Vahingonkorvauslaki - Työnantajan korvausvastuu - Ilmailu

Diaarinumero:	S82/462
Esittelypäivä:	24.1.1983
Taltio:	288
Antopäivä:	29.11.1983

A:n omistaman ilma-aluksen käyttämisestä ilmailuun oli aiheutettu vahinkoa toisen omaisuudelle, jota ei kuljetettu aluksessa. A:lta oli samalla kanteella vaadittu korvausta paitsi ilma-aluksen omistajana myös lentäjän työnantajana. Vaikka kanne ilmailulain (L 139/1923) nojalla ajettuna vanhentuneena hylättiin, se ei estänyt tuomitsemasta korvauksia vahingonkorvauslain nojalla.

III-jaosto

Yhtiö ja A olivat valtiolle 22.12.1980 tiedoksi toimituttamansa haasteen nojalla Porin RO:ssa lausuneet, että Porin lentokentällä oli 2.10.1978 tapahtunut lentovaurio, jossa ilmavoimien raskas helikopteri HS-5 oli aiheuttanut laskuun tullessaan maassa seisomassa ja köysiin kiinnitettynä olleen pienkoneen Cessna FR 172 rekisteritunnus OH - CNU ympärimenon. Helikopterin ohjaaja yliluutnantti C saatuaan lennonjohdolta lähestymisluvan laskua varten oli lähestynyt lentokoneiden seisontapaikkaa vastatuuleen. C oli ollut tietoinen kentällä seisovista pienkoneista, koska lennonjohtaja oli varoittanut niistä hänen laskeutuessaan runsas tunti aikaisemmin samalle paikalle. Helikopterin ollessa noin 10 metrin korkeudessa pienkone oli alkanut kääntyä helikopterin ohittaessa sen. Kääntyminen oli tapahtunut nopeasti ja pienkone oli kaatunut nokan ja siiven kautta selälleen saaden huomattavia vaurioita siipiin, runkoon, sivuvakaajaan ja potkuriin.

Satakunnan lennoston tutkijalautakunnan selvityksen mukaan perussyynä vahinkoon oli ollut se, että helikopterin ohjaaja oli suorittanut loppulähestymisen liian läheltä pienkonetta. Myötävaikuttavina syinä mainittiin muun muassa tuulen suunta ja voimakkuus, pimeä vuorokauden aika helikopterin toisen laskuvaloheittimen ollessa epäkunnossa, huomattava koneen painon lisääntyminen aikaisempaan laskuun verrattuna sekä lisäksi tiukkaan aikatauluun sidottu VIP-kuljetus.

Satakunnan lennoston hävittäjälentolaivue 21:n komentaja yhtyi omassa lausunnossaan tutkijalautakunnan tuloksiin mainiten myötävaikuttavana tekijänä lisäksi sen, että ohjaajalla ei ollut ollut selvää käsitystä laskupyörteiden voimasta ja ulottuvuudesta. Päätöksessään joukko-osaston komentaja esitti, että suoritettavat korvaukset jäisivät valtion vahingoksi.

Myös sotilasilmailun lento-onnettomuuksien tarkastuslautakunta yhtyi lausunnossaan tutkijalautakunnan käsitykseen siitä, että vahinko oli aiheutunut liian lähelle pienkonetta suoritetussa loppulähestymisessä syntyneestä helikopterin ilmavirrasta. Myös tarkastuslautakunta totesi, että lentovauriossa koituneista vahingoista ja kuluista oli valtio vastuussa.

Vaurioitunut lentokone oli vakuutettu vakuutusyhtiö B:ssä. Lentokoneen korjauskulut olivat olleet 74 788 markkaa 80 penniä, josta vakuutusyhtiö oli maksanut koneen omistajalle A:lle vakuutuksenottajan omavastuun vähentäen 72 788 markkaa 80 penniä. A:lle oli aiheutunut vahinkoa korvaamatta jääneestä omavastuuosuudesta 2 000, koneen seisonta-ajasta 6 600, koneen katsastuskuluista 66 sekä koneen noutamisesta korjaamosta 350 markkaa eli yhteensä 9 016 markkaa.

Yhtiön vaadittua suorittamastaan vakuutusmäärästä puolustusministeriöltä korvausta ministeriö 15.10.1980 hylkäsi yhtiön korvaushakemuksen, koska oli jäänyt näyttämättä, että puolustusvoimien henkilökuntaan kuulunut henkilö olisi tahallisesti tai törkeällä huolimattomuudella aiheuttanut vahingon tai että valtio muutoinkaan olisi vastuussa sanotusta vahingosta.

Yhtiö ja A puolestaan katsoivat, että vahinko oli aiheutunut helikopteriohjaajan tuottamuksesta. Helikopterin puutteellisuus toisen laskuvaloheittimen epäkuntoisuuden vuoksi oli osaltaan vaikuttanut vahinkoon. Valtio helikopterin ohjaajan työnantajana oli vastuussa vahingosta. Valtio helikopterin omistajana oli myös ilmailuvahingosta vastuussa ohjaajan tuottamuksesta riippumatta.

Tämän vuoksi yhtiö ja A olivat RO:ssa vaatineet valtion velvoittamista suorittamaan korvauksina, yhtiölle sen vakuutuksesta suorittama korvausmäärä 72 788 markkaa 80 penniä ja A:lle hänelle aiheutuneista vahingoista 9 016 markkaa molemmat määrät laillisine korkoineen haasteen tiedoksiantopäivästä lukien sekä korvaamaan yhtiön ja A:n oikeudenkäyntikulut.

Valtio oli vastatessaan kanteeseen viitannut muun muassa voimassa olevaan vuoden 1923 ilmailulain 11 §:n säännökseen ja huomauttanut, että kysymyksessä oleva onnettomuus oli sattunut 2.10.1978. Kun haaste oli annettu valtiolle tiedoksi vasta 22.12.1980, kanneoikeus oli tuon lainkohdan nojalla vanhentunut. Korvausvaatimuksen esittämiselle tässä tapauksessa oli vain yksi vanhentumisaika, joka oli säädetty edellä mainitussa erityislaissa. Lentokoneen ohjaajan vahingonkorvausvastuu virkamiehenä sen sijaan määräytyi vahingonkorvauslain 4 luvun mukaisesti siinä säädetyn edellytyksin. Vuoden 1964 ilmailulain 53 §:ssä oleva viittaus vahingonkorvauslakiin, sellaisena kuin tuo lainkohta oli muutettuna 31.5.1974 annetulla lailla, koski myös työnantajan mahdollisuutta saada takaisin työntekijältä maksamansa korvaus. Sen sijaan sanottu viittaus ei tarkoittanut sitä, että sillä poikettaisiin ilmailulaissa säädetystä koneen omistajan vastuuta. Siinäkin tapauksessa että sanotun vahingon korvaamiseen sovellettaisiin vahingonkorvauslain säännöksiä, valtio oli katsonut, ettei sen helikopterin ohjaaja kerrotussa tilanteessa ollut syyllistynyt tuottamukseen. Valtio oli sen vuoksi vaatinut kanteen hylkäämistä sekä yhtiön ja A:n velvoittamista yhteisvastuullisesti korvaamaan sen oikeudenkäyntikulut.

Mitä ensiksi tuli valtion taholta esitettyyn väitteeseen siitä että kanne liian myöhään nostettuna oli hylättävä, RO, koska oli näytetty yhtiön ja A:n esittäneen korvausvaatimuksensa valtiolle ennen vuoden 1923 ilmailulain 11 §:ssä tarkoitetun määräajan kulumista, oli hylännyt väitteen.

Muilta osin RO oli lausunut selvitetyksi, että valtion omistaman helikopterin laskeutuessa 2.10.1978 Porin lentokentälle, lentoasemarakennuksen edustalle valaistulle asematasolle rullaustien ja niin sanotun platan liittymiskohtaan, oli helikopterin lähestymissuunnasta sitä seurannut potkurin nostattama ilmavirta osuessaan saman lentoasemarakennuksen edustalla olevalle pienkoneiden pysäköintialueelle ankkuroituun A:n omistamaan pienkoneeseen aiheuttanut sen ankkurointiköysien katkeamisen seurauksin, että mainittu pienkone oli nokkansa ja siipiensä kautta kaatunut selälleen ja vaurioitunut.

Edelleen RO oli lausunut selvitetyksi, että yhtiö oli sen ja A:n välillä 21.8.1978 solmitun lentovakuutussopimuksen nojalla suorittanut A:lle edellä kerrotun vahingon johdosta korvauksia.

Valtio oli vuoden 1923 ilmailulain 6 §:n mukaisesti ilma-aluksen omistajana kuljettajan mahdollisesta tuottamuksesta riippumatta vastuussa aluksen käyttämisestä ulkopuoliselle omaisuudelle aiheutuneesta vahingosta. Vahinkoa kärsineen A:n oikeudet korvaukseen vakuutussopimuslain 25 §:n 1 momentin ja puheena olevan vakuutussopimuksen ehtojen 20 kohdan perusteella olivat siirtyneet vakuutuksen myöntäneelle yhtiölle siltä osin, että puheena olevan pienkoneen kiinnityksessä olisi tapahtunut laiminlyöntiä tai huolimattomuutta tahi että A muutoin olisi osaksikaan syypää edellä kerrottuun vahinkoon, RO oli velvoittanut valtion heti kuittia vastaan suorittamaan A:lle korvaukseksi vakuutuksen omavastuuosuudesta 2 000, koneen seisonta-ajalta 3.10.1978 ja 10.2.1979 väliseltä ajalta 6 000, katsastuskuluista 66 sekä koneen noutokuluista korjaamosta 350 markkaa eli yhteensä 9 016 markkaa 5 prosentin korkoineen haasteen tiedoksiantopäivästä 22.12.1980 sekä yhtiölle sen A:lle suorittaman vakuutuskorvauksen määrän 72 788 markkaa 80 penniä niin ikään 5 prosentin korkoineen 22.12.1980 lukien. Valtio oli velvoitettu lisäksi korvaamaan yhtiölle ja A:lle yhteisesti niille aiheutuneet oikeudenkäyntikulut 5 000 markalla.

HO:n, jossa valtio oli hakenut muutosta RO:n päätökseen vaatien kanteen hylkäämistä, oli tuomiossaan, mitä ensiksi tuli kanteeseen siltä osin kuin siinä oli vaadittu korvausta valtiolta helikopterin omistajana, katsonut että, koska yhtiö ja A eivät olleet panneet kannetta vireille kahden vuoden kuluessa vahingon sattumisesta, ne olivat vuoden 1923 ilmailulain 11 §:n nojalla menettäneet oikeuden vaatia valtiolta korvausta sanotun lain säännösten perusteella. Mitä sitten tuli kanteeseen siltä osalta kuin siinä oli valtiolta vaadittu korvausta helikopterin päällikön tuottamuksen perusteella, niin HO oli katsonut, että C oli helikopterin päällikkönä tietoisena kentällä seisovista pienkoneista ja ottamatta huomioon helikopterin aiheuttamia ilmavirtausta ja pyörteitä suorittanut loppulähestymisen liian läheltä A:n omistamaa pienkonetta ja siten virheellisellä menettelyllään aiheuttanut RO:n päätöksessä mainitun vahingon. Valtio oli siten työnantajana vahingonkorvauslain 3 luvun 1 §:n 1 momentin nojalla velvollinen korvaamaan C:n työssään aiheuttaman vahingon. Sen vuoksi HO, hylätessään valtiota vastaan helikopterin omistajana ilmailulain nojalla ajetun kanteen myöhään nostettuna, oli jättänyt asian RO:n päätöksen lopputuloksen varaan. Valtio oli velvoitettu suorittamaan yhtiölle ja A:lle yhteisesti korvaukseksi niillä HO:ssa olleista kuluista 500 markkaa.

Pyytäen valituslupaa valtio haki muutosta HO:n tuomioon. Lupa myönnettiin. Yhtiö ja A antoivat kirjallisen vastauksen hakemukseen. Valtio vaati kanteen hylkäämistä myös vahingonkorvauslain perusteella ajettuna sekä yhtiön ja A:n velvoittamista yhteisvastuullisesti korvaamaan sen oikeudenkäyntikulut.

KKO t. tutki jutun.

Valtio oli omasta tuottamuksestaan riippumatta C:n työnantajana vahingonkorvauslain 3 luvun 1 §:n 1 momentin nojalla velvollinen korvaamaan C:n HO:n tuomiossa kerrotulla tuottamuksellaan A:lle aiheuttaman vahingon. Siltä osin kun vakuutusyhtiö oli suorittanut A:lle korvausta tästä vahingosta oikeus korvaukseen oli vakuutussopimuslain 25 §:n 1 momentin mukaan siirtynyt vakuutusyhtiölle. Näillä ja muutoin HO:n mainitsemin perustein KKO ratkaisi jutun tuomiolauselmasta ilmenevin tavoin.

HO:n tuomion lopputulosta ei muutettu. Valtio velvoitettiin suorittamaan vakuutusyhtiö B:lle ja A:lle korvaukseksi näillä vastauksen antamisesta KKO:ssa olleista kuluista 700 markkaa.

Ratkaisuun osallistuneet: oikeusneuvokset Saarni-Rytkölä, Hiltunen ja Lindholm sekä ylimääräiset oikeusneuvokset Mäkinen ja Heikkilä