikeudenkäyntikuluista jutussa 10 732,95 markkaa 16 prosentin korkoineen 18.1.1991 lukien.

Hovioikeus, jonka tutkittavaksi konkurssipesä ja B olivat valittamalla saattaneet jutun, on perusteluinaan todennut, että kommandiittiyhtiö oli asetettu konkurssiin 1.3.1989. Konkurssipesän suorittaman irtisanomisen johdosta työntekijöiden työsuhde oli päättynyt 15.3.1989.

Toimintaa oli tämän jälkeen kuitenkin jatkettu. Hovioikeus on katsonut kuten kihlakunnanoikeuskin, että toimintaa olivat jatkaneet sekä konkurssipesä että B. Toimintaa oli ollut tarkoitus jatkaa vain väliaikaisesti tässä muodossa, kunnes yritys saataisiin konkurssipesän toimesta myydyksi. Konkurssipesällä ja B:llä oli siten ollut yrityksen toimintaan liittyvä perusteltu syy solmia työntekijöiden kanssa välivaiheen ajaksi uudet määräaikaiset työsopimukset.

29.5.1989 päivätyn irtisanomisilmoitukseksi otsikoidun asiakirjan ja jutussa todistajina kuultujen X:n sekä Y:n kertomusten perusteella konkurssipesä ja B olivat näyttäneet, että toimintaa 15.3.1989 jälkeen jatkettaessa A:nkin oli pitänyt ymmärtää, että työsopimus oli tehty 16.3.1989 alkaen määräaikaiseksi. A:lla ei siten työsuhteen päätyttyä 29.5.1989 ollut oikeutta irtisanomisajan palkkaan eikä korvaukseen laittoman irtisanomisen johdosta.

Kun A:n työsuhde oli 15.3.1989 päättynyt, lomakorvaussaatavat tätä edeltäneeltä ajalta olivat samalla erääntyneet maksettaviksi, eivätkä konkurssipesä ja B uusina työnantajina olleet niistä vastuussa.

A oli 16.3.1989 otettu uuteen määräaikaiseen työsuhteeseen niin sanottuna vanhana työntekijänä. Siten hänen palkkaetuutensa ja vuosilomaoikeutensa olivat pysyneet ennallaan. Esitetyn selvityksen perusteella konkurssipesä ja B olivat maksaneet A:lle liian vähän palkkaa 146,22 markkaa ja jättäneet maksamatta lomakorvaukset huhti- ja toukokuulta 1989 yhteensä 1 046,40 markkaa.

Näillä perusteilla hovioikeus on muuttanut kihlakunnanoikeuden päätöstä siten, että C:n Eväskori Ky:n konkurssipesä ja B on velvoitettu yhteisvastuullisesti kihlakunnanoikeuden päätöksen kohdissa 1 - 4 mainittujen määrien asemesta suorittamaan A:lle maksamatta jätettyä palkkaa 146,22 markkaa ja maksamatta jätettyjä vuosilomakorvauksia 1 046,40 markkaa, molemmat 16 prosentin korkoineen 29.5.1989 lukien.

Konkurssipesä ja B on vapautettu velvollisuudesta korvata A:n oikeudenkäyntikuluja kihlakunnanoikeuden osalta 10 732,95 markalla korkoineen.

Koska palkkasaatavista vastuussa olevien työnantajien maksuvelvollisuutta oli työnantajien valituksesta hovioikeudessa alennettu, hovioikeus on vahvistanut edellä mainitut konkurssipesän ja B:n maksettavaksi mainitut työsuhdesaatavat myös valtiota vastaan palkkaturvalain tarkoittamassa merkityksessä, vaikka valtio oli tyytynyt kihlakunnanoikeuden päätökseen.

Muilta osin kihlakunnanoikeuden päätös on jäänyt pysyväksi.

A on velvoitettu suorittamaan C:n Eväskori Ky:n konkurssipesälle korvaukseksi tämän oikeudenkäyntikuluista kihlakunnanoikeuden osalta 5 000 markkaa ja hovioikeuden osalta 1 000 markkaa sekä B:lle korvaukseksi oikeudenkäyntikuluista kihlakunnanoikeuden osalta 5 000 markkaa ja hovioikeuden osalta 1 000 markkaa, kummatkin B:lle tuomitut määrät 16 prosentin korkoineen hovioikeuden tuomion antopäivästä lukien.

Jutun näin päättyessä on hylätty A:n vaatimus saada korvausta vastauskuluistaan.

Valituslupa on myönnetty 22.4.1992. Muutoksenhakemuksessaan A on vaatinut hovioikeuden tuomion kumoamista ja asian jättämistä kihlakunnanoikeuden päätöksen varaan sekä korvausta oikeudenkäyntikuluistaan jutussa korkoineen.

C:n Eväskori Ky:n konkurssipesä, B ja Suomen valtio työministeriön edustamana ovat antaneet pyydetyt vastaukset. Konkurssipesä ja B ovat vaatineet valituksen hylkäämistä ja korvausta vastauskuluistaan korkoineen.

A on vielä 23.6.1992 toimittanut Korkeimpaan oikeuteen lisäselvityksen.

A:n Korkeimpaan oikeuteen valitusajan jälkeen toimittama lisäselvitys jätetään oikeudenkäymiskaaren 30 luvun 18 §:n nojalla huomiotta, koska sen huomioon ottamiseen ei ole erityistä syytä.

Perustelut

A on 19.7.1987 lukien ollut C:n Eväskori Ky:n palveluksessa toistaiseksi voimassa olleessa työsuhteessa. Kommandiittiyhtiö on 1.3.1989 asetettu konkurssiin ja konkurssipesä on 2.3.1989 työsopimuslain 41 §:n 1 momentin nojalla irtisanonut A:n työsopimuksen päättymään 14 päivän kuluttua irtisanomisesta. Konkurssipesä on kuitenkin jatkanut yhtiön toimintaa ja 17.3.1989 vuokrannut yrityksen B:lle. Konkurssipesä ja B ovat tämän jälkeen yhteisesti huolehtineet yrityksen toiminnasta. A on konkurssipesän suorittamasta irtisanomisesta huolimatta 15.3.1989 jälkeenkin jatkanut työtään konkurssipesän ja B:n palveluksessa. Konkurssipesä on myynyt pesään kuuluvan irtaimiston, myytäväksi ja jalostettavaksi tarkoitettua raaka-aine- ja muuta varastoa lukuunottamatta, sekä Turun kaupungilta vuokratut hallipaikat siellä olevine kalustoineen uudelle yrittäjälle 26.5.1989. Tällöin on tapahtunut työsopimuslain 7 §:n 2 momentissa tarkoitettu liikkeen luovutus. A:n työsuhde on 29.5.1989 tehdyn niin sanotun irtisanomisilmoituksen mukaan tuossa yhteydessä päättynyt.

Konkurssipesä ja B ovat jatkaneet yhtiön toimintaa siinä tarkoituksessa, että toimiva yritys voitaisiin myydä mahdollisimman edullisesti uudelle yrittäjälle. Työntekijöiden työsuhteita ei ole ollut tarkoitus päättää, vaan heidät on ollut tarkoitus mahdollisuuksien mukaan siirtää uuden yrittäjän palvelukseen. Näissä olosuhteissa konkurssipesän 2.3.1989 suorittama irtisanominen on menettänyt merkityksensä. Konkurssipesän ja B:n ei ole näytetty tehneen A:n kanssa määräaikaista työsopimusta. A on siten ollut konkurssipesän ja B:n palveluksessa toistaiseksi voimassa olleessa työsuhteessa. B ei ole yrityksen toiminnan vuokralleottajana irtisanonut A:n työsopimusta työsopimuslain 40 §:n 2 momentin nojalla. Konkurssipesä ja B eivät ole voineet laillisesti 29.5.1989 päättää A:n työsuhdetta. A:lla on näin ollen oikeus vaatimaansa vuosilomakorvaukseen, kahden kuukauden irtisanomisajan palkkaan ja kolmen kuukauden palkkaa vastaavaan korvaukseen työsopimuksen laittomasta irtisanomisesta.

A on voittanut jutun, joten konkurssipesä, B ja Suomen valtio ovat velvolliset korvaamaan hänen oikeudenkäyntikulunsa jutussa.

Näillä perusteilla Korkein oikeus on ratkaissut asian tuomiolauselmasta ilmenevällä tavalla.

Tuomiolauselma

Hovioikeuden tuomiota muutetaan siten, että C:n Eväskori Ky:n konkurssipesä ja B velvoitetaan yhteisvastuullisesti suorittamaan A:lle maksamatta jätettyjä vuosilomakorvauksia hovioikeuden suoritettavaksi määräämän 1 046,40 markan asemesta ajalta 1.4.1988 -30.7.1989 yhteensä 8 525,49 markkaa ja irtisanomisajan palkkaa yhteensä 10 464 markkaa, molemmat 16 prosentin korkoineen 29.5.1989 lukien, sekä korvausta työsopimuksen laittomasta irtisanomisesta 15 696 markkaa 16 prosentin korkoineen 11.4.1990 lukien. Hovioikeuden tuomio jää pysyväksi siltä osin kuin konkurssipesä ja B on yhteisvastuullisesti velvoitettu suorittamaan A:lle maksamatta jätettyä palkkaa 146,22 markkaa 16 prosentin korkoineen 29.5.1989 lukien.

Korkein oikeus vahvistaa konkurssipesän ja B:n maksettavaksi määrätyt maksamattoman palkan, vuosilomakorvauksen ja irtisanomisajan palkan myös Suomen valtiota vastaan palkkaturvalain tarkoittamassa merkityksessä.

A vapautetaan velvollisuudesta korvata konkurssipesän ja B:n oikeudenkäyntikulut kihlakunnanoikeudessa ja hovioikeudessa. Konkurssipesä ja B velvoitetaan yhteisvastuullisesti jo kihlakunnanoikeudessa maksuvelvolliseksi määrätyn valtion kanssa korvaamaan A:n oikeudenkäyntikulut kihlakunnanoikeudessa laskun mukaan 10 732,95 markalla 16 prosentin korkoineen, konkurssipesä ja B Korkeimman oikeuden tuomiosta lukien ja valtio 18.1.1991 lukien. Konkurssipesä, B ja valtio velvoitetaan lisäksi yhteisvastuullisesti korvaamaan A:n oikeudenkäyntikulut hovioikeudessa 1 000 markalla ja Korkeimmassa oikeudessa 1 200 markalla, molemmat 16 prosentin korkoineen Korkeimman oikeuden tuomion antamisesta.

Ratkaisuun osallistuneet: oikeusneuvokset Salervo, Riihelä, Krook ja Wirilander sekä ylimääräinen oikeusneuvos Hidén