Työsopimus - Työsuhde

Diaarinumero:	S89/202
Esittelypäivä:	15.8.1989
Taltio:	580
Antopäivä:	5.3.1990

A oli vapaaehtoisuuteen perustuen työskennellyt yhdistys B:n invalidilasten ja -nuorten hoitolaitoksessa tämän johdon ja valvonnan alaisena saaden työstään asunnon, ruoan, vaatteet ja terveydenhoidon sekä vähäisiä rahasuorituksia. B:n katsottiin suorittaneen A:lle työsopimuslain 1 §:n 1 momentissa tarkoitettua vastiketta. A oli siten ollut sanotun lainkohdan mukaisessa työsuhteessa yhdistykseen.

TSL 1 § 1 mom

A on Suomen Invalidilasten ja -nuorten Kivalakodit r.y:lle 24.2.1988 toimitetun haasteen nojalla lausunut, että hän oli ollut 21.3.1972-17.6.1987 yhdistyksen palveluksessa työsopimuslain 1 §:n mukaisessa työsuhteessa. Hän oli toiminut koko ajan yhdistyksen hoitolaitoksen pyykinpesijänä ja tehnyt työtä kahdeksan tuntia päivässä kuutena päivänä viikossa. Palkka oli maksettu lähes yksinomaan luontoisetuina, mitkä sisälsivät vapaan asunnon ja ruoan. Rahapalkkaa oli maksettu vain vähäisiä määriä.

Työsopimuslain 17 §:n mukaan työnantajan oli työsopimuksessa tai työsuhteessa muuten noudatettava vähintään niitä palkka- ja muita ehtoja, jotka kyseessä olevasta tai siihen lähinnä rinnastettavasta työstä asianomaisen alan yleiseksi katsottavassa valtakunnallisessa työehtosopimuksessa oli määrätty noudatettaviksi.

Majoitus- ja ravitsemisalan työnantajaliiton ja Hotellija Ravintolahenkilökunnan Liiton välinen majoitus- ja ravitsemisalan työntekijöitä koskeva työehtosopimus, joka oli yleissitova työehtosopimus, määräsi vähimmäispalkan majoitus- ja ravitsemisliikkeessä toimivalle pesulatyöntekijälle. A:n oma työ yhdistyksen palveluksessa oli ollut täysin rinnastettavissa mainitun työehtosopimuksen alaisen pesulatyöntekijän työhön. Näin ollen A:n työsuhteessa ja -alalla oli noudatettavana mainittu työehtosopimus.

Sanotuilla perusteilla A on vaatinut, että yhdistys velvoitetaan suorittamaan hänelle työehtosopimuksen mukaisen palkan sekä hänelle maksettujen luontoisetujen ja rahapalkan erotuksena

vuodelta 1979 21.541-3.600 = 17.941 markkaa 6 prosentin korkoineen 1.1.1980 lukien,

vuodelta 1980 24.307-4.200 = 20.107 markkaa 6 prosentin korkoineen 1.1.1981 lukien,

vuodelta 1981 26.076-4.800 = 21.276 markkaa 6 prosentin korkoineen 1.1.1982 lukien,

vuodelta 1982 31.252-5.400-690 = 25.162 markkaa 6 prosentin korkoineen 1.1.1983 lukien,

vuodelta 1983 33.540-2.196-560 = 30.784 markkaa 6 prosentin korkoineen 1.1.1984 lukien,

vuodelta 1984 33.540-1.959-470 = 31.111 markkaa 16 prosentin korkoineen 1.1.1985 lukien,

vuodelta 1985 41.019-2.346-330 = 38.343 markkaa 16 prosentin korkoineen 1.1.1986 lukien,

vuodelta 1986 45.276-2.050-196 = 43.030 markkaa 16 prosentin korkoineen 1.1.1987 lukien ja

vuodelta 1987 22.207,50-550 = 21.657,50 markkaa 16 prosentin korkoineen 18.6.1987 lukien.

Kihlakunnanoikeus on yhdistyksen kiistettyä kanteen lausunut selvitetyksi, että Lempäälässä kotipaikan omaavan yhdistyksen tarkoituksena oli sääntöjensä mukaan ostaa, perustaa ja omistaa kiinteistöjä hoito- ja kasvatuskodeiksi invalidilapsia ja -nuoria varten ja ylläpitää niitä. Tämän tarkoituksensa toteuttamiseksi yhdistyksellä oli Lempäälässä Kivalakodin nimellä rakennuksia, joissa yhdistys tarjosi vammautuneille lapsille ja nuorille asunnon, kodin ja opetuksen. Kivalakodeissa erilaisia tehtäviä hoitamassa oli noin 20-30 henkilöä.

A oli ollut Kivalakodissa 21.3.1972-17.6.1987 välisen ajan pyykkärinä huolehtien koko laitoksen pyykinpesusta. Korvauksena hän oli kertomansa mukaan saanut vapaan asunnon ja ruoan sekä rahapalkkaa silloin tällöin vähäisiä määriä.

Opettajana Kivalakodissa toimineen todistajan havaintojen ja käsityksen mukaan A oli käyttänyt työhön keskimäärin 3-6 tuntia päivittäin ja noin 18-25 tuntia viikossa. Työ Kivalakodissa oli vapaaehtoista auttamistyötä siten, että työntekijä sai ilmaiseksi asunnon, ruoan, vaatteet ja terveydenhoidon myös kotien kesänviettopaikoissa matkoineen niihin siten, että nuo luontoisedut kattoivat työntekijöiden kaikki yllättävätkin tarpeet, ja lisäksi vähäistä käyttörahaa kuukausittain. Todistajan tiedossa ei ollut, että kukaan kodin työntekijöistä olisi saanut rahapalkkaa. Todistaja oli varma siitä, että myös A oli alusta alkaen tullut täysin tietoiseksi noista ehdoista. Kivalakodissa työssä ollut toinen todistaja oli käsityksenään lausunut, että A oli tehnyt työtä keskimäärin 25-30 tuntia viikossa. Todistajan käsityksenä oli, että A oli heti tullut tietoiseksi niistä ehdoista, joilla Kivalakodissa asuttiin ja tehtiin työtä. Muut todistajat olivat kohdaltaan myös pitäneet työtään kutsumustyönä käsittäen asian näin olevan kaikkien kodissa asuvien aikuisten osalta.

Kihlakunnanoikeus on lausunut jutussa edelleen selvitetyksi, että yhdistyksen tarkoituksena, josta myös A oli alusta alkaen ollut tietoinen, oli ollut se, että A:lle kuten muillekaan kotien siellä asuville työntekijöille vapaaehtoisuuteen perustuen ei maksettaisi mitään varsinaista palkkaa, sekä siten käyneen ilmi, että työ oli puolin ja toisin tarkoitettu tehtäväksi ilman varsinaista rahakorvausta. Tähän tulkintaan viittasi vahvasti myös se, ettei A ollut koko sinä pitkänä aikana, jonka hän oli kodissa asunut ja tehnyt työtä, ollut tehnyt rahapalkan saamista tarkoittavia pyyntöjäkään. Kerrottuja luontoisetuja ei siten voitu myöskään pitää työsopimuslain 1 §:ssä tarkoitettuna vastikkeena työstä. Sen vuoksi kihlakunnanoikeus katsoen, että työsopimuslakia ei ollut tähän tapaukseen sovellettava, on hylännyt kanteen kokonaisuudessaan.

Hovioikeus, jonka tutkittavaksi A oli saattanut jutun, on katsonut kihlakunnanoikeuden päätöksessä tarkoitettujen todistajien kertomuksilla tulleen näytetyksi, että A oli tehnyt päätöksessä selostettua työtään yhdistyksen johdon ja valvonnan alaisena.

A oli saanut yhdistykseltä työstään kihlakunnanoikeuden päätöksessä mainitut edut ja suoritukset, jotka olivat työsopimuslain 1 §:n 1 momentissa tarkoitettua vastiketta. A ja yhdistys eivät näin ollen olleet tarkoittaneet, että A:n olisi tullut tehdä työ sanotussa säännöksessä tarkoitetuin tavoin vastikkeetta. A:n ja yhdistyksen väliseen sopimukseen oli siten sovellettava työsopimuslakia eikä A:n kannetta olisi sen vuoksi pitänyt hylätä kihlakunnanoikeuden päätöksessä mainitulla perusteella.

Yhdistys oli pyytänyt kihlakunnanoikeudessa jutun käsittelyn lykkäämistä, mitä pyyntöä A ei ollut vastustanut. Kihlakunnanoikeus oli ratkaissut jutun selvittämättä oikeudenkäymiskaaren 14 luvun 1 §:n 1 momentissa tarkoitetuin tavoin yhdistyksen suhtautumista A:n vaatimuksiin määrältään. Selostetut seikat huomioon ottaen hovioikeus on katsonut, ettei juttua voitu lopullisesti ratkaista varaamatta yhdistykselle tilaisuutta lisäselvitysten antamiseen ja vastaamiseen A:n kanteeseen vaatimusten määrän osalta. Tämän vuoksi hovioikeus on kumonnut kihlakunnanoikeuden päätöksen ja palauttanut jutun kihlakunnanoikeuteen. Jutun näin käyden hovioikeus ei ole antanut lausuntoa yhdistyksellä hovioikeudessa olleiden vastauskulujen korvaamista koskevasta vaatimuksesta.

Valituslupa on myönnetty 10.3.1989.

Valituksessaan yhdistys on vaatinut hovioikeuden päätöksen kumoamista ja jutun jättämistä kihlakunnanoikeuden päätöksen varaan. Lisäksi yhdistys on vaatinut oikeudenkäyntikulujensa korvaamista Korkeimmassa oikeudessa.

A on antanut pyydetyn vastauksen.

Hovioikeuden päätöksestä ilmenevillä perusteilla Korkein oikeus katsoo, että A on 21.3.1972-17.6.1987 välisenä aikana ollut työsopimuslain 1 §:n 1 momentin mukaisessa työsuhteessa yhdistykseen.

Yhdistyksen tarkoituksena on sen sääntöjen mukaan muun muassa omistaa kiinteistöjä hoito- ja kasvatuskodeiksi invalidilapsia ja -nuoria varten sekä ylläpitää niitä. Yhdistys voi tarkoituksensa toteuttamiseksi järjestää esimerkiksi hengellisiä kokouksia ja ompeluseuroja. Jutussa kuultujen todistajien mukaan työskentely Kivalakodissa on ollut vapaaehtoisuuteen perustuvaa kutsumustyötä. Vastikkeeksi on puolin ja toisin edellytetty vapaa asunto, ruoka, vaatteet ja terveydenhoito sekä vähäinen kuukausittainen rahasuoritus.

Korkein oikeus katsoo, että kysymyksessä oleva invalidilasten ja -nuorten hoito ja kasvatus ei kuulu majoitus- ja ravitsemisalan piiriin. Mainitun alan työehtosopimus ei siten työsopimuslain 17 §:n 1 momentin nojalla sovellu A:n ja yhdistyksen väliseen työsuhteeseen. Myöskään ei ole ilmennyt, että jonkin muun työehtosopimuksen palkkaa koskevia määräyksiä olisi sanotun säännöksen nojalla noudatettava A:n työsuhteessa. A:lla ei siten ole oikeutta saada yhdistykseltä palkkaa enempää kuin hänelle on selostetuin tavoin suoritettu.

Hovioikeuden päätös kumotaan ja juttu jätetään kihlakunnanoikeuden päätöksen lopputuloksen varaan. A velvoitetaan korvaamaan yhdistyksen kulut täällä 1.200 markalla.

Ratkaisuun osallistuneet: oikeusneuvokset Jalanko (eri mieltä), Portin, Mörä, Lehtonen ja Paasikoski

Oikeusneuvos Jalanko: Katson, ettei ole syytä muuttaa hovioikeuden päätöstä, jonka siis jätän pysyväksi. Ratkaistessaan asian uudelleen kihlakunnanoikeuden tulee lausua myös Korkeimmassa oikeudessa esitetystä oikeudenkäyntikulujen korvaamista koskevasta vaatimuksesta. Äänestyksen tuloksen johdosta velvollisena edelleen lausumaan olen Korkeimman oikeuden tuomiosta ilmenevällä kannalla.