YmVM 27/2022 vp HE 139/2022 vp

Esityksessä ehdotetaan säädettäväksi uusi rakentamislaki. Voimassa olevaa maankäyttö- ja rakennuslakia muutettaisiin kumoamalla siitä rakentamista koskevat luvut ja muuttamalla sen nimike alueidenkäyttölaiksi. Uudella rakentamislailla parannettaisiin sääntelyn vaikuttavuutta erityisesti ilmastonmuutoksen hillitsemiseksi ja siihen sopeutumiseksi, kiertotalouden edistämiseksi sekä rakentamisen päätösten ja tietosisällön valtakunnallisen digitaalisuuden mahdollistamiseksi. Päävastuullisen toteuttajan vastuuta koskevilla uusilla säännöksillä tähdättäisiin rakentamishankkeen laadukkaaseen toteutukseen. Rakentamista varten tarvittavien lupien rajausta täsmennettäisiin ja lupavelvoitetta supistettaisiin.

Rakennuslupa ja toimenpidelupa korvattaisiin yhdellä lupamuodolla, rakentamisluvalla. Lupaa edellyttävien rakentamishankkeiden kynnystä nostettaisiin. Rakentamislupavaiheessa laadittaisiin ilmastoselvitys rakennuksen vähähiilisyydestä käyttäen hyväksi rakennuksen vähähiilisyyden arviointimenetelmää ja kansallista päästötietokantaa. Kiertotaloutta edistettäisiin korostamalla rakennukselta vaadittavia elinkaariominaisuuksia. Rakennus- ja purkumateriaalien hyödyntämistä vahvistettaisiin purkumateriaali- ja rakennusjäteselvityksellä.

Valtakunnallisen rakennetun ympäristön digitaalisen tietojärjestelmän aikaansaamiseksi lupaprosessi perustuisi tietomalleihin. Suunnitteluvaiheen suunnitelmamalli mahdollistaisi myös lisätyn todellisuuden käyttämisen rakentamislupien yhteydessä. Loppukatselmuksen yhteydessä luovutettava toteumamalli antaisi perustan luotettavalle digitaaliselle tallennukselle sekä rakennetun ympäristön ajantasaiselle tietojärjestelmälle, jota voitaisiin hyödyntää rakennuksen korjaus- ja muutostöissä.

Tietomallimuotoisella suunnittelulla ja yhtenäisillä tiedon rakenteilla vastattaisiin yhteiskunnan tarpeisiin saada tietoaineistot hyödynnettäviksi ja eri prosessien pohjatiedoksi. Yhteisillä kansainvälisiin standardeihin pohjautuvilla tiedon rakenteilla mahdollistetaan joustava järjestelmäkehittäminen ja toimittajariippumattomuus. Tietomallipohjainen rakennustieto yhdessä rakentamislupamenettelyn yhteydessä annettavien pysyvien rakennus- ja huoneistotunnusten kanssa loisi perustan valtakunnalliselle tietoturvalliselle rakennustiedon tiedonhallinnalle.

Suunnittelu- ja työnjohtotehtävien vaativuusluokat muutettaisiin vastaamaan paremmin käytäntöä. Ympäristöministeriön valtuuttama toimielin tutkisi suunnittelijoiden ja työnjohtajien pätevyyden, kun kysymyksessä on tavanomainen, vaativa, erittäin vaativa tai poikkeuksellisen vaativa tehtävä. Pätevyysvaatimusten tulkinta yhtenäistyisi eikä paikallisella lupaviranomaisella olisi enää tarvetta arvioida todistuksilla osoitettua ja rekisteröityä pätevyyttä. Lupaviranomainen voisi kuitenkin edelleen ottaa huomioon yksittäisen hankkeen erityispiirteet arvioidessaan henkilön kelpoisuutta tehtävään.

Esityksessä ehdotetaan muutettaviksi myös rakennuksen energiatodistuksesta annettua lakia, pelastuslakia, asuntokauppalakia, sähköisen viestinnän palveluista annettua lakia, jätelakia, rakennusten varustamisesta sähköajoneuvojen latauspisteillä ja latauspistevalmiuksilla sekä automaatio- ja ohjausjärjestelmillä annettua lakia, uusiutuvan energian tuotantolaitosten lupamenettelyistä ja eräistä muista hallinnollisista menettelyistä annettua lakia, rakennusperinnön suojelemisesta annettua lakia, kiinteistönmuodostamislakia, kiinteistörekisterilakia, kunnan kiinteistöinsinööristä annettua lakia, maa-aineslakia, ulkoilulakia, liikennejärjestelmästä ja maanteistä annettua lakia, ratalakia, viranomaisten suunnitelmien ja ohjelmien ympäristövaikutusten arvioinnista annettua lakia, rikoslakia ja eräiden ympäristöllisten lupamenettelyjen yhteensovittamisesta annettua lakia. Niihin tehtäisiin lähinnä lakiteknisiä korjauksia.

Esitys liittyy valtion vuoden 2023 talousarvioesitykseen ja on tarkoitettu käsiteltäväksi sen yhteydessä.

Ehdotetut lait on tarkoitettu tulemaan voimaan 1.1.2024.

Maankäyttö- ja rakennuslaki (132/1999) ja -asetus (895/1999) tulivat voimaan vuoden 2000 alussa. Sen jälkeen lakiin on tehty lukuisia muutoksia ja lisäyksiä. Viimeisimpiä merkittäviä muutoksia ovat olleet maakuntakaavojen vahvistamisvelvollisuuden poistaminen ja poikkeamisvallan siirtäminen kokonaisuudessaan kuntiin keväällä 2016 sekä kaavoituksen ja rakentamisen lupien sujuvoittamiseen liittyvät muutokset keväällä 2017. Rakentamisen ohjauksen kannalta tärkeimmät muutokset ovat olleet olennaisiin teknisiin vaatimuksiin ja niiden asetuksenantovaltuuksiin liittyvät muutokset 2013 ja 2017 sekä pätevyysvaatimuksia koskeva muutos 2014. Monia maankäyttö- ja rakennuslain alkuperäisiä sisällöllisiä tavoitteita voidaan pitää edelleen ajanmukaisina. Lain rakenne ja selkeys ovat kuitenkin kärsineet lukuisissa yksittäisiin näkökulmiin keskittyneissä uudistuksissa.

Toimintaympäristössä on tapahtunut merkittäviä muutoksia maankäyttö- ja rakennuslain voimassa olon aikana ja myös näköpiirissä oleva kehitys haastaa uusiin toimiin. Tällaisia ilmiöitä ovat mm. ilmasto- ja energiakysymykset, aluerakenteen erilaistuminen, kaupungistuminen, liikkumisen murros, digitalisaatio ja muutokset hallintorakenteissa.

Maankäyttö- ja rakennuslain lisäksi rakentamiseen vaikuttavat monet muut lait. Eri säädösten rooli tässä kokonaisuudessa kaipaa tarkistamista. EU:n lainsäädäntö vaikuttaa merkittävästi rakentamisen ohjaukseen erityisesti energiatehokkuuden ja rakennustuotteiden kelpoisuuden osoittamisen osalta.

Sanna Marinin hallituksen hallitusohjelman yhtenä tavoitteena on hiilineutraali yhteiskunta ja rakentamisen laadun parantaminen. Yhtenä keinona tämän tavoitteen saavuttamiseksi on hallitusohjelmaan kirjattu maankäyttö- ja rakennuslain uudistus. Hallitusohjelmassa todetaan maankäyttö- ja rakennuslain osalta seuraavaa:

”Viedään maankäyttö- ja rakennuslain uudistus loppuun parlamentaarisessa valmistelussa. Uudistuksen päätavoitteita ovat hiilineutraali yhteiskunta, luonnon monimuotoisuuden vahvistaminen sekä rakentamisen laadun parantaminen ja digitalisaation edistäminen. Lisäksi on otettava huomioon yhdyskuntarakenteen sosiaalinen ja taloudellinen kestävyys. Kuntien kaavamonopoli ja kaavahierarkia säilytetään, kaavaprosessin sujuvuutta edistetään ja kuntien maapolitiikkaa vahvistetaan. Kaavoitus perustuu kattaviin vaikutusarvioihin. Alueiden käytön laillisuuden valvonta säilyy viranomaistoimintana vähintään nykytasolla. Ilmastonmuutoksen torjunta otetaan huomioon niin kaavoituksessa, rakentamisessa kuin rakennuskannan ylläpidossa. Yhdyskuntarakenteen tulee tukea ilmastonmuutokseen sopeutumista sekä suosia kävelyä, pyöräilyä ja joukkoliikennettä erityisesti kaupunkiseuduilla. Vaalitaan kulttuuriympäristöjä ja vahvistetaan luonnon monimuotoisuutta myös kaupunkiympäristössä. Parannetaan ihmisten osallistumismahdollisuuksia. Luodaan rakennetun ympäristön valtakunnallinen digitaalinen rekisteri ja tietoalusta, joihin maankäyttöä ja rakentamista koskevat päätökset ja prosessit tukeutuvat. Edistetään kunnissa rakentamisen luvissa ja ilmoituksissa yhden luukun periaatetta ja sähköistä asiointia”.

Rakentaminen

Rakentamishankkeeseen ryhtyvän, suunnittelijoiden ja työnjohtajien tehtäviä ja valvontaa koskeva sääntely on nähty toisaalta vakiintuneena ja toimivan suhteellisen hyvin rakennusvalvontaviranomaiselle säädettyjen tehtävien kanssa rakentamisen laatua edistettäessä. Toisaalta on tiedostettu hankkeisiin ryhtyvien suuri kirjo ulottuen pientalorakennuttajista puhtaasti kaupalliselta pohjalta toimiviin ammattimaisiin toimijoihin. Korjausrakentamisessa korostuvat vuorostaan yksittäisten taloyhtiöiden rooli. Tulevaisuudessa lisäodotuksia tulee ilmastonmuutoksen hillinnästä, joka näkyy muun muassa rakentamisen ja korjaamisen elinkaaritarkasteluina ja rakennusmateriaaleille säädettävinä kiertotalousvelvoitteina.

Rakentamisen laatu kytketään usein yhteen rakentamisen vastuun kanssa. Vaikka laatu on oma asiakokonaisuutensa suhteessa siihen, miten vastuu laatupoikkeamisista lopulta määräytyy, on vastuiden selkeä määrittely omiaan vähentämään suunnittelun ja toteutuksen virheitä. Hallitusohjelman kirjauksen mukaan maankäyttö- ja rakennuslain kokonaisuudistuksen yhteydessä parannetaan rakentamisen laatua ja valvontaa sekä selkeytetään vastuita. Rakentamisen toteutusvastuu säädetään pääurakoitsijalle. Tämä pitää sisällään vastuun rakennusvirheistä ja niiden korjaamisesta.

Maankäyttö- ja rakennuslain kokonaisuudistuksen valmistelu käynnistettiin parlamentaarisesti keväällä 2018. Työ organisoitiin asettamalla työryhmä, parlamentaarinen seurantaryhmä ja laaja sidosryhmäfoorumi (ympäristöministeriön päätös 24.4.2018). Työryhmä nimitti kuusi valmistelujaostoa, joissa oli jäseninä ympäristöministeriön virkamiehiä ja pysyvinä asiantuntijoina sidosryhmäfoorumiin kuuluvien tahojen edustajia. Eduskuntavaalien jälkeen parlamentaarisen seurantaryhmän kokoonpano muuttui osittain (ympäristöministeriön päätös 26.6.2019). Toimielimet asetettiin 31.12.2021 asti.

Valmistelun aikana järjestettiin lukuisia seminaareja ja työpajoja sekä kuultiin laajasti eri sidosryhmien edustajia. Sidosryhmäfoorumin tapaamisissa, joita järjestettiin yhteensä 12 kpl, käsiteltiin maankäyttö- ja rakennuslain eri osa-alueita. Sidosryhmäfoorumilla oli myös käytössään verkkoalusta, jossa oli mahdollista osallistua valmisteluun, toteuttaa kyselyjä ja kommentoida aineistoja.

Alueidenkäytön alustavat pykäläluonnokset yksityiskohtaisine perusteluluonnoksineen olivat syksyllä 2019 avoimella kommentointikierroksella. Kommentteja saatiin yhteensä noin 290 eri taholta. Kommentteja saatiin kunnilta, maakuntien liitoilta, valtion viranomaisilta, puolueilta, yhdistyksiltä, yrityksiltä ja yksityishenkilöiltä.

Rakentaminen

Talvella 2019 vierailtiin virkatyönä kolmessa eri vakuutusyhtiössä selvittämässä mahdollisten rakennusvirhevakuutusten kehittämismahdollisuuksia. Lisäksi selvitettiin Ranskan ja Belgian rakentamisen virhevakuutusjärjestelmiä.

Kesällä 2020 kerättiin avoimilla kommentointikierroksilla näkemyksiä uudistuksen kahdesta rakentamisen osa-alueesta. Ensimmäinen kommentointikierros keskittyi rakentamisen lupajärjestelmään ja rakennusvalvontaan ja siihen tuli 571 vastausta. Rakentamisen vastuita koskenut jälkimmäinen kysely tarjosi kommentoitavaksi kolme eri vaihtoehtoa vastuun kehittämiseksi. Vastauksia tähän saatiin 523 kappaletta. Lisäksi molempiin kyselyihin tuli sähköpostitse erillisiä kannanottoja ja näkemyksiä suunnittelijoita ja rakennusalaa edustavilta järjestöiltä, valtion liikelaitoksilta, Kuntaliitolta ja kunnilta. Molemmissa kyselyissä suurin yksittäinen vastaajaryhmä edusti kategoriaa yritykset, suunnittelijat ja urakoitsijat. Kuntien eri viranomaistahot olivat seuraavaksi suurin vastaajaryhmä.

Rakentamisen vastuun osalta tehtiin tarkentava kysely syksyllä 2020. Kyselyn kohteena oli vastuuseen luotu neljäs niin sanottu hybridivaihtoehto ja sen vaikutusten arviointi. Vaikutusarvioinnissa otettiin huomioon vaikutukset rakentamisen eri vaiheisiin, toimijoihin, taloudellisiin tekijöihin, laatuun, aikatauluun, osaamistarpeisiin ja markkinoihin. Kyselyyn osallistui yhteensä 633 vastaajaa, minkä lisäksi toteutettiin eri tahojen edustajien syventäviä haastatteluja.

Rakennusten ja rakentamisen ilmastovaikutusten ohjausvalmistelua on tehty pitkään 2010-luvulla. Vuonna 2010 valmisteltiin kansallinen toimintaohjelma rakennetun ympäristön energiankäytön tehostamisesta ja kasvihuonekaasupäästöjen vähentämisestä ympäristöministeriön, Tekesin ja Sitran kesken. Ohjelman pohjalta käynnistettiin ERA17-toimintaohjelma, jonka yhtenä toimenpiteenä valmisteltiin Green Building Council Suomen toimesta ensimmäinen ohjeistus rakennuksen elinkaaren hiilijalanjäljen laskentaan. Vuonna 2016 käynnistettiin työ vähähiilisen rakentamisen säädösohjauksen kehittämiseksi. Tuolloin tutkittiin erilaisia keinoja ohjata rakennuksen elinkaaren kasvihuonekaasupäästöjä. Toimivimmaksi keinoksi tunnistettiin rakennustyyppikohtaisiin päästörajoihin perustuva säädösohjaus. Tältä pohjalta ympäristöministeriössä valmisteltiin vähähiilisen rakentamisen tiekartta. Tiekartta jakautui useisiin toimenpiteisiin, joilla selvitettiin muun muassa rakennuskannan päästöjä ja hiilivarastoja, vähähiilisen rakentamisen taloudellisia ohjauskeinoja sekä tietotarpeita ja tietomallintamisen mahdollisuuksia. Vähähiilisen rakentamisen tiekartan osana ympäristöministeriö kehitti yhdessä toimialan, tutkijoiden ja elinkaariarvioinnin ammattilaisten kanssa ehdotuksen suomalaiseksi menetelmäksi rakennusten vähähiilisyyden arviointiin. Menetelmän luonnos julkaistiin lausuntokierrokselle 2018 ja sitä testattiin yhdessä toimialan kanssa rakennushankkeissa. Samanaikaisesti arviointimenetelmän koekäytön kanssa aloitettiin tiivis yhteistyö Euroopan komission kanssa. Arviointimenetelmän kehityksessä on otettu huomioon keskeisten standardien ohella pohjoismaisten ministerien asettama tavoite rakennuksen vähähiilisyyden arviointimenetelmien harmonisoinnista. Vuonna 2019 ympäristöministeriö julkaisi päivitetyn luonnoksen rakennusten vähähiilisyyden arviointiin. Se pohjautui vuonna 2018 julkaistun ensimmäistä arviointimenetelmän lausuntokierroksen palauutteeseen sekä menetelmän koekäytön, Level(s)-testauksen ja pohjoismaisen yhteistyön tuomiin kokemuksiin. Tätä päivitettyä arviointimenetelmää testattiin vuosina 2019–2020 yli 40 rakennushankkeessa. Koekäyttövaihe päättyi lausuntokierrokseen vuonna 2020. Rakennuksen ilmastoselvityksen asetusluonnos laadittiin 2021. Asetusluonnos ympäristöministeriön asetukseksi rakennuksen ilmastoselvityksestä oli lausuntokierroksella kesällä 2021.

Kansallinen päästötietokanta on rakennettu yhdessä ruotsalaisten viranomaisten kanssa vuoden 2020 aikana. Sen käyttöliittymän rakenne ja tekninen alusta periytyvät tästä pohjoismaisesta yhteistyöstä. Sisältö on kerätty lukuisissa kokouksissa ja aineistoanalyyseissä yhdessä rakennustuotteita valmistavien yritysten, tutkimuslaitosten ja konsulttien kanssa. Sisällön laatuvaatimukset on laadittu yhdessä suomalaisten ja ruotsalaisten konsulttien kanssa. Tietokanta on julkaistu toimialalle avoimeen koekäyttöön 1.3.2021 samaan aikaan Suomessa ja Ruotsissa. Koekäytön perusteella tehdään mahdollisesti tarvittavia päivityksiä sekä sisältöön että tekniseen toimivuuteen. Kansallinen päästötietokanta on osoitteessa CO2data.fi.

Suomen ympäristökeskuksen kokonaisuudistukseen pohjautuva ilmastovaikutusten arviointi valmistui joulukuussa 2020. Arviointi perustuu syksyn 2020 säännösluonnoksiin ja siinä käydään läpi sekä alueidenkäytön ohjausjärjestelmän että rakentamisen ohjauksen ilmastovaikutukset. Arvioinnissa on hyödynnetty jo olemassa olevaa tietoa ja tilastoja maankäyttöön ja rakentamiseen liittyvistä ilmastovaikutuksista. Osana arviointia järjestettiin asiantuntijahaastatteluja.

Kaavoituksen ja lupamenettelyn tueksi käytännössä syntynyttä niin sanottua emätilaperiaatetta arvioitiin Kuntaliiton ja ympäristöministeriön tilaamassa selvityksessä. Vuonna 2019 valmistuneessa selvityksessä tarkastellaan emätilaperiaatetta ja sen kehittämistä kylä- ja maaseutualueiden yleiskaavoituksessa sekä tapauksittain ratkaistavissa suunnittelutarveratkaisuissa tasapuolisen kohtelun vaatimuksen toteutumiseksi. Kuntaliiton keväällä 2019 valmistuneessa muistiossa tarkasteltiin pienimuotoisen täydennysrakentamisen edistämistä maankäytöllisen ja rakentamisen ohjauksen näkökulmasta asemakaava-alueilla.

Tietomallimuotoisella suunnittelulla ja yhtenäisillä tiedon rakenteilla vastattaisiin yhteiskunnan tarpeisiin saada tietoaineistot hyödynnettäviksi ja eri prosessien pohjatiedoksi. Yhteisillä kansainvälisiin standardeihin pohjautuvilla tiedon rakenteilla mahdollistetaan ketterä järjestelmäkehittäminen ja toimittajariippumattomuus. Tietomallipohjainen rakennustieto yhdessä rakentamisluvituksessa annettavien pysyvien rakennus- ja huoneistotunnusten kanssa luo perustan valtakunnalliselle tietoturvalliselle rakennustiedon tiedonhallinnalle.

Hallituksen esitys kaavoitus- ja rakentamislaiksi oli lausunnolla 27.9.–7.12.2021. Kymmenen viikon aikana ympäristöministeriölle annettiin lakiehdotuksesta 549 lausuntoa. Lausuntojen johdosta päätettiin luopua kokonaisuudistuksen valmistelusta. Valmistelua jatkettiin alueidenkäytön digitaalisuuden ja rakentamisen osa-alueen osalta.

Rakentamislain hallituksen esityksestä järjestettiin kuulemistilaisuus 13.4.2022. Tilaisuuteen osallistui enimmillään noin 470 henkilöä. Tilaisuudessa useat tahot hyödynsivät mahdollisuutta esittää näkemyksiään. Kuulemistilaisuuden toistetuin viesti oli toive oikealle lausuntokierrokselle. Kuultavat kokivat, että kaavoitus- ja rakentamislain lausuntokierroksen jälkeisten muutosten laajuus edellyttäisi hyvän hallintotavan mukaisesti uutta lausuntokierrosta. Kritiikkiä tuli lyhyestä valmistautumisajasta ennen rakentamislain kuulemistilaisuutta, lyhyestä kommentointiajasta tilaisuuden jälkeen sekä ruotsinkielisen käännöksen puuttumisesta. Palautetta annettiin myös virkamiesvalmistelun resursoinnista ja liian kireästä valmisteluaikataulusta sekä lainvalmistelun laadusta. Hyvänä pidettiin sitä, että alueidenkäytön pykälät eivät edenneet sellaisenaan ja toivottiin alueidenkäytön suunnittelun osalta uutta valmistelua.

Osa kuultavista koki, että alueidenkäyttö ja rakentaminen muodostavat jakamattoman, toisiinsa liittyvän kokonaisuuden. Kaivattiin selvityksiä ja vaikutusten arviointeja siitä, kuinka rakentamislaki ja alueidenkäyttölaki toimivat yhdessä ja toisistaan riippumatta. Kuultavat olivat huolissaan myös vielä laajemmasta kokonaisuudesta, johon liittyy rakennetun ympäristön tietojärjestelmästä annettava laki, lunastuslaki ja asetustenantovaltuuksien nojalla annettavat asetukset. Toiveena oli mahdollisuus arvioida näiden kaikkien säädösten kokonaisuutta kerralla.

Substanssin osalta esiin nousseita asioita olivat muun muassa päävastuullisen toteuttajan vastuun suhde eri tahoihin, asumis- ja majoitustoiminnan perusteluissa oleva maininta nykytilanteen mukaisesta kuuden kuukauden ajasta, kokemusvaatimuksen poistuminen tavanomaisista suunnittelu- ja työnjohtotehtävistä, lupakynnyksen nostamisesta johtuen: jälkivalvonnan tarve, rakennusvalvonnan tulojen väheneminen, vaikutus kiinteistöveroon ja poikkeamisluvan tarve, kuntien valmiudet kehittää digitalisaatiota, vähähiilisyyden raja-arvoihin perustuva säädösohjaus, elinkaariominaisuuksien sääntely, kelpoisuuden toteamisessa tarkasteltavat asiat, rakennuksen purkamisluvan edellytykset, viranomaisen tiedonsaantioikeuden lisääminen myös rakennusvalvonnoille ja tavoitesäännös. Lisäksi keskusteluun nousi tarve kaavoituksen joustavoittamisen tuesta rakennetun ympäristön muuntojoustavuudelle, tiedon tarve ilmastoselvitysasetuksen sisällöstä sekä epäselvyys RYTJ-lain käytännön tavoitteista. Kiitosta sai kaksitasoisesta rakennusvalvonnasta luopuminen, lupamuotojen sulautuminen yhteen, erityismenettelyn laajentaminen, väliaikaisen rakennuksen rakentamislupa kymmeneksi vuodeksi, digitaalisen käyttö- ja huolto-ohjeen rekisteröinnistä luopuminen sekä päävastuullisen toteuttajan yhteensovitusvastuu työmaalla ja hankkeeseen ryhtyvän mahdollisuus valita, nimeääkö päävastuullisen toteuttajan vai ei.

Kuulemistilaisuuden jälkeen oli mahdollista kommentoida vielä kirjallisesti luonnosta hallituksen esitykseksi. Kirjallisia kommentteja saatiin 22.4.2022 mennessä 54. Kommenteissa toistettiin kuulemistilaisuudessa ääneen lausuttua. Kommentointiaikaa pidettiin liian lyhyenä, toivottiin oikeaa lausuntokierrosta ja viitattiin syksyn lausuntokierroksella lausuttuun. Erityisesti huolena esitettiin lain jakamisesta aiheutuvien vaikutusten arvioinnin puuttuminen. Osa kommentoijista oli käynyt lausuntokierroksen jälkeen muutettuja pykäliä yksityiskohtaisesti läpi ja esitti hyviä havaintoja. Kuulemistilaisuuden ja kirjallisten kommenttien johdosta on täydennetty vaikutusten arviointeja sekä muutettu eräitä pykäliä ja niiden perusteluja.

Lainsäädännön arviointineuvosto on antanut lausunnon hallituksen esityksestä. Arviointineuvosto katsoi, että hallituksen esitysluonnon noudattaa osittain säädösehdotusten vaikutusten arviointiohjetta. Arviointineuvoston lausunnon johdosta vaikutusten arviointeja on kautta linjan täsmennetty. Positiivisten ja negatiivisten vaikutusten arvioinnin helpottamiseksi on tehty koontitaulukot.

Maankäyttö- ja rakennuslaki (132/1999) ja -asetus (895/1999) tulivat voimaan 1.1.2000.

Maankäyttö- ja rakennuslakiin on sen voimassaolon aikana tehty lukuisia muutoksia, kuten olennaiset tekniset vaatimuksia ja pätevyyksiä koskevat muutokset. Maankäyttö- ja rakennuslain toimivuutta on seurattu lain voimaantulosta alkaen. Arviointeja tehtiin pian lain voimaantulon jälkeen vuosina 2001 ja 2002 sekä laajemmin vuonna 2005. Viimeisin lain kokonaisarviointi tehtiin vuosina 2012–2014 (Arviointi maankäyttö- ja rakennuslain toimivuudesta 2013, Suomen ympäristö 1/2014, maankäyttö- ja rakennuslain kokonaisarviointi). Arvioinnissa tuotiin muun muassa esiin, ettei kunnilla ole aina riittäviä ja lain edellyttämiä voimavaroja rakentamisen ohjaukseen. Korjausrakentamisen viranomaisohjaukseen ei yleensä ole käytettävissä kulttuurihistoriallisten, arkkitehtonisten ja rakennussuojelutavoitteiden arviointiin koulutettua henkilökuntaa. Kiinnitettiin myös huomiota rakennustarkastajille suunnatun koulutuksen vähäisyyteen. Johtopäätöksenä todettiin, että rakennusvalvontatoimi olisi koottava suuremmiksi yksiköiksi.

2.1.1 Maankäyttö- ja rakennuslain voimaantulon jälkeen tapahtuneita ja voimistuneita toimintaympäristön muutoksia

Maankäyttö- ja rakennuslain voimaantulon jälkeen vahvistuneita tai uusia toimintaympäristön muutoksia ja ilmiöitä ovat muun muassa ilmastonmuutos, aluerakenteen erilaistuminen, muutokset väestön ikärakenteessa, kaupunkiseutujen kasvu ja kaupungistuminen, liikkumisen ja liikenteen murros sekä digitalisaatio.

Ilmastonmuutos ja energiakysymykset

Voimassa olevaa maankäyttö- ja rakennuslakia valmisteltaessa ei ilmastonmuutoksen hillintä tai siihen sopeutuminen ollut keskeisenä asiana esillä. Ilmastonmuutoksen hillintä muuttaa kuitenkin merkittävästi rakentamisen toimintaympäristöä muun muassa rakentamisen energiamääräysten ja energian tuotannon näkökulmasta. Täydennysrakentaminen ja elinympäristön laadun parantaminen korostuvat uusien alueiden kaavoittamisen sijaan. Ilmastonmuutokseen sopeutumisessa on keskeistä sään äärevöityminen ja sateisuuden lisääntyminen. Rakennuskannan kestävyyden ja ominaisuuksien kannalta sulamis-jäätymissyklien moninkertaistuminen ja sateesta kostuneiden pintarakenteiden toistuva jäätyminen ovat merkittävä haaste.

Kansainväliset sopimukset sitovat Suomea hiilidioksidipäästöjen merkittävään vähentämiseen. Ilmastonmuutos, vähähiilisyys ja resurssitehokkuus ulottuvat läpileikkaavasti yhteiskunnan kaikkeen toimintaan. Ilmastonmuutoksen hillitsemiksi on kyettävä siirtymään vähähiiliseen yhteiskuntaan. Rakennetussa ympäristössä muodostuu merkittävä osuus Suomen kasvihuonekaasupäästöistä. Energian loppukäytöstä rakennusten osuus on noin 38 prosenttia. Rakentamista koskevat päätökset vaikuttavat pitkälle tulevaisuuteen, koska infrastruktuuri muuttuu hitaasti. Rakennusten vähähiilisyyttä voidaan parantaa ottamalla huomioon koko rakennuksen elinkaari rakennustuotteiden valmistuksesta rakentamiseen, käyttöön ja purkuun saakka.

2.1.2 EU-lainsäädäntö

Rakentamista koskevaa EU-lainsäädäntöä on varsin runsaasti. Euroopan parlamentin ja neuvoston asetuksella (EU) N:o 305/2011, rakennustuotteiden kaupan pitämistä koskevien ehtojen yhdenmukaistamisesta ja neuvoston direktiivin 89/106/ETY kumoamisesta (rakennustuoteasetus) säädetään harmonisoitujen tuotestandardien piiriin kuuluvien rakennustuotteiden ominaisuuksien ilmoittamisesta yhdenmukaisella tavalla ja niiden CE-merkinnästä. Kysymys on ennen kaikkea rakennustuotteiden liikkuvuudesta sisämarkkinoilla, eikä CE-merkintä vielä tarkoita sitä, että kyseinen tuote täyttäisi Suomessa rakennukselle säädetyt olennaiset tekniset vaatimukset. Komissio on antanut rakennustuoteasetuksen revisioehdotuksen maaliskuussa 2022. Rakennusten energiatehokkuusdirektiivissä 2010/31/EU (EPBD) säädetään rakennusten energiatehokkuuden parantamisesta. Direktiivi on osittain implementoitu maankäyttö- ja rakennuslailla ja osittain sen nojalla annetuilla, Suomen rakentamismääräyskokoelmaan kuuluvilla asetuksilla. Direktiivin viimeisintä revisioehdotusta käsitellään parhaillaan neuvoston työryhmässä. Energiatehokkuusdirektiivillä (EU) 27/2012 (EED) on annettu yleiset puitteet ja toimenpiteet, joilla edistetään energiatehokkuutta ja varmistetaan energiatehokkuustavoitteiden saavuttaminen Euroopan unionissa muun muassa julkisen rakennuskannan esimerkillisellä roolilla ja sille asetetulla vuosittaisella korjausvelvoitteella korjata 3 prosenttia julkisista rakennuksista tiettyyn energiatehokkuustasoon.

2.1.3 Suunnittelutarveratkaisut

Suunnittelutarvealueesta säädetään maankäyttö- ja rakennuslain 16 §:ssä. Suunnittelutarvealuekäsite syntyi alun perin rakennuslain taaja-asutuskäsitteen pohjalta. Suunnittelutarvealueen tarkoituksena on mahdollistaa rakennuslupaharkintaa laajempi mahdollisuus tarkastella rakentamisen edellytyksiä alueella, joka esimerkiksi tiivistyvän rakentamisen takia tai muusta syystä edellyttää yksittäistapauksessa saman tyyppistä pohdintaa kuin kaavoituksen yhteydessä. Suoraan lain nojalla suunnittelutarvealueiksi määriteltävien alueiden tulkinta haluttiin säilyttää mahdollisimman samanlaisena kuin millaiseksi se oli rakennuslaissa määriteltyjen taaja-asutusalueiden osalta muodostunut. Siksi suunnittelutarvealueita koskeva säännös vastasi pääosin rakennuslain taaja-asutuksen määrittelyä.

Suoraan lain nojalla suunnittelutarvealueiksi määriteltyjen alueiden lisäksi maankäyttö- ja rakennuslakiin otettiin mahdollisuus määritellä suunnittelutarvealueita myös yleiskaavassa tai rakennusjärjestyksessä. Suunnittelutarveratkaisu voidaan nykyisin eräin edellytyksin tehdä myös alueellisena.

Maankäyttö- ja rakennuslain 136 §:ssä on määritelty rakennusluvan edellytykset asemakaava-alueiden ulkopuolella. Niiden lisäksi on rakennusluvalle määritelty erityisiä edellytyksiä suunnittelutarvealueilla (MRL 137 §). Erityisistä edellytyksistä voidaan tehdä päätös erikseen tai yhdessä rakennusluvan kanssa. Tällä menettelyllä voidaan turvata se, että varmuus rakennuspaikan soveltuvuudesta rakentamiseen voidaan saada jo ennen varsinaisten rakennuspiirustusten laatimista.

Tarve suunnittelutarveratkaisujen kaltaiselle välineelle ja harkinnalle on myös jatkossa. Suomen kaltaisessa harvaan asutussa maassa ei ole perusteltua ulottaa yksityiskohtaista alueidenkäytön ohjausta kaikille alueille. Siksi tarvitaan myös lupamenettelyä, johon voidaan kytkeä kaavoituksellista harkintaa.

Nykyinen maankäyttö- ja rakennuslaki ei tällä hetkellä tunnista alueidenkäytön suunnittelua digitaalisessa toimintaympäristössä. Digitalisaatiolla ei ole yksiselitteistä määritelmää. Digitalisaatio tarkoittaa tiedon tallentamista, siirtämistä ja käsittelyä tietokoneiden ymmärtämässä muodossa. Digitalisaatiolla tarkoitetaan myös laajempaa taloudellista ja yhteiskunnallista muutosta, joka on seurausta tieto- ja viestintätekniikan kehityksestä. Digitalisaation hyödyntäminen parhaimmalla mahdollisella tavalla ei ole nykyisten prosessien muuttamista digitaaliseen muotoon, vaan asiakaslähtöistä palvelujen uudelleen suunnittelua ja koko toimintamallin muutosta. 1 Digitalisaatio tarjoaa julkisen sektorin organisaatioille uusia mahdollisuuksia uudistaa toimintaa, tuottaa kustannussäästöjä sekä parantaa asiakaskokemusta, palvelujen saatavuutta ja laatua. Aikaa kuluttava manuaalinen työ jää pois sekä viranomaisilta että kansalaisilta. Palvelut toimivat taustalla ennakoiden kansalaisten palvelutarvetta eivätkä välttämättä vaadi käyttäjältään enää minkäänlaisia toimenpiteitä palveluprosessissa. 2 Digitalisaation tavoitteena rakentamislaissa laajemmin rakennetun ympäristön digitalisaatiossa on toimiva yhteiskunta, jossa yhteentoimiva tieto virtaa oikeansuuntaisin tietovirroin, hyvin organisoitujen tietovarantojen välillä. Tieto on saatavilla tietoa hyödyntäville yhteiskunnan eri toimijoille, kuten esimerkiksi valtion ja kuntien viranomaisille, yksityisille kiinteistö- ja rakentamisalan toimijoille (KIRA-ala), yrityksille ja järjestöille.

Viime vuosien aikana on laadittu erilaisia maankäytön ja rakentamisen digitalisointiin liittyviä tutkimuksia ja selvityksiä. Keskeisimpiä hankkeita on olleet Tulevaisuuden maankäyttöpäätökset -hanke, Paikkatietoalustan (PTA) osahankkeista Maankäyttöpäätökset-hanke ja sen työpaketit, Kuntapilotti-hanke, Kansallinen maastotietokanta (KMTK), ja Kuntakaavasimulaatio -hanke. Lisäksi julkisen ja yksityisen sektorin yhteisessä KIRA-digi -hankkeessa toteutettiin laajaa tiedon yhteentoimivuustyötä ja testattiin erilaisia digiratkaisuja käytännössä.

Nykyinen maankäyttö- ja rakennuslaki on valmisteltu pääosin aikana, jolloin ei ole ollut käytettävissä digitalisaation tuomia hyötyjä. Digitaaliset suunnitteluun liittyvät työvälineet ja tiedonrakenteet ovat kehittyneet valtavasti viime vuosien aikana 3. Kuntien digitalisaatio on edennyt eri tahdilla. Tahtiin ovat vaikuttaneet kuntien koot, toimintatavat, järjestelmäkokonaisuudet ja käytettävät tiedot. Digitalisaatiota edistetään jatkuvasti myös muilla hallinnonaloilla, jolloin yksittäiseen kuntaan voi kohdistua samanaikaisesti useita erilaisia tietojärjestelmiin tai tiedonhallintaan kohdistuvia muutoksia tai kehitystarpeita. Usein pienemmillä kunnilla henkilöresurssit on suunnattu perustoimintojen ja palvelujen tuottamiseen, eikä kehittämiseen ole juurikaan resursseja. Osaaminen kunnissa perustuu usein olemassa olevien resurssien digitalisaatio-osaamiseen ja rahallisia resursseja ei välttämättä ole niiden kasvattamiseen. Lisäksi kunnan tietotekniikan infrastruktuurin taso voi aiheuttaa haasteita kehittyneempien digitaalisten ratkaisujen käyttöönotolle. Tällä hetkellä ei ole saatavilla tietoa kuntien nykyisistä tiedonhallintakustannuksista.

Yleisellä tasolla tunnistettuja maankäyttö- ja rakennuslain nykyjärjestelmän haasteita liittyy tiedon tuotantoon ja käsittelyyn. Tiedon ylläpitoon tarvittavat resurssit ovat merkittäviä ja resurssihukan osuus on suuri ja virhetulkinnat ovat yleisiä. Tietojen saatavuudessa, laadussa ja ajantasaisuudessa on haasteita ja eri tietojen keskinäinen analysointi on vaikeaa ja tietojen käyttöaste on alhainen. Tiedon tuotantoon ja ylläpitoon liittyy riskejä ja järjestelmien yhteentoimivuudessa on merkittäviä haasteita. 4

Rakennetun ympäristön digitalisaation täysimääräinen toteutuminen ja siitä saatava hyöty edellyttää, että kuntien tiedontuotannon lisäksi keskeiset valtakunnalliset tietojärjestelmät sekä yksityisen sektorin tiedonrakenteet ovat yhteentoimivat. Tarvitaan laajempaa yhteentoimivuutta valtakunnallisesti tietojärjestelmien ja tietovarantojen tasolla. Laajempaa yhteentoimivuutta rakennetun ympäristön tiedonhallinnassa on lähdetty edistämään ympäristöministeriön koordinaatiossa julkisen ja yksityisen sektorin yhteistyönä. Yhteentoimivuustyötä toteutetaan osana Rakennetun ympäristön tietojärjestelmä -hanketta. Haasteita ilmenee rakennetun ympäristön tietojen käsittelyssä ja hyödyntämisessä myös valtion tietovarannoissa ja tiedon virtaamisessa valtion tietojärjestelmistä takaisin kuntien järjestelmiin. Valtion tietovarantoja on kehitetty viimeisten vuosikymmenten aikana toisistaan erillään, eikä valtakunnallista tietojärjestelmäarkkitehtuuria ole suunniteltu kokonaisuutena. Yhteensopimattomat tietorakenteet ja järjestelmät aiheuttavat toisteista työtä ja estevaikutuksen muun muassa automatisoidulle tiedonkäsittelylle ja koneavusteiselle päätöksenteolle. Tämä myös vaikuttaa kuntiin niiden toimittaessa samoja rakennetun ympäristön tietoja useisiin valtion viranomaisiin, kuhunkin viranomaiseen hieman erilaisena. Yhteisesti sovitut määritelmät, joita nyt yhteentoimivuustyössä tehdään, ovat aiemmin puuttuneet. Tämä on johtanut siihen, että keskeiset rakennuksen ydintiedot, kuten kerrosala ja kokonaisala, on tulkittu useilla eri tavoilla erilaisissa kunnissa ja prosesseissa. Lisäksi kunnat eivät aina saa valtion tietovarannoissa muutettuja tai korjattuja tietoja takaisin omiin tietojärjestelmiin. Tämä aiheuttaa kunnille vuosittain toistuvaa työtä.

Asukkaiden, kiinteistön omistajien sekä yritysten ja järjestöjen osalta keskeiset kehittämistarpeet liittyvät omaan ympäristöä koskevan tiedon saatavuuteen ja käyttökelpoisuuteen sekä osallistumismahdollisuuksiin. Nykyisin ajantasaisen ja ymmärrettävän tiedon saatavuuteen sekä tiedonkulkuun kansalaisten ja viranomaisten välillä liittyy haasteita. Mahdollisuuksia osallistua oman ympäristön suunnitteluun ja saada sitä koskevia tietoja tulisi parantaa. Yritysten liiketoiminta-, investointi- ja sijoittumispäätösten perustaksi tarvitaan parempaa tietoa ympäristön tilasta ja suunnittelutilanteesta. Tiedon heikko saatavuus voi heikentää yritysten mahdollisuuksia palveluiden kehittämiseen, prosessien automatisointiin ja liiketoiminnan kehittämiseen.

Muutoksenhaku rakennusjärjestyksistä perustuu kuntalain (410/2015) mukaiseen kunnallisvalitukseen. Valituksen voi tehdä siis se, johon päätös on kohdistettu tai jonka oikeuteen, velvollisuuteen tai etuun päätös välittömästi vaikuttaa (asianosainen) sekä kunnan jäsen. Valitusoikeus on myös viranomaisella toimialaansa kuuluvissa asioissa.

Valitusoikeus rakennusjärjestyksen hyväksymispäätöksestä on myös rekisteröidyllä paikallisella tai alueellisella yhteisöllä toimialaansa kuuluvissa asioissa toimialueellaan sekä maakuntakaavoja koskien myös valtakunnallisella yhteisöllä, kun kysymys on valtakunnallisten alueidenkäyttötavoitteiden vastaisuudesta.

Muutoksenhaku rakennus- ja toimenpideluvasta sekä rakennuksen purkamisluvasta ja maisematyöluvasta perustuu hallintovalitukseen. Valitukseen oikeutettuihin liittyy asianosaisten lisäksi lupakohtaisia erityispiirteitä. Esimerkiksi purkamisluvasta ja maisematyöluvasta voivat valittaa myös kunnan jäsenet. Myös poikkeamispäätöksestä ja suunnittelutarveratkaisusta valituslaji on hallintovalitus. Osana maankäyttö- ja rakennuslain muutosta (927/2021) valitusoikeus rakennus- ja toimenpidelupapäätöksistä on ulotettu tarkemmin määriteltyihin rekisteröityihin yhteisöihin, jos rakennuslupa koskee rakennusta hankkeessa, johon sovelletaan ympäristövaikutusten arviointimenettelystä annettua lakia.

Purkamisluvasta on voimassa olevan lain mukaan valitusoikeus kunnan jäsenellä ja purkamisen mahdollistavassa rakennusluvassa valitusoikeus on rajattu asianosaisiin sekä elinkeino-, liikenne- ja ympäristökeskukseen tilanteissa, joissa kysymys on valtakunnallisesti tai maakunnallisesti merkittävän rakennuksen purkamisesta. Tämä on johtanut siihen, että purkamisen mahdollistavaa rakennuslupaa saatetaan hakea purkamisluvan sijaan myös sellaisissa tilanteissa, joissa ei ole tarkoituskaan rakentaa uutta rakennusta.

2.4.1 Yleistä

Rakentaminen perustuu ennakolliseen lupajärjestelmään. Maankäyttö- ja rakennuslaki sääntelee lähinnä niin sanottua talonrakentamista. Muun muassa kunnallistekniset rakentamistoimenpiteet, kuten vesi- ja viemärijohdot, kadut, sähkölinjat ja niin edelleen jäävät pääosin lain soveltamisalan ulkopuolelle. Tilanne ei ole kuitenkaan aina täysin yksiselitteinen ja selvä. On lukuisa määrä muuta lainsäädäntöä, jonka piiriin erilainen fyysiseen ympäristöön kajoaminen asettuu. Osa hankkeista tarvitsee useita ennakollisia lupia ja hyväksyntöjä. Oikeusjärjestelmä on sektoroitunutta, vaikka pyrkimyksenä jo pitkään on ollut yhtenäistää ja yhdistää moninaisia lupaprosesseja. Ongelmana on hallinnon hajanaisuus. Osa viranomaistoiminnoista tapahtuu kuntien toimesta, osa ympäristöön vaikuttavista hankkeista vaatii myös valtion viranomaisten hyväksynnän. On myös tilanteita, joissa hallinnolliseen järjestelmään kytkeytyy eriasteista yksityisoikeudellista sääntelyä. Niin sanottua yhden luukun periaatetta toteuttava eräiden ympäristöllisen lupamenettelyjen yhteensovittamista koskeva lainsäädäntö tuli voimaan 1.9.2020. Lainsäädäntö mahdollistaa luvanhakijalle usean ympäristöllisen luvan yhtäaikaisen sähköisen vireilletulon ja käsittelyn tilanteessa, jossa hankkeelle haetaan ympäristönsuojelulain, vesilain tai maa-aineslain mukaista lupaa. Hakija voi pyytää hankkeensa luville yhteensovittamista, jos lisäksi haetaan luonnonsuojelulain mukaista poikkeamislupaa, maankäyttö- ja rakennuslain, kaivoslain tai vaarallisten kemikaalien ja räjähteiden käsittelyn turvallisuudesta annetun lain mukaista lupaa. Luvat voi myös hakea erikseen.

Eurooppaoikeus ja Suomea sitovat kansainväliset sopimukset vaikuttavat voimistuen niin yksittäisten hankkeiden kuin laajempien fyysistä ympäristöä koskevien suunnitelmien laatimiseen. Eräs ensimmäisiä Euroopan tasoisia säädöskokonaisuuksia oli ympäristövaikutusten arviointimenettelystä annettu lainsäädäntö (YVA), joka tuli Suomessa voimaan 1.9.1994. Lain säätäminen liittyi Euroopan talousalueesta tehdyn sopimuksen voimaansaattamiseen. Samoin laki liittyi Yhdistyneiden kansakuntien Euroopan talouskomissiossa hyväksytyn yleissopimuksen (SopS 67/1997), Espoon sopimus) voimaansaattamiseen. Espoon sopimus koskee valtioiden rajat ylittävien ympäristövaikutusten arviointia. YVA-lainsäädäntö on uudistettu vuonna 2017. Eri lakien mukaisten ympäristöllisten menettelyjen vaiheita on mahdollista sovittaa yhteen aiempaa paremmin ja näin jouduttaa prosesseja.

Kymmenien EU-direktiivien sisältö on otettu osaksi kansallista lainsäädäntöä. Rakentamisessa keskeisiä ovat lukuisat luonnonsuojelua koskevat direktiivit, energiatehokkuudesta annetut direktiivit ja meluntorjuntaa koskevat direktiivit. Rakennusten esteettömyydestä annetuissa määräyksissä on otettu huomioon YK:n vammaisyleissopimuksen vaatimukset. Kulttuuriympäristön puolella huomionarvoinen on Unescon Maailmanperintösopimus ja -luettelo. Luettelossa on mukana yli 1 000 kohdetta. Maailmanperintöluetteloon hyväksytään niin rakennuksia, luontokohteita kuin arkeologisia kohteita. Suomesta luettelossa on tällä hetkellä seitsemän kohdetta. Maailmanperintöluetteloon pääseminen ei vielä sinänsä takaa kohteen suojelua, joka käytännössä hoidetaan kohteen sijaintivaltion kansallisin lainsäädäntötoimin.

Eurooppaoikeus sisältää myös suoraan jäsenvaltioissa sovellettavia asetuksia. EU:n rakennustuoteasetus on tästä esimerkkinä. Vuonna 2013 voimaan tullut EU:n rakennustuoteasetus (305/2011) korvasi aiemman rakennustuotedirektiivin, joka ei komission mielestä ollut toiminut riittävällä tehokkuudella. Muun muassa Suomi ei ollut omassa kansallisessa lainsäädännössään määrännyt CE-merkintää pakolliseksi rakennustuotteiden osalta. Noin 80 prosenttia markkinoilla olevista rakennustuotteista kuuluu tällä hetkellä CE-merkinnän piiriin. CE-merkintä ei vielä suoraan tarkoita, että rakennustuote on aiottuun kohteeseen käyttökelpoinen. Käyttökelpoisuus määräytyy tuotteen suoritustasoilmoituksen (DoP, Declaration of Performance) kautta. Siltä osin kuin tuotetta varten ei ole olemassa harmonisoitua tuotestandardia tai eurooppalaista teknistä arviointia, tai CE-merkintää ei muusta syystä rakennustuotteeseen tarvita, sovelletaan kansallista tuotehyväksyntälainsäädäntöä. Suomen voimassa oleva asianomainen laki tuli voimaan samanaikaisesti EU:n rakennustuoteasetuksen kanssa 1.7.2013.

Rakennusten turvallisuus- ja terveellisyystaso määräytyvät pääosin kansallisesti. EU:n rakennustuoteasetuksen liite 1 sisältää rakennuskohteen perusvaatimukset (Basic Requirements for Construction Works). Yhteensä seitsemän perusvaatimusta muodostavat perustan standardien kehittämistä koskevien toimeksiantojen ja yhdenmukaistettujen teknisten eritelmien valmistelulle. Maankäyttö- ja rakennuslaissa säädetyt rakentamisen olennaiset tekniset vaatimukset luovat vuorostaan pohjan Suomen omille, rakentamismääräyskokoelman asetuksissa säädettäville rakentamismääräyksille. Suomessa rakentamismääräykset annetaan joko ympäristöministeriön tai valtioneuvoston asetuksina. Kansallisesti annettavat rakentamismääräykset eivät saa EU:n puitteissa johtaa kaupan teknisiin esteisiin ja rajoittaa tuotteiden vapaata liikkuvuutta sisämarkkinoilla. Määräysten luonnokset on notifioitava komissiolle teknisessä ilmoitusmenettelyssä. Sekä komissiolla että jäsenvaltioilla on määräajan puitteissa mahdollisuus esittää huomautuksensa määräysluonnoksista.

Kantavien rakenteiden suunnittelussa käytetään yleisesti eurokoodeja. Eurokoodit ovat kantavien rakenteiden suunnittelustandardeja, joihin yhteensopivat kansalliset säädökset tulivat voimaan 1.9.2014. Eurokoodeja käytetään yhdessä ympäristöministeriön vahvistamien kansallisten liitteiden kanssa. Kantavia rakenteita koskevat olennaiset tekniset vaatimukset täyttyvät, kun rakenteet suunnitellaan ja toteutetaan eurokoodien sekä niitä koskevien kansallisten valintojen mukaan. Muunkin suunnittelu- ja toteutusjärjestelmän soveltaminen on mahdollista, kun suunnittelu ja toteutus johtavat rakenteiden lujuuden ja vakauden, käyttökelpoisuuden ja käyttöiän kannalta olennaisten teknisten vaatimusten täyttymiseen.

2.4.2 Rakentaminen asemakaava-alueella

Maankäyttö- ja rakennuslain keskeisiä tavoitteita on ollut kasvattaa kuntien päätösvaltaa kaavoituksessa ja myös sitä kautta lisätä rakentamisen suunnitelmallisuutta. Kaavoitus on eräs keskeisimpiä kunnallisen itsehallinnon ilmentymiä. Kaavoituksella kunta pystyy määrittämään kehityksen suuntaa ja vaikuttamaan myös kunnan taloudelliseen menestykseen. Huolehtimalla riittävästä kaavavarannosta ja pitämällä kaavat ajan tasalla kunta välttyy tilanteesta, jossa esimerkiksi elinkeinoelämä hakeutuu muihin kuntiin eikä asukkaille mahdollisesti sen vuoksi löydy riittävästi kohtuuhintaisia asuntoja.

Asemakaava-alueella tärkein lupaedellytys on, että rakennushanke on voimassa olevan asemakaavan mukainen. Toisinaan yksityiskohtainen asemakaava jättää vain vähän pelivaraa varsinaiselle rakennuksen suunnittelulle. Tarkat kaavat johtavat myös suurempaan poikkeamisten määrään.

Keskustelua aika ajoin herättää kysymys, voidaanko täysin kaavanmukaiselle rakennushankkeelle haettu lupa kuitenkin hylätä. Seuraako asemakaavan oikeusvaikutusta koskevasta rajoituksesta, jonka mukaan rakennusta ei saa rakentaa vastoin asemakaavaa (MRL 58.1 §), kääntäen, että asemakaavaa noudattava rakentaminen on aina sallittava? MRL 58 §:n 2 momentin mukaan asemakaava-alueelle ei saa sijoittaa toimintoja, jotka aiheuttavat haittaa kaavassa osoitetulle muiden alueiden käytölle. Asemakaava-alueelle ei saa myöskään sijoittaa toimintoja, jotka ovat haitallisten tai häiriöitä aiheuttavien ympäristövaikutusten estämistä tai rajoittamista koskevien asemakaavamääräysten vastaisia. Hallituksen esityksen mukaan kyseessä olevia toimintoja koskevan rajoituksen soveltaminen edellyttää erityisiä ympäristöhaittojen ehkäisemistä koskevia asemakaavamääräyksiä. Jos kaava sallii 30 metriä korkean rakennuksen rakentamisen, niin 30 metriä korkean rakennuksen rakentamista tarkoittavan lupahakemuksen hylkäämiseksi tulee löytyä muita kuin pelkästään rakennuksen korkeuteen liittyviä perusteita. Rakennuslupavaiheessa ei pidä lähteä uudestaan pohtimaan niitä kysymyksiä, jotka on ratkaistu jo kaavoituksen yhteydessä. Mikään automaattinen rakennusluvan takaaja kaava ei kuitenkaan ole, vaan kaavamääräysten ja muiden lupaedellytysten tulkinta on usein joustavaa. Joustavia säännöksiä tulkitaan oikeusharkintaisesti.

KHO 16.6.2003 t 1499: Maankäyttö- ja rakennuslain 135.1 §:ssä säädetyt rakennusluvan edellytykset asemakaava-alueella ratkaistaan oikeusharkinnalla. Kaikkien edellytysten täyttyessä rakennuslupa on myönnettävä. Lupapäätökseen voidaan kuitenkin MRL 141 §:n mukaan ottaa tarpeelliset määräykset muun ohessa rakentamisen suorittamisesta ja siitä mahdollisesti aiheutuvien haittojen rajoittamisesta.

Rakentamistapaohjeet täydentävät usein yksityiskohtaista kaavoitusta. Rakentamistapaohjeen laatimisesta ei lakiin sisälly säännöstä. Sen sijaan ympäristöministeriön asemakaavamerkintöjä ja -määräyksiä koskeva opasjulkaisu toteaa, ettei rakentamistapaohjeilla ole välittömiä oikeudellisia vaikutuksia (Maankäyttö- ja rakennuslaki -julkaisusarja Opas 12). Rakentamistapaohjeet kuvaavat kuitenkin ohjeen laatineen viranomaisen käsitystä siitä, minkälaisia vaatimuksia rakentamista koskevat säännökset ja määräykset rakentamiselle asettavat. Ohjeilla voidaan selkeästi ja havainnollisesti tuoda esille sellaisia kaavan ja sen toteuttamisen keskeisiä periaatteita, joita kaavateknisistä syistä on vaikea esittää itse kaavassa. Ympäristöministeriön edellä mainitussa oppaassa todetaan, että rakentamistapaohjeet voidaan liittää tontin luovutussopimukseen. Kysymys on silloin ohjeiden yksityisoikeudellisesta sitovuudesta. Rakennuslupaviranomainen ei ole ohjeisiin sidottu, vaan lupaviranomaisen harkinta perustuu maankäyttö- ja rakennuslainsäädännöstä ilmeneviin luvan myöntämisen edellytyksiin. Rakentamistapaohjeiden lisäksi on kunnissa laadittu muita, usein lautakuntatason hyväksyttäväksi saatettuja yleisiä ohjeita esimerkiksi liikkumisesteettömyydestä, asuinkerrostalojen yhteistiloista ja mainoslaitteista. Niiden oikeudellinen status on toisinaan kytketty kunnan rakennusjärjestykseen. Siitä huolimatta ne ovat viime kädessä ohjeellisia ja suositusluonteisia. Niissä ei voida antaa tiukempia velvoitteita kuin mitkä ilmenevät laeista ja asetuksista. Ohjeiden avulla voidaan hallintokäytäntöön saada yhtenevyyttä ja ennustettavuutta.

2.4.3 Rakentamisen lupajärjestelmä ja rakennusvalvonta

Maankäyttö- ja rakennuslaissa on neljä erilaisten rakentamishankkeiden lupatyyppiä: rakennuslupa, toimenpidelupa, purkamislupa ja maisematyölupa. Poikkeamisista on omat säännöksensä. Suunnittelutarvealueille rakennettaessa on lisäedellytyksiä. Ranta-alueita koskee oma suunnittelutarvesäännöstö.

Rakennuksen käsite on määritelty joustavasti. Viime kädessä viranomaisvalvonnan tarve ratkaisee, tulkitaanko hanke rakennuslupaa edellyttäväksi rakennukseksi. Muun muassa hankkeen sijainnilla ja ympäristönäkökohdilla on tulkinnassa vaikutusta.

KHO 2004:48: Pohjapinta-alaltaan noin 10 neliömetrin suuruista, noin kolme metriä korkeaa grillikotaa, jossa oli ikkuna tai ikkunoita ja ovi, oli pidettävä sen rakenne, suunniteltu käyttötarkoitus ja ympäristöön sijoittamisen edellyttämä viranomaisohjauksen tarve huomioon ottaen rakennuksena. Kota sijoittui ennestään rakentamattomalle, rantavyöhykkeellä sijaitsevalle tilalle.

KHO 21.5.2004 taltio 1220: Pohjapinta-alaltaan 9 neliömetrin suuruinen ja 14 metriä korkea, kallion päälle rantavyöhykkeelle rakennettava tornirakennelma katsottiin rakennukseksi.

Myös toimenpideluvanvaraisten toimenpiteiden määrittelyssä on joustoa, vaikka laissa myös kasuistisesti luetellaan erilaisia toimenpidelupaa edellyttäviä hankkeita. Kunta voi rakennusjärjestyksessä, huoneistojärjestelyä lukuun ottamatta, vapauttaa toimenpiteitä luvanvaraisuudesta, tai siirtää niitä ilmoitusmenettelyllä hoidettavaksi. Lupaa ei myöskään tarvita toimenpiteelle, joka perustuu oikeusvaikutteiseen kaavaan tai katusuunnitelmaan tai rata- tai tiesuunnitelmaan. Lukuisien lainmuutosten jälkeen rakennuslupaa ja toimenpidelupaa edellyttävien hankkeiden raja on hämärtynyt. Kunnissa on erilaista tulkintakäytäntöä, millaisia hankkeita luvitetaan rakennusluvilla ja millaisia toimenpideluvilla. Kun toimenpideluvan edellytysten alaa on ulotettu soveltuvin osin koskemaan monia alun perin rakennuslupaa varten tarkoitettuja edellytyksiä, ei toimenpideluvan ja rakennusvan erottelulla ole enää yhtä suurta merkitystä kuin lakia säädettäessä. Eräissä varta vasten toimenpidelupaa vaativissa hanketyypeissä on myös kysymys pikemminkin rakentamisen teknisiin vaatimuksiin liittyvistä seikoista, vaikka rakennustekniset seikat eivät toimenpidelupien kohdalla lain mukaan kuulu viranomaisvalvonnan piiriin. Esimerkiksi rakennuksen energiatehokkuuteen merkittävästi vaikuttavan rakennusosan tai teknisen järjestelmän vaihtaminen on säädetty toimenpidelupaa edellyttäväksi. On myös muita toimenpiteitä, joita on myöhemmin sisälletty lakiin toimenpidelupaa edellyttäviksi (kiinteistökohtainen jätevesijärjestelmä, suurehko silta, maalämpö, aurinkopaneeli).

Rakennuksen käyttäjien turvallisuuteen tai terveydellisiin oloihin ilmeisesti vaikuttavat korjaus- ja muutostyöt edellyttävät rakennuslupaa. Määrittelyssä on joustoa ja kuntien tulkinnat vaihtelevat. Joissakin kunnissa pienetkin märkätilojen remontit tulkitaan rakennuslupaa edellyttäviksi. Esimerkiksi Helsingissä yksittäisen märkätilan lupakynnys pääsääntöisesti ylittyy vain, jos rakenteet ovat selkeästi kosteusvaurioituneet, tai jos joudutaan puuttumaan suojeltuihin rakennusosiin. Viranomaisvalvonnan tarpeesta riippumatta pitää esimerkiksi asunto-osakeyhtiölain (1599/2009) 4 luvun säännösten mukaan asunto-osakeyhtiöissä ilmoittaa huoneistossa tehtävästä muutostyöstä hallitukselle tai isännöitsijälle. Taloyhtiö, joka rakennuksen omistaa, voi asettaa hankkeelle omia vaatimuksia ja työn suoritusta ja tekijöitä koskevia ehtoja.

Rakennuksen tai sen osan purkamisen luvanvaraisuus laajeni maankäyttö- ja rakennuslaissa aiempaan verrattuna. Asemakaava- ja rakennuskieltoalueilla muun kuin talousrakennuksen purkaminen vaatii purkamisluvan, myös jos yleiskaavassa niin määrätään. Myös talousrakennus, jos sitä on pidettävä historiallisesti merkittävänä tai rakennustaiteellisesti arvokkaana, vaatii purkamisluvan. Usein purkaminen kytkeytyy yhteen osaksi uuden rakennuksen rakentamista. Tällöin ei rakennusluvan lisäksi vaadita erillistä purkamislupaa, mutta purkamisen sallittavuutta harkittaessa tulee kuitenkin ottaa huomioon erilliselle purkamisluvalle säädetyt edellytykset. Kaava-alueen ulkopuolella ja muutoinkin tilanteessa, jossa purkamislupaa ei tarvita, tulee purkamisaikomuksesta ilmoittaa lupaviranomaiselle 30 päivää ennen purkamistyöhön ryhtymistä. Tällöin viranomaisilla on mahdollisuus kriittisissä tilanteissa harkita esimerkiksi rakennuskiellon määräämistä. Oikeuskäytännössä on korostettu, kuinka purkamislupajärjestelmän tarkoituksena ei ole ollut uudentyyppisen rakennusten purkamista rajoittavan lupajärjestelmän luominen vaan sen varmistaminen, että rakennuksen suojelua koskeva asia voidaan ratkaista kohtuullisessa ajassa kaavaratkaisulla tai suojelupäätöksellä (KHO 2002:73, KHO12.6.2015 taltio 1655).

Maisematyöluvan tarve riippuu siitä, vallitseeko alueella toimenpiderajoitus. Toimenpiderajoitus on voimassa asemakaava-alueilla ja yleiskaava-alueella, jos yleiskaavassa niin määrätään. Myös eräillä rakennuskieltoalueilla toimenpiderajoitusta sovelletaan. Ranta-asemakaava-alueiden yleinen toimenpiderajoitus rajattiin lainmuutoksella (230/2017) koskemaan tilanteita, joissa ranta-asemakaavassa toimenpiderajoituksesta määrätään. Samassa yhteydessä puiden kaataminen yleiskaavan maa- ja metsätalousvaltaisilla alueilla vapautettiin maisematyöluvan tarpeesta. Vaikutuksiltaan vähäiset maisemaa muuttavat toimenpiteet sekä yleis- tai asemakaavan toteuttamiseksi tarpeelliset toimenpiteet eivät maisematyölupaa edellytä. Päällekkäistä luvitus- ja valvontajärjestelmää vältetään sillä, ettei maisematyölupaa sovelleta sellaiseen maa-ainesten ottamiseen, johon tarvitaan maa-aineslaissa (555/1981) tarkoitettu lupa. Myös myönnetty rakennus- tai toimenpidelupa syrjäyttää maisematyöluvan tarpeen. Käytännössä kuntien tulkinnat maisematyöluvan tarpeesta vaihtelevat muun muassa siltä osin, miten vaikutusten vähäisyyttä arvioidaan ja milloin arvioidaan olevan kysymys kaavan toteuttamiseksi tarpeellisista toimenpiteistä. Maisematyöluvalla on myös yhtymäkohtia rakentamista valmistelevia toimenpiteitä koskevaan sääntelyyn.

Lupaviranomaisena toimii lain mukaan kunnan rakennusvalvontaviranomainen. Kunnanhallitus ei voi toimia rakennusvalvontaviranomaisena. Maisematyölupa voidaan siirtää myös kunnan määräämän muun viranomaisen ratkaistavaksi. Hallintosäännöissään kunnat ovat delegoineet eriasteisesti lupatoimivaltaa luottamuselimenä toimivalta rakennusvalvontaviranomaiselta viranhaltijatasolle. Hallintopakkoa ja oikaisuvaatimusta koskevaa asiaa ei saa siirtää viranhaltijan ratkaistavaksi. Jos ratkaisuvalta annetaan hallintosäännössä suoraan viranhaltijalle, valitetaan viranhaltijan tekemästä päätöksestä suoraan hallinto-oikeuteen. Muutoin pitää viranhaltijan tekemä päätös saattaa ennen varsinaista valitusprosessia oikaisuvaatimuksella luottamuselimen käsiteltäväksi.

Eri puolilla maata ovat asukasluvultaan pienet kunnat organisoineet ylikunnallista rakennusvalvontayhteistyötä. Kahdella tai useammalla kunnalla voi olla yhteinen rakennustarkastaja. Eräänä ylikunnallisen rakennusvalvonnan mahdollisuutena on perustaa yhteislautakunta hoitamaan useamman kunnan rakennusvalvonnan viranomaistehtäviä. Kuntaliiton hallintokyselyn mukaan rakennusvalvonnan tehtävät hoidettiin muualla kuin kunnan omassa lautakunnassa 13 prosentissa kunnista vuonna 2017 5. Monissa pienissä kunnissa rakennustarkastajille saattaa kuulua sekä kunnan omien rakennusasioiden valmisteluun että valvontaan kuuluvia teknisen toimen tehtäviä. Tätä ei muun muassa eduskunnan ympäristövaliokunta ole pitänyt hyvänä. Ympäristövaliokunnan mukaan parempi vaihtoehto on, että rakennustarkastuksen hoitaa useamman kunnan yhteinen rakennustarkastaja 6.

Rakennusvalvontaviranomaisen tehtävissä erottuvat kaavojen noudattamisen valvonta, rakentamista koskevien lupien käsitteleminen sekä rakennetun ympäristön ja rakennusten kunnossapidon ja hoidon valvonta osaltaan. Rakennusvalvontaviranomainen valvoo rakennustoimintaa yleisen edun kannalta niin sanotun suhteutetun valvonnan periaatteen kautta. Suhteutetussa valvonnassa otetaan huomioon paitsi rakennushankkeen vaativuus, niin myös luvan hakijan ja hankkeen suunnittelusta ja toteuttamisesta vastaavien henkilöiden asiantuntemus ja ammattitaito sekä muut valvonnan tarpeeseen vaikuttavat seikat. Rakennusvalvonnalle kuuluu myös rakentamisen yleinen ohjaus ja neuvontatehtävä.

Suhteutetun valvonnan periaate kytkeytyy yhteen rakennushankkeeseen ryhtyvälle säädetyn huolehtimisvelvollisuuden kanssa. Rakennushankkeeseen ryhtyvälle ei ole asetettu mitään kelpoisuusvaatimuksia, mutta ryhtyvällä on oltava hankkeen vaativuus huomioon ottaen riittävät edellytykset sen toteuttamiseen. Silloin kun hankkeeseen ryhtyvä itse ei täytä esimerkiksi suunnittelijalle asetettuja pätevyys- ja kelpoisuusvaatimuksia, tulee ryhtyvän hankkia käyttöönsä pätevä henkilöstö. Eri alojen suunnittelijoille ja työnjohdolle on asetettu eriasteisia pätevyysvaatimuksia. Rakennusvalvontaviranomainen arvioi hankekohtaisesti tarvittavat pätevyydet ja kulloinkin kysymykseen tulevan suunnittelijan ja työnjohtajan kelpoisuuden.

2.4.4 Poikkeaminen

Kunnalle kuuluva poikkeamistoimivalta on yleinen ja kattaa lähes kaiken rakentamisesta säädetyn. Maisematyölupaa koskevista säännöksistä ei poikkeusta saa myöntää. Myös rakennusluvan erityiset edellytykset suunnittelutarvealueella on rajattu poikkeamisen ulkopuolelle. Menettelyvaatimuksista ei voi poiketa. Suunnittelijalle ja työnjohtajalle asetettuja kelpoisuusvaatimuksia ei ole pidetty sellaisena rakentamista koskevana säännöksenä, josta poikkeaminen olisi mahdollista (KHO 22.11.2004 taltio 2989; KHO 5.9.2008 taltio 2174 ja 2177).

Poikkeuksen myöntäminen edellyttää aina erityistä syytä. Erityisen syyn lisäksi on lukuisia muita oikeudellisia edellytyksiä. Maanomistajien yhdenvertaisen kohtelun vaatimus on eräs oikeuskäytännön kautta kehittynyt, poikkeamisharkinnassa vaikuttava lähtökohta. Poikkeamispäätöksen tekemiseen liittyy myös tarkoituksenmukaisuusharkintaa, jota kuitenkin ohjaavat hallinnon yleiset periaatteet (hallintolain 6 §).

Yksittäin myönnettävien poikkeamispäätösten lisäksi käytettävissä on myös alueellista poikkeamista koskeva sääntely. Laajemmalla kuin yhden rakennuspaikan käsittävällä alueella poikkeaminen on mahdollista silloin, kun kysymys on asemakaava-alueella olemassa olevan asuin-, liike- tai toimistorakennuksen tilojen muuttamisesta asuinkäyttöön tai muuhun ympäristöhäiriöitä aiheuttamattomaan käyttöön.

Naapurien kuuleminen ulottuu poikkeamisasioissa laajemmalle kuin esimerkiksi rakennuslupien yhteydessä. Tietyissä poikkeamistilanteissa tulee kunnan pyytää lausunto elinkeino-, liikenne- ja ympäristökeskukselta.

Vähäinen poikkeaminen on mahdollista osana rakennuslupaa. Vähäiseen poikkeamiseen turvaudutaan melko usein. Vähäisen poikkeuksen tarpeeseen vaikuttaa muun muassa kaavoituksen yksityiskohtaisuus. Rakennussuunnitelmat eivät uusienkaan asemakaavojen alueilla usein noudata kaikkia kaavamääräyksiä. Jos vähäisen poikkeamisen mahdollisuutta ei olisi, jouduttaisiin aikaa vievään varsinaiseen poikkeamismenettelyyn, tai kaavan muuttamiseen.

2.4.5 Muutoksenhaku

Muutoksenhaku erilaisista lupapäätöksistä noudattaa hallintovalituksesta säädettyä. Viranhaltijan tekemistä päätöksistä, jotka muodostavat lukumääräisesti enemmistön, haetaan ensin oikaisua kunnan asianomaiselta luottamuselimeltä. Poikkeuksen muodostavat tilanteet, joissa viranhaltijan toimivalta perustuu suoraan kunnan hallintosääntöön. Silloin valitus ohjautuu ilman edeltävää oikaisunhakua hallinto-oikeuteen.

Valitusoikeuden laajuus on eri lupatyypeissä erilainen. Poikkeamispäätöksestä ja suunnittelutarveratkaisusta valitusoikeus ulottuu muun muassa erinäisiin rekisteröityihin yhdistyksiin. Maisematyölupaa ja purkamislupaa koskevasta päätöksestä valitusoikeus on kaikilla kunnan jäsenillä. Suppeimmillaan valitusoikeus on rakennus- ja toimenpidelupapäätöksissä, joissa se koskee asianosaisten lisäksi lähinnä vain naapurikiinteistöjen omistajaa ja haltijaa. Lainmuutos (927/2021) laajensi valitusoikeutta tilanteissa, joissa rakennuslupa koskee rakennusta hankkeessa, johon sovelletaan ympäristövaikutusten arviointimenettelystä annettua lakia.

Elinkeino-, liikenne- ja ympäristökeskuksen aikaisempi yleinen valitusoikeus maisematyöluvista poistui osana KARALUSU -lainmuutosta (230/2017). Purkamisluvissa ELY-keskuksen valitusoikeus rajautui samassa muutoksessa koskemaan valtakunnallisesti tai maakunnallisesti merkittäviä kohteita. Poikkeamispäätöksistä ja suunnittelutarveratkaisuista ennen KARALUSU -muutosta ELY-keskukselle kuulunut rajoittamaton valitusoikeus muuttui noudattamaan ELY-keskukselle säädettyä, sen toimialaa koskevia asioita.

2.4.6 Rakentamisen laatu

Rakentamisen laadussa todettiin olevan parantamisen varaa jo maankäyttö- ja rakennuslain säätämiseen johtaneessa hallituksen esityksessä (HE 101/1998 vp). Rakentamisen ohjauksen ja valvonnan ajankohtaisten haasteiden arvioitiin tuolloin liittyvän ensi sijassa laadun kohentamiseen.

Mitään tarkkoja tutkimustuloksia ei ole ollut käytettävissä siltä osin, miten rakentamisen laatu on maankäyttö- ja rakennuslain voimassa ollessa kehittynyt. Rakennusten kosteus- ja home-ongelmia kartoitettiin muun muassa Eduskunnan tarkastusvaliokunnan asiaa koskevassa mietinnössä (TrVM 1/2013). Raportin laskelmien mukaan merkittäviä kosteus- ja homeongelmia kohdistuisi kuudesta kolmeentoista prosenttiin rakennetusta kerrosalasta. Kosteusvaurioituneet rakennukset ovat eräs syy terveyshaittoihin. Vaikka kaikkia terveyshaittojen syntymekanismeja ei tunneta, aiheutuu tutkimusten mukaan rakennusten kosteus- ja homevaurioista terveyshaittakustannuksia 450 miljoonaa euroa vuositasolla. Kustannuksia syntyy muun muassa oireiden ja sairauksien tutkimisesta ja hoidosta, sairauspoissaoloista, työkyvyn menettämisestä sekä työtehon ja tuottavuuden laskusta. Kustannusrasitus jää valtaosin kannettavaksi julkisin varoin.

Yhteiskunnalla on näin ollen välitön ja kiistämätön tarve kantaa huolta rakennusten terveellisyydestä. Myös rakennusten turvallisuus ja siinä olevat puutteet kiinnostavat julkista valtaa. Sopimusvapauden nimissä ei ole suotavaa mahdollistaa ainakaan tietoisesti käytäntöjä, jotka välillisesti aiheuttavat kustannuksia ja haittaa muillekin kuin sopijapuolille.

Vastuun oikeudenmukaisella ja riittävällä kohdentamisella voidaan virheriskejä vähentää. Toisaalta täysin virheettömään rakentamiseen ei liene koskaan mahdollista päästä. Mutta jos vastuuta koskevat säännökset ovat puutteelliset, on olemassa vaara virheiden todennäköisyyden lisääntymisestä.

Maankäyttö- ja rakennuslaki lähtee rakennushankkeeseen ryhtyvän huolehtimisvelvollisuudesta. Viranomaisen eräänä tärkeänä tehtävänä on valvoa, että hankkeeseen kiinnitetyt suunnittelijat ja työnjohto ovat ammattitaitoisia, päteviä ja kelpoisia. Rakentamisen tekniset määräykset asettavat vähimmäistason. Vähimmäistaso ei ole sama asia kuin laatu.

Viranomaiselle osaltaan kuuluvassa rakentamisen työnaikaisessa valvonnassa on todettu vaihtelua kuntien välillä. Vaihtelu perustuu lain mahdollistamiin säännöksiin muun muassa siltä osin, millaisia työnaikaisia katselmuksia viranomainen vaatii, kuinka paljon käytetään riippumatonta ulkopuolista tarkastusta ja vaaditaan esimerkiksi erityismenettelyä laadunvarmistuksineen. Viranomainen suhteuttaa valvontansa hankkeen vaativuuden kautta ja ottaen lisäksi huomioon luvan hakijan ja hakijan hankkimien vastaavien henkilöiden asiantuntemus. Jos viranomainen havaitsee, että hankkeeseen kiinnitettyjen asiantuntemus ja osaaminen on puutteellista, on viranomaisella mahdollisuuksia ja tilanteesta riippuen myös velvollisuus asiaan puuttua.

Rakennushankkeista noin 85 prosenttia on asuinrakennuksia ja niistä noin 75 prosenttia on pientaloja 7. Näin ollen lukumääräisesti suurin osa rakennushankkeeseen ryhtyvistä on kertarakentajia, joista monellakaan ei ole sen enempää rakennusalan kuin sopimusoikeuden osaamista. On herännyt huoli siitä, että ei-ammattimaiseen rakennushankkeeseen ryhtyvää koskee vastuu, joka voi johtaa kohtuuttomaan lopputulokseen. Rakennusalan yleisissä sopimusehdoissa YSE 1998 tavanomainen takuuaika on kaksi vuotta, minä aikana kaikki virheet eivät välttämättä tule ilmi.

2.4.7 Vähähiilisyys ja elinkaariominaisuudet nykylainsäädännössä

Suomen lainsäädäntö ei sisällä tällä hetkellä rakennuksen kasvihuonekaasupäästöjä, ilmastoselvitystä tai rakennuksen vähähiilisyyden arviointia koskevaa sääntelyä. Maankäyttö- ja rakennuslaki ei sisällä rakennuksen vähähiilisyyttä koskevaa sääntelyä, ei perussäännöstä eikä myöskään vaikuttavan säädösohjauksen edellyttämiä asetuksenantovaltuuksia esimerkiksi rakennuksen vähähiilisyyden arviointimenetelmää koskien. Ehdotuksen kattamalta alalta ei ole myöskään voimassaolevaa EU-sääntelyä. Pääosa rakennusmateriaalien ja -tuotteiden aiheuttamista päästöistä syntyy valmistusvaiheessa. Tällä hetkellä näitä päästöjä ohjataan pääasiassa vapaaehtoisilla rakennusten ympäristöarviointivälineillä, joita ovat esimerkiksi Rakennustiedon ympäristöluokitus, Joutsenmerkki, kansainvälinen LEED, brittiläinen BREEAM tai EU:n yhteinen Level(s)-menetelmä. Rakennusten energiatehokkuusdirektiivin (EPBD) päivityksen yhteydessä Euroopan komissio kuitenkin ehdottaa, että vuoteen 2030 mennessä rakennusten koko elinkaaren hiilijalanjälki tulisi raportoida. Komissio ehdottaa myös, että rakennuksiin varastoitu ilmakehästä poistettu hiilidioksidi raportoitaisiin erikseen.

Rakennuksen elinkaariominaisuuksiin liittyen on voimassa säännöksiä, joten kyse ei ole täysin uudesta sääntelystä. Ehdotettu sääntely on kuitenkin kattavampi kuin olemassa oleva sääntely. Esimerkiksi maankäyttö- ja rakennuslain 117 §:n 3 momentin mukaan rakennuksen tulee olla tarkoitustaan vastaava, korjattavissa, huollettavissa ja muunneltavissa. Lisäksi maankäyttö- ja rakennusasetuksen 55 §:n 1 momentissa säädetään rakentamisen ekologisista näkökohdista. Asetuksen näkökohdat nostettaisiin laintasolle uuteen elinkaariominaisuuksien olennaiseen tekniseen vaatimukseen. Ehdotuksen kattamalta alalta ei ole voimassaolevaa EU-sääntelyä.

2.4.8 Rakennussuojelu

Rakennussuojelua koskeva yleislaki on laki rakennusperinnön suojelemisesta (498/2010; rakennusperintölaki). Rakennusperintölain 2 §:stä ilmenevät rakennussuojelua koskevien eri lakien soveltamisalojen pääpiirteet. Jollei muuta säädetä, rakennusperinnön suojelemiseen sovelletaan rakennusperintölakia.

Rakennusperintölain nojalla voidaan suojella rakennuksia, rakennelmia, rakennusryhmiä tai rakennettuja alueita. Suojelu voi koskea myös rakennuksen osaa, rakennuksen kiinteää sisustusta taikka muuta rakentamalla tai istuttamalla muodostettua aluetta. Voimassa olevia rakennusperintölain tai sitä edeltäneiden lakien nojalla annettuja suojelupäätöksiä on tammikuussa 2022 yhteensä 336 ja ne kattavat noin 1 300 rakennusta.

Asemakaava-alueilla kaavan suojelumääräykset ovat ensisijainen keino suojella rakennusperintöä. Tästä syystä kaavamääräykset ovat käytännössä huomattavasti yleisempi tapa suojella rakennusperintöä kuin rakennusperintölakiin perustuvat päätökset. Kaavamääräyksin suojeltuja rakennuksia arvioidaan olevan noin 15 000–20 000 rakennusta tai rakennelmaa.

Lisäksi noin 800 rakennusta koskee suojelu, joka perustuu rakennusperintölakia edeltäneen rakennussuojelulain (60/1985) nojalla annettuun asetukseen valtion omistamien rakennusten suojelusta (480/1985) ja sitä edeltäneeseen vastaavaan asetukseen. Kirkollisten rakennusten suojelusta säädetään puolestaan kirkkolaissa (1054/1993) ja ortodoksisesta kirkosta annetussa laissa (985/2006). Kirkkolainsäädännöllä suojeltuja rakennuksia on valtakunnallisesti vajaa tuhat. Seurakunnan omistama muu kuin kirkollinen rakennus, esimerkiksi pappila, voidaan suojella kaavamääräyksin tai rakennusperintölain nojalla. Muinaisaikaisia hylättyjä linnoja ja niiden jäännöksiä sekä kirkkojen, kappelien, luostarien ja muiden huomattavien rakennusten raunioita koskee muinaismuistolaki (295/1963).

Rakennusperintölain mukaisen päätöksen tekee elinkeino-, liikenne ja ympäristökeskus. Suojeluasia voi tulla vireille omistajan, valtion viranomaisen, alueellisen vastuumuseon, kunnan, maakunnan liiton tai rekisteröidyn yhteisön sekä saamelaiskäräjien tai kolttien kyläkokouksen esityksestä taikka elinkeino-, liikenne- ja ympäristökeskuksen omasta aloitteesta. Päätökseen haetaan muutosta hallintovalituksella alueelliselta hallinto-oikeudelta. Ennen 1.1.2021 voimaan tullutta lainmuutosta annetut suojelupäätökset on alistettu ympäristöministeriön vahvistettaviksi, joka on toiminut myös ensi asteen muutoksenhakuviranomaisena.

Maankäyttö- ja rakennuslain mukaisista lupamenettelyistä purkamislupamenettely on erityisesti sidoksissa rakennussuojelun menettelyihin. Voimassa olevan lain mukaan purkamisluvan myöntämisen edellytyksenä on, ettei purkaminen merkitse rakennettuun ympäristöön sisältyvien perinne-, kauneus- tai muiden arvojen hävittämistä eikä haittaa kaavoituksen toteuttamista. Oikeuskäytännön mukaan purkamislupajärjestelmän tarkoitus on sen varmistaminen, että rakennuksen suojelua koskeva asia voidaan ratkaista kohtuullisessa ajassa maankäyttö- ja rakennuslain vaatimukset täyttävällä kaavaratkaisulla tai rakennusperintölain mukaisella päätöksellä.

Purkamislupapäätöksissä joudutaan usein punnitsemaan rakennuksen kunnosta ja toisaalta kulttuurihistoriallisista arvoista käytettävissä olevia selvityksiä. Rakennuksen huonokuntoisuutta saatetaan tällöin käyttää perusteena purkamisluvan hakemiselle, vaikka se johtuisi maankäyttö- ja rakennuslain mukaisen kunnossapitovelvollisuuden laiminlyömisestä. Oikeuskäytännön mukaan etenkään kaavassa jo suojeltavaksi määrätyn rakennuksen kunnossapitovelvollisuuden laiminlyönnin ei pitäisi voida johtaa suojeluarvojen lopulliseen menettämiseen ja sen perusteella purkamisluvan edellytysten täyttymiseen (KHO 2009:67). Purkamiseen saatetaan silti päätyä, jos näin on tapahtunut.

Toiseksi purkamislupakäsittelyn kytkös rakennussuojeluun ja kaavoitukseen voi jäädä ohueksi siten, että luvan edellytysten harkintaa ei päätösten perusteluissa eritellä kovinkaan laajasti eikä toisaalta mahdollinen purkamisluvan esteiden toteaminen johda suojeluharkintaan kaavoituksen keinoin. Tästä voi seurata, että suojelusta tehdään esitys elinkeino-, liikenne- ja ympäristökeskukselle rakennusperintölain nojalla. Asemakaava-alueella ei kuitenkaan aina ole tarkoituksenmukaista soveltaa näiden kohteiden suojelemiseen rakennusperintölakia.

Purkamislupapäätökseen voivat hakea muutosta asianosaisten lisäksi kunnan jäsenet sekä elinkeino-, liikenne- ja ympäristökeskus silloin, kun rakennus on valtakunnallisesti tai maakunnallisesti merkittävä. Käytännössä muutoksenhaku purkamislupapäätökseen ei useinkaan johda suojeluasian harkitsemiseen maankäyttö- ja rakennuslain nojalla. Suojeluasia saatetaan joutua panemaan vireille rakennusperintölain nojalla, jolloin elinkeino-, liikenne- ja ympäristökeskus voi myös määrätä rakennuksen vaarantamiskieltoon suojeluasian käsittelyn ajaksi.

Viranomaisilta edellytetään pikaista reagointia purkamisasioihin erityisesti asemakaava-alueiden ulkopuolella, jossa purkaminen perustuu pääsääntöisesti ilmoitusmenettelyyn. Rakennuksen tai sen osan purkamisesta on, jollei purkamiseen tarvita lupaa, kirjallisesti ilmoitettava kunnan rakennusvalvontaviranomaiselle 30 päivää ennen purkamistyöhön ryhtymistä. Jos rakennuksen tai sen osan purkaminen voi merkitä historiallisesti tai rakennustaiteellisesti arvokkaan rakennuksen taikka kaupunkikuvan tai rakennetun ympäristön turmeltumista, kunnan rakennusvalvontaviranomaisen tulee 14 päivän kuluessa purkamisilmoituksen tai purkamiseen johtavan rakennuslupahakemuksen saatuaan tiedottaa siitä kunnanhallitukselle ja elinkeino-, liikenne- ja ympäristökeskukselle. Viimeksi mainittujen viranomaisten reagointiajaksi jää ilmoitustapauksissa vähimmillään 14 päivää, josta osa on voinut kulua ennen ilmoituksen saapumista asiaa käsittelevälle taholle. Rakennussuojeluviranomaiset ovat suojeluprosessia ja sen tiedonhallintaa kehittäessään tunnistaneet tiedonhallinnan moninaisuuden ja epäyhtenäisyyden tuottavan merkittävää hitautta tiedonkulkuun ja siten vaikeuttavan viranomaisten oikea-aikaista reagointia.

Toinen rakennussuojelua koskevaan päätöksentekoon liittyvä lupamenettely on poikkeamislupamenettely. Kunta voi erityisestä syystä hakemuksesta myöntää poikkeamisen muun muassa rakennettua ympäristöä koskevasta kaavan suojelumääräyksestä. Poikkeamistoimivalta siirrettiin tältä osin elinkeino-, liikenne- ja ympäristökeskuksilta kunnille vuonna 2016 voimaan tulleella lainmuutoksella. Sekä suojelumääräyksiä koskevissa poikkeamisasioissa että muissa poikkeamisasioissa luvan myöntämisen edellytyksenä on muun muassa, ettei poikkeaminen aiheuta haittaa kaavoitukselle, kaavan toteuttamiselle tai alueiden käytön muulle järjestämiselle eikä vaikeuta rakennetun ympäristön suojelemista koskevien tavoitteiden saavuttamista. Näissä tilanteissa asia tulisi ratkaista poikkeamisluvan sijasta kaavamuutoksella. Käytännössä kaavoitusresurssien puute ja kaavoitusmenettelyn kesto ovat voineet aiheuttaa kunnissa painetta ratkaista asioita poikkeamisluvalla. Tämä puolestaan on voinut johtaa rakennusperintölakiin perustuviin suojeluesityksiin vastaavasti kuin purkamisasioissa.

Rakennusperintölain korvaussäännöksiä sovelletaan sekä rakennusperintölain että maankäyttö- ja rakennuslain nojalla suojeltuihin rakennuksiin. Maankäyttö- ja rakennuslain 57 §:n 3 momentin mukaan asemakaavaan voidaan kaavamääräysten kohtuullisuusvaatimuksesta poiketen ottaa rakennusperintölaissa tarkoitetun kohteen suojelemiseksi tarpeelliset määräykset, jolloin oikeudesta korvaukseen on voimassa, mitä rakennusperintölaissa asiasta säädetään. Korvausvelvollinen muun kuin valtakunnallisesti merkittävän kohteen suojelun osalta on kuitenkin kunta. Kunnalle voidaan myöntää maksamiinsa korvauksiin avustusta valtion varoista talousarvion rajoissa.

Rakennusperintölain 13 §:n mukaan, jos rakennuksen suojelusta tai vaarantamiskiellosta aiheutuu rakennuksen omistajalle merkityksellistä vahinkoa tai haittaa, hänellä on oikeus saada siitä valtiolta täysi korvaus. Korvausvelvollisuutta ja korvauksen määrää harkittaessa korvattaviksi kustannuksiksi ei katsota maankäyttö- ja rakennuslain mukaisesta korjausvelvollisuudesta tai muutoin rakennuksen tavanomaisesta kunnossapidosta aiheutuvia kustannuksia. Jos omistajan on suojelumääräysten johdosta ryhdyttävä erityisiin toimiin rakennuksen kulttuurihistoriallisen arvon säilyttämiseksi, tästä aiheutuvat kustannukset on korvattava valtion varoista. Vahingon tai haitan merkityksellisyyttä arvioitaessa otetaan huomioon suojelumääräyksen tai vaarantamiskiellon sisältö ja kesto.

Rakennusperintölain 13 §:n 3 momentin mukaan oikeus korvaukseen koskee rakennuksen omistajan lisäksi rakennuksen omistajan vertaista haltijaa sekä rakennukseen kohdistuvan vuokra- tai käyttöoikeuden taikka muun näihin verrattavan erityisen oikeuden haltijaa. Kunnalle, valtiolle ja valtion liikelaitoksille aiheutunutta vahinkoa tai haittaa ei kuitenkaan korvata. Maankäyttö- ja rakennuslain 57 §:n 3 momentissa säädetty kunnan korvausvelvollisuus ei koske julkisyhteisöjen omistamia rakennuksia.

Ympäristöministeriö edustaa valtiota korvausasioissa. Korvauksen määrästä pyritään rakennusperintölain 15 §:n mukaan sopimaan korvaukseen oikeutetun tahon kanssa. Jos korvauksesta ei voida sopia, toimitusta korvauksen määräämiseksi voi hakea Maanmittauslaitokselta kahden vuoden kuluessa siitä, kun suojelua koskeva päätös, johon korvausvaatimus perustuu, sai lainvoiman. Korvauksen määräämiseen Maanmittauslaitoksessa sovelletaan lakia kiinteän omaisuuden ja erityisten oikeuksien lunastuksesta (603/1977, lunastuslaki).

Korvauksia on edeltäneen rakennussuojelulain tai voimassa olevan rakennusperintölain nojalla maksettu kaksi kertaa korkeimman oikeuden päätöksellä (KKO 1993:16 ja KKO 2003:85), kerran maaoikeuden päätöksellä sekä kaksi kertaa valtion ja suojellun kohteen omistajan välisellä sopimuksella. Lisäksi käsittelyssä on ollut muutamia korvausta koskevia vaatimuksia, jotka eivät ole johtaneet korvauksen maksamiseen. Korvaustapaukset ovat siten olleet harvinaisia, joskin yksittäisen korvaustapauksen käsittely on ollut tyypillisesti pitkäkestoinen ja sisältänyt periaatteellisten lainsoveltamiskysymysten ratkomista. Maksettujen korvausten määrä on vaihdellut noin 20 000 eurosta noin 1,1 miljoonaan euroon. Lunastuslain mukaisesti korvaukselle maksetaan korkoa, ja valtio pääsääntöisesti vastaa toimituskuluista sekä korvauksen vaatijan kohtuullisista edunvalvontakuluista. Maankäyttö- ja rakennuslain nojalla toteutetusta suojelusta ei ole toistaiseksi tiedossa kunnan tai valtion maksamia korvauksia.

Korvauksiin on käytettävissä ympäristöministeriön pääluokassa valtion talousarvion momentilla 35.20.64 oleva kolmevuotinen siirtomääräraha (Avustukset rakennusperinnön hoitoon), jonka suuruus vuonna 2022 on 1,7 miljoonaa euroa. Sikäli kuin määrärahaa ei tarvita korvauksiin, se osoitetaan ensisijaiseen käyttötarkoitukseen eli rakennusperintölain 16 §:ssä tarkoitettuihin elinkeino-, liikenne- ja ympäristökeskusten jakamiin avustuksiin. Lisäksi momenttia saa käyttää rakennusperintölain 17 §:n nojalla teetettävien välttämättömien kunnostustöiden ja ennalleen saattamistöiden kustannuksiin ja muihin suojelun toteuttamisesta valtiolle aiheutuviin menoihin sekä avustuksiin kunnille niiden maksamiin korvauksiin. Ennen vuonna 2020 tehtyä tasokorotusta on määrärahan suuruus ollut 0,85 miljoonaa euroa 2000-luvun alussa, 2,35 miljoonaa euroa vuosina 2006–2011 ja 1,35 miljoonaa euroa vuosina 2012–2014 sekä jälleen 0,85 miljoonaa euroa vuosina 2015–2019.

Korvausten harvalukuisuus heijastelee rakennusperintölain ja sitä edeltäneiden lakien nojalla annettujen suojelupäätösten lukumäärää ylipäätään. Rakennusperintölain voimaan tultua 2010-luvun alussa suojelupäätöksiä kertyi vähän. Huomattava osa rakennusperintölain nojalla suojelluista kohteista on myös ollut valtion luovuttamia rakennuksia, joissa kyse on ollut valtion omistamien rakennusten suojelusta annetun asetuksen mukaisen suojelun korvaamisesta rakennusperintölain mukaisella suojelupäätöksellä. Rakennusperintölain soveltaminen on kuitenkin vilkastunut viime vuosina, mikä voi tarkoittaa myös korvausvaatimusten lisääntymistä. Sen, että korvauksia ei toistaiseksi ole maksettu maankäyttö- ja rakennuslakiin perustuvan suojelun vuoksi, arvioidaan johtuvan asemakaavoituksen yhteensovittavasta luonteesta, jolloin suojelumääräykset eivät kaavan kokonaisuuteen nähden pääsääntöisesti muodostu maanomistajalle kohtuuttomiksi.

Rakennusperintölaissa vuoden 2020 loppuun asti ollut alistusmenettely merkitsi sitä, että ympäristöministeriö voi arvioida suojelupäätöksen vaikutuksia myös korvausvelvollisuuden kannalta. Eräissä tapauksissa ministeriö on jättänyt suojelupäätöksen vahvistamatta tai valituksen johdosta muuttanut sitä, kun yleisen edun ei ole katsottu asianomaisissa olosuhteissa edellyttävän suojelun vahvistamista sellaisenaan. Alistusmenettelyn lakkaamisen myötä tarve mahdollisimman selkeään lainsäädäntöön korostuu, kun päätösten vaikutuksia arvioidaan alueellisissa viranomaisissa. Lisäksi velvoite pyrkiä sopimukseen korvauksen määrästä tarkoittaa, että valtion viranomaisten tulisi pystyä lainsäädännön perusteella arvioimaan korvausoikeuden syntymistä jo ennen Maanmittauslaitoksen tai muutoksenhakutuomioistuimen päätöstä.

Voimassa oleva korvaussääntely on todettu tulkinnanvaraiseksi, mikä vaikeuttaa suojelupäätösten valtiontaloudellisten vaikutusten, samoin kuin suojeltavan rakennuksen omistajan ja haltijan oikeudellisen aseman ennakoimista. Esimerkiksi 13 §:ssä ei ole aiemman rakennussuojelulain vastaavassa säännöksessä ollutta edellytystä, jonka mukaan oikeus korvaukseen oli, jos rakennuksen omistaja suojelupäätöksen mukaisten suojelumääräysten johdosta ei voinut käyttää rakennusta tavanomaisella tai kohtuullista hyötyä tuottavalla tavalla. Rakennusperintölain esitöiden (HE 101/2009 vp) mukaan mainittua edellytystä tavanomaisen tai kohtuullista hyötyä tuottavan käyttötavan estymisestä kuitenkin sovelletaan eikä korvauskynnystä ollut tarkoitus muuttaa. Myös suojelumääräyksistä johtuvista erityisistä toimista aiheutuvien kustannusten asema itsenäisenä korvausperusteena ja suhde maankäyttö- ja rakennuslaissa säädettyyn kunnossapitovelvollisuuteen on jäänyt epäselväksi. Rakennusperintölain eduskuntakäsittelyssä kiinnitettiin huomioita muutoinkin sääntelyn täsmällisyyteen (PeVL 6/2010 vp).

Pääministeri Sanna Marinin hallituksen ohjelman mukaisia maankäyttö- ja rakennuslain uudistuksen päätavoitteita ovat hiilineutraali yhteiskunta, luonnon monimuotoisuuden vahvistaminen sekä rakentamisen laadun parantaminen ja digitalisaation edistäminen. Lisäksi hallitusohjelmassa todetaan rakentamisesta seuraavaa:

”Hallitus rakentaa hiilineutraalia yhteiskuntaa pienentämällä rakentamisen, maankäytön ja liikenteen hiilijalanjälkeä ja tukemalla kestävää yhdyskuntarakennetta. Rakentamisen laatua parannetaan ja vähennetään sisäilmaongelmia sekä niistä aiheutuvia terveyshaittoja.

Ilmastonmuutoksen torjunta otetaan huomioon niin rakentamisessa kuin rakennuskannan ylläpidossa. Luodaan rakennetun ympäristön valtakunnallinen digitaalinen rekisteri ja tietoalusta, joihin maankäyttöä ja rakentamista koskevat päätökset ja prosessit tukeutuvat. Edistetään kunnissa rakentamisen luvissa ja ilmoituksissa yhden luukun periaatetta ja sähköistä asiointia.”

Digitalisaatioon liittyvät ehdotukset luovat pohjaa hallitusohjelman kirjaukselle rakennetun ympäristön valtakunnallisen rekisterin ja tietoalustan luomisesta. Valtakunnallisen rakennetun ympäristön tietojärjestelmän myötä digitaalisella tiedolla voidaan nykyistä tehokkaammin ja turvallisemmin hallita merkittävää kansallisvarallisuuttamme rakennettua ympäristöä sekä helpottaa siihen liittyviä prosesseja. Rakennettu ympäristö tuottaa yli kolmanneksen Suomen kasvihuonekaasupäästöistä. Nykyisellä epäyhteentoimivalla tiedonhallinnalla ei pystytä tehostamaan prosesseja eikä muun muassa tehokkaasti todentamaan rakennetun ympäristön elinkaaren kasvihuonekaasupäästöjä tai erillisten päästöjen yhteisvaikutuksia. Rakennetun ympäristön tiedonhallinnassa otetaan merkittävä harppaus digitalisaatiossa tulevina vuosina, kun päällekkäisestä tiedon tuottamisesta ja tallentamisesta luovutaan vaiheittain ja saatetaan yhteentoimiva tieto tehokkaaseen käyttöön. Rakennetun ympäristön uuden tietojärjestelmän ja alueidenkäytön suunnittelussa sekä luvituksessa syntyvän yhteentoimivan tiedon avulla voidaan ylläpitää rakennettua ympäristöä tehokkaammin, terveellisemmin ja turvallisemmin sekä arvioida ja seurata maankäytön suunnittelun ja rakentamisen hiilijalanjälkeä ja materiaalivirtoja aiempaa tarkemmin.

3.2.1 Rakennuksen vähähiilisyys

Suomi tavoittelee hiilineutraaliutta vuoteen 2035 mennessä ja hiilinegatiivisuutta 2040-luvulla. Nämä tavoitteet edellyttävät merkittäviä kasvihuonekaasupäästövähennyksiä myös rakennetussa ympäristössä, koska rakentaminen, rakennusten lämmitys ja sähkönkäyttö aiheuttavat yli kolmanneksen Suomen kasvihuonekaasupäästöistä. Esityksen tavoitteena on edistää Suomen rakennus- ja kiinteistöalaa koskevia ilmastotavoitteita vähentämällä rakennuksien, rakentamisen ja rakennusmateriaalien hiilijalanjälkeä. Nämä tekijät muodostavat yleensä noin puolet yksittäisen rakennuksen elinkaaren hiilijalanjäljestä.

Pääministeri Sanna Marinin hallituksen ohjelman tavoitteena on pienentää asumisen ja rakentamisen hiilijalanjälkeä. Hallitusohjelman mukaisesti on jatkettava vähähiilisen rakentamisen tiekartan toimeenpanoa ja kehitettävä rakennuksen elinkaaren aikaiseen hiilijalanjälkeen perustuvaa säädösohjausta. Rakennuksen vähähiilisyys esitetään vietäväksi vaikuttavalla tavalla osaksi rakentamisen säädösohjausta siten, että mahdollistetaan hallitusohjelman mukaisesti uuden rakennuksen elinkaaren aikaisen hiilijalanjäljen raja-arvoihin perustuva säädösohjaus 2020-luvun puoliväliin mennessä. Hiilijalanjäljen raja-arvot koskisivat ainoastaan sellaisia uusia rakennuksia, joita myös nykyisen lainsäädännön mukaiset energiatehokkuuden vertailuluvun (E-luvun) raja-arvot koskisivat.

Esityksen tavoitteena on velvoittaa rakentamislupavaiheessa raportoimaan rakennuksen vähähiilisyys: hiilijalanjälki ja hiilikädenjälki. Raportointia varten on kehitetty rakennuksen vähähiilisyyden arviointimenetelmä ja kansallinen päästötietokanta. Sen lisäksi, että vähähiilisyyden raportointivelvollisuus on välttämätön raja-arvojen todentamisessa, on esityksen tavoitteena lisätä eri toimijoiden tietoa rakennusten rakentamisen ja korjaustöiden ilmastovaikutuksista sekä rakennuksen elinkaaren hiilijalanjäljen arviointeihin liittyvää tietämystä. Tietoisuuden lisääminen niin rakennuksen päästöistä kuin elinkaaren arvioinnista auttaisi eri toimijoita vähentämään rakennusten ilmastovaikutuksia.

Ulottamalla selvitysvelvollisuus esityksen mukaisesti myös rakentamislupaa edellyttäviin laajamittaisesti korjattaviin rakennuksiin saataisiin arvokasta tietoa olemassa olevasta rakennuskannasta ja sen päästöistä myös pitkän aikavälin peruskorjausstrategiatyötä varten, jossa tavoitellaan rakennuskannan muuttamista erittäin energiatehokkaaksi ja vähähiiliseksi vuoteen 2050 mennessä. Esityksen tavoitteena on tehdä ilmastoselvityksen raportointiin liittyvän hiilijalanjäljen ja -kädenjäljen arvioinnista riittävän yksinkertaista ja selkeää sekä varmistaa arvioinnin luotettavuus ja yhdenmukaisuus.

Rakennusten vähähiilisyyden säädösohjaus on jo käytössä Hollannissa, Ranskassa, Ruotsissa ja osissa Belgiaa. Norja ja Tanska kehittävät parhaillaan vastaavaa säädösohjausta, ja rakentamisesta vastaavat pohjoismaiset ministerit ovat sopineet tähän liittyvän säädöskehityksen harmonisoinnista.

3.2.2 Rakennuksen elinkaariominaisuudet sekä purkumateriaali- ja rakennusjäteselvitys

Pääministeri Sanna Marinin hallituksen ohjelman mukaan tulee tehostaa kierrätystä ja kiertotaloutta rakennusalalla, minkä johdosta ehdotetaan uutta rakentamisen olennaista teknistä vaatimusta elinkaariominaisuuksille sekä velvoitetta laatia purkumateriaali- ja rakennusjäteselvitys. Esityksen tavoitteena on juurruttaa elinkaariajattelu laajemmin osaksi rakennusalan toimintakulttuuria siten, että lakiin sisällytettäisiin velvoite ottaa nykyistä laajemmin huomioon elinkaariajatteluun perustuva, rakennusten elinkaaren hallinta ja rakentamisen kestävä laatu. Elinkaariajattelulla tarkoitettaisiin rakennuksen ja rakennustuotteiden koko elinkaaren ympäristövaikutusten arviointia.

Esityksen tavoitteena on nostaa, eritoten ohjausvaikuttavuuden tehostamiseksi, maankäyttö- ja rakennusasetuksen 55 §:n rakentamisen ekologisuutta koskeva sääntely laintasolle. Rakentamisen säädösohjauksessa huomioitaisiin nykyistä painokkaammin rakennuksen koko elinkaari, ja luotaisiin entistä paremmat edellytykset sille, että rakennukset suunniteltaisiin ja rakennettaisiin resurssitehokkaasti elinkaariominaisuuksiltaan ekologisiksi sekä tavoitteelliselta tekniseltä käyttöiältään tarkoituksenmukaisesti pitkäikäisiksi.

Sen lisäksi, että esityksen tavoitteena on minimoida rakentamisen ja rakennusten käytön aiheuttamaa luonnonvarojen kulutusta ja luonnon monimuotoisuuden haittoja, on tavoitteena edistää muitakin kestävän rakentamisen edellytyksiä. Näitä ovat eritoten rakennuksen käytettävyyttä ja käyttöikää koskevat laatutekijät, kuten muuntojoustavuus ja rakenteiden ja järjestelmien käyttöikä sekä vaihdettavuus. Oleellista rakennuksen elinkaaren näkökulmasta on esimerkiksi rakennuksen muunneltavuus, joka mahdollistaa rakennuksen, tilojen ja järjestelmien sopeuttamisen eri käyttötarkoituksiin, elämänvaiheisiin tai teknisiin reunaehtoihin. Lisäksi esityksen tavoitteena on, että rakennuksen tilat, tekniset järjestelmät ja rakennusosat säilyisivät käyttökelpoisina mahdollisimman pitkään. Vaihdettavuuden painottamisella on puolestaan tavoitteena luoda markkinoita myös uudelleenkäytettäville tuotteille. Elinkaarilaatu on nähtävä esityksen mukaisesti laajasti siten, että se sisältäisi myös rakennuksen omistajien ja käyttäjien tarpeiden kehittymisen ajassa.

Esityksen mukaan rakennukselle olisi laadittava materiaaliseloste. Uusi velvoite laatia rakennuksen materiaaliseloste on välttämätön rakennuksen vähähiilisyyden arvioinnille ja täten keskeinen osa hallitusohjelman perusteella valmisteltua vähähiilisyyden säädösohjausta. Seloste sisältäisi tiedot rakennuksen osista ja niissä käytetyistä materiaaleista sekä materiaalien alkuperästä. Materiaaliseloste syntyisi suurimmalta osin samassa prosessissa, jossa kerättäisiin tiedot rakennuksen ilmastoselvityksen laatimista varten. Materiaaliselostetta käytettäisiin kuitenkin paitsi ilmastoselvityksen lähtökohtana, myös tietolähteenä rakennuksen käyttö- ja huolto-ohjetta laadittaessa. Materiaaliseloste olisi tarkoitus kytkeä rakennuksen tietomallista luettaviin tietoihin, jolloin sen laatiminen syntyisi samassa digitaalisen tiedon tuottamisen prosessissa.

Esityksen tavoitteena on luoda nykyistä merkittävästi paremmat edellytykset rakennus- ja purkumateriaalin hyödyntämiselle sekä vahvistaa perustaa rakentamisen kiertotaloudelle. Esityksen mukaisen määrämuotoisen materiaalien ja tuotteiden luetteloinnin tavoitteena on edesauttaa sitä, että voitaisiin arvioida tulevaisuudessa syntyvien jätelajien määrää tarkasti sekä ehkäistä rakennus- ja purkujätteen ennenaikaista syntymistä ja uusien materiaalien valmistamisen tarvetta. Myös rakennus- ja purkujäteselvityksen nostaminen maankäyttö- ja rakennusasetuksen 55 §:stä esityksen mukaisin tarkennuksin laintasolle vahvistaisi perustaa rakentamisen kiertotaloudelle, koska sen avulla saataisiin nykyistä tarkemmin tietoa syntyvistä rakennus- ja purkumateriaalivirroista. Esityksen tavoitteena on, että rakentamis- tai purkamisluvan hakemisen yhteydessä taikka purkamisilmoitusvaiheessa arvioitaisiin hankkeesta syntyvien rakennus- ja purkujätteiden määrät. Tiedot tulisi esityksen mukaisesti päivittää hankkeen valmistuttua viranomaisen osoittamaan tietokantaan. Laadukkaamman tilastoinnin avulla voitaisiin kohdistaa tulevia kiertotaloustoimia tarkemmin kokonaisuuden kannalta oleellisiin rakentamisen jätevirtoihin ja hankkeisiin. Tietokanta on tarkoitus kytkeä digitaalisten rajapintojen kautta materiaalien vaihdanta-alustoihin kuten Materiaalitoriin, mikä luo edellytykset purkumateriaalien markkinoiden vahvistamiselle ja purkumateriaalien laadukkaammalle hyödyntämiselle, mikä tukee myös ilmastotavoitteita. Lisäksi esityksen tavoitteena on kiinnittää eri toimijoiden huomio entistä painokkaammin myös jätelainsäädännön velvoitteisiin. Esitetty rakennusalan ja kiertotalouden ja jätealan yhteinen tietopohja hyötyy merkittävästi digitalisaation pohjaksi tehtävästä tiedon rakenteiden yhteensovitustyöstä.

3.2.3 Digitaalisuus

Yksi hallitusohjelman keskeisiä tavoitteita on julkisen hallinnon digitalisointi. Rakennuslupakäsittely on jo merkittävässä määrin sähköisessä muodossa ja paperiprosesseista on lähes luovuttu. Esityksen tavoitteena on tietomalleilla tuotettujen suunnitelmien ottaminen käyttöön myös lupakäsittelyssä. Samalla tarkoituksena on kerätä tietomallit tai muussa koneluettavassa muodossa oleva tieto keskitetysti valtakunnalliseen rakennetun ympäristön tietojärjestelmään.

Esityksen mukainen lupakäsittelyssä tuotettava suunnitelmamalli mahdollistaa lisätyn todellisuuden käyttämisen rakentamislupien myöntämisen yhteydessä. Loppukatselmuksen yhteydessä luovutettava toteumamalli sisältää hankkeen toteutuksen yhteydessä tuotetut rakennus-, rakenne- ja talotekniikkasuunnitelmat sekä tuotetietoja. Toteumamallit muodostavat rakennuksen ”Digitaalisen kaksosen” ja antavat suunnittelulle hyvän pohjatiedon rakennusten tulevissa peruskorjauksissa. Valtakunnallisessa rakennetun ympäristön tietojärjestelmässä toteumamallit muodostavat perustan digitaalisesti ja hallitusti jaettavalle rakennustiedolle ja tiedot käytölle tehokkaasti muun muassa viranomaistyössä.

Esityksen mukainen tietomallivaatimus mahdollistaa tekoälysovellusten ja lisätyn todellisuuden käyttämisen rakennusvalvontatyössä. Rakennusten ja rakennustuotteiden hiilijalanjälkilaskelmien sekä elinkaarivaikutusten viranomaisvalvontaa voidaan tehostaa tietomallien mahdollistamien uusien työkalujen avulla. Niistä on myös mahdollista tuottaa tietopalveluja laajemmin kuin nykyisin esimerkiksi uusien ilmastomuutostavoitteiden pohjaksi.

Esityksen mukainen digitaalinen käyttö- ja huolto-ohje antaa nykyistä paremman työkalun rakennuksen kunnossapidon ja elinkaaren hallintaan. Huolto- ja käyttöohjeen digitaalinen muoto luo myös mahdollisuuksia uusien rakennuksen ylläpitoon liittyvien yksityisten palveluiden kehittämiseen.

Esityksen mukaan tiedot on toimitettava rakennetun ympäristön tietojärjestelmään yhteentoimivassa ja koneluettavassa muodossa. Tämä mahdollistaa eri tietojärjestelmien tietojen käyttämisen, yhdistämisen ja vertailun nykyistä paremmin. Pitkällä aikavälillä normisto selkeytyy ja tulkinnat yhtenäistyvät.

3.2.4 Sujuvoittaminen

Yksi hallitusohjelman keskeisiä tavoitteita on prosessin sujuvoittaminen. Rakentamisen osa-alueella sujuvoittamiseen pyritään yksinkertaistamalla lupajärjestelmää, nostamalla lupakynnystä ja tarjoamalla mahdollisuus ratkaista rakentamislupaan kuuluva sijoittamisen edellytysten harkinta erikseen. Maankäyttö- ja rakennuslain rakennus- ja toimenpideluvat yhdistetään yhdeksi lupamuodoksi, rakentamisluvaksi. Prosessi sujuvoituu, kun ei tarvita pohdintaa kahden eri lupamuodon välillä. Rakentamisluvan lupakynnys nousee nykyisestä, sillä lainsäätäjä ottaa kantaa siihen, mitkä hankkeet luvan tarvitsevat. Kunnalle jää lisäksi tietyt edellytykset täyttävien rakennuskohteiden osalta mahdollisuus vapauttaa rakennusjärjestyksellä luvan hakemista.

Valtaosa rakentamisesta tapahtuu kaavoitetulla alueella kaavamääräyksiä ja rakentamismääräyksiä noudattaen. Joissakin tapauksissa rakentamishankkeeseen ryhtyvällä voi olla tarve selvittää, voisiko rakentamishanke sijoittua sille aiottuun paikkaan ennen rakennuksen suunnittelemista loppuun. Tällöin rakentamishankkeeseen ryhtyvä voisi pyytää kunnalta, että rakentamislupaan kuuluva sijoittamislupavaihe ratkaistaisiin erikseen omalla hallintopäätöksellään. Näin luvan hakija voisi säästää suunnittelukustannuksissa, jos lupapäätös olisi kielteinen. Kysymys olisi poikkeuksellista tilanteesta, sillä normaalitapauksessa rakentamislupa ratkaistaisiin vain yhtenä hallintopäätöksenä. Tarve sijoittamisluvan ratkaisemisesta erikseen voisi syntyä esimerkiksi rakentamishankkeissa, jotka kuuluvat eräiden ympäristöllisten lupamenettelyjen yhteensovittamisesta annetun lain (764/2019) soveltamisalaan ja tarvitsevat tämän lain mukaisten lupien lisäksi myös esimerkiksi ympäristöluvan. Toinen esimerkki voisi koskea vaikka tilannetta, jossa haluttaisiin selvittää, voisiko vanhusten palveluasunto sijoittua vain asumista tai palvelurakennuksia varten varatulle korttelialueelle.

Rakentamisen vastuut

Hallitusohjelmassa on rakentamisen vastuukysymystä koskeva hyvin yksityiskohtainen kirjaus: ”Rakentamisen toteutusvastuu säädetään pääurakoitsijalle”. Kirjauksen on tulkittu tarkoittavan sitä, että rakentamisen laatua pyritään parantamaan säätämällä vastuu rakennustyön toteuttamisesta sille taholle, jolla työmaalla on parhaat edellytykset huolehtia siitä, että rakentaminen toteutetaan säännösten, määräysten ja hyvän rakentamistavan mukaisesti. Päävastuullista toteuttajaa koskevalla sääntelyllä pyritään parantamaan rakentamisen laatua siten, että yhden tahon olisi otettava vastuu toimintaketjun alihankkijoiden urakoiden vaihtumiskohdista sekä tunnustamalla se tosiasia, että tilanteissa, joissa rakentamishankkeeseen ryhtyvä on yksityishenkilö, hankkeeseen ryhtyvällä ei aina ole tosiasiallista osaamista huolehtia rakennustyön etenemisestä työmaalla.

4.1.1 Digitalisaatio

Keskeiset ehdotukset digitalisaation osalta liittyvät kuntien liittojen tuottamien rakennetun ympäristön tietojen tietorakenteiden yhtenäistämiseen ja tiedon koneluettavuuteen sekä prosessien sähköistämiseen. Kuntien prosesseissa syntyy iso osa rakennetun ympäristön tietoperustasta rakentamiseen ja korjaamiseen liittyen. Kuntien osalta tietomallipohjaisen toiminnan ja suunnitelma- ja rakennustiedon tehokkaan ja monipuolisen hyödyntämisen kannalta keskeistä on yhteisesti määritettyjen tietorakenteiden käyttöönotto laajasti koko toimialalla. Yhteentoimivien tietorakenteiden käyttöönotto ja koneluettavuus on jäänyt toteutumatta nykyisen lain mahdollistaessa kirjavat menettelytavat sen prosessien ja tietojen hallinnassa. Käyttö- ja huolto-ohjeen digitaalinen, toteumamalliin pohjautuva sisältö mahdollistaa elinkaarenaikaisen, kiinteistönpitoa helpottavan tiedontuotannon yhteiseen ja yhteentoimivaan tietoon perustuen. Ehdotuksella varmistetaan tiedon säilymistä sähköisenä ja yhteentoimivana rakentamisen prosesseissa. Ehdotuksella edistetään tietovarantojen tehokasta hyödyntämistä, yhteisten tietovarantojen kehittymistä ja tuetaan toimialan digitalisaatiota. Lisäksi rakennetun ympäristön tiedon yhteentoimivuus ja kattava tiedon digitalisaatio mahdollistavat erilaiset tutkimuksen, tilastoinnin, raportoinnin ja seurannan ratkaisut, joita tällä hetkellä toteutetaan erillisiin tiedonkeruisiin pohjautuen.

4.1.2 Rakentaminen

Rakennuksen vähähiilisyys

Esityksessä esitetään rakennuksen vähähiilisyyden viemistä osaksi rakentamisen säädösohjausta. Samalla maankäyttö- ja rakennusasetuksen 55 §:n 1 momentissa säädetty rakennusmateriaalien ja -tarvikkeiden aiheuttaman rakennuksen elinkaaren aikaisen ympäristörasituksen selvitysvelvoite nousisi laintasolle.

Uuden rakennuksen elinkaaren aikaisen hiilijalanjäljen raja-arvoihin perustuva säädösohjaus toteutettaisiin esityksen mukaisesti siten, että rakentamislakiin lisättäisiin uusi rakennuksen vähähiilisyyden olennainen tekninen vaatimus. Rakentamishankkeeseen ryhtyvän tulisi huolehtia siitä, että uusi rakennus suunnitellaan ja rakennetaan vähähiiliseksi. Esityksen mukaan raja-arvovaatimus ei koskisi sellaista uutta rakennusta, jota ei ole suunniteltava ja rakennettava nykyisen 117 g §:n mukaan lähes nollaenergiarakennukseksi taikka erillispientaloa tai laajamittaisesti korjattavaa rakennusta. Tällaisia rakennuksia ovat esimerkiksi pääosa maatalouden ja teollisuuden rakennuksista sekä maanpuolustukseen liittyvä rakentaminen.

Esityksessä ehdotetaan säädettäväksi uuden tai rakentamislupaa edellyttävän laajamittaisesti korjattavan rakennuksen hiilijalanjäljen ja hiilikädenjäljen raportointivelvollisuudesta rakentamisluvan yhteydessä laadittavalla ilmastoselvityksellä. Esityksen mukaan ilmastoselvitystä ei tarvitsisi kuitenkaan laatia sellaiselle uudelle rakennukselle, jota ei ole suunniteltava ja rakennettava nykyisen 117 g §:n mukaan lähes nollaenergiarakennukseksi taikka korjattaville erillispientaloille tai laajamittaisesti korjattaville rakennuksille, joiden energiatehokkuutta ei ole nykyisen 117 g §:n mukaan parannettava korjaustyön yhteydessä. Esityksen mukaan ilmastoselvitysvelvoite koskisi siis uusia erillispientaloja, muttei niiden korjauksia. Hiilijalanjäljen raja-arvot eivät koskisi erillispientaloja.

Esityksen mukaan ilmastoselvitykseen sisältyvän hiilijalanjäljen ja -kädenjäljen arvioinnissa olisi käytettävä rakennuksen vähähiilisyyden arviointimenetelmää. Rakennuksen vähähiilisyyden arviointimenetelmää sovellettaisiin myös laajamittaisesti korjattaviin rakentamislupaa vaativiin rakennuksiin. Arvioinnissa olisi lisäksi käytettävä kansallisen päästötietokannan tietoja tai muita arviointimenetelmän mukaisia tietoja, jotta voitaisiin varmistaa arvioinnin luotettavuus ja yhdenmukaisuus. Esityksessä ehdotetaan Suomen ympäristökeskuksen tehtäväksi ylläpitää kansallista päästötietokantaa, jonka olisi sisällettävä rakennuksen vähähiilisyyden arvioinnissa tarvittavat yleisluontoiset ja ajantasaiset hiilijalanjäljen ja hiilikädenjäljen tiedot.

Rakennuksen vähähiilisyyden säädösohjauksen vaikuttava toteuttaminen edellyttää asetuksenantovaltuuksista säätämistä. Tämän vuoksi esityksessä ehdotetaan säädettäväksi asetuksenantovaltuuksista, joiden nojalla voitaisiin tarkemmin säätää uuden rakennuksen hiilijalanjäljen raja-arvoista, ilmastoselvityksen laatimisesta, rakennuksen vähähiilisyyden arviointimenetelmästä ja arvioinnissa käytettävistä tiedoista sekä kansallisesta päästötietokannasta, sen ylläpidosta ja kehittämisestä sekä tietojen päivittämisestä.

Kaavio 1 esittää, miten ehdotetun lainsäädännön käsitteet ja sisällöt liittyisivät toisiinsa:

Kaavio 1. Vähähiilisyyden lainsäädännön osatekijät. Käyttötarkoitusluokat 1 d–8 on määritelty uuden rakennuksen energiatehokkuudesta annetun ympäristöministeriön asetuksen (1010/2017) 4 §:ssä.

Rakennuksen elinkaariominaisuudet

Esityksessä ehdotetaan säädettäväksi laintasolla uudesta rakennuksen elinkaariominaisuuksien olennaisesta teknisestä vaatimuksesta. Kyse ei ole kuitenkaan täysin uudesta sääntelystä, sillä jo nykyisen lain 117 §:ään sisältyy vaatimus, jonka mukaan rakennuksen tulee olla tarkoitustaan vastaava, korjattavissa, huollettavissa ja muunneltavissa. Lisäksi esityksellä nostettaisiin jo nykyisellään maankäyttö- ja rakennusasetuksen 55 §:n 1 momenttiin sisältyvät rakentamisen ekologisuutta koskevat velvoitteet lain tasolle tavalla, jossa painotettaisiin elinkaariajatteluun perustuvaa, rakennusten elinkaaren hallintaa ja rakentamisen kestävää laatua. Esityksen mukaan rakentamishankkeeseen ryhtyvän olisi huolehdittava, että rakennus suunnitellaan ja rakennetaan sen käyttötarkoituksen edellyttämällä tavalla elinkaariominaisuuksiltaan ekologiseksi sekä tavoitteelliselta tekniseltä käyttöiältään pitkäikäiseksi. Erityistä huomiota olisi kiinnitettävä pohjarakenteiden ja kantavien rakenteiden kestävyyteen sekä rakennuksen ja sen tilojen, rakennusosien sekä teknisten järjestelmien käyttöikään, käytettävyyteen, huollettavuuteen, muunneltavuuteen ja korjattavuuteen sekä rakennusosien purettavuuteen ja uudelleenkäytettävyyteen. Esityksessä esitetään säädettäväksi asetuksenantovaltuudesta, jonka nojalla voitaisiin antaa tarkempia säännöksiä rakennuksen tavoitteellisesta teknisestä käyttöiästä, muunneltavuudesta, huollettavuudesta ja korjattavuudesta sekä rakennusosien purettavuudesta.

Esityksessä esitetään säädettäväksi, että rakentamishankkeeseen ryhtyvän olisi huolehdittava, että uudelle tai rakentamislupaa edellyttävälle laajamittaisesti korjattavalle rakennukselle laaditaan materiaaliseloste, joka sisältää koneluettavassa muodossa tiedot rakentamisessa käytetyistä materiaaleista ja tuotteista. Materiaaliselostetta ei tarvittaisi sellaiselle uudelle rakennukselle, jota ei ole suunniteltava ja rakennettava lähes nollaenergiarakennukseksi taikka korjattavalle erillispientalolle tai laajamittaisesti korjattavalle rakennukselle, jonka energiatehokkuutta ei olisi parannettava korjaustyön yhteydessä. Esityksessä esitetään säädettäväksi asetuksenantovaltuudesta, jonka nojalla voitaisiin antaa tarkempia säännöksiä rakennuksen materiaaliselosteen laatimisesta ja sisällöstä sekä selosteen säilyttämisestä.

Purkumateriaali- ja rakennusjäteselvitys

Pääministeri Sanna Marinin hallituksen ohjelman mukaisesti on tehostettava materiaalien kierrätystä ja kiertotaloutta rakennusalalla. Tämän johdosta esitetään, että rakentamishankkeeseen ryhtyvän olisi huolehdittava, että uuteen rakentamislakiehdotukseen sisältyvän purkumateriaali- ja rakennusjäteselvityksen edellyttämät tiedot ilmoitettaisiin viranomaisen osoittamaan tietokantaan.

Esityksessä ehdotetaan nostettavaksi maankäyttö- ja rakennusasetuksen 55 §:n 2 momenttiin sisältyvä purkumateriaali- ja rakennusjätteen selvitysvelvoite tarkennuksin laintasolle. Esityksessä ehdotetaan säädettäväksi, että rakentamishankkeeseen ryhtyvän olisi hakiessaan rakentamis- tai purkamislupaa tai tehdessään purkamisilmoituksen esitettävä purkumateriaali- ja rakennusjäteselvitys, josta olisi käytävä ilmi arviot rakennus- tai purkuhankkeessa syntyvien purkumateriaalien, mukaan lukien vaarallisten jätteiden sekä rakennuspaikalta pois kuljetettavien maa- ja kiviaineksien määristä. Selvitystä ei edellytettäisi kuitenkaan esitettäväksi sellaisissa hankkeissa, joissa purkumateriaalien määrä arvioidaan vähäiseksi. Sellaisessa uuden rakennuksen rakentamishankkeessa, johon ei sisälly purkamista, olisi ilmoitettava arvio ainoastaan rakennuspaikalta pois kuljetettavien maa- ja kiviaineksien määrästä. Purkumateriaali- ja rakennusjäteselvitys olisi päivitettävä rakennus- tai purkuhankkeen valmistuttua. Poiskuljetettujen rakennus- ja purkujätteiden, mukaan lukien vaaralliset jätteet sekä pilaantuneet maa- ja kiviainekset, lisäksi olisi selvitykseen päivitettävä tiedot toimituspaikasta ja käsittelystä. Myös uuden rakennuksen rakentamishankkeen selvitykseen on lisättävä tiedot syntyneistä rakennusjätteistä.

Selvitys esitettään ulotettavaksi koskemaan myös maamassoja, sillä niihin liittyy kuljetusten ja varastointiin liittyen merkittäviä ympäristövaikutuksia. Muutos saattaisi kannustaa hankkeeseen ryhtyvää pyrkimään maamassatasapainoon tontilla sekä luoda edellytyksiä kaupungeille koordinoida maamassojen kuljetuksia. Esityksessä esitetään säädettäväksi asetuksenantovaltuudesta, jonka nojalla voitaisiin antaa tarkempia säännöksiä purkumateriaali- ja rakennusjäteselvityksen sisällöstä, laadinnasta ja tietojen ilmoittamisesta.

Selvityksen ja tietokannan keskeisinä tavoitteina olisi edistää purkumateriaalien kiertotaloutta, hyödyntämisen määrää ja laatua, parantaa rakennus- ja purkujätteen tilastointia sekä tehostaa viranomaisohjausta kunnissa. Järjestelmä tukisi kansallisia ilmastotavoitteita, loisi kiinteistö- ja rakennusalalle uusia liiketoimintamahdollisuuksia ja työllisyyttä sekä edistäisi Suomen tavoitetta saavuttaa EU:n asettama rakennus- ja purkujätteen 70 prosentin materiaalihyödyntämisaste. Tietojärjestelmä on materiaalien kierrätyksen ja kiertotalouden tehostamisen näkökulmasta keskeinen: muutos parantaisi merkittävästi tilastoinnin tarkkuutta ja laatua sekä loisi nykyistä paremman pohjan rakennus- ja purkujätteiden hyödyntämisen ohjaukselle.

Rakentamisen ohjaus ja lupajärjestelmä

Rakennuksen on palveltava käyttäjien tarpeita. Rakentamisen on perustuttava kulttuuriarvoja luoviin ja säilyttäviin ratkaisuihin. Historiallisesti tai rakennustaiteellisesti arvokkaita rakennuksia tai kulttuuriympäristöjä ei saa turmella. Rakentamisessa mahdollistetaan myös uusien arvorakennusten ja uusien kulttuuriympäristöjen syntyminen.

Rakentamisen ohjauksessa korostuisi ilmastonmuutoksen hillintä ja kiertotalous. Suomen ympäristökeskuksen tehtäväksi tulisi ylläpitää kansallista päästötietokantaa. Kansallinen päästötietokanta sisältäisi rakennuksen vähähiilisyyden arvioinnissa tarvittavat yleisluontoiset hiilijalanjäljen ja hiilikädenjäljen tiedot. Kansallinen päästötietokanta olisi toimialan vapaasti ja maksutta käytettävissä.

Päästötietokannan tietojen avulla raportoitaisiin rakentamisen uudesta olennaisesta, rakennuksen vähähiilisyyttä koskevasta vaatimuksesta. Raportointi tehtäisiin rakentamisluvan yhteydessä laadittavalla ilmastoselvityksellä.

Lupajärjestelmää selkeytettäisiin yhdistämällä rakennuslupa ja toimenpidelupa rakentamisluvaksi. Täsmällisillä, lähinnä koon kautta määritellyillä kriteereillä säädettäisiin kaikissa tilanteissa rakentamislupaa edellyttävät uudet rakennuskohteet. Asuinrakennus vaatisi aina rakentamisluvan. Joustava, viime kädessä viranomaisvalvonnan tai yleisen edun tarpeen kautta sisältönsä saava oikeusohje mahdollistaisi myös muilta uusilta rakennuskohteilta edellytettäväksi rakentamisluvan. Kunnalla olisi kuitenkin rakennusjärjestyksessä mahdollisuus vapauttaa näitä muita kuin täsmällisesti määriteltyjä uudiskohteita rakentamisluvasta, jos hanketta voidaan pitää vähäisenä. Korjaamiseen tarvittaisiin tietyissä tilanteissa, kuten rakennuksen tai sen osan olennaista käyttötarkoitusta muutettaessa sekä suojeltua tai arvokasta rakennusta merkittävästi korjattaessa, aina rakentamislupa. Rakentamislupa tarvittaisiin myös korjaamiseen, joka kohdistuu rakennuksen olennaisiin ominaispiirteisiin. Korjaamisen luvanvaraisuuden sääntelyyn jäisi tarvittavassa määrin joustoa, koska korjausrakentaminen on sisällöltään uudisrakentamista vaihtelevampaa ja monimuotoisempaa. Verrattuna nykyiseen lupakynnys kaiken kaikkiaan nousisi. Viranomaisen voimavaroja voitaisiin suunnata paremmin yleisen edun kannalta merkityksellisiin hankkeisiin ja luoda näin mahdollisuuksia muun muassa viranomaisen antamaan hyödylliseen neuvontaan ja ennakko-ohjaukseen.

Rakentamisluvan myöntäminen olisi aina kunnan tehtävä. Hakijan toiveesta riippuen rakentamisen sijoittamisen edellytykset voitaisiin arvioida erillisellä päätöksellä. Arviolta valtaosa uudishankkeista luvitettaisiin yhdellä hallintopäätöksellä. Sijoittamisluvan alueidenkäytöllisen tarkastelun vaihe voisi nopeuttaa hankkeita tilanteissa, joissa kaavoitus ei ole enää ajan tasalla, hanke poikkeaa kaavasta tai alueella ei ole yksityiskohtaista kaavaa. Sijoittamislupa ei kuitenkaan muuttaisi vallitsevaa oikeustilaa siltä osin, milloin hanke edellyttää poikkeamisharkintaa tai kaavan muuttamista.

Mahdollisuus purkamisluvan myöntämiseen laajenisi tilanteessa, jossa rakennukselle ei olisi enää osoitettavissa käyttötarkoitusta ja purettavaksi aiottu rakennus olisi huonokuntoinen eikä sen korjaaminen olisi enää kustannustehokasta. Lisäksi purkaminen voisi tulla kysymykseen, jos rakennus sijaitsisi alueella, jolla rakennukset ovat menettäneet suurimman osan arvostaan. Edellytyksenä kuitenkin olisi, että purkaminen johtaisi merkittävään purkumateriaalien uudelleenkäyttöön tai kierrätykseen. Näissäkin tilanteissa purkaminen kuitenkin estyisi, jos purkaminen vaikeuttaisi rakennetun ympäristön suojelemista koskevien tavoitteiden saavuttamista. Purkamisedellytysten laajennus ei näin ollen ulottuisi tilanteisiin, joissa on kysymys suojelutavoitteiden vuoksi säilytettävistä kohteista.

Maisematyölupaa koskeva sääntely pysyisi pääosin ennallaan. Tulkintakäytäntöjen yhtenäistämiseksi ja epäselvyyksien välttämiseksi lisättäisiin säännös, jonka mukaan lainvoimaisen kaavan toteuttamiseen liittyvät, rakentamishanketta valmistelevat välttämättömät toimenpiteet eivät maisematyölupaa edellytä. Tällaiset valmistelevat toimenpiteet toteuttavat yleis- tai asemakaavaa, mutta on kuntia, joissa maisematyölupaa on tällöinkin edellytetty.

Rakennussuunnittelu tapahtuu nykyään lähes yksinomaan koneluettavasti tai hyödyntämällä suunnittelumalleja. Myös valtaosa kunnista on siirtynyt sähköiseen lupakäsittelyyn. Rakennuksen suunnittelun ja toteutuksen yhteydessä kertyvä tieto on määrä kerätä kansalliselle sähköiselle alustalle. Tavoitteena on aikaansaada rakennetun ympäristön ”digitaalinen kaksonen”, joka on sähköiseen muotoon saatettu ja tallennettu ja ajantasaisesti täydentyvä tiedosto. Tiedostomuodon tulee olla koneluettavaa. Lupavaiheessa viranomaiselle toimitettaisiin rakennussuunnitelmia vastaava suunnitelmamalli tai tiedot koneluettavassa muodossa tai muun kuin rakennuksen osalta selvitys rakennuskohteesta ja sen vaikutuksista ympäröivään alueeseen. Rakennuskohteen toteumamallin avulla suunnitteluvaiheen tiedot päivitetään vastaamaan toteutettua rakennusta. Rakennuksen omistajan pitäisi huolehtia, että toteumamalli tai koneluettavat tiedot ylläpidetään ajan tasalla. Kunta välittäisi tiedot rakennetun ympäristön tietojärjestelmään luvanvaraisista hankkeista.

Suunnittelu- ja rakennustyön johtotehtäviin tulisi nykyisen neliportaisen vaativuusluokittelun sijaan viisiportainen luokittelu. Tavanomaisessa, vaativassa, erittäin vaativassa ja poikkeuksellisen vaativassa suunnittelutehtävässä suunnittelijalta vaadittaisiin ympäristöministeriön valtuuttaman toimijan antamalla todistuksella osoitettu pätevyys. Rakennusvalvontaviranomainen voisi lisäksi arvioida, riittävätkö ilmoitetun suunnittelijan tai työnjohtajan tosiasialliset ajankäytölliset voimavarat tehtävän suorittamiseen. Tavanomaisessa ja vähäisessä suunnittelutehtävässä riittäisi todistus vaaditun koulutuksen suorittamisesta.

Viranomaisvalvonnan laajuus noudattaisi hyväksi havaittua suhteutetun valvonnan periaatetta. Rakentamishankkeen vaativuus määrittäisi valvontatehtävän laajuutta. Viranomaisen tehtävänä olisi sattumanvaraisin tarkastusmenettelyin valvoa, että erikseen määritellyt vastuulliset tahot täyttävät velvollisuutensa. Epäselvyyksien välttämiseksi säädettäisiin, että viranomaisen on puututtava havaitsemiinsa laiminlyönteihin. Rakentamisen laadusta viranomainen ei kuitenkaan voisi vastata.

Rakennustyön suoritusta koskeva sääntely perustuisi pitkälti voimassa olevaan lakiin. Erityismenettelyyn tulisi täsmennys, jonka mukaan sitä voitaisiin edellyttää vaativassa, erittäin vaativassa ja poikkeuksellisen vaativassa rakentamishankkeessa. Jos kohteeseen liittyisi erityisiä riskejä, olisi rakennusvalvontaviranomaisen edellytettävä erityismenettelyä. Rakennuksen käyttö- ja huolto-ohjeen merkitystä vahvistettaisiin niin, että rakennuskohteen omistajan olisi vastattava ohjeen ylläpitämisestä ajan tasalla. Rakennuksen huolto-, korjaus- ja muutostöistä tehdyistä kirjauksista vastaisi joko rakennuksen omistaja itse tai esimerkiksi korjaustoimenpiteen tehnyt yrittäjä. Digitaalista käyttö- ja huolto-ohjetta ei kuitenkaan rekisteröitäisi rakennetun ympäristön tietojärjestelmään, vaan rakennuksen omistaja huolehtisi informaation säilyttämisestä. Viranomainen ei tätä valvoisi.

Rakentamis- tai purkamislupaa haettaessa tai purkamisilmoitusta tehtäessä tulisi esittää selvitys purkumateriaaleista mukaan luettuna rakennuspaikalta pois kuljetettavat maa- ja kiviainekset. Selvityksessä olisi ilmoitettava purkumateriaalien paino materiaalijakeittain. Rakennus- ja purkumateriaaliselvitys ja sen todentaminen muodostaisivat pohjan rakentamisen kiertotaloudelle.

Rakentamisrikoksen tunnusmerkistöön lisättäisiin törkeäksi katsottava huolimattomuus. Pelkkä huolimattomuudesta aiheutunut rike ei oikeuskäytännössä ole täyttänyt rakentamisrikkomuksen tunnusmerkistöä (KKO 2004:81). Sanktioluonteista hallinnollista rikkomusmaksua ei esitetä. Rakentamismääräysten rikkomus- ja laiminlyöntitilanteissa viranomainen käyttäisi nykyiseen tapaan välillisiä ja välittömiä hallinnollisia pakkokeinoja (uhkasakko, teettämisuhka, rakennustyön keskeyttäminen).

Vastuu

Lakiin lisättäisiin hallitusohjelman mukaisesti uutena sääntelynä päävastuullisen toteuttajan toteutusvastuu. Rakentamishankkeeseen ryhtyvän vastuut säilyisivät ennallaan lukuun ottamatta päävastuullisen toteuttajan rakennustyömaalla tapahtuvaa toimintaa. Päävastuullinen toteuttaja olisi vastuussa rakennuskohteen toteuttamisesta sopimuksen, suunnitelmien, rakennuskohteen toteuttamista koskevien säännösten, rakentamisluvan ja hyvän rakennustavan mukaisesti. Päävastuullinen toteuttaja vastaisi toteutuksen kokonaisuudesta ja laadusta. Vastuu suunnitelmien oikeellisuudesta säilyisi suunnittelijoilla. Rakentamishankkeeseen ryhtyvä voisi nimetä rakennuskohteen toteutusta varten päävastuullisen toteuttajan. Jos päävastuullista toteuttajaa ei nimettäisi, vastaisi rakentamishankkeeseen ryhtyvä itse päävastuullisen toteuttajan tehtävistä

Kaikkia rakentamishankkeen osapuolia koskisi myötävaikutusvelvollisuus. Osapuolten olisi tehtävä yhteistyötä rakentamisen laadun parantamiseksi ja luotava edellytykset rakentamishankkeen laadukkaalle toteuttamiselle.

Rakennussuojelu

Rakennussuojelun suhde purkamis- ja poikkeamislupamenettelyihin säilyisi nykyisen kaltaisena. Purkamisluvan edellytykset liittyisivät rakennussuojeluun ja menettelyn keskeinen tarkoitus olisi varmistaa, että rakennuksen suojelua koskeva asia voidaan ratkaista kohtuullisessa ajassa sitä varten säädetyissä menettelyissä. Viimeaikaisesta oikeuskäytännöstä voi päätellä, että kohtuullisena reagointiaikana kunnalle ryhtyä asemakaavan muuttamiseen voi pitää noin kahta vuotta (KHO 2021:82). Kahden vuoden määräaika koskee rakennusperintölain mukaan myös ELY-keskusta, jonka tulee käsitellä rakennusperintölain perusteella vireille saatettu suojeluasia kahden vuoden kuluessa rakennusperintölaissa tarkoitetun vaarantamiskiellon asettamisesta. Rakennussuojelua koskevaa korvaussääntelyä ehdotetaan täsmennettäväksi samassa yhteydessä, kun rakennusperintölaissa olevat viittaukset korjataan. Suojelupäätöksestä johtuva rakennuksen käytön estyminen ja suojelupäätöksen edellyttämien toimenpiteiden aiheuttamat kustannukset olisivat selkeästi kaksi itsenäistä korvausperustetta.

Rakennuksen omistajalla olisi oikeus täyteen korvaukseen valtiolta, jos rakennusta ei suojelupäätöksen vuoksi voitaisi käyttää kohtuullista hyötyä tuottavalla tavalla. Korvausperuste kävisi siis ilmi perustelujen sijaan suoraan lain säännöksestä, mutta siitä poistettaisiin viittaus tavanomaiseen käyttöön, jonka katsotaan sisältyvän kohtuullista hyötyä tuottavaan käyttöön. Korvausperustetta sovellettaisiin esimerkiksi, jos suojelupäätös aiheuttaisi muutoksen rakennuksen tai sen osan käyttöön liiketoiminnassa niin, ettei kohtuullista hyötyä tuottava käyttö olisi mahdollista.

Toiseksi omistajalla olisi oikeus korvaukseen myös sellaisesta haitasta ja vahingosta, joka johtuisi suojelupäätöksen edellyttämistä rakennuksen erityispiirteiden hoitoa koskevista toimenpiteistä. Korvausperustetta koskisi kynnys, jonka mukaan haitan ja vahingon tulisi olla vähäistä suurempi tullakseen korvauksen piiriin. Korvattavaksi voisi tulla muun muassa suojellun kiinteän sisustuksen entisöimiseen ja ylläpitoon liittyviä kustannuksia. Kuten nykyisinkin, korvausvelvollisuus ei koskisi rakentamislain mukaisesta kunnossapitovelvollisuudesta tai muuten tavanomaisesta kunnossapidosta johtuvia kustannuksia. Viitattaessa rakentamislakiin käytettäisiin selvyyden vuoksi kyseisessä laissa esiintyvää kunnossapitovelvollisuutta eikä nykyistä korjausvelvollisuutta.

Samojen perusteiden nojalla omistaja olisi oikeutettu korvaukseen myös, jos rakennus suojeluasian vireillä olon vuoksi olisi asetettu vaarantamiskieltoon, vaikka rakennusta ei päätettäisikään suojella.

Omistajan lisäksi korvaukseen olisi, kuten nykyisinkin, oikeutettu myös rakennuksen omistajan vertainen haltija sekä rakennukseen kohdistuvan vuokra- tai käyttöoikeuden taikka muun näihin verrattavan erityisen oikeuden haltija. Tällaisen oikeuden tulisi kuitenkin olla syntynyt ennen suojelua tai vaarantamiskieltoa koskevan päätöksen antamista.

Valtion korvausvelvollisuus ei edelleenkään koskisi kuntia, valtiota ja valtion liikelaitoksia, mutta sääntelyssä viitattaisiin julkisyhteisöihin ja niiden liikelaitoksiin Julkisyhteisön käsite kattaisi myös hyvinvointialueet. Poikkeuksena seurakunnat olisivat edelleen korvausvelvollisuuden piirissä siltä osin kuin niiden omistamia rakennuksia voidaan rakennusperintölailla suojella.

4.2.1 Vaikutuksiin liittyvät epävarmuudet

Vaikutusten arvioinnin epävarmuustekijät liittyvät mahdollisten vaikutusten toteutumiseen ja siihen, kuinka merkittäviksi vaikutukset muodostuvat. Lakiehdotuksen täsmällinen vaikutusten arviointi on haasteellista johtuen rakentamisen ohjauksen laaja-alaisuudesta ja monikerroksisuudesta sekä lakiin sisältyvistä joustavista käsitteistä.

Monet lakiehdotuksen vaikutukset syntyvät pitkien vaikutusketjujen kautta ja niiden toteutuminen riippuu suurelta osin tekijöistä, joita laki ei yksistään voi määrittää. Arvioinnin tuloksiin liittyy siis tältä osin epävarmuuksia. Yksi arvioinnin haasteista on myös se, että lukuisista selvityksistä huolimatta esimerkiksi taloudellisten vaikutusten selvittäminen on osoittautunut lähes mahdottomaksi haastateltujen vedotessa liikesalaisuuksiin.

Rakentamista ohjaavan lainsäädännön vaikutukset riippuvat pitkälti siitä, miten rakentamisen parissa toimivat muuttavat toimintaansa lainsäädännön muuttuessa. Lakiin ehdotettavat muutokset antavat myös mahdollisuuksia toimijoiden valita, millä tavalla muuttaa omaa toimintaansa, jolloin vaikutusten arvioiminen on epävarmaa ja perustuu ennakko-olettamiin näistä toimintamalleista. Paljon vaikutuksia määrittää myös se, millaisessa toimintaympäristössä kukin toimija toimii. Markkinoilla vallitseva dynamiikka yritysten välillä ja kilpailun toimivuus vaikuttavat paljon siihen, millä tavalla alan toimijat muutoksiin reagoivat. Markkinadynamiikka ja sen lainalaisuuksia ei tunneta täysin ennalta ja kaikilla osamarkkinoilla, mistä syystä vaikutusten arvioiminen kattavasti on haasteellista.

Eniten muutosvaikutuksia nykyiseen rakentamisen säädösohjaukseen aiheutuisi vähähiilisyyttä ja elinkaariominaisuuksia koskevista ehdotuksista. Vaikutuksia aiheutuisi myös lupajärjestelmää, purkumateriaali ja rakennusjäteselvitystä sekä suunnittelijoiden ja työnjohtajien pätevyyden osoittamista koskevista ehdotuksista.

4.2.2 Taloudelliset vaikutukset

4.2.2.1 Vaikutukset kotitalouksiin

Asuinrakennukset ovat merkittävä osa Suomen rakennuskantaa. Vuoden 2021 hinnoilla arvioituna asuntokannan arvo on yhteensä noin 480 miljardia euroa. Asunto on myös suurelle osalle suomalaisista selvästi merkittävin varallisuuserä. Asunnon omistavilla kotitalouden pääasiallisen asunnon mediaaniarvo oli vuonna 2019 yli 150 000 euroa (SVT 2019; SVT 2020a). Vuonna 2020 Suomessa oli alle 2,8 miljoonaa vakituisesti asuttua asuntoa ja yli 1,3 miljoonaa asuinrakennusta. Niiden osuus kaikista rakennuksista oli yhteensä 86 prosenttia. Kerrosalalla mitattuna omakoti- ja paritalot muodostivat yli puolet, kerrostalot reilun kolmasosan ja rivitalot noin 10 prosenttia kaikkien asuinrakennusten kerrosalasta. 8

Rakennuksen vähähiilisyys

Esityksen mukainen velvoite laatia ilmastoselvitys uuden rakennuksen rakentamishankkeessa kasvattaa vähäisesti pientalorakentamisen kustannuksia. Hiilijalanjälkilaskennan teettämisen kustannus pientaloille on Finnish Green Building Councilin selvityksen mukaan ulkopuolisella konsultilla muutama sata euroa 9, mutta lopullinen ilmastoselvityksen hinta määräytyy markkinoilla.

Rakennusten hiilijalanjäljen raja-arvosääntelyn nähdään tukevan siirtymistä fossiilisesta energiasta muihin, uusiutuvasta energiasta peräisin oleviin, lämmönlähteisiin asumisessa, kuten esimerkiksi maalämpöön. Tämän ennakoidaan alentavan asumiskustannuksia jonkin verran 10. Tämä edellyttäisi kotitalouksilta kuitenkin investointeja uusiutuvia lämmönlähteitä hyödyntäviin järjestelmiin.

Rakennuksen vähähiilisyyden arviointimenetelmää testattiin lisäksi Lohjan asuntomessukohteissa keväällä 2021. Arvioinnin toteutti Granlund Oy Lohjan kaupungin ja ympäristöministeriön toimeksiannosta. Vähähiilisyyden arvioinnissa mukana oli pientalojen lisäksi paritalo, asuinkerrostaloja ja palvelurakennus. Arvioidut rakennukset edustivat monipuolisesti erilaisia rakennustapoja ja materiaaleja. Selvityksestä voitiin havaita, että pientalojen investointikustannusten ja rakennuksen elinkaaren hiilijalanjäljen välille ei muodostunut tilastollisesti merkittävää riippuvuutta. Tämä tarkoittaa, että päästöjen pienentymisen ei voida sanoa johtavan investointikustannusten kasvuun tai laskuun. Selvityksen keskeinen johtopäätös oli, että kustannusten muodostumiseen rakentamishankkeessa vaikuttivat useat eri tekijät. Kohteet, joissa oli erityisiä varusteluja tai esimerkiksi epätyypillisiä tai erityisiä rakenteita tai liitoksia lisäsivät hankkeen kustannusarvioita. Tämän vuoksi kustannusarvion ei voida katsoa olevan suoraan verrannollinen esimerkiksi rungon materiaalityyppeihin ja rakennusosien määrään ja laajuuteen. Pientalojen elinkaarikustannusten ja rakennuksen elinkaaren hiilijalanjäljen välille ei muodostunut tilastollisesti merkittävää riippuvuutta korkokannan ollessa 3 prosenttia, mutta 0 prosentin korkokannalla voitiin havaita tilastollisesti melkein merkittävä positiivinen korrelaatio. Toisin sanoen kohteissa, joissa oli pieni hiilijalanjälki, myös elinkaarikustannukset olivat keskimäärin pienemmät. 11

Käytännössä ilmastoselvityksen laatimisen velvoite tarkoittaisi kotitalouksien kannalta sitä, että omakotitalohankkeissa tulisi esittää ilmastoselvitys osana rakentamislupahakemusta. Suurin osa Suomessa toteutetuista pientaloista on niin sanottuja talotehtaiden toimittamia. Talotehtaita edustavan Pientaloteollisuus ry:n lausunnon mukaan suurin osa talovalmistajista laskee valmistamiensa pientalojen hiilijalanjäljen jo nyt ja ilmastotieto nähdään markkinoinnin kannalta hyödyllisenä. Tällä perusteella voidaan olettaa, että talotehtaan toimittaman omakotitalon hankinnan yhteydessä ilmastoselvitys ei juuri aiheuttaisi vaikutuksia kotitalouksille, koska talotehdas tai suunnittelija laatisi selvityksen osana hanketta. Niissä harvinaisissa tapauksissa joissa kotitalous itse vastaisi hankkeesta ilman talotehdasta, olisi ilmastoselvitys lisättävä suunnittelijoiden tehtäviin, samaan tapaan kuin nykyisin menetellään energiatodistuksen laadinnan kanssa. Tästä voisi aiheutua edellä mainitun Finnish Green Building Councilin selvityksessä arvioitu muutaman sadan euron lisäkustannus. Tämä lisä olisi kuitenkin marginaalinen verrattuna rakentamisen muihin kustannuksiin, etenkin kun omakotitaloille ei asetettaisi raja-arvoja. Tältä pohjalta arvioituna ei vaikuta todennäköiseltä, että vaatimus ilmastoselvityksestä nostaisi pientalojen rakentamisen kynnystä. Koska omakotitalojen lupaa vaativien remonttien yhteydessä ei vaadittaisi lainkaan ilmastoselvitystä, tällä voisi olla joissakin harvinaisissa rajatapauksissa ohjausvaikutus korjaamisen suosimiseen uuden omakotitalon rakentamisen sijaan.

Omakotitalojen ilmastotieto olisi kuitenkin hyödyllistä, jotta kotitaloudet voisivat tehdä ilmastomyönteisiä ratkaisuja. Sekä Pientaloteollisuus ry että Suomen Omakotiliitto ovat aikaisemmissa lakia ja ilmastoselvityksen asetusluonnosta koskevissa lausunnoissaan kiinnittäneet huomiota ilmastotiedon tarpeeseen myös pientalojen osalta. Lisäksi eri pankit ovat jo alkaneet tutkia ja kehittää ”vihreitä asuntolainoja”, joiden marginaalikorko on tavallisia lainoja alhaisempi 12. Esimerkiksi Danske Bankin vihreän asuntolainan 13 edellytyksenä on joko hyvä energiatehokkuus tai Joutsenmerkki, jonka kriteerien edellytyksenä on rakennuksen hiilijalanjäljen laskenta. Jos esityksen mukaan omakotitaloilla tulisi olla ilmastoselvitys, se antaisi kotitalouksille paremmat mahdollisuudet hankkia halpakorkoisempia asuntolainoja. Tämä alentaisi investointikustannuksia ja voisi mahdollisesti joissain tapauksissa laskea omakotitalon toteuttamisen kynnystä.

Asuinkerrostaloissa tai rivitaloissa yksittäiset asukkaat tai osakkeenomistajat eivät laatisi selvitystä, vaan velvoite kuuluisi rakentamishankkeeseen ryhtyvälle yhtiölle. Rivi- ja kerrostaloja koskisi omakotitaloista poiketen myös hiilijalanjäljen raja-arvot. Riippuen siitä, mille tasolle raja-arvot säädettäisiin, vaatimuksella voisi olla vaikutusta rakentamisen ja sitä kautta asumisen kustannuksiin. Jos raja-arvot olisivat hyvin vaativia ja niihin pääseminen edellyttäisi merkittäviä parannuksia rakennuksen suunnitteluun, energiajärjestelmiin ja tuotteisiin, vaikutukset voisivat lisätä investointikustannuksia. Toisaalta elinkaarikustannukset voisivat laskea vähäisemmän energiankulutuksen tai rakennustuotteiden vaihtotarpeen vuoksi. Jos raja-arvot olisivat hyvin väljät, eivätkä juuri edellyttäisi muutoksia rakentamisen tapaan, eivät investointikustannukset nousisi eikä mahdollisia elinkaarikustannusten säästöjä saataisi. Lisäksi on huomattava, että ilmastoselvitys on edellytys niille hankkeille, joille halutaan EU:n vihreän sijoittamisen kestävyyskriteerien (niin sanottu taksonomia) mukaista rahoitusta tai markkinoilla jo olevaa vihreää lainaa, jolla on alhaisempi marginaalikorko. Ilmastoselvitys siis mahdollistaisi tällaisen edullisemman rahoituksen reunaehtojen täyttymisen, jolla voisi teoriassa olla sekä rakentamisen että asumisen kuluja alentava vaikutus.

Rakennuksen elinkaariominaisuudet

Normaalia pitkäikäisempi, muunneltavampi tai helpommin purettava ja uudelleenkäytettävä rakennus tai rakennusosa lisää ratkaisusta riippuen todennäköisesti jonkin verran rakennuskustannuksia, mutta pienentää rakennuksen elinkaaren aikaisia kustannuksia ja parantaa rakennuksen tai sen osien uudelleenkäyttöarvoa. Muunneltava tai monikäyttöinen asunto tai asuinrakennus joustaa asukkaiden erilaisten elämäntilanteiden ja -vaiheiden mukaan ja ehkäisee siten muun muassa ennenaikaisen asunnonvaihdon tarvetta. Esimerkiksi sivuasunto-konsepti mahdollistaa joustavan etätyön tekemisen, yritystoiminnan kodin yhteydessä tai ikääntyneen tai itsenäistyvän perheenjäsenen asumisen saman kotitalouden piirissä.

Esityksen mukaan rakentamisessa käytettävät materiaalit ja tuotteet olisi luetteloitava rakennettaessa ja korjattaessa rakennusta. Kyseistä rakennustuotteiden ja -materiaalien luetteloa kutsutaan tässä esityksessä materiaaliselosteeksi. Käytännössä materiaaliselosteen laatisi joko talotehdas tai rakentamishankkeeseen ryhtyvän palkkaama suunnittelija. Koska pientalojen kustannusarviointi perustuu yleensä määräluetteloihin, ovat materiaaliselosteessa edellytettävät tiedot valtaosin olemassa. Materiaaliselosteen lisätyömäärä olisi jatkossa hyvin vähäinen, koska se syntyisi osana rakennuksen tietomallipohjaista suunnittelua ja rakennuksen ilmastoselvityksen laatimista. Tästä syystä velvoite lisäisi hyvin vähän tai ei lainkaan pientalorakentamisen kustannuksia. Materiaaliselosteen laatimisen velvoitteen ei siksi arvioida myöskään nostavan pientalon toteuttamisen kynnystä.

Materiaaliselosteella voi kuitenkin olla kotitalouksien ja kuluttajien ostokäyttäytymistä ohjaavaa vaikutusta. Tieto rakennustuotteista ja niiden sisältämistä materiaaleista voi auttaa kuluttajia valitsemaan omaan vastuullisuusajatteluun sopivia tuotteita ja ratkaisuja. Rakentamisen materiaalivirtojen tekeminen näkyväksi vastaisi avoimuuden ja läpinäkyvyyden tavoitteita. Asunto on usein kotitalouksien suurin yksittäinen hankinta. Sen materiaalisisällön tuominen ”tuoteselosteen” kaltaisena tietona voi lisätä ymmärrystä rakentamisen resurssitehokkuudesta sekä ohjata valintoja kiertotalouden mukaisen rakentamisen suuntaan. Lisäksi materiaaliseloste on arvokas lisäinformaatio siinä vaiheessa, kun rakennusta korjataan tai halutaan laajentaa.

Purkumateriaali- ja rakennusjäteselvitys

Velvoite laatia rakennusjäteselvitys sisältyy jo nykyiseen maankäyttö- ja rakennusasetukseen, mutta ehdotus tarkentaa ja hieman laajentaa selvitysvelvollisuutta. Pienemmissä purku- ja korjaushankkeissa selvitys voi alkuun lisätä hankekustannuksia, mutta vaikutus on todennäköisesti hyvin pieni, koska uusien digitaalisten raportointivälineiden ja suunnittelussa edellytettyjen yhdenmukaisten tietomallien takia raportointi olisi nykyistä helpompaa. Lisäksi selvityksen laadinnan tueksi on tarkoitus tarjota keskeisten pientalotyyppien osalta välineitä purkumateriaalimäärien arvioimiseksi. Toteutuneiden rakennus- ja purkujätemäärien ilmoittaminen taas tulee perustumaan pääasiassa jätteen siirtoasiakirjarekisteriin.

Mikäli purkumateriaalien hyödyntäminen ja kysyntä odotusten mukaisesti lisääntyy, purettavilla materiaaleilla olisi taloudellista arvoa, mikä kompensoisi selvityksestä aiheutuvia kustannuksia. Selvitys ja siihen liittyvät digitaaliset vaihdantatietokannat voivat luoda edellytykset materiaalien myymiseen ja sitä kautta nykytilannetta paremman taloudellisen kannusteen sen asianmukaiseen laatimiseen.

Rakentamisen ohjaus ja lupajärjestelmä

Lupakynnyksen nouseminen ja toimenpideluvan poistuminen vähentäisi niiden rakentamishankkeiden lukumäärää, joista tulisi hakea rakentamislupapäätös. Lupakynnyksen nosto vähentäisi pieneltä osin tarvetta hankkia vähäisemmille rakentamistoimenpiteille viranomaishyväksyntöjä, mistä koituisi säästöä rakentamishankkeeseen ryhtyville. Niissä kunnissa, jotka ovat nykyisen lain mahdollistamalla tavalla rakennusjärjestyksen kautta luoneet mahdollisuuden hoitaa rakennusluvan sijaan ilmoitusmenettelyllä myös suurempia kuin 30 neliömetrin suuruisia talousrakennuksia, voisi lupamenettelyn piiriin sijoittua nykyistä useampia kohteita. Kaiken kaikkiaan rakentamislupaa edellytettävien rakentamishankkeiden määrä kuitenkin hienoisesti laskisi. Lisäksi toimenpidelupa poistuisi. Luvan hakemisen velvoittavuus myös yhdenmukaistuisi eri kunnissa, mikä selkeyttäisi luvan hakemisen käytäntöjä luvan hakijalle.

Rakentamisluvan hakija voisi niin halutessaan pyytää kuntaa arvioimaan sijoittamisen edellytykset erillisellä päätöksellä, jossa rakentamishankkeen alueidenkäytöllinen tarkastelu tehtäisiin erikseen ja ennen olennaisten teknisten vaatimusten tarkastelun vaihetta. Luvanhakija saisi ennen suunnitelmien viemistä teknisesti yksityiskohtaiselle tasolle riittävän varmuuden siitä, onko aiottu hanke ylipäätään mahdollista toteuttaa vai ei ja millaisia lupapäätöksiä tarvittaisiin. Kun hankkeen kaavan mukaisuus ja soveltuminen kaupunkikuvaan voidaan ratkaista aikaisessa vaiheessa, luvanhakijan suunnitteluriski ja kustannukset ovat paremmin hallittavissa. Menettely olisi tarkoituksenmukainen vain harvoissa tapauksissa.

Lupakäsittelyn yhteydessä tuotettu ja järjestelmään välitetty, ajantasainen ja tietoturvaltaan luokiteltu tieto toimisi omistajan hallittavissa olevalla tavalla myös tulevien korjausten pohjatietoina, mikä toisi kustannussäästöjä rakennusten ylläpito- ja korjausvaiheissa. Tiedon saatavuus ja ajantasaisuus mahdollistaisi tekoälyä hyödyntävien kiinteistön huoltoon ja ylläpitoon liittyvien sovellusten kehittämisen, minkä avulla kiinteistöjen omistajat voisivat saada automaattisia herätteitä kiinteistöjen huoltotarpeista. Tekoälysovellusten hyödyntäminen mahdollistaisi lukemattoman määrän erilaisia hyödyntämiskohteita ja palveluja kiinteistön omistajille.

Suunnittelijoille ja työnjohtajille ehdotettava keskitetty pätevyyden toteamismenettely mahdollistaisi kotitalouksille nykyistä paremmat ja luotettavammat mahdollisuudet arvioida suunnittelijoiden ja työnjohtajien mahdollisuuksia suoriutua tehtävistänsä.

Vastuut

Vastuuseen ehdotettavat muutokset toisivat kotitalouksille nykyistä enemmän turvaa rakentamishankkeissa syntyvien virheiden varalta. Varsinkin alkuvaiheessa saattaisivat suunnittelupalkkiot nousta. Vaikutuksia rakentamisen kokonaiskustannuksiin ei ole pystytty luotettavasti selvittämään.

Päävastuullisen toteuttajan toteutusvastuu vähentäisi kuluttajan asemassa olevien rakentamishankkeeseen ryhtyvien vastuuta, sillä päävastuullinen toteuttaja kantaisi toteutusvastuun työmaatoteutuksesta. Lyhyellä tähtäimellä päävastuullisen toteuttajan toteutusvastuu nostaisi rakentamishankkeeseen ryhtyvän kustannuksia. Toisaalta parempi rakentamisen laatu vähentäisi myöhempiä korjauskustannuksia.

Myötävaikutusvelvollisuuden taloudelliset vaikutukset olisivat myönteisiä. Suunnittelun ja rakentamisen epäkohtien toteaminen ajoissa vähentäisi korjauskuluja sekä rakentamisvaiheessa että rakennuksen käyttöönoton jälkeen. 14

Rakennusvalvonnan järjestäminen

Tilastokeskuksen vuosia 2016–2020 koskevien lupatilastojen mukaan uudiskohteiden rakennuslupien vuosikeskiarvo oli koko maassa 28 658 kpl, joista alle 30 neliömetrin suuruisia kohteita oli 10 381 kpl. Kotitaloudet säästyisivät lupamaksusta kohteista, jotka alittaisivat lupakynnyksen. Keskimääräinen lupamaksu alle 30 neliömetrin kohteissa on 200 euroa, jolloin lupamaksuja perittäisiin vuosittain koko maassa 2 miljoonaa euroa vähemmän.

Kotitalouksien näkökulmasta ja riippuen kunnan omista ja viime kädessä poliittisista valinnoista esitys saattaisi tuottaa nykyistä ennustettavampaa viranomaistoimintaa. Erityisesti tähän suuntaan voisi kehitys mennä, kun tulkinnat eri kuntien välillä valtakunnallisista rakentamismääräyksistä yhdenmukaistuisivat. Suurempi tulkintojen yhdenmukaisuus helpottaisi myös rakennussuunnittelijoiden työtä. Suunnittelijoiden työ ei useinkaan rajoitu vain yhden kunnan puitteisiin. Kun eri kunnissa määräyksiä tulkittaisiin yhdenmukaisemmin, voisi se vähentää suunnittelijan työpanosta, millä taas olisi vaikutusta kotitalouksien maksamiin suunnittelupalkkioihin.

Kelpoisuudet

Kotitalouksien kannalta taloudelliset nettovaikutukset ovat vähäisesti positiivisia suunnittelijoiden työvoiman tarjonnan paranemisen ansiosta. Lähtökohtaisesti pientalot ovat tavanomaisia suunnittelutehtäviä, tosin pääkaupunkiseudulla suunnittelutehtävä on usein vaativa johtuen kaupunkirakenteen tiiviydestä, tonttien koosta ja tarpeesta vaalia kaupunkikuvaa.

Rakennusten suunnitelmallinen käyttö ja ylläpito

Rakennuksen suunnitelmamallin ja erillissuunnitelmien, toteumamallin sekä käyttö- ja huolto-ohjeen olemassaolo ja helppo saatavuus varmistaisivat rakennuksen ja sen osien säännöllisen huollon ja ylläpidon sekä tarjoaisi merkittävästi nykyistä paremman tietoperustan korjausten ja muutosten suunnitteluun elinkaaren aikana. Esitys mahdollistaa tiedon muodostumisen, säilymisen ja käytön niin, että kohteen perustietoja ei aina isomman korjaushankkeen yhteydessä tarvitsisi tuottaa uudelleen – kuten nykyisin tapahtuu. Rakennuksen säännöllisellä huollolla on rakennuksen arvoa säilyttävä vaikutus, mikä on taloudellinen hyöty rakennuksen omistajalle. Rakennuksen pysyminen kunnossa vähentää yllättävien korjaustöiden tarpeellisuutta rakennuksen elinkaaren aikana. Kun huolto- ja korjaustyöt suunnitellaan ja toteutetaan oikea-aikaisesti, voidaan välttyä myöhemmin tehtäviltä, usein huomattavasti kalliimmilta, korjauksilta. Käyttö- ja huolto-ohjeen laatimisen ja ylläpitämisen kustannukset ovat pieniä verrattuna niihin säästöihin, joita rakennuksen säännöllisellä ja oikea-aikaisella huollolla ja korjaamisella voidaan saavuttaa. Ehdotus näin ollen vähentäisi rakennuksen omistajalle rakennuksen elinkaaren aikana aiheutuvia kustannuksia ja toisi taloudellista hyötyä rakennuksen arvon säilymisen muodossa. Toisaalta tulee muistaa, että rakennuksen arvoon vaikuttavat myös monet muut seikat kuin sen kunto, kuten esimerkiksi sijainti ja kysyntä rakennuksille kyseisellä alueella.

Käyttö- ja huolto-ohjeen laatiminen digitaaliseksi ja koneluettavaan muotoon helpottaisi käyttö- ja huolto-ohjeen päivittämistä sekä hyödyntämistä. Rakennuksen omistajalla olisi velvoite pitää yllä käyttö- ja huolto-ohjeen sisältämät tiedot ajantasaisina ja kirjata tehdyt muutostyöt ohjeeseen. Kun rakennuksen ja sen sisältämien laitteistojen huolto- ja korjaustiedot olisivat ajantasaisina saatavilla, helpottuisi korjausten ja muutostöiden suunnittelu. Tämä myös säästäisi aikaa ja kustannuksia tällaisten hankkeiden suunnitteluvaiheessa sekä vähentäisi yllätyksiä ja suunnitelmiin tehtäviä muutoksia rakentamisvaiheessa.

Velvoite laatia käyttö- ja huolto-ohje myös loma- ja virkistyskäyttöön tarkoitetuille rakennuksille sekä velvoite rakennusten omistajille huolehtia näiden rakennusten kunnossa pysymisestä tukisi näiden rakennusten nykyistä pidempää elinkaarta. Loma- ja virkistyskäyttöön tarkoitettujen rakennusten säännöllinen huolto ja ylläpito vähentäisi myös suurten korjausten tarvetta tällaisissa rakennuksissa. Käyttö- ja huolto-ohjeen digitaalisuus helpottaa ohjeen päivittämistä ja ylläpitoa sekä mahdollistaa sen saatavuuden kaikille sitä tarvitseville. Myös rakennuksen omistajalla olisi tällöin nykyistä paremmat mahdollisuudet tulla tietoiseksi rakennuksen korjaushistoriasta ja ymmärtää rakennuksen nykyinen kunto, mistä on hyötyä esimerkiksi rakennusta myytäessä tai ostettaessa. Tämä saattaisi vähentää tarvetta teettää rakennuksen myyntivaiheeseen nykyään kiinteästi liittyviä kuntotarkastuksia, joiden kustannukset rakennuksen omistaja tai uusi ostaja maksavat. Kaiken kaikkiaan käyttö- ja huolto-ohjetta koskevien muutosehdotusten nähdään vähentävän rakennuksen omistajalle aiheutuvia kustannuksia rakennuksen elinkaaren aikana.

Rakennuksen elinkaarta tarkastellessa mahdollisia ongelmia voi tuottaa kotitalouksien ja yritysten osittain eriävät näkemykset rakennuksen elinkaaren pituudesta. Vaikka lähtökohtana on rakennuksen elinkaaren tukeminen huolto- ja korjaustoimenpiteillä, ei kotitalouksien näkökantaa siitä, milloin rakennus on tullut elinkaarensa päähän ja olisi tehokkaammin hyödynnettävissä rakennusmateriaaleina, tule sivuuttaa.

Taulukko 1: Vaikutukset kotitalouksiin

Vaikutukset kotitalouksiin	Negatiiviset vaikutukset	Positiiviset vaikutukset
Rakennuksen vähähiilisyys	Ilmastoselvityksen laatimisvelvoite kasvattaisi ainoastaan vähäisesti pientalorakentamisen kustannuksia. Kustannus olisi marginaalinen verrattuna rakentamisen muihin kustannuksiin. Kun kotitalous pääsäännöstä poiketen itse vastaisi hankkeesta ilman talotehdasta, olisi ilmastoselvitys laadinta lisättävä suunnittelijoiden tehtäviin, josta aiheutuisi arvioilta muutaman sadan euron lisäkustannus. Rivi- ja kerrostaloja koskisi myös hiilijalanjäljen raja-arvot, joilla voi olla, niiden vaatimustasoista riippuen, vaikutusta rakentamisen ja asumisen kustannuksiin. Vaatimus rakennuksen vähähiilisyydestä ei tarkoita kuitenkaan suoraan investointikustannusten kasvua tai laskua.	Kotitaloudet voisivat tehdä ilmastomyönteisiä ratkaisuja ja ilmastotieto olisi markkinoinnin kannalta hyödyllinen. Ilmastoselvitys antaisi kotitalouksille paremmat mahdollisuudet hankkia halpakorkoisempia, vihreitä asuntolainoja. Tiukemmat raja-arvot alentaisivat asumisen elinkaarikustannuksia. Hiilijalanjäljen raja-arvosääntely tukisi siirtymistä fossiilisesta energiasta muihin, uusiutuvasta energiasta peräisin oleviin, lämmönlähteisiin asumisessa.
Rakennuksen elinkaariominaisuudet	Elinkaariominaisuuksien ottaminen huomioon kasvattaisi vähäisesti pientalorakentamisen kustannuksia. Materiaaliselosteen laadinnasta aiheutuisi ainoastaan vähäinen kustannus kotitalouksille, sillä seloste syntyisi osana rakennuksen tieto-mallipohjaista suunnittelua ja rakennuksen ilmastoselvityksen laatimista.	Laskisi rakennusten elinkaarikustannuksia ja parantaisi rakennusten ja sen osien uudelleenkäyttöarvoa. Toisi joustoa asukkaiden erilaisiin elämäntilanteisiin ja ehkäisisi siten muun muassa ennenaikaisen asunnonvaihdon tarvetta. Materiaaliseloste saattaisi vaikuttaa myönteisesti kotitalouksien ja kuluttajien ostokäyttäytymiseen kiertotalouden mukaisen rakentamisen suuntaan.
Purkumateriaali- ja rakennusjäteselvitys	Selvitys lisäisi vähäisessä määrin hankekustannuksia nykyiseen verrattuna. Vaikkakin kyseessä ei ole kotitalouksille täysin uusi velvoite, niin lisäkustannus syntyisi muun muassa selvityksen päivittämisvelvoitteesta, joka olisi muutos nykytilaan verrattuna.	Lisäisi purkumateriaalien taloudellisia hyödyntämismahdollisuuksia kotitalouksille.
Rakentamisen ohjaus ja lupajärjestelmä	Lupakynnyksen alle jäävien hankkeiden toteuttajan tulee itse ymmärtää, että nekin vaativat suunnittelua.	Pätevyyden toteamismenettely parantaisi laatua ja rakentamislupamenettely kunnissa yhtenäistyisi. Lupakynnyksen nostosta koituisi säästöä rakentamishankkeeseen ryhtyville. Lupakäsittelyn yhteydessä tuotettu ja järjestelmään välitetty tieto voisi tuoda kustannussäästöjä rakennusten ylläpito- ja korjausvaiheissa. Tekoälyä ja kirjattuja tietoja hyödyntämällä kiinteistöjen omistajat voisivat saada automaattisia herätteitä kiinteistöjen huoltotarpeista. Suunnittelijoille ja työnjohtajille ehdotettava keskitetty pätevyyden toteamismenettely mahdollistaisi kotitalouksille nykyistä paremmat ja luotettavammat mahdollisuudet arvioida suunnittelijoiden ja työnjohtajien mahdollisuuksia suoriutua tehtävistään.
Vastuut	Rakentamishankkeen kustannusten mahdollinen nousu varsinkin alkuvaiheessa suunnittelupalkkioiden ja päävastuullisen toteuttajan toteutusvastuun vuoksi.	Lisäisi turvaa rakentamishankkeissa syntyvien virheiden varalta. Korjauskulujen väheneminen tulevaisuudessa rakentamisen laadun parantuessa ja suunnittelun ja rakentamisen epäkohtien aikaisen toteamisen myötä. Päävastuullisen toteuttajan toteutusvastuu vähentäisi kuluttajan asemassa olevien rakentamishankkeeseen ryhtyvien vastuuta, sillä päävastuullinen toteuttaja kantaisi toteutusvastuun työmaatoteutuksesta.
Rakennusvalvonnan järjestäminen	Viranomaisohjauksen puuttuminen voisi johtaa naapuririitoihin.	Lupamaksujen aleneminen. Suunnittelijoiden työmäärän vähentyminen yhtenäisemmällä viranomaistoiminnalla eri kunnissa voisi tuoda säästöjä myös kotitalouksille suunnittelupalkkioiden pienentyessä. Ennustettavampaa viranomaistoimintaa.
Kelpoisuudet		Suunnittelijoiden työvoiman tarjonnan parantuminen voisi tuoda vähäisesti positiivia vaikutuksia kotitalouksille.
Rakennusten suunnitelmallinen käyttö ja ylläpito	Suunnittelun kustannusten kasvu. Käyttö- ja huolto-ohjeen laatiminen aiheuttaisi pieniä kuluja.	Rakennuksen säännöllinen ja oikea-aikainen huolto ja ylläpito käyttö- ja huolto-ohjeen avustuksella toisi kotitalouksille säästöjä ylläpitäessään rakennusten arvoa paremmin. Myös elinkaarikustannukset pienenisivät. Saatu hyöty on käyttö- ja huolto-ohjeen kustannuksia suurempi.

4.2.2.2 Vaikutukset yrityksiin

Rakentaminen

Ehdotettavien muutosten välittömät yritysvaikutukset kohdistuvat erityisesti rakennusliikkeisiin, konsulttitoimistoihin ja rakennustuoteteollisuuteen sekä kiinteistöpidon yrityksiin ja tietojärjestelmätoimittajiin. Vähähiilinen rakentaminen muuttaa totuttuja rakentamistapoja, mikä aiheuttaisi rakennusliikkeille tarvetta hankkia jonkin verran uutta osaamista jo olemassa olevan vähähiilisen rakentamisen markkinaehtoiseen kysyntään hankitun osaamisen lisäksi. Sama koskee konsulttitoimistoja, joille avautuisi lisää vähähiilisen rakentamisen ja kiertotalouden liiketoimintamahdollisuuksia. Vaikutukset rakennustuoteteollisuuteen voisivat olla merkittäviä ja uusia innovaatioita tukevia. Jo nyt on nähtävissä, että monet rakennustuotteiden valmistajat ovat nähneet suuria taloudellisia mahdollisuuksia vähähiilisten rakennustuotteiden kohdalla ja ovat lähteneet niitä kehittämään odottamatta lainsäädäntömuutoksia. Rakennustuotteiden kierrätys tulee myös luomaan uudentyyppistä ja kasvavaa markkinapotentiaalia.

Yhteentoimiva tietopohja ja tiedon virtaaminen ehjänä suunnittelu- ja lupaprosessista rakentamiseen sekä toteumamallin kautta kohteen käytön ja elinkaaren ajalle on merkittävä tiedonhallintaa helpottava muutos KIRA-alan yrityksille. Toisteisista perustietojen hankintaprosesseista ja mittauksista päästään eroon ja suunnitelma- ja selvitysaineistot ovat käytettävissä kohteen korjaus- ja muutostöiden suunnittelun pohjana. Esityksen mukaisesti tiedon rakenne ja tiedonjaon rajapinnat ovat yhtenevässä standardissa muodossa, mikä muutosvaiheessa aiheuttaa järjestelmämuutoskustannuksia, mutta säästää niitä pitkällä aikavälillä.

Rakennuksen vähähiilisyys

Velvoite esittää rakentamislupavaiheessa rakennuksen elinkaaren aikaisen hiilijalanjäljen ja hiilikädenjäljen ilmaiseva ilmastoselvitys ja velvoite, jonka mukaan uuden rakennuksen on täytettävä vaatimukset hiilijalanjäljen raja-arvosta, ohjaavat rakentamisen suunnittelua ja rakentamista kohti yhdenmukaisia tiedonrakenteita, tietomallipohjaisuutta ja nykyistä vähähiilisempiä ratkaisuja. Rakennusten päästöjen laskennan velvoittavuus kannustaa yrityksiä kehittämään rakennustuotteita, -palveluita ja -menetelmiä, jotka mahdollistavat nykyistä pienemmät elinkaariset hiilidioksidipäästöt sekä kehittämään vähähiilistä rakentamista tukevia suunnitteluratkaisuja.

Raja-arvosääntelyn nähdään jouduttavan vähäpäästöisten rakennusmateriaalien tuotantoa ja lisäävän uusiutuvan energian tuotantoa, mikä johtaa rakennusmateriaalien ja energiantuotantoratkaisujen kehittymiseen alalla 15. Rakennusten päästöjen laskennan velvoittavuus loisi uusia mahdollisuuksia suunnittelualan yrityksille tarjota esimerkiksi hiilijalanjäljen laskentaan liittyviä palveluja ja osaamista tai vähähiilisten rakennusten suunnitteluun liittyviä palveluja tai ratkaisuja. Rakennuksen vähähiilisyys ei sisälly nykyiseen säädösohjaukseen, mikä tarkoittaa sitä, että vähähiilisyyteen liittyvät toimet ovat yrityksille sallittuja ja periaatteessa mahdollisia jo nykyisellään. Lainsäädännöstä johtuvaa estettä ei ole esimerkiksi sille, että yritykset tuovat esiin rakennuksien hiilijalan- ja hiilikädenjälkeä. Lisäksi vapaaehtoisten ympäristöselosteiden tai muiden sertifikaattien avulla on jo nyt mahdollista tuoda esiin tuotteen ympäristövaikutuksia koko sen elinkaaren ajalta. Esityksen mukaisella säädösohjauksella voitaisiin kuitenkin vakinaistaa vähähiilisyyden arviointi ja tehdä siitä yhdenmukaista ja luotettavaa. Ilman sitovaa säädösohjausta ei voida saavuttaa niitä hyötyjä, joita vähähiilisyyden arvioinnin yhdenmukaisuudesta ja luotettavuudesta seuraisi.

Ympäristöministeriön laatimaa hiilijalanjäljen arviointimenetelmää testiluontoisesti käyttäneet yritykset ovat kertoneet arviointimenetelmän käytön luoneen uusia liiketoimintamahdollisuuksia ja mahdollisuuksia tarjota uudenlaisia palveluja rakentamisen alan yrityksille 16. Rakennuksen vähähiilisyyden arviointimenetelmää on testattu Suomessa kolmen eri pilotointijakson kautta ja sitä on koekäyttänyt useampi kymmenen yritystä Suomessa. Arviointimenetelmää etunojassa käyttäneet yritykset kokevat, että ne ovat saaneet imagohyötyä arviointimenetelmän käyttämisestä. Yrityksillä on myös mahdollisuus täysien uusien liiketoimintamallien ja markkinoiden kehittämiseen. Koska hiilijalanjälkisääntely on tulossa osaksi pohjoismaista ja myös eurooppalaista rakentamisen sääntelyä 17, uusien vähähiilisten ratkaisujen kehittäminen kotimarkkinoita varten voi tuoda kansainvälisiä standardeja käytettäessä kotimaisille tuotteille kilpailuetua eurooppalaisilla markkinoilla. Huomioitavaa on myös edelläkävijäyritysten mahdollisuudet tuottaa vähähiilisyyslaskennat ja elinkaarilaskennat automatisoidusti älykkäästä suunnitelmamallista.

Arviointimenetelmää testanneet yritykset ovat kokeneet arviointimenetelmän käytöstä olevan paljon enemmän hyötyä kuin haittaa näiden toiminnalle. On tosin huomioitava, että menetelmää pilotoineet yritykset ovat edelläkävijäyrityksiä, joiden arvioiden voi olettaa olevan positiivisempia kuin mitä ne olisivat koko rakentamisen alan yrityskannassa. Arviointimenetelmää pilotoineiden yritysten näkemyksiä arviointimenetelmän hyödyistä ja kustannuksista on kartoitettu selvityksellä 18. Selvityksen perusteella yleinen asennoituminen ilmastoselvityksen laatimiseen osana rakentamislupaa on erittäin positiivinen, eikä sen tekemisestä nähty koituvan merkittävää haittaa rakentamishankkeille. Arviointimenetelmää käyttäneiden yritysten keskeiset huolenaiheet liittyivät laskennan luotettavuuteen ja siihen, asettaako laskenta erityyppiset hankkeet eriarvoiseen asemaan. Ilmastoselvityksen laatimisen edellyttämää osaamista ei toistaiseksi ole kattavasti saatavilla kaikkialla Suomessa, vaan osaaminen keskittyy kasvukeskuksiin. Tilanne voi entisestään heikentää taantuvilla alueilla toimivien yritysten toimintaedellytyksiä.

Raja-arvosääntely saattaa muuttaa suunnittelun ja rakentamisen kustannuksia ja niiden jakautumista, ainakin aluksi, ennen kuin uudet ratkaisut ovat yleistyneet. Kun uudet ratkaisut yleistyvät, kustannusten arvioidaan laskevan takaisin perustasolle. Rakentamisen toimialalla tapahtuu jatkuvaa kehittämistä samalla tavalla kuin muussakin yritystoiminnassa. Alkuvaiheessa, kun vähähiilisyyden laskenta- ja arviointikäytännöt ovat vielä uusia, aiheuttaisivat ne uuden rakennuksen suunnitteluvaiheessa pienen lisäkustannuksen. Suunnittelun kustannusosuus rakentamisen kokonaiskustannuksista on kuitenkin enimmillään noin 10–15 prosenttia, usein paljon vähemmän. Kustannuslisäys suunnitteluvaiheessa voisi arviolta olla noin puolen prosentin luokkaa. Laajamittaisen korjausrakentamisen osalta kustannuslisäys voi olla tätä hieman suurempi.

Ilmastoselvityksen laatimisen kustannus on Finnish Green Building Councilin selvityksen mukaan noin 2 000–6 000 euroa riippuen rakennuksesta sekä selvityksen laatijatahosta. Käytännössä selvityksen hinta määräytyy markkinoilla. Rakentamislain luonnoksessa ehdotetun rakennuksen tietomallin käytön arvioitiin keskimäärin vähentävän ilmastoselvityksen ja siihen liittyvän materiaaliselosteen kokoamisen työmäärää noin puoleen. Tietomallinnuskäytäntöjen kehittymisen uskotaan entisestään tehostavan laskennan prosessia ja pienentävän ilmastoselvityksen laadinnan aiheuttamia kustannuksia. Suomen ympäristökeskuksen selvityksen mukaan ilmastoselvityksen laatimisen aiheuttamia kustannuksia selvityksen laatijalle ei pidetä toimialalla kovinkaan merkittävinä koko rakentamishankkeen mittakaavassa 19. Tulee huomioida, että rakentamisen tietomallipohjaisuuden kehittyessä ja siinä vaiheessa, kun hiilijalanjäljen laskeminen tulee vakiintuneeksi osaksi suunnitteluohjelmistoja, hiilijalanjälkilaskenta rutinoituu osaksi suunnittelua ja suunnittelijoiden ammattitaitoa, jolloin tästä ei enää aiheudu ylimääräisiä kustannuksia yrityksille. Ilmastoselvityksen laatimisen suorat kustannukset yrityksille voidaankin nähdä olevan väliaikaisia ja muuttuvan osaksi yrityksen tavanomaisia rakentamisen kustannuksia rakentamisen alan toimintatapojen kehittyessä kohti digitaalisuutta ja vähähiilisyyttä.

Ilmastoselvityksen laatimisen kustannusta merkittävämpi kustannus yrityksille syntyy siitä, että niiden tulee kasvattaa osaamistaan ja kehittää toimintaansa vastaamaan vähähiilisen rakentamisen sääntelyä. Ilmastoselvityksen laatimisen aiheuttama hallinnollinen kustannus yrityksille pienenisi suunnitteluohjelmistojen ja rakentamisen tietomallipohjaisuuden kehittyessä. Ilmastoselvitys voidaan myös nähdä markkinointiviestinnällisenä etuna pientalovalmistajille, kuten edellä on kuvattu.

Uusien toimintamallien ja ratkaisujen kehittäminen edellyttää yrityksiltä kehittämispanostuksia. Toisaalta nämä ovat yrityksille investointiluonteisia menoja, joiden voidaan olettaa tuottavan kassavirtaa, kun uudet, toimivat ratkaisut on kehitetty ja otettu yrityksissä käyttöön. Jo velvoite laatia ilmastoselvitys kasvattaa arviointimenetelmää hyödyntävien organisaatioiden osaamistasoa, mikä mahdollistaa liiketoiminnan kehittämisen kohti vähähiilistä rakentamista 20. Ilmastoselvityksen laatimisen kustannus- ja koulutuskysymyksiä pohtiessa on myös otettava huomioon, että tällaisten selvitysten laatiminen ei ole alalla täysin uutta, vaan samantapaisia vähähiilisyyteen ja kestävään kehitykseen liittyviä selvityksiä on tehty jo pitempään markkinaehtoisesti. Esimerkiksi Senaatti-kiinteistöjen kaikkien hankkeiden vähähiilisyys arvioidaan jo tällä hetkellä. Helsingin, Vantaan, Lahden, Tampereen ja Turun kaupungit, sekä noin 30 rakennusalan yritystä on sitoutunut päästöjensä vähentämiseen osana Finnish Green Building Councilin vapaaehtoista Building Life -kampanjaa 21.

Hiilijalanjäljen laskenta ja optimointi voi johtaa pienentyneisiin investointikustannuksiin, sillä ratkaisut jotka pienentävät hiilijalanjälkeä, ovat usein myös taloudellisia. Tämän hyödyn toteutumisen edellytyksenä on, että ilmastoselvityksen mukaista hiilijalanjäljen ja -kädenjäljen mukaista laskentaa hyödynnetään rakennuksen suunnittelussa 22. Koko elinkaaren hiilijalanjäljen arviointi ohjaa myös optimoimaan energiankulutusta, mikä alentaa rakennuksen käytön aikaisia kustannuksia rakennuksen omistajalle.

Päästötietokannan sisältämät tyypilliset hiilijalanjälkiarvot kannustavat rakennustuotetoimialaa kehittämään pienen hiilijalanjäljen tuotteita ja laatimaan niille ympäristöselosteita. Tietokantaan luotavat rajapinnat mahdollistaisivat päästötietokannan tietojen hyödyntämisen tietomallipohjaisen rakennussuunnittelun ohjelmistoissa, jolloin ilmastoselvitykseen tarvittavat tiedot saataisiin automaattisesti tietomallipohjaisen materiaaliselosteen pohjalta.

Ilmastoselvityksellä voi olla myös rakentamishankkeelle myönteisiä talousvaikutuksia. Euroopan unionin vihreän rahoituksen taksonomian valmistelussa olevissa teknisissä kriteereissä 23 edellytetään, että yli 5 000 neliömetrin rakennuksille laaditaan ilmastoselvitys. Jos Suomessa osalle tällaisista rakennuksista olisi lakisääteisesti laadittava ilmastoselvitys, olisivat nämä rakennukset tältä osalta kaikki vihreän rahoituksen kriteerit täyttäviä. Tätä kautta suomalaisten rakennusten mahdollisuudet saada vihreää rahoitusta voisivat helpottua.

Rakennuksen elinkaariominaisuudet

Toteutuessaan rakennuksen pitkäikäisyys ja muunneltavuus ovat rakennuksen omistajan kannalta elinkaariedullisempi ratkaisu kuin rakennuksen ennenaikainen purkaminen ja uudelleen rakentaminen. Elinkaariominaisuuksilla on siten lähtökohtaisesti taloudellisesti positiivinen vaikutus rakennuksen omistajalle. Toisaalta uuden rakennuksen suunnitteleminen ja rakentaminen pitkäikäiseksi ja muunneltavaksi saattaa olla taloudellisesti kalliimpaa hankkeeseen ryhtyvälle verrattuna uuden rakennuksen nykyiseen rakentamiseen. Jos rakennus kaikesta huolimatta puretaan ennen teknisen käyttöikänsä päättymistä, vaikka se on rakennettaessa suunniteltu pitkäikäiseksi ja muunneltavaksi, menevät tähän kohdistetut panokset hukkaan, jolloin rakennuksen elinkaariset kustannukset olisivat rakennuksen omistajalle suuremmat kuin nykyisenkaltaisessa uuden rakennuksen rakentamisessa. Tämän johdosta rakennuksen sijainnilla on suuri merkitys, kun rakennuksen tilaaja pohtii rakennuksen tavoitteellisen teknisen käyttöiän pituuden tarkoituksenmukaisuutta.

Väliaikaiseksi tarkoitettujen rakennusten ja rakenteiden siirrettävyys pidentää näiden elinkaarta. Väliaikaisiin ja siirrettäviin rakennuksiin ja rakenteisiin liittyvä kysyntä on viime vuosina lisääntynyt ja näiden liiketoimintakonseptit ovat kehittyneet. Tyypillinen siirrettävä rakennus on esimerkiksi päiväkoti tai koulu alueella, jonka väestön ikärakenteen tiedetään ajan kuluessa muuttuvan. Elinkaariominaisuuksien huomioiminen rakennuksen suunnittelussa lisäisi tarvetta siirrettävyydelle. Siirrettävyyteen varautuminen suunnittelussa ja toteutuksessa aiheuttaa lisäkustannuksia, jotka siirrettävyyden mukanaan tuoma uudelleenkäyttöarvo kompensoi.

Elinkaarilaadun kysynnän kasvattaminen niin, että rakennukset ja rakennusosat olisivat mahdollisimman pitkäikäisiä ja huollettavissa sekä purettaessa eroteltavissa ja hyödynnettävissä, kannustaisi rakennusalan ja rakennustuoteteollisuuden yrityksiä kehittämään rakennusten suunnitteluratkaisuja sekä tuotteita vastaamaan tähän muutokseen. Nykyiset rakennustekniset ratkaisut eivät monestikaan mahdollista osien säästävää purkamista, erottelua ja hyödyntämistä. Tämä edellyttää suunnittelualan yrityksiltä uudenlaista osaamista ja liiketoiminnan kehittämistä.

Rakennusten käyttöikäsuunnittelu, muunneltavuus ja uudelleenkäytettävyys edellyttävät kiinteistö- ja rakennusalan yrityksiltä, erityisesti suunnittelutoimistoilta, uudenlaista osaamista.

Rakentamishankkeeseen ryhtyvän olisi esityksen mukaan huolehdittava, että uudelle tai rakentamislupaa edellyttävälle laajamittaisesti korjattavalle rakennukselle laaditaan materiaaliseloste. Rakennuksen materiaaliseloste syntyy rakennuksen ilmastoselvityksen laatimisen ohessa, jota käytetään rakennuksen vähähiilisyyden arvioimisessa. Tästä syystä materiaaliselosteesta aiheutuva kustannus olisikin vähäinen niille yrityksille, jotka laatisivat ilmastoselvityksen, kuten suunnittelutoimistot.

Rakennustuotteita valmistaville yrityksille materiaaliselosteen laatimisen velvoite ei suoraan edellytä lisätyötä. Koska materiaaliseloste voitaisiin laatia avoimen, kansallisen tietokannan tyypillisten materiaalitietojen pohjalta, yritysten ei tarvitsisi julkaista tietoja tuotteidensa materiaalisisällöstä. Ne yritykset, jotka laativat vapaaehtoisia ympäristöselosteita, joutuvat tässä prosessissa joka tapauksessa toimittamaan ympäristöselosteen laatijalle tiedot tuotteiden sisältämistä materiaaleista. Tuotteiden materiaalitiedot on usein julkaistu osana ympäristöselosteita. Nykyisin ympäristöselosteiden vapaaehtoinen laatiminen perustuu useimmiten markkinoiden tarpeista. Materiaaliselosteen laatimisvelvoite ei suoraan vaikuta rakennustuotteita valmistaviin yrityksiin.

Purkumateriaali- ja rakennusjäteselvitys

Rakennus- ja purkumateriaalin selvitysvelvollisuuden nostaminen asetuksesta lain tasolle korostaisi rakennus- ja purkumateriaalien määrän ja laadun arvioinnin merkitystä ja loisi edellytykset purkumateriaalien kiertotaloudelle. Selvitystä ei edellytettäisi hankkeissa, joissa purkumateriaalien määrä on vähäinen. Digitaalinen tieto tarjoaisi mahdollisuuden tiedon jakamiseen purkumateriaalien markkina- tai vaihdanta-alustoissa, mikä tarjoaisi yrityksille mahdollisuuksia kehittää rakennus- ja purkumateriaaleihin liittyviä toimintojaan ja voisi synnyttää uutta liiketoimintaa rakennus- ja purkumateriaalien hyödyntämiseksi. Ehdotus sitä kautta tehostaisi jätteiden hyödyntämisen ohjausta sekä edistäisi digitaalisten raportointialustojen ja kauppapaikkojen välityksellä rakennus- ja purkumateriaalimarkkinoiden syntymistä.

Verrattuna nykyisiin vaatimuksiin, rakentamisluvan yhteydessä annettu purkumateriaali- ja rakennusjäteselvitys olisi myös päivitettävä hankkeen lopputarkastuksen yhteydessä. Tällöin olisi ilmoitettava myös jätteen toimituspaikka ja käsittely. Päivitys koskisi myös uuden rakennuksen rakentamisessa syntyvää rakennusjätettä sisältäviä hankkeita. Päivitys tapahtuisi pääosassa hankkeita jätelainsäädännön edellyttämän siirtoasiakirjan laatijan toimesta, digitaalisen raportointialustan kautta. Päivityksen työllisyys- ja kustannusvaikutukset riippuvat erityisesti siirtoasiakirjan standardista tietosisällöstä ja yhteentoimivuudesta rakennustiedon kanssa sekä sen toimivuudesta ja käyttäjälähtöisyydestä.

Rakentamisen lupajärjestelmä

Luvan hakemisen velvoittavuuden yhdenmukaistuminen kunnissa selkeyttäisi luvan hakemisen käytäntöjä luvan hakijalle ja tätä avustaville suunnittelijoille. Ehdotukset selkeyttäisivät erityisesti korjaus- ja muutostöiden luvanvaraisuutta ja sitä, mitkä korjaushankkeet edellyttäisivät rakentamislupaa. Sijoittamisen edellytysten harkinta ei voisi korvata kaavoituksen tarvetta, mutta voisi säästää rakentamishankkeeseen ryhtyvältä kulut suunnitelmamallin valmiiksi saattamisesta, jos kyseistä hanketta ei voisi aiottuun paikkaan toteuttaa. Jossain määrin rakentamislupaa edellyttävien hankkeiden määrittelyssä voisi näin ollen esiintyä kuntakohtaista vaihtelua myös jatkossa. Suunnittelutoimistot hyötyisivät käytäntöjen yhtenäistymisestä, sillä myös suunnittelutoimistot voisivat yhtenäistää toimintatapojaan valtakunnallisesti kuntakohtaisten erojen ja tiedonrakenteiden ollessa valtakunnallisesti yhdenmukaiset. Yhdenmukaisuus sujuvoittaisi suunnittelu- ja hakemusprosesseja. Myös pientalotehtaille muutos olisi merkittävä, kun tuotannon suunnittelussa kuntakohtaiset tulkinnat poistuisivat tai vähenisivät merkittävästi. Se edistäisi myös talotehtaiden kilpailua.

Rakentamisluvan hakija voisi niin halutessaan hakea rakentamishankkeelle erillisen sijoittamisluvan, jossa rakentamishankkeen alueidenkäytöllinen tarkastelu tehtäisiin erillään ja ennen olennaisten teknisten vaatimusten tarkastelun vaihetta. Luvanhakijan kannalta sijoittamisluvan alueidenkäytöllisen tarkastelun vaihe voisi nopeuttaa hankkeita tilanteissa, joissa kaavoitus ei ole ajan tasalla, hanke poikkeaa kaavasta tai alueella ei ole yksityiskohtaista kaavaa. Luvanhakija saisi ennen suunnitelmien viemistä teknisesti yksityiskohtaiselle tasolle riittävän varmuuden siitä, onko aiottu hanke ylipäätänsä mahdollista toteuttaa vai ei. Kun rakennuksen sijoittuminen voidaan ratkaista aikaisessa vaiheessa, toteumavaiheen suunnittelua ei tilanteesta riippuen tarvitse muuttaa toteutuslupapäätöksen yhteydessä sijoittumiseen liittyvien mahdollisten muutosten takia, mikä nopeuttaa rakentamisen suunnittelua ja vähentää suunnitelmien muutostarpeita sekä vähentää suunnitteluun liittyviä kustannuksia.

Tietomallipohjainen suunnittelu vähentäisi tarvetta toimittaa tietoja erikseen. Siirtymävaiheessa suunnittelutoimistojen pitäisi päivittää järjestelmiään vastaamaan yhteentoimivuusmäärittelyjä. Tietomallit vähentävät myös suunnittelijoiden työtä rakennusten ilmastoselvityksen laatimisessa ja rakennuksen hiilijalanjäljen arvioimisessa sekä materiaaliselosteen laatimisessa. Tietomallin käytön arvioidaan vähentävän ilmastoselvityksen ja lupakäsittelyn lähtöaineistoksi tarvittavan määräluettelon kokoamisen työmäärä keskimäärin noin puolella. Tietomallinnuskäytäntöjen kehittyessä potentiaalia uskottiin olevan entisestään merkittävästi tehostaa laskennan prosessia 24.

Lupakäsittelyn yhteydessä tuotettu ja järjestelmään välitetty, avoin ja ajantasaisena saatavilla oleva tieto toimisi myös tulevien rakentamishankkeiden, olivat ne sitten käyttötarkoitusten muutoksia, laajennuksia tai korjauksia, pohjatietoina, mikä toisi kustannussäästöjä näiden hankkeiden suunnitteluvaiheessa sekä myös rakennusten ylläpito- ja huoltotehtävissä. Tiedon saatavuus ja ajantasaisuus mahdollistaisi tekoälyä hyödyntävien kiinteistön huoltoon ja ylläpitoon liittyvien sovellusten kehittämisen, minkä avulla kiinteistöjen omistajat voisivat saada automaattisia herätteitä kiinteistöjen huoltotarpeista. Tekoälysovellusten hyödyntäminen mahdollistaisi lukemattoman määrän erilaisia hyödyntämiskohteita ja palveluja kiinteistön omistajille sekä uusia markkinoita näitä palveluja tarjoaville yrityksille. Esimerkkejä tällaisista tekoälyn soveltamiskohteista olisi esimerkiksi huoneistojen kalustosuunnittelu, energiantuotantotapojen tehokkuuden arviointi ja kiinteistöjen ajantasainen huolto.

Vastuut

Päävastuullisen toteuttajan toteutusvastuun taloudelliset vaikutukset voisivat olla merkittäviä, jos ei löytyisi toimijoita, jotka pystyisivät kantamaan vastuun. Huolena on pienempien toimijoiden poistuminen markkinoilta ja suurten yritysten suosiminen. 25 Merkittäviä taloudellisia vaikutuksia ei syntyisi mahdollisuudesta vaihtaa päävastuullista toteuttajaa vaiheittain. 26

Koska esitys sallii sivu-urakat ja eri urakkamuodot, kuten allianssin, negatiiviset taloudelliset vaikutukset jäisivät Owal Groupin ja VTT:n raportissa arvioitua pienemmiksi.

Myötävaikutusvelvollisuudella ei olisi kielteisiä vaikutuksia yritysten liiketoimintaan. Positiivisia taloudellisia vaikutuksia yrityksille syntyisi, koska virheiden tunnistaminen vähentäisi rakentamisen aikaisia ja rakennuksen valmistumisen jälkeisiä korjaustöitä. Tämä vähentäisi todennäköisesti myös ongelmien taustojen selvittämisestä syntyviä kuluja sekä oikeudenkäyntikuluja. Merkittävää hyötyä syntyisi myös prosessi- ja aikahyödyistä, kun korjausprosessit vähenevät. 27

Esityksen päävastuullista toteuttajaa koskeva vastuu ei puutu sopimusvapauteen. Esitys ei ota kantaa siihen, miten ja millaisilla sopimusjärjestelyillä yksittäisessä rakentamishankkeessa saavutetaan säännösten, luvan ja hyvän rakennustavan mukainen lopputulos. Tilanne säilyy pääosin nykyisen sääntelyn kaltaisena. Suurimpana eroavaisuutena voi pitää sitä, että rakentamishankkeeseen ryhtyvä voi myös itse toimia päävastuullisena toteuttajana. Toisaalta maankäyttö- ja rakennuslain tapaan kuuluisi rakentamishankkeeseen ryhtyvälle joka tapauksessa huolehtimisvelvollisuus siitä, että rakennus suunnitellaan ja rakennetaan rakentamista koskevien säännösten ja määräysten sekä myönnetyn luvan mukaisesti. Hankkeeseen ryhtyvän on nykyisen lain mukaan myös huolehdittava, että hankkeessa on kelpoisuusvaatimukset täyttävät suunnittelijat ja että muillakin rakentamishankkeessa toimivilla on heidän tehtäviensä vaativuuden edellyttämä asiantuntemus ja ammattitaito.

Urakoinnissa ja konsulttitoimeksiannoissa turvaudutaan yleisesti alan itsensä laatimiin vakioehtoihin. Yksityisen kuluttajan tilaamiin urakkasopimuksiin sovelletaan kuluttajansuojalain 9 luvun pakottavia säännöksiä kuluttajan hyväksi. Myös suunnittelusopimuksia koskeva sääntely eroaa sen mukaan, onko kysymyksessä kuluttajan tilaama suunnittelupalvelu vai muu suunnittelua koskeva toimeksianto. Asuntokauppalaista ja maakaaresta seuraa myös yritysten toimintaan vaikuttavia rajoituksia sopimusvapauteen.

On epäilty, että päävastuullista toteuttajaa koskeva sääntely voisi tietyn määrän lisäkustannuksia aiheuttavana johtaa markkinoille pääsyn esteisiin erityisesti pienemmille alan yrityksille. Asiaa on vaikea luotettavasti ennakoida. Joka tapauksessa kuluisi aikaa, ennen kuin mahdollisia muutosvaikutuksia näkyisi. Yritysten keskinäisen kilpailun ja kansantalouden kannalta voi pitää toivottavana, että sääntely edistäisi entistä laadukkaampaa ja virheettömämpää rakentamista. Huolimaton rakentaminen tulee pitemmän päälle kalliimmaksi sekä yrityksille että rakennusten loppukäyttäjille. Jos päävastuullisen toteuttajan vastuuta kantanut yritys ei selviydy hyvän rakennustavan vaatimuksista, on pikemminkin alaa tervehdyttävää, että tehtävän paremmin hoitava yritys tulee tilalle.

Todennäköistä on, että rakennusalan järjestöjen laatimia rakennusurakan yleisiä sopimusehtoja (YSE 1998) joudutaan joiltakin osin tarkistamaan. Sama koskee konsulttitoiminnan yleisiä sopimusehtoja (KSE 2013). Rakennuksen loppukäyttäjän kannalta sopimusehtojen tarkistaminen voi olla tervetullutta. Vakioehdoissa on muun muassa konsultin vahingonkorvauksen ylärajaa rajoitettu niin että se on enintään koko toimeksiannon palkkion suuruinen. Yläraja ei kuitenkaan koske tapauksia, joissa on kyseessä tahallisuus tai törkeä tuottamus. Rakennusten suunnittelijat joutuvat jatkossa turvautumaan enenevässä määrin vastuuvakuutuksiin, mikä tulee näkymään suunnittelupalkkioissa. Mutta samoin kuin urakkasopimusten osalta, ei välttämättä ole pitemmän päälle vahingollista, jos myös uudistuvien vakioehtojen kautta myös suunnitteluvirheiden määrä vähenee.

Kelpoisuudet

Suunnittelijoiden ja työnjohtajien pätevyyden osoittamiseen esitettävä keskitetty järjestelmä edellyttäisi, että suunnittelijat ja työnjohtajat voisivat hankkia pätevyystodistuksen ympäristöministeriön valtuuttamalta toimijalta. Määräaikaisen todistuksen hankkiminen maksaisi, hinta voisi asettua samaan tai tilanteesta riippuen korkeampaan tasoon kuin energiatodistuksen laatijan tarvitsema pakollinen pätevöittämistodistus, joka maksaa noin 300 euroa. Tämän lisäksi pätevöitymistä hakeva voi joutua täydentämään osaamistansa maksullisilla kursseilla.

Pätevyyden osoittamisen esitetty järjestelmä lisäisi yritystoimintaa, sillä alalle syntyisi yrityksiä, joka huolehtisivat rekistereistä. On myös mahdollista, että nykyiset yritykset tai järjestöt ryhtyisivät huolehtimaan rekisteritehtävästä.

Rakennusten suunnitelmallinen käyttö ja ylläpito

Digitaalisen ja rakennuksen kunnon ajantasaisena huomioivan käyttö- ja huolto-ohjeen ole-massaolo toisi uudenlaisia mahdollisuuksia rakennusten ylläpito- ja suunnittelutehtäviin. Rakennusten korjaus- ja muutostöissä vähenisi tarve selvittää rakennuksen perustietoja ja kuntoa nykyisessä laajuudessa erilaisin selvityksin, mikä vähentäisi suunnittelukustannuksia. Suunnittelutyö hinnoitellaan pääosin tuntiperusteisesti, jolloin tämä vaikuttaisi suunnittelutyön hintaa alentavasti. Lisäksi digitaalinen käyttö- ja huolto-ohje vähentäisi tarvetta käydä erikseen tarkastamassa rakennuksen kuntoa ja sen sisältämää rakennustekniikkaa rakennusten ylläpidosta vastaavilla yrityksillä. Esimerkiksi huoltotoimenpiteiden tilauksissa käyttö- ja huolto-ohjeessa olevat tiedot laitteista, huoltoväleistä ja tarvikkeista säästävät sekä omistajan että yrityksen kustannuksia ja nopeuttavat toimenpiteitä. Digitaalisen ja ajantasaisen käyttö- ja huolto-ohjeen olemassaolo tarjoaisi uudenlaisia liiketoimintamahdollisuuksia rakennusten ylläpitopalveluita tarjoaville yrityksille ja voisi synnyttää täysin uudenlaisia palveluratkaisuja alalle. Koska digitaalisen käyttö- ja huolto-ohjeen tietomalli ja sisältöä on jo toimialalla harmonisoitu ja testattu keskeisillä toimijoilla, voi käyttö- ja huolto-ohjeiden digitalisoiminen hyvinkin todennäköisesti aiheuttaa uusia innovaatioita, esimerkiksi rakennuksen ylläpidon ja huollon mobiilisovellusten kehittämiseen.

Keskeinen hyöty digitaalisesta käyttö- ja huolto-ohjeesta tulee rakennuksen omistajalle, jolla olisi kulloinkin ajantasainen tieto rakennuksen kunnosta, sen korjaushistoriasta sekä näin ollen parempi ymmärrys rakennuksen pitkää elinkaarta tukevien huolto-, korjaus- ja ylläpitotoimien tarpeellisuudesta. Yhdessä tietomallimuotoisen toteumamallin kanssa käyttö- ja huolto-ohje muodostaa kohteen tietoperustan, jonka käyttöä ja jakamista omistaja voi OmaData-periaattein hallita. Rakennuksen ja sen sisältämän tekniikan säännöllinen ja oikea-aikainen huoltaminen ja korjaaminen tuo taloudellista hyötyä rakennuksen omistajalle ja tukee rakennuksen kunnossa pysymistä sekä pitkää elinkaarta. Tällä on myös rakennuksen arvoa säilyttävä vaikutus. Rakennuksen tarkoituksenmukainen käyttö saattaa pienentää rakennuksen käyttökustannuksia. Käyttö ja huolto-ohjeen ylläpidon kustannusten arvioidaan jäävän rakennuksen omistajalle maltillisiksi 28.

Taulukko 2: Vaikutukset yrityksiin.

Vaikutukset yrityksiin	Negatiiviset vaikutukset	Positiiviset vaikutukset
Rakentaminen	Päävastuullisen toteuttajan malli voi aiheuttaa vaikeuksia pienille toimijoille.	Lisää liiketoimintamahdollisuuksia ja innovaatioita.
Rakennuksen vähähiilisyys	Alkuvaiheessa vähähiilisyyden laskenta- ja arviointikäytännöt aiheuttaisivat pienen lisäkustannuksen uuden rakennuksen suunnitteluvaiheessa, arviolta noin puolen prosentin luokkaa. Ilmastoselvityksen laatimisesta aiheutuisi lisäkustannus, jonka suuruus riippuisi rakennuksesta sekä selvityksen laatijatahosta. Yrityksille syntyisi kustannus siitä, että niiden tulisi kasvattaa osaamistaan ja kehittää toimintaansa vastaamaan vähähiilisen rakentamisen sääntelyä. Uusien toimintamallien ja ratkaisujen kehittäminen edellyttäisi yrityksiltä kehittämispanostuksia.	Loisi uusia liiketoimintamahdollisuuksia ja mahdollisuuksia tarjota uudenlaisia palveluja rakentamisen alan yrityksille. Kannustaisi yrityksiä kehittämään rakennustuotteita, -palveluita ja -menetelmiä, jotka mahdollistavat nykyistä pienemmät elinkaariset hiilidioksidipäästöt sekä kehittämään vähähiilistä rakentamista tukevia suunnitteluratkaisuja. Vähähiilisyys loisi yrityksille imagohyötyä ja voisi tuoda kotimaisille tuotteille kilpailuetua eurooppalaisilla markkinoilla. Raja-arvosääntely jouduttaisi vähäpäästöisten rakennusmateriaalien tuotantoa ja lisäisi uusiutuvan energian tuotantoa.
Rakennuksen elinkaariominaisuudet	Rakennuksen elinkaariominaisuudet saattaisivat hieman lisätä suunnittelukustannuksia. Rakennusten käyttöikäsuunnittelu, muunneltavuus ja uudelleenkäytettävyys edellyttäisivät kiinteistö- ja rakennusalan yrityksiltä, erityisesti suunnittelutoimistoilta, uudenlaista osaamista. Elinkaariominaisuuksien huomioiminen rakennuksen suunnittelussa lisäisi tarvetta siirrettävyydelle. Siirrettävyyteen varautuminen suunnittelussa ja toteutuksessa aiheuttaisi lisäkustannuksia, jotka siirrettävyyden mukanaan tuoma uudelleenkäyttöarvo kompensoi.	Elinkaariominaisuuksilla olisi lähtökohtaisesti taloudellisesti positiivinen vaikutus rakennuksen omistajalle. Kannustaisi rakennusalan ja rakennustuoteteollisuuden yrityksiä kehittämään elinkaariominaisuuksiltaan kestäviä rakennusten suunnitteluratkaisuja sekä tuotteita. Materiaaliselosteen laatimisvelvoite ei suoraan vaikuttaisi rakennustuotteita valmistaviin yrityksiin, eikä edellytä niiltä suoraan lisätyötä. Materiaaliselosteesta aiheutuva kustannus olisi vähäinen niille yrityksille, jotka laatisivat ilmastoselvityksen, kuten suunnittelutoimistot.
Purkumateriaali- ja rakennusjäteselvitys	Selvityksen laatimisvelvoite lisäisi vähäisessä määrin hankekustannuksia, vaikkakin kyseessä ei ole täysin uusi velvoite.	Tarjoaisi yrityksille mahdollisuuksia kehittää rakennus- ja purkumateriaaleihin liittyviä toimintojaan ja voisi synnyttää uutta liiketoimintaa rakennus- ja purkumateriaalien hyödyntämiseksi.
Rakentamisen lupajärjestelmä	Luvanvaraisuuden ulkopuolelle jäävissä hankkeissa ei voisi vedota viranomaisen hyväksyntään. Siirtymävaiheessa suunnittelutoimistojen pitäisi päivittää järjestelmiään vastaamaan yhteentoimivuusmäärittelyjä.	Tietomallipohjainen suunnittelu vähentäisi tarvetta toimittaa tietoja erikseen. Toimintatapojen ja tietorakenteiden yhtenäistäminen valtakunnallisesti hyödyttäisi muun muassa suunnittelutoimistoja. Pientalotehtaille tuotannon suunnittelun kuntakohtaisten tulkintojen poistuminen tai väheneminen olisi merkittävä muutos ja voisi myös edistää talotehtaiden kilpailua.
Vastuut	Päävastuullisen toteuttajan toteutusvastuun taloudelliset vaikutukset voisivat olla merkittäviä, jos ei löytyisi toimijoita, jotka pystyisivät kantamaan vastuun. Huolena on pienempien toimijoiden poistuminen markkinoilta ja suurten yritysten suosiminen.	Virheiden tunnistaminen vähentää rakentamisen aikaisia ja jälkeisiä korjaustöitä. Tämä vähentäisi todennäköisesti myös ongelmien taustojen selvittämisestä syntyviä kuluja sekä oikeudenkäyntikuluja. Merkittävää hyötyä syntyisi myös prosessi- ja aikahyödyistä, kun korjausprosessit vähenisivät.
Kelpoisuudet	Suunnittelijoiden ja työnjohtajien pätevyyden osoittaminen määräaikaisella todistuksella maksaisi. Tämän lisäksi pätevöitymistä hakeva voisi joutua täydentämään osaamistaan maksullisilla kursseilla.	Pätevyyden osoittamiseen esitetty järjestelmä lisäisi yritystoimintaa.
Rakennusten suunnitelmallinen käyttö ja ylläpito	Käyttöönoton toteuttamisen kertaluonteiset kustannukset.	Rakennusten korjaus- ja muutostöissä vähenisi tarve selvittää rakennuksen perustietoja ja kuntoa, mikä vähentäisi korjaus ja muutostöiden suunnittelukustannuksia. Digitaalisen ja ajantasaisen käyttö- ja huolto-ohjeen olemassaolo tarjoaisi uudenlaisia liiketoimintamahdollisuuksia rakennusten ylläpitopalveluita tarjoaville yrityksille ja voisi synnyttää täysin uudenlaisia palveluratkaisuja alalle. Huolto-ohje myös vähentäisi rakennusten ylläpidosta vastaavilla yrityksillä tarvetta käydä erikseen tarkastamassa rakennuksen kuntoa ja sen sisältämää rakennustekniikkaa..

4.2.2.3 Vaikutukset julkiseen talouteen

Rakentamislain budjettivaikutukset liittyvät purkumateriaali- ja rakennusjätteiden tietojen raportointialustan perustamiseen, kansallisen päästötietokannan ylläpitämiseen sekä siihen, että kunnat siirtyvät rakentamisluvituksessa sekä rakennusvalvontaprosessissa yhteentoimivaan ja tietomallimuotoiseen tiedonhallintaan.

Rakentamislaissa säädettäisiin kuntien velvoitteesta toimittaa rakennukseen kohdistuvia tietoja valtakunnalliseen rakennetun ympäristön tietojärjestelmään. Tiedonsaantioikeus ja tiedon siirtovelvoite koskevat tietomallimuotoista koneluettavaa tietoa. Tilanne ei merkittävästi muutu, sillä kunnat toimittavat nykyisinkin rakennuslupiin liittyviä tietoja vakioidussa muodossa väestötietojärjestelmään. Valtaosa rakentamislupien pohjana olevista suunnitelmista tehdään nykyisin tietomallimuodossa (Archicad ja Autodesk Revit) ja kunnissa on käytössä sähköisiä lupa-asiointijärjestelmiä. Rakentamisluvituksessa käytettävä ja valtakunnalliseen rakennetun ympäristön tietojärjestelmään tuotettava tietomalli perustuu kansainväliseen standardiin. Kunnat ja rakentamishankkeiden toteuttajat ovat testanneet jo useiden vuosien ajan tietomallipohjaista rakennuslupakäsittelyä ja käynnissä on valtionvarainministeriön rahoittamana kuntien yhteistä kehittämistyötä tietomallipohjaisen rakentamisluvituksen edellyttämien järjestelmämuutosten tekemiseksi sekä tiedonantovelvoitteiden edellyttämien tietojen lukemiseksi konelukuna tietomalleista kaikilla nykyisin käytössä olevilla sähköisillä lupajärjestelmillä. Kuntien prosessien muutokset ja käytössään olevien järjestelmien uudistaminen rakentamislain edellyttämien toiminnallisuuksien toteuttamiseksi voivat ajoittua monen vuoden siirtymäjaksolle aiheuttaen kertaluonteisia kustannuksia kunnille.

Mikäli kunnat eivät tukeutuisi avoimiin rajapintatoteutuksiin tai ottaisi käyttöön kehittämishankkeissa jo tehtyjä integraatioita, voisivat ne hoitaa säädösten velvoitteet henkilötyönä tehtävillä erillisillä tiedon tallennuksilla. Tällöin järjestelmien muutoskuluja ei tulisi. Tällöin kunta ei vastaavasti voisi hyödyntää rajapintaratkaisun mahdollistamaa säästöä henkilöresursseissa.

Rakennetun ympäristön tietojärjestelmästä aiheutuvat julkisen talouden vaikutukset on esitetty järjestelmää koskevassa lainsäädäntöehdotuksessa ( / ) .

Kansallinen päästötietokanta

Rakennusten vähähiilisyyden ohjaamisen tueksi on kehitetty kansallinen päästötietokanta, jonka tiedot ovat avoimia ja kaikkien hyödynnettävissä. Päästötietokanta on välttämätön ilmastoselvityksien laatijoille ja helpottaa niin yrityksiä kuin viranomaisia ilmastoselvityksen hyödyntämisessä, tulkinnassa ja tarkastamisessa. Ensimmäinen versio kansallisesta päästötietokannasta on valmisteltu ympäristöministeriön hankerahoituksella siten, että toteuttajana toimi Suomen ympäristökeskus ja valmistelu tehtiin yhteistyössä rakennusalan kanssa. Päästötietokanta CO2data.fi julkaistiin 1.3.2021 ja sitä on ylläpidetty projektityönä. Kehittämistyö jatkuu yhä.

Suomen ympäristökeskuksen tehtäväksi esitetään ylläpitää kansallista päästötietokantaa, jonka olisi sisällettävä rakennuksen vähähiilisyyden arvioinnissa tarvittavat yleisluontoiset hiilijalanjäljen ja hiilikädenjäljen tiedot. Lisäksi Suomen ympäristökeskus vastaisi tietojen päivittämisestä ja pitämisestä ajan tasalla. Kyseessä olisi uusi viranomaistehtävä, josta aiheutuisi arviolta noin yhtä henkilötyövuotta vastaava kustannus. Käytännössä ylläpitotehtävä sisältäisi sekä teknisen että sisällöllisen ylläpidon. Sisällön ylläpito on verkottunutta asiantuntijatyötä, markkinan ja palautteiden seuraamista ja tarpeen vaatiessa tietokannan sisällön päivittämistä. Tietokannassa on laskennallisia päästökertoimia esimerkiksi eri rakennusmateriaaleille sekä pitempi taustaraportti kunkin tiedon taustoista ja lähtötiedoista. Lisäksi tietokanta sisältää muun muassa eri energiamuotojen päästökerrointen skenaarion ja tulevaisuudessa käytettävät arvot. Päivitettäviä kertoimia on yli 200, ja niihin liittyy myös taustaraporttien päivitystarve. Rakentamislakiesityksen mukaisen tietokannan jatkuvan ylläpidon vuosittainen kokonaiskustannus olisi arviolta yhteensä noin 119 000 euroa vuodessa. Määräraha sisältyy talousarvioesitykseen vuodelle 2023. Rahoituksen jatkuminen käsitellään osana julkisen talouden suunnitelmaa.

Rakennuksen elinkaariominaisuudet

Rakennuksen elinkaariominaisuuksia koskeva sääntely ei aiheuttaisi merkittäviä välittömiä lisäkustannuksia julkiselle taloudelle. Vaatimusten edellyttämä mahdollinen lisäkustannus suunnittelussa tai rakentamisessa kompensoituisi rakennuksen pienentyneinä elinkaarikustannuksina. Julkisten rakennusten osalla on odotettavissa, että esimerkiksi rakennusten muunneltavuuden ja monikäyttöisyyden paraneminen lisää niiden käyttöastetta ja ehkäisee lisärakentamisen tarvetta.

Materiaaliselosteen laatiminen ei aiheuttaisi suoria lisäkustannuksia julkiselle taloudelle muuten, kuin päästötietokannan materiaalitietojen ylläpidon osalta. Tämä työ on kuitenkin osa kansallisen päästötietokannan ylläpitoa, joka tarvitaan jo vähähiilisyyden arviointia varten.

Purkumateriaali- ja rakennusjätetietojärjestelmä

Purkumateriaali- ja rakennusjätetietokannan suunnittelusta, toteuttamisesta, testauksesta ja ylläpidosta aiheutuisi valtiolle vuosittainen kustannus. Ensi vaiheessa (2023–2024) toteutettaisiin tietokanta, joka kattaisi lain edellyttämän selvityksen minimitietosisällön. Kustannus olisi alkuvaiheessa, kun järjestelmä suunnitellaan ja toteutetaan, arviolta vuonna 2023 noin 300 000 euroa ja vuonna 2024 noin 250 000 euroa.

Toisessa vaiheessa tietojärjestelmä integroitaisiin olemassa oleviin hyödyntämis- ja vaihdanta-alustoihin kuten Materiaalitoriin. Samalla kartoitettaisiin tietokannan ylläpitokustannusten kattamista osittain maksutuloilla. Rakennus- ja purkumateriaalin tietojärjestelmä toteutettaisiin nykyiseen tietokantainfrastruktuuriin, ja se kytkeytyisi rajapintojen kautta muihin olemassa tai valmisteilla oleviin tietokantoihin ja järjestelmiin kuten rakennetun ympäristön tietojärjestelmä, jätteen siirtoasiakirjarekisteri, jätetilastot sekä digitaalinen purkukartoitus. Alkuvaiheessa syntyvä, suunnittelusta ja toteuttamisesta aiheutuva kustannus on arvioitu esityksessä korkeammaksi, kuin sitten jatkossa järjestelmän ylläpidosta aiheutuva pysyvä kustannus. Ylläpitokustannukset jakautuvat käyttöympäristöön ja tarvittavaan henkilötyöhön, jolla tuetaan käyttäjiä ja sidosryhmiä. Näiden pysyväisluonteisten kustannusten on arvoitu olevan noin 180 000 euroa vuodessa.

Rahoitus sisältyy talousarvioesitykseen 2023 sekä Julkisen talouden suunnitelmaan 2023–2026.

Edellytykset kytkeä tietokannan käyttöön maksullisia palveluja, jotka osittain rahoittaisivat ylläpitokustannuksia, selvitetään tietokannan toteutusvaiheessa. Purkumateriaalien hyödyntämisasteen ja -laadun paraneminen pienentäisi pitkällä tähtäimellä kunnan jätehuoltokustannuksia. Julkisten toimijoiden rooli sekä purkajina että rakennuttajina mahdollistaa purkumateriaalien kysynnän ja tarjonnan kohtaamisen.

Rakentamisen ohjaus ja lupajärjestelmä

Lupajärjestelmään ja rakennusvalvontaan ehdotettujen muutosten taloudelliset vaikutukset ovat suhteellisen vähäisiä. Julkiseen sektoriin kohdistuvat digitalisaation kehittämisen kustannukset syntyvät tiedon ylläpitämisestä ja rekistereiden hallinnoinnista. Rekisterin arkkitehtuurin hallinnointi ja ylläpito eivät ole taloudellisesti merkittäviä panostuksia. Lupakynnyksen nosto voisi vähentää lupamääriä jopa kolmanneksella ja vastaavasti pienentäisi viranomaisen lupamaksutuloja noin kahdella miljoonalla eurolla. Tämä aiheuttaisi todennäköisesti tarpeen korottaa lupamaksuja muiden hankkeiden osalta. Kuntien rakennusjärjestyksissä on paikallisia määräyksiä, jotka muuttuisivat tarpeettomiksi tai olisivat ristiriitaisia lupakynnyksen nousemisen vuoksi. Kuntien olisi sen vuoksi päivitettävä rakennusjärjestyksensä sekä koneluettavan muodon, että sisällön osalta. Rakentamisen lupakäsittelyssä tarvittavien tietojen käsitteleminen tietomallimuotoisena vähentäisi lupakäsittelyyn liittyvää manuaalista rutiinityötä ja vähentäisi lupakäsittelyn hallinnollista taakkaa viranomaisille. Rakennetun ympäristön tietojärjestelmä yhdessä tietomallipohjaisen lupakäsittelyn kanssa vähentäisi viranomaisten tiedonvälitykseen ja tiedonsiirtoon liittyviä tehtäviä, kun rakentamisen lupatiedot ja lupakäsittelyssä käytetyt tiedot siirtyisivät merkittävältä osin automaattisesti rajapintojen avulla rakennetun ympäristön tietojärjestelmään. Tämä säästäisi viranomaistyötä ja mahdollistaisi viranomaisresurssien suuntaamisen ohjaukseen ja neuvontaan, millä voisi olla rakennetun ympäristön laatua merkittävästi parantava vaikutus. Samalla nykyisin maankäyttö- ja rakennusasetuksessa olevat useat rakennuslupaprosessiin liittyvät kunnan tiedoksiantovelvoitteet korvautuisivat vain yhdellä, mikä säästää kuntien kustannuksia.

Viranomaistoiminnan keskiössä ovat rakennusvalvonnat, joiden kokonaiskustannukset ovat alle 100 miljoonan luokkaa vuositasolla. Tavoitteena on, että rakennusvalvontojen kustannukset katetaan pääosin lupamaksuin ja näin ollen valvonnasta syntyvä kustannus on siis osa rakentamisen kokonaiskustannuksia. Tiedonhallinnan kehittämisellä ei oleteta olevan merkittävää vaikutusta viranomaistoiminnan kokonaiskustannuksiin. Oletettavaa on, että rakentamisen teknisten vaatimusten kasvaessa ei rakennusvalvontojen resursseissa ole merkittävästi varaa tehostamiselle. Rakennusvalvontojen oletetaan toimivan pitkälti lupamaksujen varassa ja lupamaksuja ei nähdä merkittävinä rakentamisen hinnanmuodostumisen kannalta 29.

Julkisen sektorin suorat hyödyt liittyvät julkisen rakennuskannan hallinnoinnin tehostumisesta syntyviin kustannussäästöihin sekä viranomaistoiminnan tehostumiseen. Kehittyneillä rakennustiedon hallinnan menetelmillä arvioidaan saavutettavan 20–40 prosenttia kustannushyötyjä rakennusten elinkaaren aikana (Pandia Oy, 2019). Julkisen rakennuskannan kehittyneellä hallinnoinnilla voidaan siis useassa kunnassa ja myös valtion kiinteistökannassa synnyttää merkittäviä kustannussäästöjä tai ainakin hidastaa kustannusten nousua tulevaisuudessa. Julkisen kiinteistökannan suuruus on yhteensä yli 100 miljardia euroa ja jonka ylläpitokustannukset ovat miljardin luokkaa. Uusia investointeja julkiseen rakennuskantaan tehdään vuositasolla noin miljardin edestä. Tämän perusteella kehittyneellä tiedonhallinnalla, osana kiinteistönhallinnan parantumista, olisi saavutettavissa 300–500 miljoonan säästöt vuositasolla 30.

Siirtyminen tietomallimuotoiseen lupakäsittelyyn edellyttäisi muutoksia kunnan lupakäsittelyssä käyttämien tietojärjestelmien yhteentoimivuuteen rajapintojen luomiseksi. Kunnilla säilyisi kuitenkin mahdollisuus tehdä lupakäsittely myös nykyisenkaltaisella tavalla, jolloin muutoksista ei aiheutuisi kunnille ylimääräisiä kustannuksia. Tähän liittyen on meneillään valtiovarainministeriön rahoittamana kuntien yhteinen kehittämishanke, jossa valtakunnallisen tietojärjestelmän edellyttämät muutokset kaikkiin nykyisiin järjestelmiin toteutetaan ja testataan. Tällöin toisaalta myös ehdotusten mahdolliset hyödyt manuaalisen ja toisteisen viranomaistyön vähenemisestä eivät toteutuisi. Kunta voi siirtyä tietomallipohjaiseen tekoälysovelluksia hyödyntävään lupakäsittelyyn arvioituaan siirtymisen hyödylliseksi.

Rakennusvalvonnan järjestäminen

Kuntien hoitama julkinen rakennusvalvonta kattaa koko maan tasolla lupamaksutuloillansa käyttömenonsa yli yhdeksänkymmentä prosenttisesti. Tulokertymä vaihtelee vuosittain rakentamisen suhdanteista riippuen. Kasvukunnissa lupamaksutulojen kertymä saattaa vuositasolla ylittää menot. Asukasluvultaan vähenevissä kunnissa kate voi jäädä alle viidenkymmenen prosentin. Tilanteeseen vaikuttaa myös kuntien taksapolitiikka. Kunnat määrittävät itse rakennusvalvontamaksujensa tason. Rakennusvalvonnan hoidettavaksi kuuluu myös muita kuin lupahallintoon ja rakennustyönaikaiseen valvontaan kuuluvia tehtäviä, kuten lakisääteistä neuvontaa ja ohjausta, arkistointia ja tietojen välittämistä valtion rekistereihin, rakennetun ympäristön valvontaa sekä naapurien välisten riitaisuuksien selvittämistä. Muita kuin suoraan rakentamista tarkoittaviin hakemuksiin liittyviä tehtäviä voi pitää kuntalaisia palvelevina ja yhteiskunnan yleistä turvallisuutta ja terveellisyyttä edistävinä. Niiden rahoittamista ei voi sälyttää yksittäisille luvanhakijoille, vaan ne tulee hoitaa yleisin verovaroin.

Valtakunnan tasoisesti ei rakennusvalvontajärjestelmää koskevalla ehdotuksella, jolla nykytila jatkuu ennallaan, ole vaikutuksia julkiseen talouteen. Kunnilla säilyisi mahdollisuus itse päättää, organisoivatko ne rakennusvalvonnan yhteistyöjärjestelyillä yli kuntarajojen, vai säilyttävätkö rakennusvalvonnan yksinomaan peruskunnan hoidettavana. Tästä seuraa, että kunnan omilla päätöksillä, mukaan luettuna rakennusvalvontataksa, kunta voi vaikuttaa lakisääteisestä rakennusvalvonnasta kuntataloudelle aiheutuvaan menorasitukseen. Vähenevän asukasluvun kunnissa ei myöskään oletettavasti kovin tiuhaan haettaisi rakentamislupia tavanomaista tasoa vaativampiin hankkeisiin.

Tuki kunnille tiedonhallintansa uudistamiseen rakentamislain mukaisesti

Hallituksen esitys sisältää eräitä tiedonhallinnan muutosvelvoitteita kunnille. Nämä velvoitteet aiheuttaisivat määrärahatarpeen tukitoimiin, joilla tuetaan kuntasektoria määräaikaisesti ottamaan käyttöön rakentamislain digivelvoitteet. Rakentamisluvat laadittaisiin tietomalleina tai muussa koneluettavassa muodossa. Vaaditut tiedot julkaistaisiin rakennetun ympäristön tietojärjestelmässä.

Suurin osa kunnista on ottanut käyttöön sähköisen rakentamislupaprosessin. Ministeriön saamien tietojen mukaan noin 50 kuntaa ei ole tällä hetkellä kykeneväisiä käsittelemään rakennuslupia sähköisessä muodossa. Kunnat, jotka eivät ota käyttöön rakentamisluvituksen sähköisiä järjestelmiä, voisivat saattaa rakentamisluvituksen vähimmäistiedot rakennetun ympäristön tietojärjestelmään selainkäyttöliittymän avulla.

Niiden kuntien osalta, joilla ei ole sähköistä prosessia rakennuslupaprosessia varten, olisi kustannusten synty todennäköistä, kun kunnat joutuisivat siirtymään sähköiseen prosessiin tietomallien vastaanottoa ja valtiolle toimittamista varten. Tällä hetkellä kunnilla itsellään ei ole saatavilla tietoa nykyisistä tiedonhallintakustannuksista. Tämä johtuu osaltaan siitä, että viidennes kunnista ei pysty täyttämään lain vaatimia taloudellisia velvoitteita. Tästä syystä rahoitustarpeen ja kustannusten arvioinnin haasteena on erottaa normaalit järjestelmien ylläpitokulut ja uudistamistarpeet lainsäädännön edellyttämistä muutostarpeista ja niiden korvausvastuusta. Rakennetun ympäristön tietojärjestelmää koskevat kuntavaikutukset on arvioitu osana järjestelmää koskevaa lainsäädäntöehdotusta ( / ).

Kuntien muutostuessa, joka on osana rakennetun ympäristön tietojärjestelmää luovaa Ryhti-hanketta, käydään läpi kussakin kunnassa tästä laista johtuvat tarvittavat välttämättömät muutokset.

Kunnat ovat pyrkineet korjaamaan ja parantamaan omien rekisteriensä tietosisältöä ja luotettavuutta eri intensiteetillä yhteistyössä valtion viranomaisten kanssa. Rakentamistietojen tarkistaminen on työvoimavaltaista ja edellyttää maastossa tapahtuvaa havainnointia ja rakennusten mittaamista tai kuvaamista, eri rekistereissä olevien ristiriitaisten tietojen seulomista sekä viime kädessä kiinteistöjen ja rakennusten omistajilta pyydettäviä tarkistuksia. Lukuisat kunnat ovat viime vuosien aikana ryhtyneet tarkistamaan kuntarekisterien tietoja ja saamaan sitä kautta muun muassa kiinteistöverotuksen piiriin kohteita, jotka syystä tai toisesta ovat jääneet verotuksen ulkopuolelle. Kunnan väestötietojärjestelmään välittämät tiedot muodostavat tietolähteen kiinteistöverotuksen toimeenpanoa varten. Lupaprosessin kautta kunnasta välittyvien tietojen käytettävyyttä vähentää jonkin verran se, että varojen arvostamisesta verotuksessa annetun lain (1142/2005) 30 §:n nojalla annetussa valtiovarainministeriön asetuksessa rakennusten jälleenhankinta-arvon perusteista (1091/2020) esimerkiksi kellaritilat lasketaan mukaan verotuksen pohjana olevaan pinta-alaan, vaikkei niitä maankäyttö- ja rakennuslain mukaan luettaisi kerrosalaan. Myös tilojen käyttötarkoituksessa ja varustelutasossa tapahtuvat muutokset voivat vaikuttaa rakennuksen verotusarvoon ilman että kysymys olisi sellaisesta muutoksesta, joka olisi edellyttänyt maankäyttö- ja rakennuslaissa tarkoitettua viranomaishyväksyntää.

Kunnan lakisääteisesti luvanvaraisesta rakentamisesta keräämillä tiedoilla ei pystytä täysin aukottomasti ylläpitämään rakennustiedoiltansa ajantasaista rekisteriä, joka jatkuvasti vastaisi kiinteistöverotusta toimeenpantaessa tarvittavaa tarkkuustasoa. Kerrosalan sääntely rakentamislainsäädännössä on historiallisesti vaihdellut. Samoin kuntien tulkinnat siltä osin, mitkä tilat lasketaan mukaan kerrosalaan, eivät ole olleet yhdenmukaisia. Rakennusvalvonnan keräämillä rekisteritiedoilla ei ole mahdollista aina luotettavasti todentaa kaikkia kiinteistöveron määräytymiseen vaikuttavia rakennuksen ominaisuustietoja.

Maankäyttö- ja rakennuslain uudistuksen aiemmassa vaiheessa esitettiin, että rakennuskohteen omistaja toimittaa rakennetun ympäristön tietojärjestelmään Suomen ympäristökeskukseen tiedot kohteen elinkaarenaikaisista rakentamis- ja korjaamistoimenpiteistä sekä muutostöistä, jotka eivät edellytä rakennuslupaa. Esitys vastasi nykyisin lainsäädännössä olevaa velvoitetta (Laki Digi- ja väestötietoviraston varmennepalveluista 661/2009), joka on perustunut ensisijaisesti verotuksen tarpeisiin.

Lausuntopalautteen perusteella omistajan velvoite ylläpitää rakennuskohteen elinkaarenaikaista tietoa suoraan rakennetun ympäristön tietojärjestelmässä poistettiin lakiehdotuksesta. Palautteessa olemassa olevaa, mutta rakennustiedon hallinnan kannalta johdonmukaisesti rakentamislakiin siirrettyä velvoitetta pidettiin omistajalle liian raskaana. Lisäksi rakennuksen omistajatiedosta ei ole valtakunnallista rekisteriä, jonka perusteella kaikissa tapauksissa voisi tunnistaa tiedon ilmoittajan oikeus ilmoittaa kohteeseen liittyvää tietoa. Rakennuksen elinkaaren aikaiselle tiedon ylläpidolle ei tapahdu parannusta nykyisestä. Elinkaarenaikaisen rakentamisluvan ulkopuolelle jäävän muutostiedon vastuu säilyy kiinteistöverovelvollisella, joka voi ilmoittaa muutoksista vuosittain kiinteistöveroilmoituksen yhteydessä verottajalle. Käytännössä ilmoitusten perusteella ei saada pidettyä ajantasaista valtakunnallista tietoa rakennuskannan muutoksista.

Elinkaarenaikaisen tietoperustan riittämättömyys heijastuu muun muassa ilmasto- ja energiatehokkuus-tietojen saatavuuteen aikana, jolloin rakennuskannan ilmastokestävyyteen on kasvavia paineita. Monet ilmastokestävyyttä ja energiatehokkuutta lisäävät toimet ja muutostyöt eivät ole luvanvaraisia eikä tieto täten tallennu seurannan tai politiikkatoimet mahdollistavalla tavalla.

Samanaikaisesti rakentamislain kanssa oleva huoneistotietojärjestelmän toisen vaiheen lainsäädäntö (lainsäädäntötyö meneillään, hallituksen esitysluonnos kesäkuu 2022) on velvoittamassa asunto-osakeyhtiöitä ylläpitämään tietoa korjaus- ja muutostöistään huoneistotietojärjestelmässä. Syntymässä on epäjohdonmukainen ja epätarkoituksenmukainen tilanne, jossa tietyn hallintamuodon rakennuksista muun kuin rakentamislain nojalla edellytetään elinkaarenaikaista korjaus- ja muutostietoa, mutta rakentamislain nojalla ei voitaisi kerätä vastaavaa tietoa koko rakennuskannasta.

Epätarkkuutta liittyy erityisesti erilaisia rakennelmia ja vastaavia koskeviin tietoihin. Muiden kuin uudisrakennukseksi luokiteltavien rakennelmien luvanvaraisuus on vuosikymmenten aikana lainsäädännössä vaihdellut. Luvanvaraisuus on aikoinaan perustunut eri säännöksiin riippuen muun muassa kuntamuodosta (kaupunki, kauppala, maalaiskunta). Rakennelmien luvanvaraisuudesta on kunnilla ollut pitkään mahdollisuus säätää kunnan rakennusjärjestyksessä. Rakennusjärjestyksissä on suurta vaihtelua siltä osin, kuinka suuret rakennelmat on kunnassa sisällytetty luvanvaraisuuden tai ilmoitusmenettelyn piiriin. On myös huomattava, ettei rakennelmia koskevia tietoja ole systemaattisesti talletettu väestötietojärjestelmään.

Maanmittauslaitos ylläpitää maastotietokantaa, johon on tallennettu rakennusten 2,5 D -geometriat ja kaukokartoituksen avulla kerättyjä ominaisuustietoja. Geometriatiedot syntyvät maastotietojen tuotantoprosessissa, jossa ei kuitenkaan havaita rakennusta kuvaavia ominaisuustietoja, kuten esimerkiksi pinta-aloja ja verkostoliittymiä. Maanmittauslaitos on aloittanut maastotietokannan rakennustietojen linkityksen väestötietojärjestelmän rakennustietoihin. Linkityksessä maastotietokannan rakennusten tietoihin tallennetaan väestötietojärjestelmässä oleva rakennuksen pysyvä rakennustunnus. Kunta kerrallaan etenevässä linkityksessä käydään läpi kaikki kunnan alueella sijaitsevat rakennukset. Linkitys käynnistyi kesällä 2019 ja tulee kestämään vielä useita vuosia. Linkitys hyödyntää uutta JHS 210 -suositusta. Rakennusten ja rakennelmien mallintamista koskeva julkisen hallinnon suositus JHS 210 julkaistiin tammikuussa 2020. Tiedonhallintalain (906/2019) voimaantulo 1.1.2020 on lakkauttanut JHS-järjestelmän, mutta valtion ja kuntien yhteistyönä valmisteltuja JHS-suosituksia käytetään edelleen.

Luvanvaraisuuteen esitetty muutos poistaisi lähtökohtaisesti viranomaishyväksynnästä koko maassa alle 30 neliömetrin tai 120 kuutiometrin suuruiset, muut kuin pysyvään asumiseen tarkoitetut rakennukset. Samoin katokset, jotka jäisivät alle 50 neliömetrin, jäisivät luvituksen ulkopuolelle. Joustavan oikeusohjeen kautta myös näiden rajojen alle jääviltä kohteilta voitaisiin edellyttää lupaa. Harkinta tapahtuisi lupaviranomaisen toimesta laissa säädettyjen arviointikriteerien avulla. Kunnilla olisi myös nykyiseen tapaan mahdollisuus rakennusjärjestyksessä sulkea luvituksen ulkopuolelle vähäisinä pidettäviä rakentamishankkeita, jolloin niiden luvanvaraisuutta ei tarvitsisi yksittäistapauksittain arvioida. Asuinrakennukset edellyttäisivät aina niiden suuruudesta riippumatta rakentamislupaa eikä niitä voisi luvanvaraisuudesta rakennusjärjestyksellä vapauttaa.

Nykyisen lain mahdollistama rakennusjärjestyksen ilmoitusmenettely lupamenettelyn vaihtoehtona merkitykseltään ja vaikutukseltaan vähäisessä rakentamisessa jäisi uudesta laista pois.

Viranomaiskäsittelyyn tulevien vähäisempien hankkeiden kokonaismäärä tulisi olemaan nykyistä pienempi. Kuinka suuresta vähennyksestä olisi kysymys vaihtelisi kunnittain ja riippuisi kunnan nykyisen rakennusjärjestyksen sisällöstä. Monissa kunnissa on uusituissa rakennusjärjestyksissä vapautettu rakennelmia ja vastaavia luvanvaraisuudesta esimerkiksi 20 neliömetriin saakka. Yhä useampi kunta on luopunut kokonaan ilmoitusmenettelystä. Toisaalta on kuntia, joiden rakennusjärjestyksissä luvanvaraisuutta on korvattu ilmoitusmenettelyllä yli 30 neliömetrinkin suuruisten maatalouden talousrakennusten osalta.

Kuntien rakennusjärjestysten erilaisuus yhdistettynä vaihteleviin kerrosalatulkintoihin tarkoittaa, ettei mitään yhtenäistä ja aukotonta tietopohjaa rakennuksista ja rakennelmista ole olemassa rakentamishankkeiden luvituksessa kerättävien kuntarekisteritietojen kautta. Rekisterien puutteellisuus on koettu epätyydyttäväksi, koska verovelvolliset eivät aina oma-aloitteisesti ilmoita kiinteistöverotuksen piiriin kohteita ja niissä tapahtuneita muutoksia, jotka olisi kiinteistöverolain mukaan pitänyt Verohallinnolle ilmoittaa. Tilanteen korjaamiseksi monet kunnat ovat käynnistäneet projekteja, joissa selvitetään ja käydään systemaattisesti läpi kunnassa toteutetut ei-luvanvaraisetkin rakentamishankkeet. Yhdestä yksittäisestä kunnasta saattaa löytyä tuhansittain rakennuksia, joiden tiedot kuntarekisteristä joko puuttuvat kokonaan tai tiedot ovat virheellisiä. 31 Näissä selvitysprojekteissa saatetaan Verohallinnon tietoon myös ne kunnan tiedossa jo olevat rakennelmat ja vastaavat, joista ei ole aiemmin mennyt viranomaistietoa väestötietojärjestelmään. Kiinteistöverolain 19 §:n perusteella Verohallinnolla on oikeus tarvittaessa toimittaa kiinteistön sijaintikunnan rakennusviranomaisen tai kunnan muun viranomaisen tarkastettavaksi kiinteistöä koskevia tietoja. Kunnan viranomainen on velvollinen tarkastamaan tietojen paikkansapitävyyden sikäli kuin se ilmenee viranomaisen hallussa olevista tiedoista. Kiinteistöveroa koskevaan veronkorotukseen sovelletaan, mitä verotusmenettelystä annetussa laissa siitä säädetään. Veronkorotusta ei kiinteistöverolain mukaan määrätä, jos verovelvollisen kiinteistöverotusta varten antamissa tiedoissa on virhe, josta verovelvollisen ei voida kohtuudella olettaa olleen tietoinen. Esitykseen sisältyvä vaatimus tietomallipohjaisesta suunnitelmatiedosta sekä toteumamallista muuttaa historian kuluessa syntyneen tilanteen merkittävästi nykyistä sujuvammaksi ja luotettavammaksi rakentamisluvituksen pohjautuessa yhteentoimivaan tietomalliin. Kiinteistöverotuksen alkamisen kannalta on merkityksellistä, että Verohallinto saa mahdollisimman automatisoituna rakennustyön alkamista osoittavat tiedot. Verohallinnon kokemusten perusteella kuntien kiinteistöverokertymän kannalta olisi monesti tärkeämpää saada isojen kohteiden aloitusilmoitus kuin pienten vanhojen kohteiden tiedot ajan tasalle. Tulevaisuudessa rakentamislupakynnyksen alle jäävien rakennusten ilmoittaminen Verohallinnolle jäisi rakentamishankkeeseen ryhtyvän vastuulle.

Rakentamisen lupajärjestelmä on luotu takaamaan rakentamishankkeiden sijoittumisen, arkkitehtonisen laadun sekä turvallisuuden ja terveellisyyden vähimmäistaso ilman tarpeetonta haittaa naapurustolle. Jatkossa nykyistä merkityksellisempää on myös rakennuksen elinkaaren aikainen tarkastelu mukaan luettuna mahdollisuudet materiaalien kierrätykseen. Tämän työn varmistamiseksi luodut tietojärjestelmät ja rekisterit helpottavat tavoitteiden saavuttamista. Tietojärjestelmien avulla rekistereihin kerättävä tieto on käytettävissä muihinkin viranomaistarkoituksiin, kuten verotukseen. Rakentamishankkeiden lupavelvoitteen perusteleminen yksinomaan rekisteritietojen keräämisen tarkoitusperällä ei ole tarkoituksenmukaista eikä täyttäisi viranomaistoiminnalta edellytettäviä suhteellisuuden ja tarkoitussidonnaisuuden vaatimuksia. Kiinteistöverotuoton osuus kuntien verotuloista on kiinteistöveroprosenttien muutosten myötä kasvanut. Maakunnallisten hyvinvointialueiden muodostaminen nostaa entisestään kiinteistöveron merkitystä kuntien menojen rahoituksessa. Kunnilla on jatkossa rakentamisen lupajärjestelmästä riippumatta entistä suurempi intressi kartoittaa systemaattisesti kaikki ne luvanvaraiset tai laillisesti ilman lupaa eri ajankohtina toteutetut rakentamis- ja korjaushankkeet, joilla voi olla vaikutusta kiinteistöverotukseen.

Rakentamishankkeisiin tarvittavien lupien määrän pieneminen näkyisi rakennusvalvonnan tuloissa erityisesti lain alkuaikoina, ennen kuin kunnat olisivat tarkistaneet rakennusvalvontataksojansa. Keskikokoisessa kunnassa lupia voisi olla vuositasolla 100 kappaletta vähemmän kuin tällä hetkellä. Jos lupapäätöksen keskihinta olisi luokkaa 200 euroa tarkoittaisi se lupamaksutuloissa 20 000 euron pudotusta kuntaa kohti.

Kelpoisuudet

Rakennustarkastajan pätevyyteen esitettävä ammattitaidon ylläpitovaatimus aiheuttaisi kunnalle rakennustarkastajan työnantajana velvoitteen varata riittävästi rahaa ja työaikaa, jotta rakennustarkastaja voisi osallistua tarpeellisiin täydennyskoulutustapahtumiin. Yhtä tarkastajaa kohti tarvittava vuotuinen rahamäärä voisi asettua yhden–kolmen tuhannen euron tasolle. Pienissä kunnissa on yleensä vain yksi rakennustarkastaja. Kuntien rakennusvalvonta rahoitetaan valtaosin lupamaksutuloilla. Kunta määrittelee itse rakennusvalvontataksassa lupamaksujen suuruuden ja pienellä lupamaksun korotuksella voidaan turvata rakennustarkastajan ammattitaidon ylläpitämisestä aiheutuva lisäkustannus. Ammattitaitoinen rakennustarkastaja pystyy palvelemaan kuntalaisia paremmin ja esimerkiksi tarjoamaan maallikoille hyödyllistä ohjausta ja neuvontaa, jonka avulla rakentamishankkeeseen ryhtyvä voi säästää moninkertaisesti lupamaksun.

Rakennusten suunnitelmallinen käyttö ja ylläpito

Valtio ja kunnat omistavat huomattavan määrän kiinteistöjä. Kiinteistöjen omistajina valtio ja kunnat hyötyvät rakennusten ajantasaisista käyttö- ja huolto-ohjeista kuten muutkin kiinteistöjen omistajat. Keskeinen hyöty digitaalisesta käyttö- ja huolto-ohjeesta rakennuksen omistajalle on se, että sillä olisi kulloinkin ajantasainen tieto rakennuksen kunnosta, sen korjaushistoriasta sekä näin ollen parempi ymmärrys rakennuksen pitkää elinkaarta tukevien huolto-, korjaus- ja ylläpitotoimien tarpeellisuudesta. Rakennuksen ja sen sisältämän tekniikan säännöllinen ja oikea-aikainen huoltaminen ja korjaaminen tuo taloudellista hyötyä rakennuksen omistajalle ja tukee rakennuksen kunnossa pysymistä sekä pitkää elinkaarta. Tällä on myös rakennuksen arvoa säilyttävä vaikutus. Kun rakennuksia huolletaan ja korjataan säännöllisesti ja oikea-aikaisesti on rakennusten peruskorjaustarve harvempi ja pienempi. Lisäksi rakennuksen tarkoituksenmukainen käyttö saattaa pienentää rakennuksen käyttökustannuksia. Käyttö- ja huolto-ohjeen ylläpidon kustannusten arvioidaan jäävän rakennuksen omistajalle maltillisiksi. 32

Kuntien ja valtion omistamissa rakennuksissa on usein jo nykyisellään olemassa käyttö- ja huolto-ohje.

Rakennusten pitämisellä kunnossa voidaan myötävaikuttaa rakennusten sisäolosuhteisiin. Ihmisten asuminen ja oleskelu sisäolosuhteiltaan hyvissä rakennuksissa on tärkeää ihmisten terveyden kannalta. Jos rakennusten säännöllisellä ylläpidolla, huoltamisella ja korjaamisella voidaan vähentää rakennusten huonoja sisäolosuhteita, on tällä välillisiä positiivisia vaikutuksia kansanterveyteen. Sisäolosuhteiltaan huonokuntoisten rakennusten aiheuttamat terveyshaitat kansalaisille ovat yhteiskunnallisesti merkittäviä. Näiden haittojen väheneminen vaikuttaisi positiivisesti julkiseen talouteen lääkärikäyntien vähenemisenä, lääkekulujen vähenemisenä, sairaspoissaolojen vähenemisenä sekä huonoista sisäolosuhteista johtuvien rakennusten korjaustoimenpiteiden vähenemisenä. Näiden vaikutusten merkitys julkistalouteen on vaikeasti arvioitavissa.

Valtio ja kunnat omistavat myös merkittävissä määrin suurten käyttäjämäärien rakennuksia. Rakennusten säännöllinen huoltaminen ja pitäminen kunnossa tulee rakennuksen omistajalle pitkällä aikavälillä edullisemmaksi kuin suurten ja varsinkaan äkillisten korjausten tekeminen.

Rakennussuojelu

Rakennusperintölain soveltamisen vilkastuminen ja suojelukohteiden karttuminen ylipäätään voi johtaa valtion korvausvelvollisuuden arviointitilanteisiin nykyistä useammin. Silloin rakennusperinnön hoidon avustuksiin ja korvauksiin tarkoitetusta valtion talousarvion määrärahasta osa käytettäisiin korvauksiin useammin kuin tähän saakka. Asemakaavalla toteutettavan suojelun osalta arvioidaan tilanteen jatkuvan sikäli ennallaan, että pääsääntöisesti suojelumääräyksiä sisältävissä kaavoissa ei poiketa määräysten kohtuullisuutta koskevasta edellytyksestä.

Korvaustapausten määrä arvioidaan jatkossakin maltilliseksi, koska suojeluharkinnassa tehdään yhteistyötä rakennuksen omistajan ja haltijan kanssa ja tavoitteena on rakennusten pysyminen käytössä. Suhteellisuusperiaatteen mukaisesti suojelun taso on myös mitoitettava niin, ettei se rajoita omaisuuden käyttöä enempää kuin on välttämätöntä rakennuksen kulttuurihistoriallisen merkityksen säilyttämiseksi. Suojeluharkinnasta vastaavien elinkeino-, liikenne- ja ympäristökeskusten vuoropuhelu ja koordinaatio toistensa, Museoviraston sekä valtiota korvausasioissa edustavan ympäristöministeriön kanssa on tärkeää korvausvastuiden ennakoimisen sekä soveltamiskäytännön yhtenäisyyden kannalta. Rakennusperintölain soveltamiseen liittyvän koordinaation resursseja on vuonna 2021 lisätty sijoittamalla Varsinais-Suomen elinkeino-, liikenne- ja ympäristökeskukseen uusi rakennusperintölain koordinaatiotehtävä. Korvaussääntelyyn ehdotettujen muutosten arvioidaan parantavan mahdollisuuksia ottaa korvausvastuu huomioon suojelua koskevassa kokonaisharkinnassa. Säännösten ja säännöskohtaisten perustelujen tarkoitus on myös avata rakennussuojelun piirteitä omaisuuden käytön rajoituksena tavalla, joka hyödyttäisi korvauksen määräämistä koskevien asioiden käsittelyä lunastuslain mukaisessa toimitusmenettelyssä.

Valtionavustusten arvioidaan jatkossakin olevan korvausta yleisempi tapa kompensoida suojelun aiheuttamia kustannuksia. Avustusta voidaan myöntää lisäksi sellaisiin rakentamislain mukaisiin kunnossapitokustannuksiin, joita korvausvelvollisuus ei koske. Avustukset suunnataan erityisesti kaavamääräyksin suojeltujen rakennusten ja myös muiden kulttuurihistoriallisesti arvokkaiden rakennusten kunnostuksiin. Opetus- ja kulttuuriministeriön pääluokassa olevasta arviomäärärahasta. Museoviraston kautta myönnetyt avustukset suunnataan erityisesti rakennusperintölailla suojeltujen kohteiden ja erikoisasiantuntemusta edellyttävien kohteiden kunnostuksiin.

Taulukko 3: Vaikutukset julkiseen talouteen.

Vaikutukset julkiseen talouteen	Negatiiviset vaikutukset	Positiiviset vaikutukset
Rakennuksen vähähiilisyys	Rakennuksen vähähiilisyyttä koskeva sääntely ei aiheuttaisi merkittäviä välittömiä lisäkustannuksia julkiselle taloudelle. Päästötietokannan ylläpidosta aiheutuisi viranomaistyötä ja kustannuksia.	Päästötietokannan tiedot olisivat avoimia ja kaikkien hyödynnettävissä. Päästötietokanta helpottaisi niin yrityksiä kuin viranomaisia ilmastoselvityksen hyödyntämisessä, tulkinnassa ja tarkastamisessa.
Rakennuksen elinkaariominaisuudet	Rakennuksen elinkaariominaisuuksia koskeva sääntely ei aiheuttaisi merkittäviä välittömiä lisäkustannuksia julkiselle taloudelle.	Rakennusten elinkaarikustannukset pienentyisivät. Julkisten rakennusten muunneltavuuden ja monikäyttöisyyden paraneminen lisäisi niiden käyttöastetta ja ehkäisisi lisärakentamisen tarvetta.
Purkumateriaali- ja rakennusjäteselvitys	Selvityksen laatimisvelvoite ei aiheuttaisi merkittäviä välittömiä lisäkustannuksia julkiselle taloudelle. Tietokannan toteuttamisesta ja ylläpidosta aiheutuisi kustannuksia.	Purkumateriaalien hyödyntäminen vähentäisi kuntien kustannuksia pitkällä aikavälillä. Parantaisi merkittävästi tilastoinnin tarkkuutta ja laatua sekä loisi nykyistä paremman pohjan rakennus- ja purkujätteiden hyödyntämisen ohjaukselle.
Rakentamisen ohjaus ja lupajärjestelmä	Järjestelmän kehittämisen kustannukset tiedon ylläpitämisestä ja rekistereiden hallinnoinnista. Lupakynnyksen nosto voisi vähentää lupamääriä jopa kolmanneksella ja vastaavasti pienentäisi viranomaisen lupamaksutuloja noin kahdella miljoonalla eurolla. Tämä aiheuttaisi todennäköisesti tarpeen korottaa lupamaksuja muiden hankkeiden osalta. Kuntien olisi päivitettävä rakennus-järjestyksensä koneluettavan muodon sekä sisällön osalta.	Digitalisointi vähentää kuntien kustannuksia pitkällä aikavälillä. Julkisen rakennuskannan hallinnoinnin tehostumisesta ja digitalisoimisesta syntyisi kustannussäästöjä, hallinnollisen taakan pienentymistä ja viranomaistoiminnan tehostumista. Tämä osaltaan mahdollistaisi viranomaisresurssien suuntaamisen ohjaukseen ja neuvontaan.
Rakennusvalvonnan järjestäminen ja digitaalisuus	Lupien määrien väheneminen laskisi kuntien tuloja vähäisessä määrin.	Tietomallipohjainen suunnitelmatieto tehostaa toimintaa ja säästää kustannuksia.
Kelpoisuudet	Lisää kuntien koulutuskustannuksia rakennustarkastuksessa.	Rakennustarkastuksen laadun paraneminen säästää rakennuskustannuksia.
Rakennusten suunnitelmallinen käyttö ja ylläpito		Taloudelliset hyödyt rakennusten ajantasaisista käyttö- ja huolto-ohjeista

4.2.2.4 Vaikutukset kuntatalouteen

Rakennuksen vähähiilisyys

Rakennusvalvontaviranomaiselle tulisi uuden ehdotuksen myötä velvollisuus tarkastaa rakennuslupakäsittelyvaiheessa ennen luvan myöntämistä, että vaadittava ilmastoselvitys on tehty. Ilmastoselvitys loisi uusia mahdollisuuksia huomioida rakentamisen ilmastovaikutukset rakentamishankinnoissa. Viranomaiset voisivat hyödyntää maksutta kansallisen päästötietokannan tietoja.

Ehdotuksen mukaan ilmastoselvitys tarvittaisiin samoissa tapauksissa, joissa jo nykyään tarvitaan energiaselvitys. Ilmastoselvityksen tarkastaminen ei lisäisi merkittävissä määrin rakennusvalvontaviranomaisten hallinnollisia kustannuksia, sillä ilmastoselvitys olisi yksi rakennuslupahakemuksen liitteistä, joiden olemassaolo viranomaisen tulisi tarkastaa. Ilmastoselvityksen hyödyntäminen kunnissa edellyttäisi kunnan viranomaisilta osaamista lukea ja tulkita ilmastoselvityksiä, mikä edellyttäisi rakennusvalvontaviranomaisten osaamisen päivittämistä tältä osin.

Viranomaisten tulisi jatkossa ohjata rakentamista painottuen nykyistä enemmän ilmastonmuutoksen hillintään, kiertotalouteen ja kulttuuriarvojen säilyttämiseen. Tämä edellyttäisi mahdollisesti uudenlaista osaamista tai kouluttautumista kunnilta.

Rakentamisen lupajärjestelmä

Rakennusten erottelu tilapäiseen ja määräaikaiseen rakentamiseen poistuisi ja uudessa laissa käytössä olisi enää väliaikainen rakennus. Muutos vähentäisi viranomaistyötä tilapäisen rakennuksen poistuessa. Tämä keventäisi hallinnollista työtä ja vähentäisi tulkintaeroja tilapäisen ja määräaikaisen rakentamisen välillä ja yhdenmukaistaisi käytäntöjä kuntien välillä. Muutos mahdollistaisi lisäksi kunnille kiinteistöjen omistajina vajaakäyttöisten tilojen hyödyntämisen uuteen käyttötarkoitukseen eikä rajoittaisi enää tilapäistä käyttöä viiteen vuoteen. Tämä tekisi käyttötarkoitusten muuttamisesta kannattavampaa.

Rakentamisen lupakynnyksen nostaminen selkeyttäisi ja yhdenmukaistaisi lupakäytäntöjä kunnissa. Tiettyjen kuntien haja-asutusalueilla muutos saattaisi siirtää jonkin verran talousrakennuksia lupavelvoitteen piiriin. Tämä lisäisi kunnissa lupaharkinnan ja lupakäsittelyn määrää aiemmasta. Myös jälkivalvontatyön ja naapuririitojen aiheuttaman työn määrä saattaa lisääntyä. Kokonaisuudessaan hallinnollisen taakan arvioidaan kunnissa kevenevän toimenpideluvan poistuessa ja rakentamisluvan lupakynnyksen noustessa. Pidemmällä aikavälillä voidaan arvioida uudiskohteiden luvan tarpeen määrittelyn täsmällisillä kriteereillä vapauttavan viranomaisvoimavaroja, jotka voidaan suunnata merkittävämpien hankkeiden ohjaamiseen. Tämän taas voisi parantaa rakentamisen laatua kunnissa. Muutos ei aiheuttaisi kunnille suoria kustannuksia. Niissä kunnissa, joissa tähän asti on edellytetty lupaa alle 30 neliömetrin rakennuksilta kuntien lupamaksutulot vähenisivät.

Lupakäsittelyjen määrä lisääntyisi niissä tapauksissa, kun luvanhakija haluaa hakea erikseen sijoittamislupaa. Kuntien lupakäsittelyä keventää kuitenkin suurissa hankkeissa olennaisten teknisten vaatimusten tarkastelun vaiheessa, kun sijoittamisen edellytykset on tarkasteltu erikseen. Sijoittamisen ratkaiseminen erikseen voisi nopeuttaa lupakäsittelyä ja helpottaa hakemusten käsittelypainetta sekä vapauttaa viranomaiskäsittelystä resursseja muuhun rakennusvalvontaan.

Rakennusten suunnitelmissa hyödynnettävät tietomallit mahdollistaisivat rakennusvalvonnassa tietojen nykyistä tehokkaamman käsittelyn tietomallipohjaisena sekä tekoälyn hyödyntämisen ja digitaalisen kaksosen muodostamisen kunnan rakennuskannasta. Tietomallien hyödyntäminen helpottaisi ilmastoselvityksen, rakennusten hiilijalanjäljen ja muiden rakennuksen elinkaariominaisuuksien seurannan ja tätä kautta nykyistä manuaalista käsittelyä kevyemmän tietojen hyödyntämisen kunnan päätöksenteon pohjana. Rakentamislupatietojen ja niihin kuuluvien tietomallin julkaisu rakennetun ympäristön tietojärjestelmään keventää kuntien velvoitteita selvittää ja toimittaa erikseen tietoja valtion viranomaisille.

Rakennusvalvonnan järjestäminen

Rakennustyön tarkastusasiakirjan tulisi vastata rakentamishankkeen todellista tilannetta hankkeen luovutushetkellä. Viranomaisille tulisi uusi velvollisuus ilmoittaa rakentamishankkeeseen ryhtyvälle tarkastusasiakirjaan tehdyistä virheellisistä merkinnöistä. Muutoksen avulla rakennuskannan laatu voisi parantua, mikä taas vähentäisi rakennusvalvontaviranomaisen työtä rakennusten mahdollisten jälkikäteisten korjausten lupakäsittelyihin ja valvontaan liittyen. Virheistä ilmoittaminen toisi hieman lisää työtä viranomaisille.

Taulukko 4: Vaikutukset kuntatalouteen.

Vaikutukset kuntatalouteen	Negatiiviset vaikutukset	Positiiviset vaikutukset
Rakennuksen vähähiilisyys	Ilmastoselvitys ei lisäisi merkittävissä määrin rakennusvalvontaviranomaisten hallinnollisia kustannuksia. Edellyttäisi kuitenkin uudenlaista osaamista ja kouluttautumista kunnilta.	Ilmastoselvitys loisi uusia mahdollisuuksia huomioida rakentamisen ilmastovaikutukset muun muassa rakentamishankinnoissa.
Rakentamisen lupajärjestelmä	Vähentäisi viranomaistyötä ja kustannuksia.	Keventäisi hallinnollista taakkaa ja kustannuksia. Tulkintaerot pienenisivät ja käytännöt yhtenäistyisivät kuntien välillä. Lisäisi kuntien vajaakäyttöisten kiinteistöjen käyttömahdollisuuksia.
Rakennusvalvonnan järjestäminen	Pienissä kunnissa lupamaksutulot vähenisivät. Tarkastusasiakirjaan tehdyistä virheistä ilmoittaminen toisi lisää työtä viranomaisille.	Rakennuskannan laadun parantaminen vähentäisi rakennusvalvonnan tarvetta.

4.2.2.5 Vaikutukset kansantalouteen

Rakentaminen

Rakennuksiin on sitoutunut 45 prosenttia kansallisvarallisuudestamme, eli noin 500 miljardia euroa. Kun siihen liitetään infran osuus, 83 prosenttia kiinteästä pääomakannastamme on sidottu rakennettuun ympäristöömme. Jokainen rakennettuun ympäristöön investoitu euro tuottaa itsensä kaksinkertaisena takaisin. Rakennuskannan arvo (500 miljardia euroa) jakautuu seuraavasti: asuinkerrostalot 145 miljardia euroa, erilliset pientalot 130 miljardia euroa, rivi- ja ketjutalot 45 miljardia euroa, teollisuus- ja varastorakennukset 45 miljardia euroa, julkiset rakennukset 45 miljardia euroa, liike- ja liikenteen rakennukset 40 miljardia euroa, muut rakennukset 20 miljardia euroa, toimistorakennukset 20 miljardia euroa, kesämökit 10 miljardia euroa. 33

Rakennetun ympäristön kunnossapidon laiminlyönti maksaa vuosittain 3,4–5,7 miljardia euroa. Oikealla ylläpidolla on erittäin tärkeä merkitys kestävän kehityksen kannalta, joten käyttäjä-, kiinteistö- ja aluetietojen hyödyntäminen reaaliaikaisesti rakennuksen ja alueen käytössä pitäisi saada osaksi jokapäiväistä toimintaa. Tärkeänä voidaan pitää tiedon ajantasaisuutta. Asuinkerrostalojen ja muiden talonrakennusten (pois lukien pari-, rivi- ja omakotitalot) ylläpidon kokonaiskustannukset olivat 9,5 miljardia euroa. Vuonna 2017 julkisyhteisöjen julkisten rakennusten ylläpidon laskennalliset kokonaiskustannukset olivat 1,67 miljardia euroa. 34

Rakentaminen työllistää Suomessa noin 260 000 työntekijää, mikä vastaa noin 18 prosenttia yrityssektorin työllisyydestä. Noin 40 prosenttia työtekijöistä työskentelee talonrakentamisessa. Suomessa rakentamisen tuottavuuden kasvu on pysynyt suunnilleen samalla tasolla koko 2 000-luvun. Suunnittelun osalta tuottavuus on jopa laskenut. Rakennusalalla tuotekehitykseen käytetään vähemmän rahaa kuin muilla aloilla yleensä. Kuitenkin rakennusalan t&k-menot ovat kaksinkertaistuneet kymmenessä vuodessa ja patenttihakemustenkin määrä on noussut 35.

Rakennuksen vähähiilisyys, elinkaariominaisuudet sekä purkumateriaali- ja rakennusjäteselvitys

Ilman rakentamiselle asetettavia vähähiilisyystavoitteita ja sitovia raja-arvoja ei ole mahdollista päästä Suomen tavoitteeksi asettamaan hiilineutraaliuteen vuonna 2035. Alueidenkäytön ohjauksen kautta saavutettavat edistysaskeleet ovat pitkävaikutteisia, mutta niiden toteutuminen kaavoitukseen kuluvan ajallisen keston vuoksi tapahtuu vasta vähitellen. Uudisrakentamiselle ja laajamittaisesti korjattaville rakennuksille asetettavat vähähiilisyyskriteerit voidaan toteuttaa nopeammalla aikataululla.

Rakentamisen kustannukset saattaisivat ainakin aluksi kasvaa, sillä uudenlaiset käyttöikäsuunnittelun ja elinkaariominaisuuksien ratkaisut vaativat suunnittelutyötä. Mikäli rakennusosien uudelleenkäytettävyys paranee ja uudelleenkäyttö yleistyy, tällä voisi olla vaikutuksia rakennustuotteiden kustannuksiin. Rakennusmateriaalien kustannukset eivät kuitenkaan välttämättä ainakaan suoraviivaisesti pienenisi, sillä kierrätysliiketoiminta saattaa tulevaisuudessakin olla suhteellisen työvoimavaltaista. Toisaalta sekä uudenlaisten suunnitteluratkaisujen että lisääntyvän kierrätysliiketoiminnan arvioidaan luovan rakennusalalle uusia innovaatioita sekä uutta kotimaista työllisyyttä 36. Rakennusten käyttöiän pidentyminen ei vaikuttaisi rakennusalalla rakentamisen määrää vähentävästi vaan uuden rakennuksen rakentaminen saattaisi pitkällä aikavälillä jossain määrin korvautua korjausrakentamisella, mikä sekin on materiaali- ja työvoimaintensiivistä.

Lisääntyvät käyttötarkoituksen muutokset tai muut suuret muutostyöt loisivat uudenlaista työtä ja markkinoita rakentamisen toimialalle. Tällainen kehitys on ollut selkeästi suosittua, kun esimerkiksi Helsingin keskustan hyvällä sijainnilla olevia entisiä toimistorakennuksia on muutettu laadukkaiksi hotelleiksi. Myös rakennusmateriaalien olisi tällöin kehityttävä entistä pitkäikäisemmiksi, korjattaviksi ja helposti korvattaviksi, mikä tukisi uusien rakennusmateriaalien ja rakennejärjestelmien tuotekehitystä. Vaihdettavuus loisi markkinoita myös uudelleenkäytettäville tuotteille.

Vähähiilisyyden taloudelliset vaikutukset ovat mittavia. Ilman panostuksia rakennetun ympäristön ja rakentamisen hiilineutraalisuuteen kasvaisi riski yhteiskunnan sietokyvyn ylittävistä ilmastonmuutoksen aiheuttamista kustannuksista merkittävästi. Alkuvaiheessa, kun vähähiilisyyden laskenta- ja arviointimenetelmät ovat vielä kehittelyn ja opettelun asteella, aiheuttaisivat ne uudisrakentamiseen suunnitteluvaiheessa pienen lisäkustannuksen. Siirtymävaiheessa on mahdollista, että ennakoimattomia kustannuksia syntyy. On kuitenkin huomioitava, että päästöjä vähentämällä tarkoituksena on muuttaa kustannusrakennetta ja tällä vähennetään päästöjen aiheuttamia talous- ja sosiaalihaittoja erityisesti tulevilta sukupolvilta. Suunnittelun kustannusosuus rakentamisen kokonaiskustannuksista on kuitenkin enimmillään noin 10 prosenttia, usein paljon vähemmän. Kustannuslisäys suunnitteluvaiheessa voisi arviolta olla noin puolen prosentin luokkaa. Laajamittaisen korjausrakentamisen osalta kustannuslisäys voi olla tätä hieman suurempi.

Vähähiilisten rakennusmateriaalien kehittämisellä on suuri potentiaali. Suomi on väkilukuun suhteutettuna Euroopan suurin rakennustuotteiden viejä. Vaikka rakennustyö on vahvasti paikallista toimintaa, on rakennustuotteiden valmistus ja vienti kansainvälistynyt 37. Vähähiilisten rakennustuotteiden kysynnän ennakoidaan kasvavan vahvasti. Suomalaisella rakennustuoteteollisuudella olisi hyvät mahdollisuudet edetä kehityksen kärjessä ja kasvattaa osuuttansa rakennustuotteiden ja -palveluiden kansainvälisillä markkinoilla.

Velvoite käyttää vähähiilisyyden arviointimenetelmää sekä päästötietokantaa ilmastoselvityksen laatimisessa loisi kansallisesti yhdenmukaisen tavan arvioida rakennusten hiilijalanjälkeä ja hiilikädenjälkeä, mikä mahdollistaisi rakennusten elinkaaristen hiilidioksidipäästöjen vertailun. Vertailtavuus parantaisi mahdollisuuksia kehittää uusia entistä vähäpäästöisempiä rakennusmenetelmiä ja -materiaaleja, mikä voisi osaltaan vaikuttaa vähähiilisten rakennustuotteiden kysyntään ja kehittämiseen.

Ilmastoselvitysten laatimisen suuruusluokkana olisi sääntelyn alkuvaiheessa kokonaisuudessaan noin 17 miljoonaa euroa vuositasolla arvioituna. Arviointi perustuu ARA:n energiatodistusrekisterin tietoihin, koska ilmastoselvitykset koskisivat pääasiassa niitä rakennuksia, joille myös energiatodistus on laadittava. Arvioinnissa käytetyt hintatiedot perustuvat pääosin puolestaan Finnish Green Building Councilin nykytilaa kuvaavaan selvitykseen. 38 Selvityksessä esitetyissä keskimääräisissä hinta-arvioissa ei ole otettu huomioon tietomallien käytön vaikutusta, jonka arvioidaan helpottavan ilmastoselvitysten laadintaa. Oletettavaa onkin, että vuosittaiset kokonaiskustannukset vähenevät tietomallinnuksen ja osaamisen kehittymisen myötä. Energiatodistusrekisterin perusteella voidaan arvioida, että lukumäärällisesti eniten esityksen mukaisia ilmastoselvityksiä laadittaisiin vuositasolla pientaloille, rivitaloille ja asuinkerrostaloille. Niiden osuus sääntelyn alkuvaiheen kokonaismäärästä olisi arviolta noin 10 miljoonaan euroa.

Rakennusten hiilijalanjäljen raja-arvosääntely tukisi vähähiilisten toimintatapojen ja innovaatioiden syntymistä sekä synnyttäisi uudenlaista kysyntää vähähiilistä rakentamista ja sen edellyttämiä ratkaisuja tunteville asiantuntijoille. Raja-arvosääntelyn arvioidaan näin ollen luovan lisää työtä rakennusalalle, etenkin vähähiilisten ratkaisujen suunnitteluun ja tuotekehitykseen 39.

Purkumateriaaliselvityksen laatiminen koskee ensisijaisesti kokonaisten rakennusten purkuja sekä laajamittaisia korjauksia. Suomessa puretaan keskimäärin toistatuhatta pientaloa vuodessa, mutta tarkempaa tietoa purkukohteiden laadusta, sijainnista tai purkamisen syistä ei ole käytettävissä. Selvityksen ulkopuolelle jäisivät ei-luvanvaraiset hankkeet, joista merkittävin osa koostuu huoneistoremonteista, vähäisempien rakennusten (pienet talousrakennukset) puruista sekä pienemmistä korjaushankkeista. Purkumateriaali- ja rakennusjäteselvityksen tarkentuminen ja laajentuminen aiheuttaisi rakentamishankkeen toteuttajille pienen lisäkustannuksen. Vastaavasti selvitys mahdollistaisi nykyistä paremmin minimoimaan kaatopaikalle menevän jätteen, josta joudutaan joka tapauksessa maksamaan. Selvitysten kehittyessä ja digitalisoituessa avautuisivat valtakunnalliset käytetyn ja ylijääneen rakennustuotteiden markkinat. Tuotteiden kierrätyksestä kertyvät tuotot voisivat olla merkittävästi suuremmat kuin selvityksen laatimisesta aiheutuvat välittömät kustannukset.

Rakennus- ja purkumateriaalin tietojärjestelmä toteuttaisi useita yhteiskunnallisia tarpeita. Keskeiset hyödyt liittyisivät sen pitkällä tähtäimellä luomiin edellytyksiin purkumateriaalien vaihdannalle ja kaupalle. Lyhyellä tähtäimellä järjestelmä kehittäisi rakennus- ja purkujätetilastointia ja tarjoaisi nykyistä paremmat mahdollisuudet rakennus- ja purkujätteen, vaarallisten aineiden sekä maamassojen kuljetusten ja käsittelyn viranomaisvalvontaan. Tätä kautta tietojärjestelmällä olisi vaikutusta muun muassa rakentamisen jätemääriin, kierrätysasteen nostamiseen, kasvihuonekaasupäästöihin, vaarallisten aineiden poistoon kierroista ja kiinteistö- ja rakennusalan työllisyyteen.

Vuonna 2018 Suomen bruttokansantuotteesta noin 5 prosenttia (11 miljardia euroa) on arvioitu syntyneen kiertotaloudesta. Suomella on mahdollisuus kaksinkertaistaa kiertotalouteen liittyvä liikevaihto vuoteen 2030 mennessä. Materiaalien kierrot ovat energiantuotannon ohella merkittävin ja laajin kiertotalouden liiketoiminta-alue, ja siihen liittyvä teknologiakehitys aktivoi liiketoimintaa myös rakentamisessa 40.

Rakentamisen kiertotalous on Suomessa vielä kohtuullisen pientä liiketoimintaa. Suoraan liittyviä rakentamisen työtekijöitä voidaan arvioida olevan vain noin 1 200, ja rakentamisen arvioidaan kattavan vain noin 3 prosenttia kiertotalouden 11 miljardin euron liikevaihdosta 41. Arvion ulkopuolelle jäävät kuitenkin energiasektorin ja jätehuollon sekä metalli- ja metsäsektorin kiertotalouden liikevaihto. Merkittävä osa näiden sektoreiden tuotteista ja palveluista kulutetaan rakennetussa ympäristössä, joten potentiaalia on todennäköisesti enemmän.

Rakentamisen kiertotaloudessa voi kuitenkin olla parhaimpia mahdollisuuksia lisäarvon tuottamiseen. Tämä johtuu siitä, että rakentamisen materiaali- ja energiamäärät ovat hyvin suuria. Niiden kiertotaloudessa arvioidaan olevan merkittävästi hyödyntämätöntä potentiaalia 42.

Rakentamisen markkinoilla ekologisuus ja energiatehokkuus sekä kiertotalous ovat tulevaisuudessa korostuvia trendejä. Vihreän rakentamisen investointien oletetaan nousevan noin 25 tuhanteen miljardiin dollariin vuoteen 2030 mennessä. Kiinteistösijoittamisen näkökulmasta ekologiset ja vähähiiliset rakennusten on raportoitu olevan perinteisiä kannattavampia. Sääntelyllä ja kolmansien osapuolien myöntämillä sertifikaateilla voitaisiin vaikuttaa siihen, ettei viherpesu kasva vihreän rakentamisen kasvun myötä 43.

Säädöksiä voidaan käyttää kiertotalouden uudistuksiin ja innovaatioihin, vaikka niillä on perinteisesti nähty olevan innovaatioita vähentävä vaikutus. Mahdollisuuksia tähän on erityisesti silloin, kun niiden kautta ei määritellä tiettyjä teknisiä ratkaisuja vaan asetetaan tavoitetasoja. Ennakoitava sekä kiertotalouteen ja vähähiilisyyteen tähtäävä säädösympäristö voi tukea sekä rakentamisen toimialan että rahoituksen kehitystä 44.

Rakennusvalvonnan järjestäminen

Julkisen rakennusvalvonnan kansantaloudellinen vaikuttavuus kiteytyy lähinnä kysymykseen, kuinka hyvin rakennusvalvonta voi edistää terveellisen, turvallisen ja viihtyisyyden vaatimukset täyttävän rakennuskannan ja rakennetun ympäristön aikaansaamista ja ylläpitämistä. Rakentamismääräykset ja niiden noudattamista valvova rakennusvalvonta takaa Suomessa sen, että lähtökohtaisesti rakennukset eivät esimerkiksi sorru. Rakennusten statiikassa havaitut puutteet liittyvät lähes aina joko niiden suunnittelussa tai rakentamisessa tapahtuneisiin ja huomaamatta jääneisiin puutteisiin, tai vielä yleisemmin rakennusten kunnossapidon laiminlyönteihin. Kansantaloudellisesti suuremman luokan kysymys on rakennusten huono sisäilmasto ja kosteusongelmat. Tulipaloissa kuolee Suomessa vuosittain enemmän kuin vastaavan kehitystason vertailumaissa. Rakennuksissa tapahtuvat kaatumis- ja vastaavat tapaturmat aiheuttavat kuitenkin kaksikymmenkertaisesti enemmän kuolemantapauksia, minkä lisäksi kaatumisonnettomuudet rakennuksissa johtavat pitkiin ja kalliisiin hoitojaksoihin. 45

Julkinen rakennusvalvonta ei voi olla kaikenkattavaa ja kaikki mahdolliset virheet karsivaa. Toimiva rakennusvalvonta, yhdistettynä ajantasaisiin ja viimeisimpään tutkimustietoon perustuviin rakentamismääräyksiin, on kuitenkin kansainvälisisissäkin vertailuissa osoittautunut kustannustehokkaaksi keinoksi hyvää rakentamisen lopputulosta tavoiteltaessa.

Rakennusvalvontaa koskevalla ehdotuksella ei puututa kysymykseen, kuinka paljon kunnassa tulisi olla asiantuntijoita rakennusvalvontatehtävissä.

Rakentamisen lupajärjestelmän digitalisointi

Lupakäsittelyn siirtyessä tietomallipohjaisuuteen mahdollistuisi sujuva ja yhdenmukainen rakennustietojen käsittely niin rakennusten suunnittelussa kuin näiden suunnitelmien viran-omaiskäsittelyssä. Tietomallipohjainen lupakäsittely tukisi rakentamisen digitalisoitumista, mikä voisi lisätä rakennusalan tuottavuutta.

Viranomaistoiminta on poikkisektoriaalista ja rakennusvalvonnan lisäksi muilla toimialoilla työskentelevät viranomaiset hyödyntävät rakennusvalvonnoissa synnytettyä tietoa ja osallistuvat rakennusvalvontojen lupaprosesseihin. Sekä viranomaisten välisen yhteistyön laadun parantumisella että erilaisten päällekkäisten järjestelmien poistamisella voidaan olettaa olevan kustannusten kannalta positiivisia vaikutuksia 46.

Rakennuskannan ja rakennetun ympäristön infrastruktuurin laskennallinen arvo on yli 650 miljardia euroa eli yli 60 prosenttia Suomen kansallisvarallisuudesta. Omaisuuden operatiivisella hallinnalla on merkittävä rooli tämän arvon säilymisessä. Keskitetty rakennetun ympäristön valtakunnallinen digitaalinen rekisteri ja tietoalusta tukisi tämän tehtävän hoitoa 47.

Rakennuskannan ja rakennetun ympäristön infrastruktuurin hoitoon ja kunnossapitoon käytetään vuosittain rahaa noin 10,74 miljardia euroa. Keskitetyn rakennetun ympäristön valtakunnallisen digitaalisen rekisterin ja tietoalustan välittömäksi hyötypotentiaaliksi saadaan tässä noin 530 miljoonaa euroa vuositasolla. Hyötyjen realisoituminen edellyttää kuitenkin keskitetyn tietovarannon lisäksi merkittäviä investointeja alan toimijoiden tietojärjestelmiin ja osaamisen kasvattamiseen 48.

Rakentamisen ja suunnittelun digitalisaation kehittäminen lisäisi selvitysten mukaan rakentamisen tuottavuutta. Erityisesti tietomallintamisen ja siihen liittyvän esivalmistuksen on selvityksissä tunnistettu mahdollistavan uusien liiketoimintamallien syntyä, toiminnan tehostumista sekä rakentamisen palveluiden skaalaamista niin Suomessa kuin kansainvälisesti 49.

Rakentamisen vastuut

Rakentamisen vastuuta täsmentävistä ehdotuksista merkityksellisin on päävastuullista toteuttajaa koskeva sääntely. Myös rakentamishankkeen kaikkien osapuolten myötävaikutusvelvollisuutta koskevalla uudella pykälällä tavoitellaan hankkeen laadukasta toteuttamista. Vastuun sääntelyllä tähdätään parempaan rakentamisen laatuun. Jos tavoite toteutuu, on sillä suuret myönteiset nettotalousvaikutukset kaikille osapuolille. Päävastuullisen toteuttajan vastuu kohdistuisi käytännön rakentamisen toteutukseen työmaalla. Muiden osapuolten vastuut säilyisivät ennallaan. Päävastuullisen toteuttajan vastuu olisi saman tyyppistä kuin eri toimijoiden vastuu on nykyisessä maankäyttö- ja rakennuslaissa. Rakennusvalvonnan kannalta tämä tarkoittaisi valvonnan lisääntymistä työmaalla, mikä vähentäisi muun muassa rakentamisessa tapahtuvien virheiden ja tätä kautta myös pitkällä aikavälillä sisäilmaongelmien määrää. Valvonnan lisääntyminen voisi tämän seurauksena myös vähentää esimerkiksi kosteus- ja homeongelmista johtuvien sairauslomien määrää ja mahdollisten korjauskustannusten määrää. Laadullisesti muutos voisi olla hieman kasvava virheiden määrän laskiessa. Lyhytaikaisina vaikutuksina voisivat suorat rakennuskustannukset nousta. Markkinadynamiikan kannalta vaikutukset olisivat positiiviset, koska kaikki toimijat joutuisivat sitoutumaan käytännön tasolla aiempaa tiukemmin tiettyyn vähimmäislaatutasoon.

Päävastuullisen toteuttajan toteutusvastuulla voi olla harmaata taloutta vähentävä vaikutus, sillä tulevaisuudessa työmaalla olisi taho, joka olisi rakentamishankkeeseen ryhtyvään nähden nykyistä suurimmassa vastuussa erityisesti aliurakoiden solmukohdista.

Vastaavaa työnjohtajaa koskeva velvollisuus todistuksen hankkimiseen saattaisi aluksi rajoittaa pätevien vastaavien työnjohtajien tarjontaa.

Kelpoisuudet

Suunnittelijoiden ja työnjohtajien kelpoisuuksia koskevilla muutoksilla ei olisi merkittäviä kansantaloudellisia vaikutuksia, sillä muutos lähinnä kirjaisi lakiin jo vallitsevan käytännön. Yrityksillä ja rakennusvalvonnalle tulisi pätevyyden ylläpitoon aiheutuvia kustannuksia, mutta niiden kerrannaisvaikutukset eivät olisi niin suuria, että sillä voitaisiin katsoa olevan merkittäviä kansantaloudellisia vaikutuksia.

Huomioon on kuitenkin otettava se, että koulutusjärjestelmän kannalta muutosehdotus lisäisi mahdollisesti alemman korkeakoulututkinnon kysyntää suhteessa ylempään korkeakoulututkintoon, millä voisi olla positiivinen vaikutus alemman korkeakoulututkinnon suorittaneiden suunnittelijoiden palkanmuodotukseen, mutta vastaavasti negatiivinen vaikutus ylemmän korkeakoulututkinnon suorittaneiden palkanmuodostukseen.

Taulukko 5: Vaikutukset kansantalouteen.

Vaikutukset kansantalouteen	Negatiiviset vaikutukset	Positiiviset vaikutukset
Rakentaminen	Kiinteistöverotulot voisivat vähentyä.	Merkittävät säästöt rakennuskannan kunnossapidon parantumisesta.
Rakennuksen vähähiilisyys, elinkaariominaisuudet sekä purkumateriaali- ja rakennusjäteselvitys	Rakentamisen kustannukset nousisivat. Ilmastoselvitysten laatimisen suuruusluokka olisi sääntelyn alkuvaiheessa kokonaisuudessaan noin 17 miljoonaa euroa vuositasolla arvioituna.	Rakennusten käyttöikä pidentyisi. Rakentamisen ja kiertotalouden alalle syntyisi uusia markkinoita ja innovaatioita. Ilmastoselvitys antaisi mahdollisuuden kaavoitukseen, tontinluovutusten ja julkisten ja yksityisten hankintojen ilmastovaikutusten arvioimiseen ja pienentämiseen. Selvitysten kehittyessä ja digitalisoi-tuessa avautuisivat valtakunnalliset käytetyn ja ylijääneiden rakennus-tuotteiden markkinat. Tuotteiden kierrätyksestä kertyvät tuotot voisivat olla merkittävästi suuremmat kuin selvityksen laatimisesta aiheutuvat välittömät kustannukset.
Rakennusvalvonnan järjestäminen	Pienten kuntien mahdollisuudet oman rakennustarkastajan viran ylläpitoon voisivat heikentyä.	Rakennusvalvonnan laadun paraneminen parantaisi rakennuskannan kuntoa.
Rakentamisen lupajärjestelmän digitalisointi	Digitalisoinnista aiheutuneet kertaluonteiset järjestelmäkustannukset.	Rakentamisen ja suunnittelun digitalisaation kehittäminen lisäisi rakentamisen tuottavuutta ja uusia liiketoimintamalleja.
Rakentamisen vastuut	Suorien rakennuskustannusten nousu lyhyellä aikavälillä. Velvollisuus todistuksen hankkimiseen saattaisi aluksi rajoittaa pätevien vastaavien työnjohtajien tarjontaa.	Rakentamisen laadun paranemisen taloudelliset vaikutukset. Harmaan talouden väheneminen.
Kelpoisuudet	Yrityksille ja rakennusvalvonnalle pätevyyden ylläpidosta aiheutuvia vähäisiä kustannuksia.	Lisäisi alemman korkeakoulututkinnon kysyntää suhteessa ylempään korkeakoulututkintoon.

4.2.3 Vaikutukset viranomaisten toimintaan

Nykyisen maankäyttö- ja rakentamislain jakamisella rakentamislakiin ja alueidenkäyttölakiin ei ole kokonaisuutta ajatellen merkittäviä vaikutuksia. Lakeja on luettava yhdessä, mitä lukuisat viittaukset toisiinsa molemmissa laeissa edistävät. On esitetty huoli, että esimerkiksi kaavoitusta ja rakentamista hoitavat viranhaltijat lukisivat tulevaisuudessa ensisijaisesti ”omia lakejaan”. Lukuisista viittauksista johtuen ei voida katsoa, että viranomaispäätösten laatu heikkenisi laajan lakikokonaisuuden jakamisesta pienempiin osiin oikeusministeriön lausunnossa esitetyn toiveen mukaisesti.

4.2.3.1 Vaikutukset kuntien tiedonhallintaan

Rakennusvalvonta toimii pääasiassa digitaalisessa ympäristössä, jossa suunnittelijat laativat rakennuskohteista digitaalisen suunnitelman. Osassa kuntia ehdotukset tulevat johtamaan prosessien uudistukseen, kun siirrytään tietomallimuotoisten rakennussuunnitelmien käsittelyyn. Uudistuksen ja arvioitujen hyötyjen toteutumisen kannalta keskeisiä kuntien toteutettavaksi tulevia toimenpiteitä ovat oman sisäisen toiminnan kehittämiseen kohdistuvat toimenpiteet. Kuntien tulee ottaa käyttöön yhtenäiset ohjeistukset ja käsitteet, kokeilla uusia toimintatapoja ja ratkaisuja, varmistaa tietomallien toimivuus ja hyödyntää valtakunnallisesti vakioituja tietorakenteita.

Uudistus johtaa muutokseen, jossa kuntien tuottama tietoaineisto on jatkossa saatavissa valtakunnallisesti vakiomuotoisessa yhteentoimivassa koneluettavassa muodossa.

Ehdotukset eivät vaikuta asiakirjojen julkisuuteen tai salassapitoon, eivätkä ne vaikuta viranomaisten henkilötietojen käsittelyyn. Tarkempia tietosuojavaikutuksia on arvioitu jäljempänä.

4.2.3.2 Rakentaminen

Rakennuksen vähähiilisyys

Rakennusvalvontaviranomaisen olisi jatkossa tarkistettava, että rakentamishankkeesta on tehty asianmukainen ilmastoselvitys. Viranomaisen olisi tarkistettava, että uuden rakennuksen hiilijalanjälki ei ylittäisi käyttötarkoitusluokittain määritettyä raja-arvoa niiden rakennusten kohdalla, joita raja-arvot koskisivat. Rakennuksen suunnittelu- ja rakentamisluvan hakuvaiheessa tehtävä ilmastoselvitys ja sen päivittäminen kuuluisivat hankkeeseen ryhtyvän velvollisuuksiin. Rakennusvalvontaviranomaisen tehtävä olisi tarkastaa ilmastoselvitys ja sen päivitys rakennuksen valmistuttua. Nämä tehtävät tarkoittaisivat viranomaiselle tarkastusvelvollisuutta siitä, että ilmastoselvitys on laadittu niissä hankkeissa, joissa sen laatimista edellytetään. Käytännössä velvoite koskisi samoja hankkeita, joissa jo nykyisen lainsäädännön mukaan on laadittava energiaselvitys. Ilmastoselvityksen tarkastaminen ei lisäisi merkittävissä määrin rakennusvalvontaviranomaisten hallinnollisia kustannuksia, sillä ilmastoselvitys olisi yksi rakentamislupahakemuksen liitteistä, joiden olemassaolo viranomaisen tulee jo nykyisellään tarkastaa. Rakentamisen suunnittelun ja rakentamisen luvituksen tietomallipohjaisuus tulisi lisäksi keventämään viranomaisen edellä kuvattuja tehtäviä.

Ilmastoselvityksen hyöty riippuisi paljolti siitä, kuinka viranomaiset jatkossa ohjaisivat hankkeita vähähiilisempään suuntaan. Viranomaisten tarjoama ohjaus ja neuvonta olisivat keskeisiä hyötyjen saavuttamisessa. Nämä edellyttäisivät rakennusvalvontaviranomaisilta uudenlaista osaamista ja kouluttautumista, mikä voisi olla lisäkustannus kunnille. Koulutusta järjestetään jo nykyisellään melko paljon, eikä uhkaa siitä, että koulutusmäärä ei olisi riittävä, ole nähtävissä.

Ilmastoselvitys luo uusia mahdollisuuksia huomioida rakentamisen ilmastovaikutukset kaavoituksessa, tontinluovutuksessa ja rakentamishankinnoissa. Kunnan viranomaisten olisi kehitettävä osaamistaan, jotta nämä voisivat hyödyntää ilmastoselvityksiä esimerkiksi kunnallisten tontinluovutuskilpailujen yhteydessä. Julkinen hankkija tai muu rakennuksen tilaaja voi myös hyödyntää ilmastoselvitystä osana hankinnan kriteerejä ja edellyttää rakentamishankkeelta hiilijalanjäljen tasoa, joka voi olla tiukempi kuin varsinainen määräystaso. Ilmastoselvityksen hyödyntäminen edellyttää tulkintaa ja hyödyntämistä mahdollistavaa osaamista laajalti kunnan viranomaistoiminnoissa. Tämän osaamisen kehittäminen on kustannus kunnille mutta siitä saatavien hyötyjen voidaan arvioida ylittävän siitä aiheutuvat kustannukset.

Rakennuksen elinkaariominaisuudet

Olennaisen teknisen vaatimuksen vaikutus viranomaisiin riippuu pitkälti siitä, millaisia tarkempia vaatimuksia rakennusten pitkäikäisyydelle ja elinkaariominaisuuksille tullaan asetuksenantovaltuuksien nojalla asettamaan sekä siitä, missä määrin viranomaisten tulee näiden ominaisuuksien täyttymistä rakentamislupavaiheessa arvioida. Vähintäänkin rakennusvalvontaviranomaisten olisi kehitettävä ja täydennettävä osaamistaan näistä seikoista, mikä aiheuttaisi kustannuksia kunnille.

Viranomaisten tulisi todeta, että materiaaliseloste toimitetaan rakentamisluvan hakemisen yhteydessä. Tästä aiheutuisi jonkin verran hallinnollista taakkaa. Tiedot ovat kuitenkin pitkälti yhteneväiset ilmastoselvityksen kanssa, jonka perustiedot voitaisiin saada rakentamisluvan liitteenä olevan tietomallin kautta. Tästä syystä tietomallit voivat helpottaa sekä ilmastoselvityksen että materiaaliselosteen laatimista ja tarkastamista.

Purkumateriaali- ja rakennusjäteselvitys

Selvityksen laatimisen todentaminen ei lähtökohtaisesti lisäisi rakennusvalvontaviranomaisten tehtäviä, sillä vastaavanlainen velvoite on jo olemassa. Hankkeeseen ryhtyvän olisi esitettävä rakennus- ja purkumateriaaliselvitys luvan hakemisen yhteydessä, jolloin rakennusvalvontaviranomaisen tehtävänä olisi tarkistaa, että selvitys on asianmukaisesti laadittu. Rakentamishankkeeseen ryhtyvän olisi huolehdittava, että purkumateriaali- ja rakennusjäteselvityksen edellyttämät tiedot ilmoitetaan viranomaisen osoittamaan tietokantaan. Digitaalisen selvityksen laatimisen todentaminen ei kuitenkaan lisäisi viranomaisten työtä, varsinkaan kun nykyinen maankäyttö- ja rakennusasetukseen perustuva selvitysvelvoite on käytännössä laadittu erillisellä lomakkeella. Toteutuneiden rakennus- ja purkumateriaalimäärien todentaminen hankkeen lopputarkastuksen yhteydessä tapahtuisi niin ikään digitaalisen alustan kautta. Toteutuneet jätemäärät ja niiden toimituspaikat on tarkoitus pääasiassa hakea toisesta valtakunnallisesta tietokannasta, jätteen siirtoasiakirjarekisteristä. Digitaalisuus mahdollistaa myös selvityksen päivityksen valvonnan jakamisen kunnan ympäristönsuojeluviranomaisen kesken, joka on ensisijaisesti vastuussa rakennusjätteiden valvonnasta. Digitalisaatio antaa kunnan viranomaisille nykyistä paremmat valmiudet rakennus- ja purkujätteen synnyn, kuljetusten ja käsittelyn seurantaan.

Tällä hetkellä rakennus- ja purkujätteen syntymääriä ei tunneta kovin tarkkaan, ei etenkään jätemäärien alueellista vaihtelua. Rakennus- ja purkumateriaalin rekisteröiminen digitaaliseen tietokantaan mahdollistaisi nykyistä tarkemman tason rakennus- ja purkumateriaalitilastoinnin, ja sen pohjalta materiaalikiertoja tukevan ohjauksen tehostamisen. Rajapinta jätteen siirtoasiakirjaan parantaa kunnan viranomaisten mahdollisuuksia seurata rakennus- ja purkujätevirtoja.

Rakentamisen lupajärjestelmä

Rakentamisen lupakynnys eli velvoittavuus hakea rakentamishankkeelle rakentamislupa nousisi nykyiseen verrattuna. Viranomaisen voimavaroja voitaisiin suunnata paremmin yleisen edun kannalta merkityksellisiin hankkeisiin ja luoda näin mahdollisuuksia viranomaisen antamaan hyödylliseen neuvontaan ja ennakko-ohjaukseen, muun muassa rakennusten vähähiilisyyteen tai ilmastonmuutoksen sopeutumiseen sekä kiertotalouden rakentamisratkaisujen tukemiseen liittyen.

Uudiskohteiden luvan tarpeen määrittely täsmällisillä kriteereillä nostaa lupakynnystä valtakunnallisesti ja yhtenäistää käytäntöjä kuntien välillä sen suhteen, mistä hankkeista tulee hakea rakentamislupaa ja tehdä vastaava hallinnollinen päätös. Luvan tarpeen määrittely näin ollen selkeyttää ja yhdenmukaistaa lupakäytäntöjä kunnissa.

Uudiskohteiden luvan tarpeen määrittely täsmällisillä kriteereillä myös vapauttaa viranomaisten voimavaroja. Arviolta suurin osa uudishankkeista luvitettaisiin yhdellä hallintopäätöksellä. Sijoittamislupaa hakisi erikseen arviolta noin puoli prosenttia rakentamishankkeeseen ryhtyvistä. Joissakin kunnissa, kunnan nykyisestä rakennusjärjestyksestä riippuen, haja-asutusalueilla talousrakennuksia tulisi jonkin verran lisää lupavelvoitteen piiriin, mikä edellyttäisi nykyistä enemmän viranomaisen lupaharkintaa ja lupakäsittelyä. Lupakynnyksen nouseminen vapauttaa viranomaisvoimavaroja lupakäsittelyyn liittyen.

Rakentamisluvan laajempi määrittely ja nykyisen toimenpidelupakäsittelyn poistuminen sekä rakentamislupakynnyksen nouseminen vähentävät lupakäsittely- ja rakentamislupapäätösmääriä kunnissa. Niissä yksittäisissä hankkeissa, joissa luvanhakija haluaa hakea erikseen sijoittumislupapäätöksen, kevenee toteuttamislupahakuvaiheen käsittely viranomaisen näkökulmasta. Sijoittamisluvan alueidenkäytöllisen tarkastelun vaihe voisi nopeuttaa hankkeita erityisesti tilanteissa, joissa kaavoitus ei ole enää ajan tasalla, hanke poikkeaa kaavasta tai alueella ei ole yksityiskohtaista kaavaa. Sijoittumisen ratkaiseminen erikseen voi nopeuttaa lupakäsittelyä ja helpottaa hakemusten käsittelypainetta sekä vapauttaa viranomaiskäsittelyresurssia rakennusvalvonnoissa. Lisäksi tämä tukee hakemusten käsittelyä viivytyksettä.

Lupakynnyksen nosto vähentäisi lupamääriä noin kolmanneksella ja pienentäisi viranomaisen lupamaksutuloja. Tällä voisi olla merkitystä erityisesti pienille kunnille, joilla on nykyisinkin vaikea kattaa lupamaksuilla kulut.

Tiedonvälitys lupakynnyksen alle jäävistä sekä luvattomista rakennuksista on tarkoitus välittää jatkossa kuntiin ja Verohallinnon tietojärjestelmiin rakennetun ympäristön tietojärjestelmän ja viranomaisten käyttämien tietojärjestelmien välille luotavan yhteyden välityksellä. Mainitusta muutoksesta sekä muista tulevista tietovarannoista säädettäisiin omat säännöksensä myöhemmässä vaiheessa. Tietoyhteys ei kuitenkaan itsessään korvaisi ilmoitusmenettelyä, vaan tiedot tulisivat myöhemmässä vaiheessa viiveellä kunnille ja Verohallinnolle.

Rakennuskohteen suunnitelmamalli ja toteumamalli mahdollistaisivat lupakäsittelyn yhteydessä tietojen käsittelyn tietomallimuotoisesti. Myös nykyisenkaltainen käsittelymahdollisuus säilyy, sillä tietomallimuotoisen suunnitelman voi tulostaa osan tarvittavaan muotoon, esimerkiksi pdf-muotoon. Muutos mahdollistaisi rakennusvalvonnan niin halutessaan tietojen nykyistä tehokkaamman käsittelyn tietomallipohjaisena ja tekoälyn hyödyntämisen sekä digitaalisen kaksosen muodostamisen kunnan rakennuskannasta.

Tekoälyavusteinen rakennusvalvontatoiminta, mikä edellyttää koneluettavaa ja tietomallimuotoista tietoa, vähentäisi manuaalista ja toisteista työtä, mikä olisi omiaan vähentämään viranomaisten hallinnollista taakkaa. Tietomallien hyödyntäminen helpottaisi ja automatisoisi ilmastoselvityksen, rakennusten hiilijalanjäljen ja muiden rakennuksen elinkaariominaisuuksien seurantaa ja tätä kautta mahdollistaisi nykyistä manuaalista käsittelyä kevyemmän ja tekoälyavusteisen tietojen hyödyntämisen kunnan päätöksenteon pohjana. Euroopan unionin ja kansallisen lainsäädännön ilmasto- ja kiertotalousvaatimusten myötä rakennusvalvonnan olisi tarkastettava nykyistä useampien dokumenttien olemassaolo (ilmastoselvitys ja sen sisältämä rakennuksen hiilijalanjälki) lupakäsittelyn yhteydessä. Esimerkiksi ilmastoselvityksen ja rakennuksen hiilijalanjälkilaskennan tarkastaminen hoituisi tekoälysovellutusten avulla osittain automatisoidusti. Tämä vähentäisi uusien viranomaistehtävien edellyttämiä osaamistarpeita ja kuormittavuutta niissä kunnissa, joissa uusien tehtävien mukaisten tietojen seuranta ei olisi viranomaisille tuttua. Tietomallimuotoiseen käsittelyyn siirtyminen edellyttäisi hyödynnettävien tietojärjestelmien yhteentoimivuusmäärittelyjen päivittämistä mahdollistamaan tarvittavat rajapinnat rakennetun ympäristön tietojärjestelmään. Tietomallien laajamittaisempi käyttö toimisi myös laadunvarmuutta lisäävänä tekijänä verrattuna nykyiseen. Lisäksi tietomallimuotoiseen käsittelyyn siirtyminen edellyttäisi viranomaisilta uuden toimintatavan ja uusien työkalujen opettelua ja jossain määrin lisäkoulutusta. Lakimuutos luo edellytykset siirtymiseen tietomallipohjaisten suunnitelmien käsittelyyn myös lupakäsittelyssä, kun kunta niin päättää. Käyttöönoton ja siirtymävaiheen jälkeen tietomallipohjainen käsittely kuitenkin sujuvoittaisi viranomaistyötä ja vähentäisi manuaalista viranomaistyötä.

Kunnan viranomaisten olisi julkaistava tiedot rakentamiseen liittyvistä lupapäätöksistä, sekä rakennuksen suunnitelma- ja toteumamalli vain rakennetun ympäristön tietojärjestelmään koneluettavassa muodossa siten, että ne ovat muiden viranomaisten saatavilla rajapintoja käyttäen. Tästä hyötyisivät kaikki lupa- ja päätöstietoa tarvitsevat viranomaiset, kun tietoja ei tarvitsisi enää erikseen pyytää tai toimittaa useisiin järjestelmiin vietäväksi. Kuntaviranomaiset, muut viranomaiset ja luvanhakijat saisivat kattavasti ajantasaiset tiedot rakennuksista valtakunnallisesta tietojärjestelmästä, mikä vähentäisi kuntaviranomaisten työtä tietojen välittämiseen ja tietopyyntöihin vastaamiseen liittyen.

Rakennusvalvonnan järjestäminen

Viimeisin kattavampi selvitys kuntien rakennusvalvonnan hallinnon nykytilasta on Kuntaliiton toimesta tehty keväällä 2017. Kyselyn tulokset on julkaistu alkuvuonna 2018. 50 Kyselyyn vastanneet edustivat 180 Manner-Suomen kuntaa, ja vastanneiden kuntien väkiluku kattoi 79 prosenttia Manner-Suomen väestöstä. Eniten vastauksia tuli yli 30 000 asukkaan kunnista. Ahvenanmaa ei ollut kyselyssä mukana.

Noin 13 prosentissa Kuntaliiton kyselyyn vuonna 2017 vastanneista kunnista rakennusvalvonta oli järjestetty kuntien välisenä yhteistyönä tai kuntayhtymässä. Ympäristöministeriön asettaman työryhmän vuonna 2015 valmistuneen selvityksen mukaan rakennusvalvonnan yhteistyöalueita oli koko maassa vuonna 2014 yhteensä 23 kappaletta. 51 Rakennusvalvontaorganisaatioiden lukumäärä vuonna 2015 oli ministeriön selvityksen mukaan noin 280. Lukumäärä on sen jälkeen jonkin verran laskenut johtuen muun muassa kuntafuusioista.

Kuntaliiton selvitystä voidaan pitää nykyhetken tilannetta riittävän luotettavasti kuvaavana. Valtaosa kunnista, 87 prosenttia, järjestää rakennusvalvonnan oman peruskuntansa toimesta. Rakennusvalvonnan luottamuselimenä toimii noin yhdeksässä kunnasta kymmenestä yhdistelmälautakunta. Yleisin organisaatioratkaisu on rakennusvalvonnan ja ympäristönsuojelun viranomaistehtävien uskominen samalla kunnalliselle luottamuselimelle (noin 73 prosenttia vastanneista yhdistelmälautakunnista). Neljännes vastanneista oli harkinnut tiivistää edelleen ympäristönsuojelun ja rakennusvalvonnan yhteistyötä. Lähes yhtä suuri osa suunnitteli kaavoituksen ja rakennusvalvonnan yhteistyön tiivistämistä.

Rakennusvalvonnan henkilöstövoimavarat olivat säilyneet kutakuinkin samalla tasolla 2000-luvun alusta lähtien. Vuosina 2012–2017 rakentamisen alan asiantuntijahenkilöstöä vähennettiin useammassa yksikössä kuin lisättiin. Henkilöstöä lisänneet kunnat olivat pääsääntöisesti kuntia, joissa rakentamisen määrä oli kasvanut.

Rakennusvalvontatoimen kokonaiskustannus vuositasolla on noin 90 miljoonaa euroa. Rakennusvalvonnan toimintamenoista on katettu maksuilla vuonna 2016 koko maassa valtaosa. Vuonna 2016 kate oli 92 prosenttia. Kate vaihtelee eri kokoisissa yksiköissä ja on ollut suurin niissä kaupungeissa, joissa on rakennettu eniten.

Vuonna 2017 sähköinen asiointimahdollisuus lupa-asioissa oli 55 prosentilla rakennusvalvonnan yksiköistä. Sähköisen asioinnin käyttöönotto kunnissa on vuosi vuodelta kasvanut. Kuntakyselyn mukaan vuonna 2019 täysin sähköisesti käsiteltiin luvat yli 60 prosentissa kunnista. 52 Tämän hetken tilanne lienee, että ainakin 80 prosenttia kunnista käyttää rakennusvalvontapalveluissa yksinomaan sähköistä asiointia.

Kuntaliiton kyselyssä rakennusvalvonnan tehtävät jaoteltiin neljään eri kokonaisuuteen:

Lupa- ja valvontatehtävät eli rakennusvalvonnan erityistehtävät

Yleistehtävät, kuten yleinen ohjaus ja neuvonta, tiedotus, osallistuminen kaavojen valmisteluun.

Muut tehtävät, kuten toimiminen ympäristönsuojeluviranomaisena, kunnan tekninen toimi, MRL:n poikkeamispäätökset, suunnittelutarveratkaisut ja maisematyöluvat

Yleishallintotehtävät, kuten päätös- ja pöytäkirjahallinto, arkistointi, talous- ja henkilöstöasiat.

Työaika jakaantui koko maan osalta seuraavasti: rakennusvalvonnan erityistehtävät 51 prosenttia, yleistehtävät 23 prosenttia, muut tehtävät 13 prosenttia ja yleishallintotehtävät 13 prosenttia. Kuntakoon kasvaessa rakennusvalvonnan erityistehtävien osuus työajasta kasvoi ja nousi yli 60 prosenttiin. Alle 6 000 asukkaan kunnissa muiden tehtävien osuus työajasta oli noin 20 prosenttia ja vastaavasti yli 100 000 asukkaan kunnissa 3 prosenttia. Yleistehtävien osuus vaihteli kaikkien kuntien osalta välillä 16–25 prosenttia ja yleishallintotehtävien osuuden vaihteluväli oli 11–18 prosenttia.

Rakennusvalvonnan erityistehtävissä eniten työaikaa kului lupa- ja muiden päätösasioiden valmisteluun, keskimäärin 51 prosenttia. Lupien ja päätösten valmisteluun kului keskimäärin 37 prosenttia ja muuhun valvontaan 12 prosenttia työajasta. Työajan jakautumisessa erityistehtävien osalta ei ollut suuria eroja eri kuntakokoluokkien välillä.

Kuntaliiton selvityksessä (2018) tarkasteltiin rakennusvalvonnan päätösten ja suoritteiden määriä vuoden 2016 tilastojen perusteella. Rakennuslupia oli tilastokeskuksen mukaan koko maassa vuonna 2016 yhteensä vajaa 36 000. Muiden kuin rakennuslupapäätösten määräksi saatiin selvityksessä vuositasolla vajaa 30 000. Katselmusten määrä oli 125 000, töiden aloittamiskokouksia pidettiin 10 000 ja velvoitepäätöksiä runsaat 300. Hallintotuomioistuimille annettiin lausuntoja yli 3 000.

Rakennuslupa-asian keskimääräinen käsittelyaika oli mediaaniarvolta viisi henkilötyötuntia. Viidennes vastaajista ilmoitti aikaa kuluvan yli 10 henkilötyötuntia, osa reilusti yli 20 henkilötyötuntia.

Rakennusvalvonnan henkilökunnan määrä koko maassa on noin tuhat, josta rakennusvalvonnan asiantuntijoita on noin 700 ja muuta henkilökuntaa noin 300. Kuntaliiton selvityksen (2018) mukaan pienimmillä alle 3 000 asukkaan alueilla rakennusvalvonnan henkilöstöresursseja oli keskimäärin 0,49 henkilötyövuotta tuhatta asukasta kohden ja yli 10 000 asukkaan alueilla 0,11 henkilötyövuotta tuhatta asukasta kohden. Lähes kolmannessa yksiköistä oli vain yksi rakennusvalvonnan henkilö. Ammatillisesta henkilöstöstä rakenneteknisen koulutuksen saaneita oli 56 prosenttia, muun rakennusalan (esimerkiksi arkkitehdit) 31 prosenttia, LVI-teknisen alan 10 prosenttia ja juridiikan 3 prosenttia. Henkilöstöstä kolmasosa oli suorittanut ylemmän korkeakoulututkinnon. Koulutukseen rakennusvalvonnan henkilöstö käytti keskimäärin 4,4 päivää henkilöä kohden vuonna 2017. Vastaajien mukaan koulutusta tarvittaisiin rakennusvalvonnoissa eniten juridiikasta ja lainsäädännöstä (erityisesti energia-asioihin liittyen) sekä digitalisaatiosta ja sähköisestä asioinnista.

Ohjaus- ja lupajärjestelmäänesitettävät muutokset vähentäisivät viranomaisen hallinnollista työtaakkaa ainakin kolmella tapaa. Ensinnäkin lupia vaativien hankkeiden määrä vähenisi keskimäärin. Vähennystä tulisi sitä kautta, kun osa tällä hetkellä toimenpidelupia vaativista hankkeista putoaisi luvanvaraisuuden ulkopuolelle. Luvanvaraisuudesta vapautuvien hankkeiden määrä voisi olla koko lupamäärästä noin kaksikymmentä prosenttia (eli kaksitoistatuhatta). Jos arvioidaan, että vapautuviin hankkeisiin kuluisi rakennusvalvonnan työaikaa hanketta kohti keskimäärin neljä tuntia, niin vapautuvaksi kokonaistyöajaksi tulisi neljä kertaa kaksitoistatuhatta, eli 48 000 työtuntia. Siitä kertyisi kolmekymmentä henkilötyövuotta. Toiseksi työaikaa vapautuisi myös, kun luvanvaraisuuden raja olisi selkeämpi eikä viranomaisen työaikaa kuluisi sen harkitsemiseen, vaatiiko hanke lupaa vai ei. Tällaisia luvanvaraisuudeltaan harkintaa sisältävien hankkeiden määrä voisi vähentyä lupien kokonaismäärästä laskettuna neljällä prosentilla, mikä tarkoittaisi vuositasolla noin kahtatuhatta viittäsataa hanketta. Hanketta kohti työajan vähennystä voisi tulla keskimäärin yksi tunti. Vuositasolla vähennys olisi tällöin 2 500 tuntia, mikä tarkoittaa noin puoltatoista henkilötyövuotta. Kolmanneksi lupapäätöksistä tehtävien valitusten määrä voisi laskennallisesti vähentyä, kun lupien kokonaismääräkin pienenisi. Valitukset voisivat vähentyä noin kymmenellä prosentilla. Tämä tarkoittaisi noin kolmeasataa lausuntoa vähemmän hallintotuomioistuimille. Yhden lausunnon valmistelu vie helposti keskimäärin viisi tuntia, jolloin kolmesataa lausuntoa vähemmän tarkoittaisi 1 500 työtuntia, eli yhtä henkilötyövuotta.

Maisematyöluvitukseen esitettävät selvennykset rakentamishanketta valmistelevien välttämättömien toimenpiteiden sulkemiseksi maisematyöluvan tarpeen ulkopuolelle vähentäisivät maisematyölupien myöntämistä niissä kunnissa, joissa rakentamisluvan toteutusta valmisteleville, maisemaa muuttaville toimenpiteille on vaadittu erillistä lupaa myös lainvoimaisten kaavojen alueilla. Maisematyöluvitus voisi vähentyä myös tilanteissa, joissa on kysymys yhden tai korkeintaan viiden puun kaatamisesta. Lakiesityksen perusteluissa tuodaan esiin, kuinka säännöksen tarkoittamana vähäisenä toimenpiteenä voitaisiin pitää enintään viiden puun kaatamista, jos aluetta ei koske erityiset suojelumääräykset tai puut eivät sijaitse maisemalliselta kannalta erityisen tärkeällä paikalla. Opinnäytetyössä (2009) käytiin läpi 11 kaupungissa myönnetyt maisematyöluvat vuosien 2006–2008 aikana. Lupien kokonaismäärä oli noin 800. Lupamäärät vaihtelivat muutamasta maisematyöluvasta kahteensataan maisematyölupaan kaupunkia kohti. Opinnäytetyön mukaan suuret lupamäärät olivat niissä kaupungeissa, joissa luvista vastaa yksittäinen viranhaltija. Pienet lupamäärät olivat kaupungeissa, joissa luvat menevät luottamuselinkäsittelyyn vain kun vähäisyyden lupakynnys ylittyy. 53 Jos koko maassa maisematyölupien vuotuinen määrä olisi tuhat, ja niistä jäisi pois reilu viidennes, tarkoittaisi se ainakin kahtasataa maisematyölupaa vähemmän vuositasolla. Kokonaistyöajan säästö olisi tällöin luokkaa 1 500 henkilötyötuntia, eli yksi henkilötyövuosi.

Rakentamislupakynnyksen nostaminen mahdollistaa rakennusvalvonnan työn paremman kohdentamisen rakentamisen laatuun sekä erityisesti turvallisuuteen ja terveellisyyteen liittyviin seikkoihin. Kuntien usein liian vähäinen resurssi on tällöin kohdistettu paremmin kuin nykyisten alle 30 neliömetrin suuruisten talousrakennusten luvituksessa.

Vastuut

Päävastuullisen toteuttajan toteutusvastuulla ei olisi vaikutusta viranomaisten toimintaan, sillä kunnan rakennusvalvontaviranomainen ei hyväksyisi kyseisiä päävastuullista toteuttajaa eikä tutkisi päävastuulliseksi toteuttajaksi nimetyn henkilön tai tahon kelpoisuutta. Vastaavan työnjohtajan kattava vastuu voisi parantaa eri tehtävien ja hankeaikataulun synkronointia koko hankkeen tasolla ja siten vähentää esimerkiksi kiireestä johtuvia virheitä.

Kelpoisuudet

Muutoksella olisi positiivisia vaikutuksia viranomaisten toimintaan. Muutoksen myötä vakiintuneista, nykyisestä lainsäädännöstä aavistuksen poikkeavista vaativuusluokista tulisi lainsäädännön mukaisia vaativuusluokkia, eli lainsäädäntö korjattaisiin vastaamaan tosiasiallista käytäntöä. Ympäristöministeriön valtuuttama toimielin tutkisi suunnittelijoiden ja vastaavien työnjohtajien pätevyyden, joten rakennusvalvonnalle syntyisi säästöä tämän tehtävän siirryttyä toisaalle. Rakennusvalvonnan tehtäväksi jäisi edelleen kelpoisuuden arviointi kyseiseen hankkeeseen, mutta pätevyystodistus vapauttaisi resurssia tutkintotodistusten ja referenssien tutkimiseen nykyään käytettävän ajan verran. Pätevyysvaatimusten tulkinta yhtenäistyisi koko Suomen tasolla, sillä todistus saataisiin rekisteristä eikä pätevyyttä enää arvioitaisi tapauskohtaisesti rakennusvalvontaviranomaisessa.

Suunnittelijoiden ja työnjohtajienosalta esitetty siirtyminen ympäristöministeriön valtuuttamalta toimielimeltä hankittavaan todistukseen neljässä ylimmässä tehtävien vaativuusluokassa vähentäisi samaan tarkistustehtävään nyt kuluvaa rakennusvalvonnan hallinnollista taakkaa. Jokainen haettava rakentamislupa edellyttää vähintään yhtä suunnittelijaa. Uuden rakennuksen rakentamista tarkoittavassa hankkeessa on normaalisti vähintään kaksi, usein vähintään kolme erilaisia suunnittelun osa-alueita hoitavaa: rakennussuunnittelija, rakennesuunnittelija, ilmanvaihtosuunnittelija ja vesi- ja viemärilaitteiston suunnittelija. Lisäksi voi olla muun muassa pohjarakenteiden suunnittelija ja rakennusfysikaalinen suunnittelija. Korjaushankkeissa saatetaan tarvita rakennushistorian asiantuntija. Kaikkea suunnittelua koordinoiva pääsuunnittelija tarvitaan joka tapauksessa. Myös työnjohtajia tarvitaan hankkeen luonteesta ja vaativuudesta riippuen vähintään yksi (vastaava työnjohtaja), uudiskohteissa yleensä useampi.

Rakennusvalvonnan työajan säästö siitä, ettei viranomaisen tarvitsisi tutkia suunnittelijan ja työnjohtajan osalta heidän peruspätevyyttänsä, voisi olla yhtä tapausta kohti luokkaa viisitoista minuuttia. Koko maassa tapauksia kertyisi vuositasolla noin sata- kaksisataatuhatta. Työaikasäästöksi tulisi tällöin 25 000–50 000 henkilötyötuntia, mikä tarkoittaa noin viittätoista - kolmeakymmentä henkilötyövuotta.

Rakennusvalvonnan järjestäminen

Uusien rakennusten rakentamisen volyymistä noin 85 prosenttia sijoittuu 30 suurimman kunnan alueella. Rakennusvalvonnan toimintaa voidaan kattaa lupamaksuilla. Vuosina 2016–2018 asuntoluvituksen keskiarvo sijalle 30 sijoittuneessa kunnassa oli noin 100 asuntoa.

4.2.4 Ympäristövaikutukset

4.2.4.1 Digitalisaatio

Keskeiset ehdotukset digitalisaation osalta liittyvät kuntien liittojen tuottamien rakennetun ympäristön tietojen tietorakenteiden yhtenäistämiseen ja tiedon koneluettavuuteen sekä prosessien sähköistämiseen. Kuntien prosesseissa syntyy iso osa rakennetun ympäristön tietoperustasta rakentamiseen ja korjaamiseen liittyen. Kuntien osalta tietomallipohjaisen toiminnan ja suunnitelma- ja rakennustiedon tehokkaan ja monipuolisen hyödyntämisen kannalta keskeistä on yhteisesti määritettyjen tietorakenteiden käyttöönotto laajasti koko toimialalla. Yhteentoimivien tietorakenteiden käyttöönotto ja koneluettavuus on jäänyt toteutumatta nykyisen lain mahdollistaessa kirjavat menettelytavat sen prosessien ja tietojen hallinnassa. Käyttö- ja huolto-ohjeen digitaalinen, toteumamalliin pohjautuva sisältö mahdollistaa elinkaarenaikaisen, kiinteistönpitoa helpottavan tiedontuotannon yhteiseen ja yhteentoimivaan tietoon perustuen. Ehdotuksella varmistetaan tiedon säilymistä sähköisenä ja yhteentoimivana rakentamisen prosesseissa. Ehdotuksella edistetään tietovarantojen tehokasta hyödyntämistä, yhteisten tietovarantojen kehittymistä ja tuetaan toimialan digitalisaatiota. Lisäksi rakennetun ympäristön tiedon yhteentoimivuus ja kattava tiedon digitalisaatio mahdollistavat erilaiset tutkimuksen, tilastoinnin, raportoinnin ja seurannan ratkaisut, joita tällä hetkellä toteutetaan erillisiin tiedonkeruisiin pohjautuen.

4.2.4.2 Rakentaminen

Rakennuksen vähähiilisyys

Rakentamisen vähähiilisyyttä koskevilla ehdotuksilla tavoitellaan merkittäviä ilmastoystävällisiä ympäristövaikutuksia. Nämä vaikutukset syntyvät sitä kautta, että sääntelyn alaisten rakennusten ilmastovaikutukset olisivat vähäisemmät, kuin ilman sääntelyä. Mitä enemmän uuden sääntelyn mukaisia rakennuksia tehtäisiin, sitä enemmän ilmastohyötyjä saataisiin suhteessa nykytilanteeseen.

Ehdotettu uusi sääntely ohjaisi ilmastovaikutuksia kahta kautta. Ensiksi raja-arvot ohjaisivat suurta osaa vuosittain rakennettavista uusista rakennuksista vähähiilisemmiksi. Raja-arvot eivät kuitenkaan koskisi kaikkia rakennustyyppejä. Esimerkiksi pientalot, maatalouden ja teollisuuden rakennukset tai laajamittaisesti korjattavat rakennukset jäisivät sääntelyn ulkopuolelle. Lisäksi raja-arvojen laskennassa ei otettaisi huomioon rakennusten perustusolosuhteiden vaikutusta hiilijalanjälkeen, koska nämä päästövaikutukset liittyvät pitkälti kaavoituksessa tehtyihin valintoihin. Näiden osatekijöiden ilmastovaikutusten osalta sääntely ohjaisi toisaalta informaatio-ohjauksen ja toisaalta markkinoiden muutosten kautta.

Hiilijalanjäljen sääntelyn avulla on mahdollista pienentää rakentamisen ilmastovaikutuksia. Tätä mieltä ovat myös yritykset, joiden näkemyksiä ehdotettavista rakennusten vähähiilisyyttä tukevista muutoksista kyseltiin osana Suomen ympäristökeskuksen tekemää selvitystä säädösehdotuksien ilmastovaikutuksista. Rakennuksen koko elinkaaren vähähiilisyys paranee sekä rakennusmateriaalien että rakennuksessa kulutetun energian osalta. Myönteisten ilmastovaikutusten suuruus riippuu keskeisesti valitusta hiilijalanjäljen raja-arvosta ja sen päivittämisen tahdista. Jo velvoite laatia ilmastoselvitys uuden rakennuksen rakentamishankkeissa toisi rakennuksen ilmastovaikutuksen näkyväksi, jolloin myös ilmastoselvityksellä olisi rakentamisen hiilijalanjälkeä ohjaava vaikutus. Rakennusten hiilijalanjäljen arviointimenetelmä ja ilmastoselvitys lisäävät tietoisuutta ja keskustelua rakentamisen ilmastovaikutuksista alan yritysten keskuudessa ja täten helpottavat rakennuttajia ja suunnittelijoita tekemään ilmastoystävällisiä valintoja. Jo hiilijalanjälkisääntelyn valmistelun on havaittu kasvattavan ilmastotietoisuutta rakennusalalla 54.

Ilmastoselvitys voi antaa mahdollisuuden edistää vähähiilistä rakentamista kaavoituksen kautta. Ilmastoselvitystä voitaisiin hyödyntää esimerkiksi kunnallisten tontinluovutuskilpailujen yhteydessä. Julkinen hankkija tai muu rakennuksen tilaaja voisi myös hyödyntää ilmastoselvitystä osana hankinnan kriteerejä ja edellyttää rakentamishankkeelta hiilijalanjäljen tasoa, joka voi olla tiukempi kuin varsinainen määräystaso. Ilmastoselvityksen merkitys kasvihuonekaasupäästöjen pienentämisessä on kytköksissä siihen, miten laajalti rakennusten ilmastoselvitystä aletaan hyödyntää esimerkiksi osana kunnallisten ilmastotavoitteiden edistämistä ja rakentamisen markkinoilla yleensä yhtenä kilpailutekijänä. Ilmastoselvitys on välttämätön väline, jotta päästöt voidaan ylipäätään ottaa huomioon rakennuksia koskevissa vaatimuksissa. Ilmastoselvitys antaa mahdollisuuden kaavoituksen, tontinluovutusten ja julkisten ja yksityisten hankintojen ilmastovaikutusten arvioimiseen ja pienentämiseen.

Vaikka tarkkojen päästövähenemien laskenta on vielä hankalaa, olisi ehdotetulla sääntelyllä sekä suoria että epäsuoria vaikutuksia rakennetun ympäristön ilmastovaikutuksille. Suorat vaikutukset ovat niitä, jotka syntyvät raja-arvo-ohjauksen kautta. Epäsuorat vaikutukset ovat niitä, jotka syntyvät, kun ilmastoselvitys mahdollistaa päästöjen vertailun ja vapaaehtoiset päästövaatimukset ja kun raja-arvo-ohjausta varten tarvittavia uusia rakentamisen ratkaisuja ja tuotteita aletaan käyttää laajemmin rakentamisen markkinoilla. Ei olisi todennäköistä, että esimerkiksi raja-arvo-ohjausta varten kehitettäviä vähähiilisiä tuotteita myytäisiin vain niihin rakentamishankkeisiin, joissa tuotteiden käyttö olisi rakentamisluvan saamiseksi välttämätöntä. Sen sijaan olisi todennäköistä, että kehitettäviä ratkaisuja markkinoitaisiin rakentamisalalla laajemmin, jolloin myönteisiä ilmastovaikutuksia saataisiin laajemmin talonrakentamisessa ja infrarakentamisessa.

Suoriin ilmastovaikutuksiin vaikuttaa oleellisesti se, mille tasolle raja-arvot aluksi asetetaan sekä se, miten nopeasti ja kunnianhimoisesti raja-arvoja kiristetään. Tarkkoja laskelmia ei ole vielä mahdollista tehdä, sillä laskenta edellyttää asetuksella annettavaa vakioitua laskentamenetelmää. Suuntaa-antavia arvioita voidaan esittää.

Rakentamisen hiilijalanjäljen raja-arvo-ohjauksella voitaisiin ympäristöministeriön ja Suomen ympäristökeskuksen tekemien sekä Teknologian tutkimuskeskus VTT Oy:n raporttiin 55 perustuvien arvioiden mukaan välttää vuosittain joitakin satoja tuhansia tonneja kasvihuonekaasupäästöjä, riippuen ohjauksessa käytettävistä rakennusten hiilijalanjäljen raja-arvojen tasosta. Tämä ei edellyttäisi kokonaan uusien innovaatioiden käyttöönottoa. Bionovan tekemän selvityksen 56 mukaan jo nykyisin markkinoilla olevilla ratkaisuilla voitaisiin vähentää päästöjä jopa 40 prosenttia nykyratkaisun mukaisista rakennuksista.

Raja-arvo-ohjauksen vaikuttavuuteen liittyy siis oleellisesti valinta siitä, asetetaanko rakenne-tulle ympäristölle muita yhteiskunnan sektoreita enemmän tai vähemmän päästövähennystavoitteita. Jos rakennusten hiilijalanjälkeä ei lainkaan ohjattaisi säädöksin, tapahtuisi rakennuskannassa kuitenkin päästöjen vähentymistä erityisesti energiantuotannon päästöjen vähentyessä. Tällä kehityskululla rakennetun ympäristön päästövähenemät vuoteen 2035 mennessä voisivat yltää suuruusluokkaan 30–35 prosenttia vuoden 2020 tasosta, olettaen että energiasektorin vähähiilistyminen etenee suunnitellusti. Erilaisilla raja-arvo-ohjauksen tavoitetasoilla voitaisiin kasvattaa rakennetun ympäristön raja-arvo-ohjauksen piiriin kuuluvien rakennusten päästövähenemiä edelleen tasolle 40–60 prosenttia vuoden 2020 tasoon verraten. Jos rakennetulle ympäristölle jyvitettäisiin Pariisin ilmastosopimuksen mukaisia nopeita päästövähennystavoitteita, saatettaisiin tarvita vielä suurempia päästövähennyksiä. Esimerkiksi Rambollin ja Aalborgin yliopiston 2022 tekemien teoreettisten tilastotarkastelujen 57 mukaan Suomen rakennuskannan päästöjen pitäisi vähentyä vuoteen 2035 mennessä jopa 70–90 prosenttia vuoden 2020 tasosta, jotta ne osaltaan tukisivat Pariisin ilmastosopimuksen tavoitteiden saavuttamista tai globaalivastuun mukaista historialliset päästöt huomioivaa ilmastopolitiikkaa.

Edellä mainituilla eri päästövähenemien skenaarioilla vältetyt kasvihuonekaasut voivat olla suuruusluokkaa 5–14 megatonnia hiilidioksidiekvivalenttia (MtCO ₂ e) vuosien 2020–2035 välillä eli laskennallisesti noin 0,4–0,5 MtCO ₂ e vuosittain, tai äärimmäisten skenaarioiden mukaan lähellä 1 MtCO ₂ e vuosittain.

Kuva 1. Rakennusten päästövähenemien alustavia suuruusluokka-arvioita eri skenaarioilla.

Päästövähenemien arvioihin vaikuttavat monet muuttujat ja epävarmuustekijät. Tällä hetkellä Suomessa ei ole olemassa sellaisia yksittäisiä tilastoja tai tietolähteitä, joista rakennetun ympäristön päästöseurantaa voisi riittävällä tarkkuustasolla seurata suoraan. Tämän vuoksi ympäristöministeriö ja Suomen ympäristökeskus valmistelevat parhaillaan rakennetun ympäristön päästöjen seurantajärjestelmää. Järjestelmän kehityksen yhteydessä päästään laatimaan kustannusoptimaalisuuden tarkasteluja päästövähentymille eri rakennustyypeille. Hiilijalanjäljen sääntelyn avulla on mahdollista pienentää rakentamisen ilmastovaikutuksia. Tätä mieltä ovat myös yritykset, joiden näkemyksiä ehdotettavista rakennusten vähähiilisyyttä tukevista muutoksista kyseltiin osana Suomen ympäristökeskuksen tekemää selvitystä säädösehdotuksien ilmastovaikutuksista. Rakennuksen koko elinkaaren vähähiilisyys paranee sekä rakennusmateriaalien että rakennuksessa kulutetun energian osalta. Myönteisten ilmastovaikutusten suuruus riippuu keskeisesti valitusta hiilijalanjäljen raja-arvosta ja sen päivittämisen tahdista. Jo velvoite laatia ilmastoselvitys uuden rakennuksen rakentamishankkeissa toisi rakennuksen ilmastovaikutuksen näkyväksi, jolloin myös ilmastoselvityksellä olisi rakentamisen hiilijalanjälkeä ohjaava vaikutus. Rakennusten hiilijalanjäljen arviointimenetelmä ja ilmastoselvitys lisäävät tietoisuutta ja keskustelua rakentamisen ilmastovaikutuksista alan yritysten keskuudessa ja täten helpottavat rakennuttajia ja suunnittelijoita tekemään ilmastoystävällisiä valintoja. Jo hiilijalanjälkisääntelyn valmistelun on havaittu kasvattavan ilmastotietoisuutta rakennusalalla 58.

Ilmastoselvitys voi antaa mahdollisuuden edistää vähähiilistä rakentamista kaavoituksen kautta. Ilmastoselvitystä voitaisiin hyödyntää esimerkiksi kunnallisten tontinluovutuskilpailujen yhteydessä. Julkinen hankkija tai muu rakennuksen tilaaja voisi myös hyödyntää ilmastoselvitystä osana hankinnan kriteerejä ja edellyttää rakentamishankkeelta hiilijalanjäljen tasoa, joka voi olla tiukempi kuin varsinainen määräystaso. Ilmastoselvityksen merkitys kasvihuonekaasupäästöjen pienentämisessä on kytköksissä siihen, miten laajalti rakennusten ilmastoselvitystä aletaan hyödyntää esimerkiksi osana kunnallisten ilmastotavoitteiden edistämistä ja rakentamisen markkinoilla yleensä yhtenä kilpailutekijänä. Ilmastoselvitys on välttämätön väline, jotta päästöt voidaan ylipäätään ottaa huomioon rakennuksia koskevissa vaatimuksissa. Ilmastoselvitys antaa mahdollisuuden kaavoitukseen, tontinluovutusten ja julkisten ja yksityisten hankintojen ilmastovaikutusten arvioimiseen ja pienentämiseen.

Tärkeänä osana ilmastoselvitystä olisi rakennuksen tuottamien mahdollisten ilmastohyötyjen eli niin sanotun hiilikädenjäljen raportointi. Vaikka esityksessä ei ehdoteta hiilikädenjäljelle raja-arvoja, olisi niiden tavoittelulla silti merkitystä informaatio-ohjauksen kannalta. Samalla luotaisiin valtakunnallisesti yhtenäiset menettelyt rakentamisen mahdollisten ilmastohyötyjen arviointiin, jotta kuluttajilla, sijoittajilla ja muilla sidosryhmillä olisi mahdollisuus saada uskottavampaa tietoa ilmastonmuutosta hidastavista keinoista.

Esityksen mukaan ilmastoselvitysvelvollisuus koskisi uusia erillispientaloja, mutta ei niiden korjauksia. Velvoite ilmastoselvityksen laatimiseen ohjaisi erillispientalokantaa, sen tilaajia, tuottajia ja rahoittajia entisestään ilmastomyönteisempään suuntaan. Aalto-yliopiston keväällä 2020 tekemän kyselytutkimuksen mukaan omakotiasukkaista 38 prosenttia haluaisi talolleen ilmastoselvityksen, ja 23 prosenttia sen lisäksi myös pientaloja koskevat raja-arvot. Pientaloteollisuuden jäsenistä puolestaan 29 prosenttia kannattaa pientalojen ilmastoselvitystä, ja vain 12 prosenttia raja-arvoja. Tietoisuuden lisääminen niin rakennuksen päästöistä kuin elinkaaren arvioinnista auttaisi eri toimijoita vähentämään rakennusten ilmastovaikutuksia. Pientalorakentamisen osalta voisi velvoite ilmastoselvityksen laatimiseen ohjata pientalokantaa, sen tilaajia, tuottajia ja rahoittajia entisestään ilmastomyönteisempään suuntaan, vaikka pientalot rakennetaan jo nykyisellään pääosin vähähiilisin ratkaisuin, eikä uusien pientalojen raja-arvo-ohjaus ole välttämätöntä.

Puurakentamisen mahdollisella kasvulla osana vähähiilisen rakentamisen kehittymistä olisi myönteinen vaikutus hiilinieluihin edellyttäen, että tällainen puumateriaali hankittaisiin kestävän metsätalouden lähteestä, että eloperäinen hiili säilyisi pitkään varastoituneena rakennustuotteeseen ja että metsin hakkuita ei lisättäisi yli kestävän rajan. Perusedellytyksenä olisi, ettei puutuotteen sisältämä eloperäinen hiili vapautuisi takaisin ilmakehään ainakaan 100 vuoteen. Koko yhteiskunnan tasolla kyse on metsien kestävän käytön varmistamisesta ja puun käytön prioriteettijärjestyksen punnitsemisesta ja ohjaamisesta, jota ei luonnollisesti voida ohjata rakentamisen sääntelyn kautta. Puurakentamisen lisäyksen mahdollinen kielteinen vaikutus hiilinieluihin syntyisi sellaisessa tilanteessa, että puurakentamisen kasvun seurauksena metsiä hakattaisiin yli kestävän tason. Kestävistä lähteistä peräisin oleva rakennusmateriaalina käytettävä puu toimii myös sekä yksittäisen rakennuksen ilmastohyötynä että valtakunnan tason eloperäisenä hiilivarastona, joka pitkäaikaisena hiilivarastona kerääntyy rakennuskantaan. Puun hyödyntäminen rakentamisessa voi lisätä puusta valmistettujen pitkäikäisten tuotteiden osuutta, jolla voisi olla myönteinen vaikutus myös luonnon monimuotoisuutta paremmin huomioivien metsänhoitokäytäntöjen määrään. Puulla pystytään myös korvaamaan samassa käyttötarkoituksessa käytettyjä rakennusmateriaaleja, jolloin puun käytöllä vähennetään näihin tarvittavien luonnonvarojen ottoon ja käyttöön liittyviä kielteisiä ympäristövaikutuksia niin biodiversiteettiin kuin kasvihuonekaasupäästöihinkin liittyen. Kokonaisvaltainen puun käytön kasvu voisi kuitenkin lisätä painetta metsien monimuotoisuutta kohtaan, mikäli samanaikaisesti puuraaka-aineen kokonaiskysyntä kasvaisi merkittävästi nykyisestä ja monimuotoisuutta huomioonottavia metsien kestäviä käsittelytoimia ei vahvistettaisi.

Laajamittaisen korjausrakentamisen yhteydessä vaadittava ilmastoselvitys todennäköisesti myös edesauttaisi rakennusten kasvihuonekaasupäästöjen pienentämistä. Kun rakennuksen käytöstä aiheutuvat päästöt arvioidaan ja tehdään näkyviksi, tietoisuus niistä lisääntyy ja auttaa ohjaamaan hankintoja ja suunnittelua ilmastoystävällisemmiksi. Mikäli hiilijalanjäljen raja-arvon huomioiminen tulee rutiiniksi uusien rakennusten suunnittelutyössä, vastaavilla suunnitteluohjelmistoilla voidaan vastaavasti huomioida hiilijalanjälki myös korjausrakentamisen kohteissa. Ilmastoselvityksessä huomioidaan eri energiamuotojen päästökertoimet, mikä voi entistä enemmän kannustaa tarkastelemaan myös päälämmitysjärjestelmän vaihtoa laajamittaisen korjauksen yhteydessä. Mikäli tämä lisää vähäpäästöisiin päälämmitysjärjestelmiin siirtymistä, saavutetaan myönteisiä ilmastovaikutuksia. Lisäksi velvoite laatia ilmastoselvitys myös laajamittaisen korjausrakentamisen hankkeissa toimenpidealueelta mahdollistaisi tiedon keräämisen olemassa olevasta rakennuskannasta ja sen päästöistä, mikä edistää kansallisen peruskorjausstrategian toimeenpanoa.

Ulottamalla ilmastovaikutusten selvitysvelvollisuus esityksen mukaisesti myös rakentamislupaa edellyttäviin laajamittaisesti korjattaviin rakennuksiin saataisiin arvokasta tietoa olemassa olevasta rakennuskannasta ja sen päästöistä strategiatyötä varten. Osana rakennusten energiatehokkuusdirektiivin (EPBD) (2018/844/EU) toimeenpanoa jäsenvaltioiden tulee laatia pitkän aikavälin peruskorjausstrategia rakennuskannan muuttamiseksi erittäin energiatehokkaaksi ja vähähiiliseksi vuoteen 2050 mennessä. Tarkemmin strategian sisällöstä on esitetty direktiivin artiklassa 2a. Pitkän aikavälin peruskorjausstrategian tavoitteena on rakennuskannan muuttaminen erittäin energiatehokkaaksi ja vähähiiliseksi vuoteen 2050 mennessä. Samalla voitaisiin myös lisätä eri toimijoiden tietoa rakennusten korjaustöiden ilmastovaikutuksista sekä elinkaarianalyysien tietämystä.

Kansallisella päästötietokannalla on keskeinen merkitys rakennusten vähähiilisyyssääntelyn toteutumisessa. Kansallinen päästötietokanta sisältää rakennusten vähähiilisyyden arvioinnissa tarvittavat tiedot. Niiden käyttö mahdollistaa rakennusten vähähiilisyyden arvioimisen yhdenmukaisella tavalla. Tietokannasta saadaan lähtötiedot laskentaohjelmiin. Myös yrityksen ja tutkimuslaitoksen voivat hyödyntää tietoja omissa tutkimus- ja kehityshankkeissaan. Tietokannan käytön myötä myös vapaaehtoisten ympäristöselosteiden kysyntä voi kasvaa.

Rakennusalalla on kehitettävä uusia rakennusten vähähiilistä elinkaarta tukevia rakennusmateriaaleja sekä suunnittelu- ja rakentamisen ratkaisuja. Uusien ratkaisujen kehittäminen vie aikaa, sillä uusia ratkaisuja kokeillaan ja testataan ennen niiden laajamittaista monistamista ja skaalaamista. Alalla on huolehdittava, että uudet ratkaisut mahdollistavat ajassa kestävien, terveellisten ja turvallisten rakennusten rakentamisen. Tämän riskin voi arvioida olevan verrattain pieni.

Rakennuksen elinkaariominaisuudet

Rakennusten suunnitteleminen ja rakentaminen käyttöiältään pitkäksi vähentäisi rakennusten purkamisen tarvetta ja uudisrakentamisen tarvetta, mikä vaikuttaisi kasvihuonekaasupäästöjä alentavasti. Korjausrakentamisen osalta merkittävä päästövähennyspotentiaali sisältyy siihen, kuinka peruskorjauksilla ja käyttötarkoitusten muutoksilla voidaan jatkaa nykyisin olemassa olevien rakennusten elinkaarta. Rakentamisessa käytettävien materiaalien ja tuotteiden luettelointi rakennuksen materiaaliselosteeseen ja sen ajantasainen ylläpito edistäisi rakennuksen asianmukaista huoltoa ja sitä kautta pidentää rakennuksen käyttöikää.

Mikäli uusi rakennus tulee sijaitsemaan paikassa, jossa sen voidaan olettaa palvelevan pitkäikäisenä alkuperäisessä tai uudessa käyttötarkoituksessa, onnistuttaisiin tulevaisuudessa vähentämään rakennusten purkamisen ja uusien rakennusten rakentamisen tarvetta. Rakennuksen tavoitteellinen tekninen käyttöikä ja aiottu käyttötarkoitus kattavat pitkän aikavälin, joten suunnitteluvaiheessa niiden toteutumiseen liittyy tiettyä epävarmuutta. Kun rakennusten käyttöikäsuunnittelussa otetaan huomioon rakennuksen muunneltavuus ja mahdollinen käyttötarkoituksen muutos, tämä epävarmuus on mahdollista minimoida. Pitkäikäinen ja muunneltavaksi soveltuva rakennus saattaa edellyttää suurempaa rakennusmateriaalien kulutusta jo rakentamisvaiheessa, mikä voi merkitä suurempia rakennusvaiheen kasvihuonekaasupäästöjä 59. Toisaalta vanhojen rakennusten purkaminen ja korvaaminen uusilla rakennuksilla on useissa tutkimuksissa todettu aiheuttavan enemmän kasvihuonekaasupäästöjä kuin vanhojen rakennusten korjaaminen ja muuttaminen uusia käyttötarpeita vastaavaksi 60.

Mikäli rakennuksen sijainnin houkuttelevuudessa tai toimivuudessa on suurta epävarmuutta, rakennukseen käytettävien rakennustuotteiden uudelleenkäytettävyys ja materiaalien kierrätettävyys olisi varmistettava jo suunnitteluvaiheessa, koska rakennus voidaan päätyä purkamaan tulevaisuudessa jopa ennenaikaisesti sen tavoitteelliseen tekniseen käyttöikään nähden. Uudelleenkäytettäviksi suunnitellut rakennustuotteet ja helposti kierrätettävät rakennusmateriaalit (esimerkiksi teräs tai alumiini) voivat merkitä myös suurempia ensimmäisen käyttökohteen rakennusvaiheen kasvihuonekaasupäästöjä.

Kun rakennus suunnitellaan ja toteutetaan siirrettäväksi rakennukseksi, tarkoituksena on, että sama rakennus palvelisi elinkaarensa aikana samassa käyttötarkoituksessa, mutta sijainniltaan eri paikoissa. Tällöin sijainnin houkuttelevuus tai toimivuus eivät vaikuta siirrettävän rakennuksen käyttöikäsuunnitteluun vaan keskiössä ovat rakennuksen kompaktius ja rakenteellinen kestävyys erityisesti siirto-operaatioiden näkökulmasta. Nämä voivat merkitä myös suurempia ensimmäisen käyttökohteen rakennusvaiheen kasvihuonekaasupäästöjä.

Rakennusten ennenaikaisen purkamisen välttäminen riippuu hyvin monista eri tekijöistä, eikä ehdotettavalla muutoksella pystytä vaikuttamaan kaikkiin tekijöihin. Tämä tarkoittaa käytännössä, että rakennuksen tilaaja määrittäisi rakennukselle tavoitteellisen teknisen käyttöiän, joka tulisi ottaa rakennuksen suunnittelussa ja toteutuksessa huomioon tilaajan vaatimuksena. Rakennuksen käyttöikäsuunnittelussa määritettäisiin, minkä rakennusosien ja rakenteiden tulee kestää rakennuksen koko tavoitteellisen käyttöiän ajan sellaisenaan, ja mitkä rakennusosat vaativat systemaattista kunnossapitoa ja ovat tarvittaessa vaihdettavissa.

Uudisrakentamisen määrän väheneminen sekä uudisrakentamisen materiaalitehokkuuden paraneminen auttaisi pienentämään myös muita rakentamisen ympäristövaikutuksia. Toteutuessaan uudisrakentamisen vähentäminen pienentää neitseellisten luonnonvarojen kulutusta. Pitkäikäisten rakennusten rakentaminen voi puolestaan vähentää uuden rakentamisen tarvetta tulevaisuudessa merkittävästi, jolloin rakennusmateriaalien ja edelleen neitseellisten luonnonvarojen käyttö ja vaikutukset biodiversiteettiin voivat pienentyä selkeästi pitkällä tähtäimellä. Rakennusten pitkäikäisyys voi myös vähentää painetta uusien maa-alueiden käyttöönotolle, jolloin rakennuksien välitön ympäristö, kuten esimerkiksi piha- ja lähialueen puusto ja pintamaa, saa kehittyä rauhassa, kun alueella ei tapahdu suuria maansiirtoja tai rakentamisen aikaisia kaivuita. Rakennusten korjaustoiminta tukee etenkin paikallista monimuotoisuutta 61 ja hillitsee osaltaan uudisrakennusten rakentamista raivaamista edellyttäville vanhoille metsäalueille.

Rakennuksen materiaaliselosteen laatimisella pyritään tuomaan näkyväksi rakentamisen materiaalivirrat. Tätä kautta niitä voitaisiin ohjata eri keinoin. Esimerkiksi rakentamisen kiertotalouden kannalta tällä olisi merkitystä. Kyseessä olisi siis ensisijaisesti resurssitehokkuuden parantuminen paremman tiedon ja sen pohjalta tehtävien suunnittelupäätösten vuoksi. Resurssitehokkuuden parantuminen vähentää kuitenkin usein myös rakennuksen ympäristövaikutuksia.

Velvoittaminen uudisrakennuksen materiaali- ja tuotetietojen ilmoittamiseen sekä rakennuksen suunnitteluun ja toteutukseen loisi materiaalien ja rakennusosien hyödyntämiseen elinkaaren jälkeen hyvät edellytykset. Pitkän aikavälin tavoitteena on luoda kokonaiskuva rakentamiseen sitoutuvista ja siitä poistuvista materiaalivirroista.

Purkumateriaali- ja rakennusjäteselvitys

Ehdotukset ohjaisivat hankkeeseen ryhtyvää ja hankkeen toteuttajaa ehkäisemään rakennus- ja purkumateriaalin syntymistä sekä edistämään rakennusosien uudelleenkäyttöä ja hyödyntämistä sekä kiinnittäisi eri toimijoiden huomion nykyistä vahvemmin myös jätelainsäädännön velvoitteisiin ja edistäisi näiden velvoitteiden toteutumista.

Purkumateriaalien kiertotalouden edistämisen ohella selvityksen tarkoituksena on ohjata hankkeeseen ryhtyvä kriittisesti arvioimaan purkamisen tarpeellisuutta, etenkin tilanteissa, joissa purettava rakenne tai rakennus korvataan uudella. Säilyttävään ja säästävään korjaamiseen ohjaavilla menettelytavoilla on selvityksessä todettu olevan positiivisia ilmasto- ja kustannusvaikutuksia 62. Selvityksen perusteella peruskorjaaminen on purkavaa uudisrakentamista tehokkaampi keino välttää päästöjen syntymistä lähivuosikymmeninä, jotka ovat ratkaisevia ilmastonmuutoksen torjunnan ja siihen sopeutumisen näkökulmasta.

Purkumateriaali- ja rakennusjäteselvitys toimii tiedonkeruun välineenä alueellisesti ja valtakunnallisesti. Selvitysvelvollisuuden hyöty olisi etenkin yhteiskunnallinen siten, että velvollisuuden myötä rakennus- ja purkujäte saataisiin rekisteröityä ja näin syntyvä kansallinen ja alueellinen tieto rakennus- ja purkumateriaalista mahdollistaisi materiaalin kierrättämisen ja hyödyntämisen, mikä vähentäisi kaatopaikalle kertyvän jätteen määrää. Tiedon tallentaminen ja rekisteröiminen syntyvästä purkumateriaalista hyödyttää yhteiskuntaa pitkällä aikavälillä ja mahdollistaisi materiaalin hyödyntämiseen liittyvien uusien toimintatapojen syntymisen ja tukisi kiertotaloutta, mikä voisi vahvistaa purkumateriaalin ohjautumista hyötykäyttöön entistä suuremmassa määrin.

Tulevaisuuden kannalta on huomattava, että kun uusista rakennuksista laaditaan kattava materiaaliseloste, mahdollistaisi tämä sen, että rakennusten purkamisen tullessa ajankohtaiseksi tiedettäisiin nykyistä paremmin, millaisia purkumateriaaleja siitä voitaisiin mahdollisesti erottaa hyödynnettäväksi. Hyödyllisten materiaalien tunnistamisen ja erottelun helpottaminen tukisi niiden päätymistä hyödynnettäviksi. Tämä vaikutus kasvihuonekaasupäästöihin ei kuitenkaan toteutuisi lyhyellä aikavälillä, vaan pääosin vasta nykyisten uudisrakennusten peruskorjausvaiheessa tai elinkaaren lopussa. Kun tavoitellaan pitkän elinkaaren uudisrakennuksia, myös rakennusosien kierrätettävyyshyödyt saattavat realisoitua jopa vasta sadan vuoden päästä. Onkin haasteellista arvioida, millaista rakennusmateriaalien tuotanto on tuolloin ja minkälaisia päästövähennyksiä tuolloin saavutetaan kierrätettyjä rakennusosia käyttämällä 63.

Rakentamisen lupajärjestelmä

Muiden kuin pysyvään asumiseen käytettävien rakennuskohteiden lupakynnyksen nosto 30 neliömetriin ja 120 kuutiometriin lisää arvattavasti ja tarkoitetustikin tämän kokoluokan alle jäävien rakennusten rakentamishalukkuutta. Vaikka lupamaksu pienissä kohteissa jää yleensä vähäiseen osaan kohteen investointikustannuksista, on lupamenettelyn poisjäämisellä tietty psykologinen vaikutus. Pieniä kohteita toteutettaisiin eniten pientaloalueilla sekä vapaa-ajan kohteissa. Luvanvaraisuudesta vapautuminen ei kuitenkaan tarkoittaisi, etteikö niissäkin pitäisi noudattaa kaikkia kohteiden sijoittamista ja rakentamista koskevia vaatimuksia. Esimerkiksi ranta-alueille rakentamista säädellään kuntien rakennusjärjestyksissä sekä rantojen osayleiskaavoissa ja ranta-asemakaavoissa. Näitä määräyksiä tulee noudattaa. Samoin tulee noudattaa vaikkapa saunarakennusten osalta kaikkia palomääräyksiä.

Maisemavaikutusten osalta erityisesti ranta-alueet ovat herkkiä. Rantaluontoa ja maisemaa säännellään kattavasti kuntien rakennusjärjestyksissä sekä kaavoissa. Rakennusten vähimmäisetäisyys keskivedenkorkeuden mukaisesta rantaviivasta on poikkeuksetta säännelty, jotta maisemavaikutukset vesistöstä käsin pysyisivät hallittuina. Uudistuva lainsäädäntö ja sitä kautta uudistuvat kuntien rakennusjärjestykset edellyttävät joka tapauksessa kuntien taholta tapahtuvaa tiedottamista ja viestintää. Internet on kaikkien kuntien normaali viestintäkanava, jota kuntalaiset seuraavat.

Valmistelun aikana on esitetty toistuvasti huolta siitä, että lupakynnyksen nosto voisi johtaa enenevässä määrin määräysten vastaiseen rakentamiseen. Viranomaisten jälkivalvonta on tunnetusti työlästä ja hidasta.

Niissä esimerkiksi pääkaupunkiseudun kunnissa, joissa talousrakennusten ja vastaavien luvanvaraisuuden raja on jo pitkään ollut 20 neliömetriä, eivät jälkivalvontatapaukset ole käytännössä kasvaneet. Kun pientaloalueilla mitä tahansa rakentaa, joko luvanvaraisuudesta vapautettua tai lupaa edellyttävää, on yleensä käytännössä eduksi informoida naapurustoa ainakin vapaamuotoisesti. Naapurit ovat yleensä kiinnostuneita toistensa rakentamishankkeista. Vaikka luvanvaraisuudesta vapautetuista kohteista ei tarvita laissa säänneltyä määrämuotoista naapureille ilmoittamista, on naapurisovun säilymisen kannalta eduksi silloinkin naapureille hankkeista tiedottaa. Etukäteen tapahtuvalla tiedottamisella pystyy yleensä välttämään jälkikäteiset selvittelyt. Toinen asia on, jos lähtee tietoisesti toteuttamaan hanketta vastoin rakennuspaikkaa koskevia määräyksiä.

Lupakynnyksen nostamisella ei nähdä olevan erityisempiä ja haitallisia vaikutuksia ympäristöön ja maisemaan. Kysymys ei ole sääntelemättömän ja villin rakentamisen mahdollistamisesta, vaan luvanvaraisuudesta riippumatta tulevat sovellettaviksi kaikki kohteiden sijoittamista ja teknistä vähimmäistasoa koskevat vaatimukset.

Rakentamislupa ja luvan edellytysten harkintaan tehtävät muutokset voisivat rutiinityön vähentyessä lisätä kunnan mahdollisuuksia antaa neuvontaa ja ohjausta rakentamisen ilmastovaikutuksiin liittyen. Tämä tapahtuisi erityisesti olennaisten teknisten vaatimusten tarkasteluvaiheen yhteydessä. Kunnan viranomaisella olisi nykyistä paremmat mahdollisuudet tarjota neuvontaa ja ohjausta myös rakentamisen ilmastonmuutoksen sopeutumiseen liittyvissä seikoissa. Muutosten voidaankin tuottavan vähäisessä määrin myönteisiä ilmastovaikutuksia etenkin silloin, jos mahdollisesti vapautuvat resurssit kohdentuvat rakentamisen ilmastovaikutusten suunnitteluun ja sen arviointiin 64.

Tietomallien hyödyntämisellä rakentamisen suunnittelussa ja lupakäsittelyssä voidaan epäsuorasti pienentää rakentamiseen liittyviä haitallisia ympäristövaikutuksia. Tietomallien käyttö mahdollistaa uusien vaatimusten, esimerkiksi kokonaisenergialaskelmien, kiertotalousvaatimusten ja rakennustuotteiden hiilijalanjälkivaatimusten tehokkaan valvonnan mallintarkastusohjelmien avustuksella. Tietomallien käytön yleistyessä koskemaan myös pieniä rakentamisen hankkeita voidaan parantaa tiedon siirrettävyyttä ja yhdisteltävyyttä rakentamishankkeesta toiseen, joka mahdollisesti tehostaa ympäristövaikutuksiltaan edullisten ratkaisujen suunnittelua. Rakennustuotteiden ja niiden ominaisuuksien sisällyttäminen rakennuksen toteumamalliin rakennuksen elinkaaren ajalta lisäisi mahdollisuuksia rakennusmateriaalien ja rakennusosien kierrätykseen ja uudelleenkäyttöön ja tätä kautta pienentäisi tarvetta neitseellisten luonnonvarojen ottoon. Rakennuskannan digitaalisen kaksosen olemassaolo voi rakennuskannan päästöjen lisäksi auttaa arvioimaan ja monitoroimaan rakennuskantaan liittyviä materiaalivirtoja ja -varantoja, mikä edesauttaisi rakentamisen kiertotalouden kehittymistä 65.

Rakennuksen elinkaarisen hiilijalanjäljen arvioimisen käytännöt tulevat puolestaan riippumaan siitä, missä määrin rakennusten tietomallit tukevat elinkaariarviointia. Rakennuksen tietomalliin perustuva käyttö- ja huolto-ohje antaisi rakennuksen omistajalle vankan tietopohjan rakennuksen huoltoa ja korjaustarpeiden ennakointia varten. Rakennuksista laadittavat tietomallit voivat mahdollistaa alueellisen ja valtakunnallisen tason tiedonkeruun etenkin uudesta ja myös peruskorjattavasta rakennuskannasta. Toteutuessaan tällainen ajantasaisempi tieto rakennuskannan ominaisuuksista auttaa monitoroimaan ja mallintamaan rakennuskannan tilaa, mikä puolestaan voi auttaa suunnittelemaan ja arvioimaan rakennuksia koskevia päästövähennystoimenpiteitä ja ilmastopolitiikkatoimia sekä rakentamistaloutta. Rakennusten tietomallien laajamittaisella laatimisella voi siis olla epäsuora positiivinen ilmastovaikutus rakennuskantaa koskevien päästövähennystoimien tukena 66.

Purkamisluvan tarkempi sääntely tarjoaisi mahdollisuuden rakennustuotteiden uudelleenkäyttöön tai kierrättämiseen, kun purkaminen on järjestettävä niin, että mahdollisimman moni rakennustuote on käytettävissä uudelleen tai kierrätettävissä.

Rakennusvalvonnan järjestäminen

Toimivalla ja oikein resursoidulla rakennusvalvonnalla voidaan vaikuttaa esityksen keskeiseen tavoitteeseen hillitä ilmastonmuutosta ja saavuttaa hiilineutraalius. Jos osaavan rakennusvalvontahenkilöstön resursoinnissa tingitään, ei rakentamisen vähähiilisyystavoitteita tukevaa ohjausta ja neuvontaa ole helposti järjestettävissä julkisena palveluna. Myös viranomaisen mahdollisuus edistää rakennusten suunnitelmallista käyttöä, ylläpitoa ja huoltoa esimerkiksi neuvonnan ja ohjauksen avulla riippuvat pitkälti toimintaan osoitettavista voimavaroista.

Vaadittava ilmastoselvitys ja sen pintapuolinenkin läpikäynti viranomaisen toimesta edellyttää joka tapauksessa kouluttautumista myös viranomaisten osalta. Siirtyminen tietomallipohjaiseen suunnitteluun mahdollistaa suunnitelmien joustavan tarkastelun kuntarajoista riippumatta. Esitys tukee kuntarajat ylittävää viranomaistoimintaa tilanteissa, joissa kunnan omia voimavaroja ei ole mahdollista mitoittaa vastaamaan rakentamisen vähähiilisyyttä koskevien tavoitteiden saavuttamista.

Vastuu

Rakentamisen vastuun täsmentämistä tarkoittavat ehdotukset ovat ympäristövaikutuksiltaan pääosin neutraaleja. Rakentamisen laadun mahdollisesti parantuessa myös rakennuksen elinkaari voi pidentyä, millä olisi positiivisia ympäristövaikutuksia.

Kelpoisuudet

Kelpoisuuksien ja pätevyyksien muutosehdotuksilla ei ole suoria ympäristövaikutuksia. Niiden vaikutukset rakennettuun ympäristöön, maisemaan, kaupunkikuvaan ja kulttuuriperintöön syntyvät rakentamisen laadun kautta. Ammattirakentamisen suhteen muutosehdotuksilla on merkittävä positiivinen vaikutus rakentamisen laatuun, sillä sekä toimijoiden että rakennusvalvontaviranomaisen osaamisvaatimukset tiukentuisivat.

Rakennusten suunnitelmallinen käyttö ja ylläpito

Käyttö- ja huolto-ohje tukisi ja helpottaisi työtä rakennusten huoltoon, ylläpitoon, korjaamiseen ja mahdollisiin muutostöihin liittyen. Yksittäisten rakennusten pysyminen kunnossa vaikuttaa positiivisesti rakennuskantaan. Rakennukset, joita on pidetty kunnossa muodostavat eheän ja viihtyisän maiseman tai kaupunkikuvan, mikä on koko yhteiskunnan etu. Rakennusten säännöllinen huolto, ylläpito ja korjaaminen varmistaisi myös sen, että rakennukset olisivat sopivia kulloinkin vallitsevaan ympäristöön ja rakennusten ominaisuudet vastaisivat tarkoituksenmukaisella tavalla ilmastonmuutokseen sopeutumiseen ja varmistaisi sen, että rakennuksen omistajan ei tarvitsisi tehdä kattavaa energiaremonttia ilmastonmuutoksen ehkäisyn vuoksi.

Jos rakennusten teknisten laitteiden ja järjestelmien käyttöikä pitenee, tämä vähentää painetta uusien laitteiden ja järjestelmien tuotantoon, mikä puolestaan säästää luonnonvaroja. Käyttö- ja huolto-ohjeella arvioidaan olevan potentiaalisesti positiivisia ilmastovaikutuksia. Käyttö- ja huolto-ohjeen digitalisoiminen saattaa arvion mukaan parantaa rakennusten teknisten laitteiden ja järjestelmien, kuten esimerkiksi ilmastoinnin ja lämmityksen tarkoituksenmukaista käyttöä, jolloin rakennusten energiankulutus ja sitä kautta päästöt voivat laskea. Samalla voidaan mahdollisesti kasvattaa teknisten laitteiden ja järjestelmien sekä rakennusten käyttöikää. Myös rakennusten huolto- ja korjaustarpeiden parempi ennakointi saattaisi aiheuttaa epäsuoria positiivisia kasvihuonekaasupäästövaikutuksia. 67

4.2.5 Muut yhteiskunnalliset vaikutukset

Rakennuksen vähähiilisyys

Kansallinen päästötietokanta ja ilmastoselvityksen laatimisvelvoite mahdollistaisivat rakennusten materiaaliosiin ja rakennusten päästöihin liittyvien tietojen tallentumisen. Tämä mahdollistaisi yhdessä rakennusten digitaalisen ja ajantasaisesti päivittyvän tietomallimuotoisen käyttö- ja huolto-ohjeen kanssa yksittäisten rakennusten ja mahdollisesti myös koko rakennuskannan päästöjen seuraamisen.

Rakennuksen elinkaariominaisuudet

Ehdotus edistäisi asuntojen ja asuinrakennusten soveltuvuutta erilaisiin kansalaisten elämäntilanteisiin. Muunneltava tai monikäyttöinen asunto tai asuinrakennus joustaa asukkaiden erilaisten elämäntilanteiden ja -vaiheiden mukaan ja ehkäisee siten muun muassa ennenaikaisen asunnonvaihdon tarvetta. Esimerkiksi sivuasunto-konsepti mahdollistaa joustavan etätyön tekemisen, yritystoiminnan kodin yhteydessä tai ikääntyneen tai itsenäistyvän perheenjäsenen asumisen saman kotitalouden piirissä.

Purkumateriaali- ja rakennusjäteselvitys

Rakennusten rakennusosatietojen saatavuus materiaaliselosteessa sekä kansallinen purkumateriaalitietokanta mahdollistaisivat rakennuksiin ja rakennettuun ympäristöön liittyvän materiaalivirran ohjaamisen ja materiaalien hyödyntämisen myös niiden poistuessa niiden ensisijaisesta käytöstä. Tiedon saatavuus tietokannasta mahdollistaisi erilaiset hyödyntämismahdollisuudet niin materiaalien kierrätyksessä, hyödyntämisessä kuin uudenlaisen liiketoiminnan kehittämisessä ja kiertotaloudessa näiden toimintojen ympärille. Materiaalien hyödyntämistä ja digitaalisuutta tukevat ehdotukset loisivat yhdessä pohjaa digitaalisen ja vähähiilisen yhteiskunnan edistämiseksi.

Ehdotukset tukisivat uudenlaisen liiketoiminnan syntymistä materiaalien hyödyntämisen ja kiertotalouden aloille ja näin ollen tukisivat uusien työpaikkojen syntymistä. Uudenlainen liiketoiminta myös edellyttäisi uudenlaista osaamista.

Rakentamisen lupajärjestelmä

Rakentamisen lupien käsittelyn siirtyminen pääosin tietomallipohjaiseksi ja rakennustiedon kertyminen rakennetun ympäristön tietojärjestelmään mahdollistaisivat pitkällä aikavälillä rakennusten digitaalisen kaksosen luomisen koko rakennuskannan tasolla. Tämä tukisi rakentamiseen liittyvien toimintojen ja koko rakentamisen toimialan digitalisoitumista ja mahdollistaisi rakennuskantaan liittyvän tiedon ajantasaisen saatavuuden kaikille sitä tarvitseville. Tämä edistäisi yksilöiden tiedonsaantimahdollisuuksia sekä omassa omistuksessaan oleviin kiinteistöihin ja rakennusten osiin liittyen ja mahdollistaisi heille paremman päätöksenteon omistukseensa liittyen. Rakennustiedon ajantasainen saatavuus mahdollistaisivat laajemmin koko rakennetun ympäristön tiedon hyödyntämisen valtakunnallisesti, mikä hyödyttäisi yksilöiden lisäksi yrityksiä, viranomaisia, päättäjiä ja viime kädessä koko yhteiskuntaa.

Rakentamisen lupajärjestelmää kehittäessä on otettava huomioon tietosuojaan liittyvä sääntely henkilötietojen käsittelystä ja siihen liittyvistä reunaehdoista, kuten rekisterinpitäjyydestä, oikeusperusteesta, henkilötietojen yhdistämisestä ja käyttötarkoituksesta. Näiden huomioon ottaminen on oleellista henkilötietojen käsittelyssä ja esimerkiksi henkilötietoluonteen huomiotta jättäminen saattaa aiheuttaa tietosuojariskin. Henkilötietojen saatavuuden parantaminen voi myös johtaa kontrolloimattomaan digitaaliseen ympäristöön ja tietojen yhdistelemiseen tavalla, joka ei ollut rekisterinpitäjien tarkoituksena. Riskien vuoksi rekisterinpitäjän vastuu ja kontrollin tarve korostuvat. Rekisteriä kootessa tulee kiinnittää erityistä huomiota julkisesti tai muutoin saatavilla olevan datan tarpeellisuuteen ja tiedon kumuloinnin vaikutuksiin. Henkilötietojen käsittelystä rakentamisessa tullaan tarkemmin säätämään laissa rakennetun ympäristön tietojärjestelmästä. Myös julkisuuslainsäädäntö asettaa reunaehdot tietojen julkisuudelle, ja näin ollen rajoittaa lainsäätäjän mahdollisuuksia julkisista tiedoista syntyviin riskeihin vaikuttamiseen.

Vastuut

Selkeämpi, täsmällisempi ja oikealla säädöstasolla oleva sääntely todennäköisesti parantaa rakentamishankkeeseen ryhtyvän asemaa ja päävastuullinen toteuttaja voi paremmin ennakoida velvollisuutensa rakennustyön toteutuksessa. Yritykset pystyvät käytäntöjen yhtenäistyessä tarjoamaan palvelujaan useassa kunnassa samoilla edellytyksillä. Säännösten yhtenäinen soveltaminen saattaa myös lisätä päävastuullisten toteuttajien asiantuntemuksen käyttöä. Selkeämmän, täsmällisemmän ja oikealla säädöstasolla olevan sääntelyn ansiosta myös päävastuullisen toteuttajan edellytykset ennakoida tulevia kustannuksia sekä rakentamishankkeen vaatimaa aikaa paranevat.

Päävastuullisen toteuttajan toteutusvastuu, myötävaikutusvelvollisuus sekä lisääntyvä laadunvarmistusselvityksen, ulkopuolisen tarkastuksen sekä erityismenettelyn käyttäminen parantavat rakentamisen laatutasoa nykyisestä ja sitä kautta vähentävät tulevaisuuden sisäilmaongelmia sekä parantavat asumisterveysolosuhteita, mikä vähentäisi huonoista asumisolosuhteista johtuvia terveyshaittoja.

Päävastuullisen toteuttajan, käytännössä pääurakoitsijan, sopimusvapautta rajoitetaan nykyisellään eri tavoin riippuen hankkeen laadusta, urakkamuodosta ja tilaajasta. Rakentamisen yksityisoikeudellinen sääntely on eri asia kuin julkiselle vallalle kuuluva vastuu. Erityisesti perustajaurakointiin asunnonostajan kannalta liittyviä riskejä säännellään asuntokauppalaissa. Asuntokauppalain uuden asunnon kauppaa koskevista 4 luvun säännöksistä kuluttajan vahingoksi poikkeavat sopimusehdot ovat lähtökohtaisesti mitättömiä. Kiinteistöstä (esimerkiksi paritalosta) kiinteistöalalla toimivalta elinkeinonharjoittajalta kuluttajana asunnon ostavan oikeussuoja on maakaaressa osin asuntokauppalain kaltainen. Kiinteistön asunnoksi tai vapaa-ajan asunnoksi elinkeinonharjoittajalta hankkiva nauttii laajaa virhesuojaa, josta ei voida ostajan vahingoksi poiketa. Yksityisen kuluttajan tilaamaan kuluttajaurakkaan sovelletaan kuluttajansuojalain 9 luvun pakottavia säännöksiä kuluttajan hyväksi.

Päävastuullisen toteuttajan nimeäminen olisi rakentamishankkeeseen ryhtyvän vapaassa valinnassa. Hankkeeseen ryhtyvä voisi itsekin toimia päävastuullisena toteuttajana. Pienemmissä ja arvoltaan vähäisemmissä rakentamishankkeissa saattaisi olla esimerkiksi kustannusten säästämiseksi yleistä, ettei hankkeeseen ryhtyvä pidä päävastuullisen toteuttajan nimeämistä tarpeellisena. Koska päävastuullisen toteuttajan nimeäminen perustuisi yksityisoikeudelliseen sopimukseen, on oletettavissa, että alan järjestöt laativat sitä varten vakioehtoja. Näissä vakioehdoissa ei voida kuitenkaan vähentää sitä vastuuta, joka esimerkiksi urakoitsijalle kuuluu pakottavien lainsäännösten kautta.

On todennäköistä, että varsinkin lain soveltamisen alkuvaiheessa, ennen kuin päävastuullisen toteuttajan mallista on saatu kokemuksia, mallin soveltaminen aiheuttaa pienen lisäkustannuksen. Sen suuruudesta ei ole toistaiseksi saatavilla luotettavia arvioita. Rakentamisen kustannustaso on kaiken kaikkiaan suhdanneherkkä ja voi vaihdella suhdanteista riippuen hyvin nopeasti. Tällä hetkellä rakentamisen kustannukset ovat rajussa nousupaineessa, mikä jo näkyy rakentamisen volyymin pienenemisenä. Kustannusten nousun taustalla on kansainvälinen tilanne.

Omakotitalorakennuttajan kannalta päävastuullisen toteuttajan malli voisi turvata entistä laadukkaampaa lopputulosta. Valtaosa pientaloista toteutetaan eriasteisina valmistaloina ja talopaketteina. Talotehtaat ja valmistalojen toimittajat joutuisivat selvittämään päävastuullisen toteuttajan käytännöt ja ottamaan mallista aiheutuvat vaikutukset toiminnassaan huomioon. Monilla talotehtailla on omia talojen pystytyksestä ja viimeistelystä huolehtivia toteutusorganisaatioita jo entuudestaan. Päävastuullisen toteuttajan malli olisi suhteellisen helppo integroida jo käytössä oleviin toteutusmalleihin.

Kelpoisuudet

Pätevyyksiin ja kelpoisuuksiin liittyvät säädökset vaikuttavat yksilöön liittyviin asioihin ja työvoiman alueelliseen liikkuvuuteen.

Rakennusten suunnitelmallinen käyttö ja ylläpito

Ajantasainen rakennuksen käyttö- ja huolto-ohje tukee rakennuksen säännöllistä huoltoa, ylläpitoa ja korjaamista. Rakennuksen ja sen laitteiston jatkuvalla seurannalla ja kunnossapitämisellä voi olla positiivisia terveysvaikutuksia esimerkiksi parantuneiden sisäolosuhteiden kautta. Tukemalla rakennusten säännöllistä ylläpitoa, huoltoa ja korjaamista voidaan vaikuttaa välillisesti ihmisten terveyteen. Nykyisenkaltaisten rakennusten huonoista sisäolosuhteista johtuvien terveyshaittojen ja näiden aiheuttamien terveyskustannusten ja sairaspoissaolojen väheneminen olisi yhteiskunnallisesti merkittävää. Tällä olisi myös inhimillisesti merkittävä positiivinen vaikutus näistä ongelmista nykyään kärsivien elämään.

Käyttö- ja huolto-ohjeen digitaalisuus tukisi kansalaisten mahdollisuuksia saada tietoa rakennusten kunnosta sekä pitää omistamiaan rakennuksia kunnossa. Käyttö- ja huolto-ohjeen digitalisoiminen loisi uudenlaisia mahdollisuuksia hyödyntää ohjetta sekä tarjoaisi rakennusten huollon ja korjauksen alalla toimiville yrityksille mahdollisuuksia tarjota täysin uudenlaisia palveluja kiinteistöjen omistajille ja käyttäjille.

Valmistelutyössä on perehdytty pohjoismaiden lisäksi rakentamisen sääntelykehikkoon Saksan, Englannin, Alankomaiden, Irlannin Tasavallan ja Slovenian osalta. Rakentamisen vastuun osalta on hankittu selvitystä edellä mainittujen maiden lisäksi Ranskasta ja Belgiasta.

Ruotsin lainsäädäntö on rakenteeltaan ja sisällöltään lähimpänä Suomea. Norjan rakentamista koskeva sääntely eroaa ennen kaikkea rakennusyrityksiä koskevan valtiollisen, luokitteluun perustuvan hyväksyntämenettelyn kautta. Tanskassa on erilliset lait kaavoitusta ja rakentamista varten. Islannissa on pitkälle kehitetty ja keskitetty rakentamisen sähköinen tietojärjestelmä, johon kytkeytyy myös rakentamisen eri toimijoiden keskitetty lisensiointi- ja sertifiointi. Ilmastoselvityksen ja vähähiilisen rakentamisen osalta on selvitetty erityisesti Ruotsin jo osin voimaan tullutta sääntelyä.

Saksassa on eroavuutta rakentamisen sääntelyssä eri osavaltioiden välillä. Erityisesti riippumattoman ulkopuolisen tarkastusinsinöörijärjestelmän pakollisuutta on 2000-luvulla useimmissa osavaltioissa supistettu. Englannin ja Walesin rakennusvalvontaa leimaa kaksijakoisuus julkiseen kunnalliseen ja yksityiseen approved inspector -järjestelmään. Rakennuttaja voi itse valita, kumpaa hän käyttää. Kesäkuun 2017 tuhoisa Grenfell -tulipalo on aiheuttanut laajaa keskustelua yksityisen tarkastusjärjestelmän tulevaisuudesta ja rakennusalalla toimivien kelpoisuuskysymyksistä. Alankomaiden laaja, ympäristö- ja kaavoitusreformi tulee voimaan vuonna 2023. Uudistus ulottuu myös rakennusvalvontaan. Rakentajille tulee velvoite kiinnittää hankkeeseen riippumaton ja sertifioitu valvoja. Irlannin Tasavalta uudisti rakennusvalvonnan perustumaan sertifioituihin suunnittelijoihin ja muihin asiantuntijoihin vuonna 2014. Sloveniassa on eri lait maankäytön suunnitteluun, rakentamiseen sekä arkkitehtien ja insinöörien pätevyyksiin. Ranskassa ja Belgiassa rakennusten tekninen tarkastus on vakuutuspohjaista ja edellyttää yksityisten tarkastusyhteisöjen käyttöä.

Vaikka ei ole olemassa mitään yhtenäistä eurooppalaista, eikä edes pohjoismaista, rakentamisen sääntelytapaa, on yleisenä pyrkimyksenä parantaa rakentamisen laatua. Tarkasteltujen maiden kokemuksia on arvioitu peilaten Suomen rakentamisen sääntelykehikkoon ja koko oikeusjärjestelmään. Esimerkiksi ranskankielisen Euroopan vakuutuspohjainen järjestelmä arvioitiin kustannuksiltansa kalliiksi. Pakollisina vakuutukset saattaisivat myös johtaa tilanteeseen, jossa rakentamisen virheettömyys ei olisi ensisijaisena tavoitteena, koska tuudittauduttaisiin vakuutusten kautta maksettaviin korvauksiin. Vakuutuspohjainen järjestelmä edellyttäisi myös huomattavia lisäpanostuksia joko vakuutusyhtiöiden itsensä taholta tai yksityisiltä tarkastajilta hankittaviin valvontapalveluihin. Julkinen rakennusvalvonta ei nykyisten voimavarojensa puitteissa pystyisi kattavaan ja virheet täysin estävään toimintaan, mikä olisi luonnollisesti vakuutusyhtiöiden tavoitteena.

Norjassa 1990-luvulla toteutettu rakennusyritysten luokittelu ei ole selvitysten mukaan johtanut merkittävään rakentamisen laadun kohentumiseen. Alun perin tiukkaa ja keskitettyä luokittelujärjestelmää on sen aiheuttamien kustannusten johdosta sittemmin lievennetty. Keskitetty järjestelmä on nykyään vapaaehtoinen ja sen rinnalle on luotu paikallinen, kuntakohtainen hyväksyntämenettely. Vähäisemmät rakentamishankkeet voi toteuttaa ilman siinä toimivien erillistä hyväksyttämistä.

Tanskan rakentamisen lainsäädäntöuudistus on tuore ja tullut voimaan vuonna 2018. Uudistus siirsi kuntien vastuulle kuulunutta teknistä tarkastusta sertifioiduille toimijoille ja luokitteli rakennukset neljään eri vaativuustasoon. Kuntien hoitama valvonta muuttui tietoisesti riskiarviointiperustaiseksi ja pistokoeluontoiseksi. Kokemuksista ei ole toistaiseksi saatu dokumentoitua tietoa.

Islanti väestömäärältänsä suhteellisen pienenä maana on kyennyt toteuttamaan kattavan valtakunnallisen rakentamisen tietojärjestelmän. Tietojärjestelmä on tehostanut toimintaa ja tuonut kuntien vaihteleviin käytäntöihin enemmän yhdenmukaisuutta.

Englannin ja Walesin kaksijakoinen, vuodesta 1984 voimassa ollut järjestelmä on tällä hetkellä muutosten alla. Grenfell-tulipalo on johtanut itsekritiikkiin ja joka tapauksessa uutta lainsäädäntöä on tulossa suunnittelijoiden, työnjohdon ja valvojien sekä myös rakennustyön toteuttajien pätevyyksiin. Ruotsin tavoin ei tällä hetkellä aseteta lainsäädännössä mitään erityisiä pätevyysvaatimuksia rakennusten suunnittelijoille.

Ruotsissa toimi vuosina 2017–2019 komitea ”Kommittén för modernare byggregler”, joka luovutti yli 600 -sivuisen loppumietintönsä joulukuussa 2019 68. Komitean ehdotusten päätavoitteena oli esittää ratkaisuja, joiden avulla rakentamisen säännöstö ja sen soveltaminen olisivat aiempaa ennakoitavampaa, joustavampaa ja yksinkertaisempaa. Komitean ehdotukset eivät ole saaneet juurikaan kannatusta Ruotsin Boverketin taholta 69. Valtiovarainministeriön alainen Boverket on Ruotsin rakentamisen, kaavoituksen ja asumisen viranomainen ja tuottaa muun muassa rakentamisen säännöksistä erilaisia ohjejulkaisuja ja ylläpitää Ruotsin kaavoitus- ja rakennuslain (PBL) tietopankkia. Komitean ehdotusten pohjalta on Boverketissa kuitenkin käynnistetty valmistelu, jolla pyritään selkeyttämään uudelleen rakentamisen (ombyggnad) säännöstöä. Myös palomääräysten tarkistustyö on vireillä. Komitea ehdotti myös laista poistettavaksi säännökset sertifioidusta asiantuntijasta ja valvontavastaavasta.

Valmistelutyön yhteydessä selvitettiin tarkemmin, olisiko Suomessa omaksuttavissa Ruotsissa vuonna 2014 voimaan tulleen niin sanotun ”Attefallshus” -säännöstön kaltaista, pienimuotoista täydennysrakentamista sallivaa järjestelyä. 70 Ruotsista saatujen kokemusten perusteella luovuttiin ajatuksesta, jossa korkeintaan 30 neliömetrin suuruisen lisärakennuksen, jota voisi käyttää myös asumiseen, saisi rakentaa pientalotontille vastoin kaavamääräyksiä. Sen sijaan valmistelua jatkettiin niin, että muun kuin pysyvään asumiseen tarkoitetun rakennuksen voisi toteuttaa ilman lupamenettelyä, jos kohde on korkeintaan 30 neliömetriä. Mutta silloinkin pitäisi noudattaa Ruotsin mallista poiketen kaava- ja muita määräyksiä.

Digitaalisuuden osalta mallia on saatu erityisesti Irlannista ja myös Virosta. Molemmissa maissa on luotu keskitetty valtakunnallinen rakentamisen tietojärjestelmä. Kokemukset ovat olleet erinomaisia. On päästy eroon kuntien vaihtelevista ja eri kehitystasolla olevista prosesseista. Tämä on tuonut merkittäviä hyötyjä rakentamisen ammattimaisille toimijoille.

5.1.1 Rakentamisen ohjaus ja lupajärjestelmä

Maankäyttö- ja rakennuslain toimivuusarvioinnissa (2014) kiinnitettiin huomiota viranomaisvalvonnan epäselvään rooliin etenkin kertarakentajien (kertarakennuttajien) kannalta. Lupamenettelyn ja teknisen tarkastustoiminnan sekä säännösten soveltamisen osalta kuntien käytäntöjen todettiin vaihtelevan. Suuria eroja nähtiin valvonnan resurssien käytössä ja osaamisessa, kun rakennusvalvontatoimen koko vaihtelee yhden ja sadan henkilön välillä 71.

Rakennusvalvonnan kehittämisen vaihtoehtoja selvitettiin maaliskuussa 2014 ympäristöministeriössä asetetun työryhmän toimesta. Työryhmän selvitys julkaistiin helmikuussa 2015. Selvityksessä käsitellään rakennusvalvontayksiköiden muodostumista sekä vapaaehtoisen yhteistyön että velvoittavan lainsäädännön pohjalta. Työryhmä katsoi, että rakennusvalvontatoimen organisointia koskevaa lainsäädäntömuutosta ei voida tehdä ilman, että samalla tehdään rakennusvalvonnan toimintaa koskevia tarpeellisia lainsäädäntömuutoksia (lupamenettely ja rakennustyön aikainen viranomaisvalvonta, erityismenettelyn laajempi käyttö, sanktiojärjestelmä, luvanvaraisuus ja rakentamishankkeiden vaativuusluokittelu) 72.

Ympäristöministeriön raportti (2015) ei johtanut jatkovalmisteluun. Sen sijaan rakennusvalvonnan organisointi otettiin mukaan laaja-alaiseen maakuntauudistukseen. Sittemmin kariutuneen maakuntauudistusta koskeneen, maakuntien perustamista ynnä muuta koskeneen hallituksen esityksen mukaan maakunta olisi voinut hoitaa maakunnan alueen kaikkien kuntien kanssa tekemällään sopimuksella maakunnan hoidettaviksi siirretyt rakennusvalvonnan ja ympäristötoimen järjestämisen tehtävät, joiden hoitamiseen kunnat olisivat hoitaneet rahoituksen (HE 15/2017 vp). Järjestely olisi edellyttänyt maakunnan kaikkien kuntien yhteisymmärrystä.

Kuntaliiton toimesta selvitettiin vuosina 2014–2015 rakennusvalvonnan alueellistamisen hyötyjä ja haittoja. Projektin ohjausryhmässä oli mukana myös ympäristöministeriön edustus. Projektista laadittu raportti ilmestyi helmikuussa 2015 73. Raportissa peilattiin rakennusvalvonnan mahdollista alueellistamista ympäristöterveydenhuollon ja palo- ja pelastustoimen koko maata kattaneisiin alueellistamisratkaisuihin. Niistä poiketen rakennusvalvonnalla todettiin olevan maankäyttöön kiinteästi liittyvä rooli kunnassa. Rakennusvalvonnan heijastevaikutuksia yhteistyöhön kunnan muiden toimialojen kanssa pidettiin huomattavina, eikä yhteistyön säilyttämiseksi kunnan eri toimijoiden ja alueellisen rakennusvalvonnan välillä kaikissa olosuhteissa ole esitetty varteenotettavia malleja. Rakennusvalvonnan suoritteet vaihtelevat merkittävästi talouden suhdanteiden mukaan toisin kuin ympäristöterveydenhuollossa ja palo- ja pelastustoimessa. Rakennusvalvonta nähdään raportissa kunnan strategisena resurssina. Rakennusvalvonnan ja kaavoituksen saumaton ja yhteiseen näkemykseen perustuva yhteistyö on raportin mukaan edellytys kunnan maankäyttöä, kaupunkikuvaa ja rakentamista yleensä koskevien strategisten linjausten toteutumiselle. Tutkimuksessa ei löydetty konkreettisia malleja ratkaista kaavoituksen ja alueellisen rakennusvalvonnan välisiä haittoja. Erityisesti haittoja arvioitiin aiheutuvan pienissä ja keskisuurissa kunnissa 74.

Ympäristöministeriön uusimuotoista rakennusvalvontatointa koskevassa selvityksessä (2015) on todettu, kuinka kuntien vapaaehtoisesta yhteistyöstä ja kuntaliitosten avulla syntyneistä isommista rakennusvalvontayksiköistä on saatu hyviä kokemuksia. Vuonna 2014 Suomessa toimi 23 kuntienvälistä vapaaehtoista yhteistyöaluetta rakennusvalvontapalvelujen tuottamiseksi. Näissä oli mukana yhteensä noin 62 kuntaa. Yhteistyöalueista useimmat on organisoitu vastuukunnan ympärille, jolloin vastuukunta tuottaa muiden yhteistoimintaan osallistuvien kuntien sopimuksessa määritellyt rakennusvalvonnan palvelut 75. Haitoiksi on nähty pitkälti samoja seikkoja, jotka nousevat esiin Parviaisen raportissa. Kunnan rakentamisen ja viranomaistoiminnan asiantuntijat voivat etääntyä kunnan muusta strategisesta hallinnosta. Ongelmia on voinut aiheuttaa myös mahdollisen osa-aikaisen asiantuntijapalvelupisteen sijaitseminen etäällä vastuukunnan muusta hallinnosta. Yhteislautakunnan huomattavan suuri jäsenmäärä saattaa lisätä hallinnon työmäärää ja heikentää lautakuntatyöskentelyn tehokkuutta. Samalla yhteistyön kustannukset lisääntyvät.

Kuntaliitto selvitti kyselytutkimuksen avulla viimeksi vuonna 2017 rakennusvalvonnan hallinnon nykytilaa. Mukana kysymyksiä ehdottamassa oli myös ympäristöministeriön edustaja. Raportti kyselystä ilmestyi vuonna 2018 76. Kyselyn vastaajista 157 edusti yksittäistä kuntaa, 17 edusti usean kunnan yhteistä toimielintä ja 4 kuntayhtymää. Vastanneiden kuntien väkiluku kattoi 79 prosenttia Manner-Suomen väestöstä. Ahvenanmaan kunnat eivät olleet mukana kyselyn kohdejoukossa. Noin 87 prosentissa kunnista rakennusvalvonta järjestettiin omassa kunnassa. Enemmistö vastaajista (87 prosenttia) ei nähnyt varteenotettavana vaihtoehtoa, jossa maakunta toimisi rakennusvalvonnan tehtävien järjestäjänä. Koko maan tasolla rakennusvalvonnan henkilöresurssit ovat säilyneet kutakuinkin samalla tasolla 2000-luvun alusta lähtien. Henkilöstöä vähennettiin useammassa yksikössä kuin sitä lisättiin. Ne yksiköt, joissa henkilöstöä oli lisätty, olivat pääsääntöisesti kuntia, joissa myös rakentamisen määrä oli samaan aikaan lisääntynyt. Rakennusvalvonnan toimintamenoista katettiin koko maassa 92 prosenttia taksan mukaisilla maksuilla. Kate vaihtelee kuitenkin voimakkaasti eri kokoisissa yksiköissä. Kyselyn vastausten perusteella rakennusvalvonnan yksiköissä tarvittaisiin koulutusta eniten juridiikasta sekä digitalisaatiosta ja sähköisistä järjestelmistä. Sähköinen asiointimahdollisuus oli käytössä vuonna 2017 lupa-asioissa enemmistössä kunnista.

Eduskunnan tarkastusvaliokunta julkisti mietintönsä rakennusten kosteus- ja homeongelmista 2.5.2013 77. Mietinnön pohjana on rakennusten kosteus- ja homeongelmia koskeva tutkimus 78. Tarkastusvaliokunta esitti toistakymmentä ehdotusta. Niistä ensimmäisessä ehdotetaan rakentamisen ohjauksen ja neuvonnan uudistamista. Valiokunta kiinnitti huomiota siihen, ettei rakentamishankkeeseen ryhtyvän toimilla tai kuntien viranomaisvalvonnalla ole kyetty ehkäisemään ennalta kosteus- ja homevaurioiden syntymistä tai korjausten epäonnistumisia. Mietintö ei sinänsä ota kantaa, miten julkinen rakennusvalvonta tulisi jatkossa järjestää.

Ympäristöministeriön toimeksiannosta Rakennustarkastusyhdistys RTY ry selvitti rakentamisen ohjausjärjestelmän toimivuutta vuonna 2013. Raportissa esitetään neljä päävaihtoehtoa rakennusvalvonnan järjestämiseksi, minkä lisäksi se sisältää toistakymmentä muuta kehittämisehdotusta 79. Vaihtoehdossa 1 pysyttäydyttäisiin nykyisessä järjestelmässä ja jäätäisiin odottamaan kuntarakenteen uudistumista. Vaihtoehto 2 rakentuisi kuntarakenteesta riippumattomiin, alueellisesti suurempiin rakennusvalvontayksiköihin yhdistämällä nykyisiä. Vaihtoehdossa 3 pysyttäydyttäisiin lupahallinnon osalta nykyisessä kuntapohjaisessa järjestelmässä, mutta luotaisiin tekniseen tarkastukseen uusia toimintamalleja. Vaihtoehdossa 4 luotaisiin nykyistä laaja-alaisempi julkisen rakennusvalvonnan malli, joka ottaisi kokonaisvastuuta hyvän rakennetun ympäristön kehittämisestä, ohjaamisesta ja valvonnasta.

Rakennusvalvonnan järjestämisen vaihtoehtoja on edellä kuvatuin tavoin selvitetty viimeisten kymmenen vuoden aikana monipuolisesti. Rakennusvalvonnan toimintakentässä on kolme pääelementtiä: kaavojen noudattamisen valvonta; lupien käsittelemisestä huolehtiminen, mihin liittyy neuvonta ja ohjaus; rakennetun ympäristön ja rakennusten kunnossapidon ja hoidon valvominen osaltaan. Rakennustyönaikainen viranomaisvalvonta perustuu suhteutettuun valvontaan, jossa viranomainen ottaa huomioon hankkeen vaativuuden sekä luvan hakijan ja hankkeen suunnittelusta ja toteuttamisesta vastaavien henkilöiden asiantuntemuksen ja ammattitaidon sekä muut valvonnan tarpeeseen vaikuttavat seikat. Kunnan rakennusvalvontaviranomainen valvoo rakennustoimintaa yleisen edun kannalta.

Kysymys siitä, mitä, kuinka paljon ja minne voi rakentaa, koskee elimellisesti alueidenkäytön ohjausta. Alueidenkäytön ohjaus on kunnan ja kuntalaisten itsehallinnon ydintä. Tilanne on toinen, kun tarkastellaan rakentamiselle asetettujen olennaisten teknisten vaatimusten täyttymistä. Kysymys on silloin valtakunnallisista rakentamismääräyksistä, jotka eivät sisällä kuntakohtaista vaihtelua ja poliittisen tarkoituksenmukaisuusharkinnan mahdollisuutta. Kuntien rakennusvalvontaa on eniten arvosteltu siitä, että valtakunnallisia rakentamismääräyksiä sovelletaan vaihtelevasti ja usein eri suuntiin eri kunnissa.

Myös tehdyt selvitykset osoittavat rakennusvalvonnan kiinteän yhteyden kunnan alueidenkäytön ohjaukseen. Puolet kunnista jää alle 6 000 asukkaan rajan, joka nykyisen lain mukaan määrittää velvoitteen kunnan omasta ja pätevästä kaavoittajasta. Rakennustarkastaja on pienissä kunnissa usein lähes ainoa kunnan palveluksessa oleva, jolla on asiantuntemusta ja myös hallintosäännössä annettua toimivaltaa ottaa kantaa alueidenkäytöllisiin ja rakentamisen sijoittumiseen liittyviin kysymyksiin.

Kesän 2020 aikana avoimesti kommentoitavana ollut, rakennusvalvontaa ja lupajärjestelmää koskenut kysely perustui vaihtoehtoon, jossa rakennusvalvonta säilyisi nykyiseen tapaan peruskunnan tehtävänä. Kunnilla säilyisi mahdollisuus vapaaehtoisesti sopia kuntarajat ylittävästä yhteistyöstä. Kunta päättäisi itse, organisoiko se rakennusvalvonnan tavanomaisen tai vaativan tasoisena. Tämä jaottelu saisi merkitystä, kun arvioidaan, pystyykö kunta omin voimavaroin ottamaan kantaa valtakunnallisten, rakentamisen olennaisten teknisten vaatimusten täyttymiseen tavanomaista vaativamman tasoisissa hankkeissa. Rakentamista tarkoittava lupapäätös tehtäisiin kuitenkin aina peruskunnassa, ellei kunta ole vapaaehtoisin järjestelyin sopinut yhteistyöstä toisen kunnan kanssa. Lupa, jota kutsuttaisiin rakentamisluvaksi, voisi luvanhakijan niin halutessa jakautua erikseen rakentamisen sijoittumisen harkintaan (sijoittamislupa) ja erikseen rakentamisen toteuttamisen harkintaan (toteuttamislupa). Olennaiset tekniset vaatimukset arvioitaisiin toteuttamisluvan yhteydessä. Tavanomaisen tason rakennusvalvonnan pitäisi hankkia lisäosaamista vaativamman tason osaamisen kunnasta toteuttamisen harkintaan hankkeissa, jotka ylittäisivät tavanomaisen teknisen vaativuustason.

Kommentoitavana ollut ehdotus sisälsi luvanvaraisuuden osalta lupaa edellyttävien hankkeiden täsmentämistä ja lupakynnyksen nostamista. Rakennus-, korjaus- ja muutoshankkeiden moninaisuuden vuoksi jouduttaisiin luvanvaraisuutta kuitenkin edelleen määrittelemään osin myös joustavin oikeusohjein. Kunnan mahdollisuus vapauttaa rakennusjärjestyksessä luvanvaraisuudesta vähäisempiä hankkeita säilyisi. Pelkkä toteuttamislupa riittäisi sellaisille korjaus- ja muutostöille, joilla ei ole vaikutusta sijoittamisluvan edellytysten täyttymiseen.

Kyselyn tulosten perusteella vastaajien (571 kpl) enemmistö (55 prosenttia) suhtautui myönteisesti tai varovaisen myönteisesti ehdotettuihin uudistuksiin. Eniten myönteisiä vaikutuksia arvioitiin syntyvän prosessin nopeudesta, yhdenmukaisuudesta ja tasapuolisuudesta, selkeydestä ja läpinäkyvyydestä sekä yhteistyön voimistumisesta. Toisaalta varautuneempia kommentteja tuli osin samoista seikoista. Pelättiin myös epäselvyyksien siirtymistä uusiin kohtiin prosessia. Rakentamisluvan sijoittumisharkinnan mahdollisen erillisyyden toteuttamisharkinnasta arvioitiin pidentävän käsittelyaikoja ilman mainittavia hyötyjä. Myös epäröitiin, miten määritellään kaavoituksen ja rakennusvalvonnan rajapinta. Kysyttiin, onko saatavilla vaativan tasoinen viranomainen tueksi lupapäätöksiin pienille tai keskikokoisille kunnille. Uudistuksen arvioitiin lisäävän kunnan rakennusvalvonnan resurssien ja osaamisen tarvetta. Yrityspuolelta todettiin, kuinka isoissa kaupungeissa ongelmana on lupien ylitarkka valvonta ja hitaus. Yksityishenkilön taholta lupaprosessin nopeutuminen nähtiin suojelunäkökulmien kannalta myös uhkana.

Kuntaliiton kommentissa todettiin pykäläluonnosten ja perustelutekstien perusteella vaikeaksi arvioida, miten erilaisten hankkeiden vaativuus käytännössä määrittyisi ja minkälaisissa hankkeissa tavanomaisen tasoisen rakennusvalvonnan olisi turvauduttava vaativan tasoisen rakennusvalvonnan asiantuntijoihin. Kuntaliitto korosti, että jatkovalmistelussa tulee kiinnittää huomiota erityisesti siihen, ettei muutoksilla estetä tai vaikeuteta kuntalain mukaista yhteistyötä rakennusvalvonnan järjestämisessä. Eriävässä näkemyksessään (17.12.2020) Kuntaliitto katsoo esitetyn mallin tavoitteisiinsa nähden epätarkoituksenmukaiseksi sekä monimutkaiseksi. Vaihtoehtona Kuntaliitto esittää muun muassa ulkopuolisen tarkastuksen soveltamisen kehittämistä ja laajentamista. Kuntaliitto näkee, että ulkopuolinen tarkastus voitaisiin suorittaa yksityisten toimijoiden ohella erityisosaamista omaavan toisen rakennusvalvonnan toimesta. Kuntaliiton eriävässä mielipiteessä on muun muassa tuotu esiin ulkopuolisen tarkastuksen kehittämisen mahdollisuus.

5.1.2 Vastuut

Rakentamisen vastuista on tehty useampi konsulttiselvitys: Pöyry 2018 sekä Owal Group ja VTT 2020. Lisäksi Fountain Park järjesti kesällä 2020 verkkoaivoriihen, jossa pyydettiin palautetta kolmesta eri pykälikkövaihtoehdosta vastuukysymyksen järjestämiseksi. Mikään vaihtoehto ei osoittautunut muita paremmaksi, joten eniten positiivisia kommentteja keränneistä elementeistä tehtiin niin sanottu hybridivaihtoa, jota Owal Group ja VTT selvityksessään peilasivat alkuperäisiin vaihtoehtoihin. Myös rakennusalan eräät tahot keskustelivat vastuista keskenään. Alan keskustelujen sekä Owal Goupin ja VTT:n selvityksen perusteella tehtiin jälleen uusi versio lausuntokierrosta varten.

5.1.3 Laki rakennusperinnön suojelemisesta

Valmistelussa on aiemmin ollut vaihtoehto, jossa täyden korvauksen sijaan valtio olisi ollut velvollinen suorittamaan rakennussuojelun johdosta omistajalle tai muulle oikeudenhaltijalle kohtuullisen korvauksen. Vaihtoehto oli rakennusperintölain laajempaa muuttamista koskeneen esitysluonnoksen yhteydessä lausuntokierroksella kesällä 2020. Ehdotus perustui siihen, että rakennusperinnön suojelemisessa on kysymys sellaisista yleiseen etuun perustuvista omaisuudensuojan rajoituksista, jotka eivät rinnastu lunastukseen. Suojelupäätökset ovat myös useimmiten joustavia siten, että jopa käyttötarkoituksen muutoksia on mahdollista toteuttaa suojelupäätöksen puitteissa ja tarvittaessa voidaan hakea poikkeamislupaa tai muuttaa suojelupäätöstä. Ehdotetun sääntelytavan arvioitiin mahdollistavan laajahkon vaihteluvälin huomioon ottamisen korvauksia määrättäessä siten, ettei korvausvelvollisuudesta muodostuisi rakennusperintölain soveltamiselle korkeaa kynnystä. Lausuntokierroksen perusteella kohtuullisen korvauksen käsite ei kuitenkaan, vaikka se on esiintynyt lainsäädännössä, ole käytännössä saanut itsenäistä merkitystä ja koettaisiin lunastuslain mukaisessa korvauksen määräämismenettelyssä epäselvänä poikkeamisena täyden korvauksen käsitteestä. Muutoksen arvioitiin voivan myös vähentää suojeluhalukkuutta, vaikka toisaalta sitä pidettiin perusteltunakin rakennussuojelun luonteeseen nähden. Sääntelyn jatkovalmistelu siirrettiin nyt käsillä olevan esityksen yhteyteen. Jatkovalmistelussa päädyttiin esittämään täyden korvauksen pysyttämistä rakennusperintölaissa siten, että korvauksen perusteita kuitenkin täsmennettäisiin ja avattaisiin.

5.1.4 Rakennuksen vähähiilisyys

Valmistelussa on arvioitu erilaisten vaihtoehtoisten ohjaustoimien vaikutuksia ja soveltuvuutta rakennusten kasvihuonekaasupäästöjen vähentämiseen. Sääntelykeinojen vaihtoehtoina tutkittiin ympäristöministeriön vuonna 2016 käynnistämässä ja Bionova Oy:n toteuttamassa selvityshankkeessa alun perin kuutta eri mallia: ministeriö julkaisee menettelytavan ja siihen liittyvän päästötietokannan, joiden avulla kasvihuonekaasupäästöt voidaan raportoida yhteismitallisesti (1), julkiset hankkeet määrätään ilmoitusvelvollisiksi kasvihuonekaasupäästöjen suhteen (2), kunnat liittävät tontinluovutukseen kasvihuonekaasupäästöihin liittyviä ehtoja (3), julkisrahoitteisiin hankkeisiin liitetään kannustimia tai ehtoja (4), kunnat ottavat kaavoituksessa huomioon kasvihuonekaasupäästöt ja asettavat kasvihuonekaasuperusteisia kaavamääräyksiä (5) sekä kansallisella tasolla otetaan käyttöön menettelytapa, jonka avulla materiaaleihin ja käyttöön liittyvät päästöt otetaan huomioon kokonaisuutena (6). Selvitysraportissa 80 päädyttiin suosittelemaan Suomen tilanteeseen parhaiten sopivimmaksi vaihtoehdoksi raja-arvo-ohjausta.

Vaihtoehtojen selvittämistä jatkettiin Teknologian tutkimuskeskus VTT Oy:n toimesta 81 tutkien raja-arvo-ohjauksen rinnalla viittä eri vaihtoehtoa: julkisin varoin toteutettavalle uudis- ja korjausrakentamiselle asetettava kasvihuonekaasupäästöjen ilmoitusvelvollisuus (1), kiinteistöverosta annettava alennus, jos uudisrakennuksen tai korjauksen kasvihuonekaasupäästö alittaa annetun raja-arvon (2), rakennuslupamaksusta annettava alennus, jos rakentamisen kasvihuonekaasupäästö alittaa annetun raja-arvon (3), lisärakennusoikeus, jos kasvihuonekaasupäästö alittaa annetun raja-arvon (4) sekä uudis- ja korjausrakentamiselle asetetaan kansallisella tasolla kasvihuonekaasupäästöjen ilmoitusvelvollisuus ilman raja-arvoja (5). Vaihtoehtojen 1–2 vaikutuksia päästöjen vähentämiseen on vaikea arvioida tarkasti, koska ne liittyisivät oleellisesti kuntien omaan verokertymään, ja voisivat vaihdella kuntien taloustilanteen mukaan paikkakunnittain ja vuosittain. Vaihtoehdossa 3 päästösäästöjä ei syntyisi, koska lisärakennusoikeuden toteuttaminen nostaisi päästöjä. Jos lisärakennusoikeus ohjautuisi tilankäytön tehostamiseen ja järkeistämiseen, tämä voisi hieman alentaa päästöjä sellaisissa rakennustyypeissä, joissa tämänkaltaisella ohjauksella olisi taloudellista merkitystä (esimerkiksi toimistot ja liiketilat). Toisaalta käyttäjätarpeiden mukaisesti mitoitetuissa rakennuksissa (esimerkiksi sairaalat, koulut, päiväkodit ja vastaavat) lisärakennusoikeus ei houkuttelisi vähähiilisempiin ratkaisuihin, joten ohjauksella ei olisi suoraa vaikuttavuutta. Ohjausvaihtoehto 5 olisi puhdasta informaatio-ohjausta, jonka vaikutuksia rakentamisen kokonaisuuteen on niin ikään vaikea arvioida. Näistä syistä raportissa päädyttiin suosittelemaan raja-arvoihin perustuvaa säädösohjausta, kuten Hollannissa, Tanskassa ja Ruotsissa on päädytty tekemään.

Edellä mainittujen selvitysten lisäksi raja-arvo-ohjaukseen perustuva säädösohjaus tunnistettiin toimivaksi ja vaikuttavaksi ohjauskeinoksi myös laajassa kansainvälisessä vertailussa, jossa vertailtiin yli 100 erilaista lakisääteistä tai vapaaehtoista ohjauskeinoa 82.

5.2.1 Rakentaminen

Kansainvälistymisestä huolimatta on Euroopan eri maiden välillä edelleen suurta eroavuutta maankäyttöä ja rakentamista koskevassa lainsäädännössä. Osittain kysymys on vuosisatoja sitten eri suuntiin lähteneestä kehityksestä sekä oikeus- ja hallintokulttuurin eroista. Osittain kysymys on eritahtisuudesta säännöksiä laadittaessa ja uusittaessa. Myös unionin direktiivien implementoinnissa on hajontaa. Direktiivien täytäntöönpanossa esiintyneet eroavuudet johtivat muun muassa rakennustuotedirektiivin korvaamiseen jäsenvaltioissa suoraan sovellettavalla rakennustuoteasetuksella, joka tuli voimaan 1.7.2013. Hallinnollisten organisaatioiden moninaisuus ja kirjo sekä kuntien lukumäärä- ja kokoerot vaikuttavat välittömästi kaavoituksen ja rakentamisen käytäntöihin.

Seuraavassa tarkastellaan kaavoitusta ja rakentamista koskevaa lainsäädäntöä pohjoismaiden lisäksi Saksan, Englannin, Alankomaiden, Irlannin Tasavallan ja Slovenian osalta.

Ruotsi

Ruotsin maankäyttö- ja rakennuslaki, Plan- och bygglag (PBL), on vuodelta 2010. Lakia täydentää asetus, Plan- och byggförordning, PBF). Rakentamismääräykset sisältyvät keskusvirastona toimivan Boverketin ylläpitämään kokoelmaan, Boverkets byggregler BBR. On siis kolme tasoa: laki, sitä täydentävä asetus sekä BBR. Lain, asetuksen ja määräysten soveltamisen tueksi Boverket julkaisee paljon ohjetyyppistä aineistoa ja erilaisia selvityksiä. Niiden määrä on todella huomattava. Tietopankkiin (PBL kunskapsbanken) kootaan erilaista ohjaavaa aineistoa. Esimerkiksi kaavoituksen tueksi on olemassa julkaisu ”Allmänt råd för planbestämmelser från 2 januari 2015” (BFS 2014:5 DPB 1). Boverket toimii yhdyskuntasuunnittelun, rakentamisen ja asumisen viranomaisena.

Lupajärjestelmä perustuu lupa- ja ilmoitusmenettelyyn. Uudis- ja lisärakentaminen edellyttää yleensä rakennuslupaa (bygglov). Samoin käyttötarkoituksen olennainen muutos, uuden huoneiston toteuttaminen (i byggnaden inreds någon ytterligare bostad) sekä kolmantena ryhmänä asemakaavoitetulla alueella sijaitsevan rakennuksen värityksen tai julkisivumateriaalin vaihtaminen tai muu rakennuksen ulkoasuun merkittävästi vaikuttava muutos ovat vaatineet rakennusluvan (PBL 9 luku). Heinäkuun alusta 2017 on tullut voimaan PBL:n muutos, jossa lupavelvoitetta on joiltakin osin lievennetty. Lain muutoksella on toisaalta laajennettu kunnan mahdollisuutta lisätä julkisivu- ja vastaavien muutosten lupavelvoitetta kaikilla asemakaavoitetuilla alueilla. Aikaisemmin lupavelvoitteen laajennusmahdollisuus koski vain ympäristöiltään arvokkaita alueita. Näillä arvoalueilla voidaan jatkossa kunnan toimesta laajentaa lupavelvoite koskemaan erinäisiä, muutoin yleisesti luvasta vapautettuja toimenpiteitä, kuten valaistusjärjestelyjä ja kylttejä.

Muutosten (en ändring av en byggnad) ilmoituksenvaraisuus määrittyy seuraavasti:

jos muutos koskee rakennuksen kantavia rakenteita;

muutos vaikuttaa merkittävästi rakennuksen pohjaratkaisuun (planlösningen);

asennetaan laite (installation) tai muutetaan olennaisesti hissiä, tulisijaa, hormia tai ilmanvaihtoa

muutos joka olennaisesti vaikuttaa rakennuksen paloturvallisuuteen;

tarkemmin määriteltyjen suojelurakennusten kunnossapito;

uusi tuulivoimala tai tuulivoimalan olennainen muutos;

niin sanotun Attefall-rakennuksen tai laajennuksen toteuttaminen (PBL 9 luvun 4 a ja 4 b §;

lisärakennuksen muutos niin että siitä muodostuu asuinrakennus;

yhden lisäasunnon toteuttaminen ennestään yhden perheen asuinrakennukseen.

Attefall -säännöstö mahdollistaa luvasta vapautettujen enintään 30 neliöisten mökkien käytön pysyvään tai vapaa-ajan asumiseen, myös vastoin asemakaavaa. Säännöstö koskee olemassa olevia pientalotontteja, joilla täytyy ennestään jo olla omakoti- tai paritalo. Jos tontti on rakentamaton, ei säännöstö mahdollista mökin pystyttämistä. Muitakin rajoituksia on, kuten detaljikaavassa arvokkaat alueet ja maanpuolustuksen kannalta tärkeät alueet, joilla attefall-mökit eivät ole sallittuja. Huomattava myös on, että attefall -rakennus edellyttää ilmoitusta (anmälan) sekä joissakin tilanteissa myös töiden aloituslupaa (startbesked). Siitä huolimatta attefall -säännöstö on koettu yhteiskunnallisesti merkitykselliseksi. Vuonna 2015 (säännöstö tuli voimaan heinäkuussa 2014) tehtiin attefall -ilmoituksia noin 1 100 kohteesta. Erillään sijoittuvien 30-neliöisten mökkien lisäksi säännöstö mahdollistaa olemassa olevan rakennuksen laajennuksen (tillbygnad) enintään 15 neliöllä.

Yhden ja kahden perheen asuinrakennukset on tiettyjen toimenpiteiden osalta vapautettu luvanvaraisuudesta. Osasta niistä ei tarvitse tehdä myöskään ilmoitusta (anmälan).

Kunnalla on myös mahdollisuus vähentää lupavelvoitetta. Lupavelvoitteen vähentäminen tapahtuu joko kaavalla tai aluekohtaisilla määräyksillä (områdesbestämmelser).

Ilmoitusta edellyttävien toimenpiteiden luettelo on pitkä. Huomattavasti lyhyempi on luettelo niistä toimenpiteistä, jotka eivät vaadi sen enempää lupaa kuin ilmoitusta. Vapautus määräytyy paitsi toimenpiteen luonteesta myös siitä, sijaitseeko rakennus kaavoitetulla vai kaavoittamattomalla alueella ja onko kysymyksessä pientalo (omakoti- tai paritalo) vai ei. Purkamislupaa ei vaadita kaava-alueen ulkopuolella maa- ja metsätaloutta tai vastaavantyyppistä elinkeinoa palvelevalta talousrakennukselta.

Määräaikainen lupa (tidsbegränsat bygglov) voidaan myöntää enintään yhteensä 15 vuodeksi. Määräaikainen lupa on mahdollinen kaikkien normaalien rakennuslupaa edellyttävien toimenpiteiden osalta, mutta edellytyksenä on hankkeen tilapäisyys. Suomen tilapäisen rakennusluvan tapaan määräaikaisen rakennusluvan yhteydessä on laaja harkintavalta, mitä rakentamismääräyksiä ja missä laajuudessa vaaditaan noudatettavaksi.

Ilmoitusmenettelyllä on yhtäläisyyksiä lupaprosessiin, mutta myös eroavuuksia. Rakennuslupiin normaalisti liittyvän teknillisen aloituskokouksen (tekniskt samråd) tarpeen arvioi lupaviranomainen. Jos aloituskokousta ei katsota tarpeelliseksi, voi ilmoituksenvaraisen hankkeen toteuttaa sen jälkeen, kun viranomainen on antanut aloitusluvan (startbesked). Jos sen sijaan teknillinen aloituskokous päätetään pitää, käydään viranomaisen kanssa yhdessä läpi työnaikainen valvontasuunnitelma (kontrollplan). Mahdollisesti tarvittavaa valvontavastaavaa (kontrollansvarig, KA) ehdotetaan hankkeeseen ryhtyvän toimesta periaatteessa jo ilmoitusta jätettäessä.

Rakennuttajalle (byggherren) kuuluu Suomen tavoin laaja vastuu, myös lupaa edellyttämättömistä rakentamistoimenpiteistä. Vastuu kattaa kaiken rakentamista koskevan määräysapparaatin. Eroavuutta tulee kuitenkin siinä, ettei viranomaisen osalta ole säädetty samankaltaista suhteutetun valvonnan periaatetta kuin meillä. Ruotsissa ei suunnittelijoille ole asetettu mitään erityisempiä kelpoisuusvaatimuksia. Sen sijaan Ruotsissa vaaditaan, pienempiä toimenpiteitä lukuun ottamatta, sertifioidut valvontavastaavat (kontrollansvariga).

Ruotsissa rakennuslautakunnalle (byggnadsnämnden) kuuluu maankäyttö- ja rakennusasetuksen (plan- och byggförordning) mukaan vastuu rakennustyön toteutuksen osalta siitä, että rakennuttaja (byggherren) täyttää lain mukaiset velvoitteensa. Vastuu sisältää lupaprosessin, työnaikaisen prosessin ja käyttöönoton muodolliset määräykset sekä myös lupien ja rakentamisen aineelliset vaatimukset. Myös rakennusten kunnon valvonta kuuluu rakennuslautakunnalle (rakennusvalvonnalle). Rakennusvalvonnan tulee puuttua havaitsemiinsa rikkomuksiin ja laiminlyönteihin. Laissa (PBL) on oma säännöstönsä sanktiomaksuista (sanktionsavgifter) 83 . Suomen aloituskokouksen sijaan Ruotsissa on käytössä aloituspäätös (startbesked), missä yhteydessä arvioidaan, onko hankkeella edellytykset täyttää kaikki vaatimukset. Aloituspäätöstä edeltää laissa määritelty toteutuksen aloituskokous (tekniskt samråd). Tarkoituksena on, että toteutuksen aloituskokouksen yhteydessä viranomaiselle esitellään muun muassa ehdotus hankkeen valvontasuunnitelmaksi (kontrollplan) ja muut selvitykset, joiden pohjalta viranomainen sitten tekee aloituspäätöksen.

Norja

Norjan sekä maankäytön suunnittelua että rakentamista koskeva laki, Lov om planlegging og byggesaksbehandling, pbl, on vuodelta 2008. Norjan aluetason suunnittelujärjestelmä on Ruotsia perinpohjaisempi. Vähintään kerran vaalikaudessa tulee alueellisen suunnitteluviranomaisen laatia seudullinen suunnittelustrategia (regional planstrategi) yhdessä kuntien, valtion ja muiden kysymykseen tulevien instituutioiden kanssa (pbl 7–8 luku). Norjassa kunnat voivat vapaasti tehdä ylikunnallista yhteistyötä kaikkien kaavamuotojen osalta (pbl 9 luku). Jos tällaista yhteistyötä on käynnistetty, voivat siihen osallistuneet kunnat enemmistöpäätöksellä pyytää, että alueellinen suunnitteluviranomainen ottaa tehtäväkseen tällaisen ylikunnallisen ”vapaaehtoisen” kaavayhteistyön. Yleiskaava on Norjassa nimeltänsä kuntakaava, kommuneplan. Kuntakaavassa pitää ottaa huomioon sekä kansalliset että seudulliset intressit. Detaljikaavan nimi on Norjassa reguleringsplan.

Myös yksityisillä on oikeus tehdä kaavan laatimista tarkoittava aloite ja saada se tehokkaasti kunnan käsittelyyn (pbl § 12–3). Kunnan tulee ratkaista, johtaako aloite kaavoitusprosessiin vai ei, kolmessa kuukaudessa. Ratkaisussa tulee myös esittää vaihtoehtoja alueen kaavoittamiseksi (pbl § 12–11). Samoin Ruotsin laki tuntee menettelyn, jossa periaatteessa kuka tahansa voi pyytää kunnalta kannanottoa, ryhtyykö kunta jonkin yksittäisen hankkeen osalta kaavaprosessiin vai ei (PBL 5 luku, planbeskedet). Ruotsissa kunnan tulee antaa kaavoituspyyntöön kirjallinen vastaus neljässä kuukaudessa.

Norjan Lov om planlegging og byggesaksbehandling, pbl) luku 20 määrittelee, minkälaisiin rakentamistoimenpiteisiin sovelletaan rakentamismääräyksiä. Laki antaa soveltamisalasta määräyksenantovaltuuden. Forskrift om tekniske krav til byggverk (Byggteknisk forskrift TEK17) täsmentää eri rakentamistoimenpiteiden osalta, mitkä määräykset mitäkin koskevat. TEK17 on tullut voimaan 1.7.2017 ja korvaa vuoden 2010 TEK:n. TEK17:n soveltamisen tueksi on julkaistu yli 400-sivuinen opas. Rajoitettu soveltamisala koskee mm. maatalouden tuotantorakennuksia, yksiasuntoisia lomarakennuksia, opiskelija-asuntoloita sekä määräaikaisia rakennuksia. Luvanvaraisuutta helpotettiin viimeksi 1.7.2015 voimaan tulleilla säädösmuutoksilla. Muun muassa julkisivumuutokset, jotka eivät muuta rakennuksen luonnetta, vapautettiin luvanvaraisuudesta, ellei kaavamääräyksillä toisin osoiteta. Samoin ilman lupaa saa rakentaa aina 50 neliömetriin asti autotallin tai vastaavan pienehkön rakennuksen jopa yhden metrin päähän naapurin rajasta. Harjan enimmäiskorkeus on 4 metriä. Rakennus ei saa olla tarkoitettu pysyvään oleskeluun tai asumiseen. Ruotsin kaltaista yhtä laajaa mahdollisuutta säätää luvanvaraisuudesta kuntakohtaisesti kaavoilla lievempään tai tiukempaan suuntaan ei ole. Rakennuksen sisäpuoliset remontit ovat lupaa edellyttämättömiä, lukuun ottamatta esim. kantavan rakenteen tai palo-osastoinnin muutosta. Tulisijan asentaminen tai muutos ei vaadi rakennusvalvonnan lupaa myöskään. Sen sijaan taloteknisen installaation asentaminen tai muutos vaatii luvan, samoin asunnon jakaminen tai asuntojen yhdistäminen.

Luvanvaraisen kohteen käyttötarkoituksen muutos on normaalisti luvanvaraista ja rakentamismääräyksiä sovelletaan. Jos yksittäisen asumisyksikön puitteissa tehdään käyttötarkoitusmuutos, on määräysten soveltamisalaa rajattu.

Norjassa kunnilla, esimerkiksi Ruotsista poiketen, on laajempaa harkintavaltaa siltä osin, miten rakennustyönaikaista valvontaa viranomaisten taholta hoidetaan. Katselmuksia ja tarkastuksia voidaan tehdä halutussa laajuudessa, ja vielä viisi vuotta rakennuksen valmistumisen jälkeen. Suomesta ja Ruotsista poiketen tulee kunnan laatia strategia, miten valvontaa suoritetaan, mihin siinä keskitytään, keiden kanssa tehdään yhteistyötä ja niin edelleen. Vuosittain laaditaan raportti, miten valvontaa on tehty ja miten strategia on toteutunut. Norjan 1990-luvulla kehittämää systeemiä yritysten luokittelusta on vuosien varrella modifioitu. Mutta edelleen rakennusalan yrityksillä on mahdollisuus hakea keskitettyä, luokitteluun perustuvaa hyväksyntää, joka on voimassa kolme vuotta kerrallaan. Hyväksyntä, jota hallinnoi valtiollinen Direktoratet for byggkvalitet (entinen Statens bygningstekniske etat), voi kattaa yrityksen vastuullisia toteuttajia tai vastuullisia valvojia. Vuoden 2016 lopussa hyväksyttyjä yrityksiä oli 13 750 kappaletta. Keskitetty hyväksyntä kattaa hyväksyntäalueen (godkjenningsområde). Suunnittelutehtävät on jaettu kolmeen hankeluokkaan. Lähtökohtana on, että hankkeissa vaaditaan normaalisti aina vastuulliset toimijat lähtien hakijasta ulottuen riippumattomaan kolmannen osapuolen valvojaan. Vastuulliset tahot (ansvarlig søker, ansvarlig prosjekterende, ansvarlig utførende, ansvarlig kontrollerende) vastaavat rakentamista koskevan lainsäädännön noudattamisesta. Omatoimirakentaja voi tietyin ehdoin saada poikkeuksen. Vastuullisilta suunnittelijoilta ja toteuttajilta vaaditaan dokumentointia laadun varmistamiseksi. Erona Suomeen ja Ruotsiin on, että pienempiä hankkeita lukuun ottamatta on rakennusluvan hakijana vastuullinen yritys. Laissa on erikseen määritelty ne hankkeet, joissa hakijana voi olla luonnollinen henkilö. Kunnat voivat itse määritellä lain rajoissa vapautuksia vastuullisesta hakijayrityksestä. Norjassa kuntia on paljon, ja monet niistä ovat asukasluvultaan pieniä. Kuntien lukumäärä on asukasluvultaan Suomea pienemmässä Norjassa 356. Hallinnollisia läänejä (fylken) on 11. Väestön määrä on Norjassa kasvussa.

Direktoratet for byggkvalitet seuraa vuosittain kuntien rakennusvalvonnan toimintaa ja tekee myös erillisselvityksiä liittyen rakentamisen laatukysymyksiin. Muun muassa. vuoden 2016 lopulla valmistui konsultin toimesta selvitys riippumattoman kolmannen osapuolen valvonnan tehokkuudesta ja toimivuudesta. Vaikka lopputuloksena arvioitiin säännösten olevan kutakuinkin tasapainossa kustannusten ja tehokkuuden kannalta, oli eräänä havaintona, että riippumaton kolmannen osapuolen valvonta tapahtuu toisinaan liian myöhäisessä vaiheessa. Valvonta muuttuu tällöin pikemminkin jo tehdyn työn dokumentoinniksi 84.

Tanska

Tanskan maankäytön suunnittelujärjestelmä uudistettiin samalla kun toteutettiin laaja hallinto- ja kuntarakenteen muutos vuonna 2007. Tanskassa on perinteisesti omat erilliset lait kaavoitusta ja rakentamista varten. Lov om planlꜳgning (planloven, kaavoituslaki) päivitettiin hallintoreformin yhteydessä 2007. Aiempi kolmiportainen kaavoitusjärjestelmä – valtakunnallinen, maakunnallinen ja kunnallinen – muuttui pääosin kaksitasoiseksi. Viisi aluetta korvasivat maakuntahallinnon. Maakunnille aiemmin kuuluneet kaavoitustehtävät siirrettiin valtaosin uusille suurkunnille. Samalla kuitenkin lisättiin valtion roolia huolehtia kansallisista intresseistä 85. Tanskan ympäristöministeriön tulee vaalikausittain parlamenttivaalien jälkeen laatia raportti kaavoituksen kansallisista suuntaviivoista. Erityisasemassa on Kööpenhaminan metropolialue, jonka kaavoituksen ohjaus on tiukemmin ministeriön ohjauksessa (planloven, 2c luku). Ympäristöministeriölle kuuluu yleinen veto-oikeus kuntatasolla tehtäviin kaavapäätöksiin. Samoin naapurikunnat voivat vastustaa kaavoja, jotka eivät noudata kansallisen tason linjauksia.

Jokainen Tanskan 98 kunnasta on lain mukaan velvollinen laatimaan kuntakohtaisen kaavan (kommuneplan), joka osoittaa maankäytön päälinjat 12 vuodeksi eteenpäin (planloven 4 luku). Suurempia hankkeita varten tulee laatia yksityiskohtaisempi kaava (lokalplan, planloven 5 luku). Lokalplan ei saa olla ristiriidassa kansallisten intressien eikä kommuneplanin kanssa. Laki sisältää yksityiskohtaisen luettelon seikoista, joista tulee lokalplanissa määrätä. Muun muassa rakennusten laajuus ja ”design” sekä asumisen tiheys kuuluvat yksityiskohtaisessa kaavassa määrättäviin seikkoihin. Kuulemisvaihe ehdotuksesta on vähintään 8 viikon mittainen. Koska Tanskassa, kuten ei Norjassakaan, ole erillistä hallinnollista tuomioistuinjärjestelmää, on kaavapäätökseen tyytymättömän ensin käännyttävä riippumattoman valituslautakunnan puoleen (Natur- og miljøklagenꜳvnet). Sen päätöksestä voi jatkaa siviilituomioistuimeen. Valitusinstanssit tutkivat vain kaavapäätöksen laillisuuteen liittyviä kysymyksiä. Kaavan sisältö on poliittiseen harkintaan kuuluva ja osa demokraattista päätöksentekoa.

Tanskan maantieteellinen maa-ala on jaettu vyöhykkeisiin (zoner). Vyöhykkeitä on kolme: kaupunkivyöhykkeet (byzoner), kesäasuntovyöhykkeet (sommerhusområder) ja maaseutuvyöhykkeet (landzoner). Kaupunki- ja kesäasuntovyöhykkeisiin kuuluvat alueet on määritelty laissa (planloven 7 luku). Muut alueet kuuluvat maaseutuvyöhykkeeseen.

Rakentaminen eri vyöhykkeisiin kuuluvalla maa-alalla edellyttää kunnan lupaa (planloven 35 §). Kysymyksessä on planning permit, joka ei vielä oikeuta rakentamaan. Erikseen on määritelty hankkeet, joille ei lupaa tarvita. Vapautus menee osin yksiin sen kanssa, milloin varsinaista rakennuslupaakaan ei tarvita, mutta ei aina. Maa-, metsä- ja kalastustalouteen liittyvät rakennukset on luvanvaraisuudesta vapautettu silloin kun ne liittyvät jo olemassa olevaan em. toimintaan. Pysyvän asunnon laajennukset ja korjaukset eivät lupaa (planning permit) tarvitse, jos lattia-ala pysyy kokonaisuudessaan alle 250 neliömetrin.

Rakennusluvasta ja rakentamisesta säädetään omassa laissa. Byggeloven, rakennuslaki, on vuodelta 2010. Bygningsreglementet BR täsmentää ja konkretisoi rakentamisen tekniset vaatimukset. Vuoden 2018 alusta on tullut voimaan uusi BR2018. Aikajaksolla 1.1.–30.6.2018 sai rakennuttaja valita, noudattaako aiempia BR15 vai BR18 määräyksiä. Määräyksiä ei voi kombinoida. Määräykset koskevat periaatteessa kaikkea rakentamista, vaati rakentaminen luvan tai ei. Kunnalla on oikeus myöntää määräyksistä poikkeuksia (dispenssejä). Viime kädessä kunnan viranomainen muutoinkin määrää rakentamismääräysten soveltamisalan (luvanvaraisuuden). Valtakunnalliset säännökset eivät määrittele tyhjentävästi luvanvaraisuuden alaa. Rakentamista suunnittelevan kehotetaan ottamaan viranomaiseen yhteyttä ennakkoon. Muotoseikoista ei poikkeuksia voi myöntää. Suojeltuihin rakennuksiin ei tarvitse soveltaa kaikkia määräyksiä, mikäli määräysten soveltaminen johtaisi suojeluarvojen menetykseen. Rakennukset on luokiteltu eri vaativuustasoihin (konstruktionsklasse). Luokkia on neljä. Eri luokkia koskevat eritasoiset dokumentaatiovaatimukset lupaa haettaessa. Samoin vaatimukset minkä tasoisia sertifioituja erityissuunnittelijoita tulee käyttää riippuvat rakennuksen luokituksesta.

BR18 on siirtänyt kuntien viranomaisille kuuluneen teknisen tarkastuksen sertifioiduille toimijoille. Sertifioitujen tarkastajien tehtävänä on varmistaa, että palo- ja konstruktiomääräykset täyttyvät. Muiden teknisten määräysten osalta kuuluu rakennushankkeeseen ryhtyvälle dokumentein osoittaa, että määräyksiä on noudatettu. Kuntien tehtävänä on 10 prosentissa kohteista pistokokein tarkastaa, että dokumentointi on hoidettu. Tekniset määräykset kattavat yhteensä 21 erilaista kokonaisuutta.

Rakentamista tarkoittavat hakemukset pitää lain mukaan toimittaa sähköisinä. Vain poikkeuksellisesti, jos kunta arvioi hakijan kykenemättömäksi toimittamaan hakemusta sähköisenä, voi hakemuksen jättää kirjallisena tai tarvittaessa jopa suullisesti. Toisin kuin planning permit, joka on hakijalle maksuton, peritään rakennusluvasta taksan mukainen maksu. Taksa perustuu lupakäsittelyyn kuluneeseen työaikaan ja vaihtelee siis sen mukaan, kuinka ripeästi hakemus on käsitelty. Vaikka arkkitehtuuria, kaupunkikuvaa ja soveltumista ympäristöön on arvioitu jo planning permit -vaiheessa, tulee myös rakennusluvan yhteydessä varmistua siitä, että hanke ulkomuodoltansa saavuttaa lähiympäristön kanssa hyvän kokonaisvaikutelman.

Kesäasuntojen käytöstä ja luvanvaraisuudesta on erityissäännöksiä kaavoituslaissa. Lukuun ottamatta lyhytaikaista lomailua, on kesäasuntojen käyttö yöpymiseen kielletty 1.10.–31.3. välisenä ajanjaksona. Poikkeuksena ovat muun muassa alun perin pysyvään asumiseen rakennetut rakennukset, jotka sittemmin ovat tulleet kuulumaan osaksi kesäasuntovyöhykettä. Samoin eläkeläiselle kuuluu henkilökohtainen oikeus käyttää kesäasuntoa pysyvään asumiseen, jos hän on omistanut rakennuksen vähintään kahdeksan vuoden ajan. Tällöin ei myöskään käyttötarkoituksen muutoslupaa edellytetä. Oikeus pysyvään asuinkäyttöön siirtyy eläkeläisen kuoleman jälkeen hänen puolisollensa tai muulla läheiselle.

Luvanvaraisen rakennushankkeen käyttöönotto edellyttää kunnan viranomaisen hyväksyntää. Rakennuslaki sisältää lukuisia säännöksiä, miten toimitaan säännösten rikkomustilanteissa. Sakkorangaistus säädetään seuraamukseksi lukuisista rikkomuksista. Laki antaa myös delegointivallan ministeriölle säätää sanktioluonteisista toimenpiteistä tarkemmin.

Rakennusvirhevakuutuksesta säädetään rakennuslain 4 A luvussa. Täsmentäviä säännöksiä annetaan asetuksessa vuodelta 2007. Asetusta on lukuisia kertoja muutettu. Rakennusvirhevakuutuksen voimassaoloaika on 10 vuotta. Uima-altaat, terassit, leikkipaikat, autotallit, vajat ja alle 10 neliön suuruiset rakennelmat jäävät pakollisen vakuutuksen ulkopuolelle. Asetuksen liitteessä on luetteloitu tyypillisiä sekä virhevakuutuksesta korvattavia että korvattavuuden ulkopuolelle jääviä tilanteita. Korvattavuuden piirissä mainitaan muun muassa sokkelin kosteusvauriot, kantavien rakenteiden vauriot ja näkyvät sienivauriot. Ulkopuolelle jäävistä virheistä mainitaan muun muassa vähäiset, vailla rakenteellista vaikutusta olevat vauriot sokkelissa, lyhytikäisten elastisten saumojen uusimistarpeet ja puhtaasti kosmeettiset viat.

Islanti

Islannissa on 8 hallinnollista aluetta, 23 maakuntaa ja 74 kuntaa. Kaavoituksesta (zoning) ja rakentamisesta säädetään erikseen. Rakentamisen lainsäädäntö on vuodelta 2010, ja sitä on sen jälkeen muutettu lukuisia kertoja. Rakentamisen kysymyksiä hoidetaan monen eri ministeriön toimesta.

Maankäytön suunnittelu on nelitasoista. Kansallisen tason strategia laaditaan 12 vuodeksi. Tärkeällä sijalla on varmistaa kestävän kehityksen tavoitteet maanlaajuisesti. Strategian laatimisesta vastaa National Planning Agency (NPA). NPA ottaa myös kantaa maakuntatason suunnitelmiin sekä pakollisiin koko kunnan käsittäviin yleiskaavoihin. Jos NPA ei reagoi kunnan strategiseen yleiskaavaehdotukseen neljässä viikossa, jatkuu ehdotuksen prosessointi kunnassa. Myös lopullinen ehdotus tulee lähettää NPA:lle, jolla on jälleen 4 viikkoa aikaa vahvistaa yleiskaava. Myös detaljikaavaehdotus tulee lähettää NPA:lle kommentoitavaksi. NPA:lla on 3 viikkoa aikaa reagoida. Jos kommentteja ei NPA:lta tule, ja detaljikaavaehdotus on muutoinkin käynyt läpi lakisääteisen vuorovaikutusprosessin, on kunnalla yksi vuosi aikaa julkaista kaava ja saattaa se lopullisesti voimaan. Erikseen on vielä säädetty ympäristövaikutusten arvioinnista, joka voidaan joko kytkeä osaksi kaavaprosessia, tai hoitaa omana erillisenä prosessina.

NPA:ta vastaava toimija rakentamisen kysymyksissä on Iceland Construction Authority (ICA), joka toimii Islannin ympäristöministeriön alaisuudessa. ICA:lle kuuluvat rakennusasiat, pelastus- ja paloturvallisuusasiat sekä sähköturvallisuusasiat. ICA muun muassa valvoo paikallisia palokuntia. Rakentamisen puolella uudistunut lainsäädäntö edellyttää kaikilta keskeisiltä toimijoilta joko sertifiointia tai lisenssiä, mitä täydennetään pakollisella laadunvalvontajärjestelmällä. Lisensoijana toimii ICA. Keskeiset toimijat ovat suunnittelijoita, työnjohtajia ja rakennuttajakonsultteja. ICA hallinnoi myös sähköistä tietokantaa, jonka kautta rakentamisen lupaprosessit hoidetaan. Tietokanta sisältää periaatteessa kaikki Islannissa myönnetyt ja myönnettävät rakennusluvat piirustuksineen, tarkastusmanuaalit ja vastaavat sekä luettelon lisensoiduista ammattilaisista.

Kun rakennuslupaa sähköisesti kunnalta hakee, tulee ensin arvioitavaksi mahdollinen detaljikaavan tai sen muuttamisen tarve. Arvioinnin suorittaa kaavoitusviranomainen. Sama viranomainen päättää rakentamisen luvasta, sen jälkeen kun maankäytölliset edellytykset luvalle ovat olemassa. Lupamaksu on ollut luokkaa 5 euroa huoneistoneliöltä. Rakennustarkastajalle kuuluu vain rakentamisen tekniset kysymykset. Vuonna 2018 siirryttiin tarkastusten osalta pakollisiin auditoituihin tarkastusyhteisöihin tai akkreditoituihin rakennusviranomaisiin. Kaikki työnaikainen tarkastus raportoidaan ICA:n portaalin kautta. Kunnan rakennustarkastaja tekee jatkossa pistokokeenomaisia tarkastuksia ja mitoittaa tarkastukset siltä pohjalta, miten työmaa on joko kunnan itsensä tai tarkastusyhteisöjen hoitamien tarkastusten kautta velvoitteensa hoitanut. Työnaikaisten viranomaiskatselmusten määrä tulee siis merkittävästi vähenemään.

Vastuu määräysten noudattamisesta kuuluu omistajalle. Vireillä on ehdotus, jossa ICA velvoitetaan reagoimaan, jos paikallinen rakennustarkastus tai sertifioitu suunnittelija tai tarkastaja laiminlyö tehtäviänsä tai havaitaan muita puutteita. Samoin vireillä on ehdotus, jossa vakuutusvaatimusta tiukennetaan. Tarkoitus on vaatia vakuuttamaan rakentamisen prosessi. Samassa yhteydessä vakuutusyhtiöt kytketään mukaan kansalliseen, ICA:n ylläpitämään rakentamisen tietokantaan. Oma erikoisuutensa on palovakuutuksen yhteydessä perittävä pakollinen safety fee. Maksut ohjataan ICA:lle. Maksun suuruus on 0,045 promillea vakuutetun omaisuuden arvosta laskettuna per vuosi. Kertyneitä varoja käytetään korvaamaan maanjäristys- ja vastaavia vahinkoja. Viimeksi merkittäviä korvauksia maksettiin vuoden 2008 maanjäristyksestä.

Saksa

Saksan liittotasavalta (82 miljoonaa asukasta) koostuu kuudestatoista osavaltiosta. Osavaltioilla on suhteellisen laajaa itsenäistä lainsäädäntövaltaa omine parlamentteineen. Maankäytön suunnittelusta säädellään kuitenkin liittotasavaltakohtaisesti: Baugesetzbuch (BauGB). Rakentamista säädellään osavaltiokohtaisesti. Eri osavaltioiden rakentamisen säädösten yhtenäistämiseksi on olemassa ns. mallirakennusjärjestys, Musterbauordnung für die Länder der Bundesrepublik Deutschland, MBO. Osavaltioilla on omat ”rakennusjärjestyksensä”, joita kutsutaan joko nimellä Bauordnung (BauO) tai Landesbauordnung (LBO).

BauGB peritytyy vuodelta 1960, siis ajalta ennen Saksojen yhdistymistä. Muutoksia siihen on luonnollisesti vuosien saatossa tehty, mutta ei lainkaan sillä intensiteetillä mihin esimerkiksi Suomessa on totuttu.

BauGB on eräänlainen yleinen kaavoituslaki, ”runkolaki”. Se käsittää kaavajärjestelmän kunta- ja seutukuntatasolla (osa). Valtakunnan ja osavaltion tasolle on oma lainsäädäntö. BauGB sisältää myös kiinteistöoikeudellisia säädöksiä sekä säädöksiä kaupunkisaneerauksesta. Berliiniä ja Hampuria varten on omia erityissäännöksiä ja -vapauksia järjestää muun muassa toimivaltaa toisin kuin BauGB muutoin säätää.

BauGB jakaantuu neljään päälukuun (Kapitel). Luvut sisältävät lukuisia osia (Teil). Pykälät juoksevat katkeamattomasti, viimeisen pykälän numero on 249. Osa pykälistä on jo rauennut, ja jonkin verran on väliin aakkostettuja lisäpykäliä (Suomen tapaan).

Bundesraumordnung valtuuttaa antamaan valtakunnantason suuntaviivoja. Valtakunnan ja osavaltioiden välistä suhdetta reformoitiin vuonna 2006. Osavaltion tasoisen suunnittelu kulkee nimellä Landesplanung. Landesraumordnung säätää siitä (ROG 2008). Eri osavaltioissa on variaatiota, miten osavaltiotasoinen suunnittelu tapahtuu ja on organisoitu. Eri ministeriöillä on oma roolinsa tässä moniportaisessa hierarkiassa, mutta pääosa valmistelusta tapahtuu kuntien toimesta. Viime vuosina työhön on tuotu uusia strategisen tason elementtejä, joilla pyritään vastaamaan muuttuviin tilanteisiin.

Valtakunnan tason ja kuntakaavojen väliin asettuu vielä seutusuunnittelu, Regionalplanung. Joissakin osavaltioissa on perustettu erillisiä kuntaliittoja seutusuunnittelua varten, toisissa taas osavaltio itse huolehtii seutusuunnittelusta.

Flächennutzungsplan, jota kutsutaan myös termillä Vorbereitender Bauleitplan (valmisteleva rakentamiskaava) vastaa lähinnä Suomen yleiskaavatasoa. Valtakunnantason suuntaviivat ja osavaltiotason Landesplanung on otettava huomioon, samoin kuntien yhdessä laatimat seutusuunnitelmat, Regionalplanung. Kunnan hyväksymä Flächennutzungsplan alistetaan ylemmän viranomaisen vahvistettavaksi.

Asemakaava on nimeltänsä Bebauungsplan. Se on luonteeltaan sitovasti rakentamista ohjaava rakentamiskaava. BauGB sisältää pitkän yksityiskohtaisen säännöksen, mitä seikkoja rakentamiskaavassa tulee ottaa huomioon. Kohtia on lähes 30. Valtuusto päättää rakentamiskaavasta, joka saa eräänlaisen kunnallisen asetuksen (Satzung) statuksen. Se on siis normi, toisin kuin Suomessa missä asemakaavaa pidetään nykyään luonteeltaan hallintopäätöksenä. Tietyissä tilanteissa (kun yleiskaavaa ei ole) tulee rakentamiskaava alistaa vahvistettavaksi.

BauGB tuntee kaavoitussopimukset (Städtebaulicher Vertrag) sekä tietyissä tapauksissa yksityisen toimesta laaditun ”hanke- ja liittymissuunnitelman” (Vorhaben- und Erschlieβungsplan). Tällaiset suunnitelmat ovat määräaikaisia (7 vuotta).

Rakennusvalvonta kuuluu lain mukaan valtiolle. Usein viranomaisena (Bauaufsichtsbehörde, aikaisemmin tunnettu nimellä Baupolizei) toimivat delegoinnin kautta kuntien viranomaiset, mutta vain keskisuurissa ja suurissa kaupungeissa. Hierarkisesti on kolmentasoisia rakennusvalvontaviranomaisia: alimman piirikuntatason; läänintason sekä osavaltion ministeriötason viranomaisia. Käytännön työ tapahtuu piirikuntatasolla.

Rakennusvalvontahenkilöstölle on asetettu pätevyysvaatimuksia: joko insinöörin, arkkitehdin tai tuomarin. Myös kokemusta edellytetään.

Saksalainen erikoisuus, Prüfingenieur, on viime vuosina menettänyt merkitystään, kun tämän riippumattoman ulkopuolisen tarkastusinsinöörijärjestelmän käyttöä on vaatimustasolla vähennetty. Prüfingenieur-järjestelmä syntyi täydentämään julkista rakennusvalvontaa varmistettaessa rakennusten vakautta (statiikkaa) ja on varhainen esimerkki teknisen tarkastuksen osittaisesta yksityistämisestä. Järjestelmää on kritisoitu liian kalliina. Kustannukset kolmannen osapuolen tarkastusinsinöörin käytöstä ovat keskimäärin yhden prosentin luokkaa laskettuna rakennuskustannuksista. Riippumaton tarkastusinsinööri kantaa myös vastuun tarkastamastaan kohteesta. Brandenburgin osavaltio ainoana edellyttää edelleen kattavasti Prüfinsinöörin käyttöä. Osavaltion tarkastusinsinöörien toimesta on selvitetty toiminnan vaikuttavuutta. Selvityksen mukaan yhden euron tarkastuspanoksella on vältetty keskimäärin viiden euron edestä virheitä ja niiden korjauskuluja.

MBO jakaa rakennuskohteet viiteen luokkaan. Luokat ovat seuraavat:

Korkeintaan 7 metriä korkeat erillisrakennukset (freistehende), joissa on enintään kaksi ”käyttöyksikköä” (esimerkiksi asuntoa) ja joiden pinta-ala on enintään 400 neliömetriä ja erilliset maa- ja metsätalousrakennukset;

Korkeintaan 7 metriä korkeat rakennukset (esimerkiksi kytketyt), joissa on enintään kaksi ”käyttöyksikköä” ja yhteenlaskettu pinta-ala on enintään 400 neliömetriä;

Muut enintään 7 metriä korkeat rakennukset;

Enintään 13 metriä korkeat rakennukset, joissa yhdenkään ”käyttöyksikön” pinta-ala ei ylitä 400 neliömetriä; ja

Muut rakennukset, mukaan luettuna maanalaiset.

Edelleen on luokiteltu erityiskohteita, kuten laitteita, toimistorakennuksia, kokoontumisrakennuksia, sairaaloita, päiväkoteja, retkeilyalueita, liikkuvia rakennuksia ja varastoja. Luettelot ovat perusteellisia.

Perusvastuu on kohdennettu hankkeeseen ryhtyvälle (Bauherr) ja hänen määräysvallassaan (”in Rahmen ihres Wirkungskreises”) oleville muille toimijoille (kuten suunnittelijoille). Bauleiter vastaa löyhästi Suomen vastaavaa työnjohtajaa, mutta tehtäväkenttä vaikuttaa laajemmalta. Bauleiterilta vaaditaan osaamista ja kokemusta. Samoin suunnittelijoilta. Myös hankkeessa olevista yrityksistä (esim. urakoitsijoista) on MBO:ssa säännös, jossa yritykset velvoitetaan noudattamaan määräyksiä ja osoittamaan kelpoisuutensa tehtävästä suoriutumiseen.

Luvanvaraisuus on määritelty hyvin kasuistisesti ja erikseen lueteltu ne toimenpiteet, jotka eivät lupaa edellytä. Muutokset, mukaan luettuna käyttötarkoitusmuutokset, on MBO 62 §:n mukaan pitkälti vapautettu luvanvaraisuudesta. Ne eivät kuitenkaan saa sotia mm. asemakaavaa vastaan ja muitakin reunaehtoja löytyy. Sitä paitsi, osavaltio voi säätää asiasta toisin. Kun lupa vaaditaan, tulee rakennusvalvonnan tarkastaa, että suunnitelmat täyttävät määräykset. Vaadittavien dokumenttien määrä on kunnioitettavan suuri. Jos muiden viranomaisten lausuntoja ja kannanottoja tarvitaan, on näillä aikaa yksi kuukausi esittää huomautuksensa. Lupaviranomaisen tulee tarvittaessa varata myös naapureille mahdollisuus näkökohtien esittämiseen. Jos naapureita on yli 20, voidaan kuuleminen hoitaa julkisella kuulutuksella.

Objektplaner vastaa lähinnä Suomen pääsuunnittelijaa. Termiä ei ole kuitenkaan määritelty MBO:ssa. Objektplaner on eräänlainen koko projektin ylivalvoja toimeksiantajan (Bauherr) lukuun. Kiintoisa on Saksassa edelleen käytössä oleva HOAI, Honorarordnung für Architekten und Ingenieure, eli käytännössä konsulttien palkkiotaksa. EU on vuonna 2015 käynnistänyt virallisen prosessin HOAI:ta vastaan. Saksalaiset itse ovat sitä mieltä, että HOAI vastaa sellaisenaan myös EU:n vaatimuksia palvelujen vapaasta tarjoamisesta ja ammatinharjoittamisen oikeudesta, koska HOAI:n avulla voidaan taata hyvä kuluttajansuoja.

Rakentamismääräysten rikkomustilanteissa näyttäytyy perusero esimerkiksi suomalaiseen järjestelmään siinä, että pääsuunnittelijalla (arkkitehdilla), joka sitoutuu toimeksiantoon ja ottaa vastatakseen hankkeen kokonaisuudesta (Objektplaner, terminologia on kuitenkin hiukan häilyvää) on melko ankaraa sekä siviilioikeudellista että julkisoikeudellista vastuuta. Viime kädessä vastuu voi johtaa rikosoikeudellisiin seuraamuksiin. Saksan oikeusjärjestelmän jaottelu tunnistaa erikseen arkkitehti- ja insinöörioikeuden (Architekten- und Ingenieursrecht). Ei juuri ole Saksassakaan toista niin sanotun vapaan ammatin harjoittamisen ammattikuntaa, jonka toimintaa säänneltäisiin yhtä tarkasti. Hiukan sama koskee, mutta ei yhtä ankarasti ja tarkasti, Bauleiteria (vastaavaa työnjohtajaa). Käytännössä pääsuunnittelija ottaa usein sopimusteitse vastatakseen seikoista, jotka BauGB:n ja osavaltioiden ”rakennusjärjestysten”, Bauordnung, perusteella muutoin kuuluisivat Bauleiterille. Osavaltiokohtaisia eroavuuksia kuitenkin on.

Suunnittelijoihin ja työnjohtajiin voidaan kohdistaa sekä hallinnollisia, rikosoikeudellisia ja vahingonkorvauksellisia sanktioita. Esimerkiksi työsuojelurikkomuksissa sanktiot ovat usein rikosoikeudellisia, samaan tapaan kuin Suomessa. Rikosoikeudelliset seuraamukset ja vahingonkorvaukset käsitellään yleisissä tuomioistuimissa. Hallintotuomioistuinjärjestelmä on kolmiportainen (Bundesverwaltungsgericht, Oberverwaltungsgerichte, Verwaltungsgerichte).

Viranomaisilla (Bauaufsichtsbehörde) on käytössään hallinnollisia sanktioita. Mallirakennusjärjestyksen (Musterbauordnung, MBO) neljännen luvun mukaan ensin kehotetaan (anordnen), ja jos sen enempää suulliset kuin kirjalliset määräykset eivät tehoa, voidaan rakennustyömaa sinetöidä ja kuljetuttaa työmaalla käytettyjä rakennustarvikkeita ja koneita hallinnolliseen säilöön. Viime kädessä voidaan viranomaisen toimesta hävittää (purkaa) tehtyjä rakenteita.

Sakoista määrätään tarkemmin osavaltiokohtaisissa rakennusjärjestyksissä (BauO). Rakennusjärjestyksissä luetellaan kasuistisesti niitä lain- ja määräyksenvastaisia toimenpiteitä (sekä laiminlyöntejä), joista sakkoa voidaan langettaa. Esimerkiksi Hessenin osavaltion BauO sisältää yli 100 erilaista sanktioitua viittauskohtaa. Sakon määrä vaihtelee suuresti. Bayerin BauO asettaa enimmäissakon määräksi miljoonan, kun taas Hessenin BauO:n mukaan enimmäismäärä on joko 500 000 tai 50 000 euroa. Sakkoa määrättäessä tulee ottaa huomioon valtakunnalliset linjaukset (Bussgeldkatalog). Valtakunnallisten linjausten pohjalta antavat osavaltiot vielä omat sakkotaulukkonsa. Taulukot ovat hyvin yksityiskohtaisia. Esimerkiksi Hessenin osavaltion taulukon mukaan, jos poikkeaa myönnetystä luvasta, on sakon määrä 100–1 000 kuution suuruisessa kohteessa 1 500–10 000 euroa. Hallinnollisten määräysten rikkomuksista (Ordnungswidrigkeiten) on olemassa oma erityinen lakinsa, Gesetz über Ordnungswidrigkeiten, OWiG). Laki koskee kaikkia liittotasavallan ja osavaltiotason hallinnollisten määräysten (esim. liikennemääräysten) rikkomuksia ja sisältää yleisiä muun muassa menettelyä koskevia säännöksiä. Geldbussen (sakon) määräksi on tässä liittovaltion laissa määritelty vähintään 5 ja enintään 1 000 euroa, ellei lailla toisin ole säädetty. Rakentamisrikkomuksissa määrät ovat toisin sanoen aivan toista luokkaa.

Rakennusvalvontaviranomaisilla (Bauaufsihchtsbehörde) on näin ollen käytössään melko laaja sakotusoikeus. Toimivalta näyttäisi vaihtelevan siitä riippuen, minkä tason viranomaisesta on kysymys. Sakkolapun (Bussgeldbescheid) saaneella on kaksi viikkoa aikaa protestoida ja riitauttaa asia viime kädessä tuomioistuimeen.

Englanti ja Wales

Englannin ja Walesin nykysysteemin juuret ovat 1980-luvun lainsäädännössä. Vuonna 1980 hyväksytty Local Government, Planning and Land Act mahdollisti muun muassa yksityiset kehitysyhtiöt. Jatkumo on ollut loogista ja perua Englannin pitkälti yksityisen kaupunkirakentamisen perinteestä. Teollisen vallankumouksen synnyttämät epäkohdat johtivat muun muassa terveydenhoidon ja -lainsäädännön reformeihin, mutta Manner-Euroopan kaltaista kaavoituslainsäädäntöä ei koskaan omaksuttu 86. Maankäytön suunnittelu on perustunut lähinnä maanvuokrausta koskeviin sääntöihin ja erilaisiin palstoituslakeihin. Toiminta on ollut koko ajan hankelähtöistä. Varsinaista kaavoitetun maan reserviä ei ole. Sitä mukaa kun hankkeet aktualisoituvat, niiden edellytykset harkitaan osin valtakunnallisten, osin seudullisten mutta pääosin paikallisten strategioiden ja linjausten pohjalta.

Housing and Planning Act on vuodelta 2016. Lakia on muutettu lukuisia kertoja. Laki käsittää säännökset asuntojen rakentamisen edistämisestä, sosiaalisesta asuntotuotannosta ja maankäytön suunnittelusta. Yleispiirteinen suunnittelu on korvautunut strategisen tason linjauksiin. Suur-Lontoo on eri asemassa. Paikallisella tasolla laaditaan kehitysohjelmia (development scheme). Valtiovallalla on rajoitetut mahdollisuudet puuttua paikallistason kehityssuunnitelmiin. Englanti on jaettu yhdeksään alueeseen (regions), joiden merkitys on kuitenkin viime vuosien lainsäädäntöuudistusten myötä vähentynyt. Osa alueista on organisoitu kreivikuntiin (county), osa muodostaa taas oman itsenäisen paikallistason hallinnollisen yksikön (unitary authorities), joita on 55. Yhteensä eri tavalla organisoituja paikallisyhteisöjä on noin 350.

Kun rakentamishanke aktualisoituu, tulee ensin selvittää, tarvitaanko siihen planning permission (hankelupa). Planning permission –prosessilta on vapautettu tietynlaiset hankkeet. On kahdentyyppistä vapautusta: permitted development rights ja community rights. Esimerkiksi teollisuuden rakennukset ja varastot ovat tietyin edellytyksin hankelupamenettelyn ulkopuolella (permitted development rights), samoin osa mainoslaitteista ja rakennusten purkaminen. Purkaminen edellyttää kuitenkin etukäteistä yhteydenottoa paikallisviranomaiseen, mutta ei varsinaista planning permission -prosessia. Community rights -kategoriaan kuuluvat hankkeet, joiden arvioidaan hyödyntävän paikallisyhteisöä ja joita yhteisö tukee. Hankelupaa varten on sähköinen hakualusta. Naapurustoa ja muita tahoja kuullaan ja informoidaan. Planning permission on maksullinen.

Ensimmäinen valtakunnallinen rakennuslaki, Building Act, on vasta vuodelta 1984. Sitä ennen rakentamismääräykset olivat osin paikallisia ja historiallisia. Lain perusteella on annettu yksityiskohtaisia valtakunnallisia rakentamismääräyksiä. Nykyiset määräykset (Building regulations) ovat pääosin peräisin vuodelta 2010. Niitä kuitenkin uudistetaan paloittain. Rakentamismääräysten osia on kaikkiaan 16. Jokaista osaa täydennetään ei-sitovalla ohjeistuksella (approved documents). Kun rakentamismääräyksiä uudistetaan, eivät uudet määräykset yleensä vaikuta takautuvasti. Korjaus- ja muutostöiden yhteydessä tulee kuitenkin aina huolehtia, ettei rakennus muutu määräyksiin suhteutettuna aiempaa huonommaksi. Harkinnan mukaan voidaan myös edellyttää, että korjaus- ja muutostöiden kohteena olevaa rakennusta parannetaan tietyissä rajoissa, ottaen huomioon uusien määräysten vaatimustaso.

Vuoden 1984 Building Act otti käyttöön kunnallisen rakennusvalvonnan vaihtoehtona yksityisen tarkastustoiminnan (Approved Inspector). Rakennuttaja voi valita, kääntyykö hän julkisen vai yksityisen valvonnan puoleen. Valtuutuksen (hyväksynnän) saanut yksityinen approved inspector voi olla joko luonnollinen henkilö tai yritys. Yksityisen tarkastajan toimivalta ei ulotu yhtä pitkälle kuin viranomaisena toimivan julkisen. Jos approved inspector arvioi, ettei työn toteutus vastaa voimassa olevia rakentamismääräyksiä, ei hänellä ole valtuuksia hyväksyä työtä (final certificate) vaan hänen tulee informoida puutteista julkiselle rakennusvalvonnalle. Julkisen valvonnan tehtävänä on sen jälkeen ryhtyä tarvittaviin oikaiseviin toimenpiteisiin. Approved inspector -statusta ja rekisteröintiä on haettu Rakennusteollisuuden Neuvostolta (Construction Industry Council, CIC). Maaliskuussa 2014 hyväksynnän hakeminen siirrettiin ministeriön päätöksellä CIC:n alaorganisaatiolle, CICAIR Limited. Hyväksyntä on voimassa viisi vuotta kerrallaan. Hyväksynnän saaneella valvojalla tulee olla pakollinen vastuuvakuutus.

Jos asiakas päätyy valitsemaan yksityisen valvonnan, kääntyy rakennuttaja yhdessä valitsemansa tarkastajan kanssa paikallisen rakennusvalvontaviranomaisen puoleen toimittamalla hanketta koskevan ilmoituksen, initial notice. Paikallisen viranomaisen tehtävänä on ottaa ilmoitus vastaan ja todeta, että vastuu rakentamismääräysten noudattamisesta ja sen osoittamisesta kuuluu hankkeessa yksityiselle toimijalle.

Yksityisiä, valtuutettuja tarkastajia varten on yksityiskohtaiset määräykset. Nykyiset määräykset ovat vuodelta 2010.

Prosesseja sujuvoittamaan tarkoitettuna systeeminä on myös otettu käyttöön Competent Person Scheme (CPS). Järjestelmä toimii siten, että yksityinen asiantuntija tai organisaatio voi hakeutua CPS:n piiriin, mikäli täyttää vaadittavan kompetenssin. CPS-statuksen saanut voi itse hyväksyä (self-certify) tekemänsä työn. Järjestelmän piiriin kuuluvat lämmöneristyksen parantaminen ja vastaavat eristystyöt, kaasuasennukset ja eräät lvi-työt, kaikki asuntojen sähköasennukset, ikkunaremontit ja katon katteiden uudistukset (lukuun ottamatta aurinkopaneeleita).

Yksityinen ja julkinen rakennustarkastus ovat kilpailuasetelmassa. Sen jälkeen, kun yksityisen tarkastuksen maksut aikanaan vapautettiin, on rakennusvalvonnasta perittävillä maksuilla tietty rooli, kun asiakas valitsee yksityisen tai julkisen tarkastuksen välillä. Julkista rakennusvalvontaa edustava organisaatio LABC (Local Authority Building Control) kritisoi hintakilpailua ja syyttää yksityisiä approved inspector -toimijoita siitä, että asiakkaille ei riittävästi informoida, kuinka julkinen valvonta tutkii tarkkaan myös suunnitelmat ennen niiden toteuttamista. LABC on teettänyt tutkimuksen Wolverhamptonin yliopiston kanssa julkisen rakennusvalvonnan tuottamasta lisäarvosta. LABC esittää tutkimukseen viitaten, että jokainen julkiseen rakennustarkastukseen käytetty punta tuottaa asiakkaalle 700 punnan hyödyn. Tutkimus suoritettiin siten, että 42 kunnassa (vastaa 13 prosenttia kaikista) LABC:n jäsenet kirjasivat kolmen viikon ajan (maalis-huhtikuu 2017) kaikki suunnitelmista havaitsemansa virheet ja puutteet. Tätä tilastollista puolta täydennettiin puhelinhaastatteluilla. Tulokseksi saatiin, että 85 prosentissa läpikäydyistä suunnitelmista löytyi vähintään 1 virheellisyys 87.

Grenfell-tornitalon tulipalo 14.6.2017 on aiheuttanut itsetutkistelua ja keskustelua rakennusvalvonnan tilanteesta. Puolueettoman, Dame Judith Hackittin johtaman arviointiryhmän raportti tulipalosta julkaistiin joulukuussa 2017 (18.12.2017). Raportissa arvioidaan yksityistetyn rakennusvalvonnan johtaneen potentiaalisiin intressikonflikteihin developpaajien ja tarkastajien välillä. Hackitt myös toteaa, ettei paperille kirjatut käytännöt kaikilta osin toteudu. Esiintyy houkutusta säästää kustannuksissa. Hackitt on ilmaissut kokeneensa suorastaan järkytyksen joistakin alalla vallinneista käytännöistä, mitä tulee korkeiden ja muiden vaativien rakennusten vaatimiin erityisvaatimuksiin, joista ei välitetä. Hän myös kritisoi määräysapparaattia siitä, että sinänsä selvät määräykset on kuormitettu valtavalla määrällä erilaisia ohjaavia dokumentteja, jotka ovat loppujen lopuksi epäselviä ja alttiita tulkinnoille.

Rakennusalan eri järjestöt ovat voittopuolisesti antaneet tunnustusta Hackittin johtopäätöksille. Vaikuttaakin ilmeiseltä, että tulipalo ja siitä edelleen jatkuvat selvitykset tulevat johtamaan säädöstason muutoksiin Englannissa ja Walesissa.

Alankomaat

Jos Englannissa ollaan tilanteessa, jossa joudutaan hieman kriittisesti arvioimaan yksityistetyn rakennusvalvonnan toimivuutta, on vuorostaan Hollanti toteuttamassa rakennusvalvonnan teknisen tarkastuksen yksityistämisen. Erona on, ettei Hollantiin ole tulossa kahta kilpailevaa, julkisen sektorin ja yksityissektorin, tarkastusjärjestelmää.

Toteutumassa on myös maankäytön suunnittelujärjestelmän reformi. Parlamentin molemmat kamarit ovat jo hyväksyneet uudistuksen päälinjat. Uuden lain, Environment and Planning Act, on määrä korvata 15 erillislakia, joukossa mm. vesilaki, maankäyttölaki ja kriisilaki. Voimaantulon aikatauluksi on kaavailtu vuotta 2021. Päälähtökohtina on koota hajanaista sääntelyä, edistää kestävää kehitystä (muun muassa. tuulivoiman hyväksikäyttöä) ja nopeuttaa päätöksentekoa. Harmonisointia EU-säädöksiin parannetaan. Hankkeisiin luodaan yhden luukun malli (”one-stop-shop”). Hankkeeseen ryhtyvä toimittaa sähköisesti hakemuksensa joko kuntaan tai provinssiin. Hanke prosessoidaan jommallakummalla tasolla ja siitä tehdään yksi päätös. Hanketta varten vaadittavien selvitysten määrää karsitaan ja hyödynnetään kertaalleen jo laadittuja selvityksiä. Hallinnollisen taakan vähentäminen on keskeinen tavoite 88.

Tällä hetkellä Hollannin julkinen hallinto jaetaan tavallisesti neljään tasoon: valtakunnallinen, provinssit, kunnat ja vesiviranomaiset. Provinssit saavat keskushallinnolta rahoitusta toteuttaakseen ja ylläpitääkseen luonnonsuojelualueita, pyöräilyreittejä, julkista liikennettä sekä erilaisia kulttuuriaktiviteetteja. Jokaisella provinssilla (12 kappaletta) on vaaleilla neljän vuoden välein valittu parlamentti. Kuntien lukumäärä on 388. Maankäytön suunnittelua ohjataan valtakunnallisella strategialla. Provinssien tehtävänä on keskittyä alueen erityisintresseihin, kuten maisemaan, urbanisaatioon ja viheralueiden säilyttämiseen. Kunnat vastaavat yksityiskohtaisesta kaavoituksesta. Maankäytön suunnittelu perustuu zoning-ajatteluun. Hollanti on kaiken kaikkiaan tarkkaan järjestäytynyt yhteiskunta. Regulaatiota tarvitaan jo luonnonolosuhteiden vuoksi. Maapinta-alasta noin puolet on merestä vallattua ja sen kuivana pitäminen edellyttää tarkkaan suunniteltua pumppaustekniikkaa ja jatkuvaa silmälläpitoa. Rationaalista suunnittelua edustavat mm. Vinex-politiikka. Kriisiytynyttä asuntotilannetta lähdettiin ratkomaan 1980–90 -luvun vaihteessa osoittamalla laajoja alueita olemassa olevien urbaanien alueiden laitamille massiivista uutta asuinrakentamista varten. Vastapainoksi luotiin 2000-luvun alussa ”Groene Hart” -ohjelma, jolla keskushallinto rajoittaa suurten kaupunkien ympärysten viheralueita rakentamiselta.

Hollannin rakennusvalvontauudistuksen taustalla on ollut yleinen tyytymättömyys rakentamisen laatutasoon. Lainsäädännöllisenä kehikkona on Housing Act, joka tuli voimaan vuonna 1992. Lakia on muutettu osin perusteellisesti muun muassa vuonna 2003. Housing Act on yleislaki, joka sisältää perussäännökset niin asumisen tukijärjestelmästä, rakentamisen luvista ja prosesseista kuin olemassa olevasta rakennuskannasta. Rakentamisen teknisiä vaatimuksia koskee samoin vuonna 2003 ajanmukaistettu Building Decree. Building Decree luopui yksityiskohtaisista ja tarkoista, mittalukuihin perustuvista rakentamismääräyksistä ja siirtyi enemmän toiminnallisiin ja tavoitteellisiin määräyksiin. Rakentamismääräykset on viimeksi uusittu vuonna 2012.

Todistustaakka on käännetty niin että epäillyssä virhetilanteessa urakoitsijan tulee pystyä osoittamaan, että suorituksen laatu vastaa sovittua. Rakentamisen työnaikainen tarkastus hoidetaan jatkossa kokonaan yksityisten, sertifioitujen toimijoiden avulla. Paikallishallinto valvoo tarkastajien pätevyyttä. Olennaisessa roolissa on riippumaton tarkastaja (independet surveyor, Kwaliteitsborger), joka on viranomaisen (tai sertifioidun organisaation) hyväksymä. Jos toteutus ei vastaa määräyksiä, on julkisen vallan tehtävänä reagoida puutteisiin.

Irlannin tasavalta

Irlannin tasavaltaa koskeva rakentamisen lainsäädäntö on kaiken kaikkiaan nuorta. Julkinen rakennusvalvonta käynnistyi varsinaisesti vasta 1.6.1992. Rakentamisen sijoittumista on säädelty jo sitä ennen, Planning and Development Acts. Nykyään kuntien tehtävänä on kuuden vuoden välein laatia koko kuntaa koskeva strategisen tason kaava, Development Plan. Strategisia kysymyksiä tarkastellaan myös seudullisesti laadittavilla suunnitelmilla ja guidelines, joissa on mukana valtakunnan tason tavoitteita. Rakentamisen sijoittuminen harkitaan planning permission -prosessissa, josta huolehtii kunta. Kun planning application tulee hakemuksena vireille, tulee siitä kuuluttaa paikallislehdessä ja asettaa hakemuksen tarkoittamalle suunnittelualueelle ilmoitus. Vireille tulleista hakemuksista laaditaan viranomaisten toimesta viikoittain luettelot, jotka löytyvät muun muassa. yleisistä kirjastoista. Kuka tahansa voi kahdeksan viikon nähtävillä oloajan puitteissa tehdä hakemuksesta muistutuksen. Muistutuksen tekeminen maksaa 20 euroa. Vain muistutuksen tehneellä on mahdollisuus valittaa. Hallituksen asettama Board Pleanála -niminen riippumaton elin ottaa kantaa valituksiin.

Jos planning permission saadaan eikä siitä ole valitettu, voi neljän viikon kuluttua tehdä suunnitellusta rakentamisesta ilmoituksen (commencement notice). Velvollisuudesta osallistua infrastruktuurista kunnalle aiheutuviin kustannuksiin säädetään erikseen. Development Contribution Scheme tuntee kaksi maksuluokkaa. Maksut ovat melko huomattavia, pyöreästi 10 000:n euron luokkaa yhtä kerrostaloasuntoa kohti.

Itse rakentamista koskevia normeja on sisällöllisesti uudistettu viime vuosina. Työ on vielä osittain kesken. Technical Guidance Documents, TGD:t, sisältävät yksityiskohtaisia teknisiä vähimmäismääräyksiä. Rakennusvalvontasysteemi muutettiin perusteellisesti vuonna 2014. Taustalla olivat vuosien 2003–2008 ylikuumentuneet markkinat, jotka johtivat kiinteistökuplaan ja totaaliseen romahdukseen. Kun esim. vuonna 2006 Irlannissa valmistui yli 90 000 uutta asuntoa, oli luku vuonna 2010 enää 13 000. Ylikuumentuneessa tilanteessa rakentamisen ja erityisesti asuntosuunnittelun ja -rakentamisen taso ei aina vastannut edes kohtuullisia odotuksia. Toteutukset poikkesivat usein normeista ilman että asiaan puututtiin. Uudistuksen keskeinen idea on pakottaa kytkemään hankkeeseen alusta saakka pätevät ja kelpoiset toimijat. Suunnittelijoiden ja työn toteutuksesta vastaavien tulee olla järjestäytyneitä ja sertifioituja. Alan järjestöt on valtuutettu toimimaan sertifiointiorganisaatioina. Tällä hetkellä löytyy kolme valtuutuksen saanutta insinöörien ja arkkitehtien organisaatiota, jotka myöntävät vuodeksi kerrallaan sertifiointeja. Kaikki viranomaiselle toimitettava aineisto pitää olla käyty läpi sertifioidun asiantuntijan toimesta ja ainoastaan sertifioitu asiantuntija voi määrämuotoisesti vakuuttaa, että suunnittelu noudattaa voimassa olevia määräyksiä ja myös toteutus vastaa niitä. Myös rakennustyöstä vastaavan tulee olla pätevä.

Erikseen on säädetty paloturvallisuutta ja esteettömyyttä koskevista sertifikaateista, jotka tulee esittää viranomaiselle ennen töiden käynnistymistä. Myös niiden osalta käytetään erikseen tehtävään sertifioituja asiantuntijoita, jotka vakuuttavat palo- ja esteettömyyskysymysten olevan hoidettu määräysten edellyttämällä tavalla.

Viranomaisten toiminta perustuu lähes yksinomaan sertifioituihin yksityisen sektorin toimijoihin. Virhetilanteissa voidaan kääntyä myös sertifioinnin suorittaneen organisaation puoleen korvausvaatimuksin. Viranomaisella on käytettävissään omia sanktioita, ja viime kädessä asia viedään rikosasiana tuomioistuimeen. Työnaikaisesta valvonnasta vastaavat ensisijaisesti yksityiset sertifioidut tarkastajat. Viranomainen suorittaa lähinnä pistokokeenomaisia työmaatarkastuksia noin kymmenessä prosentissa kohteissa, jotka on etukäteen arvioitu riskillisimmiksi. Järjestelmään liittyy myös loppusuoralla oleva hanke valtakunnallisesta sähköisestä alustasta, Building Control Management Project. Urakoitsijoiden valtakunnallinen rekisteröinti on koettu tilannetta parantavaksi. Rekisteröinnillä voidaan alalta karsia epäpäteviä toimijoita.

Slovenia

Slovenian maankäytön suunnittelun ja rakentamisen lainsäädännön uudistus saatiin päätökseen vuonna 2019. On kolme eri lakia, joista yksi koskee maankäytön suunnittelua, toinen rakentamista ja kolmas arkkitehtien ja insinöörien pätevyyksiä ja rekisteröintiä. Ehdotus, jonka mukaan pieniin rakentamisrikkeisiin ei enää puututtaisi, kun 20 vuotta on kulunut, ei toteutunut. Jälkikäteiseltä hyväksymiseltä perittäisiin erityinen maksu. Sen sijaan mahdollisuuksia laillisesti puuttua kertaalleen jo luvan saaneeseen hankkeeseen, joka on toteutettu luvan mukaisesti, on rajoitettu ajallisesti. Työmaalla tehtäviä tarkastuksia on korvattu omavalvonta-tyyppisellä menettelyllä, josta on suorat yhteydet rakenteilla olevaan valtakunnalliseen sähköiseen tietojärjestelmään. Kahtiajako valtiollisen ja kunnallisen rakennustarkastuksen välillä on säilytetty. Valtio hoitaa suurempia projekteja ja kunnat vastaavat pienemmistä. Kuntien lukumäärä on 212. Väliaikaiset ja muut vähäisemmät rakennelmat vapautetaan luvanvaraisuudesta. Uutena mahdollisuutena tulee ennakollinen lupa, jonka on määrä helpottaa prosesseja.

Uudessa lainsäädännössä erotetaan sijoittumisharkinta teknisestä tarkastuksesta. Vähäiset rakentamistoimenpiteet vapautetaan luvanvaraisuudesta. Arkkitehdeille ja insinööreille on omat erilliset määräykset. Molemmilla on omat kamarinsa, jotka hoitavat rekisteröintiä ja valvovat rekisteriin kuuluvien ammatillista toimintaa.

Kaavoitus koetaan Sloveniassa vaativaksi ja hitaaksi. Tilannetta yritetään parantaa paremmalla integroinnilla; mm. ympäristövaikutusten arviointi otetaan mukaan niin varhain kuin mahdollista. Samoin rakennussuojelukysymykset pyritään hoitamaan ripeästi nopeuttamalla viranomaisten välistä lausuntomenettelyä. Kaksinkertaista teknistä tarkastusta pidetään tarpeettomana. Teknistä tarkastusta yksinkertaistetaan rakennustyyppien kautta. Yksityinen tekninen tarkastus säädetään pakolliseksi. Käyttöönottovaiheessa riittäisi useimmiten rakentajan (builder) ja pääsuunnittelijan (architect) ilmoitus kohteen valmistumisesta.

Jatkossa on myös mahdollista hankkia ennakollinen lupapäätös, joka sitoo kaksi vuotta. Lisensoituja (chartered) insinöörejä on Sloveniassa noin kolme tuhatta, ja vastaavasti lisensoituja arkkitehteja n. 1 100. Uudistuva lainsäädäntö tuo myös uudistuvat rakentamismääräykset. Rakennuskohteen olennaisille vaatimuksille (perusvaatimuksille) valmistellaan jokaiselle oma määräysosionsa. Slovenian parlamentti on kiinnittänyt erityistä huomiota liikkumisesteettömyyden parantamiseen. Rakennustuotteiden osalta koetaan tarpeelliseksi saada täytettyä kuilu, jotta vaatimuksia voidaan esittää tuotteiden oikealle käytölle ja asentamiselle.

5.2.2 Vähähiilinen rakentaminen

Rakennusten vähähiilisyyden säädösohjaus on jo käytössä Hollannissa, Ranskassa ja Ruotsissa. Norja ja Tanska kehittävät parhaillaan vastaavaa säädösohjausta, ja rakentamisesta vastaavat pohjoismaiset ministerit ovat sopineet tähän liittyvän säädöskehityksen harmonisoinnista. Hollannin sääntely perustuu rakennuksen ympäristövaikutuksille asetettuun raja-arvoon, jota rakennukset eivät saa ylittää. Ranskan lainsäädäntö perustuu asteittain tiukennettaville rakennusten hiilijalanjäljen rajoituksille sekä uusiutuvien rakennusmateriaalien käytön lisäämiseen. Ruotsin ilmastoselvitys sisältää aluksi rakennuksen elinkaaren alkua koskevan raportointivelvoitteen, joka laajentuisi vuodesta 2027 eteenpäin rakennusten hiilijalanjäljen raja-arvo-ohjaukseksi. Tanskassa sääntely alkaisi vuoden 2023 alusta suoraan raja-arvosääntelyllä. Näitä raja-arvoja tultaisiin tiukentamaan muutaman vuoden välein. Norjassa asetus rakennusten hiilijalanjäljen sääntelyksi on suunniteltu tulevan voimaan vuoden 2022 aikana. Ainakin Islanti ja Viro suunnittelevat rakennusten hiilijalanjäljen ohjausta.

5.2.3 Muutoksenhaku

Muutoksenhausta ja valitusoikeuksista päätetään kansallisesti, mutta sille on kuitenkin kansainvälisistä sopimuksista johtuvia rajoja. Tästä näkökulmasta tärkeitä sopimuksia ovat YK:n kansalaisoikeuksia ja poliittisia oikeuksia koskeva kansainvälinen yleissopimus (KP-sopimus, SopS 8/1976), Euroopan neuvoston ihmisoikeuksien ja perusvapauksien suojaamiseksi tehty yleissopimus (SopS 19/1990), YK:n Euroopan talouskomission tiedonsaantia, yleisön osallistumisoikeutta sekä muutoksenhaku- ja vireillepano-oikeutta koskeva yleissopimus, niin sanottu. Århusin sopimus (SopS 122/2004). Århusin sopimus on Suomessa saatettu voimaan lailla (767/2004) ja tasavallan presidentin asetuksella (866/2004). Suomen nykyisen lainsäädännön on katsottu täyttävän sopimuksen määräykset.

Århusin sopimus rakentuu kolmen pilarin varaan, jotka koskevat ympäristötiedon saatavuutta, oikeutta osallistua sekä oikeutta päästä tuomioistuimeen. Sopimuksen mukaan asianosaisilla pitää olla oikeus saada asiansa käsiteltyä tuomioistuimessa tai muussa laillisesti perustetussa riippumattomassa ja puolueettomassa elimessä. Sopimuksessa käsitellään myös järjestöjen osallistumisoikeuksia.

Lausunnonantajat kiinnittivät huomiota taloudellisten vaikutusten puuttumiseen, joka osaltaan näkyi lausunnoissa. Oikeusministeriö kiinnitti lausunnossaan huomiota hallituksen esityksen hyvin laajaan ja asiaan vihkiytymättömälle vaikeasti hahmottuvaan kokonaisuuteen ja katsoi, että esimerkiksi rakentamista koskevien säännösten erottaminen omaksi kokonaisuudekseen saattaisi edesauttaa sääntelykokonaisuuksien sekä osallisten, menettelyjen ja muutoksenhaun kokonaisuutta.

Esitetään rakentamisen ohjausta koskevan yleisen oikeusohjeen kohdentamista viranomaistahon lisäksi suunnittelusta ja toteutuksesta vastaaviin tahoihin.

Purkumateriaalien hyödyntämisen edistäminen esityksen mukaisella selvityksellä koetaan lausunnoissa pääasiassa kannatettavaksi asiaksi. Osa lausunnonantajista esitti kuitenkin huolensa selvitysvelvollisuudesta aiheutuvasta lisätyöstä ja hankkeen kustannusten noususta ja korosti, ettei yksittäisellä kotitaloudella olisi todellista mahdollisuutta ja osaamista selvityksen tekoon. Eritoten kuntien lausunnoissa korostui huoli uusista ydintehtäviin liittymättömistä velvoitteista rakennusvalvonnalle. Toisaalta myös selvitystä tukevia kuntia sisältyi lausunnonantajiin. Esityksen perusteluissa on tuotu esille, että kotitalouksia ja rakennusvalvontoja sitova selvitysvelvoite on jo nykyisen maankäyttö- ja rakennusasetuksen 55.2 §:n mukaisesti voimassa.

Muutamissa lausunnoissa kyseenalaistetaan selvityksen kiertotaloudelle tuottamat hyödyt, vaikka materiaalien kierron edistäminen sinänsä koetaan tärkeäksi. Kiertotalouden edistämiseen toivotaan esityksessä tehokkaampaa, systemaattisempaa ja kokonaisvaltaisempaa tarkastelua. Lisäksi kytkentä uudelleenkäytön edistämiseen digitaalisten tietokantojen kautta ei näytä avautuneen riittävän hyvin esityksestä. Muutamissa lausunnoissa nostettiin esille rakennustuotteiden sisämarkkinoita ohjaava sääntely ja siihen liittyvä purettujen rakennusosien uudelleenkäytön haasteellisuus ja esteet.

Jatkovalmistelussa toivottiin harkintaa soveltamisalaan erityisesti kotitalouksien ja pienten hankkeiden osalta. Muutamissa lausunnoissa korostettiin, että tulevassa tulisi myös säilyttää tavalla tai toisella soveltamisalan rajaus (…, jollei jätteen määrä ole vähäinen). Osassa lausuntoja esitettiin, että selvitysvelvoitteen tulisi kohdistua tulevassa sääntelyssä ainoastaan ammattimaisiin toiminnan harjoittajiin. Lisäksi on esitetty harkittavaksi, josko selvitysvelvoite olisi ainoastaan yksivaiheinen eli kohdistuisi ainoastaan toteutuneisiin tietoihin. Pykälän jatkovalmistelussa tarkastellaan uudelleen myös esitettyjen vaatimusten yksityiskohtaisuutta ja pykälän otsikointia, jotka yksittäisissä lausunnoissa nostettiin esille.

Lakiin esitetty uusi olennainen tekninen vaatimus rakennuksen vähähiilisyydestä koetaan pääosassa lausuntoja tärkeänä ja tarpeellisena työkaluna ilmastonmuutoksen torjunnassa. Suurin osa lausuntopalautteesta kohdistui lain nojalla annettavaan rakennuksen ilmastoselvitystä koskevaan asetukseen, ei niinkään lausuttavana olleen lain sisältöön.

Pääosa lausunnonantajista suhtautui myönteisesti uuteen rakennuksen vähähiilisyyden olennaiseen tekniseen vaatimukseen ja ilmastoselvityksen laatimiseen rakentamislupavaiheessa. Muutamissa lausunnoissa tuotiin esille, että uudisrakentamisen yksityiskohtaisen sääntelyn sijaan suurimmat vaikutukset vähähiilisyyden edistämiseen saavutettaisiin pikemminkin olemassa olevan kiinteistökannan käyttöä tehostamalla sekä sen teknisiä ominaisuuksia parantamalla.

Jatkovalmistelussa toivottiin harkintaa ilmastoselvityksen soveltamisalaan ja perusteluihin tarkennuksia pientalojen, vanhojen rakennusten purkamisen ja laajamittaisen korjaamisen, kirkollisten rakennusten ja puolustusvoimien osalta. Osa lausunnon antaneista piti ilmastoselvityksen työmäärää suurena, erityisesti pienissä hankkeissa; osa puolestaan arvioi, että pienissä hankkeissa olisi jo hyvät edellytykset ilmastoselvitysten laatimiseen. Muutamissa lausunnoissa katsottiin, että laajamittaisten korjausten osalta ilmastoselvitys ei toisi päästövähennyshyötyjä, eikä lisäarvoa rakennuksen omistajalle. Lisäksi on esitetty harkittavaksi sääntelylle erillistä siirtymäaikaa, jolloin vaatimus koskisi vain julkista rakentamista. Osassa lausuntoja korostettiin, että vähähiilisyyden arvioijalle tulisi asettaa pätevyysvaatimuksia niin hankkeeseen ryhtyvän kuin viranomaisenkin työn tueksi. Muutamissa lausunnoissa ehdotettiin, että ilmastoselvitys ja nykyinen energiatodistus yhdistettäisiin toisiinsa. Myös rakennusvalvontaviranomaisen osaamisen lisäämiseen kiinnitettiin lausunnoissa erityistä huomiota.

Hiilikädenjäljen määrittely ei ollut vielä kaikille lausunnonantajille tuttu. Muutamissa lausunnoissa sitä kritisoitiin kovasti vaatien myös sen poistoa esityksestä. Vaikka kyseinen määritelmä on ollut jo vuosia olemassa ja sen taustalla on esityksen mukaisesti yhteisesti sovitut laskentasäännöt, katsotaan muutamissa lausunnonnoissa se edelleen liian epämääräiseksi säädöstasolla käytettäväksi. Hiilikädenjäljen määritelmää ja muitakin määritelmiä pyydettiin tarkennettavaksi lain jatkovalmistelussa. Erityistä huomiota kiinnitettiin hiilikädenjäljen lisäksi vähähiilisen rakennuksen -määritelmään nostaen esille sen tulkinnanvaraisuus.

Osa vastusti ja osa kannatti uusien rakennusten hiilijalanjäljen raja-arvoja sekä rakennuksen hiilikädenjälkeä yleensä. Osa oli huolissaan, että raja-arvojen kompensointi johtaisi huonompaan lopputulokseen. Osa lausunnonantajista esitti vaihtoehtoisen tavan vähähiilisyyden ohjaukselle, jonka mukaisesti tulisi luopua esityksen mukaisesta uuden rakennuksen hiilijalanjäljen raja-arvo-ohjauksesta ja keskittyä arvioinnissa paremminkin hankekohtaiseen vaihtoehtojen tarkasteluun. Ehdotuksen mukaan ilmastoselvitykseen liitettäisiin tieto siitä, kuinka hankekohtaisesti vaihtoehtotarkasteluin on vähennetty hiilijalanjälkeä. Osa lausunnonantajista toisaalta kannatti esitettyä ohjausta, mutta koki hankalaksi arvioida lain pykälän vaikutuksia lausunnoissaan tietämättä, mille tasolle uuden rakennuksen hiilijalanjäljen raja-arvo aiotaan myöhemmin valmisteltavassa asetuksessa säätää. Periaatteena ehdotettiin, että raja-arvoa tarkistetaan säännöllisesti ja tiukennetaan tarvittaessa.

Rakennuspaikalta poistettavan tai sinne istutettavan kasvillisuuden sisällyttäminen ilmastoselvitykseen nostettiin esille muutamissa lausunnoissa. Lausunnoissa tuotiin esille, että esityksen vaikutusarvioinnissa ja perusteluissa olisi selvästi yksityiskohtaisemmin tarkasteltava sitä, että ehdotus on käytännön rakentamisessa ehdotetussa aikataulussa toteutettavissa ja rakennuttajat ja rakentajat saavat riittävästi tässä tarvittavaa asiantuntijapalvelua eri puolilla maata. Lisäksi kustannusvaikutusten ja niiden kohdentumista on saatujen lausuntojen perusteella tarkennettava.

Lakiin esitetty uusi olennainen tekninen vaatimus rakennuksen elinkaariominaisuuksista koetaan pääosassa lausuntoja tärkeänä ja tarpeellisena työkaluna rakennusten ekologisuuden edistämisessä. Lakiin esitettävät rakennuksen käyttötarkoituksen mukainen pitkä tekninen käyttöikä ja kiertotaloutta tukevat elinkaariominaisuudet saavat lausunnoissa kannatusta. Hieman lausuntojen perusteella on jäänyt epäselväksi, mitä esityksessä tarkoitetaan rakennuksen elinkaariominaisuuksilla. Tätä jatkovalmistelussa tullaan ainakin perusteluihin kirkastamaan sekä myös harkitsemaan määrittelemistä suoraan laissa. Lausunnoissa kiinnitettiin huomiota laajasti eri elinkaarilaatuun liittyviin tekijöihin kuten liikkumisesteettömyyteen. Lisäksi yksittäisissä lausunnoissa korostettiin taloteknisten järjestelmien seurantaa. Muutama lausunnonantaja suhtautui kriittisesti ohjauksen tavoitteiden toteutumiseen. Yksittäisissä lausunnoissa esitettiin, että huolimatta ymmärrettävistä tavoitteistaan ehdotukset elinkaariominaisuuksien sääntelyn eri osa-alueista ovat erittäin teoreettisia ja johtavat erittäin suureen tietojen keräämiseen sekä ylläpitoon, ja sitä kautta merkittävään hallinnollisen taakan lisääntymiseen kiinteistöjen elinkaaren aikana. Samalla kriittisesti suhtauduttiin pykälän yleiseen soveltuvuuteen yksityiskohtaisien rakennushankkeiden ohjauksessa.

Lausunnoissa korostettiin kustannustehokkaiden ratkaisujen edistämistä. Ohjauksen toivottiin keskittyvän niihin kokonaisuuksiin, elinkaaren vaiheisiin tai materiaaleihin, jotka synnyttävät suurimman osan rakennuksen elinkaaren ympäristövaikutuksista. Osassa lausuntoja arvioitiin kustannusten nousevan työmäärän lisääntyessä. Osa lausunnonantajista piti tavoitetta liian kunnianhimottomana, koska materiaalikierto näkyy vasta kymmenien vuosien päästä. Muutamissa lausunnoissa korostettiin sitä, että rakennuksen tekninen käyttöikä ei välttämättä muodostu aiotun pituiseksi eikä rakennusmateriaaleja voida kierrättää suunnitellulla tavalla, jos omistaja on laiminlyönyt rakennuksen ja sen osien huollon ja kunnossapidon. Perusteluihin toivottiin kirkastettavan, etteivät tällaisissa tilanteissa esimerkiksi suunnittelijat, rakennustuotteiden valmistajat tai rakennushankkeeseen ryhtyvät voi olla vastuussa. Rakennustuotteiden luettelointia ja koneluettavuutta pyydettiin selkiytettäväksi suhteessa muihin pykäliin. Rakennuksen elinkaareen liittyvää runsasta dokumentointia toivottiin vähennettäväksi, ja muutama lausunnonantaja ehdotti luettelointivelvoitteen poistoa laista. Yksittäisessä lausunnossa esitettiin, että pykälää tulisi täsmentää niin, ettei vaatimus koskisi sellaisia rakennuksia, joita energiatehokkuusvaatimus ei lain mukaan koske.

Rakentamisen laadun näkökulmasta määräystenmukaisesta toteuttamisesta on tullut käytännössä myös maksimitaso, jota hankkeeseen ryhtyvillä ei ole intresseissä ylittää.

Esteettömyyden osalta toivottiin perusteluihin viittausta vammaisyleissopimuksen artiklaan 9.

Energiatehokkuuden osalta lausunnoissa pohdittiin, onko määräystasoa tarkoitus kiristää jo ennen kaavoitus- ja rakentamislain voimaantuloa. Lausunnoissa toivottiin, että myös suojelemattomat, mutta inventoidut kohteet otettaisiin mukaan listaan rakennuksista, joiden energiatehokkuuden parantamista ei vaadita.

Lausunnonantajat pitivät hyvänä luopumista jaosta rakennuslupaan ja toimenpidelupaan ja sen yhdistämistä rakentamisluvaksi. Sen nähtiin selkiyttävän järjestelmää. Mahdollisuudessa ratkaista sijoittamislupa erikseen positiivisena puolena nähtiin, ettei hankkeeseen ryhtyvän tarvitse käyttää resurssia suunnitteluun, jos sijoittamislupaa ei saadakaan. Sijoittamisluvan ratkaiseminen erikseen nähtiin kuitenkin vähäisenä ja pelättiin toista valituskierrosta. Ehdotettu malli ei näin ollen saanut lausunnonantajilta kannatusta. Hyödyt arvioidaan vähäisiksi; sen sijaan byrokratian (ja valitusmahdollisuuksien) arvioidaan vain kasvavan. Tämä niin sanotun kaksivaiheisen, luvanhakijan itsensä valittavana olevan prosessin nähtiin kytkeytyvän rakennusvalvonnan organisaatioehdotukseen (vaativan ja tavanomaisen tason rakennusvalvonta), jota ei juurikaan kannatettu. Nykyistä lupakäytäntöä ehdotettiin harkittavan kehitettäväksi yhden luvan täydentyväksi menettelyksi. Erityisesti kaupalliset toimijat esittivät kritiikkiä lupien käsittelyaikoihin ja niiden ennakoimattomuuteen. Lakiin haluttaisiin määräaika rakennuslupien käsittelylle. Toivottiin, että viranomaiset voisivat antaa aina arvion käsittelyajasta ilman eri pyyntöä. Ongelmaksi koetaan myös kuntakohtainen vaihtelu.

Eniten kommentteja on herättänyt lupakynnyksen nosto: 30 neliötä (120 kuutiota) ja 50 neliöinen katos. Kuntia edustaneet lausunnonantajat pääosin vastustivat ehdotusta. Myös tuomioistuinlaitos suhtautuu epäillen ja pelkää monien kuntien tavoin jälkivalvonnan kautta tulevaa lisääntyvää työmäärää. Kuntien lausunnoissa arvioitiin, että siirtyminen ennakoivasta, luvanvaraisesta valvonnasta rakennetun ympäristön jälkivalvontaan johtaa hallintopakkomenettelyyn, joka edellyttää huomattavasti nykyistä enemmän resursseja sekä pikkutarkkuutta muotoseikkoineen. Kynnys sen käyttöön on korkea erityisesti kunnissa, joissa resursseja on rajallisesti.

Verohallinto on hyvin kriittinen ja huolissaan kiinteistöverotuksen tietopohjan rapautumisesta.

Luvanvaraisuuden määrittelyä täsmällisesti kannatetaan laajalti, mm. oikeusministeriö esitti sitä tarkentavan kannanoton. Erityisesti pykälän 2 momentti aiheuttaa kritiikkiä, koska luvanvaraisuus määräytyy monien joustavien kriteerien kautta ja sovellettavuutta voidaan pitää epäselvänä. Momentissa oleva sana ”voi” on liian epämääräinen. Myös 3 momenttia pidetään monissa lausunnoissa ongelmallisena sen joustavuuden takia.

Eräät lausunnonantajat pitävät välttämättömänä, että kiinteistökohtainen jätevesijärjestelmä (haja-asutusalueella) säädetään yksiselitteisesti lupaa edellyttäväksi.

Mainintoja sai myös rakennusjärjestyksen suhde rakentamislupaan. Sitä pidettiin ongelmallisena ja käytäntö ei välttämättä vähennä kuntakohtaisia eroja tulkinnoissa. Lausunnoista ilmeni myös jonkin verran väärinymmärrystä siitä, mistä rakennusjärjestyksellä voitaisiin määrätä toisin ja mistä ei. Viimesijainen harkinta tapahtuu kuitenkin aina lupavaiheessa hankekohtaisesti. Hallinto-oikeuden arvion mukaan lupapäätöksistä tehtävien valitusten määrä ei näin ollen vähenisi.

Erityisharkinta-alueen sijoittamislupaa koskevissa edellytyksissä ehdotettiin palaamista oikeusharkinnasta rakennuslain aikaiseen tarkoituksenmukaisuusharkintaan. Lakiehdotuksessa ehdotettu paluu tarkoituksenmukaisuusharkintaan sai paljon kritiikkiä. Tuomioistuimet eivät lähtökohtaisesti käytä tarkoituksenmukaisuusharkintaa. Hallintopäätös voi tosin olla lainvastainen, jos viranomainen on käyttänyt harkintavaltaansa hallinnon yleisten oikeusperiaatteiden vastaisesti. Ehdotus vaatisi vielä säätämisjärjestys- ja perusoikeusjärjestelmän tarkastelua yhdenvertaisuuden kannalta. Myöskään edellytykset eivät ole muuttuneet tarpeeksi, jotta tuomioistuimet muuttaisivat tulkintaansa. Kunnan harkintavallan lisäämistä sijoittamisluvan edellytysten harkitsemisessa erityisharkinta-alueella voidaan kuntien näkemyksen mukaan pitää kannatettavana.

Itä-Suomen yliopisto katsoo, että harkintakonstruktio, jossa oikeudellisten edellytysten täyttymättä jäämisestä huolimatta lupa olisi ”tarkoituksenmukaisuusharkinnalla” myönnettävissä, on ennenkuulumaton ja oikeudellisesti huomattavan ongelmallinen. Rakennustarkastusyhdistys puolestaan toteaa, että vaikuttaa turhan byrokraattiselta edellyttää erillistä sijoittamislupaa pelkkään korjaus- ja muutostyöhön tai asuinrakennuksen vähäiseen laajentamiseen, jotka pääasiassa ovat ympäristövaikutuksiltaan hyvinkin pieniä rakentamishankkeita.

Uudenmaan elinkeino-, liikenne- ja ympäristökeskus arvioi lausunnossaan, että pykälän tulkitseminen tulee olemaan vaikeaa ja kirjavaa. Lisäksi lausunnossa korostetaan, ettei tarkoituksenmukaisuusharkinta voi poistaa oikeudellisten edellytysten täyttymisen tutkimisvelvoitetta. Jos ne eivät täyty lupaa ei voi myöntää. Myös Pirkanmaan elinkeino-, liikenne- ja ympäristökeskus arvioi, että tarve tietynlaisen joustavuuden lisäämiselle on ymmärrettävää, mutta toisaalta vähäisen haitan salliminen kaavoitukselle saattaa johtaa ennakoitua laajempiin tulkintoihin sallitusta haitasta. Tämä voisi johtaa suunnittelemattoman yhdyskuntarakenteen muodostumiseen lain tavoitteiden vastaisesti. Erityisharkinta-alueella sijoittamisluvan myöntämisen edellytyksenä olisi se, että rakentaminen olisi sopivaa liikenneväylien toteuttamisen ja liikenneturvallisuuden kannalta. L-vastuualueen näkemyksen mukaan tämä on perusteltua.

Rakennuspaikan minimikoon pienentämisessä nähtiin riskejä. Lausunnoissa otettiin esiin muun muassa jäteveden käsittely ja rantarakentaminen, sekä paloturvallisuus. Kuopion kulttuurihistoriallinen museo arvioi, ettei rakennusvalvonta ole pätevä arvioimaan lupa-alueen potentiaalia arkeologisen kulttuuriperinnön osalta. Tringa ry ehdotti lisättäväksi sijoittamisluvan edellytyksiin alueella, jolla ei ole asemakaavaa, omaksi kohdakseen ”rakentaminen ei aiheuta merkittävää haittaa luonnon monimuotoisuudelle.”

Osa lausunnonantajista vastustaa purkamisluvan edellytyksiin ehdotettua sääntelyä, jossa luvan edellytyksiä kytketään rakennustuotteiden uudelleenkäytön tai kierrätyksen mahdollisuuteen silloin, kun rakennukselle ei ole enää osoitettavissa käyttötarkoitusta tai muu kuin suojeluarvoja sisältävä rakennus sijaitsee alueella, jolla rakennukset ovat menettäneet suurimman osan arvostaan. Osa taas pitää purkamisluvan edellytyksiä liian tiukkoina. Edellytykset pitää ilmaista selkeästi oikeusharkintaisina.

Poikkeamista koskevassa sääntelyssä suhteessa sijoittamislupaan nähtiin olevan tarkistamisen tarvetta, sillä osa lausunnonantajista tulkitsi pykälää niin, että poikkeamisen ollessa kyseessä olisi rakentamislupa aina myönnettävä kahdessa osassa, sijoittamislupana ja toteuttamislupana. Poikkeamisjärjestelmää sinänsä tarvitaan, mutta sillä ei saa sivuuttaa kaavoitusta.

Rakentamisluvan hakemista tietomallilla tai muutoin koneluettavassa muodossa pidettiin periaatteessa hyvänä asiana. Lausunnonantajien huoli liittyi muun muassa rakennusvalvontojen resursointiin, osaamiseen ja järjestelmiin. Lausunnonantajat pohtivat rakennusvalvonnalle luovutettavan tietosisällön rajoittamista. Esimerkiksi rakentamisen yhteydessä syntyvien yksityiskohtaisten rakennustuotteita koskevien tietojen sisällyttämistä toteumamalliin ei pidetty realistisena. Samoin lausunnonantajat kritisoivat päivittyvän digitaalisen käyttö- ja huolto-ohjeen sisällyttämistä rakennetun ympäristön tietojärjestelmään. Suurin kritiikki koski tiedon kyberturvallisuutta, luovutusperiaatteita, tiedon omistajuutta, hyödyntämisperiaatteita, sekä suhdetta kuntien ja valtion nykyisiä tietojärjestelmiä kohtaan. Käytännössä valtaosa kritiikistä koski seikkoja, jotka ratkaistaan kaavoitus- ja rakentamislain sijaan valmisteltavana olevassa RYTJ-laissa.

Pätevyyksiin liittyviä lausuntoja saatiin 128 kappaletta. Lausunnonantajista suurin osa oli kuntia, myös monet ammattiliitot ja -järjestöt lausuivat pätevyyksistä. Muutamia lausuntoja saatiin valtionhallinnolta, yrityksiltä ja yksityishenkilöiltä.

Suunnittelu- ja työnjohtotehtävien jakamista viiteen vaativuusluokkaan kannatetaan. Vaativuusluokkien mukaisten kelpoisuusvaatimusten määrittelyyn toivotaan tarkennuksia erityisaloittain. Aiempaa tarkempaa kokemusvaatimusten määrittelyä työnjohtotehtävien osalta kannatetaan. Tavanomaisen tason suunnittelu- ja työnjohtotehtävien kelpoisuusvaatimuksissa kokemusvaatimuksen poistamista vastustetaan. Pelkona on pientalojen laadun heikkeneminen ja tavanomaisten tehtävien määrittely vaativiksi. Tavanomaiselle tasolle toivotaan 1–3 vuoden kokemusvaatimusta. Vaativan tason suunnittelutehtävien kokemusvaatimusten korvaamista erikoistumiskoulutuksella vastustetaan. Suunnittelijoiden ja työnjohtajien keskitettyä pätevyysrekisteriä ja pätevyyden arviointia ympäristöministeriön hyväksymän toimielimen toimesta kannatetaan, mutta osa piti nykyistä käytäntöä toimivana. Toisaalta haluttiin säilyttää myös pätevyyden arviointi paikallistasolla joustavuuden turvaamiseksi. Rekisteriin haluttaisiin mukaan myös tavanomaisen tason tehtäviä hoitavat henkilöt. Useissa lausunnoissa nousee esiin myös tavanomaisen tason suunnittelijoiden ja työnjohtajien nostaminen mukaan keskitettyyn pätevyyden arviointiin. Rakennusvalvonnan suorittamaa hankekohtaista suunnittelijoiden- ja työnjohtajien kelpoisuuden arviointia pidetään kannatettavana, mutta suunnittelijoiden ja työnjohtajien tosiasiallisten voimavarojen arviointia pidetään haastavana ja tähän toivotaan tarkennusta. Työnjohtajan riippumattomuutta epäiltiin olevan vaikea osoittaa ja tosiasiassa suurin osa työnjohtajissa on työsuhteessa rakennustyön suorittavaan rakennusliikkeeseen. Rakennustarkastajien rakennusalan tutkinto saa kannatusta. Pääsuunnittelijan kelpoisuusvaatimusten poistamista ei kannateta. Rakennusten katsastajille ja ilmastoselvitysten laatijoille toivotaan pätevyysvaatimusten määrittelyä. Siirtymäsäännöksillä pitää turvata nykyisten ammatissa toimivien mahdollisuudet harjoittaa ammattiaan.

Kaikkia toimia, jotka tähtäävät rakentamisen laadun parantamiseen, pidettiin lähtökohtaisesti kannatettavina. Päävastuullisen toteuttajan mallissa nähtiin kutenkin alan toimijoiden lausunnoissa paljon ongelmia, ja sitä myös pääosin vastustettiin lausunnoissa. Osa lausunnonantajista epäili, ettei hallitusohjelman kirjausta saavutettaisi ehdotetuilla muutoksilla, vaan seurauksena olisi oikeudellinen epäselvyys päätoteuttajan ja sivu-urakoitsijan sekä rakennushankkeeseen osallistuvien suunnittelijoiden osalta ja rakentamisen kustannusten nousu. Toisaalta arvioitiin, että parempi rakentamisen laatu saattaa vähentää myöhempiä korjauskustannuksia. Osassa lausuntoja esitettiin huolta eri urakkamuotojen käytön vaikeutumisesta ja tilanteista, joissa sopimusosapuolena ei ole hankkeeseen ryhtyvä. Lisäksi rakennuskohteen toteutumamallin sisällyttämistä päävastuulliselle toteuttajalle pidettiin perusteltuna. Päävastuullisen toteuttajan ja sivu-urakoitsijoiden vastuuta laadun todentamisesta ja dokumentoinnista toivotaan lisättävän. Päävastuullisen toteuttajan olisi toimitettava tiedot rakennuskohteen etenemisestä sekä työmaalla tapahtuneista muutoksista pääsuunnittelijalle ja erityissuunnittelijoille ja yhdessä rakentamishankkeeseen ryhtyvän kanssa ja huolehdittava, että hankkeen aikana tapahtuneet muutokset päivitetään suunnitelmiin. Jatkovalmistelussa toivottiin täsmennystä koko vastuukäsitteen määrittelyyn; vastuuaikojen ja -tahojen keskinäinen suhde, sisältö, kenelle vastataan yms. Pelättiin epäselvien tilanteiden syntymistä, jotka johtaisivat oikeudenkäynteihin. Huomioita sai myös järjestelmien elinkaari, joka on merkittävästi lyhyempi kuin rakennuksen elinkaari ja viiden vuoden vastuuaika olisi tällaisten järjestelmien asennuksen osalta erittäin pitkä aika.

Lisäksi oli maininta työvoiman saatavuuden ongelmista rakennustyömailla ja työvoiman osaamisen tasosta.

Huolta esitettiin myös puuttumisesta sopimusvapauteen, mitä ei kannatettu. Osa lausunnonantajista pelkäsi, että pienempien urakoitsijoiden mahdollisuudet heikkenevät, joka osaltaan vähentää kilpailua.

Valmistelun tavoitteena oli säätää nykyistä selkeämmin eri tahojen virhevastuusta. Muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta tahot, jotka vastuupykälistä ovat lausuneet, vastustivat ehdotettuja säännöksiä. Vastustus kulminoituu, lausunnonantajan taustasta riippuen, joko suunnittelijoiden ja työnjohdon vastuusäännöksiin, tai sitten päävastuullisen toteuttajan vastuuseen. Pääsuunnittelijan vaikutusmahdollisuuksien katsottiin olevan käytännössä pienemmät, kuin lainsäädännöstä voisi arvioida. Lausunnoissa korostettiin tiedonkulun merkitystä. Alan toimijoiden huolena olivat erityisesti ammattilaisten väliset tilanteet ja pelko vakuusvaatimuksista ja riitatapauksista. Suunnittelijat pelkäsivät liian tiukkaa vastuuta, joka pakottaisi nostamaan suunnittelupalkkioita (vastuuvakuutuksien takia). Ehdotus muuttanee myös suunnittelua sisältävien urakoiden vastuusuhteita oikeuskäytännön varaan jäävällä tavalla. Osa toivoi mahdollisuutta euromääräiseen vastuun rajaukseen.

Lakiehdotuksessa muiden osapuolten vastuut säilyvät kutakuinkin ennallaan. Rakennushankkeeseen ryhtyvän vastuuta aikataulusta toisaalta kiiteltiin, toisaalta katsottiin syyksi, johon päävastuullinen toteuttaja mahdollisesti vetoaisi myöhästymistapauksissa. Tilaajan asemaa saattaa heikentää, jos vastuuaikana näyttötaakka on hänellä. Valvojan vastuuta pääsääntöisesti vastustettiin lausunnoissa.

Myötävaikutusvelvollisuutta osittain kiiteltiin, osa lausunnonantajista piti sitä tarpeettomana.

Oikeusministeriö katsoi lausunnossaan, että ehdotettu sääntely saattaisi aiheuttaa oikeudellista epäselvyyttä ja nostaa rakentamisen kustannuksia. Huomiota kiinnitettiin päävastuullisen toteuttajan ja sivu-urakoitsijan väliseen vastuusuhteeseen sekä asuntokauppalain ja kuluttajansuojalain sääntelyn yhteensovittamiseen. Ehdotettu sääntely oli myös osin ristiriitainen ja keskeneräinen. Oikeusministeriö katsookin lausunnossaan, että vastuusääntelyä tulisi muokata tuntuvasti. Lisäksi oikeusministeriö arvioi, ettei kaavoitus- ja rakentamislaki ylipäänsä ole oikea paikka säätää sopimusvastuusta.

Kunnat eivät kannata rakennusvalvontojen järjestämistä kahden tasoisena, vaan rakennusvalvontojen välinen yhteistyö tulisi lausuntojen perusteella turvata nykyisiä keinoja kehittämällä. Tämän seurauksena myöskään edellytyksiä vaativan tasoisen rakennusvalvonnan järjestämiseen ei lausunnoissa kannatettu. Siihen koettiin olevan mahdollisuus käytännössä vain suurilla kunnilla. Erityisesti kuntien lausunnoissa korostuu, että ehdotetut muutokset eivät sujuvoittaisi viranomaisen työtä tai helpottaisi lupakäsittelyä. Järjestelyä pidettiin myös kalliina. Erityismenettelyn vaatiminen vaativissa kohteissa on paremmin toimiva ratkaisu. Erityisesti kuntien lausunnoissa viitataan Kuntaliiton lausuntoon.

Rakennustarkastajien pätevyysvaatimusten tarkentamista ja nostamista lain tasolle pääasiassa kannatetaan mutta osa kunnista ei pidä sitä realistisena tai tarpeellisena. Lausunnoissa esitetään huoli pätevien rakennustarkastajien riittävyydestä. Nykyisen maankäyttö- ja rakennusasetuksen 108 §:n mukaisen siirtymäsäännöksen poistamista ei kannateta. Rakennustarkastajien keskitettyä pätevyyden arviointia toimielimen myöntämällä todistuksella, ei myöskään kannateta. Rakennustarkastajien osaamisen ylläpitovelvoitetta pääasiassa kannatetaan, ja sitä toivotaan myös suunnittelijoille- ja työnjohtajille. Rakennusvalvontaviranomaisen rooli työnjohtajien hyväksyjänä sai kannatusta. Rakennushankkeen vaativuuden määrittely nähdään epäselvänä suhteessa suunnittelu- ja työnjohtotehtävien vaativuusluokitukseen, joten muutosta ei lausunnoissa osata arvioida. Kuntien lausunnoissa esitetään, ettei rakennusvalvontaviranomaisille tulisi säätää uusia valvontatehtäviä tai -vastuita. Tukes kuitenkin ehdottaa lakiin täsmennystä rakennusvalvontaviranomaisen ja kuluttajaturvallisuusviranomaisen valvontavastuihin.

Digitaalinen huolto-ohje ei ole osa RYHTI-hanketta. Siirtyminen digitaaliseen käyttö- ja huolto-ohjeeseen on kannatettavaa mutta nykyinen sähköinen huoltokirja oikein täytettynä on tällä hetkellä toimiva ratkaisu. Rakennushankkeeseen ryhtyvän vastuu sen laatimisesta saa kannatusta, mutta digitaalisen käyttö- ja huolto-ohjeen tallentamista kansalliseen rekisteriin vastustettiin lausunnoissa.

Rakennusten katsastusmenettelystä ei lausuttu kovin paljon ja saadut lausunnot jakaantuivat vastustajiin ja kannattajiin. Taloudellisten vaikutusten puuttuminen saa arvostelua. Arvioidaan, ettei ehdotus juurikaan edistäisi rakennusten kunnossapitoa siitä, mitä se on jo nyt, hyvin täytettyä käyttö- ja huolto-ohje pidettiin riittävänä. Sen sijaan laajarunkoisten ja riskirakenteita sisältävien rakennusten katsastusmenettely on perusteltua ja kannatettavaa. Kuntien lausunnoissa pelätään myös resurssien riittävyyttä.

Työ- ja elinkeinoministeriön lausunnossa arvioidaan, että ehdotukseen sisältyy sääntelyä rakennustuotteiden markkinavalvonnasta, jota koskee myös EU:n markkinavalvonta-asetus (EU) 2019/2010. Asetuksen täytäntöönpano edellyttää, että kansallisessa lainsäädännössä säädetään muun muassa markkinavalvontaviranomaisten toimivaltuuksista sekä talouden toimijoihin kohdistettavista seuraamuksista. Työ- ja elinkeinoministeriön vastuulle kuuluu asetuksen täytäntöönpanon koordinointi sekä kansallinen horisontaalinen laki eräiden tuotteiden markkinavalvonnasta (1137/2016, markkinavalvontalaki). Markkinavalvontaa koskevan sääntelyn yhdenmukaisuudesta eri tuotesektoreilla on hyötyä kaikille toimijoille. Ehdotus sisältää viittauksia markkinavalvonta-asetukseen sekä kansalliseen markkinavalvontalakiin. Työ- ja elinkeinoministeriö toteaa, että markkinavalvontaa koskevaa sääntelyä kyseisessä pykälässä olisi tarpeen vielä selkeyttää, jotta markkinavalvontaviranomainen voi tehokkaasti käyttää EU:n markkinavalvonta-asetuksessa edellytettyjä toimivaltuuksia. Markkinavalvontaviranomaisena toimisi jatkossakin Turvallisuus- ja kemikaalivirasto. Sääntelyä on jatkovalmistelussa tarpeen selkeyttää tarvittaessa yhteistyössä työ- ja elinkeinoministeriön sekä Turvallisuus- ja kemikaaliviraston kanssa.

Työ- ja elinkeinoministeriö toteaa lisäksi, että se pitää kannatettavana sitä, että Turvallisuus- ja kemikaalivirasto toimisi rakennustuoteasetuksen 10 artiklassa tarkoitettuna rakennustuoteyhteyspisteenä.

Osa lausunnonantajista pitää tarpeellisena säilyttää viranhaltijoiden tekemissä päätöksissä oikaisuvaatimusmenettely. Erityisesti oikeusministeriö suhtautuu esitettyyn muutokseen erittäin pidättyvästi.

Lausuntopyynnössä olleesta kysymyksestä lausuivat pääosin ammattimaiset toimijat. Huomiot keskittyivät asunnon ja majoitustilan määrittelyyn ja eroihin. Lisäksi pohdittiin, onko kaavoitus- ja rakentamislaki oikea paikka säätää asiasta vai tulisiko asiasta säätää asunto-osakeyhtiölaissa. Huomioita tehtiin myös kaavamääräyksistä ja turvallisuusmääräyksistä, kuten palomääräykset. Lainsäädännössä olisi syytä ottaa nykylakia täsmällisemmin kantaa siihen, voiko huonetilalla olla useampi kuin yksi käyttötarkoitus.

1 luku Yleisiä säännöksiä

1 §. Lain soveltamisala. Pykälässä säädettäisiin lain soveltamisalasta. Rakentamislaki koskisi lähtökohtaisesti rakentamisen kokonaisuutta eli rakennusten ja rakennuskohteiden suunnittelua, rakentamista ja käyttöä ja vastaisi näiltä osin voimassa olevaa soveltamisalaa.

Täsmennyksenä todettaisiin, ettei lakia sovellettaisi sähköturvallisuuslaissa (1135/2016) tarkoitettujen sähkötöiden ja käyttötöiden tekemistä koskeviin vaatimuksiin ja vastuisiin eikä sähkölaitteiden ja -laitteistojen sähköturvallisuuteen.

Nykyisen maankäyttö- ja rakennuslain 146 §:n tapaan rakentaminen puolustustarkoitusta varten olisi salassapitosyistä sallittua ilman rakentamiseen liittyvää, laissa säädettyä lupaa.

Voimassa olevan lain viittaus valtion hallinnassa oleviin alueisiin ei kata kaikkea salassapidon tarpeita. Tästä syystä rajausta täsmennettäisiin koskemaan kiinteistövarallisuuteen luettavia tai muutoin valtion käyttöä palvelevia rakennus- ja rakentamiskohteita. Tällä tarkoitettaisiin ensisijassa valtion kiinteistövarallisuutta, joka on määritelty oikeudesta luovuttaa valtion kiinteistövarallisuutta annetun lain (973/2002) 3 §:ssä. Valtion käyttöä palvelevia välittömästi puolustustarkoituksiin liittyviä kohteita voisivat olla myös esimerkiksi vuokratut tai muutoin käyttöoikeuksin saadut alueet ja toimitilat tai Puolustusvoimien sopimuskumppanien omistamat kiinteistöt ja toimitilat. Tässä tarkoitettuja toimitiloja olisivat esimerkiksi kasarmit ja muut rakennukset.

Puolustustarkoituksiin liittyvillä rakennus- tai rakentamiskohteilla tarkoitettaisiin Puolustusvoimien lakisääteisten tehtävien toteuttamiseen liittyvää tai sitä tukevaa tilojen, rakennusten ja infrastruktuurin, kuten rakenteiden, rakennelmien, laitteiden, väylien, lentopaikkojen, jakeluverkkojen ja verkostojen, kalliotilojen, maa- ja vesialueiden ja ympäristönsuojelurakenteiden rakentamista, jota koskee salassapitotarve.

Myöskään rakentamisen viranomaisvalvonta tai julkisten rekisterien pitäminen ei koskisi tällaista rakentamista. Puolustusvoimien kohteita koskevia tietoja ei siten luovutettaisi julkisiin tietojärjestelmiin. Sama koskisi myös kunnissa sekä muilla viranomaisilla ja toimijoilla olevia Puolustusvoimien salassa pidettäviksi määrittämiä Puolustusvoimien kohteiden tietoja. Puolustustarkoitukseen rakennettavissa salassapidettävissä kohteissa rakentamishankkeeseen ryhtyvän tulisi kuitenkin huolehtia tämän lain muiden vaatimusten täyttymisestä sekä muun lainsäädännön asettamista velvoitteista. Tällaisia olisivat esimerkiksi työ- ja henkilö-, käyttö- ja paloturvallisuuteen sekä ympäristön- ja rakennusperinnön suojeluun liittyvät vaatimukset ja velvoitteet. Näissä rakentamishankkeeseen ryhtyvä voisi tarvittaessa tukeutua sekä kunnalliseen että valtiolliseen viranomaistoimintaan näiden toteutumisen varmistamiseksi.

2 §. Määritelmät. Pykälässä säädettäisiin lain soveltamisen kannalta keskeisistä käsitteistä.

Kulttuuriperinnöllä tarkoitettaisiin yhteisiä menneisyydestä säilyneitä aineellisia ja aineettomia kulttuurin ilmentymiä ja niistä erityisesti kulttuuriympäristöjä, joihin kuuluvat kiinteät muinaisjäännökset, eri-ikäiset muut arkeologiset kohteet, rakennukset, rakennelmat ja rakenteet sekä laajemmat ympäristöt, kuten rakennetut alueet, kulttuurimaisemat ja perinnebiotoopit. Alueidenkäyttö koskee ensisijaisesti sellaista aineellista kulttuuriperintöä, joka voidaan nähdä kulttuurin vaiheina sekä ihmisen ja luonnon vuorovaikutuksena ympäristössä. Tätä kokonaisuutta kutsutaan nimellä kulttuuriympäristö. Kulttuuriympäristö voi ilmentää myös aineetonta kulttuuriperintöä, jota syntyy ihmisen suhteesta ympäristöönsä ennen ja nyt sekä sille annetuista merkityksistä ja tulkinnoista ja sen erilaisista nimeämisistä. Kulttuuriympäristöjä syntyy ja muotoutuu ihmisen toiminnan seurauksena. Niihin kuuluvat muun muassa kiinteät muinaisjäännökset, eri-ikäiset muut arkeologiset kohteet, rakennukset, rakennelmat ja rakenteet sekä laajemmat ympäristöt, kuten rakennetut alueet, kulttuurimaisemat ja perinnebiotoopit.

Hiilijalanjäljellä tarkoitettaisiin rakennuksen elinkaaren aikana syntyvien kasvihuonekaasujen kokonaismäärää ilmoitettuna hiilidioksidiekvivalenttien painona.

Hiilikädenjäljellä tarkoitettaisiin elinkaaren ulkopuolisia nettomääräisiin ilmastohyötyihin vaikuttavia tekijöitä, joita ei syntyisi ilman hanketta. Hiilikädenjälki ilmoitettaisiin hiilidioksidiekvivalenttien painona.

Hyödyllisiä ilmastovaikutuksia kuvaavalla määritelmällä olisi, rakennuksen vähähiilisyyden ohjauksen toteuttamisen lisäksi, myös edistävä vaikutus esimerkiksi rakennusten kiertotaloudelle tai rakennuksiin varastoituvaa ilmakehän hiiltä koskevien kannusteiden luomiselle. Yhtenäinen määritelmä edesauttaisi muissakin toimenpiteissä, joissa vaikutetaan ilmastoystävälliseen rakentamiseen, suunnitteluun, rakennustuotteiden valmistukseen, kiinteistösijoittamiseen, ja rahoittamisen markkinoiden kehittymiseen. Hiilikädenjäljen määritelmää olisi mahdollista hyödyntää myös vapaaehtoisissa julkisen rakentamisen hankintakriteereissä.

Rakennuskohde on uusi termi, jota aiempi maankäyttö- ja rakennuslaki ei tunne. Määritelmä pitää sisällään elementtejä maankäyttö- ja rakennuslain mukaisesta rakennuksen määritelmästä. Maankäyttö- ja rakennuslain 113 §:n mukaan: ”Rakennus on asumiseen, työntekoon, varastointiin tai muuhun käyttöön tarkoitettu kiinteä tai paikallaan pidettäväksi tarkoitettu rakennelma, rakenne tai laitos, joka ominaisuuksiensa vuoksi edellyttää viranomaisvalvontaa turvallisuuteen, terveellisyyteen, maisemaan, viihtyisyyteen, ympäristönäkökohtiin taikka muihin tämän lain tavoitteisiin liittyvistä syistä”. Rakennuskohde voi olla rakennuksen lisäksi rakennelma tai erityistä toimintaa varten rakennettava alue, jonka toteuttamisella voi olla ympäröivän alueen käyttöön liittyviä vaikutuksia. Koska uusi laki ei tunne maankäyttö- ja rakennuslain mukaista jakoa rakennuslupaan ja toimenpidelupaan, on tarpeen viitata luvanvaraisiin rakentamishankkeisiin rakennusta laveammalla termillä. Rakennusten lisäksi rakennuskohde voi olla esimerkiksi katos, masto, piippu, energiakaivo, valaistu mainoslaite tai golfkenttä.

Rakennuksen määritelmä on maankäyttö- ja rakennuslain määritelmää suppeampi. On olemassa runsaasti oikeuskäytäntöä siitä, mitä maankäyttö- ja rakennuslain aikana on tulkittu rakennukseksi. Rakennukseksi mielletään tavallisesti asuin-, liike-, teollisuus- ja varastorakennukset. Rakennus on kuitenkin oikeuskäytännön mukaan voinut olla muutakin, kuten esimerkiksi asuntolaiva, liikuteltava parakki, miehittämätön polttonesteiden jakeluasema, nosturi tai telemasto. Oikeuskäytäntö liittyy usein kysymykseen valinnasta rakennusluvan ja toimenpideluvan välillä, ja on johtanut siihen, että moni sellainenkin rakennelma, mitä ei arjessa rakennukseksi miellettäisi, on tulkittu esimerkiksi alueidenkäytöllisten vaikutustensa vuoksi rakennuslupaa edellyttäväksi rakentamishankkeeksi. Uusi rakennuskohteen määritelmä mahdollistaa erottelun rakennuskohteen ja rakennuksen välillä.

Rakennuksen elinkaarella tarkoitettaisiin peräkkäisiä ja toisiinsa liittyviä vaiheita, jotka kattavat rakennustuotteiden raaka-aineiden hankinnan, valmistuksen, kuljetukset, rakentamisen, rakennuksen käytön, rakennustuotteiden vaihdot, purkamisen sekä rakennus- ja purkumateriaalien käsittelyn ja loppusijoituksen.

Ulkopuolisella tarkastuksella tarkoitettaisiin tällä hetkellä maankäyttö- ja rakennuslain 150 c §:n mukaista riippumattoman ja pätevän asiantuntijan tarkastusta rakennuskohteen olennaisten teknisten vaatimusten mukaisuudesta, jos rakentamisessa käytetään sellaisia rakennuksen turvallisuuteen, terveellisyyteen tai pitkäaikaiskestävyyteen merkittävästi vaikuttavia suunnittelu- ja toteutusmenetelmiä tai tuotteita, joiden toimivuudesta ei ole yleisesti varmuutta tai aikaisempaa kokemusta.

3 §. Ympäristöministeriön tehtävät. Pykälässä säädettäisiin ympäristöministeriön tehtävistä. Pykälä vastaisi sisällöltään voimassa olevaa sääntelyä rakentamisen osalta.

Pykälän 1 momentin mukaan ympäristöministeriön vastuulla olisi rakennustoimen yleinen kehittäminen ja ohjaus. Tähän sisältyisi muun muassa alan lainsäädännön kehittäminen ja sen soveltamiseen liittyvä ohjeistus ja kehittämistyö.

Pykälän 2 momentin mukaan ympäristöministeriölle kuuluvat rakennustuotteiden kaupan pitämistä koskevien ehtojen yhdenmukaistamisesta ja neuvoston direktiivin 89/106/ETY kumoamisesta annetussa Euroopan parlamentin ja neuvoston asetuksessa (EU) N:o 305/2011, jäljempänä rakennustuoteasetus, jäsenvaltiolle säädetyt toimintavelvoitteet. Ympäristöministeriö huolehtisi viranomaisten antamien rakentamista koskevien teknisten vaatimusten yhteensovittamisesta.

4 §. Elinkeino-, liikenne- ja ympäristökeskuksen tehtävät. Pykälässä säädettäisiin elinkeino-, liikenne- ja ympäristökeskuksen tehtävistä. Elinkeino-, liikenne- ja ympäristökeskuksen tehtävänä olisi edistää rakennustoimen järjestämistä ja valvoa, että rakentamisessa otettaisiin huomioon vaikutuksiltaan valtakunnalliset ja maakunnalliset asiat. Tehtävä säilyisi rakentamisen kannalta ennallaan.

2 luku Rakentaminen

5 §. Rakentamisen ohjauksen lähtökohdat. Pykälä sisältää osittain samoja elementtejä kuin nykyinen maankäyttö- ja rakennuslain 12 §, jossa on säädetty rakentamisen ohjauksen tavoitteista. Juhlallinen tavoitepykälä ei kuitenkaan sellaisenaan velvoittaisi ketään ja sen vuoksi on parempi aloittaa rakentamista koskevat luvut ytimekkäästi keskeisimmällä aineellisoikeudellisella säännöksellä.

Rakentamisen ohjauksen toteutumisesta huolehtiminen on keskeinen osa viranomaistoimintaa. Rakentamisen ohjausta ja lähtökohtia koskevassa pykälässä säädettäisiin suunnittelun ja toteutuksen lähtökohdista, jotta pääsisimme tavoitteiden mukaiseen elinympäristöön ja rakennuskantaan. Lähtökohdat kohdistuisivat myös laajemmin kaikkiin tahoihin, jotka hoitavat rakentamisen suunnittelua, toteutusta ja valvontaa. Rakentamisen ohjaus sisältää myös säännöksen rakennuskannan kunnossapidosta, mistä pääosa vastuusta kuuluu rakennuksen omistajalle. Rakentamisen ohjaukseen voidaan katsoa kuuluvaksi muutakin kuin viranomaisen neuvontaa, ohjausta ja valvontaa. Esimerkiksi asemakaavoitus ja rakennusjärjestys ohjaavat rakentamista osaltaan.

Toisena kohtana olisi aiemmin maankäyttö- ja rakennuslain 117 §:ssä ollut vaatimus rakennuksen kauneudesta ja sopusuhtaisuudesta.

Asemakaava ja kaavamääräykset rajaavat käytännössä rakennuksen ulkoasun peruslähtökohdat ja kaavan tarkkuusasteesta riippuen myös sen yksityiskohdat. Kaava määrää usein myös materiaaleista, kattokaltevuudesta, kateaineesta, parvekkeista ja niin edelleen. Tiukoilla ja tarkoilla kaavoilla on pyritty takaamaan rakentamisen kaupunkikuvallinen ja ympäristöllinen vähimmäistaso. Vähimmäistaso muodostuu kuitenkin helposti enimmäistasoksi. Yksityiskohtaista kaavoitusta täydennetään vielä usein rakentamistapaohjeilla. Vaikka ohjeilla ei ole välittömiä oikeudellisia vaikutuksia, ne vaikuttavat usein ratkaisevasti suunnitteluratkaisuihin ja lupaharkintaan.

Arkkitehtuurille ja rakennuksen esteettiselle laadulle on lainsäädännössä asetettu vaatimuksia osana lupaharkintaa viimeistään vuoden 1932 rakennussäännöstä lähtien. Mutta jo sitä ennen, Suomen suuriruhtinaskunnan kaupunkeja koskevaan rakennussääntöön vuodelta 1856 sisältynyt rakennuskatselmusinstituutio edellytti hallinnollisen ja paloteknisen asiantuntemuksen lisäksi lupapäätöstä edellyttävään katselmukseen mukaan arkkitehtiosaamista, mikäli arkkitehtiosaamista kaupungista tai läänistä löytyi.

Vaikka asemakaava usein hyvinkin tarkkaan määrää kaupunki- ja ympäristökuvallisista reunaehdoista, on osana lupaharkintaa kannan ottaminen muun muassa rakennuksen kauneuteen. Asemakaavat ovat eri-ikäisiä ja jo siitä johtuen tarkkuustasoltaan vaihtelevia. Kaavan laatimisvaiheessa ei yleensä ole tiedossa kaikkia rakennussuunnitteluun vaikuttavia yksityiskohtia. Rakennusmateriaalit muuttuvat ja kehittyvät. Myös rakentamismääräysten muutokset voivat vaikuttaa moniin arkkitehtonisiin ratkaisuihin.

Arvioitaessa rakennuksen soveltuvuutta rakennettuun ympäristöön ja maisemaan huomiota olisi kiinnitettävä ympäröivään rakennuskantaan ja maisemaan muun ohella arkkitehtonisen muodon, massoittelun, mittasuhteiden, korkeuden, aukotuksen, materiaalien, rakennustavan, maastoon sijoittelun ja näkymien kannalta. Rakennussuunnittelua ei ole tarkoitus rajata ympäröivän tyylisuunnan mukaiseksi, vaan muutkin kuin rakennustavaltaan, materiaaliltaan ja massoittelultaan ympäröiviin rakennuksiin sopeutuvat ratkaisut voisivat olla mahdollisia.

Rakennus voi olla sopusuhtainen mutta ei välttämättä kaunis, sekä päinvastoin. Rakennus voi olla arkkitehtuuriltaan korkeatasoinen olematta sen enempää kaunis kuin sopusuhtainen. Arkkitehtonisen vaihtelun turvaamiseksi ja eri tyylisuuntien mahdollistamiseksi riittäisi, että aina vähintään yksi näistä kriteereistä, kauneus, sopusuhtaisuus tai arkkitehtoninen korkeatasoisuus, täyttyisi. Arvioitaessa kauneutta ja sopusuhtaisuutta olisi kiinnitettävä huomiota rakennuksen ja sen osien mittasuhteisiin. Sopusuhtaisuudella ei ole tarkoitus rajata rakennussuunnittelua muuten kuin pyrkimyksellä rakentamisen kokonaisvaltaiseen hahmottamiseen ja siihen, että rakennus koetaan esteettisesti miellyttäväksi. Säännöksellä ei olisi tarkoitus heikentää rakennetun ympäristön arkkitehtonista tasoa vaan sitä nostaa. Rakennukset osana rakennettua ympäristöä on tarkoitettu pääosin pitkäikäisiksi. Vaikka Suomen nykyinen rakennuskanta on voittopuolisesti rakennettu vasta toisen maailmansodan jälkeen, tulee myös meillä rakennuskannan keski-ikä kasvamaan. Näin ollen on luontevaa, että arkkitehtuuriin syntyy kerroksia eri aikakausien tyylisuunnista.

Rakentamisen ohjauksella tuettaisiin sitä, että rakennuskohteet suunniteltaisiin ja toteutettaisiin niin, että elinympäristö palvelisi käyttäjien tarpeita ottaen huomioon erilaiset käyttäjäryhmät, kuten esimerkiksi ikääntynet, lapset, liikkumis- ja toimimisesteiset henkilöt. Liikkumis- ja toimintaesteisillä henkilöillä tarkoitetaan henkilöitä, joiden kyky liikkua tai toimia itsenäisesti on korkean iän, sairauden, vamman tai muun syyn takia heikentynyt väliaikaisesti tai pysyvästi. Elinympäristö, joka soveltuu heille, soveltuu usein hyvin kaikille muillekin. Lähtökohtana olisi olennaisten teknisten vaatimusten toteutuminen niin, että rakennuskohteet muodostaisivat elinympäristön, joka olisi terveellinen, turvallinen, viihtyisä ja esteettinen. Maankäyttö- ja rakennuslain uudistuksella pyritään rakentamisen laadun parantamiseen, minkä vuoksi korkealaatuisuus näkyisi myös tässä pykälässä.

Rakentamislain läpileikkaavana teemana on ilmastonmuutoksen hillintä. Koska rakentamiseen käytetään puolet kaikesta maailman materiaalista, tarjoaa rakennussektori suuren potentiaalin ilmastonmuutoksen torjuntaan. Suunnittelun ja toteutuksen olisi siksi perustuttava elinkaariominaisuuksiltaan kestäviin, energiatehokkaisiin, sosiaalisesti ja ekologisesti toimiviin ratkaisuihin. Ne olisi kuitenkin toteutettava kustannustehokkaasti. Rakennustuotteiden uudelleenkäyttö ja materiaalin kierrättäminen ovat tulevaisuuden kannalta olennaisia tekijöitä kiertotalouden edistämisessä rakentamisen ohjauksen kannalta.

Uusi rakentamislaki turvaa kulttuuriympäristöjen ja arvorakennusten säilymistä aiempaa kokonaisvaltaisemmin. Sen vuoksi asia on nostettu nykyisen maankäyttö- ja rakennuslain 118 §:n säännöksestä jo rakentamisen ohjauksen lähtökohdaksi. Uutena tulisi vaatimus ottaa suunnittelussa ja toteutuksessa huomioon aiemmin nimenomaisesti sääntelemätön mahdollisuus myös uusien kulttuuriympäristöjen ja arvorakennusten syntymiselle esimerkiksi maisemallisesti kauniiseen paikkaan tai kaupungin silhuettia muuttaen.

Rakentamislaki korostaa myös rakennetun ympäristön ja rakennuskannan suunnitelmallista käyttöä ja kunnossapitoa, joten teema on olennainen osa rakentamisen ohjauksen toteutumista.

6 §. Suomen rakentamismääräyskokoelma. Pykälä vastaisi nykyisen maankäyttö- ja rakennuslain 13 §:ää. Ympäristöministeriö jatkaisi Suomen rakentamismääräyskokoelman julkaisemista verkkosivustollaan. Suomen rakentamismääräyskokoelma koostuu olennaisten teknisten vaatimusten nojalla annetuista asetuksista, niiden perustelumuistiosta sekä mahdollisista ympäristöministeriön ohjeista. Suomen rakentamismääräyskokoelmaan on koottu myös energiatodistusta koskevat säännökset. Toistaiseksi ympäristöministeriön verkkosivustolla ei ole julkaistu muiden hallinnonalojen säännöksiä, kuten esimerkiksi maa- ja metsätalousministeriön tuettavaa maatilarakentamista koskevia asetuksia ja niiden liitteinä annettuja rakentamismääräyksiä.

7 §. Rakennusoikeus. Rakennusoikeus on keskeinen rakentamista määrittävä tekijä. Rakentamisen määrä ilmaistaan yksityiskohtaisissa kaavoissa. Määrittely tapahtuu eri tavoin. Kaavamääräyksiä koskevilla ympäristöministeriön opasjulkaisuilla on rakennusoikeuden ilmaisutapaa pyritty yhdenmukaistamaan. Koska kaavavaranto on eri ikäistä ja osa edelleen voimassa olevista kaavoista periytyy vuosikymmenten takaa, esiintyy edelleen merkintätavoissa suurta vaihtelua. Määrällinen rakennusoikeus ilmaistaan asemakaavassa yleensä joko sallittavana kerrosalana tai tonttitehokkuutena sekä kerroslukuna jo käytetty rakennusoikeus mukaan lukien. Myös muita merkintätapoja on käytetty. Rakennusoikeutta voidaan määrätä myös rakentamista suoraan ohjaavassa yleiskaavassa.

Maankäyttö- ja rakennuslaki muutti rakennusoikeuteen vaikuttavaa kerrosalan määrittelyä rakennuslakiin verrattuna. Maankäyttö- ja rakennuslain 115 §:ssä määritellään kerrosala. Muun muassa maanpäällisen kellarikerroksen käsite poistui laista. Ennen maankäyttö- ja rakennuslain voimaantuloa lainvoimaiseksi tulleiden asemakaavojen pohjalta tapahtuvan rakentamisen helpottamiseksi ratkaisi maankäyttö- ja rakennuslaki kerrosalaa koskevien säännösten siirtymäajan hiukan poikkeuksellisella tavalla. Lain 217 §:n siirtymäsäännöksen mukaan ennen 1.1.2000 voimassa olleeseen tai hyväksyttyyn kaavaan perustuvassa rakentamisessa noudatetaan rakennusoikeuden laskemisessa aikaisemmin voimassa olleita säännöksiä. Tämä tarkoittaa, että vuoden 1958 rakennuslain (370/1958) 131 a §:n sekä sitä täydentävät rakennusasetuksen (266/1959), myöhemmin tehtyine muutoksineen, säännökset ovat kerrosalaa määriteltäessä sovellettavina kaikissa rakennuslain ajoilta peräisin olevissa kaavoissa. Tämä tarkoittaa ajallisesti enimmillään useita vuosikymmeniä.

Kerrosalaa käytetään kriteerinä myös muualla kuin nykyisessä maankäyttö- ja rakennuslaissa. Erimerkkinä mainittakoon väestönsuojan rakentamisvelvollisuutta koskevat pelastuslain (2011/379) säännökset. Myös yksityisoikeudellisessa lainsäädännössä viitataan kerrosalaan (esimerkiksi valtioneuvoston asetus osakehuoneistojen pinta-alan mittaustavasta ja isännöitsijäntodistuksesta 365/2010). Kiinteistöverotuksessa käytettävä rakennuksen pinta-ala vastaa käsitteellisesti rakennuksen kokonaisalaa. Rakennusten jälleenhankinta-arvon perusteista annetun valtiovarainministeriön asetuksen 2 §:n mukaan rakennuksen pinta-alalla tarkoitetaan sitä alaa, johon lasketaan ulkomitoin kaikkien kerrosten, kellareiden ja lämpöeristettyjen ullakkohuoneiden pinta-alat. Pinta-alaan ei lasketa parvekkeita, katoksia eikä tiloja, joissa vapaa korkeus on alle 160 senttimetriä.

Vaikka rajoituttaisiin kaavoituksessa ja rakennusvalvonnassa käytössä oleviin kerrosalan määrittelyihin, esiintyy säännösten soveltamisessa vaihtelua. Maankäyttö- ja rakennuslain omaksuma kerrosalaa koskevaa siirtymäsäännöstä on aikaa myöten vaikea perustella. Sen olemassaolo saattaa myös soveltavilta viranomaisilta unohtua.

Mahdollisuuksia siirtyä rakennusoikeuden ja kerrosalan määrittelyssä selkeämpään ja vähemmän tulkintaeroavuuksia aiheuttavaan sääntelyyn selvitettiin 1990-luvulla. Eräänä vaihtoehtona on määritellä rakennusoikeus tilavuutena. Rakennusoikeus määriteltäisiin tällöin volyyminä, joka käsittäisi koko näkyvän, maanpäällisen osan rakennuksesta. Tällöin kaikki tilat kuuluisivat rakennusoikeuteen, jonka mittayksikkönä olisi kuutiometri. Tampereen teknillisen korkeakoulun selvityksessä vuodelta 1990 puhutaan ”rakennusoikeuskuutiosta” (Timo Suominen: Rakennusoikeuden määrittely. Tampereen teknillinen korkeakoulu 1990/2 A + B). Rakennusoikeuskuution pohjan ala määriteltäisiin rakennusalana. Korkeus määriteltäisiin joko räystään korkeutena merenpinnasta tai räystään korkeutena maastosta.

Muitakin tapoja määritellä rakennusoikeus volyymipohjaisena on mahdollista kehittää. Olen-naista olisi luoda järjestelmä, joka kannustaisi rakennuksen käyttäjiä palvelevaan tilasuunnitteluun. Kolmiulotteisia kiinteistöjä koskeva lainsäädäntö puoltaisi siirtymistä rakentamisen ulottuvuuteen perustuvaan rakentamisoikeuden sääntelyyn. Kolmiulotteisia kiinteistöjä muodostamalla voitaisiin helpottaa rakentamishankkeiden rahoitusjärjestelyjä. Samalla kiinteistöverotuksen kohdentaminen tehostuisi ja kiinteistöjen hallinta selkeytyisi. Pelkästään ulottuvuuden kautta määrittyvä rakennusoikeuden määrittely voi kuitenkin johtaa rakennuksen käytölle välttämättömien teknisten tai vastaavia tilojen tarpeettomaan minimointiin. Rakennusten suunnittelussa tulisi keskittyä tilaratkaisuiltaan mahdollisimman toimiviin ratkaisuihin. Pelkästään ulottuvuuteen perustuvan rakennusoikeuden määrittelyn etuna olisi sen selkeys naapuruston kannalta. Joka tapauksessa olisi hyvä siirtyä rakennusoikeuden määrittelyssä kolmiulotteisuuteen, vaikkei siihen tässä vaiheessa vielä velvoitettaisikaan. Rakennusoikeuden määritteleminen kolmiulotteisesti voisi tapahtua kuutiometreinä tai määrittelemällä rakennusalan raja ja harjakorkeus. Rakennusoikeuden määritteleminen kolmiulotteisesti ei olisi vaatimus, vaan mahdollisuus. Rakennusoikeuden määritteleminen kerrosalana olisi edelleen mahdollista. Kaavoitusjärjestelmän perustuessa tilanteiden mukaan vaihtelevaan tarkkuuteen jää lopullisen rakennusoikeuden määrittely ja kerrosalan jakautuminen eri käyttötarkoituksiin riippumaan kulloisistakin olosuhteista.

8 §. Kerros. Kerroksen käsite kytkeytyy kerrosalan määrittelyyn. Kerrosten alat luetaan kerrosalaan sekä rakennuslain (1958) että maankäyttö- ja rakennuslain mukaan. Kellarikerros ja ullakko eivät ole kerroksia. Rakennuslakiin vuonna 1965 omaksuttu maanpäällinen kellarikerros ei myöskään ole kerros, vaikka se fyysisiltä ominaisuuksiltansa kerroksen kaltainen onkin.

Vaikka kellarikerros ja ullakko eivät ole kerroksia, voi niihin sekä rakennuslain että maankäyttö- ja rakennuslain mukaan sisältyä kerrosalaan laskettavaa tilaa. Erityisen tulkinnanvaraiseksi on osoittautunut ominaisuuksiltaan epätyydyttäviä tiloja koskeva sääntely näissä molemmissa laeissa. Myös asemakaavoissa esiintyy usein tilanteita, joissa esimerkiksi ullakolle sallitaan sijoittaa erilaisia tiloja. Tilat voivat olla rakennuksen pääasiallisen käyttötarkoituksen mukaisia tiloja tai muita tiloja. Käytäntö on johtanut vaihteleviin tulkintoihin muun muassa palomääräysten kannalta. On konstruoitu paloteknisen kerroksen kaltaisia käsitteitä, vaikkei lainsäädäntö tällaisia tunne. Palomääräysten noudattaminen on eri asia kuin se, milloin on kysymyksessä kerros, ullakko tai kellari. Olemassa olevien rakennusten ullakkotiloja voi kaupunkirakenteen tiivistämisen ja ilmastonmuutoksen torjunnan näkökulmasta olla hyödyllistä ottaa käyttöön. Vaikka ullakolle sijoitettaisiin rakennuksen pääasiallisen käyttötarkoituksen mukaisia tiloja, siitä ei tulisi kerrosta. Taloyhtiön ullakolle tai kerrostalon katolle olisi mahdollista rakentaa esimerkiksi yhteisiä saunatiloja, joiden paloturvallisuudesta olisi huolehdittava samoin kuin kerrokseen sijoitetuista vastaavista tiloista, mutta käsitteellisesti kysymyksessä olisi kuitenkin ullakko. Ullakolle tai taloyhtiön katolle sijoitetun rakentamisen johdosta ei jouduttaisi parantamaan muiden kerrosten paloteknisiä ominaisuuksia.

Pykälä pohjautuu voimassa olevan maankäyttö- ja rakennuslain 115 §:n 2 momenttiin. Ullakon määritelmä vastaa kuitenkin nykyisen maankäyttö- ja rakennuslain sijaan Kerrosalan laskemisesta annetussa Ympäristöopas 72:ssa mainittua määritelmää. Modernissa arkkitehtuurissa julkisivun ja vesikaton leikkauslinjaa voi toisinaan olla haastavaa määrittää esimerkiksi vesikaton sulautuessa julkisivuun. Tällöin ullakkona voidaan pitää esimerkiksi pääasiallisen käyttötarkoituksen mukaisten tilojen yläpuolella sijaitsevaa rakentamatonta tilaa. Olemassa olevalla ullakolla tarkoitetaan useamman vuoden, usein useamman vuosikymmenen käytössä olleen rakennuksen ullakkoa. Säännöksellä ei voida kiertää asemakaavassa määrättyä kerroslukua lyhyen ajan kuluttua rakennuksen käyttöön otosta.

Kerrosalan käsite esiintyy pelastuslain lisäksi ainakin väestötietojärjestelmästä annetussa valtioneuvoston asetuksessa (128/2010) sekä rakennusverolaissa (54/1977). Rakennusverolaki on tarkoitettu tasoittamaan suhdannevaihteluita ja sen käyttö edellyttää valtioneuvoston erillistä päätöstä. Osakehuoneistojen pinta-alan mittaustavasta ja isännöitsijäntodistuksesta annettu valtioneuvoston asetus kytkee huoneiston pinta-alan mittaustavan standardiin SFS 5139 asunto-osakeyhtiöissä, jotka on perustettu 1.1.1992 jälkeen. Energiatehokkuutta koskeva sääntely maankäyttö- ja rakennuslaissa ei koske rakennusta, jonka kerrosala on alle 50 neliömetriä. Rakennusten paloturvallisuudesta annetussa asetuksessa (848/2017) eri palo-osastojen koko määrittyy enimmäisalojen (neliömetriä) pohjalta. Asuin-, majoitus- ja työtiloista annettu asetus (1008/2017) käyttää huonealan käsitettä. Eniten sekaannusta aiheutuu kiinteistöverotuksessa sovellettavista laskentatavoista, joissa esimerkiksi kellaritilat lasketaan mukaan verotuksen pohjana olevaan pinta-alaan, vaikkei niitä luettaisi kerrosalaan.

9 §. Kerrosala. Pykälä vastaisi voimassa olevan maankäyttö- ja rakennuslain 115 §:n 1 ja 3 momentteja. Koska rakennusoikeus voitaisiin ilmoittaa kerrosalana ja koska voimassa on pitkään runsaasti asemakaavoja, joiden rakennusoikeus on ilmoitettu kerrosalana, on syytä pitää voimassa myös kerrosalan laskemista koskeva sääntely. Rakennusoikeuteen laskettavan tilan ulkopuolelle rajattaisiin paksujen ulkoseinien lisäksi myös huoneistoa rajaavat väliseinät, jotka ovat paksumpia kuin 200 millimetriä. Rajaus koskisi niin kahden huoneiston välistä väliseinää kuin huoneiston ja jonkin muun tilan, kuten esimerkiksi huoneiston ja porrashuoneen, huoneiston ja pyykkituvan, huoneiston ja taloyhtiön saunan tai huoneiston ja iv-konehuoneen välistä väliseinää. Rajaus ei koskisi huoneiston sisäisiä väliseiniä. Rajaus kohtelisi eri rakennusmateriaaleja tasapuolisesti väliseinän ääneneristävyyden kannalta. Yksinkertaisen betoniseinän, jonka paksuus on 200 millimetriä, ilmaääneneristävyys on suurempi kuin 55 desibeliä. Jotta päästäisiin samaan ääneneristävyyteen, levyseinän paksuuden on rakenteesta riippuen oltava 160 tai 220 millimetriä, tiiliseinän 290 millimetriä, karkaistun kevytbetoniharkon 350 millimetriä ja kevytsoraharkon 380 millimetriä.

Ehdotuksella sallittaisiin rakennusoikeuden ylittäminen taloteknisten järjestelmien edellyttämien kuilujen, hormien ja yleisiin tiloihin avautuvien teknisten tilojen osalta. Ylitys kattaisi hormit, kuilut ja tekniset tilat sekä niiden seinärakenteet kokonaisuudessaan. Taloteknisiä järjestelmiä ovat esimerkiksi lämmitys-, jäähdytys- ja ilmanvaihtojärjestelmät, vesi- ja viemäri-järjestelmät, sähkö- ja automaatiojärjestelmät ja tele- ja tietoliikennejärjestelmät. Rakennuksen paremman toimivuuden kannalta on keskeistä, ettei taloteknisten järjestelmien vaatima kuilu- ja hormitila ole jatkossa enää minimoinnin kohteena. Energiatehokkuus edellyttää väljiä ilmanvaihtokanavia ja niiden asianmukaista eristämistä. Lämmöneristystä tarvitaan esimerkiksi legionellabakteerista aiheutuvan riskin välttämiseksi käyttövesiputkissa. Myös viemäreiden ääneneristys vaatii tilaa. Rakennusoikeuden ylityksen salliminen luo edellytyksiä myös painovoimaisen ilmanvaihdon toteuttamiselle, sillä painovoimaisen ilmanvaihdon toteuttaminen edellyttää runsaasti kuilu- tai hormitilaa. Taloteknisen järjestelmän edellyttämän teknisen tilan koon on oltava suhteessa niihin taloteknisiin järjestelmiin, joita sinne olisi tarkoitus sijoittaa. Rakennettavaksi sallitun rakennusoikeuden ylittäminen myös yleisiin tiloihin avautuvien taloteknisten järjestelmien edellyttämien teknisten tilojen osalta edistää mahdollisuutta varautua matkaviestinten sisätilakuuluvuuteen, sillä uusissa rakennuksissa voidaan varautua teleoperaattoreiden laitteiden tarvitsemaan tilaan, jos tulevaisuudessa olisi tarpeen rakentaa sisäverkko. Jos tekninen tila avautuu yleiseen tilaan ja jos on tehty putkivaraukset porraskäytäviin, voi teleoperaattori asentaa tukiaseman, antennit ja kaapelit ilman, että tarvitaan rakennustöitä.

Ehdotuksella sallittaisiin rakennusoikeuden ylittäminen väestönsuojien rakentamiseen tarvittavan pinta-alan osalta. Ylitys kattaisi sekä väestönsuojan tilan että sen seinärakenteen koko-naisuudessaan. Väestönsuoja on laskettu kerrosalaan riippuen siitä, sijaitseeko se maan alla vai maan päällä. Kellaria ei pääsääntöisesti lasketa kerrosalaan. Kellarissa sijaitsevat rakennuksen pääkäyttötarkoituksen mukaiset tilat lasketaan kuitenkin kerrosalaan. Rakennuksen kerros lasketaan aina kerrosalaan riippumatta siitä, mitä tiloja siellä sijaitsee. Rakennusoikeuden ylittämisen salliminen väestönsuojan osalta kohtelisi rakennusoikeuden laskennaltaan samanarvoisesti kaikkia väestönsuojia riippumatta siitä, onko se sijoitettu kerrokseen vai kellariin.

10 §. Väliaikainen rakennus. Voimassa olevan maankäyttö- ja rakennuslain 125 §:n mukaisesti määräajan paikallaan pysytettävää rakennusta varten rakennuslupaan voidaan asettaa määräaika. Lain 176 §:n mukaan rakennusvalvontaviranomainen voi myöntää rakennusluvan tilapäisen rakennuksen rakentamiseksi enintään viideksi vuodeksi. Uudessa rakentamislaissa säädettäisiin määräaikaisen ja tilapäisen rakennuksen sijaan väliaikaisesta rakennuksesta. Enää ei olisi tarpeen pohtia, olisiko kysymyksessä tilapäinen rakennus vai määräaikainen rakennus ja kumpia edellytyksiä sovellettaisiin. Väliaikaisen rakennuksen rakentamista koskeva harkinta noudattaisi pitkälti tilapäisen rakennuksen harkintaa, jossa voidaan poiketa lujuuden, terveellisyyden, liikenteen, paloturvallisuuden ja ympäristöön sopeutuvuuden vaatimuksista. Rakentaminen olisi mahdollista enintään kymmeneksi vuodeksi. Luvan edellytysten täyttyminen olisi arvioitava uudelleen kymmenen vuoden kuluttua. Rakennusvalvonta voisi lupamääräyksissä edellyttää rakennuksen turvallisuuden ja terveellisyyden varmistamisen vuoksi kolmannen osapuolen tarkastusta. Esimerkiksi kymmeneksi vuodeksi luvan saanut ylipainehalli voitaisiin määrätä tarkastettavaksi viiden vuoden kuluttua. Väliaikaista rakennusta koskeva rakentamislupa voitaisiin jatkossa myöntää tilanteissa, joissa nykyään käytetään määräaikaista rakennuslupaa, kuten esimerkiksi rakennukselle, jolle on annettu purkamiskehotus. Väliaikaista rakentamislupaa voitaisiin käyttää myös esimerkiksi harrastustoiminnan mahdollistamiseen tyhjilleen jääneeseen teollisuuskiinteistöön siksi aikaa, kun pohditaan kiinteistön tulevaa käyttöä tai purkamista.

11 §. Lähes nollaenergiarakennus. Pykälän sisältö vastaisi nykyistä maankäyttö- ja rakennuslain 115 a §:ää. Rakennusten energiatehokkuusdirektiivin (2010/31/EU, EPBD) velvoittamalla tavalla maankäyttö- ja rakennuslakiin lisättiin lähes nollaenergiarakennuksen määritelmä lain muutoksella (1151/2016). Direktiivin 9 artiklan 1 kohdan mukaan jäsenvaltion on varmistettava, että 31.12.2020 mennessä kaikki uudet rakennukset ovat lähes nollaenergiarakennuksia. Kerrosalaan laskettavan tilan lisääminen, kuten ullakon rakentaminen esimerkiksi asuinkäyttöön, ei EPBD 2 artiklan määritelmän mukaisesti ole uuden rakennuksen rakentamista, vaan kysymys on rakennuksen osasta. Rakennuksen osaa ei ole rakennettava lähes nollaenergiarakennukseksi (HE 220/2016 vp). Uutta rakennusta koskevia vaatimuksia sovelletaan vain laajennuksen osalta. Jos alle 50 kerrosneliömetrin suuruinen rakennus kasvaa laajennuksen johdosta yli 50 kerrosneliömetrin suuruiseksi, on ylittävältä osalta sovellettava uuden rakennuksen energiatehokkuuden vaatimuksia riippumatta laajennuksen koosta.

Rakennusten energiatehokkuusdirektiivi ei edellytä energiatehokkuuden parantamista kaikissa rakennuksissa. Soveltamisalan rajoitukset korjaus- ja muutostöissä tai käyttötarkoitusmuutoksissa noudattavat uusia rakennuksia koskevia vastaavia rajoituksia.

Rakennusten energiatehokkuusdirektiiviä ja sen liitettä I on muutettu Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivillä (EU) 2018/844 rakennusten energiatehokkuudesta annetun direktiivin 2010/31/EU ja energiatehokkuudesta annetun direktiivin 2012/27/EU muuttamisesta. Pykälän sisältämää dynaamista viittausta on tarkennettu maininnalla viimeisestä muutoksesta, sillä kansallinen laki ei voi muuttua ilman eduskunnan myötävaikutusta direktiivin liitteen muuttuessa.

12 §. Rakennustaiteen ja kaupunkikuvan vaaliminen. Rakennuksia on suojeltu erityislaeilla ja kaavoilla. Rakennusperinnön suojelemisesta annetun lain ja sitä edeltävien lakien nojalla on suojeltu runsaat kolmesataa rakennusta. Asetuksella valtion omistamien rakennusten suojelusta ja sitä edeltävillä asetuksilla on suojeltu vajaa kahdeksansataa rakennusta. Asemakaavalla suojeltuja rakennuksia arvioidaan olevan 15 000–20 000. Suojelun aste vaihtelee riippuen muun muassa asemakaavan iästä ja tarkkuudesta.

Asemakaavojen vanhentuneisuudesta johtuen läheskään kaikkia arvokkaita rakennuksia ei ole saatettu suojelun piiriin. Museoviraston laatima RKY-inventointi (valtakunnallisesti merkittävät rakennetut kulttuuriympäristöt, 2010) sisältää 1 260 valtakunnallisesti merkittävää rakennuskulttuuriympäristöä. RKY on osa valtakunnallisten alueidenkäyttötavoitteiden tarkoittamaa inventointia. RKY-inventoinnin kohteista osa on suojeltuja, osa ei.

Rakennussuojelun vaillinaisuudesta ja keskeneräisyydestä johtuen tarvitaan yleinen oikeusohje, joka korostaa historiallisten ja rakennustaiteellisen arvojen huomioonottamista silloinkin, kun virallinen suojelupäätös puuttuu. Kysymys on niin sanotun hienovaraisen korjaamisen periaatteesta. Säännöstä on tarkoitettu sovellettavaksi myös uudiskohteisiin niin, ettei uudisrakentamisella turmella arvokasta kaupunkikuvaa. Säännös ei kuitenkaan saisi estää kunnossapidon edellyttämää säännösten mukaista korjaamista eikä esimerkiksi suojelemattoman rakennuksen energiatehokkuuden parantamista silloin, kun se voitaisiin tehdä kaupunkikuvallisia arvoja turmelematta. Pykälän säännökset eivät ohita olennaisia teknisiä vaatimuksia, kuten esteettömyyttä ja energiatehokkuuden parantamista koskevien säännösten soveltamista.

13 §. Lämmitysjärjestelmän arviointi. Pykälässä ehdotetaan säädettäväksi, että rakentamishankkeeseen ryhtyvän on arvioitava vaihtoehtoista lämmitysjärjestelmää koskeva tekninen, ympäristöön liittyvä ja taloudellinen toteutettavuus, jos uuden rakennuksen lämmitysjärjestelmäksi suunnitellaan asennettavaksi rakennuskohtainen fossiiliseen polttoaineeseen perustuva lämmitysjärjestelmä. Pykälän tavoitteena on varmistaa, että rakentamishankkeeseen ryhtyvä on tietoinen myös ei-fossiilisiin polttoaineisiin perustuvista lämmitysjärjestelmävaihtoehdoista. Tällä pykälällä pantaisiin täytäntöön direktiivin 6 artiklan 2 alakohdan vaatimus.

Arviointia ei tarvittaisi, jos rakennukseen suunnitellaan muu kuin fossiiliseen polttoaineeseen perustuva rakennuskohtainen lämmitysjärjestelmä tai mikäli rakennuksessa ei ole lainkaan lämmitysjärjestelmää. Arviointivelvollisuus koskisi uuden rakennuksen rakentamista.

Arvioinnin laatiminen olisi rakentamishankkeeseen ryhtyvän velvollisuus eikä rakennusvalvontaviranomaisen tehtävänä ole tarkistaa sen oikeellisuutta. Rakentamishankkeeseen ryhtyvän olisi esitettävä arviointi rakentamislupahakemuksen yhteydessä.

14 §. Uusiutuvista lähteistä peräisin olevan energian vähimmäisosuus. Pykälän 1 momentin mukaan rakentamishankkeeseen ryhtyvän olisi huolehdittava, että uudessa tai laajamittaisesti korjattavassa rakennuksessa energialaskennassa käytettävästä laskennallisesta ostoenergiasta vähintään 38 prosenttia olisi uusiutuvaa energiaa. Uusiutuvan energian vähimmäistasoa uusissa ja perusteellisesti kunnostettavissa rakennuksissa edellytettäisiin siinä määrin, kuin tämä on teknisesti, toiminnallisesti ja taloudellisesti toteutettavissa. Uusiutuvista lähteistä peräisin olevan energian vaatimuksen täyttyminen olisi osoitettava laskelmalla.

Rakennuksen energialaskennassa käytettävä laskennallinen ostoenergia voi olla sähköä, kaukolämpöä, kaukojäähdytystä tai uusiutuvia tai uusiutumattomia polttoaineita. Uusiutumattomien polttoaineiden, kuten fossiilisen öljyn tai turpeen uusiutuvan energian osuus on 0 prosenttia. Biomassan uusiutuvan energian osuus on 100 prosenttia. Sähkön, kaukolämmön ja kaukojäähdytyksen tuotannossa käytetään sekä uusiutumattomia että uusiutuvia energialähteitä. Tilastokeskuksen vuoden 2019 osalta julkaisemien tietojen mukaan uusiutuvan osuus oli sähkössä 47 prosenttia ja kaukolämmössä 40 prosenttia. Näiden prosenttiosuuksien avulla voidaan laskea rakennuksen laskennalliseen ostoenergiankulutukseen sisältyvästä sähköstä ja kaukolämmöstä erilleen ne osuudet, joiden tuottamisessa on käytetty uusiutuvaa energiaa. Nyt ehdotetun säädöksen prosenttivaatimusta (38 prosenttia) täytettäessä otettaisiin huomioon rakennukseen laskennalliseen ostoenergiankulutukseen sisältyvän uusiutuvan polttoaineen määrä sekä ostoenergiankulutukseen sisältyvästä sähköstä ja kaukolämmöstä se määrä, jonka tuottamiseen on käytetty uusiutuvaa energiaa. Rakentamislupaa haettaessa osoitettaisiin laskelmilla laissa esitetyn vähimmäisosuusvaatimuksen täyttyminen. Riittävä selvitys olisi rakentamisluvan saamisen edellytys. Tyypillisesti laskelmat/selvityksen tekisi henkilö, joka muutoinkin tekee rakennuksen energiatehokkuusmääräysten täyttämistä koskevat laskelmat.

Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivin (EU) 2018/2001 uusiutuvista lähteistä peräisin olevan energian käytön edistämisestä (jäljempänä RED II -direktiivi) 15 artiklan 4 kohdan 3 alakohdassa edellytetään, että jäsenvaltioiden on sallittava mainittujen vähimmäistasojen saavuttaminen muun muassa tehokkaalla kaukolämmityksellä ja -jäähdytyksellä käyttäen merkittävää uusiutuvan energian ja hukkalämmön ja -kylmän osuutta. Lakiin ei tässä yhteydessä vielä lisätä hukkalämmön tai -kylmän määritelmiä, eikä hukkalämpöä tai -kylmää vielä voida huomioida uusiutuvista lähteistä peräisin olevan energian vaatimuksen täyttymisen osoittavissa laskelmissa. Kuten edellä on todettu, kyseinen 38 prosentin osuuden vaatimus saavutetaan kaukolämmön osalta kuitenkin jo edellä määritetyn uusiutuvan energian osuudella. RED II -direktiivin mukaiset hukkalämmön ja -kylmän määritelmät tullaan lisäämään kansalliseen lainsäädäntöön hallituksen esityksessä eduskunnalle laiksi energian alkuperätakuista (HE 87/2021 vp). Energian alkuperäistakuista annetun hallituksen esityksen käsittelyn johdosta on tarkasteltu uudelleen ehdotetun pykälän sisältöä hukkalämmön ja -kylmän osuuden huomioimisesta edellä esitetyn RED II -direktiivin vaatimuksen mukaiseksi maankäyttö- ja rakennuslain muutoksella 927/2021.

Pykälän 2 momentissa määritettäisiin laajamittainen korjaus. Laajamittaisella korjauksella tarkoitetaan korjausta, jossa rakennuksen vaippaan tai rakennuksen teknisiin järjestelmiin liittyvien korjausten jälleenrakentamiskustannuksiin perustuvat kokonaiskustannukset ovat yli 25 prosenttia rakennuksen arvosta, rakennusmaan arvo pois lukien. Määritelmä sisältyy myös rakennusten varustamisesta sähköajoneuvojen latauspisteillä ja latauspistevalmiuksilla sekä automaatio- ja ohjausjärjestelmillä annetun lain (733/2020)3 §:n 3 kohtaan. Sama laajamittaisen korjauksen määritelmä on myös ympäristöministeriön asetuksessa rakennuksen energiatehokkuuden parantamisesta korjaus- ja muutostöissä annetun ympäristöministeriön asetuksen muuttamisesta (2/17).

Uusiutuvan energian vähintään 38 prosentin velvoite tulisi sovellettavaksi laajamittaisen korjauksen yhteydessä. Näin ollen esimerkiksi vesikaton uusiminen tai vesivahingosta aiheutuva laajakaan sisätilakorjaus ei velvoittaisi fossiilisesta energiasta luopumiseen korjauksen yhteydessä. Omakotitaloissa laajamittaisen korjauksen kynnyksen ylittäviä remontteja tehdään hyvin harvoin ja ne perustuvat aina omistajan omaan päätökseen koskien talon peruskorjaamistarvetta.

Pykälän 3 momentissa viitattaisiin uusiutuvan energian määritelmään liittyen uusiutuvan energian tuotantolaitosten lupamenettelyistä ja eräistä muista hallinnollisista menettelyistä annettuun lakiin (1145/2020). Lain 3 §:n 4 kohdan mukaan uusiutuvalla energialla tarkoitetaan energialla tuuli- ja aurinkoenergiaa, geotermistä energiaa, ympäristön energiaa, vuorovesi- ja aaltoenergiaa ja muuta valtamerienergiaa, vesivoimaa ja biomassaa sekä kaatopaikoilla ja jätevedenpuhdistamoissa syntyvää kaasua ja biokaasua, joka ei ole peräisin fossiilisista lähteistä. Määritelmän sisältö perustuu siihen, mitä on säädetty RED II:ssä.

Hallituksen esityksen (HE 187/2020 vp) mukaan ”määritelmään sisältyvällä geotermisellä energialla tarkoitetaan RED II:n 2 artiklan toisen alakohdan 3 alakohdan mukaisesti energiaa, joka on varastoitunut maaperän pinnan alle lämmön muodossa. Ympäristön energialla tarkoitetaan RED II:n 2 artiklan toisen alakohdan 2 alakohdan mukaisesti sellaista luonnollisesti esiintyvää lämpöenergiaa ja ympäristöön rajoitettuihin tiloihin keräytynyttä energiaa, joka voi olla varastoituna ympäröivään ilmaan, poistoilma pois lukien, pintaveteen tai jäteveteen. Biomassalla tarkoitetaan RED II:n 2 artiklan toisen alakohdan 24 alakohdan mukaisesti maataloudesta, kasvi- ja eläinperäiset aineet mukaan lukien, metsätaloudesta ja niihin liittyviltä tuotannonaloilta, myös kalastuksesta ja vesiviljelystä, peräisin olevien biologista alkuperää olevien tuotteiden, jätteiden ja tähteiden biohajoavaa osaa sekä biologista alkuperää olevien jätteiden, teollisuus- ja yhdyskuntajätteet mukaan lukien, biohajoavaa osaa. Biokaasulla tarkoitetaan RED II:n 2 artiklan toisen alakohdan 28 alakohdan mukaisesti biomassasta tuotettuja kaasumaisia polttoaineita. Uusiutuvan energian määritelmään katsotaan sisältyvän myös RED II:n 2 artiklan toisen alakohdan 33 alakohdan mukainen biopolttoaine eli biomassasta tuotettu nestemäinen, liikenteessä käytettävä, polttoaine sekä RED II:n 2 artiklan toisen alakohdan 32 alakohdan mukainen bioneste eli biomassasta muuhun energiakäyttöön kuin liikennettä varten tuotettu nestemäinen polttoaine”.

Pykälän 4 momentin mukaan lakia ei sovellettaisi puolustushallinnon käytössä oleviin rakennuksiin. RED II:n mukaan 15 artiklan 4 kohdan ensimmäisessä alakohdassa säädettyjä vaatimuksia sovelletaan asevoimiin vain siltä osin, kuin niiden soveltaminen ei ole ristiriidassa asevoimien toiminnan pääasiallisen luonteen ja tarkoituksen kanssa, sekä siten, että mainittuja vaatimuksia ei sovelleta yksinomaan sotilaalliseen tarkoitukseen käytettävään materiaaliin.

Pykälän 5 momentissa säädettäisiin asetuksenantovaltuudesta. Valtioneuvoston asetuksella voitaisiin antaa tarkempia säännöksiä eri energiamuotojen uusiutuvan energian osuuden lukuarvoista. Vuonna 2020 uusiutuvan energialähteiden osuus Suomen sähköntuotannossa on keskimäärin 46,2 prosenttia ja kaukolämmön tuotannossa 36,7 prosenttia. Valtioneuvoston asetuksella säädettäisiin, mikä osuus kustakin energiamuodosta voitaisiin valtakunnallisesti lukea uusiutuvista lähteistä peräisin olevaksi.

Pykälän 6 momentin mukaan ympäristöministeriön asetuksella voitaisiin antaa tarkempia säännöksiä 1 momentissa säädetyn uusiutuvan energian vähimmäisosuuden laskentatavasta. Uusiutuvan energian vähimmäisosuuden laskentatapaa koskevat säännökset ovat selvästi teknisluonteisia, ministeriön omaa toimialaa koskevia asioita. Sen vuoksi asetuksenantovaltuus ehdotetaan säädettäväksi ympäristöministeriölle. Asetuksen valmistelu tehdään asianomaisten ministeriöiden yhteistyössä.

Pykälällä toimeenpantaisiin RED II:n 15 artiklan 4 kohta.

15 §. Kansallinen päästötietokanta. Pykälän 1 momentissa ehdotetaan säädettäväksi, että Suomen ympäristökeskuksen olisi ylläpidettävä kansallista päästötietokantaa. Kansallisen päästötietokannan olisi sisällettävä rakennuksen ja rakennuspaikan vähähiilisyyden arvioinnissa tarvittavat yleisluontoiset hiilijalanjäljen ja hiilikädenjäljen tiedot.

Näitä tietoja olisivat hiilijalanjäljen ja hiilikädenjäljen lukuarvot vähintään rakennustuotteiden valmistuksen, rakennustuotteiden kuljetuksien, rakennustuotteiden vaihtojen, rakennustuotteiden jätteenkäsittelyn ja kierrätyksen sekä rakentamisen ja siinä käytettävien työkoneiden ja polttoaineiden osalta. Nämä rakennustuotteita koskevat tiedot kuvaisivat Suomessa tyypillisesti käytettäviä tuotteita. Tietokantaan ei tallennettaisi tuotekohtaisia, yksityiskohtaisia ympäristötietoja. Rakennustuotteita koskeviin tietoihin sisältyisivät myös tiedot eri aikakausina tehtyjen rakennusten tyypillisistä rakennusmateriaaleista. Näitä tietoja tarvittaisiin, jotta esimerkiksi laajamittaisesti korjattavien vanhojen rakennusten tai uuden rakennuksen tieltä purettavan vanhan rakennuksen jätteenkäsittelystä koituvat ilmastovaikutukset voitaisiin arvioida. Lisäksi päästötietokanta sisältäisi sekä rakennustuotteiden hiilivarastoihin että sementtipohjaisten rakennustuotteiden karbonatisoitumiseen liittyvät tiedot. Rakennustuotteita koskevat yleisluonteiset tiedot voitaisiin tarvittaessa jakaa esimerkiksi suomalaisiin, pohjoismaisiin, eurooppalaisiin ja globaaleihin tietoihin, jotta eri alueilta hankittavaksi suunniteltujen tuotteiden tyypilliset tiedot olisivat käytettävissä.

Rakennustuotteita koskevien tietojen lisäksi kansallisen päästötietokannan tulisi sisältää rakennuksen käytönaikaisen energian päästöjä ja niiden kehitystä kuvaavat tulevaisuuden tiedot. Nämä tiedot laadittaisiin siten, että oletukset eri energiamuotojen päästöjen kehityksestä pohjautuisivat Suomen pitkän aikavälin päästöjen kehitykselle laadittaville virallisille skenaarioille. Tietokannan olisi lisäksi sisällettävä tarvittavat tiedot kasvillisuuden arviointia varten. Näihin kuuluisivat tiedot sekä rakennuspaikalta poistettavan kasvillisuuden ilmastohaitoista että rakennuspaikalle tai rakennuksen päälle istutettavan kasvillisuuden ilmastohyödyistä. Kasvillisuuden tietoja voitaisiin tarvita esimerkiksi EU:n vihreän rahoituksen taksonomian mukaisessa rakennuksen elinkaariarvioinnissa tai rakennusten energiatehokkuusdirektiivin luonnoksen mukaisessa kasvihuonekaasujen poistumien arvioinnissa.

Pykälän 2 momentin mukaan Suomen ympäristökeskus vastaisi tietojen päivittämisestä ja pitämisestä ajan tasalla. Tietojen tulisi edustaa ajallisesti, teknologisesti ja maantieteellisesti Suomessa tyypillisesti käytettävien tuotteiden ominaisuuksia. Kansallinen päästötietokanta olisi toimialan eri toimijoille vapaasti ja maksutta käytettävissä. Tietokantaan luotaisiin rajapinnat, jotta tietoja voitaisiin käyttää tietomallipohjaisen rakennussuunnittelun ohjelmistoissa. Tietokantaa kehitettäessä otettaisiin huomioon pohjoismainen yhteistyö sekä pyrittäisiin tietorakenteen, nimeämiskäytäntöjen ja indikaattorien harmonisointiin.

Pykälän 3 momentissa ehdotetaan säädettäväksi asetuksenantovaltuus, jonka perusteella ympäristöministeriön asetuksella voitaisiin antaa tarkempia säännöksiä kansallisesta päästötietokannasta, sen ylläpidosta ja kehittämisestä sekä tietojen päivittämisestä.

16 §. Purkumateriaali- ja rakennusjäteselvitys. Maankäyttö- ja rakennusasetuksen 55 §:n 2 momentissa säädetään rakennusjätteen selvitysvelvoitteesta seuraavasti: ”Rakentamista sekä rakennuksen tai sen osan purkamista koskevassa lupahakemuksessa tai ilmoituksessa on esitettävä selvitys rakennusjätteen määrästä ja laadusta sekä sen lajittelusta, jollei jätteen määrä ole vähäinen. Hakemuksessa tai ilmoituksessa on erikseen ilmoitettava terveydelle tai ympäristölle vaarallisesta rakennus- tai purkujätteestä ja sen käsittelystä.” Tämä asetuksessa olemassa oleva velvoite esitetään nostettavaksi tietyin tarkennuksin lakiin. Pykälän 1 momentin mukaan rakentamishankkeeseen ryhtyvän olisi rakentamis- tai purkamislupaa hakiessaan tai tehdessään purkamisilmoituksen esitettävä purkumateriaali- ja rakennusjäteselvitys, josta olisi käytävä ilmi arviot rakennus- tai purkuhankkeessa syntyvien purkumateriaalien määristä. Purkumateriaaleihin luettaisiin mukaan vaaralliset jätteet sekä rakennuspaikalta pois kuljetettavat maa- ja kiviainekset. Selvityksen tehtävänä olisi ohjata hankkeeseen ryhtyvää hankkeen alusta lähtien rakennus- ja purkujätteen synnyn ehkäisyyn sekä purkumateriaalien hyödyntämisen edistämiseen, oli kyse sitten uuden rakennuksen rakentamisesta, olemassa olevan rakennuksen korjaus- tai muutostyöstä taikka purkamisesta. Lisäksi rakennus- ja purkumateriaaliselvityksellä parannettaisiin rakennus- ja purkujätetilastoinnin laatua, jonka pohjalta voitaisiin kohdistaa tulevia kiertotaloustoimia tarkemmin kokonaisuuden kannalta oleellisiin rakentamisen materiaalivirtoihin.

Pykälässä käytettäisiin, maankäyttö- ja rakennusasetuksen säännöksestä poiketen, sanan rakennus- ja purkujäte sijasta sanaa purkumateriaalit. Muutoksen tarkoituksena olisi huomioida selvityksessä myös ne materiaalit ja rakennusosat, jotka eivät päädy jätteeksi, vaan löytävät uudelleenkäyttökanavan. Samalla korostettaisiin materiaalin hyödynnettävyyttä. Pykälän 1 momentin tarkoittama purkumateriaali sisältäisi sekä jätelain (646/2011) 6 §:n tarkoittamat rakennus- ja purkujätteet ja sellaiset materiaalit ja rakennusosat, joista ei tule jätettä. Selvitys koskisi esimerkiksi pois kuljetettavia kaivettuja maa- ja kiviaineksia tarkoittaen jätteeksi lukeutuvien pilaantuneiden maa- ja kiviaineksien lisäksi myös pilaantumattomia maa- ja kiviaineksia. Selvitystä laadittaessa olisi kokonaisvaltaisesti tapauskohtaisesti arvioitava, onko maa- ja kiviainekset jätettä ja toimittava sen mukaisesti. Rakennus- ja purkujätteet on määritelty jätelain 6 §:ssä siten, että niillä tarkoitetaan rakennuksen tai muun kiinteän rakennelman uudis- ja korjausrakentamisessa ja purkamisessa, maa- ja vesirakentamisessa sekä muissa rakennus- ja purkutoiminnoissa syntyvää jätettä. Jätteistä annetun valtioneuvoston asetuksen (jäteasetus, 978/2021) ja sen liitteessä 3 säädetyn luokittelun mukaan rakentamisessa ja purkamisessa syntyneisiin jätteisiin lukeutuu vaarallisten jätteiden lisäksi mukaan myös pilaantuneilta alueilta kaivetut maa-ainekset.

Selvitysvelvoite koskisi myös rakentamisessa ja purkamisessa syntyviä vaarallisia jätteitä. Tältä osin esitys olisi yhdenmukainen maankäyttö- ja rakennusasetuksen 55.2 §:n mukaisen velvoitteen kanssa. Myös esitetyssä pykälässä nostettaisiin informatiivisista syistä erikseen esille vaaralliset jätteet, vaikka ne sellaisenaan kuuluvatkin jätelain mukaisen rakennus- ja purkujätteen määritelmän piiriin. Vaarallisella jätteellä tarkoitettaisiin jätelain 6 §:n mukaisesti jätettä, jolla on jokin vaarallinen ominaisuus (vaaraominaisuus). Vaaraominaisuudet määritellään jäteasetuksen 3 §:ssä mainituissa Euroopan unionin säädöksissä.

Selvitysvelvoite koskisi myös kaivettuja maa- ja kiviaineksia. Ne muodostavat muista rakennus- ja purkujätteistä merkittävästi poikkeavan jätelajin, koska ne eivät synny teollisen tuotantoprosessin tuloksena, niiden määrät ovat muihin jätelajeihin verrattuna suuria ja niihin liittyy omaa lainsäädäntöään. Maamassoihin liittyy erityisesti kuljetusten ja varastoinnin kautta merkittäviä ympäristövaikutuksia, jonka takia eräät kaupungit, muun muassa Helsinki, edellyttävät luvan yhteydessä myös niiden arviointia. Lisäksi maa-ainesten pilaantumiseen tontin aiempien käyttötarkoitusten osalta liittyy omaa lainsäädäntöään. Esityksen tarkoituksena on paitsi kannustaa hankkeeseen ryhtyvää pyrkimään maamassatasapainoon tontilla, myös luoda edellytyksiä kunnille koordinoida maamassojen kuljetuksia.

Jotta voitaisiin luoda nykyistä paremmat edellytykset rakennus- ja purkumateriaalin hyödyntämiselle materiaalina, esityksessä ehdotetaan purkumateriaali- ja rakennusjäteselvityksen laatimisvelvoitetta kaikille rakentamisluvan varaisille sekä purkamisilmoituksen piiriin kuuluville hankkeille. Selvitys tulisi siten tehtäväksi esimerkiksi hankkeessa, jossa rakennuksen energiatehokkuutta parannetaan vaihtamalla kohteen ikkunat tai esimerkiksi rakennettaessa uusi rakennus rakennuspaikalle, jossa ennestään oleva rakennus puretaan. Pykälän 1 momentin mukaan selvitystä ei kuitenkaan edellytettäisi hankkeissa, joissa purkumateriaalien määrä on vähäinen. Tältä osin esitys säilyisi yhdenmukaisena voimassa olevan maankäyttö- ja rakennusasetuksen 55.2 §:n sisältämän soveltamisalan rajauksen kanssa. Selvitysvelvoite olisi lisäksi sidottu, kuten nykyisinkin, hankkeen luvanvaraisuuteen ja purkamisilmoitukseen, joten velvoite ei koskisi muutoinkaan ihan kaikkia tilanteita, joissa rakennus- ja purkumateriaalia ja -jätettä pienissä määrin syntyy. Käytännössä määrän vähäisyys tulisi tapauskohtaisesti arvioida, riippuen mm. purkumateriaalien arvokkuudesta, purkutoimenpiteen laadusta ja hyödyntämismahdollisuuksista alueella. Purkumateriaalien laadukkaan hyödyntämisen odotetaan lisääntyvän, kun selvitysvelvoite ja siihen liittyvä tietokanta luovat edellytyksiä materiaalikiertojen liiketoiminnan kehittymiselle. Vähäisyyden arviointiin voidaan ottaa kantaa pykälän pohjalta annettavan asetuksen ja opasmateriaalin avulla.

Vähäisyyden arviointiin ei ole mahdollista määritellä yksiselitteistä painoon tai tilavuuteen perustuvaa raja-arvoa ottaen huomioon purkumateriaalien erilaiset ominaispainot sekä korrelaation puuttuminen materiaalin painon ja arvon välillä. Selvitysvelvoitteen ulottaminen myös pienten, purkamista sisältävien hankkeiden piiriin olisi perusteltua tällaisten hankkeiden suurella määrällä, jolloin niiden vaikutus rakennus- ja purkujätteiden valtakunnalliseen kokonaismäärään ja hyödyntämispotentiaaliin on suuri. Lähtökohtana vähäisyyden määrittelyyn olisi, että kaikki kokonaisten rakennusten purkuhankkeet, esimerkiksi vanhan pientalon purkaminen uuden tieltä, sisältyisivät selvitysvelvoitteen piiriin, mutta esimerkiksi pienet luvanvaraiset pientalon korjaushankkeet, esimerkiksi kylpyhuoneremontit, eivät selvitystä edellyttäisi.

Pykälän 1 momentin mukaan sellaisesta uuden rakennuksen rakentamishankkeesta, johon ei sisälly purkamista, olisi ilmoitettava arvio ainoastaan rakennuspaikalta pois kuljetettavien maa- ja kiviaineksien määrästä. Tällaista uudisrakentamishanketta koskevassa selvityksessä ei siten olisi välttämätöntä ilmoittaa rakennus- ja purkumateriaalien sekä vaarallisen jätteen määriä. Lupavaiheen selvitysvelvoite koskisi puhtaassa uuden rakennuksen rakentamishankkeessa ainoastaan tontilta siirrettävien maa- ja kiviaineisten määrää, sillä maa- ja kiviaineksia syntyy erityisesti uusien rakennusten rakentamishankkeissa. Uuden rakennuksen rakentamisessa syntyvien rakennusjätteiden määrää olisi vaikea arvioida, koska se perustuisi muun muassa materiaalimenekkien oikeaan arviointiin, rakennusosien esivalmistusasteeseen ja tuotteiden pakkaustapaan, joita luvan hakuvaiheessa ei usein tiedetä.

Purkumateriaali- ja rakennusjäteselvityksen sisällöstä ja laadinnasta on tarkoitus säätää tarkemmin tähän esitykseen sisältyvän asetuksenantovaltuuden nojalla. Purkumateriaalit voitaisiin ilmoittaa esimerkiksi painona tai tilavuutena materiaalijakeittain. Maa- ja kiviaineksien määrä voitaisiin esittää selvityksessä esimerkiksi tilavuutena ja vaarallisen jätteen määrä painona jätelajeittain. Maa- ja kiviaineksien tilavuustieto on laskettavissa esimerkiksi rakentamislupahakemuksen edellyttämästä leikkauspiirustuksesta. Selvitys noudattaisi pääosin jäteasetuksen 26 §:ssä esitettyjä jätelajeja ja jätteet luokiteltaisiin jäteasetuksen liitteessä 3 olevan jäteluettelon mukaisesti. Asetusvalmistelussa otettaisiin kantaa raportoitavien materiaalijakeiden määrittelyyn ja raportoinnin tarkkuuteen niin, että kerätty tieto tukisi materiaalien laadukasta hyödyntämistä. Erityistä painoarvoa olisi annettava sellaisille materiaalijakeille, joiden tiedetään olevan volyymiltään merkittäviä. Selvityksessä ei edellytetä arviota purkumateriaalien uudelleenkäyttöpotentiaalista, mutta sen tekemiseen luodaan digitaalisen raportoinnin yhteyteen hyvät edellytykset muun muassa luomalla kytkentä materiaalien vaihdanta-alustoihin kuten Materiaalitoriin. Asetusvalmistelussa olisi erikseen tarkasteltava pilaantuneen ja hyödynnettävän maa-aineksen erottelua selvityksessä.

Pykälän 2 momentin mukaan ja purkumateriaali- ja rakennusjäteselvitys olisi päivitettävä rakennus- tai purkuhankkeen valmistuttua. Päivityksessä olisi ilmoitettava tarkentuneet tiedot rakennuspaikalta pois kuljetettujen rakennus- ja purkujätteiden, mukaan lukien vaarallisten jätteiden sekä pilaantuneiden maa- ja kiviaineksien määristä, toimituspaikoista ja käsittelystä. Pykälän mukaan tiedot olisi päivitettävä pilaantuneiden maa- ja kiviaineksien määristä ja muusta rakennus- ja purkujätteestä kuin pilaantumattomasta maa-aineksesta. Selvityksen päivitysvelvoite koskisi siten ainoastaan pilaantuneita maa- ja kiviaineksia, eikä koskisi pilaantumattomia maa- ja kiviaineksia. Tiedot olisi esitettävä myös sellaisesta 1 momentin mukaisesta uuden rakennuksen rakentamishankkeesta, jossa rakentamislupavaiheessa on ilmoitettu ainoastaan maa- ja kiviainesten määrä. Toimituspaikalla tarkoitettaisiin jätteen vastaanottajaa. Jätteen käsittelyllä tarkoitettaisiin nykyisen jätelain 6 §:n mukaisesti jätteen hyödyntämistä tai loppukäsittelyä, mukaan lukien hyödyntämisen tai loppukäsittelyn valmistelua. Hyödyntämis- ja loppukäsittelytoimet määritellään jäteasetuksen liitteissä 1 ja 2.

Päivittäminen sovitettaisiin yhteen jätelainsäädännön velvoitteiden ja instrumenttien kanssa. Ensisijainen päivittämiskeino olisi, niiltä osin kuin se soveltuu, jätelain 121 §:n mukainen siirtoasiakirja. Jätelain 121 §:n mukaan: ”Jätteen haltijan on laadittava siirtoasiakirja vaarallisesta jätteestä, POP-jätteestä, saostus- ja umpisäiliölietteestä, hiekan- ja rasvanerotuskaivojen lietteestä, pilaantuneesta maa-aineksesta ja muusta rakennus- ja purkujätteestä kuin pilaantumattomasta maa-aineksesta, joka siirretään ja luovutetaan 29 §:ssä tarkoitetulle vastaanottajalle. Siirtoasiakirjassa on oltava valvonnan ja seurannan kannalta tarpeelliset tiedot jätteen lajista, laadusta, määrästä, alkuperästä, toimituspaikasta ja -päivämäärästä sekä kuljettajasta.” Parhaillaan on valmisteilla jätelain muutosesitys, joka edellyttäisi siirtoasiakirjan tietojen toimittamista rekisteriin. Rekisterin tietoja pyrittäisiin hyödyntämään selvitystietojen päivittämisessä. Niiltä osin kuin siirtoasiakirja ei koske rakentamisessa, korjaamisessa ja purkamisessa syntyvää jätettä, esimerkiksi niiden kotitalouksien osalta, jotka toimittavat pienimuotoisessa itse tehtävässä rakennus- ja purkutoiminnassa syntyvät jätteet omatoimisesti vastaanottopaikkoihin, olisi hankkeeseen ryhtyvän esityksen mukaan huolehdittava rakennus- ja purkumateriaaliselvityksen päivittämisestä.

Pykälän 3 momentin mukaan rakentamishankkeeseen ryhtyvän olisi huolehdittava, että purkumateriaali- ja rakennusjäteselvityksen edellyttämät tiedot ilmoitetaan Suomen ympäristökeskuksen ylläpitämään tietokantaan. Rakentamishankkeeseen ryhtyvän tulisi huolehtia, että arviot tehdään rakennusvalvontaviranomaisen osoittamalla lomakkeella, jonka kautta tiedot siirtyvät valtakunnalliseen tietokantaan. Huolehtimisvelvoite koskisi myös tietojen päivittämistä siinä vaiheessa, kun hanke on toteutunut. Kun tiedot ovat tietokannassa, rakennusvalvontaviranomaisen tehtäväksi tulisi tarkistaa, että selvitys on tehty ja sisältää asianmukaisesti esitettynä tämän pykälän edellyttämät tiedot. Tältä osin esityksessä on tarkoitus ainoastaan nostaa jo olemassa oleva rakennusvalvonnan tehtävä laintasolle, siten ettei merkittävästi muutettaisi nykyistä rakennusvalvonnan tehtävän sisältöä ja laajuutta. Tähän esitykseen sisältyvän asetuksenantovaltuuden nojalla on tarkoitus antaa tarkemmat säännökset tietojen ilmoittamisesta.

Purkumateriaali- ja rakennusjäteselvityksen tekemiseen rakentamisluvan hakemisen yhteydessä ja päivittämiseen hankkeen lopputarkastuksen yhteydessä on tarkoitus toteuttaa sähköinen raportointijärjestelmä. Nykyisen asetuksen pohjalta tehdyt rakennus- ja purkujäteselvitykset on raportoitu pääasiassa kuntakohtaisten lomakkeiden pohjalta, joten muutos helpottaisi tietojen raportointia, tallentamista sekä hyödyntämistä. Selvitykset koottaisiin valtakunnalliseen tietokantaan, joka toimisi tulevassa rakennus- ja purkumateriaalin ja jätteiden määrään sekä hyödyntämiseen liittyvän tilastoinnin pohjana. Luotettavampi tilastointi palvelisi rakennus- ja purkujätemäärien sekä hyödyntämisen seuranta- ja raportointivelvoitetta EU:n jätedirektiivin pohjalta. Muutos parantaisi merkittävästi tilastoinnin tarkkuutta ja laatua sekä loisi nykyistä paremman pohjan rakennus- ja purkujätteiden hyödyntämisen ohjaukselle. Lisäksi rekisterin yhteyteen on tarkoitus mahdollistaa rajapinnat digitaalisiin markkinapaikkoihin vapaaehtoisuuden pohjalta tapahtuvan rakennus- ja purkumateriaaliliiketoiminnan edistämiseksi.

Pykälän 2 momentin mukaan rakennus- ja purkujätteen erilliskeräysvelvollisuuteen sovelletaan jätelain ja sen nojalla annettuja säännöksiä. Informatiivisella viittauksella olisi tarkoitus kiinnittää toimijoiden huomio jätelainsäädännön velvoitteisiin. Esityksessä viitataan jätelain 15 §:ään, jossa säädetään jätteiden erilliskeräysvelvollisuudesta. Jätelain 15 §:n nojalla annettuja säännöksiä ovat eritoten jäteasetuksen 25 § koskien rakennus- ja purkujätteen määrän ja haitallisuuden vähentämistä ja 26 § koskien rakennus- ja purkujätteen erilliskeräystä.

3 luku Kunnan rakennusjärjestys

17 §. Rakennusjärjestys. Rakennusjärjestystä koskeva pykälä vastaisi asiallisesti nykyisen maankäyttö- ja rakennuslain 14 §:ää ja sen historia juontaa jo rakennuslakiin. Kunta ei voisi ohittaa rakennusjärjestyksellä lainvoimaisen yleis- ja asemakaavan eikä Suomen rakentamismääräyskokoelman säännöksiä. Rakennusjärjestyksen säännökset eivät jatkossakaan saisi olla maanomistajalle tai muulle oikeuden haltijalle kohtuuttomia. Rakennusjärjestyksellä voitaisiin rakentamislupaa koskevan 42 §:n 2 momentin mukaisesti määrätä, milloin kyseisiä rakennuskohteita pidettäisiin vähäisinä eikä rakentamislupaa edellytettäisi. Rakennusjärjestyksellä voitaisiin määrätä, mitkä kunnan alueet katsottaisiin suunnittelutarvealueiksi. Rakennusjärjestyksellä voitaisiin määrätä toisin esimerkiksi rakennuspaikalta edellytettävistä vähimmäisvaatimuksista, kuten tuhannen neliömetrin vähimmäiskoosta. Rakennusjärjestys voisi koskea muun muassa rakennuspaikkaa ja muita alueita. Rakennusjärjestyksen käytettävyyttä laajennettaisiin nykyisestä niin, että rakennusjärjestyksessä mainitut muut alueet voisivat tulevaisuudessa koskea myös yleisiä alueita, jollaiseksi muun muassa katualue lasketaan.

18 §. Rakennusjärjestyksen määräys vapaa-ajan asunnon käyttötarkoituksen muuttamisesta. Säännös vastaisi asiasisällöltään nykyistä maankäyttö- ja rakennuslain 129 a §:ää. Kunta voisi jatkossakin rakennusjärjestyksellä määrätä alueista, joilla vapaa-ajan asunnon käyttötarkoituksen muutoksen voisi ratkaista suoraan rakentamisluvalla ilman poikkeamislupaa tai tarkastelematta suunnittelutarvealuetta koskevia sijoittamisen edellytyksiä. Poikkeamista ei tarvittaisi kaavattomalla ranta-alueella sijaitsevan vapaa-ajan asunnon muuttamiseen pysyväksi asunnoksi. Rakennusjärjestyksen määräys olisi mahdollinen myös, jos (osa)yleiskaava mahdollistaa pysyvän asumisen. Kunta voisi niin ikään määrätä rakennusjärjestyksessä edellytyksistä, joiden täyttyessä vapaa-ajan asunnon käyttötarkoituksen muutos olisi mahdollinen. Edellytykset voisivat koskea esimerkiksi rakennuspaikan kokoa tai jätevesihuollon järjestämistä. Rakennusjärjestyksen määräys voisi koskea ainoastaan olemassa olevien vapaa-ajan asuntojen käyttötarkoituksen muutoksia, eikä se mahdollistaisi uusien asuinrakennusten rakentamista ilman poikkeamispäätöstä olemassa olevasta, vapaa-ajan asumista ohjaavasta kaavasta.

Nykyisessä laissa säädetään, ettei käyttötarkoituksen muutoksessa tarvittaisi suunnittelutarveratkaisua ja vastaavasti uuden rakennuksen rakentamiseen sellainen tarvittaisiin. Uudessa laissa suunnittelutarvealuetta koskeva sijoittumisharkinta hoidettaisiin rakentamisluvan yhteydessä. Kunta voisi siten rakennusjärjestyksessään määrätä, missä kohti suunnittelutarvealuetta vapaa-ajan asunnon käyttötarkoituksen muutos olisi sallittua.

Rakennusjärjestyksen määräys ei koskisi pysyvään asumiseen käytettävälle asuinrakennukselle säädettyjä olennaisia teknisiä vaatimuksia tai niistä poikkeamista. Käyttötarkoituksen muutos olisi mahdollista vain tilanteissa, joissa vapaa-ajan asunto täyttäisi pysyvältä asunnolta edellytetyt olennaiset tekniset vaatimukset. Jos vapaa-ajan asunto ei näitä edellytyksiä täyttäisi, olisi asunto korjattava vaatimukset täyttäväksi tai haettava poikkeamislupaa tässä laissa säädetyistä tai sen nojalla annetuista olennaisista teknisistä vaatimuksista poikkeamista varten.

Rakennusjärjestyksen määräys voisi koskea vain sellaisia alueita, joilla käyttötarkoituksen muutos ei aiheuttaisi merkittäviä haitallisia ympäristö- tai muita vaikutuksia, kuten esimerkiksi luonnonarvojen tuhoutumista tai aiheuttaisi kunnalle ongelmia esimerkiksi vesihuollon, terveydenhuollon tai koulukyytien järjestämiseksi. Kunnan olisi arvioitava vaikutukset rakennusjärjestystä laatiessaan pysyvään asumiseen liittyvien palveluiden järjestämisestä aiheutuvien velvoitteiden kannalta.

Rakennusjärjestystä koskevan 17 §:n mukaan rakennusjärjestyksessä olevia määräyksiä ei sovelleta, jos yleis- tai asemakaavassa määrätään toisin. Säännös ei siten voisi edelleenkään koskea alueita, joilla vapaa-ajan asunnon käyttötarkoitus on jo osoitettu asemakaavassa tai oikeusvaikutteisessa yleiskaavassa.

19 §. Rakennusjärjestyksen hyväksyminen, kuuleminen ja julkaiseminen. Rakennusjärjestyksen hyväksyisi jatkossakin kunnanvaltuusto. Rakennusjärjestyksellä voidaan vaikuttaa kunnassa tapahtuvaan alueiden käyttöön merkittävästikin, minkä vuoksi rakennusjärjestyksen laatiminen olisi tehtävä avoimesti ja vuorovaikutteisesti. Nykyisessä laissa viitataan lain 62 ja 65 §:iin. Lisää säännöksiä on maankäyttö- ja rakennusasetuksen (895/1999) 6 §:ssä, jossa viitataan maankäyttö- ja rakennusasetuksen 32 §:ään. Pykälään ehdotetaan säädettäväksi ilman viittauksia, kuinka rakennusjärjestys hyväksyttäisiin. Menettelyä ei olisi asiallisesti tarkoitus muuttaa.

Kunnan olisi asetettava rakennusjärjestys nähtäville vähintään 30 päivän ajaksi ja ilmoitettava siitä kuntalain (410/2015) 108 §:n mukaisella tavalla, jotta kunnan jäsenet ja osalliset voisivat tehdä muistutuksen. Kuntalain 108 §:n mukaan ilmoitusten on oltava tietoverkossa 14 vuorokautta, jollei asian luonteesta muuta johdu. Rakennusjärjestystä koskeva nähtävilläoloaika on luonteeltaan sellainen asia, joka edellyttää kuntalain pääsääntöä pidempää julkaisuaikaa. Muistutus olisi toimittava kunnalle nähtävänäoloaikana. Lausuntoa olisi pyydettävä samoilta tahoilta kuin nykyäänkin. Jos rakennusjärjestystä muutettaisiin olennaisesti, olisi se asetettava uudelleen nähtäville, elleivät muutokset koskisi yksityistä etua ja kunta kuulisi asianosaisia erikseen.

20 §. Määräys rakennusjärjestyksen laatimisesta tai muuttamisesta. Pykälä vastaisi sisällöltään pääosin voimassa olevan lain 177 §:ää koskien kuitenkin vain rakennusjärjestystä.

Pykälän 1 momentissa säädettäisiin, että jos kunta ei huolehdi tässä laissa säädetyn mukaisesti rakennusjärjestyksen laatimisesta tai pitämisestä ajan tasalla ja on ilmeistä, että se vaikeuttaa laissa rakentamisen ohjaukselle asetettujen tavoitteiden toteuttamista, ympäristöministeriö voi asettaa määräajan, jonka kuluessa kunnan on hyväksyttävä rakennusjärjestys taikka sen muutos.

Edellytyksenä määräyksen antamiselle olisi ensinnäkin se, että kunta on laiminlyönyt laissa säädetyn velvollisuutensa rakennusjärjestyksen laatimiseksi tai ajan tasalla pitämiseksi. Kunnan velvollisuudesta rakennusjärjestyksen laatimiseen säädetään 17 §:ssä, jonka mukaan kunnassa on oltava rakennusjärjestys.

Määräyksen antaminen edellyttäisi myös, että on ilmeistä, että velvollisuuden laiminlyönti vaikeuttaa laissa rakentamisen ohjaukselle asetettujen tavoitteiden toteuttamista. Tavoitteilla tarkoitetaan 5 §:ssä säädettyjä rakentamisen ohjauksen lähtökohtia.

Määräyksellä ympäristöministeriö voisi asettaa määräajan, jonka kuluessa kunnan on hyväksyttävä rakennusjärjestys tai sitä koskeva muutos. Määräyksellä voitaisiin siis velvoittaa kunta laatimaan tai päivittämään rakennusjärjestys, mutta määräys ei voisi koskea rakennusjärjestyksen sisällöllisiä ratkaisuja, vaan näistä päättäisi normaaliin tapaan kunta.

Pykälän 2 momentin mukaan ympäristöministeriön olisi ennen 1 momentissa tarkoitetun määräyksen antamista neuvoteltava kunnan kanssa ja pyydettävä kunnalta lausunto asiasta.

Pykälän 3 momentissa säädettäisiin, että jos kunta ei noudata 1 momentissa tarkoitettua määräystä, ympäristöministeriö voisi velvoittaa kunnan siihen uhkasakolla. Uhkasakosta säädetään uhkasakkolaissa. Uhkasakkoa ei liitettäisi annettavaan määräykseen. Jos kunta ei noudattaisi määräystä, voisi ministeriö antaa uuden määräyksen ja määräajan ja tehostaa määräaikaa uhkasakolla.

Ympäristöministeriön päätös olisi valituskelpoinen ja valitusoikeus olisi kunnalla.

21 §. Muutoksenhaku rakennusjärjestyksen hyväksymispäätökseen. Pykälän 1 momentin mukaan rakennusjärjestyksen hyväksymistä koskevaan päätökseen saisi hakea muutosta valittamalla hallintotuomioistuimeen siten kuin kuntalaissa säädetään. Muutoksenhaku rakennusjärjestyksen hyväksymispäätökseen säilyisi siis kunnallisvalituksena. Säännöksessä käytettäisiin kuitenkin hallinto-oikeuden sijasta laajempaa käsitettä ”hallintotuomioistuin”, jolla viitataan samalla sekä hallinto-oikeuteen että korkeimpaan hallinto-oikeuteen. Momentissa ei myöskään enää olisi säännöstä, jonka mukaan hallinto-oikeuden päätökseen saa hakea muutosta valittamalla vain, jos korkein hallinto-oikeus myöntää valitusluvan. Säännös on käynyt tarpeettomaksi, koska sama säännös on yleislain eli kuntalain 142 §:ssä.

22 §. Valitusoikeus rakennusjärjestyksen hyväksymistä koskevasta päätöksestä. Pykälässä säädettäisiin valitusoikeudesta rakennusjärjestyksen hyväksymistä koskevaan päätökseen. Valitusoikeus rakennusjärjestyksen hyväksymistä koskevasta päätöksestä säilyisi suurelta osalta ennallaan. Valituksen voisi tehdä siis se, johon päätös on kohdistettu tai jonka oikeuteen, velvollisuuteen tai etuun päätös välittömästi vaikuttaa (asianosainen) sekä kunnan jäsen.

Valitusoikeus rakennusjärjestyksen hyväksymispäätöksestä säilyisi myös rekisteröidyllä paikallisella tai alueellisella yhteisöllä toimialaansa kuuluvissa asioissa toimialueellaan sekä maakuntakaavoja koskien myös valtakunnallisella yhteisöllä, kun kysymys on valtakunnallisten alueidenkäyttötavoitteiden vastaisuudesta. Myös järjestöjen laajaa valitusoikeutta voidaan pitää edelleen perusteltuna perustuslain ja kansainvälisten sopimusten perusteella. Rekisteröidyllä paikallisella tai alueellisella yhteisöllä olisi valitusoikeus toimialaansa kuuluvissa asioissa toimialueellaan.

Pykälä ei sisältäisi myöskään voimassa olevan lain mukaista valituskieltoa tilanteissa, joissa hallinto-oikeus on kumonnut rakennusjärjestyksen hyväksymistä koskevan päätöksen. Kuntalaiset voisivat halutessaan valittaa hallinto-oikeuden päätöksestä.

23 §. Rakennusjärjestyksen voimaantulo. Pykälässä säädettäisiin rakennusjärjestyksen voimaantulosta. Nykyisestä sääntelystä poiketen voimaantuloa ei enää kytkettäisi kuuluttamiseen.

Pykälän 1 momentin mukaan rakennusjärjestys tulisi voimaan, kun hyväksymispäätös on saanut lainvoiman.

Pykälän 2 momentin mukaan voimaantulosta olisi tiedotettava noudattaen, mitä kuntalain 108 §:ssä säädetään. Kuntalain 108 §:n mukaan kunnan ilmoitukset saatetaan tiedoksi julkaisemalla ne yleisessä tietoverkossa, jollei salassapitoa koskevista säännöksistä muuta johdu, sekä tarpeen vaatiessa muulla kunnan päättämällä tavalla. Ilmoitusten on oltava yleisessä tietoverkossa 14 vuorokautta, jollei asian luonteesta muuta johdu.

Rakennusjärjestyksen voimaantulosta ilmoittaminen olisi kunnan vastuulla.

24 §. Määräys rakennusjärjestyksen täytäntöönpanosta ennen hyväksymispäätöksen lainvoimaisuutta. Pykälän mukaan rakennusjärjestyksen hyväksymistä koskevassa päätöksessä voitaisiin määrätä päätös tulemaan voimaan ennen kuin se on saanut lainvoiman. Muutoksenhakuviranomainen voisi kieltää päätöksen täytäntöönpanon. Pykälä vastaisi voimassa olevaa lakia.

25 §. Muutoksenhaun yhteydessä rakennusjärjestykseen tehtävät muutokset. Pykälän mukaan muutoksenhakuviranomainen voisi tehdä rakennusjärjestykseen oikaisunluonteisia korjauksia. Tällaiset korjaukset olisivat hyvin vähäisiä, teknisluonteisia korjauksia. Säännös vastaisi voimassa olevan lain 203 §:ssä olevaa säännöstä.

26 §. Rakennusjärjestyksen hyväksymispäätöksen tiedoksianto. Pykälässä säädettäisiin rakennusjärjestyksen hyväksymispäätöksen tiedoksiannosta. Rakennusjärjestyksen hyväksymistä koskeva päätös annettaisiin tiedoksi kunnan jäsenille, asianosasille ja muille valitukseen oikeutetuille noudattaen, mitä kuntalain 140 §:ssä säädetään päätöksen tiedoksiannosta kunnan jäsenelle. Hyväksymispäätöksen katsottaisiin siten tulleen kaikkien valitukseen oikeutettujen tietoon samaan aikaan ja myös muutoksenhakuaika alkaisi näin ollen kaikilla valitukseen oikeutetuilla samaan aikaan.

27 §. Rakennusjärjestyksen muuttaminen ja kumoaminen. Pykälän mukaan mitä tässä laissa säädetään rakennusjärjestyksen laatimisesta, sovellettaisiin vastaavasti myös niitä muutettaessa ja kumottaessa. Pykälä vastaisi voimassa olevan maankäyttö- ja rakennuslain 204 §:ää.

28 §. Rakennusjärjestyksen uusiminen. Kunnan olisi uusittava rakennusjärjestyksensä tämän lain mukaiseksi. Syynä on esimerkiksi tarkistaa rakennusjärjestyksessä mainittua lupakynnystä tämän lain mukaiseksi sekä tarve poistaa rakennusjärjestyksen ilmoitusmenettely, jota tämä laki ei tunne. Rakennusjärjestyksen uusimiselle varattaisiin aikaa kaksi vuotta. Jos rakennusjärjestystä ei sinä aikana muutettaisi, tämän lain säännöksiä sovellettaisiin rakennusjärjestyksen määräyksistä huolimatta.

4 luku Olennaiset tekniset vaatimukset

29 §. Rakentamiselle asetettavat vaatimukset. Pykälä pohjautuisi maankäyttö- ja rakennuslain 117 §:ään. Maankäyttö- ja rakennuslaki edellyttää rakennuksen soveltumista rakennettuun ympäristöön ja maisemaan sekä kauneuden ja sopusuhtaisuuden vaatimusten täyttämistä. Uudessa rakentamisluvassa ympäristöön ja maisemaan sopeutuminen sekä kauneuden, arkkitehtonisen korkeatasoisuuden tai sopusuhtaisuuden vaatimuksen täytyminen tulisi harkittavaksi sijoittamisluvan yhteydessä tilanteissa, joissa rakentamishankkeeseen ryhtyvä pyytäisi sijoittamisluvan ratkaisemista erikseen, Sen vuoksi asiat on siirrettävä olennaisia teknisiä vaatimuksia koskevasta luvusta rakentamista koskevaan lukuun.

Rakennuksen olennaisia teknisiä vaatimuksia ei pidä sekoittaa EU:n parlamentin ja neuvoston 9.3.2011 antaman rakennustuoteasetuksen (305/2011) liitteen I perusvaatimuksiin. EU:n rakennustuoteasetusta edeltäneen rakennustuotedirektiivin aikana CE-merkinnällä osoitettiin rakennustuoteasetuksen käytettävyyttä rakennuskohteessa, mutta ajatus muuttui rakennustuoteasetuksessa, jossa CE-merkintä kertoo varmennetusti rakennustuotteen ominaisuuksista. Rakennustuoteasetuksen 2 artiklan 4 kohdan mukaan perusominaisuuksilla tarkoitetaan rakennustuotteen niitä ominaisuuksia, jotka liittyvät rakennuskohteen perusvaatimuksiin. Rakennustuoteasetuksen liite I sisältää seitsemän perusvaatimusta. Niitä ovat: mekaaninen lujuus ja vakaus; paloturvallisuus; hygienia, terveys ja ympäristö; käyttöturvallisuus ja esteettömyys; meluntorjunta; energiansäästö ja lämmöneristys; sekä luonnonvarojen kestävä käyttö. Perusvaatimukset toimivat mandaattien pohjana standardisoinnissa. EU:n toimivallan jaon mukaan kansalaisten turvallisuudesta ja terveellisyydestä huolehtiminen kuuluu jäsenvaltioille ja sisämarkkinoiden toimivuus EU:lle. Rakennuksille asetettava vaatimustaso määrittyy kansallisilla säännöksillä, Suomessa olennaisilla teknisillä vaatimuksilla. Viimeisimmän EU:n oikeuskäytännön mukaan jäsenvaltiot eivät voi säätää harmonisoitujen tuotestandardien piiriin kuuluvien tuoteryhmien osalta kansallisia vaatimuksia, jos asiasta ei ole harmonisoidussa tuotestandardissa mainittu. Tilanne on luonnollisesti kestämätön. Komissio on antanut maaliskuussa 2022 ehdotuksen rakennustuoteasetuksen uudistamiseksi. Kansalliset olennaiset tekniset vaatimukset eivät joka tapauksessa saa johtaa sisämarkkinoilla vallitseviin kaupan teknisiin esteisiin. Rakennustuotteet ovat eräs suurimpia kansainvälisen kaupan tuoteryhmiä. Rakennuskohteita koskevilla, joko unionin tasolla tai jäsenvaltiotasolla vahvistetuilla laeilla, asetuksilla, hallinnollisilla toimenpiteillä tai oikeuskäytännöllä voi olla vaikutusta rakennustuotteita koskeviin vaatimuksiin. Lisäksi huomioon on otettava muitakin yhteisötason säädöksiä. Niistä voi mainita esimerkiksi rakennusten energiatehokkuusdirektiivin sekä audiovisuaalisista mediapalveluista annetun direktiivin. Vaatimuksia tulee myös Suomea sitovista kansainvälisistä sopimuksista, kuten YK:n vammaisyleissopimuksesta.

Rakennuksen käyttötarkoituksella on suuri merkitys, kun vaatimustasoa määritellään. Suurelle yleisölle tarkoitetulle rakennukselle on asetettava eri vaatimustaso kuin kohteelle, jonne ei vapaasti pääse. Perusopetusta antavat koulut ja vastaavat ovat eri asemassa kuin tilat, joihin ei ole mitään velvoitetta mennä.

Tämän luvun olennaiset tekniset vaatimukset koskevat lähtökohtaisesti rakennuksia. Osa rakennelmista ja käyttöturvallisuuden kannalta merkittävistä kohteista edellyttää myös olennaisten teknisten vaatimusten täyttymistä. Esimerkiksi paloturvallisuutta koskevissa standardeissa rakennuksiksi on katsottu myös tämän lain määritelmän mukaisia rakennelmia, kuten katoksia. Näiden osalta paloturvallisuuden toteutumisella olisi merkitystä eikä rakennelmia tarvitsisi pelkästään olennaisten teknisten vaatimusten toteuttamisen vuoksi tulkita rakennuksiksi. Esimerkiksi tapauksessa KHO 2021:166 kesäkeittiö oli tulkittu rakennukseksi.

Maankäyttö- ja rakennuslain hallituksen esityksessä 101/1998 hyvällä rakennustavalla viitattiin sitovan norminannon ulkopuoliseen hyvää rakentamista täsmentävään tietopohjaan ja käytäntöön, joka ei tarkoittanut rakentamisen sopimusjärjestelyissä mahdollisesti esiintyvää ja rakentamisen laatutasoa täsmentävää rakentamisen lopputulosta. Säännöksellä katsottiin olevan yleinen rakentamisen ammatillisesta kokemuspohjasta, hallinnon informaatio-ohjauksesta sekä vakiintuneista käytännöistä johtuva perustansa.

Hyvä rakennustapa on rakennusalalla vanhastaan käytetty joustava rakentamisen laatua määrittelevä ilmaisu. Hyvällä rakennustavalla ymmärretään usein kunakin ajankohtana vallalla olevaa yleistä tietämystä ja käsitystä siitä, millainen rakentaminen sitovien sopimusten ja normien lisäksi täyttää rakentamiseen kohdistuvat odotukset, eli kuinka päästään hyvään ja laadukkaaseen lopputulokseen. Olennaista on käyttää hyväksyttäviä rakentamisen työmenetelmiä ja rakennustuotteita ja varmistaa, että rakennustyö tehdään ammattitaitoisesti ja huolellisesti. Hyvä rakennustapa kohdistuu kuitenkin ennen kaikkea työn lopputulokseen, ei niinkään työsuoritukseen. Hyvä rakennustapa voi muuttua ajan kuluessa ja uusien rakennustapojen yleistyessä. Olennaiset tekniset vaatimukset määrittävät rakentamisen laadun vähimmäistason. Suunnitelmasta ja sopimuksista voi seurata, että kyseisessä rakennuskohteessa hyvän rakennustavan mukainen taso ylittää rakentamiselle velvoittavassa norminannossa asetetut yksityiskohtaiset vaatimukset.

Hyväksi rakennustavaksi voi muodostua ajassa vaikkapa rakennusalan oma ohjeistus, kuten RT-kortit, kun niitä yleisesti noudatetaan. Hyvä rakennustapa esiintyy vaatimuksena myös muussa lainsäädännössä. Mainittakoon vaikkapa asuntokauppalain uuden asunnon kauppaa koskevan 4 luvun 14 §:n 4 kohta. Kohdan mukaan asunnossa on virhe, jos rakentamista tai korjausrakentamista ei ole suoritettu hyvän rakentamistavan mukaisesti taikka ammattitaitoisesti ja huolellisesti.

Kun joudutaan harkitsemaan, onko rakentamisessa noudatettu hyvää rakennustapaa vai ei, on ymmärrettävä eri oikeuslähteiden välinen hierarkia. Ensimmäisenä tulkintajärjestyksessä on lainsäädäntö eli maankäyttö- ja rakennuslaki ja sen nojalla annetut asetukset eli maankäyttö- ja rakennusasetus sekä Suomen rakentamismääräyskokoelma. Toisella tasolla ovat ympäristöministeriön ohjeet ja kunnan rakennusjärjestys. Kolmannella tasolla ovat alan itse määrittämät ja lainsäädäntöä täydentävät laatuvaatimukset, kuten esimerkiksi RT-kortit, rakennustöiden yleiset laatuvaatimukset (RYL) ja Rakennusinsinööriliiton RIL-ohjeet. Neljännellä tasolla ovat erilaiset oppikirjat ja suunnittelijoiden ja rakentajien käyttämät oppaat. Viidennellä sijalla voi olla rakennustuotteiden valmistajien julkaisemia ohjeita. Olaus Petrin tuomarinohjeiden mukaan on noudatettava maan tapaa: ”Maantapa, kun se ei ole kohtuuton, pidettäköön lakina, jonka mukaan on tuomittava”. Hyvän rakennustavan voidaan katsoa tarkoittavan vakiintunutta maantapaa, jolla on oma velvoittavuutensa. Huomioon on kuitenkin otettava perustuslain 107 §, jonka mukaan asetuksen tai muun lakia alemman asteisen säädöksen säännöstä ei saa soveltaa tuomioistuimessa tai muussa viranomaisessa, jos se on ristiriidassa perustuslain tai muun lain kanssa.

30 §. Rakennuksen korjaaminen. Rakentamista koskevien määräysten soveltaminen korjaus- ja muutostöihin on monitahoisempi kysymys kuin kokonaan uusia rakennuksia rakennettaessa. Vanhastaan on myös hyvin laajoja, koko rakennusta koskevia peruskorjauksia pidetty uudestaan rakentamiseen verrattavana, varsinkin jos korjaamiseen on myös liittynyt käyttötarkoitusmuutoksia. Muutoin korjausrakentamisen osalta on noudatettu määräysten joustavaa soveltamista. Eri määräykset ovat kuitenkin eri asemassa. Turvallisuutta ja terveellisyyttä rakentamisen ohjauksessa ja viranomaisvalvonnassa on korostettu. Rakennuksen tai sen osan käyttötarkoitusta muutettaessa on pitänyt ottaa huomioon uudesta käyttötavasta aiheutuvat vaatimukset. Lupaviranomainen on voinut harkintavaltansa nojalla arvioida ja säätää rakentamismääräysten soveltamisalaa eri yksityiskohtien osalta. Viime kädessä soveltamisala on määräytynyt rakennuksen ominaispiirteiden huomioon ottamisen kautta.

Valtakunnalliset rakentamista koskevat määräykset on uudistettu vuosina 2014–2017. Suurin osa uusista Suomen rakentamismääräyskokoelmaan kuuluvista asetuksista on tullut voimaan vuoden 2018 alusta. Asetukset ovat pääosin annettu ympäristöministeriön toimesta. Kussakin asetuksessa on tarkemmin määritelty, koskeeko asetus kokonaan tai joiltakin osin korjaus- ja muutostöitä sekä käyttötarkoitusmuutoksia. Laissa on syytä antaa yleinen oikeusohje, tuleeko rakennusta korjattaessa ja missä laajuudessa noudattaa uuden rakennuksen rakentamista koskevia vaatimuksia. Lain nojalla annettavissa asetuksissa voidaan rakentamisen eri olennaisista teknisistä vaatimuksista antaa korjaus- ja muutostöiden sekä käyttötarkoitusmuutosten osalta tarkempia säännöksiä. Tältä osin tilanne noudattaa aiempaa sääntelykäytäntöä.

Uutta olisi sen sijaan sen korostaminen, että korjaus- tai muutostyö voidaan toteuttaa rakennuksen rakennusaikaista tai sen jälkeistä rakentamistapaa noudattaen, jos korjaamisen kohteena oleva rakenne tai rakennusosa on teknisesti toimiva. Rakennusosalla tarkoitettaisiin muun muassa rakennuksen vaipan osaa ja rakennuksen teknistä järjestelmää. Painotus tukee pykälän 1 momentin oikeusohjetta, jonka mukaan korjaus- ja muutostyössä olisi rakennuksen ominaisuudet ja erityispiirteet otettava huomioon eikä rakennuksen ominaisuuksia ja erityispiirteitä saisi ilman painavaa syytä heikentää. Arvorakennusten rakennusosia korjattaessa olisi suosittava vanhaa rakentamistapaa eikä rakennusosia pitäisi muuttaa kevyin perustein. Esimerkiksi vanhojen puuikkunoiden uusiminen alumiinipuitteisina ikkunoina voisi muuttaa merkittävästi rakennuksen ominaispiirteitä. Painavaksi syyksi ei voitaisi katsoa esimerkiksi säästön tavoittelemista tavanomaisista korjauskustannuksista. Huomioon olisi otettava myös 12 §:ssä mainittu hienovaraisen korjaamisen periaate. Riskirakennetta ei pitäisi tehdä uudelleen, vaan jos rakenne ei ole toiminut suunnitellulla tavalla, olisi syytä noudattaa voimassa olevia säännöksiä. Jos taas toimivan rakenteen tekninen käyttöikä olisi loppunut, voitaisiin korjaus tehdä rakentamisaikaista tai edellisen korjauksen aikaista tapaa noudattaen. Rakennuksen energiatehokkuutta on 37 §:n mukaisissa tilanteissa parannettava. Energiatehokkuuden parantamisvaatimus ohittaisi mahdollisuuden korjata rakennus rakennusaikaista rakennustapaa noudattaen silloin, kun energiatehokkuuden parantaminen ei sillä tavoin olisi mahdollista. Jos energiatehokkuuden parantaminen olisi mahdollista vanhaa rakennustapaa noudattaen, niin voitaisiin tehdä.

Käyttötarkoituksen muutoksissa lähtökohtana ovat uuden käyttötarkoituksen mukaiset olennaiset tekniset vaatimukset. Uusi käyttötarkoitus voi edellyttää esimerkiksi paloturvallisuuden, ääneneristävyyden ja ilmanvaihdon parantamista. Rakennuksen teknisen toimivuuden parantaminen on tällöin usein tarpeen. Tarkemmin asiasta säädettäisiin asianomaisissa olennaisia teknisiä vaatimuksia koskevissa asetuksissa. Pykälän toinen momentti on kirjoitettu korjausrakentamisen suunnittelua mahdollistavaksi, joten suunnittelussa olisi mahdollista valita kyseiseen rakentamishankkeeseen parhaiten toimiva ratkaisu. Käyttötarkoituksen muutoksissa lähtökohtana olisi rakennusaikainen rakentamistapa, jota voitaisiin parantaa, mutta asiaa tarkasteltaisiin uuden käyttötarkoituksen näkökulmasta. Esimerkiksi ilmanvaihdon pitäisi olla uuden käyttötarkoituksen mukaista.

31 §. Rakenteiden lujuus ja vakaus. Lain muutoksella 958/2012 saatettiin rakentamisen olennaisten teknisten vaatimusten sääntely vastaamaan perustuslaista johtuvia asetuksenantovaltuuksia määrittäviä vaatimuksia. Ennen lainmuutosta sisältyivät rakennuksen olennaisia teknisiä vaatimuksia tarkentavat säännökset maankäyttö- ja rakennusasetuksen 50 §:ään. Vuoden 2013 alusta voimaan tullut lainmuutos siirsi sääntelyn lain puolelle. Samassa yhteydessä säädettiin kunkin olennaisen vaatimuksen asetuksenantovaltuudesta.

Rakenteet suunnitellaan ja rakennetaan rakennuksen käyttöaikana esiintyville kuormituksille. Rakenteilla on oltava riittävä rakenteellinen varmuus, käyttökelpoisuus ja säilyvyys normaalilla kunnossapidolla rakennuksen suunnitellun käyttöiän ajan. Rakenteiden suunnittelussa ja rakentamisessa on otettava huomioon rakennuspaikalla vallitsevat olosuhteet, kuten esimerkiksi maaperän ominaisuudet.

Kantavien rakenteiden suunnittelussa ja mitoituksessa käytetään rakenteiden mekaniikan sääntöjä ja yleisesti hyväksyttäviä laskentaperusteita. Suunnittelu voi perustua myös luotettaviin koetuloksiin taikka muihin käytettävissä oleviin tietoihin. Rakenteiden suunnittelu tehdään pääsääntöisesti eurokoodien ja niiden kansallisten liitteiden mukaan.

EU:n rakennustuoteasetuksen voimaantulo 1 päivänä heinäkuuta 2013 sääti rakennustuotteiden CE-merkinnän pakolliseksi myös Suomessa. Rakennustuotteen ominaisuuksista kerrotaan suoritustasoilmoituksella. Suomessa on perinteisesti säädetty rakennuskohdetta koskevia vaatimuksia. CE-merkinnän myötä on tullut aiheelliseksi säätää myös rakennustuotteita koskevia vaatimuksia.

Rakenteisiin kohdistuvat kuormat eivät saa aiheuttaa rakennuksen sortumista eivätkä myöskään rakennuksen vakautta haittaavia muodonmuutoksia. Suunnittelussa on huolehdittava myös siitä, että kuormitukset eivät vaurioita rakennuksen muita osia taikka rakennukseen asennettuja laitteita taikka kiinteitä varusteita.

Rakenteeseen saattaa aiheutua ulkoisesta syystä vaurio. Syntyvä vaurio ei saa olla suhteettoman suuri sen aiheuttaneeseen tapahtumaan verrattuna. Esimerkiksi ajoneuvon törmäys rakennukseen ei saa aiheuttaa sen sortumista.

Muutos kantavien rakenteiden suunnittelussa tapahtui, kun Suomessa siirryttiin pääsääntöisesti käyttämään eurokoodeja ja niiden kansallisia liitteitä. Eurokoodien käyttö kantavien rakenteiden suunnittelussa on ollut Suomessa mahdollista jo 1.11.2007 alkaen.

Uudet asetukset kantavista rakenteista ja pohjarakenteista annettiin 17.6.2014. Asetukset tulivat voimaan 1.9.2014 ja niillä kumottiin Suomen rakentamismääräyskokoelman vanhat B-osat. Asetuksilla otettiin lopullisesti käyttöön eurokoodit yhdessä ympäristöministeriön vahvistamien kansallisten liitteiden kanssa. Yhdellätoista ympäristöministeriön asetuksella (7.11.2016) annettiin kansalliset valinnat sovellettaessa eurokoodeja. Asetukset koskevat sekä uuden rakennuksen rakentamista että rakennuksen korjaamista tai pohjarakenteiden ja rakennuksen muiden kantavien rakenteiden muutostyötä. Nykyisten 58 eurokoodistandardin uudistaminen käynnistyi CEN:n (The European Committee for Standardization) toimesta vuonna 2015 ja uudistettavien standardien hyväksyminen voisi tapahtua vuonna 2025. Uudet eurokoodistandardit edellyttävät uusia kansallisia valintoja.

Rakenteiden suunnittelulta ja toteutukselta edellytetään riittävää lujuutta ja vakautta koko suunnitellut käyttöiän ajan. Rakenteen suunnittelussa ja toteutuksessa on myös otettava huomioon rakennuksen tai rakenteen riskialttius sekä mahdollisen vaurion tai vian otaksutut seuraamukset. Ympäristöministeriön asetuksessa (477/2014) määritellään tarkemmin, milloin rakenteet ovat erittäin ja poikkeuksellisen vaativia. Määrittely tapahtuu osin seuraamusten vakavuusasteen kautta.

Laajarunkoisten rakennusten rakenteellisen turvallisuuden arvioinnista annettu laki (300/2015) ei koske rakennuksia, joissa on käytetty ennen kyseessä olevan lain voimaantuloa 1.4.2015 kantavien rakenteiden suunnittelussa ja toteutuksessa erityismenettelyä.

Rakennuksen rakenteiden lujuutta ja vakautta koskevat säännökset ovat selvästi teknisluonteisia, ministeriön omaa toimialaa koskevia asioita. Sen vuoksi asetuksenantovaltuus ehdotetaan säädettäväksi ympäristöministeriölle. Uuden rakennuksen rakentamista ja rakennuksen korjaus- ja muutostyötä samoin kuin käyttötarkoituksen muutosta varten voidaan tarvita sisällöltään toisistaan poikkeavia ministeriön asetustason säännöksiä.

32 §. Paloturvallisuus. Rakentamishankkeeseen ryhtyvän ja muiden hankkeessa vastuullisten tehtävänä on huolehtia siitä, että rakennus suunnitellaan ja rakennetaan paloturvalliseksi. Rakennuksen paloturvallisuutta asetettaessa otetaan huomioon rakennuksen ominaisuudet ja sen käyttö. Paloturvallisuusvaatimukset asetetaan yleensä käyttäen paloluokkia ja lukuarvoja. Rakennus voidaan suunnitella ja rakentaa joko käyttämällä paloluokkia ja lukuarvoja tai se suunnitellaan ja rakennetaan perustuen oletettuun palonkehitykseen, joka kattaa kyseisessä rakennuksessa todennäköisesti esiintyvät tilanteet.

Rakennus ja sen rakennusosat eivät palon vaikutuksesta saa sortumalla aiheuttaa vaaraa määrättynä aikana palon alkamisesta. Jos henkilöturvallisuuden takia tai vahinkojen suuruuteen nähden on tarpeellista, rakennuksen on kestettävä sortumatta koko palokuorman palaminen ja jäähtyminen.

Ensisijainen lähtökohta paloturvallisuudelle asetetaan henkilöiden pelastautumiselle. Pykälän 2 momentti edellyttää, että rakennuksessa olevat voivat palon sattuessa pelastautua tai heidät voidaan pelastaa. Myös pelastushenkilöstön turvallisuus on rakentamisessa otettava huomioon.

Rakennuksessa on käytettävä rakennustuotteita, jotka eivät myötävaikuta palon kehittymiseen vaaraa aiheuttavalla tavalla. Paloturvallisuuden kannalta on välttämätöntä antaa säädöksiä myös muun muassa pienistä savupiipuista, muuratuista tulisijoista, kattilahuoneista ja polttoainevarastoista sekä ilmanvaihtolaitteista. Ilmanvaihtolaitteet eivät saa lisätä savukaasujen leviämistä ihmisen hengen tai terveyden vaaraa aiheuttavalla tavalla.

Rakennus tulee yleensä jakaa palo-osastoihin palon ja savun leviämisen rajoittamiseksi, poistumisen turvaamiseksi sekä pelastus- ja sammutustoimien helpottamiseksi.

Palon leviäminen rakennuksesta toiseen ei saa vaarantaa henkilöturvallisuutta eikä aiheuttaa kohtuuttomana pidettäviä taloudellisia eikä yhteiskunnallisia menetyksiä.

Henkilöturvallisuuden kannalta vaativiin kohteisiin, joissa paloturvallisuuden riskit johtuvat tilojen käyttötavasta ja henkilöiden rajoitetusta tai alentuneesta toimintakyvystä, tulee suunnittelun alkuvaiheessa laatia erityinen turvallisuusselvitys. Tämän pohjalta määritetään rakenteelliset ja muut toimenpiteet riittävän turvallisuustason saavuttamiseksi. Turvallisuusselvityksen laatimisessa tärkeää on eri tahojen yhteistyö. Turvallisuusselvitys laaditaan kohteen suunnittelijoiden ja käyttäjien, turvallisuudesta vastaavien viranomaisten sekä muiden tarpeellisten tahojen yhteistyönä.

Uusi ympäristöministeriön asetus rakennusten paloturvallisuudesta (848/2017) tuli voimaan 1.1.2018. Asetus laajensi luokka-lukuarvomitoituksen käyttömahdollisuuksia tulkintojen vähentämiseksi. Puukerrostalojen käyttötarkoituksia yksinkertaistetussa mitoituksessa laajennettiin koskemaan majoitusrakennuksia, hoitolaitoksia sekä kokoontumis- ja liikerakennuksia. Yksinkertaistetussa mitoituksessa ovat yhden portaan uloskäytävät mahdollisia aina 16-kerroksisiin asuinrakennuksiin asti, jos rakennus on varustettu tarkoitukseen sopivalla automaattisella sammutuslaitoksella.

Asetusta rakennusten paloturvallisuudesta sovelletaan uuden rakennuksen rakentamiseen sekä rakennuksen laajentamiseen tai sen kerrosalaan laskettavan tilan lisäämiseen. Korjaus- ja muutostyöhön asetusta sovelletaan, jos rakennus tai sen osa muuttuu korjaus- ja muutostyön seurauksena paloturvallisuuden kannalta vaarallisemmaksi, minkä vuoksi rakennuksen paloturvallisuuden parantaminen on perusteltua ottaen huomioon korjaus- ja muutostyön laatu ja henkilöturvallisuuden vaarantumisen estäminen.

Paloturvallisuutta ja pelastautumista koskevia säännöksiä sisältyy moneen muuhunkin lakiin kuin maankäyttö- ja rakennuslakiin. Pelastuslaissa (379/2011) on säännöksiä muun muassa rakennusten palo- ja poistumisturvallisuudesta, rakennusten uloskäytävistä, pelastussuunnitelmasta, palovaroittimista ja väestönsuojista. Väestönsuojan rakentamisvelvollisuus koskee uudisrakentamista siten kuin pelastuslain 11 luvussa säädetään. Väestönsuoja on rakennettava rakennusta tai samalla tontilla tai rakennuspaikalla olevaa rakennusryhmää varten, jos sen kerrosala on vähintään 1 200 neliömetriä ja siinä asutaan tai työskennellään tai oleskellaan muutoin pysyvästi. Teollisuus-, tuotanto-, varasto- ja kokoontumisrakennuksissa rajana on 1 500 neliömetriä.

Rakennuksen paloturvallisuutta koskevat tarkemmat säännökset ovat selvästi teknisluonteisia, ministeriön omaa toimialaa koskevia asioita. Sen vuoksi asetuksenantovaltuus ehdotetaan säädettäväksi ympäristöministeriölle. Uuden rakennuksen rakentamista ja rakennuksen korjaus- ja muutostyötä samoin kuin käyttötarkoituksen muutosta varten voidaan tarvita sisällöltään toisistaan poikkeavia ministeriön asetustason säännöksiä.

33 §. Rakennuksen terveellisyys. Rakennuksen sisäilmasto vaikuttaa merkittävästi rakennuksessa oleskelevien henkilöiden terveyteen ja viihtyvyyteen. Sen vuoksi rakennuksen sisäilmastoon on kiinnitettävä erityistä huomiota. Rakennuksen sisäilmastoa koskevat vaatimukset riippuvat rakennuksen käyttötarkoituksesta ja sijainnista.

Rakennus ei saa aiheuttaa terveyden vaarantumista syistä, jotka liittyvät haitallisia kaasuja sisältäviin päästöihin, ilmassa oleviin vaarallisiin hiukkasiin, mikrobeihin tai kaasuihin, vaaralliseen säteilyyn, veden tai maapohjan pilaantumiseen, jäteveden, savun taikka kiinteän tai nestemäisen jätteen puutteelliseen käsittelyyn taikka rakennuksen osien tai rakenteiden kosteuteen. Rakennuksen fysikaaliset, kemialliset ja mikrobiologiset olosuhteet sisältävät edellä mainitut seikat.

Rakennusta ei pidetä virheellisenä, jos hiukkaset ja mikrobit tulevat rakennukseen normaalin sisä- ja ulkoilman vaihtumisen myötä tai rakentamisesta annettujen säännösten ja hyvän rakennustavan mukaisesti toteutetusta rakennuksesta aiheutuu terveyshaittaa erityisen herkistyneille henkilöille. Rakennukseen voi tulla hiukkasia tai mikrobeja myös irtaimiston mukana ja ne voivat vaikuttaa sisäilman laatuun joskus paljonkin, mutta eivät johdu rakennuksesta. Toisinaan mikrobien lähdettä voi olla vaikeaa selvittää.

Kiinteistöjen laitteistojen ja järjestelmien on osaltaan pidettävä yllä rakennuksen terveellisiä olosuhteita.

Rakentamisessa on käytettävä tuotteita, joista ei tuotteen suunnitellun käyttöiän aikana aiheudu sallittuja rajoja suurempia päästöjä sisäilmaan, talousveteen tai ympäristöön.

Terveellisyyteen vaikuttavia määräyksiä sisältyy lukuisiin Suomen rakentamismääräyskokoelmassa julkaistuihin asetuksiin. Uudet asetukset annettiin vuoden 2017 lopulla. Ympäristöministeriön asetus rakennusten kosteusteknisestä toimivuudesta (782/2017), ympäristöministeriön asetus uuden rakennuksen sisäilmastosta ja ilmanvaihdosta (1009/2017) ja ympäristöministeriön asetus rakennusten vesi- ja viemärilaitteistoista (1047/2017) ovat tulleet voimaan vuoden 2018 alusta.

Rakennusten kosteusteknisestä toimivuudesta annetun asetuksen mukaan luvanvaraisissa muutoksissa ei tarvitse tehdä rakennuksen kosteustekniseen toimivuuteen muutoksia, jos rakennus on kosteusteknisesti toimiva. Rakenne, jonka tekninen käyttöikä on loppunut tai joka on kosteustekniseltä toiminnaltaan vaurioitunut, voidaan korjata rakennusaikaista rakentamistapaa noudattaen. Jos rakenteessa ei ole kosteustekniseltä toimivuudeltaan muutosta vaativaa suunnittelu- tai toteutusvirhettä, on ensisijaisesti noudatettava alkuperäisen rakenteen toimintatapaa. Jos rakenne on omiaan aiheuttamaan terveyshaittaa tai vaurioita rakennuksen kosteustekniselle toimivuudelle, on korjaus- ja muutostyössä tai käyttötarkoituksen muutoksessa noudatettava kosteusasetusta.

Kosteusasetus edellyttää rakentamishankkeelta kosteudenhallintaselvitystä. Rakentamishankkeen laajuudesta ja laadusta riippuen kosteudenhallintaselvityksen sisältö ja laajuus voivat vaihdella. Selvitystä täydennetään suunnittelutyön edetessä. Käytettävissä on muun muassa Kuivaketju 10 -toimintamalli, johon lukuisat rakennusalan järjestöt ovat sitoutuneet.

Uuden rakennuksen sisäilmastosta ja ilmanvaihdosta annettu asetus antaa suunnittelulle aiempaa enemmän vapauksia. Hyvästä sisäilmastosta ei tingitä energiansäästön nimissä. Asetus koskee paitsi uutta rakennusta myös rakennuksen laajennusta ja kerrosalaan laskettavan tilan lisäämistä. Asetusta ei sovelleta maatalouden tuotantorakennukseen eikä sellaisen uuden asuinrakennuksen, joka on tarkoitettu käytettäväksi vähemmän kuin neljän kuukauden ajan vuodessa, suunnitteluun ja rakentamiseen. Rakennukseen on mahdollista suunnitella myös ilmansuodatuksen osalta painovoimainen ilmanvaihto, jos ulkoilman laatu ja sisäilman laadulle asetetut tavoitteet sen mahdollistavat.

Rakennusten vesi- ja viemärilaitteistoista annettu asetus koskee kahta poikkeusta lukuun ottamatta myös korjaus- ja muutostyötä sekä käyttötarkoituksen muutosta. Poikkeukset koskevat lämpimän käyttöveden kiertojohtoon liitettyjä lämmönluovuttimia sekä lattiakaivolla varustettavia tiloja.

Säädettäväksi ehdotetaan, että ympäristöministeriön asetuksella voidaan antaa muun muassa sisäilman puhtautta, lämpötilaa, kosteutta, ilmanvaihtoa, valoa, säteilyä sekä muita rakennuksen fysikaalisia, kemiallisia ja mikrobiologisia olosuhteita koskevia säännöksiä. Lista vastaa terveydensuojelulain (763/1994) 26 §:n mukaisia asunnon ja muun oleskelutilan terveydellisiä vaatimuksia melua lukuun ottamatta, sillä melusta säädetään erikseen 36 §:ssä. Ympäristöministeriön asetuksella voidaan antaa tarkempia säännöksiä rakennuksen terveellisyyteen liittyvistä fysikaalisista, kemiallisista ja mikrobiologisista olosuhteista, taloteknisistä järjestelmistä ja laitteistoista sekä niihin liittyvistä rakennustuotteista. Rakennuksen fysikaalisia, kemiallisia ja mikrobiologisia olosuhteita koskevat säännökset ovat selvästi teknisluonteisia, ministeriön omaa toimialaa koskevia asioita. Sen vuoksi asetuksenantovaltuus ehdotetaan säädettäväksi ympäristöministeriölle. Uuden rakennuksen rakentamista ja rakennuksen korjaus- ja muutostyötä samoin kuin käyttötarkoituksen muutosta varten voidaan tarvita sisällöltään toisistaan poikkeavia ministeriön asetustason säännöksiä.

34 §. Käyttöturvallisuus. Sekä rakennuksen että rakennuspaikan on oltava käyttäjälleen turvallinen rakennuksen käytön ja huollon näkökulmasta. Tarkoituksena on, että rakennus suunnitellaan ja rakennetaan siten, että pyritään välttämään tapaturman, onnettomuuden tai vahingon uhka. Tällaisia uhkia ovat esimerkiksi kaatumis-, liukastumis-, putoamis-, törmäys-, palo-, sähkö tai räjähdystapaturmat. Tällaisten tapaturmien vaaraa voidaan vähentää hyvällä suunnittelulla ja toteutuksella. Huomioon tulee ottaa rakennuksen lisäksi sen ulkotilat ja kulkuväylät erityisesti silloin, kun ne ovat alttiita sään vaihteluille.

Osana rakentamismääräysten uudistamista annettiin vuonna 2017 uusi ympäristöministeriön asetus rakennuksen käyttöturvallisuudesta (1007/2017). Asetus koskee uutta rakennusta, rakennuksen laajennusta ja rakennuksen kerrosalaa lisäävää tilaa sekä rakennuspaikan välitöntä ympäristöä. Rakennuksen korjaus- ja muutostyössä asetusta on sovellettava, jos alkuperäinen ratkaisu on turvallisuuden tai terveellisyyden kannalta ilmeisen haitallinen. Muutokset eivät kuitenkaan saa heikentää käyttöturvallisuutta. Rakennuksen käyttötarkoituksen muutokseen asetusta on sovellettava, jos rakennuksen tai sen osan käyttötarkoitus muuttuu aiempaa riskillisemmäksi.

Rakennuksen käyttöturvallisuutta koskevat säännökset ovat selvästi teknisluonteisia, ministeriön omaa toimialaa koskevia asioita. Sen vuoksi asetuksenantovaltuus ehdotetaan säädettäväksi ympäristöministeriölle. Uuden rakennuksen rakentamista ja rakennuksen korjaus- ja muutostyötä samoin kuin käyttötarkoituksen muutosta varten voidaan tarvita sisällöltään toisistaan poikkeavia ministeriön asetustason säännöksiä.

35 §. Esteettömyys. Rakennuksen sekä sen piha- ja oleskelualueiden esteettömyyttä ja käytettävyyttä on arvioitava erityisesti lasten, ikääntyneiden ja liikkumis- ja toimimisesteisten henkilöiden tarpeiden kannalta. Esteettömyydelle ja käytettävyydelle asetettavat vaatimukset riippuvat siitä, mihin käyttötarkoitukseen rakennus on suunniteltu käytettäväksi, paljonko rakennuksessa oleskelee henkilöitä ja siitä, kuinka monta kerrosta rakennukseen on tarkoitus rakentaa. Esimerkiksi asuinkerrostalolle voidaan asettaa tiukempia esteettömyys- ja käytettävyysvaatimuksia kuin tavalliselle pientalolle. Näin ollen esimerkiksi esteettömyyttä koskevat vaatimukset voivat poiketa toisistaan eri talotyypeissä ja rakennuskohteissa.

YK:n vammaisten henkilöiden oikeuksista tehdyn yleissopimuksen (27/2016) 9 artikla edellyttää, että sopimuspuolet toteuttavat asianmukaiset toimet varmistaakseen vammaisille henkilöille muiden kanssa yhdenvertaisen pääsyn fyysiseen ympäristöön. Nämä edellytykset on otettu huomioon nykyisessä valtioneuvoston asetuksessa rakennuksen esteettömyydestä (241/2017). Rakennukselta edellytettävästä käyttöturvallisuudesta säädetään 34 §:ssä käyttöturvallisuus.

Termit vanhukset ja vammaiset on muutettu ikääntyneiksi ja liikkumis- ja toimimisesteisiksi henkilöiksi, jotta käsitteet vastaavat valtioneuvoston asetuksen rakennuksen esteettömyydestä nykyistä sisältöä ja toimenpideohjelmia. Esteettömyyden näkökulmasta on perusteltua korostaa ratkaisuista hyötyvien ihmisryhmien laajuutta eikä rajata sitä vammaisuuden käsitteeseen. Rakentamiselle asetettavia vaatimuksia koskeva 29 § edellyttää soveltuvuutta myös sellaisten henkilöiden käyttöön, joiden kyky liikkua tai toimia on rajoittunut. Ikääntynyt-termiä on käytetty muun muassa Ikääntyneiden asumisen toimenpideohjelmassa. Termi vammainen on paremmin perusteltu sosiaali- ja terveydenhuollon lainsäädännössä, jossa on tarve rajata esimerkiksi palveluja vain tietyn ihmisryhmän käyttöön.

Toisen momentin asetuksenantovaltuus vastaa nykyisen valtioneuvoston asetuksen rakennuksen esteettömyydestä sisältöä ja mahdollistaa esteettömyyssääntelyn kehittämisen tulevaisuudessa YK:n vammaisyleissopimuksen edellyttämällä tavalla. Rakennuksen esteettömyyttä koskevat tarkemmat säännökset ovat yhteiskunnallisesti merkittäviä ja kuuluvat sen vuoksi valtioneuvoston ratkaistaviksi. Uuden rakennuksen rakentamista ja rakennuksen korjaus- ja muutostyötä samoin kuin käyttötarkoituksen muutosta varten voidaan tarvita sisällöltään toisistaan poikkeavia valtioneuvoston asetustason säännöksiä. Esteettömyydellä tarkoitettaisiin esimerkiksi mitoitusta ja materiaalivalintoja tai varustelua.

36 §. Meluntorjunta ja ääniolosuhteet. Rakennus ja sen oleskelu- ja piha-alueet on suunniteltava ja rakennettava siten, että melu, jolle rakennuksessa tai sen tai naapurin piha ja oleskelualueilla oleskelevat altistuvat, pysyy niin alhaisena, jotta se ei aiheuta vaaraa henkilöiden terveydelle, hyvinvoinnille ja viihtyisyydelle. Rakennuksen ääniolosuhteisiin vaikuttavat rakenteiden ääneneristävyys ja taloteknisten laitteiden äänitasot ja asennukset, kalusteasennukset ja huoneakustiikka. Rakenteiden ja rakennusosien ääneneristävyyttä tai taloteknisistä laitteista tai puutteellisista asennuksista aiheutuvaa melua ei voida pitää hyväksyttävänä, jos uni tai lepo häiriintyy tai jos keskittymistä tai luottamuksellisuutta tai kommunikointia vaativa toiminta ei ole käytännössä mahdollista. Rakennusten ääniolosuhteita arvioidaan todentamalla ääneneristävyyden, äänitasojen, kaiuntaisuuden ja puheen erotettavuuden mitoitusarvojen toteutuminen.

Vuonna 2017 annettu ympäristöministeriön asetus rakennuksen ääniympäristöstä (796/2017) sisältää uuden rakennuksen rakentamista, rakennuksen korjaus- ja muutostyötä sekä rakennuksen käyttötarkoituksen muutosta varten tarvittavia tarkempia säännöksiä rakennuksen ääneneristyksestä, meluntorjunnasta ja ääniolosuhteista. Ympäristöministeriön asetuksella (360/2019) ääniympäristöasetusta muutettiin. Muutokset koskevat ulkovaipan ääneneristykselle asetetun 30 desibelin vähimmäisvaatimusta, joka muutetun asetuksen mukaan koskee melualueita. Toinen täsmennys koski parvekkeita, joita koskeva äänitasovaatimus poistettiin. Parvekkeiden äänitasosta voidaan antaa kaavamääräyksiä melualueilla, melualueiden läheisyydessä tai melua tuottavien toimintojen läheisyydessä.

Ulkomelutasoista säädetään seuraavissa valtioneuvoston päätöksissä tai asetuksissa:

valtioneuvoston päätös melutason ohjearvoista (993/1992)

valtioneuvoston päätös ampumaratojen aiheuttaman melutason ohjearvoista (53/1997)

valtioneuvoston asetus kivenlouhimoiden, muun kivenlouhinnan ja kivenmurskaamojen ympäristönsuojelusta (800/2010)

valtioneuvoston asetus asfalttiasemien ympäristönsuojeluvaatimuksista (846/2012)

valtioneuvoston asetus tuulivoimaloiden ulkomelutason ohjearvoista (1107/2015)

valtioneuvoston asetus raskaiden aseiden ja räjäytysten melutasoista (903/2017).

Piha- ja oleskelualueiden tai parvekkeiden ääniolosuhteita arvioidaan todentamalla äänitasojen mitoitusarvojen toteutuminen. Ääniympäristöasetuksen vaatimuksia sovelletaan myös rakennusta laajennettaessa ja kerrosalaan laskettavaa tilaa lisättäessä. Vaatimukset koskevat tällöin laajennusosaa. Vaatimuksia ei sovelleta rakennuksiin niiltä osin, kuin ne on suojeltu ja vaatimusten noudattaminen aiheuttaisi suojeltuihin osiin muutoksia, joita ei voida pitää hyväksyttävinä. Korjausrakentamisessa ja muutostöissä rakennuksen ääniympäristöä koskevat vaatimukset määräytyvät ensisijaisesti rakennuksen valmistumisaikana voimassa olleiden säännösten mukaisesti. Ääniympäristöä ei saa rakennuksen korjaus- ja muutostyössä heikentää.

Rakennuksen meluntorjuntaa koskevat tarkemmat säännökset ovat selvästi teknisluonteisia, ministeriön omaa toimialaa koskevia asioita. Sen vuoksi asetuksenantovaltuus ehdotetaan säädettäväksi ympäristöministeriölle. Uuden rakennuksen rakentamista ja rakennuksen korjaus- ja muutostyötä samoin kuin käyttötarkoituksen muutosta varten voidaan tarvita sisällöltään toisistaan poikkeavia ministeriön asetustason säännöksiä.

37 §. Energiatehokkuus. Pykälä pohjautuisi nykyiseen maankäyttö- ja rakennuslain 117 g §:ään.

Ympäristöministeriön asetuksessa uusien rakennusten energiatehokkuudesta (1010/2017) siirryttiin tarkastelemaan rakennuksen koko vuotuista energiankulutusta, jolle asetettiin yläraja. Kokonaisenergiatarkastelussa otetaan huomioon rakennuksessa tapahtuva energiankulutus, jolloin tarkastellaan rakennuksen teknisiä ominaisuuksia, kuten rakennusvaipan ominaisuuksia ja teknisiä järjestelmiä eli lämmitys-, jäähdytys-, ilmanvaihto-, ilmastointi- ja käyttövesijärjestelmiä, valaistusta, kuluttajalaitteita sekä sisäilmasto-olosuhteita.

Eri energialähteistä olevan energian yhteismitallistamiseksi kerrotaan laskennallisen ostoenergian määrä energiamuotojen kertoimella, jolloin saadaan kokonaisenergiantarkastelussa käytetty mittari, niin kutsuttu E-luku. Uusien rakennusten energiatehokkuudesta annetussa asetuksessa energiamuodon kertoimet määritetään arvioimalla primäärienergian kulutusta, uusiutuvan energian käytön edistämistä sekä lämmitystapaa energiantuotannon yleisen tehokkuuden kannalta. Käytössä rakentamisen ohjauksessa on tällä hetkellä seuraavat energiamuodon kertoimet: fossiiliset polttoaineet 1, sähkö 1,2, kaukolämpö 0,5, kaukojäähdytys 0,28 ja uusiutuvat polttoaineet 0,5. Lukuarvoissa huomioidaan luonnonvarojen kulutusta kuvaava primäärienergian käyttö, uusiutuvan energian käytön edistäminen sekä energiatuotannon yleinen tehokkuus, kuten sähkön ja lämmön yhteistuotanto. Primäärienergialla tarkoitetaan uusiutuvista tai uusiutumattomista lähteistä peräisin olevaa energiaa, jota ei ole muunnettu millään prosessilla.

Energiamuodon kertoimia käytetään sekä uusien rakennusten rakentamisessa että olemassa olevien rakennusten korjaus- tai muutostyössä taikka käyttötarkoitusta muutettaessa. Samoja energiamuodon kertoimia käytetään myös silloin, kun rakennuksen energiatodistuksesta annetun lain (50/2013) nojalla annetun, rakennuksen energiatodistusta koskevan asetuksen kautta (1048/2017) määritetään rakennuksen kokonaisenergiankulutusta energiatodistusta varten. Primäärienergian kulutukseen perustuvat energiamuodon kertoimet ovat tyypillisiä myös muissa Euroopan maissa.

Rakennuskannassa on suuri säästöpotentiaali, sen uusiutuminen on hidasta ja vaikutukset hyvin pitkäaikaisia. Siksi rakennusten energiatehokkuuden parantamiseen on syytä kiinnittää huomiota silloin, kun rakennuksia muutenkin korjataan. Arvioitaessa toteuttamiskelpoisia energiansäästömahdollisuuksia nykyisessä rakennuskannassa lähtökohtana on, että rakennusosiin tehtävät energiansäästötoimenpiteet tehdään pääsääntöisesti silloin, kun kyseisissä rakennusosissa on muutakin korjaustarvetta tai kun rakennuksen käyttötarkoitusta muutetaan. Suunniteltujen korjausten yhteydessä on tärkeää varmistaa niiden energiatehokkuuden parantamistoimenpiteiden tekeminen, jotka tällöin ovat kohtuullisen pienin lisäkustannuksin ja kannattavasti tehtävissä teknisesti, toiminnallisesti ja taloudellisesti arvioituna.

Rakennuksen energiatehokkuuden parantamista ei voida toteuttaa korjausrakentamisessa, kuten ei myöskään uudisrakentamisessa, sisäilmaston terveellisyyden kustannuksella esimerkiksi huonontamalla ilmanvaihtoa. Energiatehokkuuden parantamisen ratkaisut uudis- ja korjausrakentamisen yhteydessä on suunniteltava ja toteutettava niin, että niistä ei aiheudu esimerkiksi sisäilmastoa huonontavia kosteus- ja homevaurioita.

Rakennusten energiatehokkuusdirektiivin kansallinen täytäntöönpano edellyttää säännösten antamista myös korjausrakentamista koskien. Rakentamisen energiatehokkuutta koskevat rakentamismääräykset koskevat lähtökohtaisesti uusien rakennusten rakentamista. Ympäristöministeriön asetus (4/13) rakennuksen energiatehokkuuden parantamisesta korjaus- ja muutostöissä annettiin vuonna 2013. Asetusta on muutettu vuonna 2017. Olemassa olevan rakennuksen energiatehokkuutta on parannettava luvanvaraisen korjaus- tai muutostyön taikka rakennuksen käyttötarkoituksen muutoksen yhteydessä silloin, kun se on teknisesti, toiminnallisesti ja taloudellisesti toteutettavissa. Energiatehokkuuden parantamisvelvollisuutta ei kuitenkaan synny silloin, jos uudehkoa tai peruskorjattua rakennusta tai rakennuksen peruskorjattua osaa korjataan selvästi ennen normaalia huolto- tai korjausväliä rakennusvirheen tai muun äkillisen vahingon vuoksi. Energiatehokkuuden parantamista ei voida myöskään pitää kustannustehokkaana esimerkiksi tilanteessa, jossa ulkoseinät maalataan uudella värillä, mikä edellyttää lupaa.

Teknisesti toteutettavalla tarkoitetaan ratkaisua, joka suunnitellaan ja toteutetaan siten, että muun muassa kosteustekniset, palotekniset, äänitekniset sekä sisäilmasto-olosuhteiden ominaisuudet eivät heikkene. Toiminnallisesti toteutettavalla ratkaisulla tarkoitetaan ratkaisua, jonka seurauksena rakennuksen käyttäminen aiottuun käyttötarkoitukseensa ei merkittävästi heikkene verrattuna alkuperäiseen ratkaisuun. Taloudellisesti toteutettavalla tarkoitetaan tarkastelun perusteella kustannustehokkaasti toteutettavissa olevaa ratkaisua. Näitä edellytyksiä sovelletaan teknisten vaatimusten täyttämisessä.

Taloudellisessa tarkastelussa käytetään soveltuvin osin samoja muuttujia kuin kansallisien vaatimustasojen yleisessä arvioinnissa käytettävässä kustannusoptimaalisuuslaskennassa; tarkastelujaksona käytetään asuinrakennuksissa 30 vuotta ja muissa rakennuksissa 20 vuotta, jos tarkasteltavan rakennusosan tai järjestelmän tai sen osan normaali elinkaari ei ole tätä lyhyempi.

Rakennusten energiatehokkuusdirektiivi ei edellytä energiatehokkuuden parantamista kaikissa tapauksissa. Vaatimukset eivät rakennusten energiatehokkuusdirektiivin 4 artiklan 2 kohdan mukaan koske seuraavia rakennusluokkia:

a) rakennukset, joita suojellaan virallisesti osana määrättyä ympäristöä tai niiden erityisten arkkitehtonisten tai historiallisten ansioiden vuoksi, siltä osin kuin niiden luonne tai ulkonäkö muuttuisi tiettyjen energiatehokkuutta koskevien vähimmäisvaatimusten noudattamisen vuoksi tavalla, jota ei voida hyväksyä;

b) rakennukset, joita käytetään hartauden harjoittamiseen ja uskonnolliseen toimintaan;

c) väliaikaiset rakennukset, joiden käyttöaika on enintään kaksi vuotta, teollisuuslaitokset, korjaamot ja muut kuin asuinkäyttöön tarkoitetut maatilarakennukset, joissa energian tarve on alhainen, sekä muut kuin asuinkäyttöön tarkoitetut maatilarakennukset, joita käytetään alalla, jota koskee kansallinen alakohtainen energiatehokkuussopimus;

d) asuinrakennukset, joita käytetään tai jotka on tarkoitettu käytettäväksi joko vähemmän kuin neljän kuukauden ajan vuodessa tai vaihtoehtoisesti rajoitetun ajan vuodessa ja joiden arvioitu energiankulutus on vähemmän kuin 25 prosenttia ympärivuotisen käytön kulutuksesta;

e) yksittäiset rakennukset, joiden hyötypinta-ala on yhteensä alle 50 neliömetriä.

Edellä mainitulla perusteella muun muassa kulttuurihistoriallisesti arvokkaat sekä maankäyttö- ja rakennuslain mukaisella asemakaavalla, oikeusvaikutteisella yleiskaavalla, valtion omistamien rakennusten suojelulla annetulla asetuksella (480/1985), rakennusperinnön suojelemisesta annetulla lailla (498/2010) tai sitä edeltävillä rakennussuojelulailla (60/1985) ja lailla kulttuurihistoriallisesti huomattavien rakennusten suojelusta (572/1964) sekä maailman kulttuuri- ja luonnonperinnön suojelemisesta tehdyllä yleissopimuksella (Sops 19/1987) suojellut rakennukset rajautuvat energiatehokkuuden parantamisen ulkopuolelle.

Pientaloissa käytetään 27 prosenttia rakennusten energiankulutuksesta eli noin 10 prosenttia koko maan vuotuisesta loppuenergiankulutuksesta. Pientalot eivät myöskään kuulu direktiivin rakennusluokkiin, joiden energiatehokkuutta ei tarvitse parantaa. Jotta Suomi saavuttaisi energiansäätötavoitteensa, on myös pientalojen energiatehokkuuden parantaminen tärkeää samoin kuin erilaisissa rakennuksissa asuvien hankkeeseen ryhtyvien tasapuolinen kohtelu.

Rakentamismääräykset ovat perinteisesti koskeneet rakennuskohteita. Rakennustuoteasetuksen voimaantulosta 1 päivänä heinäkuuta 2013 johtuen syntyi tarve säätää tuote- ja järjestelmäkohtaisia vaatimuksia. Järjestelmillä tarkoitetaan muun muassa talotekniikka- ja valaistusjärjestelmiä. Lähtökohtana on, että energiankulutus ja tehontarve jäävät mahdollisimman vähäisiksi, kun rakennusta käytetään.

Rakennuksen energiatehokkuutta koskevat tarkemmat säännökset ovat selvästi teknisluonteisia, ministeriön omaa toimialaa koskevia asioita. Sen vuoksi asetuksenantovaltuus ehdotetaan säädettäväksi ympäristöministeriölle. Ympäristöministeriölle delegoidaan valtaa antaa asetuksena tarkempia säännöksiä rakennuksen ja rakennusosien ja teknisten järjestelmien energiatehokkuuden vähimmäisvaatimuksia sekä näiden laskentatapaa rakennuksessa, energialaskennan lähtötietoja, määräystenmukaisuuden osoittamista ja selvityksiä koskevia sekä tarkempia energiamuodon kertoimia ja energiatehokkuuden parantamista koskevia teknisiä tai niihin rinnastettavia säännöksiä, jotka voivat koskea uuden rakennuksen rakentamista ja rakennuksen korjaus- ja muutostyötä. Jo tällä hetkellä rakentamismääräyksiä on annettu rakennuksen ja rakennusosien energiatehokkuuden vähimmäisvaatimuksista sekä näiden laskentatavasta rakennuksessa sekä määräystenmukaisuuden osoittamisesta. Uuden rakennuksen rakentamista ja rakennuksen korjaus- ja muutostyötä samoin kuin käyttötarkoituksen muutosta varten voidaan tarvita sisällöltään toisistaan poikkeavia ministeriön asetustason säännöksiä.

Sähköautojen latauspistevalmiuden rakentamisesta tuli pakollista, kun laki rakennusten varustamisesta sähköajoneuvojen latauspisteillä ja latauspistevalmiuksilla sekä automaatio- ja ohjusjärjestelmillä tuli voimaan 11.11.2020.

Rakentamismääräysten kustannusoptimaalinen taso tarkastellaan viiden vuoden välein. Edelliset delegoidun asetuksen (EU) N:o 244/2012 mukaiset uudis- ja korjausrakentamisen vaatimustasojen kustannusoptimaalisuuden tarkastelut on lähetetty komissiolle vuonna 2018 ja seuraavat lähetetään vuonna 2023.

38 § . Rakennuksen vähähiilisyys. Pykälän 1 momentissa ehdotetaan säädettäväksi uudesta rakentamisen olennaisesta teknisestä vaatimuksesta, jonka mukaan rakentamishankkeeseen ryhtyvän olisi huolehdittava, että rakennus sen käyttötarkoituksen edellyttämällä tavalla suunnitellaan ja rakennetaan vähähiiliseksi. Vähähiilisellä rakennuksella tarkoitettaisiin esimerkiksi sellaista rakennusta, jonka elinkaaren jalanjälki olisi pieni ja alittaisi mahdollisen rakennuksen hiilijalanjäljelle asetetun raja-arvon. Lisäksi vähähiilisyyteen sisältyisi rakennuksen hiilikädenjäljen kasvattaminen, eli mahdollisten ilmastohyötyjen lisääminen suunnittelun ja rakentamisen keinoin. Rakennuksen vähähiilisyyden vaatimukset, mukaan lukien hiilijalanjäljen raja-arvoja ja vähähiilisyyden arviointia koskevat vaatimukset, koskisivat esityksessä ainoastaan rakennuksia. Vaatimukset eivät koskisi muita rakennuskohteita. Rakennukset ja rakennuskohteet, hiilijalanjälki ja hiilikädenjälki sekä rakennuksen elinkaari määriteltäisiin tarkemmin tämän esityksen 3 §:ssä ja sen perusteluissa.

Uuden tai rakentamislupaa edellyttävän laajamittaisesti korjattavan rakennuksen hiilijalanjälki ja hiilikädenjälki olisi raportoitava rakentamisluvan yhteydessä laadittavalla ilmastoselvityksellä. Raportointi tehtäisiin rakennuksen toteuttamisen edellytysten harkinnan yhteydessä, jolloin olisi käytettävissä tarpeeksi yksityiskohtaisia tietoja rakennuksen vähähiilisyyden keskeisitä osatekijöistä, eli rakennusmateriaaleista ja energiantarpeesta. Ilmastoselvitys olisi rakentamisluvan edellytys, joten rakennusvalvontaviranomaisen tehtävänä olisi tarkastaa, että se on laadittu.

Ilmastoselvitys olisi esityksen mukaan laadittava myös rakentamislupaa edellyttävän rakennuksen laajamittaisen korjauksen yhteydessä. Ulottamalla ilmastovaikutusten selvitysvelvollisuus esityksen mukaisesti myös rakentamislupaa edellyttäviin laajamittaisesti korjattaviin rakennuksiin saataisiin arvokasta tietoa olemassa olevasta rakennuskannasta ja sen päästöistä strategiatyötä varten sekä voitaisiin lisätä eri toimijoiden tietoa rakennuksen korjaustöiden ilmastovaikutuksista.

Pykälän 1 momentissa esitettäisiin myös poikkeukset ilmastoselvityksen laatimiselle. Ilmastoselvitystä ei tarvitsisi laatia sellaiselle uudelle rakennukselle, jota ei olisi suunniteltava ja rakennettava lakiesityksen 37 §:n mukaan lähes nollaenergiarakennukseksi. Niitä olisivat esimerkiksi rakennukset, joiden kerrosala on alle 50 neliömetriä, loma-asumiseen tarkoitetut asuinrakennukset, jotka ovat tarkoitettu käytettäväksi vähemmän kuin neljän kuukauden ajan vuodessa sekä teollisuus- ja korjaamorakennukset.

Ilmastoselvitystä ei tarvittaisi myöskään korjattaville erillispientaloille tai laajamittaisesti korjattaville rakennuksille, joiden energiatehokkuutta ei olisi esityksen 37 §:n mukaisesti parannettava korjaustyön yhteydessä. Esityksen mukaan ilmastoselvitysvelvollisuus koskisi uusia erillispientaloja, mutta ei niiden korjauksia. Velvoite ilmastoselvityksen laatimiseen ohjaisi erillispientalokantaa, sen tilaajia, tuottajia ja rahoittajia entisestään ilmastomyönteisempään suuntaan. Ilmastoselvityksen voisi aina halutessaan laatia, vaikka sitä ei esityksen mukaisesti tarvitsisi tehdä.

Rakennusten varustamisesta sähköajoneuvojen latauspisteillä ja latauspistevalmiuksilla sekä automaatio- ja ohjausjärjestelmillä annetun lain (733/2020) 3 §:n 3 alakohdan mukaan laajamittaisella korjauksella tarkoitetaan korjausta, jossa rakennuksen vaippaan tai rakennuksen teknisiin järjestelmiin liittyvien korjausten jälleenrakentamiskustannuksiin perustuvat kokonaiskustannukset ovat yli 25 prosenttia rakennuksen arvosta, rakennusmaan arvo pois lukien.

Pykälän 2 momentin mukaan hiilijalanjäljen ja hiilikädenjäljen arvioinnin olisi katettava rakennuksen elinkaari tai laajamittaisesti korjattavan rakennuksen arvioinnin olisi katettava korjauksen ja sen jälkeisten rakennuksen elinkaaren vaiheet. Hiilijalanjälkeen vaikuttaisi esimerkiksi rakennustuotteiden valmistuksesta, rakennustuotteiden vaihdoista, rakennus- ja purkujätteen käsittelystä ja loppusijoituksesta, rakennustuotteiden sekä rakennus- ja purkujätteen kuljetuksista, rakennustyömaalla kulutetusta energiasta, rakennuksen käytön arviointijakson aikana kulutetusta energiasta aiheutuvat eloperäiset ja fossiiliset kasvihuonekaasupäästöt ja hiilidioksidin poistumat. Hiilikädenjäljen arviointiin sisältyisi puolestaan pääasiassa sellaisia rakennusmateriaaleihin liittyviä ilmastohyötyjä, joiden arvioinnille on olemassa laskentasäännöt EN-standardeissa, esimerkiksi: rakennustuotteiden uudelleenkäytön tai kierrätyksen nettohyödyt (EN 15804 mukaan), kestävästi hoidetusta metsästä peräisin olevien puutuotteiden eloperäiset hiilivarastot tai teollisesti talteen otetusta hiilidioksidista valmistetut pitkäikäiset hiilivarastot (EN 16449 ja ISO 14067 mukaan) sekä sementtipohjaisten tuotteiden karbonatisoituminen (EN 16757 mukaan). Lisäksi rakennuksessa tuotettu ylimääräinen uusiutuva energia voitaisiin laskea osaksi hiilikädenjälkeä, jos sillä voitaisiin välttää verkosta saatavan energian suurempia päästöjä. Arviointi sisältäisi ainoastaan sellaiset hyödylliset ilmastovaikutukset, joita ei syntyisi ilman rakentamishanketta. Rakennuksen hiilikädenjälkeä ei esimerkiksi voisi kasvattaa hankkimalla markkinoilta ilmastokompensaatioita.

Uuden rakennuksen vähähiilisyyden arviointiin sisältyisi siis rakennustuotteiden valmistus, niiden kuljetus työmaalle ja työmaatoimet, valmiin rakennuksen energian kulutus ja rakennustuotteiden vaihto arviointijakson ajalta, sekä aikanaan tapahtuva purkaminen, purkumateriaalien kuljetus ja käsittely. Uuden rakennuksen tieltä mahdollisesti purettavan vanhan rakennuksen tai rakenteen purkutyöt ja jätteenkäsittely sisältyisi ilmastohaittoineen ja mahdollisine hyötyineen myös arviointiin.

Laajamittaisesti korjattavien rakennusten vähähiilisyyden arviointia ei tehtäisi esityksen mukaan rakennukselle takautuvasti, vaan arviointi sisältäisi ainoastaan laajamittaisen korjauksen ja sen jälkeiset rakennuksen elinkaaren vaiheet. Laajamittaisesti korjattavan rakennuksen elinkaaren aiempia vaiheita ei sisällytettäisi arviointiin, vaan sen vähähiilisyyden arviointi koskisi ainoastaan laajamittaista korjausta, korjauksessa tarvittavia uusia rakennustuotteita, korjauksen jälkeistä rakennuksen energian kulutusta ja rakennustuotteiden vaihtoja arviointijakson ajalta sekä aikanaan tapahtuvaa koko rakennuksen purkua, purkumateriaalien kuljetuksia ja käsittelyä. Korjauksessa tarvittavat uudet rakennustuotteet ja niiden valmistus siis sisältyisivät arvioon, mutta ennen korjausta tehdyt tuotteet ja kulutettu energia eivät siihen sisältyisi. Laajamittaisesti korjatun rakennuksen elinkaaren lopun osalta arvioitaisiin kuitenkin koko rakennuksen purkutyöt ja sen kaikkien purkumateriaalien käsittely haittoineen ja mahdollisine kiertotaloushyötyineen. Pykälän 2 momentin mukaan arvioinnissa olisi käytettävä rakennuksen vähähiilisyyden arviointimenetelmää, josta säädettäisiin tarkemmin ympäristöministeriön asetuksessa. Rakennuksen vähähiilisyyden arviointimenetelmää sovellettaisiin myös laajamittaisesti korjattaviin rakentamislupaa vaativiin rakennuksiin. Velvoittamalla käyttämään rakennuksen vähähiilisyyden arviointimenetelmää varmistettaisiin, että arviointi olisi vakioitua, toimialan eri toimijoille vapaasti käytettävissä ja saatavilla, kattaisi rakennuksen koko elinkaaren sekä perustuisi lähtökohdiltaan Euroopassa yleisesti hyväksyttyihin yhtenäisiin menetelmiin. Vähähiilisyyden arviointimenetelmän lähtökohtana olisivat EU:n yhteinen Level(s)-menetelmä sekä eurooppalaiset kestävää rakentamista koskevat standardit, kuten esimerkiksi EN 15643 -sarja, EN 15978 ja EN 15804. Elinkaaren vaiheet on määritelty standardissa EN 15643-2, joista pääosa sisältyisi myös rakennuksen vähähiilisyyden arviointimenetelmään.

Pykälän 2 momentin mukaan arvioinnissa olisi lisäksi käytettävä kansallisen päästötietokannan tietoja tai muita arviointimenetelmän mukaisia ympäristöominaisuustietoja. Tämä olisi tärkeää arvioinnin luotettavuuden ja yhdenmukaisuuden varmistamiseksi. Käyttämällä arvioinnissa kansallista päästötietokantaa voitaisiin myös varmistaa, että laskennassa käytettävät päästötiedot olisivat toimialan eri toimijoille vapaasti käytettävissä ja saatavilla. Esityksen mukaan arvioinnissa voitaisiin käyttää kansallisen päästötietokannan tietojen lisäksi myös muita arviointimenetelmän mukaisia ympäristöominaisuustietoja. Tällaisina tietoina olisi pidettävä yleisesti hyväksyttyä yhtenäistä menetelmää käyttäen määritettyjä rakennustuotteen teknisiä ympäristöominaisuustietoja. Arvioinnissa voitaisiin siten käyttää valmistajakohtaisena tietona esimerkiksi standardin EN 15804+A2 mukaisia ympäristöselosteen (Environmental Product Declaration, EPD) tietoja. Tällaisia tietoja olisi pidettävä luotettavina ja asianmukaisina, sillä ne perustuvat elinkaarianalyysiin, vapaaehtoisuuteen ja standardoituun menetelmään ja antavat vertailukelpoiset tiedot valmistetun tuotteen tai tuoteryhmän ympäristövaikutuksista kuten hiilijalanjäljestä. Esityksessä ei tehtäisi standardien alkuperälle maantieteellistä rajausta, kuten Euroopan talousalue ja Turkki, sillä tarkoitus on mahdollistaa myös esimerkiksi ISO 21930 -standardiin pohjautuvien tuotekohtaisten ympäristöselosteiden käyttö. Kansallisesta päästötietokannasta ei kuitenkaan tehtäisi ympäristöselosteiden julkaisukanavaa, koska samalla jouduttaisiin luomaan menettelyt niiden verifiointiin ja julkaisuun. Suomessa ympäristöselosteita julkaisee ja niiden verifiointia koordinoi Rakennustietosäätiö.

Pykälän 3 momentin mukaan uuden rakennuksen hiilijalanjälki ei saisi ylittää käyttötarkoitusluokittain määritettyä raja-arvoa. Rakennusvalvontaviranomaisen olisi tarkistettava, että hiilijalanjäljen raja-arvo alittuu, koska se olisi rakentamisluvan toteuttamispäätöksen edellytys. Raja-arvoihin perustuva säädösohjaus koskisi uusien rakennusten rakentamista, koska rakennuksen elinkaaren alussa syntyy rakennusmateriaalien valmistuksen ja rakennustyön ilmastovaikutuksia. Hiilijalanjäljen raja-arvovaatimus ei koskisi laajamittaisesti korjattavia rakennuksia.

Raja-arvovaatimus ei koskisi erillispientaloja. Erillispientalolla tarkoitettaisiin uuden rakennuksen energiatehokkuudesta annetun ympäristöministeriön asetuksen (1010/2017) 4 §:n mukaista käyttötarkoitusluokassa 1a–1c määritettyä pientä asuinrakennusta: erillinen pientalo ja ketjutalon osana oleva rakennus. Tällaisia uusia omakotitaloja käyttötarkoitusluokassa 1a-1c rakennettaessa tulisi rakentamislupavaiheessa laatia kuitenkin 1 momentin mukaisesti ilmastoselvitys, lukuun ottamatta erikseen määriteltyjä poikkeuksia.

Uuden rakennuksen hiilijalanjäljen raja-arvovaatimukset eivät myöskään koskisi sellaisia uusia rakennuksia, joita ei ole suunniteltava ja rakennettava esityksen 37 §:n mukaan lähes nollaenergiarakennukseksi. Vaatimuksia ei esityksen mukaisesti sovellettaisi seuraaviin rakennuksiin: 1) rakennukseen, jonka kerrosala on alle 50 neliömetriä; 2) loma-asumiseen tarkoitettuun asuinrakennukseen, joka on tarkoitettu käytettäväksi vähemmän kuin neljän kuukauden ajan vuodessa; 3) väliaikaiseen rakennukseen, jonka käyttöaika on enintään kaksi vuotta; 4) teollisuus- ja korjaamorakennukseen; 5) muuhun kuin asuinkäyttöön tarkoitettuun maatilarakennukseen, jossa energiantarve on vähäinen tai jota käytetään alalla, jota koskee kansallinen alakohtainen energiatehokkuussopimus; 6) rakennukseen, jota käytetään hartauden harjoittamiseen ja uskonnolliseen toimintaan; 7) rakennukseen, jota suojellaan rakennusperinnön suojelemisesta annetun lain (498/2010), kaavassa annetun suojelumääräyksen tai maailman kulttuuri- ja luonnonperinnön suojelemisesta tehdyn yleissopimuksen (SopS 19/1987) mukaiseen maailmanperintöluetteloon hyväksymisen nojalla osana määrättyä ympäristöä tai sen erityisten arkkitehtonisten tai historiallisten ansioiden vuoksi siltä osin, kuin sen luonne tai ulkonäkö muuttuisi energiatehokkuutta koskevien vähimmäisvaatimusten noudattamisen vuoksi tavalla, jota ei voida hyväksyä. Raja-arvoja ei sovellettaisi muihin rakennuskohteisiin, joiden vähähiilisyyttäkään ei olisi ehdotetun pykälän mukaan arvioitava.

39 §. Rakennuksen elinkaariominaisuudet. Maankäyttö- ja rakennuslaki ja -asetus oli aikaansa edellä. Lain 117 §:n 3 momentin mukaan rakennuksen tulee olla tarkoitustaan vastaava, korjattavissa, huollettavissa ja muunneltavissa. Asetuksen 55 §:n 1 momentissa säädetään rakentamisen ekologisista näkökohdista seuraavasti: ”Rakennukselle asetettuja vaatimuksia sovellettaessa tulee ottaa huomioon rakennuksen käytön aikaiset ympäristövaikutukset niin, että rakennus on sen käyttötarkoituksen edellyttämällä tavalla ekologisilta ominaisuuksiltaan kestävä. Rakennusta suunniteltaessa tulee tarpeen mukaan selvittää rakennusmateriaalien ja -tarvikkeiden aiheuttama rakennuksen elinkaaren aikainen ympäristörasitus. Erityistä huomiota tulee kiinnittää rakennusosien ja teknisten järjestelmien korjattavuuteen ja vaihdettavuuteen.” Pykälän keskeinen sisältö esitetään nostettavaksi lain tasolle päivitetyin termein. Velvoite koskisi rakennuksia, ei rakennuskohteita. Rakennus ja rakennuskohde sekä rakennuksen elinkaari määriteltäisiin tarkasti esityksen 3 §:ssä ja sen perusteluissa.

Uuden lain pykälän 1 momentissa ehdotetaan säädettäväksi uudesta rakentamisen olennaisesta teknisestä vaatimuksesta, jonka mukaan rakentamishankkeeseen ryhtyvän olisi huolehdittava, että rakennus suunnitellaan ja rakennetaan sen käyttötarkoituksen edellyttämällä tavalla elinkaariominaisuuksiltaan ekologiseksi sekä tavoitteelliselta tekniseltä käyttöiältään pitkäikäiseksi. Elinkaariominaisuuksilla tarkoitetaan esityksessä rakennuksen laatutekijöitä, jotka tukevat rakennuksen pitkäikäisyyttä, ehkäisevät ennenaikaista purkamista ja mahdollistavat rakennukseen käytettyjen resurssien hyödyntämisen sen elinkaaren jälkeenkin. Rakennus tulisi rakentaa ja suunnitella elinkaariominaisuuksiltaan ekologiseksi, joka tarkoittaisi sitä, että rakentaminen olisi sopeutettu luonnon kestokykyyn pyrkimällä elinkaaren aikaisten ympäristöhaittojen minimointiin. Suunnittelussa kiinnitettäisiin huomiota muun muassa käytettyjen rakennusmateriaalien määrän ja niillä aikaansaadun rakennuksen koko elinkaaren aikaisen laadun väliseen suhteeseen.

Pykälän 1 momentin mukaan erityisesti huomiota olisi kiinnitettävä käyttöikäsuunnitteluun. Rakennus tulisi sen käyttötarkoituksen edellyttämällä tavalla suunnitella ja rakentaa tavoitteelliselta tekniseltä käyttöiältään pitkäikäiseksi. Tavoitteena on ohjata suunnittelu- ja toteutusratkaisuihin, jotka kiertotalouden periaatteiden mukaisesti edistävät rakennuksen ja sen sisältämien materiaalien sekä niiden arvon säilymisen mahdollisimman pitkään. Viittaamalla rakennuksen käyttötarkoitukseen korostetaan pykälässä sitä, että on olemassa myös lyhytikäisiksi ja väliaikaisiksi tarkoitettuja rakennuksia, jotka suunnitellaan ja rakennetaan tämän käyttöikälähtökohdan mukaisesti. Rakennuksen tavoitteellinen tekninen käyttöikä määriteltäisiin rakennuksen suunnittelun yhteydessä. Käyttöikäsuunnittelun tarkoituksena on rakennuksen tietoinen suunnittelu ja rakentaminen tiettyä käyttöikää varten. Tällöin suunnittelussa on otettava huomioon rakennusosien arvioitu tekninen käyttöikä ja pyrittävä niiden pitkäikäisyyteen ja uudelleenkäytettävyyteen.

Tavoitteellinen tekninen käyttöikä riippuisi rakennuksen käyttötarkoituksesta. Esimerkiksi asuinrakennuksen tavoitteellinen tekninen käyttöikä voisi olla vähintään 75 vuotta, toimistorakennuksen vähintään viisikymmentä vuotta ja teollisuusrakennuksen vähintään kolmekymmentä vuotta.

Väliaikaisen rakennuksen tavoitteellinen tekninen käyttöikä sen ensimmäisessä käyttökohteessa voisi olla lyhytkin, esimerkiksi kymmenen vuotta. Väliaikaisen rakennuksen pitäisi olla siirrettävissä ja käyttävissä uudelleen joko sellaisenaan tai rakennusosina ja järjestelminä tai hyödynnettävissä materiaaleina. Rakennuksen tavoitteellisen teknisen käyttöiän saavuttaminen tai ylittäminen riippuu rakennuksen oikeasta käytöstä ja ylläpidosta. Rakennusosien ja teknisten järjestelmien tavoitteellinen tekninen käyttöikä voi olla myös rakennuksen tavoitteellista teknistä käyttöikää lyhempi tai pidempi, mutta rakennusosien on oltava helposti vaihdettavissa. Lisäksi on huomioitava, että rakennuksen tavoitteellinen tekninen käyttöikä ei toteudu, jos rakennuksen ylläpito laiminlyödään. Tarkemmat säännökset rakennuksen tavoitteellisesta teknisestä käyttöiästä annettaisiin esitykseen sisältyvän asetuksenantovaltuuden nojalla.

Pykälän 1 momentin mukaan erityisesti huomiota olisi kiinnitettävä pohjarakenteiden ja kantavien rakenteiden kestävyyteen sekä rakennuksen ja sen tilojen, rakennusosien sekä teknisten järjestelmien käyttöikään, käytettävyyteen, huollettavuuteen, muunneltavuuteen ja korjattavuuteen sekä rakennusosien purettavuuteen ja uudelleenkäytettävyyteen. Pyrkimyksenä olisi säilyttää rakennuksen tilat, tekniset järjestelmät ja rakennusosat käyttökelpoisina (myös käyttötarkoituksen vaihtuessa) mahdollisimman pitkään sekä ehkäistä rakennus- ja purkujätteen ennenaikaista syntymistä ja uusien materiaalien valmistamisen tarvetta. Pohjarakenteilta ja kantavilta rakenteilta edellytetään riittävää lujuutta ja vakautta rakennuksen koko suunnitellun käyttöiän ajan (ympäristöministeriön asetus kantavista rakenteista ja pohjarakenteista 465/2014). Muilla rakennusosilla ja erityisesti teknisillä järjestelmillä on usein lyhyempi elinkaari ja niitä joudutaan sekä korjaamaan että vaihtamaan. Tämän takia olisi tarkoituksenmukaista, että tällaisten rakennusosien ja järjestelmien vaihdettavuuteen varauduttaisiin jo rakennusvaiheessa niin, että vaihto voidaan tehdä helposti muita rakenteita vaurioittamatta ja huomioiden vaihdettavien osien mahdollinen myöhempi hyödyntäminen. Tilojen ja rakenteiden muunneltavuus edistäisi rakennuksen pitkää elinkaarta muunneltavuuden mahdollistaessa erilaisia ja tarpeen mukaan muuttuvia tilojen käyttötarkoituksia.

Purettavuudella tarkoitetaan rakenteellisia ratkaisuja, jotka mahdollistavat rakennusosien ja materiaalien irrottamisen ehjänä rakennuksesta purkamisen yhteydessä niin, että edellytykset purkumateriaalien laadukkaalle hyödyntämiselle olisivat hyvät. Tarkoituksena on, että rakennusosat ja materiaalit olisivat mahdollisimman laajalti hyödynnettävissä sellaisinaan tai kunnostettuina uusien tai korjattavien rakennusten yhteydessä tai uusien rakennustuotteiden valmistuksessa. Rakennusosien hyödyntäminen edellyttää, että ne sopivat terveellisyys- ja turvallisuusominaisuuksiensa puolesta muuttuviin käyttötarkoituksiin. Tämän takia on välttämätöntä olla selvillä rakennusosien valmistuksessa käytetyistä materiaaleista ja muista ominaisuuksista. Tarkemmat säännökset rakennuksen muunneltavuudesta, huollettavuudesta ja korjattavuudesta sekä rakennusosien purettavuudesta annettaisiin esitykseen sisältyvän asetuksenantovaltuuden nojalla.

Pykälän 2 momentin mukaan rakentamishankkeeseen ryhtyvän olisi huolehdittava, että uudelle tai rakentamislupaa edellyttävälle laajamittaisesti korjattavalle rakennukselle laaditaan materiaaliseloste, joka sisältää koneluettavassa muodossa tiedot rakentamisessa käytetyistä materiaaleista ja tuotteista. Tällaista luetteloa kutsuttaisiin rakennuksen materiaaliselosteeksi. Rakennuksen materiaaliseloste tulisi esittää tämän esityksen 61 §:n tarkoittamalla tavalla haettaessa rakentamislupaa. Materiaaliseloste olisi rakentamisluvan edellytys, joten rakennusvalvontaviranomaisen tehtäväksi tulisi tarkastaa, että se on laadittu. Velvoite koskisi rakennuksia, ei rakennuskohteita. Rakennus ja rakennuskohde olisivat määritelty tarkasti esityksen 3 §:ssä ja sen perusteluissa. Laajamittainen korjaus on puolestaan määritelty lain (733/2020) 3 §:ssä.

Materiaaliselostevelvoite koskisi esityksen mukaan uusia rakennuksia tai laajamittaisesti korjattavia rakennuksia. Materiaaliselostetta ei olisi kuitenkaan laadittava sellaiselle uudelle rakennukselle tai laajamittaisesti korjattavalle rakennukselle, jota ei 37 §:n mukaisesti ole rakennettava lähes nollaenergiarakennukseksi. Esitykseen tehty rajaus olisi tarkoitettu yhdenmukaiseksi 37 §:ään sisältyvän listauksen kanssa. Selostetta ei siten edellytettäisi esimerkiksi rakennuksilta, joiden kerrosala on alle 50 neliömetriä, loma-asumiseen tarkoitetut asuinrakennuksilta, jotka ovat tarkoitettu käytettäväksi vähemmän kuin neljän kuukauden ajan vuodessa tai teollisuus- ja korjaamorakennuksilta. Materiaaliselostetta ei tarvittaisi myöskään korjattaville erillispientaloille tai laajamittaisesti korjattaville rakennuksille, joiden energiatehokkuutta ei olisi esityksen 37 §:n mukaisesti parannettava korjaustyön yhteydessä. Erillispientalolla tarkoitettaisiin uuden rakennuksen energiatehokkuudesta annetun ympäristöministeriön asetuksen (1010/2017) 4 §:n mukaista käyttötarkoitusluokassa 1a–1c määritettyä pientä asuinrakennusta: erillinen pientalo ja ketjutalon osana oleva rakennus. Materiaaliselostevelvoite olisi yhdenmukainen 38 §:n mukaisen ilmastoselvityksen laatimisvelvoitteen kanssa: materiaaliseloste olisi tehtävä vain niille rakennuksille, joille tarvittaisiin myös ilmastoselvitys.

Tarkemmat säännökset rakennuksen materiaaliselosteen laatimisesta ja sisällöstä sekä selosteen säilyttämisestä annettaisiin esitykseen sisältyvän asetuksenantovaltuuden nojalla. Kyseessä olisi rakentamishankkeeseen ryhtyvälle esitettävä huolehtimisvelvoite siitä, että selvitys laaditaan. Materiaaliselosteen laatisi kuitenkin suunnittelija. Rakentamislupavaiheessa esitetty materiaaliseloste olisi myös päivitettävä, mikäli sen perusteena oleviin suunnitelmiin on tullut hankkeen toteuttamisvaiheessa muutoksia. Materiaaliselosteeseen luetteloitaisiin ne osat, joista rakennus ja rakennuspaikan rakenteet toteutetaan, vähintään rakennuksen kantavat ja täydentävät rakenteet, talotekniikan keskeiset osat sekä rakennuksen tontin rakenteet. Materiaaliseloste sisältäisi tiedot myös rakennuksen ja rakennuspaikan osista, niiden materiaaleista ja materiaalien alkuperästä.

Materiaaliselosteen tietoja käytettäisiinkin eritoten rakennuksen ilmastoselvityksen laatimisessa. Materiaaliseloste syntyy samassa prosessissa, jossa kootaan rakennuksen tuotteita koskevat tiedot hiilijalanjäljen ja hiilikädenjäljen arvioimiseksi. Lisäksi materiaaliseloste olisi oleellinen rakennuksen käyttö- ja huolto-ohjeen laatimisessa sekä arvioitaessa rakennuksen sisältämien tuotteiden uudelleenkäyttöä tai materiaalien hyödyntämistä korjaamisen tai purkamisen yhteydessä. Sen lisäksi, että rakennuksen materiaaliseloste on välttämätön rakennuksen vähähiilisyyden arvioinnille, antaisi se nykyistä merkittävästi paremmat edellytykset myös rakennus- ja purkujätteen hyödyntämiselle materiaalina ja loisi pohjaa rakentamisen kiertotaloudelle. Määrämuotoisen luettelon avulla voitaisiin arvioida tulevaisuudessa syntyvien jätelajien määrää tarkasti.

Pykälän 2 momentin mukaan tiedot rakentamisessa käytetyistä materiaaleista ja tuotteista olisi esitettävä koneluettavassa muodossa. Koneluettavuudella tarkoitettaisiin esimerkiksi tietomallia (Building Information Model, BIM) tai digitaalista, taulukkomuotoista tietojen esittämistapaa. Se, että materiaaliseloste pohjautuisi joko rakennuksen tietomalliin tai muihin koneluettaviin tietoihin olisi tärkeää, jotta materiaaliselosteen tiedot voisivat ohjautua viimekädessä kuntien rakennusvalvontojen kautta tässä esityksessä tarkoitettuun rakennetun ympäristön tietojärjestelmään. On tärkeä varmistaa, että materiaaliseloste olisi hyödynnettävissä erilaisissa tietojärjestelmissä ja tietokannoissa, ja että sen tiedot pohjautuisivat muiden järjestelmien tietoihin.

40 §. Asuin-, majoitus- ja työtila

Myös asuntosuunnittelua koskevat valtakunnalliset rakentamismääräykset uudistettiin vuoden 2017 lopulla. Ympäristöministeriön asetus asuin-, majoitus- ja työtiloista annettiin maankäyttö- ja rakennuslakiin lisätyn 117 j §:n nojalla (812/2017). Asetusta muutettiin helmikuussa 2018.

Kaikki asetuksen säännökset koskevat uuteen rakennukseen tai rakennuksen laajennukseen sijoitettavia tai käyttötarkoitusta olennaisesti muutettaessa muodostettavia asuintiloja. Korjaus- ja muutostyössä asetusta on sovellettava vain, jos alkuperäinen ratkaisu on ilmeisen kelvoton. Korjaus- ja muutostyö voidaan muutoin tehdä alkuperäistä ratkaisua noudattaen. Asuntoihin ja rakennukseen välittömästi liittyvät ulko-oleskelu- ja leikkitilat kuuluvat myös asetuksen soveltamisalaan. Suuri osa asetuksen säännöksistä koskee majoitustiloja. Majoitustilalla tarkoitetaan kalustettua huonetilaa, joka on ensisijaisesti tarkoitettu ammattimaisesti tarjottavaksi tilapäistä majoitusta tarvitseville asiakkaille. Työtilaa koskevat samat huonealaa ja huonekorkeutta mitoittavat määräykset kuin asuin- ja majoitustilaa.

Asetuksen muutoksella (127/2018) asuinhuoneen pääikkunan etäisyyttä koskevaan säännökseen palautettiin aiemman asetuksen kirjaus. Sen mukaan etäisyyden samassa tai naapurikiinteistössä olevaan vastapäiseen rakennukseen on oltava vähintään yhtä suuri kuin vastapäisen rakennuksen korkeus huoneen lattiatasolta mitattuna, ellei asemakaavasta muuta johdu. Pääikkunan edessä on kuitenkin oltava vähintään 8 metrin etäisyyteen asti rakentamatonta tilaa. Pientalossa etäisyys tontilla tai rakennuspaikalla voi olla viihtyisyyden vaatimukset huomioon ottaen pienempikin, kuitenkin siten, että 45 asteen valokulma huoneen lattiatasoon nähden täyttyy.

Maankäyttö- ja rakennuslain 117 j §:ään nähden muuttuisi mahdollisuus valaistuksen järjestämisestä toisen tilan kautta tulevalla välillisellä luonnonvalolla. Voimassa olevan maankäyttö- ja rakennuslain mukaan mahdollisuus koskee sekä yhtä asuinhuoneiston asuinhuonetta että työtilaa. Uuden säännöksen mukaan ainoastaan työtilan valaistus voitaisiin järjestää toisen tilan kautta tulevalla välillisellä luonnonvalolla. Muutoksen syynä on se, että alun perin lähinnä alkoveita koskenutta sääntelyä on alettu soveltaa pienten asuntojen makuuhuoneisiin. Uuden sääntelyn mukaan asuinhuoneisiin olisi johdettava suoraa luonnonvaloa. Työtilan valaistus voitaisiin sen sijaan edelleen järjestää välillisellä luonnonvalolla. Säännöstä voitaisiin soveltaa esimerkiksi monitoimitilan vetäytymistilaan ja asuinhuoneiston työpisteenä käytettävään tilaan.

Ruotsissa Boverket on antanut tarkkoja asuntojen ja työtilojen suunnittelua koskevia määräyksiä (Boverkets byggregler). Esimerkiksi kohdan 3.2 määräykset poikkeavat toisistaan riippuen asunnon koosta. Määräykset on ryhmitelty erikseen asunnoille, jotka ovat suurempia kuin 55 neliömetriä, 35–55 neliömetriä, enintään 35 neliömetriä sekä opiskelija-asunnoille, jotka ovat enintään 35 neliömetriä. Kohdan 3.3 mukaan asuntojen ja työtilojen huonekorkeuden on oltava vähintään 2,40 metriä. Pientalojen huonekorkeudeksi osassa rakennusta riittää 2,30 metriä. Lisäksi on vaatimuksia vapaasta seisontakorkeudesta. Julkisten rakennusten huonekorkeuden on oltava vähintään 2,70 metriä. Määräykset on annettu erikseen uuden rakennuksen rakentamista sekä rakennuksen korjaus- ja muutostyötä koskien. Kohdan 6.3 mukaan valaistus on järjestettävä suoralla päivänvalolla, ellei se ole kohtuutonta huoneen käyttötarkoitus huomioon ottaen.

Norjassa määräykset (Byggteknisk forskrift TEK17) edellyttävät, että jatkuvasti käytettävien asuinhuoneiden huonekorkeuden vähimmäisvaatimus on 2,40 metriä ja huoneiden, joita ei käytetä jatkuvasti, on oltava vähintään 2,2 metriä korkeita. Vapaa-ajan asuntojen huonekorkeuden on oltava vähintään 2,2 metriä ja osa huoneesta voi olla matalampikin, jos sillä ei ole vaikutusta huoneen aiottuun käyttöön. Asunnoissa on oltava asianmukaiset varastotilat ruualle ja vaatteille. Polkupyörille, urheiluvälineille ja muille vastaaville tavaroille on varattava varastotilaa vähintään 5 neliömetriä. Asunnoissa, joiden käyttöala on 50 neliömetriä, on oltava varastotilaa vähintään 2,5 neliömetriä. Oleskeluhuoneisiin on johdettava päivänvaloa ja huoneista on oltava tyydyttävä näkymä ulos.

Tanskan vuonna 2010 annettujen rakentamismääräysten kohdan 3.3.1 mukaan asunnossa on asuinhuoneiden lisäksi oltava keittiö, kylpyhuone ja WC. Varastotilaa on oltava riittävästi vaatteille, keittiötarvikkeille, polkupyörille ja niin edelleen sekä sisällä että ulkona sekä tilaa vaatteiden pesemiseen ja kuivattamiseen. Ohjeiden mukaan huonekorkeuden on oltava keskikorkeudeltaan vähintään 2,5 metriä. Omakotitalojen huonekorkeudeksi riittää ohjeen mukaan 2,3 metriä. Kohdan 3.3.3 mukaan vapaan kulkuaukon leveyden on oltava vähintään 0,77 metriä. Kohtaan 3.4.2 liittyvän ohjeen mukaan työhuoneessa on oltava tilaa vähintään 12 neliömetriä työntekijää kohden. Työtilan huonekorkeuden on oltava vähintään 2,5 metriä. Kohdan 6.5.2 mukaan työ- ja oleskelutilojen on saatava riittävästi päivänvaloa, jotta ne ovat hyvin valaistuja. Ikkunat on sijoitettava niin, ettei suora auringonvalo lämmitä huonetta liikaa. Työtiloista on oltava näkymä ulos.

Sveitsissä eri kantoneilla on omia rakentamismääräyksiään. Lähtökohtaisesti edellytetään rakennuslupaa. Sveitsissä niin kutsutut SIA-standardit (Sveitsin insinööriliiton ja arkkitehtien yhdistyksen standardit) ovat pitkälti korvanneet rakentamismääräyksiä.

Kansainvälisesti vertailtuna Suomi on edelläkävijä mobiiliyhteyksien tarjonnassa ja hyödyntämisessä. Muissa pohjoismaissa ja Sveitsissä ei tällä hetkellä ole rakentamista koskevia säännöksiä matkaviestinten sisätilakuuluvuuden edellytyksistä. Suomessa, Ruotsissa ja Norjassa käytetään tavallisesti niin sanottuja sandwich-betonielementtejä. Raudoitetun betonirakenteen paksuus vaimentaa kuuluvuutta. Muualla on usein rakennuksen perustana pilaripalkkirunko, johon kiinnitetään erilaisia kevyitä rakenneosia. Tämän perusratkaisun yleisen käytön takia rakennukset ovat paljon heterogeenisempia radiosignaalien vaimennuksen kannalta kuin pohjoismaiset perusratkaisut, joissa tyypillisesti vain betonikuorten vahvuus vaihtelee jonkin verran. Tanska eroaa hieman perusrakenteiden osalta muista Pohjoismaista, sillä siellä betonirakenteet ovat valmiiden elementtien sijaan usein paikalla valettuja. Toiseksi siellä rakenteiden välisenä eristeenä on lähes aina villapohjainen materiaali. Pohjoismaissa kuitenkin ilmaston kylmyyden vuoksi on suosittu viimeisten kahden vuosikymmenen aikana yhä useammin selektiivikalvolla varustettuja ikkunoita, joiden energiatehokkuus on kalvottomia vastaavia ikkunoita huomattavasti parempi. Tämä selektiivikalvo perustuu yhtenäiseen mutta äärimmäisen ohueen metalli- tai metallioksidipinnoitteeseen, joka päästää läpi vain näkyvän valon aallonpituudet, mutta estää muiden säteilyn lajien etenemisen. Selektiivikalvosta johtuen nykyaikaisen ikkunan vaimennus radiotaajuisille signaaleille on samaa suuruusluokkaa betonielementin kanssa. Sveitsissä haasteet ovat perinteisesti liittyneet maaston muotoihin ja sen vaatimaan tavallista suurempaan tukiasemamäärään.

Päivänvalostandardi EN 17037:2018 määrittelee minimivaatimukset luonnonvalon saatavuudelle ja riittäville näkymille. Standardi kertoo muun muassa, kuinka käyttää päivänvaloa sisätiloissa ja vähentää heijastusta.

41 §. Kokoontumistilat. Kokoontumistiloja koskeva sääntely siirtyi lain muutoksella (812/2017) maankäyttö- ja rakennusasetuksesta lain puolelle. Kokoontumistilan käsite on joustava. Ympäristöministeriön paloasetuksessa (848/2017) kokoontumis- ja liiketilalla ymmärretään tiloja, jotka yleensä ovat päivä- tai iltakäytössä ja joissa on merkittävästi yleisöä tai asiakkaita. Esimerkkeinä kokoontumistiloista mainitaan ravintolat, myymälät, koulut, päiväkodit ja muut varhaiskasvatuksen tilat, urheiluhallit, näyttelyhallit, teatterit, kirkot, kirjastot ja päivähoitolaitokset. Kokoontumistilasta säädetty koskee myös kokoontumisalueiden katsomoita sekä kokous-, näyttely- ja yleisötelttoja ja muita vastaavia rakennelmia.

Säännös, jonka mukaan kokoontumistilaa koskevassa luvassa vahvistetaan kyseisessä tilassa samanaikaisesti sallittujen henkilöiden enimmäismäärä, mahdollistaa kokoontumistilan turvallisuuden arvioinnin rakentamismääräysten kannalta. Jotta sekä viranomaiset että kokoontumistilan käyttäjät pystyvät myös jatkossa varmistumaan, ettei sallittua henkilöiden enimmäismäärää ylitetä, tulee enimmäismäärää osoittava ilmoitus kiinnittää näkyvälle paikalle kokoontumistilaan.

Ottaen huomioon, että kokoontumistila lähtökohtaisesti on sellaista palvelutilaa, johon kaikilla on oltava mahdollisuus päästä, tulee kokoontumistilan täyttää liikkumisesteettömyyden vaatimukset. Kohtuullista myös on, että liikkumisesteisille turvataan pääsy tilapäisiinkin yleisörakennelmiin, jos ei muutoin niin järjestämällä riittävästi henkilökuntaa pääsyä varmistamaan. Sovellettavaksi tulee valtioneuvoston asetus rakennuksen esteettömyydestä (241/2017) sekä YK:n vammaisten henkilöiden oikeuksista tehdyn yleissopimuksen 30 artikla Osallistuminen kulttuurielämään, virkistys- ja vapaa-ajan toimintaan ja urheiluun.

5 luku Rakentamisen luvanvaraisuus ja edellytykset

42 §. Rakentamislupa. Uudessa laissa ehdotetaan, että rakennusluvasta ja toimenpideluvasta luovuttaisiin ja kahden eri lupamuodon sijaan säädettäisiin vain yhdestä lupamuodosta, rakentamisluvasta. Luvan nimi muutettaisiin rakentamisluvaksi, sillä lupa käsittäisi rakennusten lisäksi myös muita, kuin rakennuksiksi miellettäviä rakennuskohteita. Sekä rakennus että rakennuskohde määriteltäisiin määritelmäpykälässä. Yhden lupamuodon tavoitteena on helpottaa lupaprosessia poistamalla pohdinta siitä, kumpi lupamuoto rajatapauksissa tulisi sovellettavaksi ja vähentää siten niin lupaviranomaisten kuin tuomioistuintenkin työtaakkaa.

Luvanvaraisuuden rajaus on lain kokonaisuuden kannalta olennainen kysymys ja keskeinen keino, jolla vaikutetaan koko rakennetun ympäristön muotoutumiseen ja rakentumiseen. Lupajärjestelmä kytkeytyy kiinteästi alueidenkäytön ohjausjärjestelmään. Kaavoilla määritellään ne reunaehdot, joiden pohjalta rakentaminen voi tapahtua. Vaikka kaavoilla on laajalti ulottuvaa vaikutusta myös moneen muuhun ympäristölliseen sääntelyyn, on niiden ydintehtävänä ottaa kantaa rakentamiseen, rakennusten ja muiden toimenpiteiden sijoittumiseen, määrään ja käyttötarkoitukseen sekä rakentamisen ulkopuolelle jääviin alueisiin sekä liikenteeseen. Kuntien rakennusjärjestyksillä on myös roolia rakentamisen ohjauksessa, erityisesti tarkemman kaavoituksen ulkopuolelle jäävillä alueilla.

Rakentamisen nykyinen lupajärjestelmä perustuu pitkälti vuoden 1931 asemakaavalakiin, sitä täydentävään rakennussääntöön (1932) sekä rakentamisesta maaseudulla annettuun lainsäädäntöön (1945). Rakentamishankkeiden luvanvaraisuuden jaottelu rakennuslupaa edellyttäviin ja toimenpidelupaa edellyttäviin on kehittynyt vastaamaan eri laajuista sääntelyn tarvetta. Toimenpideluvalla on hoidettu yhteiskunnan kannalta vähemmän sääntelyä tarvitsevia hankkeita. Aikaisemmin eroavuus näkyi myös siten, että rakennuslupien toimivalta oli pidätetty monijäseniselle toimielimelle, kun taas toimenpidelupien osalta toimivallan siirto viranhaltijalle oli sallittua. Ennen rakennuslain ensimmäistä osauudistusta (557/1989) viranhaltijalle siirretyn ratkaisuvallan käyttö ei ollut täysin itsenäistä, koska lautakunnalle tai sen puheenjohtajalle kuului oikeus puuttua tehtyihin päätöksiin. Vapaakuntakokeilusta liikkeelle lähtenyt kehitys johti lopulta siihen, ettei toimivallan edelleen siirtämisen rajoituksia toimielimeltä viranhaltijatasolle enää ole ollut. Maankäyttö- ja rakennuslain mukaan lupatoimivalta voidaan kokonaisuudessaan siirtää yksittäiselle viranhaltijalle.

Maankäyttö- ja rakennuslain erottelu rakennusluvan ja toimenpideluvan välillä perustuu rakentamisessa tarvittavan viranomaisohjauksen eroihin. Vain toimenpidelupaa edellyttävien hankkeiden rakenteelliset ominaisuudet jäävät toteuttajan vastuulle eikä viranomainen ota kantaa toimenpiteiden rakennusteknisiin yksityiskohtiin. Erottelu näkyy myös lupien voimassaoloajoissa, työnaikaisessa viranomaisvalvonnassa sekä kaavojen toteuttamista koskevissa säännöksissä.

Kun maankäyttö- ja rakennuslaki säädettiin, rakennuslupa ja toimenpidelupa erosivat selkeästi toisistaan. Jääskeläinen ja Virkamäki ovat selvityksessään Rakentamisen ohjausjärjestelmän toimivuus todenneet: ”Ero ilmeni ennen kaikkea lupaedellytysharkinnassa. Rakennusluvan edellytysten harkinnassa otetaan huomioon niin maankäytölliset, ympäristölliset kuin rakentamisen olennaisiin vaatimuksiin liittyvät seikat periaatteessa täysimääräisesti. Toimenpidelupaharkinnassa sen sijaan rajautuivat rakentamisen tekniset yksityiskohdat viranomaisvalvonnan ulkopuolelle ja jäivät rakennushankkeeseen ryhtyvän itsensä huolehdittavaksi 89”. Sittemmin tilanne on lukuisten lainmuutosten johdosta muuttunut. Esimerkiksi vuonna 2004 lainmuutoksella (476/2004) suunnittelutarvetta, asemakaavaa ja rakennuskieltoja koskevat edellytykset soveltuvin osin ulotettiin koskemaan myös kaikkia toimenpideluvan varaisia hankkeita ja vuonna 2013 voimaan tulleella lainmuutoksella (958/2012) toimenpideluvan varaisuuteen lisättiin osa energiatehokkuuteen vaikuttavista korjaushankkeista. Energiatehokkuuteen vaikuttavat seikat ovat luonteeltaan teknisiä, sillä viranomainen joutuu arvioimaan, onko korjaaminen energiatehokkuuden kannalta teknisesti, toiminnallisesti ja taloudellisesti toteutettavissa. Nykyään lain alkuperäinen ajatus teknisten seikkojen jättämisestä toimenpideluvissa viranomaisharkinnan ulkopuolelle ei enää päde.

Rakennusluvan ja toimenpideluvan ero on siis kaventunut ensin oikeuskäytännön kautta ja sitten lainsäädännön muutoksilla. Toimenpideluvan edellytysharkinnassa otetaan nykyään huomioon monia niistä edellytyksistä, joiden aikaisemmin katsottiin koskevan pelkästään rakennusluvanvaraisia hankkeita. Myös toimenpidelupien kohdalla arvioidaan niiden maankäytöllisiä ja ympäristöllisiä vaikutuksia samaan tapaan kuin rakennuslupien osalta. Toimenpidelupajärjestelmän piiriin on myös sisällytetty toimenpiteitä, joissa viranomaisohjauksen tarve perustuu osittain niiden rakennusteknisiin ominaisuuksiin. Voikin todeta, ettei erottelulla ole enää samaa oikeutusta kuin alun perin. Suurin merkitys on siinä, että toimenpideluvanvaraisia hankkeita voidaan vapauttaa luvanvaraisuudesta kunnan rakennusjärjestyksellä. Myös tilanteessa, jossa toimenpide perustuu oikeusvaikutteiseen kaavaan tai katusuunnitelmaan tai tiesuunnitelmaan, poistuu toimenpideluvan tarve toisin kuin rakennusluvan osalta on asian laita. Näin ollen tulevaisuudessa ei enää ole tarvetta entisen kaltaiseen jakoon rakennusluvan ja toimenpideluvan välillä.

Lupajärjestelmään kohdistuu kahdensuuntaisia paineita. Toisaalta luvitusta halutaan keventää ja toisaalta tiukentaa. Vaikka kaikki rakentamista koskevat säännöt ja määräykset koskevat lähtökohtaisesti luvituksen ulkopuolellekin jääviä hankkeita, koetaan luvituksen kautta saavutettavan sekä yleisen, naapuruston ja yksityisen hankkeeseen ryhtyvän edun kannalta lisäarvoa. Vastapainona on, että lupamenettely tuo aina muassaan hankkeen toteuttamiseen viivettä. Luvasta peritään myös aina lupamaksu. Vähäisempien toimenpiteiden kohdalla lupamaksu suhteutettuna itse toimenpiteen kokonaiskustannuksiin voi olla huomattava.

Lupajärjestelmä on tietyllä tavalla kompromissi eri suuntiin vievien tekijöiden välillä. Yhteiskunnalla on suurta intressiä varmistua rakentamishankkeiden turvallisuuden ja terveellisyyden vähimmäistasosta. Myös rakennetun ympäristön esteettisellä laadulla ja viihtyisyydellä on yhteiskunnallista ulottuvuutta. On lukuisia tutkimustuloksia, joiden mukaan rakennettu ympäristö ja sen laatu on merkityksellinen tekijä ihmisen psykososiaalisen hyvinvoinnin kannalta.

Lupajärjestelmään kohdistuu myös välillisesti paineita EU-oikeudesta sekä ilmastonmuutoksen torjunnan kautta. Ilman toimivaa lupajärjestelmää voi olla vaikea vakuuttaa EU:n komissiota jäsenvaltioita velvoittavien monien vaatimusten täyttymisestä. Erityisesti tämä koskee rakennusten energiatehokkuuden vaatimuksia. Jatkossa on odotettavissa lisää sääntelyä, jolla puututaan entistä voimakkaammin rakentamisen hiilijalanjälkeen.

Lupajärjestelmällä on kytköksiä myös kysymykseen rakentamisen vastuusta. Jos hanke edellyttää viranomaislupaa, odotusarvona on, että viranomaiselle kuuluu lopputuloksesta ainakin jonkinasteista vastuuta. Viranomaistoiminnalta odotetaan sisällöllistä vaikuttavuutta ja lisäarvoa hankkeeseen. Oikeutettua on myös saada vastinetta perittävälle lupamaksulle. Toisaalta naapurusto odottaa, että hankkeeseen ryhtyvä noudattaa yhteiskunnan pelisääntöjä ja vastuullinen viranomainen ryhtyy tarvittaviin toimenpiteisiin, jos sääntöjä rikotaan.

Maankäyttö- ja rakennuslain 125 §:n mukaan rakennuksen rakentamiseen on oltava rakennuslupa. Toimenpideluvanvaraisista toimenpiteistä on säädetty lain 126 a §:ssä, jonka mukaan kunta voi rakennusjärjestyksessä määrätä, että toimenpidelupaa ei kunnassa tai sen osassa tarvita, jos toimenpidettä voidaan pitää vähäisenä. Maankäyttö- ja rakennuslain ajatuksena on siten ollut, että lähtökohtaisesti kaikkeen tarvitaan lupa, mutta kunta voi rakennusjärjestyksellä muuttaa luvan ilmoitukseksi tai luopua luvanvaraisuudesta kokonaan.

Rakentamislupaa koskevan pykälän ensimmäisessä momentissa säädettäisiin, minkä uusien rakennuskohteiden rakentaminen edellyttäisi aina rakentamislupaa kaikissa kunnissa. Kunnalla ei olisi oikeutta vapauttaa näitä kohteita luvanvaraisuudesta. Säännöksen tarkoituksena olisi kohdistaa lainsäädännöllä rakennusvalvontaviranomaisten resursseja valtakunnan tasolla eniten viranomaisen tarjoamaa neuvontaa tarvitseviin rakennuskohteisiin. Valmistelun yhteydessä on pohdittu eri kuntien rajausta ilmoituksenvaraisista rakentamishankkeista ja kokonaan vapautetuista rakentamishankkeista. Säännöksessä luvanvaraisiksi ehdotetut rakennuskohteet olisivat tällä hetkellä maankäyttö- ja rakennuslain mukaisesti luvanvaraisia suurimmassa osassa kuntia. Säännöksen tarkoituksena on nostaa lupakynnystä merkittävästi maankäyttö- ja rakennuslakiin verrattuna. Ilmoitusmenettelystä olisi tarkoitus luopua kokonaan.

Rakentamislupaa edellyttäisi rakennus, jota käytetään asuinrakennuksena. Lakia valmisteltaessa harkittiin, tulisiko lupakynnys sitoa rakennusten energiatehokkuusdirektiivin lähes nollaenergiaa koskevaan 50 neliömetrin rajaukseen ja päädyttiin siihen, että rakentamislupa tarvittaisiin myös tätä pienemmille asuinrakennuksille. Harkinnassa on otettu huomioon myös vertailu Ruotsin niin sanottuun attefallshus:iin. Attefallshusit voivat olla, ja yleensä ovatkin, asumiseen tarkoitettuja esimerkiksi sivuasuntoja. Säännöksessä ehdotettaisiin, että minimineliörajaa ei lupakynnykseen säädettäisi. Ratkaisevaa olisi käyttötarkoitus, ei rakennuksen koko.

Muiden kuin asuinrakennusten osalta ehdotettaisiin lupakynnyksen rajaksi vähintään 30 neliömetriä tai 120 kuutiometriä riippuen siitä, onko rakennusoikeus asemakaavassa tai suoraan rakentamista ohjaavassa yleiskaavassa määritetty neliö- vai kuutiometreinä. Lakia valmisteltaessa on harkittu mahdollisuutta rakentaa maatilatalouden tai teollisuuden rakennuksia ilman luvanvaraisuutta. Niiden poistamiseen luvanvaraisuudesta ei kuitenkaan harkinnan jälkeen päädytty olennaisten teknisten vaatimusten täyttymisen edellytysten arviointimahdollisuudesta johtuen. Rajaa varten on selvitetty eri kunnissa luvanvaraisuudesta tällä hetkellä vapautettujen talousrakennusten minimikokoa. Esimerkiksi Helsingin rakennusjärjestyksen 22 §:n mukaan lupaa ei tarvita pientalon pihalle korkeintaan 20 neliömetrin suuruisen piharakennelman rakentamiseen. Toisena esimerkkinä voisi mainita Punkalaitumen kunnan rakennusjärjestyksen, jonka 2.1 kohdan mukaan lupamenettelyn asemesta jo olevaan asuntoon kuuluvan tai maatalouden harjoittamisen kannalta tarpeellisen, pienehkön, enintään 150 neliömetrin suuruisen muun talousrakennuksen kuin saunarakennuksen rakentamiseen asemakaava-alueen ulkopuolella sovelletaan ilmoitusmenettelyä.

Rakentamislupaa edellyttäisi vähintään 50 neliömetriä oleva katos. Vakiintunutta tuomioistuinkäytäntö siitä, mikä mielletään katokseksi, ei ole tarkoitus muuttaa. Yleisörakennelman luvanvaraisuus säädettäisiin koskemaan rakennelmia, joita voisi yhtä aikaa käyttää vähintään viisi luonnollista henkilöä. Yleisörakennelmia olisivat esimerkiksi katsomot ja kioskit.

Rakentamislupaa edellyttäisi masto tai piippu, jonka korkeus olisi vähintään 30 metriä. Pituusrajaa on arvioitu suhteessa olennaisten teknisten vaatimusten edellytysten täyttymisen arviointiin. Rakentamislupaa edellyttäisi tämän kohdan mukaisesti esimerkiksi vähintään 30 metriä korkea tuulivoimala, jonka lapojen korkein korkeus olisi yli 35 metriä.

Valaistujen mainoslaitteiden luvanvaraisuus maankäyttö- ja rakennuslain nojalla on aiheuttanut pohdintaa. Valaistulla mainoslaitteella tarkoitettaisiin lukuisista lampuista koostuvaa, sähköistä mainoslaitetta. Tällainen mainoslaite voisi esimerkiksi kirkkaan valon, suuren koon tai liikkuvan kuvan vuoksi aiheuttaa valosaastetta tai olla vaaraksi liikenteelle. Luvanvaraisuuden ei olisi tarkoitus koskea esimerkiksi yhdellä valaisimella valaistua, pellon reunaan sijoitettua, maantien varressa olevaa tavanomaista mainoslaitetta. Asemakaava-alueen ulkopuolella ja asemakaavan liikennealueella tienvarsimainontaa säätelee liikennejärjestelmästä ja maanteistä annettu laki (503/2005) (52 ja 52 a §). Tilapäiset esimerkiksi huvi-ilmoitukset eivät edellytä edes etukäteen tarvittavaa ilmoitusta. Jos on kysymys varsinaisesta pysyväisluonteisesta mainoksesta, on siitä tehtävä etukäteisilmoitus Pirkanmaan elinkeino-, liikenne- ja ympäristökeskukseen. Maantien käyttäjille tarkoitetut tavanomaiset mainokset ja ilmoitukset luvitettaisiin edelleen liikennejärjestelmästä ja maanteistä annetun lain mukaisesti.

Maankäyttö- ja rakennuslain 126 a §:n mukaan toimenpidelupaa tarvitaan maalämmön hyödyntämiseen tarkoitetun lämpökaivon poraamiseen tai lämmönkeruuputkiston asentamiseen. Pykälässä säädettäisiin energiakaivot luvanvaraisiksi riippumatta energiakaivon syvyydestä. Jo tällä hetkellä suuria, yhteiskunnan tarpeisiin rakennettuja energiakaivoja, kuten esimerkiksi Otaniemessä, on monisyisen luvantarpeen vuoksi luvitettu rakennusluvalla toimenpideluvan sijaan. Energiakaivoa ei voisi viimeisimmän oikeuskäytännön valossa (KHO 2019:37 ja KHO 2015:150) sijoittaa pohjavesialueelle. Energiakaivon sijainnilla on merkitystä naapurin mahdollisuuksiin hyödyntää maalämpöä. Energiakaivolla voi maaperästä johtuvista syistä olla vaikutusta myös naapurin mahdollisuuksiin hyödyntää kaivoa. Lähellä maan pintaa sijaitseva lämmönkeräin ei lupaa edellyttäisi.

Pykälässä säädettäisiin rakentamisluvanvaraiseksi erityistä toimintaa varten rakennettava alue, josta aiheutuu vaikutuksia sitä ympäröivien alueiden käytölle. Alue voisi olla esimerkiksi kaatopaikka, aurinkopaneelikenttä tai urheilualue, kuten golfkenttä. Alue vastaisi asiallisesti nykyisen maankäyttö- ja rakennuslain 126 a §:n 2 ja 6 kohtia, joiden mukaan toimenpidelupa tarvitaan urheilu- ja kokoontumispaikalle, muulle kuin ulkoilulaissa tarkoitetulle asuntovaunualueelle tai vastaavalle sekä muusta alueesta erotetulle suurehkolle varastointi- tai pysäköintialueelle. Tällä hetkellä esimerkiksi 95 prosenttia urheilukentistä luvitetaan toimenpideluvalla. Luvanvaraisuuden harkinnassa olennaista on alueen rakentamisen aiheuttamat vaikutukset sitä ympäröivään alueiden käyttöön esimerkiksi liikenteen tai häiriön aiheutumisen kannalta.

Pykälän 1 momentin 8 kohdassa tarkoitettu erityistä toimintaa varten rakennettava alue, josta aiheutuu vaikutuksia sitä ympäröivien alueiden käytölle, voisi muun ohella olla alue, jolla varastoidaan väliaikaisesti pilaantumattomia maa-aineksia. Tarkoituksena olisi rakentamislupaa hyödyntämällä helpottaa ja tehostaa kaivettujen maa-ainesten käyttöä luomalla selkeä menettely pilaantumattomien maa-ainesten välivarastoinnille ennen niiden käyttöä. Rakentamislupaa koskevaa menettelyä voitaisiin soveltaa vain sellaiseen maa-ainekseen, jota ei pidetä jätelain 5 §:ssä tarkoitettuna jätteenä. Tällaisen maa-aineksen käsittelyyn ja käyttöön ei siten vaadita ympäristölupaa jätteen ammattimaisena tai laitosmaisena käsittelynä. Maa-ainesten jäteluonnetta arvioitaessa huomioon otettavia kriteerejä ovat maa-aineksen haitta-ainepitoisuus, jatkokäytön varmuus ja suunnitelmallisuus sekä se, että maa-aines voidaan jatkokäyttää sellaisenaan ilman muuntamistoimia. Toiminnanharjoittajan on tarvittaessa selvitettävä kriteerien täyttyminen kunnan rakennusvalvontaviranomaiselle.

Vaikka ensimmäisen momentin mukaan rakennuskohteelle ei tarvittaisi rakentamislupaa, ei se tarkoittaisi muusta sääntelystä luopumista. Kaavassa sallittua rakennusoikeutta ei voisi ylittää. Olennaisten teknisten vaatimusten olisi täytyttävä, vaikka rakentamislupaa ei tarvittaisikaan. Samoin kunnan rakennusjärjestystä olisi noudatettava. Rannalle ei saisi edelleenkään rakentaa rakennusta ilman asemakaavaa tai sellaista yleiskaavaa, jossa on erityisesti määrätty yleiskaavan tai sen osan käyttämisestä rakentamisluvan myöntämisen perusteena. Maankäyttö- ja rakennuslain 72 §:n mukaiselle ranta-alueelle voi rakentaa ilman poikkeamispäätöstä olemassa olevan asuinrakennuksen kanssa samaan pihapiiriin kuuluvan talousrakennuksen.

Ensimmäisen momentin luettelo ei voisi olla tyhjentävä, vaan luettelon lisäksi pitäisi olla mahdollista tietyissä tilanteissa edellyttää rakentamislupaa myös muulta, kuin luetteloon merkityltä rakennuskohteelta. Pykälän toisessa momentissa lueteltaisiin nykyisen maankäyttö- ja rakennuslain 113 §:n mukaisiin asioihin perustuvat kriteerit, joiden perusteella myös jokin muu kuin 1 momentissa mainittu rakennuskohde voisi edellyttää rakentamislupaa. Kunta voisi rakennusjärjestyksessään määrätä, ettei rakentamislupaa tarvittaisi sellaisille 2 momentin mukaisille rakentamishankkeille, joita voitaisiin pitää vähäisinä. Säännös vastaisi ajatuksellisesti maankäyttö- ja rakennuslain 126 a §:ssä säädettyä. Tavoitteena olisi, että kunta tekisi harkinnan niin sanotun kaatoluokan käyttämisestä rakennusjärjestyksessään eikä tekisi tapauskohtaista harkintaa luvan tarpeesta rakentamishankkeittain. Tulkinnan kirjaaminen rakennusjärjestykseen lisäisi rakentamishankkeeseen ryhtyvän mahdollisuutta ennakoida luvan tarvetta. Listaus pohjautuu nykyisin voimassa olevan maankäyttö- ja rakennuslain 113 §:n mukaisiin asioihin.

Kunta voisi rakennusjärjestyksellään täsmentää, milloin kyseisessä kunnassa edellytettäisiin rakentamislupaa tilanteissa, joissa rakentamisella voisi olla vaikutusta alueiden käytölle, kaupunkikuvalle, maisemaan, kulttuuriperintöön, ympäristönäkökohtiin tai jos rakennuskohteen rakentaminen edellyttäisi viranomaisvalvontaa olennaisten teknisten vaatimusten toteutumisen varmistamiseksi taikka rakennusvalvontaviranomaisella olisi tarve valvoa rakennuskohteen rakentamista yleisen edun kannalta. Listaus sisältää saman kaltaisia asioita, joita tälläkin hetkellä lupaharkinnassa pohditaan. Koska rakentamisluvan lupakynnystä on tarkoitus nostaa, rakentamislupaa ei tulevaisuudessa suoraan lain nojalla edellytettäisi kategorisesti esimerkiksi marjanviljelyn kausihuoneelta eikä siirrettävältä varavoimakoneelta, ellei kunta rakennusjärjestyksessään niin erikseen edellyttäisi. Korkein hallinto-oikeus on vuosikirjapäätöksessään KHO 2020:138 todennut, että kausihuoneiden rakentamista varten oli olemassa poikkeamisen edellytykset rantayleiskaavan rakentamisrajoituksesta, jonka mukaan ”alueen rakentamattomat alueet tulee säilyttää rakentamattomina”. Korkein hallinto-oikeus piti kausihuoneita viranomaisvalvonnassa ja ympäristönäkökohtien kannalta rakennuksina. Uuden rakentamislain mukaisesti kausihuone olisi kyllä rakennuskohde, mutta ei rakennus. Koska kunnat voisivat rakennusjärjestyksessään valita, mitkä hankkeet lupaa edellyttäisivät, kuntien käytännöt voisivat vaihdella, aivan kuten tälläkin hetkellä. Tämä vaihtelu koskisi kuitenkin ainoastaan 2 momentin mukaista tilannetta eivätkä kunnat voisi määrätä rakennusjärjestyksellään toisin 1 momentin mukaisista rakennuskohteista.

Rakennuskohteen rakentamisluvanvaraisuudella ei olisi vaikutusta siihen, olisiko rakennuskohteen täytettävä olennaiset tekniset vaatimukset. Olennaiset tekniset vaatimukset koskisivat rakennuskohteita riippumatta siitä, pitäisikö rakentamishankkeelle hakea lupaa vai ei.

Rakennuslainsäädännön uudistamiseksi annetun hallituksen esityksen (HE 101/1998) 125 §:ää koskevien yksityiskohtaisten perustelujen mukaan: ”Uudisrakentamisen sijasta laissa käytettäisiin ilmausta rakennuksen rakentaminen. Tähän rinnastettaisiin sellainen korjaus- ja muutostyö, joka olisi verrattavissa rakennuksen rakentamiseen. Arviointiperusteina tällöin olisivat toimenpiteiden laatu ja laajuus sekä myös niiden arvo. Kysymys toisin sanoen olisi sellaisista korjaus- ja muutostöistä, joilla rakennuksen käyttöikää lisättäisiin uutta rakennusta vastaavasti. Rakennuksen rakentamiseen rinnastettaisiin myös rakennuksen laajentaminen joko sen vaippaa kasvattamalla tai lisäämällä sen tilavuutta tai kerrosalaan laskettavaa tilaa esimerkiksi käyttötarkoituksen muutoksella”.  

Perusteluissa ollut linjaus ei ollut toiminut käytännön ohjeena. Kysymys siitä, oliko laajentaminen ja kerrosalan lisäämisen uuden rakennuksen rakentamista vai korjaus- ja muutostyötä, aiheutti kuitenkin tulkintaongelmia, minkä vuoksi maankäyttö- ja rakennuslain 113 §:n ensimmäiseen momenttiin lisättiin vuonna 2017 (812/2017) maininta siitä, että rakennukseen tehtävään laajennukseen ja kerrosalaan laskettavan tilan lisäämiseen sovelletaan, mitä uuden rakennuksen rakentamisesta on säädetty, ellei olennaisissa teknisissä vaatimuksissa muuta säädetä.

Asian selvyyden vuoksi pykälän kolmannessa momentissa ehdotettaisiin säädettäväksi, että rakentamislupa tarvittaisiin myös sellaiseen korjaus- ja muutostyöhön, joka olisi verrattavissa rakennuksen rakentamiseen, sekä rakennuksen laajentamiseen tai sen kerrosalaan laskettavan tilan lisäämiseen. Tämä maininta säilytettäisiin tulevassa laissa varmistamassa, että korjaus- ja muutostöitä koskevaan tulkintaan ei tulisi muutosta. Olennaista tulkinnassa olisi jatkossakin se, lisääntyykö rakennettavaksi sallittu kerrosala. Jos kerrosala lisääntyisi, kyseessä olisi laajennus. Laajennukseksi tulkittaisiin rakennuksen vaipan laajentaminen, kerrosalan lisärakentaminen vaipan sisällä sekä rakennettavaksi sallitun kerrosalan lisääminen käyttötarkoituksen muutoksella. Laajennuksena olisi siten pidettävä olevan rakennuksen yhteyteen tai sen vaipan sisään rakennettavaa laajennusta, kuten esimerkiksi lisäkerrosta, omakotitalon lisäsiipeä tai ullakkorakentamista. Poikkeamispäätöksen perusteella toteutettu ullakkorakentaminen olisi niin ikään katsottava kerrosalaa lisääväksi toimenpiteeksi eli laajennukseksi. Rakentaminen tulkittaisiin laajennukseksi, jos esimerkiksi vanhaan rakennukseen rakennettava lisäkerros tukeutuisi kantaviin rakenteisiin ja niillä olisi yhteinen LVIS-järjestelmä.  

Samassa momentissa säädettäisiin muutoinkin luvan tarpeesta rakennuskohdetta korjattaessa. Toimenpidealueella tarkoitettaisiin luvan tarpeen rajausta vain siihen osaan rakennuskohdetta, jota korjaamistoimenpiteet koskisivat. Rakentamislupaa tarvittaisiin, kun korjaamisella olisi tarkoitus poistaa todettu terveyshaitta ja korjaamistoimenpide olisi vähäistä merkittävämpi. Lupaa ei edellytettäisi esimerkiksi ilmanvaihtokoneen osien päivittämiseen. Asumisterveysasetuksen (Sosiaali- ja terveysministeriön asetus asunnon ja muun oleskelutilan terveydellisistä olosuhteista sekä ulkopuolisten asiantuntijoiden pätevyysvaatimuksista (545/2015)) mukaisen terveyshaitan toteaisi kunnan terveydensuojeluviranomainen. Muutoin vaurio voitaisiin todeta esimerkiksi viranomaisen, rakennuskohteen omistajan tai rakennuskohteen haltijan toimesta. Myös ne vauriot ja korjaustoimenpiteet, jotka kunnan rakennusvalvontaviranomainen katsoisi laajuudeltaan terveyshaittaa vastaaviksi, olisivat luvanvaraisia. Luvan tarvetta arvioitaessa merkitystä ei olisi sillä, olisiko esimerkiksi kosteusvaurion havainnut terveysviranomainen, rakennusvalvontaviranomainen, rakennuksen omistaja vai rakennuksen vuokralainen. Rakentamislupa tarvittaisiin myös silloin, kun kantava rakenne olisi vaurioitunut esimerkiksi siksi, että rakenne olisi murtunut yllättävän kuorman seurauksena. Rakentamislupaa voitaisiin tarvita myös silloin, jos korjaustoimenpiteet voisivat jollakin tavoin vaarantaa rakennuskohteen terveellisyyttä tai turvallisuutta. Niin ikään lupa tarvittaisiin, jos korjaamisella olisi merkittävää vaikutusta kaupunkikuvalle, maisemaan tai kulttuuriperintöön. Lupa tarvittaisiin myös, jos korjaamisella olisi merkittävää vaikutusta rakennuskohteen olennaisiin ominaispiirteisiin. Esimerkiksi tavanomainen julkisivun uudelleen maalaaminen samalla värillä ja saman laatuisella maalilla kuin aiemminkin ei lupakynnystä ylittäisi. Sen sijaan suojellun rakennuksen julkisivun värin muuttaminen lupakynnyksen ylittäisi ja kynnys voisi ylittyä myös muun kuin suojelukohteen värityksen muuttamisella, jos muutos voisi vaikuttaa merkittävästi kaupunkikuvaan.

Korjaus- ja muutostyön määrittelyn joustavuus on johtanut kunnissa erilaisiin tulkintoihin. Lupajärjestelmän on kuitenkin oltava niin selkeä, että hankkeeseen ryhtyvä pystyy ennakkoon kohtuullisella vaivannäöllä muodostamaan käsityksen siitä, edellyttääkö toimenpide viranomaisen lupaa vai ei. Nykyinen sääntely ei kaikilta osin ole tätä tavoitetta täyttänyt. Tilanteen helpottamiseksi on kunnissa kehitetty erilaisia tulkintoja helpottavia käytäntöjä. Käytössä on muun muassa toimintatapoja, joissa viranomainen arvioi sille ennakkoon esiteltävien suunnitelmien pohjalta, onko toimenpide asiantuntevasti ja ammattitaitoisesti suunniteltu ja oikein toteutettuna riskitön. Tällöin voidaan välttyä aikaa ja kustannuksia vievältä muodolliselta rakennuslupaprosessilta.

Sitä mukaa kun rakennuskanta ikääntyy, lisääntyvät niihin kohdistuvat korjaus- ja muutostyöt. Niiden tarkoituksena on ylläpitää rakennusta ja yleensä myös parantaa rakennuksen ominaisuuksia ja pidentää sen käyttöikää. Viranomaisluvan vaatiminen kattavasti korjaustöihin siitä riippumatta, sisältyykö niihin riskiä lopputuloksen laadusta vai ei, merkitsisi lupamäärien kasvua nykyiseen verrattuna. Vaikka viranomaisen mukanaolo hankkeessa tuo periaatteessa siihen ryhtiä muun muassa sitä kautta, että lupaprosessin yhteydessä tulisi arvioinnin piiriin tavalla tai toisella suunnittelijoiden pätevyys ja kelpoisuus, siirtää se samalla julkisen vastuun piiriin ilmiöitä, joissa ensisijaisesti on kysymys yksityisautonomiasta ja yksityisestä intressistä. Rakentamisen valvonnan peruslähtökohtana on yleinen etu. Korjaus- ja muutostöissä yleistä etua edustavat kiistatta sitä kautta mahdollisesti aiheutuvat rakennusten kosteusongelmat. Ammattitaidottomasti tehdyt korjaukset voivat pahimmillaan sairastuttaa rakennuksen käyttäjiä, mistä taas aiheutuu yhteiskunnalle välillisiä ja välittömiäkin terveydenhoidon menoja. Turvallisuuspuutteet ja suoranaiset rakennusten kantaviin rakenteisiin ja kestävyyteen vaikuttavat virheet korjaustöiden seurauksena ovat nykyään harvinaisia. Lähinnä kysymykseen tulevat käyttötarkoitusmuutosten yhteydessä syntyvät uudet vaatimukset esimerkiksi paloturvallisuuden varmistamisen kautta.

Esitys selkeyttäisi korjaus- ja muutostöiden luvanvaraisuutta. Luvanvaraisuuden määrittely kytkeytyisi paremmin rakennuksen olennaisia teknisiä vaatimuksia koskeviin vaatimuksiin, jotka on eri osa-alueiden osalta täsmennetty 1.1.2018 voimaan tulleissa asetuksissa. Monissa asetuksissa rakentamismääräysten soveltaminen korjaus- ja muutostöihin on rajattu tilanteisiin, joissa korjaus- ja muutostöistä voi aiheutua toimivalle rakenteelle vaurioita tai vaaroja.

Edellä mainittujen seikkojen lisäksi rakentamislupa tarvittaisiin aina silloin, kun korjattaisiin tai muutettaisiin suojeltua rakennusta. Korjaus- tai muutostyön pitäisi tällöin kohdistua suojeltuun osaan rakennusta. Jos rakennuksen julkisivu olisi suojeltu, ei julkisivuun vaikuttamaton korjaus- ja muutostyö esimerkiksi rakennuksen sisällä edellyttäisi rakentamislupaa tämän kohdan perusteella. Suojelumääräys olisi annettava kaavassa, jolloin kysymykseen voisi tulla mikä hyvänsä kaavataso. Rakentamislupavaatimus koskisi myös rakennusta, joka olisi suojeltu rakennusperinnön suojelemisesta annetun lain (498/2010), kirkkolain (1054/1993), ortodoksisesta kirkosta annetun lain (985/2006) tai valtion omistamien rakennusten suojelusta annetun asetuksen (480/1985) nojalla taikka kuuluisi maailman kulttuuri- ja luonnonperinnön suojelemisesta tehdyssä yleissopimuksessa (SopS 19/1987) tarkoitettuun maailmanperintökohteeseen tai kansallisen aieluettelon kohteeseen. Momentin ensimmäinen kohta koskisi myös rakennuksia, jotka on mainittu valtakunnallisissa tai alueellisissa inventoinneissa tai muissa vastaavissa selvityksissä kulttuurihistoriallisesti arvokkaina rakennuksina. Lisäksi luvan tarve olisi sidottu korjaamisen tai muutostöiden laajuuteen. Tavanomainen kunnossapito, kuten esimerkiksi kattohuovan uusiminen, ei lupaa edellyttäisi.

Historiallisesti tai rakennustaiteellisesti arvokas rakennuskanta on eri asemassa verrattuna muihin rakennuksiin. Asia on tunnustettu myös monissa direktiiveissä. Muun muassa rakennusten energiatehokkuusdirektiivi mahdollistaa energiatehokkuutta koskevien vaatimusten soveltamatta jättämisen suojelukohteisiin siltä osin kuin niiden luonne tai ulkonäkö muuttuisi tavalla, jota ei voida hyväksyä. Maankäyttö- ja rakennuslaki sisältää lukuisia säännöksiä, jotka asettavat virallisesti suojelluille rakennuskohteille omia erityisvaatimuksia. Nykyinen maankäyttö- ja rakennuslaki sisältää myös yleisluontoisemman, historiallisesti tai rakennustaiteellisesti arvokkaita rakennuksia tai kaupunkikuvaa koskevan turmelemiskiellon ja hienovaraisen korjaamisen periaatteen (MRL 118 §).

Korjaus- ja muutostöitä koskeva luvanvaraisuus määräytyisi siten, että sellainen rakennuksen korjaus- ja muutostyö, johon ei sisälly edellä selostetun kaltaisia riskejä turvallisuuden tai terveellisyyden vaarantumisesta tai jotka eivät kohdistu historiallisesti tai rakennustaiteellisesti arvokkaaseen, taikka kaavalla tai lailla suojeltuun rakennukseen, jäisi luvanvaraisuuden ulkopuolelle. Tämä ei kuitenkaan tarkoittaisi, etteikö kaikissa korjaus- ja muutostöissä pitäisi noudattaa voimassa olevia rakentamismääräyksiä siten kuin asetuksissa tarkemmin säädetään. Esimerkiksi rakentamislupa tarvittaisiin nykyiseen tapaan rakennusosan tai teknisen järjestelmän vaihtamiseen silloin, kun sillä voidaan vaikuttaa merkittävästi rakennuksen energiatehokkuuteen. Jos kysymyksessä on kohde, jonka energiatehokkuutta ei 37 §:nperusteella tarvitse parantaa, ei rakentamislupaakaan tällöin tarvittaisi.

Momentin toisen kohdan mukaan rakentamislupa tarvittaisiin korjaamiseen silloin, kun vaippaan tai teknisiin järjestelmiin liittyvällä korjaus- ja muutostyöllä voitaisiin vaikuttaa merkittävästi rakennuksen energiatehokkuuteen taikka energia- ja ympäristövaikutuksiin koko elinkaaren aikana. Kohdan ensimmäinen osa säilyttäisi laissa tarpeen huolehtia rakennusten energiatehokkuusdirektiivin mukaisesti energiatehokkuuden parantamisesta, kun rakennusta korjataan. Rakentamislupa tarvittaisiin korjaus- tai muutostyöhön myös silloin, kun sillä voi olla merkittävää vaikutusta rakennuksen koko elinkaaren aikaisiin energian kulutukseen tai ympäristön kuormittamiseen liittyviin vaikutuksiin. Kysymys on ilmastomuutoksen torjuntaan liittyvästä rakennuksen vähähiilisyyden ja elinkaariajattelun huomioon ottamisesta.

Laajamittaisen korjauksen käsite esiintyy muun muassa rakennusten energiatehokkuusdirektiivissä sekä rakennusten energiatehokkuusdirektiivin ja energiatehokkuudesta annetun direktiivin (2012/27/EU) muuttamisesta annetussa direktiivissä (2018/844/EU). Rakennusten energiatehokkuusdirektiivissä laajamittaisella korjauksella tarkoitetaan rakennuksen korjausta, jossa a) rakennuksen vaippaan tai rakennuksen teknisiin järjestelmiin liittyvien korjausten kokonaiskustannukset ovat yli 25 prosenttia rakennuksen arvosta, rakennusmaan arvo pois lukien; tai b) korjaus koskee yli 25:tä prosenttia rakennuksen vaipan pinta-alasta. Jäsenvaltiot voivat valita vaihtoehdon a tai b soveltamisen.

Laajamittainen korjaus rinnastuu osittain vanhastaan laissa säädeltyyn uudestaan rakentamiseen verrattavissa olevaan korjaus- ja muutostyöhön (rakennuslain (370/1958) 130 §). Uudestaan rakentamiseen verrattavan korjaus- ja muutostyön kynnys on kuitenkin ollut selvästi korkeampi kuin energiatehokkuusdirektiiveissä laajamittaisella korjauksella tarkoitetaan. Maankäyttö- ja rakennuslaki siirsi aiemmin toimenpidelupaa edellyttävät korjaukset rakennuslupaa edellyttäviksi, jos työllä ilmeisesti voi olla vaikutusta rakennuksen käyttäjien turvallisuuteen tai terveydellisiin oloihin. Vaikutuksella tarkoitetaan korjaus- ja muutostyön lopputuloksesta aiheutuvaa vaikutusta, ei itse työstä johtuvia tilapäisiä haittoja.

Rakennuksen energiatehokkuuteen vaikuttaviin korjaus- ja muutostöihin tulee vaatimuksia EU:n direktiiveistä. Rakennusten energiatehokkuusdirektiivin 7 artikla edellyttää jäsenvaltioilta tarvittavia toimenpiteitä sen varmistamiseksi, että kun rakennuksiin tehdään laajamittaisia korjauksia tai muita kyseisessä artiklassa ja direktiivissä tarkemmin määriteltyjä korjauksia, rakennuksen energiatehokkuutta parannetaan sikäli kuin tämä on teknisesti, toiminnallisesti ja taloudellisesti toteutettavissa. Direktiivin vaatimukset pantiin rakennusten korjaus- ja muutostöiden osalta täytäntöön maankäyttö- ja rakennuslain muutoksella (958/2012). Täsmällisemmin vaatimuksista säädettiin ympäristöministeriön asetuksella rakennuksen energiatehokkuuden parantamisesta korjaus- ja muutostöissä (4/13) ja kyseisen asetuksen muutoksella (2/17). Luonteva keino täyttää vaatimus tarvittavista toimenpiteistä oli säätää merkittävästi rakennuksen energiatehokkuuteen vaikuttavat korjaus- ja muutostyöt luvanvaraisiksi. Luvanvaraisuus säilyisi tältä osin ennallaan. Teknisiin järjestelmiin liittyvällä korjaus- ja muutostyöllä tarkoitettaisiin myös esimerkiksi lämmitys- tai ilmastointijärjestelmän korjaus- tai muutostyötä. Tällainen lämmitys- tai ilmastointijärjestelmän korjaus- tai muutostyö johtaisi automaatio- ja ohjausjärjestelmän asentamisvelvoitteeseen rakennusten varustamisesta sähköajoneuvojen latauspisteillä ja latauspistevalmiuksilla sekä automaatio- ja ohjausjärjestelmillä annetun lain 12 §:ssä säädetyissä tilanteissa.

Momentin kolmannen kohdan mukaan rakentamislupa tarvittaisiin rakennuksen tai sen osan käyttötarkoituksen olennaiseen muuttamiseen. Käyttötarkoituksen muutos olisi olennainen esimerkiksi asuinkäytöstä toimistokäyttöön tai päinvastoin. Rakennuksen olennaiset tekniset vaatimukset vaihtelevat käyttötarkoituksesta riippuen. Käyttötarkoituksen muutoksella voi myös olla merkittäviä alueidenkäytöllisiä vaikutuksia esimerkiksi silloin, jos muutetaan loma-asunto vakituiseksi asunnoksi.

Olennaisuuden harkinnassa otettaisiin nykyiseen tapaan huomioon vaikutus kaavan toteuttamiseen ja muuhun maankäyttöön sekä rakennukselta vaadittaviin ominaisuuksiin. Esitys noudattaisi tältä osin nykyistä sääntelyä. Alueiden käyttötarkoituksen määrittely on keskeinen osa kaavoitusta. Rakennusten osalta on eri tahoilta toivottu nykyistä enemmän joustavuutta sallittaviin käyttötarkoituksiin. Kaava-alueilla joustavuutta saadaan kaavamääräysten kautta. Muun muassa autopaikkavaatimus voidaan jo alusta pitäen määrätä kaavassa joustavaksi eri käyttötarkoitustilanteet huomioon ottaen. Rakennuksen teknisten ja tilallisten ominaisuuksien osalta joudutaan kuitenkin väistämättä ottamaan huomioon eri käyttötarkoituksista aiheutuvien vaatimusten erilaisuus. Asuintiloilta vaaditaan eri ominaisuuksia kuin vaikkapa työ- ja palvelutiloilta. Luvanvaraisuus on eräs keino turvata käyttötarkoitusta muutettaessa kohtuullinen vaatimustaso. Eri käyttötarkoitukset aiheuttavat myös erilaisia ympäristöllisiä ja naapurustovaikutuksia. Hallitsematon käyttötarkoitusmuutosten vaihtelu saattaisi lyhyelläkin aikavälillä muuttaa alueen luonteen toiseksi mihin se on alun perin tarkoitettu ja kelpuutettu.

Loma-asuntojen käyttötarkoitusmuutokset ympärivuotiseen asumiseen on keskustelua aiheuttanut kysymys. Nykyinen laki on ottanut suoraan kantaa kysymykseen ja määritellyt aina rakennuslupaa edellyttäväksi loma-asunnon käytön muuttamisen pysyvään asumiseen. Loma-asuntojen varustelutason parantuessa on niissä käytännössä ryhdytty viettämään pitempiä aikoja. Pysyvän asumisen määrittely on aika ajoin tuottanut vaikeuksia. Samoin vaikeuksia tuottaa asumisen pysyvyyden valvonta. Esityksessä ei enää määriteltäisi tilannetta kategorisesti ja kattavasti, vaan lupakynnys loma-asumisen ja pysyvän asumisen välillä määrittyisi samojen kriteerien kautta kuin muukin käyttötarkoituksen olennainen muutos. Pysyvä asuminen aiheuttaa kunnalle erilaiset velvoitteet kuin loma-asuminen, joten tällainen käyttötarkoituksen muutos olisi jatkossakin olennainen ja lupaa edellyttävä.

Vähittäiskaupan suuryksiköitä koskeva sääntely on muuttunut moneen kertaan. Viimeisimmät muutokset tulivat voimaan 1.5.2017, jolloin muun muassa vähittäiskaupan suuryksikön raja nousi neljään tuhanteen kerrosneliömetriin. Paljon tilaa vaativan erikoistavaran kauppaa koskeva sääntely on myös poistettu. Tarvetta nykyisen lain tapaan erikseen mainita siitä, että vähittäiskaupan suuryksikön toteuttamisella on aina vaikutusta kaavan toteuttamiseen käyttötarkoitusmuutoksen olennaisuutta arvioitaessa, ei enää olisi. Lupakynnys myös tältä osin noudattaisi samoja arviointiperusteita kuin mikä muu tahansa käyttötarkoitusmuutos.

43 §. Rakentamisluvan myöntäminen. Nykyistä rakennuslupaa myönnettäessä harkitaan sekä aiotun rakentamisen soveltuvuutta rakennuspaikkaan sekä olennaisten teknisten vaatimusten täyttymistä. Sama harkinta sisältyisi myös uuteen rakentamislupaan. Lähtökohtana on, että kunnan rakennusvalvontaviranomainen myöntäisi rakentamisluvan, joka sisältäisi sekä alueidenkäytöllisen harkinnan että olennaisten teknisten vaatimusten tarkastelun. Alueidenkäytöllisen tarkastelun vaiheeseen kuuluisi sijoittamisen edellytysten harkinta ja olennaisten teknisten vaatimusten tarkastelun vaiheeseen toteuttamisen edellytysten harkinta. Rakentamisluvan hakija voisi erikseen pyytää, että kunta arvioisi sijoittamisen edellytykset erikseen omana hallintopäätöksenään. Tällöin päätöstä kutsuttaisiin sijoittamisluvaksi. Rakentamislupa myönnettäisiin vasta toteuttamisen edellytysten arvioinnin jälkeen. Koska sijoittamisen edellytykset koskettavat laajempaa osallisten joukkoa kuin pelkät toteuttamisen edellytykset, tarkoittaisi se sitä, että laajempi osallistumis- ja valitusoikeus koskisi jo sijoittamislupaa silloin, kun lupa myönnettäisiin erikseen. Tällöin itse rakentamisluvan osallisten ja valitukseen oikeutettujen joukko olisi rajallinen, jotta suuri joukko osallisia ei voisi valittaa luvasta uudelleen.

Sijoittamisluvan myöntäminen säädettäisiin kunnan tehtäväksi. Näin ollen kunta voisi hallintosäännöllään päättää, kuinka työ organisoitaisiin kunnan sisällä. Rakentamisluvan myöntäisi kuitenkin aina rakennusvalvontaviranomainen.

Vuonna 2018 rakennuslupia myönnettiin tilastokeskuksen mukaan 32 224 kappaletta ja niistä 9 879 koski asuinrakennuksia. Noin 80 prosenttia rakentamishankkeista sijoittuu asemakaavan tai suoraan rakentamista ohjaavan yleiskaavan alueelle ja noudattaa olennaisia teknisiä vaatimuksia.

Maankäyttö- ja rakennuslain mukaisesti rakennuslupaa varten rakennus on suunniteltava loppuun ennen luvan hakemista ja rakennuslupaharkinta pitää sisällään sijoittamisharkintaa. Nykyisin tilanteissa, joissa rakentamishanke poikkeaa esimerkiksi yksityiskohtaisesta kaavamääräyksestä, on harkittavana kolme vaihtoehtoista etenemistietä riippuen poikkeamisen suuruudesta ja merkittävyydestä. Jos poikkeaminen on vähäinen, voidaan se käsitellä osana rakennuslupaa (MRL 175 §). Vähäistä suuremman poikkeamisen ollessa kyseessä voidaan harkita mahdollisuutta käsitellä ja myöntää poikkeaminen kunnan erillisellä poikkeamispäätöksellä (MRL 171 §). Edellytykset ja rajoitukset sekä vähäiselle poikkeamiselle että varsinaiselle poikkeamiselle ovat nykyisessä laissa samat, mutta eroa on menettelyssä ja valitusoikeuden laajuudessa. Jos poikkeaminen kaavasta on vaikutuksiltaan merkittävä ja laajemmin ympäristöön ulottuva tai vaikeuttaa luonnonsuojelun tavoitteiden tai rakennetun ympäristön suojelemista koskevien tavoitteiden saavuttamista, tarvitaan kaavanmuutos.

Ehdotetun lain mukaan kunnalla on toimivalta päättää kaavoituksesta, sijoittamisluvasta, poikkeamisluvasta ja vähäisestä poikkeamisesta. Jos luvan hakija on pyytänyt sijoittamisen edellytysten tarkastelua erikseen esimerkiksi siksi, että aiottu hanke ei ole täysin asemakaavan mukainen, kunta ratkaisee, milloin sijoittamislupa voidaan myöntää suoraan, milloin riittää vähäinen poikkeaminen rakentamisluvan yhteydessä, milloin tarvitaan poikkeamislupaa ja missä vaiheessa poikkeamisluvan edellytykset eivät enää täyty, vaan tarvitaan kaavanmuutos. Sijoittamisluvan alueidenkäytöllisessä tarkastelussa kunta voisi esimerkiksi kuulla sijoittamisluvasta ja poikkeamisluvasta samalla kertaa. Näin sijoittumisesta ei tarvitsisi kuulla kertaalleen ensin poikkeamispäätöksestä ja uudelleen rakentamisluvasta, kuten nykyään tehdään. Vaikka ehdotetussa laissa poikkeamislupaa koskeva pykälä säilyy omanaan, on poikkeamisharkinta ajallisesti samanaikaista sijoittamislupaharkinnan kanssa ja siksi molemmista luvista voitaisiin kuulla samalla kertaa.

Säännös ei ota kantaa siihen, milloin tarvitaan poikkeamislupa ja milloin poikkeamislupakaan ei riitä, vaan hankkeen toteuttaminen edellyttää kaavallista uudelleen tarkastelua.

Etuna nykyiseen olisi, että rakennussuunnittelua ei olisi tarpeen viedä niin yksityiskohtaiselle tasolle kuin tällä hetkellä rakennuslupavaiheessa tarvitaan. Jos on epäselvää, voisiko aiottu rakentamishanke sijoittua aiottuun rakennuspaikkaan, rakentamishankkeeseen ryhtyvä voisi säästää suunnittelukustannuksissa, jos sijoittamislupa ratkaistaisiin ennen rakentamislupaa, ja tietomalli suunniteltaisiin valmiiksi vasta sijoittamisluvan ratkaisemisen jälkeen. Tietomallia ei olisi tarpeen suunnitella loppuun ennen kuin selviää, voiko rakentamishanke sijoittua aiotulle rakennuspaikalle. Sijoittamisluvan ratkaiseminen erikseen omalla hallintopäätöksellä tulisi vuosittain kysymykseen arviolta noin 0,5 prosentissa kaikista rakentamisluvista, eli kysymys olisi poikkeustilanteista.

Sijoittamisluvan myöntäminen erikseen palvelisi esimerkiksi niitä tilanteita, joissa rakentamishanketta koskee laki eräiden ympäristöllisten lupamenettelyjen yhteensovittamisesta (764/2019). Tällä toteutettaisiin osaltaan hallitusohjelman kirjausta: ”Edistetään kunnissa rakentamisen luvissa ja ilmoituksissa yhden luukun periaatetta ja sähköistä asiointia”. Niin sanotussa yhden luukun mallissa luvanhakija asioi eri viranomaisten kanssa yhdellä asiointipisteellä, josta voi hoitaa keskeiset tiettyyn hankkeeseen tarvittavat luvat kerralla. Lisäksi vireillä olevien eri lupahakemusten käsittelyvaiheet tapahtuvat yhtä aikaa. Yhteensovittaminen edellyttää, että hankkeelle haetaan joko ympäristönsuojelulain, vesilain tai maa-aineslain mukaista lupaa. Yhteensovittaminen voi tulla sovellettavaksi, jos hankkeelle haetaan sen lisäksi luonnonsuojelulain mukaista poikkeamislupaa, maankäyttö- ja rakennuslain, kaivoslain taikka vaarallisten kemikaalien ja räjähteiden käsittelyn turvallisuudesta annetun lain mukainen lupaa. Tavoitteena on, että eri menettelyjen yhteensovittaminen ja yhdistäminen tekee lupa-asioinnista asiakkaalle mahdollisimman sujuvaa. Hakija voi päättää, sovelletaanko yhteensovittamista ja missä lupa-asioissa sitä sovelletaan. Yhteensovittamista voidaan soveltaa myös vain osaan hankkeen edellyttämistä luvista. Ympäristöä koskevien lupien erillismenettelyt säilyvät edelleen vaihtoehtona, jos hakija ei halua hankkeeseensa sovellettavan lupien yhteensovittamista.

Sijoittamislupaharkintaa varten rakennuskohteesta pitäisi olla suunniteltuna massa ja julkisivu sekä sijoittuminen rakennuspaikalle, ajoyhteyden järjestäminen ja alueilla, joilla on tai on tarkoitus toteuttaa kunnallistekniikka, tieto, mistä kohti rakennuksen on siihen tarkoitus liittyä.

Rakentamislupa voitaisiin myöntää korjaus- tai muutostyöhön ilman alueidenkäytöllistä tarkastelua pelkästään toteuttamisluvan edellytysten täyttymisen perusteella, jos korjaus- tai muutostyöllä ei olisi vaikutusta sijoittamisluvan edellytysten täyttymiseen. Korjaus- tai muutostyö käsittäisi esimerkiksi rakennuksen vaipan sisällä tapahtuvaa korjaamista, jolla ei olisi vaikusta rakennuksen ulkonäköön.

44 §. Sijoittamisen edellytykset asemakaava-alueella. Sijoittamisen edellytysten harkinnassa kunta tekisi ratkaisun siitä, voisiko aiottu rakentamishanke sijoittua sille suunnitellulle rakennuspaikalle. Edellytykset noudattaisivat pitkälti maankäyttö- ja rakennuslain 135 §:n mukaisia edellytyksiä.

Ensimmäisenä edellytyksenä olisi tarve varmistaa, että rakentamishanke toteuttaa asemakaavan vaatimukset. Vaatimusten täyttymistä arvioitaisiin kysymyksessä olevan rakennuspaikan kannalta.

Toisena harkittavana kohtana olisi rakennuskohteen soveltuvuus paikalle. Tämän edellytyksen osalta tarkasteltaisiin muun muassa tällä hetkellä maankäyttö- ja rakennuslain 117 §:ssä mainittuja sijoittumiseen liittyviä asioita, kuten rakennuskohteen soveltuvuutta rakennettuun ympäristöön ja maisemaan sekä sitä, täyttääkö rakennuskohde kauneuden, korkeatasoisen arkkitehtuurin tai sopusuhtaisuuden vaatimukset. Rakennuksen ulkoasulla on myös yleisempää merkitystä. Rakennuksen kauneus ja soveltuvuus ympäristöön on ollut rakennusluvan myöntämisen edellytyksenä vuosikymmeniä. Luonnollista on, että naapurustolla ja usein myös yhteiskunnalla on oikeutettua intressiä myös siltä osin, että rakennusluvan yhteydessä edellytetyt esteettiset ominaisuudet myös pysytetään rakennuksen koko elinkaaren ajan. Korkeatasoinen arkkitehtuuri liittyisi lähinnä suunnittelutehtävältään vaativaan, erittäin vaativaan tai poikkeuksellisen vaativaan rakennukseen. Maankäyttö- ja rakennuslaissa nämä edellytykset ovat koskeneet nimenomaan rakennuksia. Rakennukseksi mielletään perinteisesti asuin-, liike-, teollisuus- ja varastorakennukset. Rakennus voi vallitsevan oikeuskäytännön mukaan kuitenkin olla käyttötarkoitukseltaan muutakin, kuten esimerkiksi asuntolaiva, liikuteltava parakki, miehittämätön polttonesteiden jakeluasema, nosturi tai telemasto. Sen vuoksi edellytykset voidaan hyvin laajentaa koskemaan kaikkia rakennuskohteita.

Kolmantena kohtana edellytettäisiin, että rakennuspaikalle olisi käyttökelpoinen pääsytie tai mahdollisuus sellaisen rakentamiseen ja neljäntenä, että vedensaanti ja jätevedet voidaan hoitaa aiheuttamatta haittaa ympäristölle. Edellytykset vastaavat tällä hetkellä voimassa olevia edellytyksiä, joiden taustalla on historia jo rakennuslain aikaiseen sääntelyyn.

Viidennen kohdan sanamuotoa on täsmennetty nykyisen maankäyttö- ja rakennuslain 135 §:n mukaisesta ilmaisusta. Kohdan mukaan rakentaminen ei saisi aiheuttaa haittaa naapurille eikä vaikeuttaa naapurikiinteistön rakentamista. Kaavoituksella on esimerkiksi ratkaistu, kuinka paljon ja mihin kohti rakennuspaikkaa rakennuskohde voisi sijoittua. Rakentamismääräyksistä käy lisäksi ilmi muita edellytyksiä, kuten esimerkiksi vaatimuksia valoisuudelle. Ajatuksena on, ettei rakentaminen saisi vaikeuttaa naapurin mahdollisuutta hyödyntää omaa kiinteistöään vastaavalla tavalla kaavan mukaiseen rakentamiseen.

Säännökseen ehdotetaan lisättäväksi kuudes ja seitsemäs kohta, joiden aineellinen sisältö on tällä hetkellä maankäyttö- ja rakennuslain 81 §:ssä. Kuudennen kohdan mukaan luvan myöntäminen ei saisi vaikeuttaa korttelin muun osan käyttöä kaavan osoittamaan tarkoitukseen. Seitsemännen kohdan mukaan luvan hakijan olisi hallittava koko rakennuspaikkaa. Rakentamisluvan edellytysten on hyvä sisältyä jatkossa yhteen pykälään. Luvan hakijalla säilyisi aineellinen velvollisuus hallita koko rakennuspaikkaa.

Lisäksi edellytyksissä mainitaan, että edellä mainittujen edellytysten lisäksi olisi otettava huomioon 56 §:ssä mainitut purkamisen edellytykset, jos rakentamisluvan mukainen rakentaminen edellyttäisi rakennuksen purkamista.

Vallitsevaa oikeuskäytäntöä ei olisi tarkoitus muuttaa.

45 §. Sijoittamisen edellytykset muualla kuin asemakaava-alueella. Pykälässä olisi tarkoitus säätää sijoittamisluvan edellytyksistä alueella, jonne halutaan rakentaa ilman rakentamista ohjaavia asemakaavamääräyksiä. Edellytykset säädettäisiin nykyisestä maankäyttö- ja rakennuslain 136 §:stä poiketen omana luettelonaan eikä viittauksina muihin lain pykäliin. Asiallisesti edellytykset vastaisivat pääosin nykyisiä edellytyksiä.

Nykyisen maankäyttö- ja rakennuslain 136 §:n mukaan edellytyksiä ovat:1) rakennuspaikka täyttää 116 §:n vaatimukset; 2) rakentaminen täyttää sille 117 §:ssä säädetyt sekä muut tämän lain mukaiset tai sen nojalla asetetut vaatimukset; 3) rakentaminen täyttää 135 §:n 3–6 kohdassa asetetut vaatimukset; 4) teiden rakentaminen tai vedensaannin taikka viemäröinnin järjestäminen ei saa aiheuttaa kunnalle erityisiä kustannuksia; sekä 5) maakuntakaavasta tai yleiskaavasta johtuvat 33 ja 43 §:n mukaiset mahdolliset rajoitukset otetaan huomioon.

Nykyisten vaatimusten kirjoitusasuun on tehty perustuslainmukaisuustarkistus ja vaatimukset on kirjoitettu täsmällisemmiksi ja tarkkarajaisemmiksi.

Maankäyttö- ja rakennuslain 116 §:ssä säädetään rakennuspaikkaa koskevista vaatimuksista. Edellytyksenä on muun muassa vähintään 2 000 neliömetrin koko sekä se, ettei rakennuspaikalla ole tulvan, sortuman tai vyörymän vaaraa. Lisäksi rakennukset on voitava sijoittaa riittävälle etäisyydelle kiinteistön rajoista, yleisistä teistä ja naapurin maasta.

Pykälän ensimmäisessä kohdassa ehdotettaisiin säädettäväksi, että rakennuspaikka olisi kooltaan vähintään 1 000 neliömetriä. Rakennuspaikan kokoa koskeva minimivaatimus muuttuisi ratkaisevasti, mikä helpottaisi rakentamista. Kunta voisi omassa rakennusjärjestyksessään nostaa pinta-alavaatimusta esitetystä 1 000 neliöstä. Tiiviimpi rakentaminen voisi mahdollistaa kylämäisempää asutusta ilman rakentamista suoraan ohjaavaa yleiskaavaa tai asemakaavaa. Pienemmät rakennuspaikat säästäisivät myös esimerkiksi ympäristön luontoa ja puustoa. Kiinteistökohtainen jätevesien hoitamisen tekniikka ei enää edellytä kovin suurta rakennuspaikkaa.

Pykälän toisessa kohdassa säädettäisiin, ettei rakennuspaikalla saisi olla tulvan, sortuman tai vyörymän vaaraa. Näiden edellytysten täyttyessä voitaisiin rakennuspaikan jatkossakin katsoa olevan tarkoitukseen sovelias, rakentamiseen kelvollinen ja riittävän suuri. Tällä hetkellä rakennuspaikan koko vaihtelee rakennusjärjestyksissä. Esimerkiksi Tohmajärven rakennusjärjestyksen kohdan 4.1 mukaan vakinaisen asunnon rakennuspaikan pinta-alan on oltava 2 000 neliömetriä, suunnittelutarvealueella olevan rakennuspaikan on oltava 5 000 neliömetriä ja haja-asutusalueen rakennuspaikan 4 000 neliömetriä. Alle kymmenen tuhannen neliömetrin suuruinen saari ei muodosta rakennuspaikkaa. Tampereen kaupungin rakennusjärjestyksen mukaan rakennuspaikan on oltava vähintään 2 000 neliömetriä, jos rakentaminen ei vaikeuta tulevaa kaavoitusta ja alueella on yhteinen vesihuoltojärjestely. Muutoin rakennuspaikan on oltava vähintään 5 000 neliömetriä.

Pykälän kolmannessa kohdassa säädettäisiin rakennuksen vähimmäisetäisyydestä kiinteistön rajasta. Säännös olisi nykyistä täsmällisempi ja ilmaisisi vähimmäisetäisyyden suoraan lukuarvona sekä soveltamista koskevana viittauksena liikennejärjestelmästä ja maanteistä annetun lain (503/2005) 44 §:n mukaiseen suoja-alueeseen ja 45 §:n mukaiseen näkemäalueeseen.

Vaatimus neljän metrin etäisyydestä kiinteistön rajaan perustuu rakennusten paloturvallisuudesta annetun ympäristöministeriön asetuksen (848/2017) 29 §:n vaatimukseen rakennusten välisestä etäisyydestä. Sen mukaan palon leviämisen rajoittamisesta on huolehdittava rakenteellisin tai muilla keinoin, jos rakennusten välinen etäisyys on alle kahdeksan metriä. Jotta myöhemmin rakentava naapuri ei joutuisi tekemään tavallisuudesta poikkeavia rakenteellisia ratkaisuja rakennukseensa paloturvallisuuden varmistamiseksi, on vähimmäisetäisyyden kiinteistön rajasta oltava neljä metriä taikka ensin rakentavan on ennakoivasti huolehdittava paloturvallisuudesta esimerkiksi palomuurilla.

Liikennejärjestelmästä ja maanteistä annettua lakia (503/2005) muutettiin vuonna 2018 (572/2018). Lain 44 §:n mukaan rakennusta ei saa pitää maantien suoja-alueella, joka ulottuu 20 metrin etäisyydelle maantien ajoradan tai, jos ajoratoja on useampia, lähimmän ajoradan keskilinjasta. Erityisestä syystä voidaan tiesuunnitelmassa määrätyllä tiellä tai tienosalla osoittaa etäisyys 20 metriä lyhyemmäksi taikka pidentää etäisyyttä enintään 50 metriksi sekä enintään 300 metriksi tiehen kuuluvan varalaskupaikan kohdalla ja pituussuunnassa sen kummastakin päästä 750 metrin etäisyydelle ulottuvalla jatkeella. Lain 45 §:n mukaan maantien kaarrekohdassa taikka missä tiehen liittyy toinen maantie tai merkittävä yksityinen tie taikka maantien poikki kulkee rautatie, on rakennusten pitäminen kielletty suoja-alueen ulkopuolellakin sellaisella alueella, jolla näkemäalan vapaana pitäminen sitä rajoittavista esteistä on tarpeen liikenneturvallisuuden vuoksi.

Ratalakia (110/2007) muutettiin myös vuonna 2018 (998/2018). Ratalain 37 §:n mukaan rautatien suoja-alue ulottuu 30 metrin etäisyydelle radan raiteen tai, jos raiteita on useampia, uloimman raiteen keskilinjasta, jollei suoja-aluetta ratasuunnitelmassa erityisestä syystä supisteta tai laajenneta enintään 50 metriksi. Suoja-alueella ei saa pitää sellaista rakennusta, varastoa, aitaa taikka muuta rakennelmaa tai laitetta, josta tai jonka käytöstä voi aiheutua vaaraa tie- tai rautatieliikenteen turvallisuudelle taikka haittaa radanpidolle. Ratalain 38 §:n mukainen rautatien näkemäalue käsittää tasoristeyksessä olevan alueen, jolla näkemäalan vapaana pitäminen sitä rajoittavista esteistä on tarpeen liikenneturvallisuuden vuoksi. Näkemäalueella ei saa pitää sellaista rakennusta, varastoa, aitaa taikka muuta rakennelmaa tai laitetta, joka näkemäalaa rajoittamalla voi aiheuttaa vaaraa liikenneturvallisuudelle.

Niin ikään ilmailulakia (864/2014) muutettiin vuonna 2018 (965/2018). Ilmailulain 158 §:n mukaan mastoa, tuulivoimalaa, nosturia, valaistus-, radio- tai muuta laitetta, rakennusta, rakennelmaa tai merkkiä ei saa asettaa, järjestää tai kohdistaa siten, että sitä voidaan erehdyksessä pitää ilmailua palvelevana laitteena tai merkkinä. Rakennelma tai laite ei saa myöskään häiritä ilmailua palvelevia laitteita tai lentoliikennettä tai aiheuttaa muutoin vaaraa lentoturvallisuudelle. Sekaannusta, häiriötä tai vaaraa mahdollisesti aiheuttavan laitteen, rakennuksen, rakennelman tai merkin asettamiseen tarvitaan lentoestelupa, jos este:

1) ulottuu yli 10 metrin korkeuteen maan- tai vedenpinnasta ja sijaitsee lentopaikan, kevytlentopaikan tai varalaskupaikan kiitotien ympärillä olevan suorakaiteen sisällä, jonka pitkät sivut ovat 500 metrin etäisyydellä kiitotien keskilinjasta ja lyhyet sivut 2 500 metrin etäisyydellä kiitotien kynnyksistä ulospäin;

2) ulottuu yli 30 metrin korkeuteen maan- tai vedenpinnasta ja sijaitsee 1 kohdassa tarkoitetun alueen ulkopuolella mutta kuitenkin enintään 45 kilometrin etäisyydellä ilmailulain 75 §:ssä tarkoitetun lentoaseman mittapisteestä;

3) ulottuu yli 30 metrin korkeuteen maan- tai vedenpinnasta ja sijaitsee 1 kohdassa tarkoitetun alueen ulkopuolelta, mutta kuitenkin enintään 12 kilometrin etäisyydellä varalaskupaikan tai muun lentopaikan kuin ilmailulain 75 §:ssä tarkoitetun lentoaseman mittapisteestä;

4) ulottuu yli 60 metrin korkeuteen maan- tai vedenpinnasta ja sijaitsee 1–3 kohdassa tarkoitettujen alueiden ulkopuolella;

5) läpäisee lentoesterajoituspinnan; tai

6) esteellä on vaikutusta lentomenetelmien estevarakorkeuteen.

Lentoestelupaa ei tarvita lentopaikan pitäjän asettamille tai sen toimeksiannosta asetettaville laitteille, rakennuksille, rakennelmille tai merkeille.

Maankäyttö- ja rakennuslain 117 §:n mukaan rakennuksen tulee soveltua rakennettuun ympäristöön ja maisemaan sekä täyttää kauneuden ja sopusuhtaisuuden vaatimukset. Tämä asia sisältyisi ehdotetun pykälän neljänteen kohtaan hieman muutettuna. Rakennuksen olisi oltava kaunis, arkkitehtuuriltaan korkeatasoinen tai sopusuhtainen. Korkeatasoinen arkkitehtuuri liittyisi lähinnä vaativaan, erittäin vaativaan tai poikkeuksellisen vaativaan suunnittelutehtävään.

Maankäyttö- ja rakennuslain 135 §:n 3–6 kohtien mukaan rakennuksen on sovelluttava paikalle, rakennuspaikalle on oltava käyttökelpoinen pääsytie tai mahdollisuus sellaisen järjestämiseen, ja vedensaanti ja jätevedet on voitava hoitaa tyydyttävästi ja ilman haittaa ympäristölle. Pykälän viidennessä kohdassa säädettäisiin käyttökelpoisen pääsytien vaatimuksesta ja kuudennessa kohdassa vedensaannin, jäteveden ja huleveden hoitamisesta. Lisäyksenä nykyiseen olisi hulevesien huomioon ottaminen.

Maankäyttö- ja rakennuslain 136 §:n mukainen vaatimus, jonka mukaan teiden rakentaminen tai vedensaannin taikka viemäröinnin järjestäminen ei saa aiheuttaa kunnalle erityisiä kustannuksia sisältyisi ehdotetun pykälän seitsemänteen kohtaan. Erityisiä kustannuksia ei saisi aiheutua myöskään valtiolle.

Pykälän kahdeksannessa kohdassa säädettäisiin, ettei rakentaminen saisi aiheuttaa haittaa naapurille eikä vaikeuttaa naapurikiinteistön rakentamista. Säännös vastaisi maankäyttö- ja rakennuslain 136 §:n kuudetta kohtaa.

Pykälän yhdeksänneksi kohdaksi ehdotettaisiin vaatimusta, jonka mukaan rakentamisen olisi oltava sopivaa maisemalliselta kannalta eikä se saisi vaikeuttaa erityisten luonnon- tai kulttuuriympäristön arvojen säilyttämistä eikä virkistystarpeiden turvaamista. Kyseinen edellytys koskee tällä hetkellä maankäyttö- ja rakennuslain 137 §:n mukaisesti ainoastaan rakennusluvan erityisiä edellytyksiä suunnittelutarvealueella. Edellytyksen siirtäminen koskemaan kaikkea rakentamista olisi tiukennus nykyiseen verrattuna. Kohdan tarkoituksena ei ole estää rakentamista asemakaavan ulkopuolella sijaiseville alueille, vaan esimerkiksi asumiseen tai taloudelliseen toimintaan liittyvä rakentaminen tulisi sovittaa osaksi ympäristöään. Maisemaan, luonnon- tai kulttuuriympäristöön liittyvät arvot samoin kuin virkistystarpeiden turvaaminen otetaan tavallisesti huomioon yleiskaavoituksessa, joten tällä lainkohdalla on niiden osalta lähinnä täydentävä ja toteava merkitys.

Maankäyttö- ja rakennuslain 136 §:n viidennen kohdan mukaan maakuntakaavasta tai yleiskaavasta johtuvat 33 ja 43 §:n mukaiset mahdolliset rajoitukset on otettava huomioon. Lain 33 § koskee maakuntakaavan mukaista rakentamisrajoitusta ja 43 § yleiskaavan mukaista rakentamisrajoitusta.

Maankäyttö- ja rakennuslain 33 §:n mukaisesti maakuntakaavassa virkistys- tai suojelualueeksi osoitetulla alueella, Puolustusvoimien tai Rajavartiolaitoksen tarkoituksiin osoitetulla alueella ja liikenteen tai teknisen huollon verkostoja tai alueita varten osoitetulla alueella on voimassa rakentamista koskeva rajoitus. Rakentamisrajoituksen aluetta voidaan kaavassa erityisellä määräyksellä laajentaa tai supistaa. Alueella, jolla rakentamisrajoitus on voimassa, ei lupaa rakennuksen rakentamiseen saa myöntää siten, että vaikeutetaan maakuntakaavan toteutumista. Lupa on kuitenkin myönnettävä, jos maakuntakaavasta johtuvasta luvan epäämisestä aiheutuisi hakijalle huomattavaa haittaa eikä kunta tai, milloin alue on katsottava varatuksi muun julkisyhteisön tarkoituksiin, tämä lunasta aluetta tai suorita haitasta kohtuullista korvausta (ehdollinen rakentamisrajoitus). Haittaa arvosteltaessa ei oteta huomioon omistussuhteissa maakuntakaavan hyväksymisen jälkeen tapahtuneita muutoksia, ellei niitä ole tehty maakuntakaavan toteuttamista varten. Jos maakuntakaavan aluevaraus pääasiallisesti vastaa rakennuslain (370/1958) mukaisen seutukaavan aluevarausta, ei vastaavasti myöskään seutukaavan hyväksymisen jälkeen omistussuhteissa tapahtuneita muutoksia oteta huomioon. Maakunnan liitto voi, jos se maankäytön järjestämisen turvaamiseksi on tarpeen, kieltää käyttämästä aluetta, jolla kaavaehdotuksen tai hyväksytyn kaavan mukaan on rakentamisrajoitus, kaavaehdotuksen tai kaavan vastaiseen rakentamiseen. Rajoitus ei koske jo olevaan asuntoon kuuluvan talousrakennuksen rakentamista eikä maa- ja metsätalouden harjoittamista varten tarpeellista rakentamista. Rajoitus on voimassa enintään kaksi vuotta.

Maankäyttö- ja rakennuslain 43 §:n mukaisesti lupaa rakennuksen rakentamiseen ei saa myöntää siten, että vaikeutetaan yleiskaavan toteutumista. Lupa on kuitenkin myönnettävä, jos yleiskaavasta johtuvasta luvan epäämisestä aiheutuisi hakijalle huomattavaa haittaa eikä kunta tai, milloin alue on katsottava varatuksi muun julkisyhteisön tarkoituksiin, tämä lunasta aluetta tai suorita haitasta kohtuullista korvausta (ehdollinen rakentamisrajoitus). Haittaa arvosteltaessa ei oteta huomioon omistussuhteissa yleiskaavan hyväksymisen jälkeen tapahtuneita muutoksia, ellei niitä ole tehty yleiskaavan toteuttamista varten. Yleiskaavassa voidaan määrätä, ettei yleiskaava-alueella tai sen osalla saa rakentaa niin, että vaikeutetaan yleiskaavan toteutumista (rakentamisrajoitus). Tällöin ei sovelleta, mitä 1 momentissa säädetään. Yleiskaavassa voidaan myös määrätä, ettei maisemaa muuttavaa toimenpidettä saa suorittaa ilman 128 §:ssä tarkoitettua lupaa (toimenpiderajoitus). Yleiskaavassa voidaan erityisellä määräyksellä kieltää käyttämästä rakennustoimintaan tarkoitettua aluetta enintään viiden vuoden aikana muuhun rakentamiseen kuin maatalouden ja muiden siihen verrattavien elinkeinojen tarpeita varten (määräaikainen rakentamisrajoitus).

Säädettäväksi ehdotetaan, että kymmenennen kohdan edellytyksenä olisi, ettei rakentaminen saisi aiheuttaa haittaa maakuntakaavassa, yleiskaavassa tai rakennusjärjestyksessä annettujen määräysten toteuttamiselle. Tulevaisuudessakaan rakentaminen ei saisi vaikeuttaa kaavojen toteuttamista eikä rikkoa eri kaavatasoilla annettuja rakentamisrajoituksia. Rakentaminen ei myöskään saisi olla ristiriidassa kunnan rakennusjärjestyksen kanssa.

Tällä hetkellä osa yleiskaavoista sisältää suoraan rakentamista ohjaavia määräyksiä. Tällainen mahdollisuus säilyisi myös tulevaisuudessa. Tällöin sijoittamisen edellytyksiä arvioitaisiin tämän pykälän nojalla.

46 §. Sijoittamisen edellytykset suunnittelutarvealueella. Sijoittamisen edellytyksiin suunnittelutarvealueilla sisällytettäisiin samankaltaisia asioita kuin mitä on säädetty voimassa olevassa laissa rakennusluvan edellytyksistä suunnittelutarvealueilla. Poikkeuksena tästä olisi nykyisessä säännöksessä oleva edellytys ”on sopivaa maisemalliselta kannalta eikä vaikeuta erityisten luonnon- tai kulttuuriympäristön arvojen säilyttämistä eikä virkistystarpeiden turvaamista”. Tämä ehdotetaan siirrettäväksi koskemaan sijoittamisen edellytyksiä suunnittelutarvealueiden lisäksi kaikilla asemakaavan ulkopuolisilla alueilla.

Pykälän 1 momentin 1 kohdan mukaan rakentaminen suunnittelutarvealueella ei saisi olennaisesti vaikeuttaa kunnan kaavoituskatsauksen mukaista yleis- tai asemakaavan laatimista. Tarkoituksena olisi muuttaa tilannetta, jossa suunnittelutarveratkaisun on oikeuskäytännössä katsottu kategorisesti haittaavan kaavoitusta suunnittelutarvealueella. Ajatuksena on, että kunta voisi kaavoituskatsauksessaan identifioida ne kunnan alueet ja alueiden osat, jotka kunta tosiasiassa aikoo kaavoittaa ja rakentaminen voisi siksi vaikeuttaa yleis- tai asemakaavan laatimista. Jos suunnittelutarvealueelle sijoittuvan rakentamisen edellytykset olisi myös jatkossa tarkoitus ratkaista lupamenettelyllä kaavoituksen sijaan, rakentamisen ei voitaisi katsoa olennaisesti vaikeuttavan yleis- tai asemakaavan laatimista. Vaikka koko kunnan alue katsottaisiin suunnittelutarvealueeksi, muille kuin kaavoituskatsauksessa mainituille alueille rakentaminen olisi edellytysten täyttyessä mahdollista eikä sen voitaisi katsoa haittaavan kaavoitusta. Sijoittamisen edellytykset voisivat täyttyä myös kaavoituskatsauksessa mainitulla alueella, jos rakentaminen kunnan käsityksen mukaan ei olennaisesti haittaisi yleis- tai asemakaavan laatimista. Olennainen vaikeuttaminen ei tarkoitettaisi esimerkiksi yksittäistä pientalon sijoittumista jo valmiiksi pientaloja käsittävälle alueelle. Rakentaminen vaikeuttaisi kaavoituskatsauksen mukaisen yleis- tai asemakaavan laatimista olennaisesti esimerkiksi silloin, kun rakentamisen sijoittuminen voisi estää monen tontin kaavoittamisen tai yhtenäisen lähivirkistysaleen osoittamisen ja siten johtaisi kaavoituksen tarvitseman suunnitteluvaran merkittävään supistumisen. Kaavoituskatsauksen mukainen yleis- tai asemakaavan laatiminen voisi vaikeutua olennaisesti lisäksi silloin, kun yhdyskuntarakenteesta ja verkostoista irrallinen rakentaminen pirstoisi yhtenäisiä rakentamattomia alueita.

Pykälän 1 momentin 2 kohdan mukaan rakentaminen suunnittelutarvealueella ei saisi johtaa vaikutuksiltaan sellaiseen merkittävään rakentamiseen tai aiheuttaa sellaisia merkittäviä haitallisia ympäristö- tai muita vaikutuksia, joiden yhteensovittaminen muun alueidenkäytön kanssa edellyttää asemakaavan laatimista. Suunnittelutarvealueita koskevia säännöksiä sovellettaisiin alueidenkäyttölain 16 §:n 2 momentin mukaan myös sellaiseen rakentamiseen, joka ympäristövaikutusten merkittävyyden vuoksi edellyttää tavanomaista lupamenettelyä laajempaa harkintaa. Nykyiseen suunnittelutarvealuetta koskevaan erityiseen edellytykseen lisättäisiin merkittävien haitallisten ympäristö- tai muiden vaikutusten peilaaminen asemakaavan laatimisen tarpeeseen. Tämä olisi tarpeen siksi, että tällä hetkellä säännöksen soveltamista edellyttävä kynnys on sama kuin edellytys, jonka mukaan lupaa ei saa enää myöntää. Käytännössä on kuitenkin sellaisia tilanteita, joissa myös vaikutuksiltaan merkittävämpää rakentamista on perusteltua sijoittaa asemakaava-alueen ulkopuolelle ja joissa asemakaavoituksen kautta saavutettava lisäarvo on kyseenalainen. Tällaisia tilanteita voi sisältyä esimerkiksi kaivosalueilla tapahtuvaan rakentamiseen.

Pykälän 1 momentin 3 kohta säilyisi samanlaisena kuin nykyinen suunnittelutarvealueen erityisiä edellytyksiä koskevan säännöksen kohta 2 voimassa olevassa laissa. Hallituksen esityksen 251/2016 vp sivulla 46 kohtaa on perusteltu seuraavasti: ”Liikenneturvallisuuden kannalta keskeisiä näkökohtia olisivat jalankulun ja pyöräilyn tarpeiden turvaaminen sekä yksityisteiden ja tonttiliittymien kytkeytyminen maantieverkostoon. Palvelujen saavutettavuudella tarkoitettaisiin julkisten ja yksityisten palvelujen sijoittumista suhteessa asuinalueiden sijoittumiseen. Palvelujen saavutettavuus olisi yksi kriteeri, jonka perusteella uuden rakentamisen sijoittumisedellytyksiä voitaisiin harkita ja ohjata alueiden käyttöä palvelujen järjestämisen kannalta tarkoituksenmukaisella tavalla”.

Pykälän 2 momentti säilyisi asiallisesti entisen sisältöisenä, mutta kirjoitusasu muutettaisiin luetteloksi lukemisen helpottamiseksi. Vuonna 2017 erityisiä edellytyksiä koskevaan säännökseen tehtiin muutos, jonka mukaan suunnittelutarve ei koske ”jo olevaan maaseutuyritykseen kuuluvan maa- ja metsätalouden tai sen liitännäiselinkeinon harjoittamista varten tarpeellisen rakennuksen rakentamista”. Tämän tarkoituksena oli laajentaa maatilaan kuuluvan talousrakennuksen tulkintaa ja samalla yhtenäistää säännöstä rannan suunnittelutarpeen kanssa. Tämä muotoilu on syytä säilyttää myös jatkossa. Korkeimman hallinto-oikeuden vuosikirjapäätöksen KHO 2021:15 mukaan suunnittelutarveratkaisua edellytettiin rakennushankkeeseen, joka ei suuruudeltaan ollut maa- ja metsätalouden liitännäiselinkeinon kaltainen, vaan kysymys oli pikemminkin luonteeltaan ja laadultaan itsenäisen elinkeinon harjoittamisen edellyttämästä rakentamisesta. Liitännäiselinkeinon harjoittamista tarkoittava vapautusperuste ei voi koskea kokonaan uuden ja itsenäisen yritystoiminnan vuoksi tarpeellisia rakennushankkeita.

Asuinrakennuksen vähäisestä laajennuksesta esimerkkinä voisi mainita korkeimman hallinto-oikeuden vuosikirjapäätöksen KHO 2012:50. Rakennushankkeessa oli kysymys lähellä rantaa sijaitsevan kerrosalaltaan 55 neliömetrin suuruisen lomarakennuksen 13 neliömetrin suuruisen avokuistin laajentamisesta 1,5 neliömetrillä ja avokuistin lasittamisesta. Rakennuksen suuntaisessa, pitkänomaisessa ja kapeassa avokuistissa oli 1,5 neliömetrin suuruinen sisäänveto, joka oikaistiin. Kuistin lasittamisen johdosta lomarakennuksen laskennallinen kerrosala kasvoi 69,5 neliömetriin eli yli 10 prosentilla. Rakennushankkeen seurauksena lomarakennuksen käyttötarkoitus tai huonetilajärjestelyt eivät kuitenkaan muuttuneet. Kuistin vähäinen laajentaminen ja lasittaminen rakennuksen tyyliin sopivilla, entisen kaltaisilla kiinteillä ikkunoilla ei myöskään muuttanut lomarakennuksen ulkoista hahmoa. Muulla kuin ranta-alueella vähäinen laajennus voisi olla suurempikin, ei kuitenkaan yli 20 prosenttia.

Vuonna 2020 käsiteltiin yhteensä 964 suunnittelutarveratkaisua, joten niitä käytetään siihen, että päästään rakentamaan. Niistä myönteisiä oli 897. Poikkeamispäätöksiä ja suunnittelutarveratkaisuja koskevia valituksia saapui vuonna 2020 hallinto-oikeuksiin 184 kappaletta ja vireillä niitä oli 161 kappaletta. Lupien keskimääräinen käsittelyaika hallinto-oikeudessa vuonna 2020 oli 10,6 kuukautta. Nykyiseen, äärimmäisen tiukkaan oikeuskäytäntöön liittyy keskeinen epäkohta. Tuomioistuimen vallitsevan käytännön mukaisesti kunnan myöntämä suunnittelutarveratkaisu kumotaan valituksen johdosta kaavoitukseen liittyvällä perusteella myös silloin, kun kaavaa ei alueelle tulla laatimaan. Koska kuitenkin valtaosa kuntien myöntämistä suunnittelutarveratkaisuista on myönteisiä, rakentamishankkeen toteutuminen riippuu usein naapurien valitusaktiivisuudesta. Mahdollinen on esimerkiksi tilanne, että ensin yksi rakennushankkeeseen ryhtyvä on saanut rakentaa suunnittelutarveratkaisun perusteella, mutta valittaa sitten naapurin suunnittelutarveratkaisusta eikä naapuri enää saakaan rakentaa.

Tuomioistuimet ovat usein perustelleet kielteistä ratkaisuaan siten, että kun otetaan huomioon jo toteutunut rakentaminen sekä vaatimukset maanomistajien yhdenvertaisesta kohtelusta ja riittävän kaavoitusvaran jättämisestä, hankkeen toteuttaminen kaavoituksesta erillisellä suunnittelutarveratkaisulla aiheuttaa maankäyttö- ja rakennuslain 137 §:n 1 momentissa tarkoitettua haittaa kaavoitukselle ja alueiden käytön muulle järjestämiselle. Hankkeiden toteuttamismahdollisuudet tulee selvittää alueen tarkemmassa kaavoituksessa, jolloin voidaan ottaa huomioon myös alueen muiden maanomistajien rakentamistarpeet ja muu maankäyttö. Alueelle aikaisemmin myönnetyt luvat eivät muodosta maankäytöllistä syytä myönteiseen suunnittelutarveratkaisuun. Näin ollen myönteisille suunnittelutarveratkaisuille ei ole ollut oikeudellisia edellytyksiä.

Edellä mainittua oikeuskäytäntöä olisi tarpeen muuttaa. Kunnan on voitava tulevaisuudessa myöntää rakentamislupa suunnittelutarvealueelle esimerkiksi siksi, että rakentaminen soveltuisi hyvin aiotulle paikalle eikä kunnan ole tarkoitus kaavoittaa kyseistä aluetta lähitulevaisuudessa. Tuomioistuimella on oltava mahdollisuus pysyttää kunnan päätös ilman, että yksittäisen luvan myöntämisen katsottaisiin aina loukkaavan yhdenvertaisuutta ja sen vuoksi aiheuttavan haittaa kaavoitukselle tai alueen käytön muulle järjestämiselle. Suunnittelutarvealueelle rakentamista ei voitaisi tuomioistuimessa estää kaavoitukseen liittyvällä perusteella määräämättömäksi ajaksi, jos kunta rakentamisen sallisi.

47 §. Alueellinen päätös sijoittamisen edellytyksistä suunnittelutarvealueella. Kunta voisi halutessaan ratkaista sijoittamisen edellytykset suunnittelutarvealueella samalla kertaa useamman rakennuspaikan osalta silloin, kun kysymyksessä olisi kyläalue tai vastaavasti rakentamiseen soveltuva alue. Osallistumiseen sovellettaisiin poikkeamispäätöstä koskevia säännöksiä. Päätös voisi olla voimassa enintään kymmenen vuotta.

48 §. Rakentamishankkeen toteuttamisen edellytykset. Rakentamishankkeen toteuttamisen edellytyksiä arvioidessaan kunnan rakennusvalvontaviranomainen tutkisi, onko rakentamishankkeella edellytyksiä täyttää olennaiset tekniset vaatimukset. Kunta ei olisi vastuussa suunnitelmien oikeellisuudesta, vaan suhteuttaisi lupaharkinnan rakentamishankkeen vaativuuteen. Vastuu suunnitelmien oikeellisuudesta säilyisi suunnittelijalla. Tulevaisuudessa voisi olla mahdollista hyödyntää tekoälyä vertaamaan rakentamislupahakemuksen tietomallia voimassa oleviin olennaisiin teknisiin vaatimuksiin.

Toteuttamisen edellytysten harkinnassa kunnan olisi tarkoitus käyttää niin sanottua suhteutettua valvontaa. Suhteutetulla valvonnalla tarkoitetaan maankäyttö- ja rakennuslain 124 §:n 2 momentissa säädetyn mukaisesti, että: ”Valvontatehtävän laajuutta ja laatua harkittaessa otetaan huomioon rakentamishankkeen vaativuus, luvan hakijan ja hankkeen suunnittelusta ja toteuttamisesta vastaavien henkilöiden asiantuntemus ja ammattitaito sekä muut valvonnan tarpeeseen vaikuttavat seikat”.

Korkeimman oikeuden ennakkoratkaisussa KKO 2008:62 korkein oikeus katsoi, että: ”Rakennustarkastaja ei ollut rakennetarkastusta toimittaessaan kiinnittänyt riittävää huomiota rakennuksen lujuuden ja turvallisuuden kannalta olennaisiin seikkoihin. Kun otetaan huomioon, että kysymyksessä on ollut tavanomaista vaativampi rakennus, näiden seikkojen selvittämistä ei ole saanut jättää sen varaan, että rakennustarkastaja oli tiennyt elementtien rakentajien ja asentajien olevan ammattitaitoisia. Rakennustarkastaja ei näin ollen ollut rakennetarkastusta toimittaessaan noudattanut tehtävän suorittamiselle sen laatu ja tarkoitus huomioon ottaen kohtuudella asetettavia vaatimuksia”. Kaupungin katsottiin olevan osaltaan vastuussa katon sortumisesta ja velvoitettiin korvaamaan osa vahingosta.

Säännöksen tarkoituksena ei ole edellä kuvatun kaltainen kunnan vastuu. Kunnan ei ole tarkoitus olla vahingonkorvausvastuussa hankkeeseen ryhtyvään nähden eikä ottaa vastuuta suunnitelmien eikä toteutuksen oikeellisuudesta. Säännöksen tarkoituksena on kunnan mahdollisuus tuottaa lisäarvoa rakentamiseen neuvonnan ja ohjauksen keinoin. Sen vuoksi kunnan on tarkoitus varmistaa, että hankkeella on edellytykset täyttää olennaiset tekniset vaatimukset.

Toteuttamisen edellytyksiä arvioidessaan kunnan olisi otettava huomioon myös muusta lainsäädännöstä johtuvat vaatimukset toteuttamiselle. Tällaisia vaatimuksia ovat esimerkiksi pelastuslain vaatimukset väestönsuojan rakentamisesta sekä rakennusten varustamisesta sähköajoneuvojen latauspisteillä ja latauspistevalmiuksilla sekä automaatio- ja ohjausjärjestelmillä annetun lain mukaisten sähköajoneuvojen latauspisteiden rakentaminen.

49 §. Maakuntakaavan rakentamisrajoitus. Rakentamislakiin siirrettäisiin maankäyttö- ja rakennuslaista 33 §:n 2 momentti ja siinä oleva rakennus-sana muutettaisiin rakennuskohteeksi. Muutos on tarpeen rakentamislain säätämisen vuoksi ja siksi, että muun muassa rakennuksen määritelmä poikkeaisi uudessa laissa nykyisestä.

50 §. Yleiskaavan rakentamisrajoitukset. Rakentamislakiin siirrettäisiin maankäyttö- ja rakennuslaista 43 §:n 1 momentti. Sana rakennus muutettaisiin rakennuskohteeksi. Muutos on tarpeen rakentamislain säätämisen vuoksi.

51 §. Yleiskaavan käyttö rakentamisluvan perusteena. Rakentamislakiin siirrettäisiin maankäyttö- ja rakennuslaista 44 §. Pykälän otsikon ja 1 ja 2 momentin rakennuslupa-sana muutettaisiin rakentamisluvaksi.

52 §. Yleiskaavan käyttö tuulivoimalan rakentamisluvan perusteena. Rakentamislakiin siirrettäisiin maankäyttö- ja rakennuslaista 77 a §. Pykälän otsikko ja sisältö muutettaisiin koskemaan rakentamislupaa ja pykälän viittaus 137 §:ään muutettaisiin viittaukseksi rakentamislain 46 §:ään.

53 §. Maisematyölupa. Maisematyölupaa koskeva sääntely pysyisi ennallaan. Maisematyöluvan sääntelyn tarkoitus liittyy maisemaan ja siinä tapahtuviin muutoksiin. Firenzessä 20.10.2000 solmittu eurooppalainen maisemayleissopimus on Suomessa saatettu voimaan lailla 25.11.2005/922 (SopS 13/2006). Sopimuksen 1 luvun 1 artiklan a) kohdan mukaan maisemalla tarkoitetaan aluetta sellaisena kuin ihmiset sen mieltävät ja jonka ominaisuudet johtuvat luonnon ja/tai ihmisen toiminnasta ja vuorovaikutuksesta. Maisema-alueesta säädetään luonnonsuojelulaissa (1096/1996). Luonnonsuojelulain 32 §:n mukaan luonnon- tai kulttuurimaiseman kauneuden, historiallisten ominaispiirteiden tai siihen liittyvien muiden erityisten arvojen säilyttämiseksi ja hoitamiseksi voidaan perustaa maisema-alue. Saman lain 33 §:n mukaan valtakunnallisesti merkittävän maisema-alueen perustamisesta ja tarkoituksesta päättää ympäristöministeriö. Muusta maisema-alueesta päättää elinkeino-, liikenne- ja ympäristökeskus maakunnan liiton esityksestä. Maisema-aluetta koskevia rakennuslainsäädännön piiriin kuuluvia määräyksiä ei sovelleta alueella, jolla on voimassa asemakaava tai oikeusvaikutteinen yleiskaava (LSL 34.3 §). Maa-aineslaki (555/1981) kieltää ainesten oton niin, että siitä aiheutuu kauniin maisemakuvan turmeltumista.

Maisemaa muuttavalla maanrakennustyöllä tarkoitettaisiin nykyiseen tapaan kaivamista, louhimista, tasoittamista ja täyttämistä sekä puiden kaatamista tai muuta näihin rinnastettavaa työtä. Periaatteessa kaikki rakentaminen muuttaa tavalla tai toisella maisemaa. Maisematyöluvalla säännellään maanrakennustyön piiriin kuuluvia toimenpiteitä, jotka jäävät rakentamisen sääntelyn ulottumattomiin. Vesilaissa (587/2011) säännellään muun muassa ruoppauksesta ja ruoppausmassan sijoittamisesta (VesiL 2 luvun 6 §). Maa-ainesten ottaminen voi edellyttää vesilain mukaista aluehallintoviraston lupaa esimerkiksi tilanteessa, jossa maa-ainesten ottaminen kohdistuu pohjavedenpinnan alapuolelle, pohjaveden ottamon suoja-alueelle tai pohjavesialueelle. Maa-ainesten ottamisesta voi myös seurata ympäristöluvan tarve siten kuin siitä säädetään ympäristönsuojelulaissa (527/2014) ja ympäristönsuojeluasetuksessa (713/2014). Patoturvallisuuslakia (494/2009) sovelletaan patoihin niihin kuuluvine rakennelmineen ja laitteineen. Patoihin sovelletaan patoturvallisuuslain lisäksi, mitä maankäyttö- ja rakennuslaissa säädetään rakennusten, rakennelmien ja toimenpiteiden luvanvaraisuudesta. Metsälakia (1093/1996) sovelletaan metsän hoitamiseen ja käyttämiseen metsätalousmaaksi luettavilla alueilla. Metsälakia ei kuitenkaan sovelleta maankäyttö- ja rakennuslain mukaisessa kaavassa suojelualueeksi osoitetulla alueella eikä alueilla, joilla on toimenpiderajoitus asemakaavan laatimiseksi. Maa- ja metsätalouteen asemakaava-alueilla osoitetuilla alueilla metsälakia sovelletaan kuten samoin maa- ja metsätalouteen oikeusvaikutteisessa yleiskaavassa maa- ja metsätalouteen ja virkistyskäyttöön osoitetuilla alueilla.

Laissa kutsuttaisiin entiseen tapaan oikeustilaa, jonka vallitessa maisematyölupa tarvitaan, toimenpiderajoitukseksi. Toimenpiderajoituksen piiri vastaisi nykyistä sääntelyä. Toimenpiderajoitus olisi ensinnäkin voimassa kaikilla asemakaava-alueilla. Toiseksi ranta-asemakaava-alueella toimenpiderajoitus olisi voimassa, jos ranta-asemakaavassa niin määrätään. Ennen 1.5.2017 voimaan tullutta lainmuutosta (230/2017) toimenpiderajoitus oli voimassa yleisesti ranta-asemakaava-alueilla. Kolmannen kohdan mukaan yleiskaava-alueella toimenpiderajoitus noudattaisi lainmuutoksen (230/2017) yhteydessä muutettua sääntelyä. Yleiskaava-alueella toimenpiderajoitus olisi voimassa, jos yleiskaavassa niin määrätään, lukuun ottamatta puiden kaatamista yleiskaavassa maa- ja metsätalousvaltaiseksi alueeksi osoitetulla alueella. Jos ranta-asemakaava ja yleiskaava ovat tulleet voimaan ennen 1.5.2017, sovelletaan niihin aiempaa sääntelyä, mikä johtaa maisematyöluvitukseen useammin. Vuosikirjapäätöksessä 2020:74 korkein hallinto-oikeus otti kantaa tilanteeseen, jossa toimenpiderajoituksen sisältänyt osayleiskaava oli hyväksytty ennen 1.5.2017, mutta tullut voimaan vasta sen jälkeen. Koska oikeusvaikutukset M-alkuisilla maisemallisesti arvokkailla alueilla olivat lainmuutoksen seurauksena muuttuneet ei voitu riittävästi varmistua siitä, että osayleiskaava täytti kaikilta osin sille asetetut sisältövaatimukset. Kunnanvaltuuston päätös oli lainvastaisena kumottava M-alkuisille alueille sijoittuvien eräiden aluerajoitusten osalta. Toimenpiderajoitus olisi pykälän 1 momentin neljännen kohdan mukaan voimassa alueella, jolla on rakennuskielto asemakaavan laatimiseksi, tai jolle yleiskaavan laatimista tai muuttamista varten on niin määrätty. Toimenpiderajoitus ei olisi voimassa alueidenkäyttölain 16 §:n tarkoittamilla alueilla.

Pykälän 2 momentissa säädettäisiin, milloin toimenpiderajoituksesta huolimatta maisematyölupaa ei tarvittaisi. Sääntely olisi nykyisenkaltainen. Lupaa ei tarvittaisi vaikutuksiltaan vähäisiin toimenpiteisiin. Vaikutuksiltaan vähäisten toimenpiteiden arviointi on toisinaan aiheuttanut tulkintaongelmia erityisesti puiden kaatamisen osalta ja vähäisyyden arvioinnissa on havaittu kuntakohtaista vaihtelua. Vaikutusten vähäisyyden arviointi kuuluu viranomaiselle, mutta toisinaan yhdenkin puun poisto kaava-alueella saattaa kiinnostaa naapurustoa ja aiheuttaa erimielisyyttä myös saman taloyhtiön asukkaiden keskuudessa. Vähäisyyden arviointi saattaa myös työllistää viranomaista kohtuuttomasti, olkoonkin että siitä voi periä pienen maksun. Muun muassa Helsingissä on työmäärää pyritty kohtuullistamaan yleisellä ohjeistuksella, jossa on kerrottu, millä edellytyksillä tontilta voi kaataa puita ilman maisematyölupaa. Mahdollista on ohjeen mukaan myös pyytää maisematyölausunto, jonka kautta viranomainen arvioi, voidaanko toimenpidettä pitää vähäisenä. Ellei erityisiä suojelun tai maisemakuvan kautta tulevia rajoitteita ole, voidaan tontilta kaataa ohjeen mukaan yhden kerran enintään viisi puuta. Säännöksen tarkoittamana vähäisenä toimenpiteenä voitaisiinkin pitää enintään viiden puun kaatamista, jos aluetta ei koske erityiset suojelumääräykset tai puut eivät sijaitse maisemalliselta kannalta erityisen tärkeällä paikalla. Toisaalta esimerkiksi kaupunkipuiden poisto ja korvaaminen uusilla, vaikka kyse olisi yli viidestä puusta, voisi olla vähäinen toimenpide.

Yleis- tai asemakaavan toteuttamiseksi tarpeellisten töiden arviointi sisältää myös harkintaa. Esimerkiksi monet kunnallistekniset työt vapautuvat tällä perusteella maisematyöluvan tarpeesta. Kaavan ikä ja tarkkuusaste vaikuttavat myös arvioinnissa. Mitä uudemmasta kaavasta on kysymys ja mitä tarkemmin siinä on lopputulos kaupunki- ja ympäristökuvan osalta ennakoitu, sitä laajemmalle voidaan kaavan toteuttamiseksi tarpeellisten töiden ala ulottaa. Myös myönnetty rakentamislupa sisältää oikeuden esimerkiksi rakentamisen toteuttamiseksi tarvittavan puuston poistamiseen. Puustoa ei pidä kuitenkaan harventaa tarpeettomasti. Rakentamisluvan yhteydessä viranomainen voi tarkemmin määritellä rakentamisen tieltä poistettavan puuston ja määrätä muilta osin puuston suojaamisesta ja säilyttämisestä rakennustyön aikana.

Rakentamista valmisteleviin välttämättömiin toimenpiteisiin voi syntyä ryhtymistarve jo ennen kuin rakentamislupa on käsitelty ja myönnetty. Käytännössä yleinen tilanne liittyy siihen, että valmisteleviin töihin halutaan ryhtyä heti rakentamislupapäätöksen jälkeen odottamatta sen lainvoimaistumista. Toisen tyyppisestä tilanteesta on kysymys silloin, kun rakennuspaikan saattamiseksi rakentamiskelpoiseksi halutaan ryhtyä ennen kuin hankkeen mahdollistava kaava on prosessoitu valmiiksi.

Epäselvyyksiä on aiheutunut nykyisen lain ennen rakennustyön aloittamista sallittuja toimia koskevasta säännöksestä (MRL 149 d §). Säännöksen mukaan kaivaminen, louhiminen, puiden kaataminen tai muu näihin verrattava rakentamista valmisteleva toimenpide voidaan tehdä ennen rakennustyön aloittamista noudattaen, mitä maisematyöluvasta säädetään. Säännöksen on toisinaan tulkittu edellyttävän sen tarkoittamilta valmistelevilta toimenpiteiltä aina maisematyölupaa. Yleensä kysymys on kuitenkin kaavan toteuttamiseksi tarpeellisista töistä, jolloin maisematyölupaa ei tarvita. Tärkeää on kuitenkin huolehtia esimerkiksi viranomaisen ennakko-ohjauksella siitä, ettei valmistelevien toimenpiteiden varjolla kaiveta ja louhita enempää kuin tuleva rakentamislupa edellyttää. Lain tulkinnassa aiheutuneiden epäselvyyksien hälventämiseksi on syytä sääntelyä valmistelevien töiden osalta muuttaa. Rakentamishanketta valmistelevat välttämättömät toimenpiteet, jotka liittyvät lainvoimaisen kaavan toteuttamiseen, vapautuisivat maisematyöluvasta. Kaavalla tarkoitetaan tässä yhteydessä asemakaavaa, ranta-asemakaavaa ja yleiskaavaa. Rakentamista valmistelevasta toimenpiteestä tulisi kuitenkin aina ennen sen aloittamista ilmoittaa rakennusvalvontaviranomaiselle. Ilmoittamisvelvollisuudesta on määrä säätää lain 109 §:ssä. Jos kaavoitus on kesken, tarvittaisiin myös valmisteleviin toimenpiteisiin maisematyölupa.

Pykälän 3 momentin mukaan, nykyisen lain mukaisesti liikennejärjestelmästä ja maanteistä annetun lain (503/2005) perusteella hyväksytty tiesuunnitelma tai ratalain (110/2007) perusteella hyväksytty ratasuunnitelma poistaisivat maisematyöluvan tarpeen. Jotta luvanvaraisuudesta vapautuu, tulee toimenpiteen olla selkeästi osoitettu kyseisessä suunnitelmassa.

Toisinaan syntyy tilanteita, joissa myönnetystä rakentamiseen oikeuttavasta luvasta huolimatta on tullut harkittavaksi maa-ainesluvan tarve. Erityisesti näin on tapauksissa, joissa rakentaminen sisältää louhimista ja louheen pois kuljettamista. Yleisenä tavoitteena on välttää eri lupajärjestelmien tarpeetonta päällekkäistä soveltamista. Rakentamista tarkoittavan luvan ja maa-ainesluvan valitusoikeudet eroavat toisistaan. Maa-ainesluvassa on valitusoikeus ulotettu muun muassa kunnan jäsenille sekä eräille yhdistyksille. Myös maisematyöluvasta kuuluu kunnan jäsenelle valitusoikeus. Vaikka maisematyölupa ja maa-aineslupa ovat toisensa poissulkevia, säännellään niillä osittain erilaisia toimenpiteitä. Maa-aineslailla säännellään maa-ainesten ottamista. Maisematyöluvan yleisin tarve liittyy puiden kaatamiseen. Suuret rakentamishankkeet saattavat edellyttää laajoja ja kestoltaan vuosia jatkuvia louhintatöitä. Myös erilaisia maamassoja saatetaan joutua vaihtamaan. Toisinaan on kysymys maaperän pilaantumisesta johtuvasta massojen korvaamisesta puhtailla. Lainvoimaisen kaavan alueella rakennuspaikan rakentamiskelpoisuus on periaatteessa selvitetty jo kaavassa. Kaava on myös mahdollisesti käynyt läpi valitusprosessin. Maisematyölupa ja maa-aineslupa avaavat lähes yhtä laajat valitusoikeudet kuin kaavapäätös.

Mahdollisessa valitustilanteessa voidaan uudelleen joutua pohtimaan samoja kysymyksiä, jotka on käsitelty ja ratkaistu jo kaavan yhteydessä.

Päällekkäisiä valvontajärjestelmiä tulee niin pitkälle kuin mahdollista välttää, ellei eri lupajärjestelmien samanaikaiselle soveltamiselle ole niiden erityisluonteesta ja sääntelytarpeesta johtuvia syitä. Pykälän 4 momentin mukaan, nykyisen lain mukaisesti maisematyölupaa koskevia säännöksiä ei sovellettaisi sellaiseen maa-ainesten ottamiseen, josta säädettäisiin maa-aineslaissa (555/1981). Päällekkäisyyksien ja tulkintaepäselvyyksien välttämiseksi rajapintajaoston ehdotuksesta maa-aineslain 4 §:ään lisättäisiin uusi 2 momentti. Sen mukaan maa-aineslupa ei olisi tarpeen asemakaavan toteuttamiseen liittyvään rakentamista valmistelevaan kaivamiseen tai louhintaan. Tällä hetkellä alueesta riippuen tämäntapaisia valmistelevia maanrakennustöitä suoritetaan joko ilman lupaa, maa-ainesluvalla, maisematyöluvalla, rakennusluvalla tai toimenpideluvalla. Luvantarvetta on vaikea ennakoida ja erilaiset käytännöt vaikuttavat myös haitankärsijöiden oikeusturvan yhdenvertaiseen toteutumiseen. Ehdotetuilla valmistelevia toimenpiteitä koskevilla muutoksilla varmistettaisiin yhtäläiset menettelyt ja vältettäisiin kaksinkertaisten menettelyjen soveltaminen.

54 §. Maisematyöluvan edellytykset. Maisematyöluvan edellytyksiä koskeva sääntely noudattaa nykyisessä ja jo sitä edeltävässä laissa (rakennuslain 124 a §) säädettyä. Voimassa olevan asemakaavan tai yleiskaavan alueella edellytykset arvioidaan puhtaan oikeusharkinnan kautta. Maisematyölupa olisi ehdotuksen mukaan jatkossakin myönnettävä, jollei toimenpide vaikeuta alueen käyttämistä kaavassa varattuun tarkoitukseen taikka turmele kaupunki- tai maisemakuvaa. Molempien lupaedellytysten tulee täyttyä. Lainvoimaisen kaavankin mukaiset hankkeet voivat ääritapauksessa turmella kaupunki- tai maisemakuvaa. Turmeltumisen, johtaakseen maisematyöluvan myöntämisen estymiseen, tulee kuitenkin olla pysyväisluonteista. Pelkästään väliaikainen turmeltuminen ei estäisi luvan myöntämistä.

Rakennuskielto- ja toimenpiderajoitusalueilla maisematyöluvan myöntäminen sisältää myös tarkoituksenmukaisuusharkintaa. Oikeudellisena edellytyksenä on kaavoituksellinen haitattomuus sekä kaupunki- tai maisemakuvan turmeltumattomuus. Jos edellytykset täyttyvät, voi lupaviranomainen harkita maisematyöluvan myöntämistä. Harkinnan tulee noudattaa hallinnossa yleisiä noudatettavia oikeusperiaatteita (hallintolain (434/2003 6 §). Kaavoituksellisen haitattomuuden arvioimiseksi joudutaan hakemuksesta yleensä hankkimaan kaavoittajan lausunto tai kannanotto. Myös muiden viranomaisten, kuten ympäristönsuojeluviranomaisten, lausunnot voivat olla tarpeen.

Pykälän 3 momentissa säädetään lunastus- ja korvausvelvollisuudesta eräissä maisematyöluvan epäämistilanteissa. Kaivamisen ja louhimisen osalta noudatetaan maa-aineslain 8 §:n säännöstä. Lunastusvelvollisuus voi aktualisoitua, jos lupa evätään yleiskaavassa olevan erityisen määräyksen nojalla taikka asemakaava-alueella, missä kaavaa ei ole päätetty muuttaa. Muiden maisematyölupaa edellyttävien toimenpiteiden kuin kaivamisen ja louhimisen osalta ehdotetaan asiasisällöltään nykyisen sääntelyn jatkumista. Sen mukaan maanomistajan korvausoikeus syntyy mainituilla alueilla, jos kielteisen maisematyöluvan vuoksi maanomistaja ei voi käyttää maataan kohtuullista hyötyä tuottavalla tavalla. Korvausvelvollinen on tällöin kunta. Jos alue on tarkoitettu tai osoitettu valtion tarpeisiin, kuuluu korvausvelvoite valtiolle. Maisematyöluvan myöntäminen voi estyä myös muun lainsäädännön, esimerkiksi luonnonsuojelulain (1096/1996) tai muinaismuistolain (295/1963) säännösten takia. Korvausvelvollisuuden olemassaolo ratkaistaan lunastustoimituksessa. Muinaismuistolain kokonaisuudistusta valmistellaan.

55 §. Rakennuksen purkamislupa. Kunta myöntäisi edellytysten täyttyessä purkamisluvan ja ratkaisisi hallintosäännöllään, kuinka asia organisoitaisiin kunnan sisällä.

Purkamislupa noudattaisi maankäyttö- ja rakennuslain 127 §:n mukaista ajatusta. Rakennusta tai sen osaa ei saisi purkaa asemakaava-alueella eikä sellaisella alueella, jossa yleiskaavassa olisi niin määrätty. Rakennusta tai sen osaa ei saisi purkaa myöskään alueella, jolla olisi rakennuskielto asemakaavan laatimiseksi.

Toinen momentti noudattaisi suoraan voimassa olevaa lainsäädäntöä. Purkamislupaa ei erikseen tarvittaisi, jos hanke olisi luvitettu jo muuten rakentamisluvalla tai noudatettaisiin katusuunnitelmaa, liikennejärjestelmästä ja maanteistä annetun lain mukaista tiesuunnitelmaa tai ratalain mukaan hyväksyttyä ratasuunnitelmaa. Lupaa ei niin ikään tarvittaisi talousrakennuksen tai muun siihen verrattavan rakennuksen purkamiseen, ellei rakennusta olisi pidettävä historiallisesti merkittävänä tai rakennustaiteellisesti arvokkaana tai tällaisen kokonaisuuden osana. Näitä seikkoja arvioitaessa huomioon voitaisiin ottaa kaavalla tai lailla suojeltujen rakennusten lisäksi myös esimerkiksi Museoviraston tai alueellisen vastuumuseon inventoinnit, kuten esimerkiksi Valtakunnallisesti merkittävät rakennetut kulttuuriympäristöt, Museovirasto 2009 (www.rky.fi).

Kolmannen momentin mukaan hankkeeseen ryhtyvän on ilmoitettava rakennuksen purkamisesta 30 päivää ennen purkamistyöhön ryhtymistä. Aivan kuten maankäyttö- ja rakennuslain 127 §:ssä, rakennusvalvontaviranomaiselle halutaan antaa jatkossakin mahdollisuus edellyttää perustellusta syystä rakentamisluvan hakemista. HE 101/1998 sivun 101 mukaan: ”Perusteltuna syynä voisi olla esimerkiksi se, että alueen asemakaavaa olisi pidettävä vanhentuneena. Asemakaava-alueen ulkopuolella lupamenettelyä voitaisiin edellyttää, jos rakennuksen purkamisessa rakennussuojelullisista syistä tulisivat sovellettaviksi purkamisen lupaharkintaa koskevat edellytykset”.

56 §. Purkamisluvan edellytykset. Purkamisluvan edellytykset muuttuisivat siitä, mitä niistä on säädetty maankäyttö- ja rakennuslain 139 §:ssä. Pykälän ensimmäisen momentin tarkoituksena on huolehtia poikkeamislupia vastaavasti siitä, ettei purkaminen aiheuttaisi haittaa kaavoitukselle, kaavan toteuttamiselle tai alueiden käytön muulle järjestämiselle. Purkaminen ei myöskään saisi vaikeuttaa rakennetun ympäristön suojelun tavoitteiden saavuttamista. Kaavassa suojellun rakennuksen purkaminen aiheuttaisi haittaa kaavan toteuttamiselle. Purkamisen edellytykset liittyisivät siten edelleen rakennettuun ympäristöön sisältyvien perinne- tai kauneusarvojen arvioimiseen, sillä suojeluharkinnassa sovelletaan rakennusperintölain 8 §:ssä säädettyjä kriteerejä, jotka kattavat muun muassa rakennuksen historialliset ja rakennustaiteelliset arvot. Purkaminen ei saisi myöskään perustua vanhentuneeseen asemakaavaan. Tarkoituksena olisi varmistaa, että rakennuksen suojelua koskeva asia saataisiin ratkaistua kohtuullisessa ajassa tämän lain vaatimukset täyttävällä kaavaratkaisulla tai rakennusperintölain mukaisella suojelupäätöksellä (KHO 2002:73 ja 74). Asemakaavan ajanmukaisuus voi nousta kysymykseksi purkamislupaa harkittaessa muun muassa yleispiirteisen kaavan ohjausvaikutuksen tai kulttuuriympäristön arvoja koskevan inventoinnin perusteella ja voidaan olla tilanteessa, jossa on syytä ryhtyä toimenpiteisiin vanhentuneen asemakaavan uudistamiseksi. Rakennusten suojeleminen kaavoituksen keinoin on asemakaava-alueella ensisijaista suhteessa rakennusperintölain mukaiseen suojeluun. Vuosikirjapäätöksessä KHO 2021:185ei vastikään hyväksytyllä maakuntakaavalla ollut välittömiä oikeusvaikutuksia arvioitaessa käytöstä poistuneiden tehdasrakennusten purkamista alueella, joka sijaitsee Museoviraston inventoiman valtakunnallisesti merkittävän rakennettujen kulttuuriympäristöjen (RKY) kohteessa. Kunnalla oli harkintavaltansa puitteissa mahdollisuus päättää, mille alueille ja missä aikataulussa asemakaavoja laaditaan.

Purkamislupa voitaisiin myöntää 1 momentin 1 kohdan edellytyksestä poiketen myös tilanteessa, jossa rakennukselle ei olisi enää osoitettavissa käyttötarkoitusta tai purettavaksi aiottu rakennus olisi huonokuntoinen eikä sen korjaaminen olisi enää kustannustehokasta. Lisäksi purkaminen voisi tulla kysymykseen, jos rakennus sijaitsisi alueella, jolla rakennukset ovat menettäneet suurimman osan arvostaan eikä esimerkiksi pankista saisi enää lainaa rakennuksen korjaamiseen. Olennaista rakennuskohteen purkamiselle tällä perusteella olisi se, että purkaminen johtaisi merkittävään purkumateriaalien uudelleenkäyttöön tai kierrättämiseen. Esimerkiksi yksittäisen oven siirtäminen toiseen käyttöön ei vielä kriteeriä täyttäisi. Kiertotalousnäkökulman huomioon ottaminen olisi olennaista erityisesti tilanteissa, joissa olisi taloudellisesti järkevää hyödyntää purkujäte esimerkiksi kaupunkirakennetta tiivistettäessä. Purkaminen tällä perusteella ei olisi mahdollista, kun rakennus olisi suojeltu 1 momentin 2 kohdassa tarkoitetuista syistä. Kaavassa tai muun lain nojalla suojellun rakennuksen purkaminen edellyttää normaalisti poikkeamislupaa tai kaavan muuttamista. Vuosikirjapäätöksen KHO 2021:185lopputulokseen, jossa purkamisluvan myöntämiselle ei ollut esteitä, vaikutti paitsi kunnan haluttomuus laatia alueelle rakennusten säilymistä turvaavaa suojelukaavaa, myös rakennusten merkittävästi heikentynyt kunto ja vaikeudet löytää tilojen ominaisuuksien vuoksi käyttäjää, joka olisi voinut ylläpitää rakennuksia.

Toinen momentti sisältää liitynnän jätelakiin ja ilmastonmuutoksen torjuntaan. Rakennusalan kiertotaloutta on lisättävä ilmastonmuutoksen torjunnan näkökulmasta. Purkaminen on järjestettävä niin, että mahdollisimman moni rakennustuote on käytettävissä uudelleen tai kierrätettävissä.

57 §. Poikkeamislupa. Poikkeamisluvasta säädettäisiin omassa pykälässään ja se olisi oma hallintopäätöksensä. Luvan hakijan näkökulmasta poikkeamislupa olisi ajallisesti osa sijoittamisharkintaa, vaikka lupa ratkaistaisiin omalla hallintopäätöksellään. Tilanne säilyisi tältä osin nykyisen kaltaisena. Prosessuaalisesti sekä poikkeamisluvasta että sijoittamisen edellytyksistä voitaisiin kuulla samanaikaisesti. Sama koskisi myös valitusta, valitusaika alkaisi yhtä aikaa sekä poikkeamisluvasta että erikseen annetusta sijoittamisluvasta. Tällöin hakijalle saattaisi syntyä prosessuaalisen riski, sillä rakentamislupa olisi mitätön, jos poikkeamislupaa ei myönnettäisi. Poikkeamispäätökset koskivat vuonna 2020 yhteensä 3 331:tä rakennuspaikkaa. Näistä kielteisiä oli vain 170. Asemakaava-alueelle myönnetyistä poikkeamispäätöksistä kohdistui vajaat puolet, 1 321 kappaletta.

Poikkeamislupa noudattaa pääosin maankäyttö- ja rakennuslain 171 §:ssä säädettyä. Poiketa ei saisi kelpoisuuksia koskevasta vaatimuksesta. Säännökseen kirjoitettaisiin auki vallitsevan oikeuskäytännön mukainen näkemys siitä, että henkilön pätevyys ei ole rakentamista tai muuta toimenpidettä koskeva säännös tai määräys. Poikkeaminen ei olisi mahdollista myöskään maisematyöluvan tarpeesta ja sen edellytyksistä eikä 46 §:n 1 momentin 2 kohdan mukaisista sijoittamisen edellytyksistä suunnittelutarvealueella. Mahdollisuus poikkeamiseen ei koskisi myöskään tonttijakoa.

Pykälän johdantolauseesta poistettaisiin sanat ”rakentamista tai muuta toimenpidettä koskeva”. Syynä poistoon on se, että toisinaan on ollut tarvetta poiketa myös jostain muusta kuin rakentamista koskevasta kaavamääräyksestä. Tilanne, jossa olisi tarve poiketa laajemmin muusta kuin rakentamista koskevasta kaavamääräyksestä, voisi tulla kysymykseen vaikkapa lumenkaatopaikan järjestämiseksi tai pilaantuneiden maa-ainesten varastoinnin takia. Tällä hetkellä poikkeaminen liittyy tavallisesti rakennusluvan myöntämiseen. Näin ei jatkossa enää aina olisi, vaan tarve poikkeamiselle voisi syntyä myös tilanteissa, joissa rakentamislupaa ei lainkaan haettaisi. Esimerkiksi alle 30 neliömetrin suuruisen talousrakennuksen rakentaminen saattaisi edellyttää poikkeamisluvan myöntämistä, vaikka rakentamislupaa ei tarvittaisi. Laissa ei enää säädettäisi erikseen rakennusluvista ja toimenpideluvista, joten jaottelua niihin ei enää tarvittaisi. Poikkeaminen ei olisi kuitenkaan mahdollista esimerkiksi alueidenkäyttöä ja lupia koskevista menettelyllisistä säännöksistä eikä kaavojen toteuttamista, maapolitiikkaa ja kaavoitusta koskevista säännöksistä.

Hallintolain mukaisesti asiat tulevat vireille viranomaiseen hakemuksesta eikä siitä sen vuoksi ole tarpeen säätää erikseen tässä laissa. Kunta ei siten voisi myöntää poikkeamislupaa viran puolesta. Poikkeaminen edellyttää lisäksi aina hakijan osoittamaa erityistä syytä, jonka olemassaolo harkittaisiin tapauskohtaisesti. Erityisen syyn olisi liityttävä jollakin tavoin itse rakentamiseen. Huomiota voitaisiin kiinnittää esimerkiksi hankkeen tai toimenpiteen laatuun, suuruuteen tai sijaintiin rakennuspaikalla, hankkeen erityiseen merkitykseen hakijalle taikka alueidenkäytöllisen suunnittelun erityispiirteisiin. Tapauksessa KHO 27.1.2006 taltio 141 erityisenä syynä pidettiin sitä, että jos tontille sijoittuvat kaksi erillistaloa olisi kaavan tarkoittamalla tavalla yhdistetty yhdeksi paritalotyyppiseksi rakennukseksi, rakentaminen olisi vaikuttanut massiivisemmalta kuin tontille yhden rakennuksen sijaan rakennettavat kaksi erillistä omakotitalorakennusta.

Nykyinen suunnittelutarvesääntely johtaa usein tarpeeseen saada sekä suunnittelutarveratkaisu että poikkeamispäätös samasta hankkeesta. Näin voi käydä tilanteissa, joissa alueella ei ole asemakaavaa, alue on suunnittelutarverajoituksen piirissä ja aluetta koskee oikeusvaikutteinen yleiskaava. Yleiskaava voi sisältää suoraan rakentamista ohjaavia määräyksiä ja rakentamisrajoituksen, ja rakentamishanke voi poiketa niistä (KHO 11.6.2001 taltio 1397). Usein päätöksen rakennusluvan erityisistä edellytyksistä suunnittelutarvealueella (MRL 137 §) ja poikkeamispäätöksen (MRL 171 §) tekee kunnassa sama taho. Käytännöllistä olisi, että sijoittamisen edellytysten tarkastelu suunnittelutarvealueella ja mahdollisesti tarvittava poikkeaminen esimerkiksi yleiskaavasta voitaisiin tehdä yhdellä ja samalla päätöksellä. Sijoittamisen edellytysten tarkastelun yhteydessä voi olla tarpeen poiketa myös edellä 45 §:ssä säädetyistä edellytyksistä, kuten rakennuksen etäisyyttä kiinteistön rajoista koskevasta vaatimuksesta.

Toimivalta kaikkeen poikkeamiseen olisi kunnalla.

58 §. Alueellinen poikkeaminen. Alueellista poikkeamista koskeva säännös otettiin vuoden 1958 rakennuslakiin vuonna 1973/588. Maankäyttö- ja rakennuslakiin säännös otettiin lainmuutoksella 1129/2008, jolloin sen soveltamisala oli rajattu. Säännös sijoittui lain 171 §:n 4 momenttiin. Muutoksella 196/2016 soveltamisalaa hiukan laajennettiin ja säännös siirtyi MRL 172 §:ksi. Säännöksen ehdotetaan säilyvän ennallaan. Hallituksen esityksen HE 148/2015 vp pykäläkohtaisten perustelujen mukaan: ”Pykälän 1 momentin mukaan kunta voisi erityisestä syystä tehdä alueellisen poikkeamispäätöksen koskien asemakaava-alueella olemassa olevan asuin-, liike- tai toimistorakennuksen tilojen muuttamista asuinkäyttöön tai muuhun ympäristöhäiriötä aiheuttamattomaan käyttöön. Myös alueellinen poikkeamistoimivalta olisi siten kunnalla. Alueellisen poikkeamisen soveltamisala olisi lisäksi laajempi kuin nykyisin, koska se koskisi asuinrakennusten lisäksi myös liike- ja toimistorakennuksia. Muilta osin alueellisen poikkeamisen soveltamisala vastaisi nykyistä sääntelyä”.

Kunta voisi esimerkiksi päättää, että asemakaavan mukaisesta käyttötarkoituksesta voidaan poiketa laajemmalla kuin yhden rakennuspaikan käsittävällä alueella silloin, kun olemassa olevan liike- tai toimistorakennuksen tiloja muutetaan asuinkäyttöön tai muuhun ympäristöhäiriötä aiheuttamattomaan käyttöön. Tällöin rakentamishankkeeseen ryhtyvän ei tarvitsisi enää hakea poikkeamislupaa, vaan tämä voisi hakea suoraan rakentamislupaa.

Myöskään alueellisen poikkeamisen kohdalla ei säädettäisi tarkemmin siitä, mikä kunnan viranomainen alueellisen poikkeamispäätöksen tekisi, vaan asia jäisi kunnan ratkaistavaksi.

Pykälän 2 momentin mukaan alueellista poikkeamista koskisivat 57 §:n 2 momentissa säädetyt poikkeamisen edellytykset. Lisäksi alueellisen poikkeamisen edellytyksenä olisi nykyisen maankäyttö- ja rakennuslain 172 §:n 2 momentin mukaisesti, että sillä edistetään olemassa olevien rakennusten käyttöä, kehittämistä ja ylläpitoa. Alueellisen poikkeamisen edellytykset olisivat siten samat kuin nykyisinkin.

59 §. Lupa v ähäiseen poikkeamiseen rakentamisluvan yhteydessä. Maankäyttö- ja rakennuslain 175 §:n mukainen vähäinen poikkeaminen säilyisi myös tulevaisuudessa ja sitä voitaisiin käyttää niin sijoittamisen kuin toteuttamisen edellytysten tarkastelun yhteydessä. Vähäistä poikkeamista koskeva aiempi oikeuskäytäntö ja sen tulkinnat soveltuisivat myös uuden lain aikana. Tyypillisesti vähäiseksi poikkeamiseksi on katsottu esimerkiksi kaavan mukaisten rakennusalojen rajojen ja sallittujen korkeuksien vähäinen ylittäminen sekä rakentaminen sallittua lähemmäksi naapurin rajaa naapurin suostumuksella, kaavan mukaisen kerrosalan vähäinen ylitys pientalon esteettömyyden johdosta, kaavan kerrosalan vähäinen ylitys kerrostalon porrashuoneen viihtyisyyden perusteella taikka aluerakentamisessa vähäinen poikkeaminen asemakaavan mukaisesta autopaikkamäärästä. Ylitys on tavallisesti ollut alle kymmenen prosenttia.

Vähäinen poikkeaminen juontaa juurensa rakennuslain 132 §:n 2 momenttiin. Hallituksen esityksen 101/1998 vp sivulla 117 on todettu: ”Vähäistäkin poikkeamista koskee säännös poikkeamisen edellytyksistä. Rakennusvalvontaviranomaisen vähäistä poikkeamista koskevassa päätöksenteossa on katsottava, ettei poikkeaminen ole alueiden käytön suunnitteluun liittyvien edellytysten vastaista tai vaikeuta säännöksessä mainittujen tavoitteiden toteutumista tai saavuttamista. Vähäinen poikkeaminen voinee varsin harvoin aiheuttaa tällaisia seurauksia” ja ”Vähäisen poikkeamisen osalta on kuitenkin syytä kiinnittää huomiota siihen, ettei poikkeaminen vaikeuta rakennetun ympäristön suojelemista koskevien tavoitteiden saavuttamista. Poikkeaminen ei saisi myöskään merkitä rakentamiselle asetettujen keskeisten vaatimusten syrjäytymistä”.

6 luku Lupamenettely

60 §. Rakennuksen tietomallimuotoinen suunnitelma. Rakentamislain keskeisiä tavoitteita on luoda rakennetun ympäristön valtakunnallinen digitaalinen rekisteri ja tietoalusta. Yhdessä hiilineutraalisuustavoitteen ja kiertotalouden kanssa ne muodostavat kokonaisuuden, jossa digitaalisuus on keskeinen väline. Rakennussuunnittelu tapahtuu jo nyt suurelta osin BIM-muotoisena (Building Information Modeling) eli tietomallintamalla.

Rakennuksen suunnittelun ja toteutuksen yhteydessä kertyvä tieto on määrä kerätä kansalliselle alustalle. Jotta alustasta kuka tahansa tietoja tarvitseva voi noutaa rakennettua ympäristöä ja rakennuksia koskevia ajantasaisia tietoja, edellyttää se tietojen määrämuotoisuutta ja yhteentoimivuutta. Tavoitteena on aikaansaada rakennetun ympäristön ”digitaalinen kaksonen”, joka on sähköiseen muotoon saatettu ja tallennettu ja ajantasaisesti täydentyvä tiedosto. Tähän kansalliseen alustaan kerättävien tietojen tulee olla yksilöitävissä ja tunnistettavissa, jotta ne voidaan sieltä poimia. Tiedostomuodon tulee olla tietorakenteeltaan koneluettavaa. Muun muassa BIM-tietomallit täyttävät koneluettavuuden vaatimukset. Koneluettavaksi tietorakenteeksi katsotaan myös esimerkiksi pdf-tuloste, jonka yhteydessä toimitetaan lisätiedot koostava taulukkotiedosto, kuten xlsx.

Rakennuksen tietomallimuotoinen suunnitelma on rakennuksen ja rakennusprosessin koko elinkaaren aikaisten tietojen kokonaisuus digitaalisessa muodossa. Tietomallimuotoiseen suunnitelmaan liittyy myös rakennuksen sijainnin, geometrian ja muodon määrittäminen ja esittäminen kolmiulotteisesti. Rakentamisessa elinkaarinäkökulma on keskeinen. Väliaikaisia rakennuksia lukuun ottamatta rakennus on tarkoitettu pitkäkestoiseksi. Maailmanlaajuisesti rakentaminen käyttää noin puolet maapallon raaka-ainevarannoista. Maapallon väestömäärän koko ajan kasvaessa ei tulevaisuudessa ole enää mahdollisuuksia raaka-aineiden hallitsemattomaan käyttöön. Minkä tahansa aineellisen objektin jäädessä hyödyttömäksi tulee siihen käytetty materiaali saada uudelleen käyttöön niin pitkälti kuin mahdollista. Jotta materiaalien kierrätys voi onnistua, tulee niistä olla käytettävissä riittävä tietovaranto. Tietomallimuotoisten suunnitelmien avulla saadaan kerättyä ja tallennettua materiaalitietoja.

Tietomallimuotoisen suunnitelman tietojen vähimmäissisältö muodostuu kiinteistötiedoista, pysyvästä rakennustunnuksesta, pysyvästä huoneistotunnuksesta, tilatiedoista ja osoitteesta. Näistä säädetään tarkemmin väestötietojärjestelmästä ja Digi- ja väestötietoviraston varmennepalveluista annetussa laissa (661/2009) sekä valtioneuvoston asetuksessa väestötietojärjestelmästä (128/2010). Nämä perustiedot muodostavat pohjan, jonka kautta päästään kiinni kansalliseen alustaan, johon itse rakennusta koskevat ajantasaiset tiedot tallennetaan.

Käytännössä voi olla mahdotonta eikä välttämättä ole tarkoituksenmukaistakaan tallentaa tiedostoihin jokaista tuotetta ja tuoteryhmää. Rakennuksen tietomalli tallennettaisiin suunnittelussa toteutuneeseen tarkkuuteen. Tallenteesta voidaan käyttötarkoituksen mukaisesti tarkastella yksityiskohtia eri LOD eli level of detail tarkkuustasoilla. Mitä yksityiskohtaisemmat tuotetiedot rekisteriin tallennetaan, sitä helpompaa on rakennustuotteiden uudelleenkäyttö ja kierrätys myöhemmin. Rakennetun ympäristön valtakunnallista digitaalista rekisteriä ja rakentamista valvovia viranomaisia varten on kuitenkin riittävää, että tietomallimuotoinen suunnitelma sisältää pääasialliset tiedot rakennuksesta ja rakennusosien ja niiden ominaisuuksista rakennuksen elinkaaren ajan. Rakennuksen pääasialliset tiedot käsittävät rakennuksen laajuuteen, laatuun, käyttötarkoitukseen ja suunniteltuun tekniseen käyttöikään vaikuttavat tiedot sekä ominaisuustiedot, joiden kautta voidaan arvioida olennaisia teknisiä vaatimuksia koskevien viranomaismääräysten täyttyminen turvallisuuden, terveellisyyden ja käyttöiän kannalta. Muun kuin välittömästi viranomaismääräyksiin liittyvän yksityiskohtaisemman tietoaineiston tallentaminen valtakunnalliseen rekisteriin jäisi rakennuksen omistajan harkintaan. Kiinteistöjen ja rakennuksien mallintamista varten on alun perin julkisten hankkeiden tilaamisen tueksi luotu Yleiset tietomallivaatimukset YTV. Senaatti-kiinteistöjen toimesta vuonna 2007 laadittujen tietomallivaatimusten päivitys toteutettiin vuosina 2011–2012. Tietomallivaatimukset, jotka on julkaistu Rakennustieto osakeyhtiön ja buildingSMART Finlandin sivuilla, käsittävät 14 osaa rakennussuunnitteluun liittyen, minkä lisäksi on kaupunkimallintamista ja infrarakentamista koskevia osia. Osa 3 koskee tietomallien hyödyntämistä arkkitehtisuunnittelussa, osa 4 taloteknistä suunnittelua, osa 5 rakennesuunnittelua ja osa 14 tietomallien hyödyntämistä rakennusvalvonnassa. Tietomallivaatimusten päivitys on parhaillaan menossa. Näin voidaan varmistaa rakennusvalvontaprosessin yhteydessä tuotettavien suunnitelmien yhteentoimivuus yhteisten tietokomponenttien kanssa sekä alan yhtenäinen standardienmukaisuus. Päivitysten yhteydessä huomioon otettavat niin sanotut käyttötapaukset mahdollistaisivat tekoälysovellusten käyttämisen suunnitelmien tarkastuksessa. Ympäristöministeriö osallistuu aktiivisesti tietomallivaatimusten päivittämiseen siltä osin kuin ne liittyvät viranomaistoimintaan.  Mallien tietosisältöjen olisi oltava semanttisesti ja teknisesti oikein ja standardien mukaisia kaikissa niissä vaiheissa, joissa malleja hyödynnetään rakennusvalvontatyössä.

Rakennetun ympäristön digitaalista kaksosta varten on riittävää, että suunnittelua koskevat tiedot laaditaan koneluettavassa ja yhteentoimivan tietorakenteen muodossa. Koneluettavuus on yleinen ominaisuus, joka voidaan saavuttaa suhteellisen yksinkertaisilla ja helposti käyttöön hankittavilla suunnittelun työvälineillä.

Vaatimus tietomallimuotoisesta suunnitelmasta tai koneluettavuudesta koskisi kaikkia suunnitelmia siitä riippumatta, kuinka merkittävä osuus kohteen kokonaisuudesta kulloinkin on kysymys. Suunnitelmalla tarkoitetaan tällöin rakennussuunnitelmaa ja eri erityisaloja, kuten rakenne- ja lvi-suunnitelmia. Tietomallimuotoisten suunnitelmien osalta yleisenä tallennusmuotona on IFC (Industry Foundation Classes -standardi), jolla vältetään sitoutuminen johonkin kaupalliseen tuotteeseen. Selvyyden vuoksi olisi syytä mainita suunnittelijoiden velvoitteesta korjaus- ja muutostyössä koskemaan kyseessä kulloinkin olevan korjaus- ja muutostyön tietoja.

Kaikki rakennuksessa sen elinkaaren aikana tehtävät muutokset eivät edellytä viranomaisen lupaa. Osa muutoksista liittyy esimerkiksi vuosihuoltotyyppisiin tai muutoin luvanvaraisuuden ulkopuolelle jääviin töihin. Pyrittäessä hallinnoimaan rakennuksen elinkaarta ja rakennustuotteiden kierrätystä sekä rakennuksen kunnossapitoa on kuitenkin eduksi, että rakennuksen tietomallimuotoista suunnitelmaa tai siitä kerättyjä koneluettavia tietoja ylläpidettäisiin ajan tasalla. Luontevaa on, että vastuu tietojen ylläpidosta säädetään rakennuskohteen omistajalle, jolle muutoinkin kuuluu vastata rakennuksen jatkuvasta kunnossapidosta, turvallisuudesta ja terveellisyydestä. Tämä velvollisuus sisältyy tällä hetkellä lakiin digi- ja väestötietoviraston varmennepalveluista (661/2009). Tallennuspaikkana olisi digitaalinen käyttö- ja huolto-ohje.

Pykälän viimeinen momentti sisältää ympäristöministeriölle annettavan valtuutuksen täsmentää asetuksella tietomallimuotoisten suunnitelmien ja tietojen koneluettavuuden muodossa laadittavien suunnitelmien sisällöstä.

61 §. Rakentamislupahakemus. Kun viranomaislupaa lähtee hakemaan, joutuu joka tapauksessa turvautumaan pätevyys- ja kelpoisuusvaatimukset täyttävään suunnittelijaan. Luontevaa tällöin on, ettei pelkkä suullinen hakemus riitä. Myös hallintolaki pitää ensisijaisena asian vireillepanotapana kirjallista menettelyä. Kirjallisella menettelyllä tarkoitetaan kaikkia dokumentteihin perustuvia vireillepanotapoja. Sähköisestä asioinnista viranomaistoiminnassa annetun lain (13/2003) 9 §:n mukaan vireillepanossa ja asian muussa käsittelyssä vaatimuksen kirjallisesta muodosta täyttää myös viranomaiselle toimitettu sähköinen asiakirja. Sähköinen asiointi ja sähköinen lupamenettely ovat rakentamisasioissa käytössä yleisesti. Lähes kaikki Suomen kunnat ovat jo siirtyneet perinteisestä paperimuotoisesta menettelystä sähköisesti hoidettavaan menettelyyn. Jos asiakirja saapuu viranomaiselle muussa kuin sähköisessä muodossa, on se julkisen hallinnon tiedonhallinnasta annetun lain (906/2019) 19 §:n mukaan muutettava sähköiseen muotoon, jos asiakirja on säädetty pysyvästi säilytettäväksi taikka lailla tai lain nojalla arkistoitavaksi. Kansallisarkiston linjauksen mukaisesti digitaalinen arkistointi on ensisijainen arkistointitapa julkishallinnossa. Valtaosa kunnallisista maankäytön, kaavoituksen ja maapolitiikan, kiinteistönmuodostuksen, mittaus- ja karttapalvelujen sekä rakennusvalvonnan asiakirjoista on määrätty pysyvästi säilytettäväksi. Kaikkien kunnallisten organisaatioiden pysyvästi säilytettävät rakennusvalvonnan asiakirjatiedot määrättiin arkistolain nojalla säilytettäväksi yksinomaan sähköisessä muodossa (Kansallisarkisto 13.5.2016). Päätöksellä 12.9.2016 Arkistolaitos määräsi kaikki kuntien rakennusvalvonnan lakisääteisissä tehtävissä syntyvät sähköiset asiakirjatiedot pysyvään säilytykseen sähköisessä muodossa. Sähköinen asiakirja on lain (13/2003) 21 §:n mukaan arkistoitava siten, että sen alkuperäisyys ja säilyminen sisällöltään muuttumattomana voidaan myöhemmin osoittaa.

Rakentamista tarkoittavaa lupaa haettaessa on tullut esittää selvitys siitä, että hakija hallitsee tonttia tai rakennuspaikkaa. Vaatimus hallinnan osoittamisesta omaksuttiin vuoden 1959 rakennusasetuksessa. Myös maankäyttö- ja rakennuslain 131 § edellyttää, että rakennuslupaa, toimenpidelupaa, purkamislupaa ja maisematyölupaa haettaessa hakemukseen tulee liittää selvitys, että hakija hallitsee rakennuspaikkaa. Poikkeamispäätöksen ja suunnittelutarveratkaisun osalta vastaava oikeusohje on asetuksessa joustava (MRA 85 ja 90 §). Maankäyttö- ja rakennuslain 81 §:n mukaan rakennuslupaa ei saa myöskään myöntää, jollei rakennusluvan hakija hallitse koko rakennuspaikkaa tai jos rakennusluvan myöntäminen vaikeuttaa korttelin muun osan käyttöä kaavan osoittamaan tarkoitukseen. Selvityksellä on jatkossakin tarkoitus varmistaa, että luvan hakija hallitsee koko rakennuspaikkaa.

Rakentamistoimenpiteeseen myönnettävä lupa on hallinnollisen viranomaisen näkemys siitä, että luvan tarkoittamaan toimenpiteeseen ja sen toteuttamiseen ei rakentamismääräysten kannalta ole estettä. Sen sijaan toteuttaminen voi estyä muista syistä, kuten vaikkapa rakennuspaikan omistussuhteisiin liittyvistä syistä. Myönnetty lupa ei voi konstituoida mitään yksityisoikeudellista oikeustilaa.

Pääpiirustukset on vakiintunut termi suunnitelmille, joiden pohjalta viranomainen arvioi luvan myöntämisen edellytyksiä. Pääpiirustukset on yläkäsite rakennussuunnitelmalle, johon kuuluvat asemapiirros sekä pohja-, leikkaus- ja julkisivupiirustukset. Erityissuunnitelmat sisältävät tarpeelliset muut piirustukset, laskelmat ja selvitykset. Rakentamista koskevista suunnitelmista ja selvityksistä on annettu ympäristöministeriön asetus 12.3.2015. Asetus säätää pääpiirustusten sisällöstä ja esitystavasta seuraavasti: ”Rakennuslupahakemuksen liitteenä oleviin pääpiirustuksiin on sisällyttävä riittävät tiedot sen arvioimiseksi, täyttävätkö ne rakentamista koskevat säännökset ja määräykset sekä hyvän rakennustavan vaatimukset.” Pääpiirustukset on tärkeä varmentaa suunnittelijan allekirjoituksella, jotta ne erottuvat luonnosvaiheen ja alustavista suunnitelmista. Sähköisessä menettelyssä allekirjoitus tapahtuu yleisesti käytössä olevien tietojärjestelmien edellyttämällä tavalla. Sähköisestä asioinnista viranomaistoiminnassa annetun lain (13/2003) 9 § ei edellytä viranomaiselle saapunutta sähköistä asiakirjaa täydennettäväksi allekirjoituksella, jos asiakirjassa on tiedot lähettäjästä eikä asiakirjan alkuperäisyyttä tai eheyttä ole syytä epäillä. Jos pääpiirustukset ja niitä kuvaava tietomalli poikkeaisivat toisistaan, pääpiirustusten tiedot ovat ensisijaisia ja hierarkiassa tietomallin edellä.

Rakennetun ympäristön valtakunnallinen digitaalinen rekisteri ja tietoalusta edellyttävät, että rakennuskohteen rakennussuunnitelmista toimitetaan tietomalli tai tiedot koneluettavassa muodossa. Tietomallin tai tietojen koneluettavuuden avulla voidaan myös täyttää ne rakennuskohteen elinkaareen liittyvät tietotarpeet, joilla varmistetaan rakennuksen käytönaikaisen huollon ja korjaamisen dokumentointi. Muista luvanvaraisista rakennuskohteista kuin rakennuksista ei välttämättä laadita rakennuksille ominaisia suunnitelmia. Tällöin olisi riittävää, että lupaviranomainen saisi kulloinkin tarkoituksenmukaisella tavalla laaditun selvityksen kohteesta ja sen vaikutuksista ympäröivään alueeseen. Selvitys voi olla laadittu tietomallina tai muulla havainnollisella tavalla.

Rakennuksen perustamis- ja pohjaolosuhteet ovat olennainen lähtökohtatieto rakennuksen suunnittelulle. Ilmastonmuutoksen mukanaan tulevat sääolojen muutokset korostavat entisestään tarvetta selvittää huolellisesti tarvittavat toimenpiteet, jotta rakennuksen perustukset toteutetaan kestävästi ja ottaen myös huomioon rakennuspaikkaan mahdollisesti liittyvät riskilliset olosuhteet.

Energiaselvitys on keskeinen keino osoittaa määräysten edellyttämien energiatehokkuusvaatimusten täyttyminen. Kun rakennuksen energiatodistuksesta annetun lain (50/2013) mukaan tarvitaan energiatodistus, tulee myös se esittää rakentamislupaa haettaessa. Ainoastaan Asumisen rahoitus- ja kehittämiskeskuksen energiatodistusrekisterissä sähköisesti allekirjoitettu energiatodistus on kelvollinen. Energiaselvitys, mukaan luettuna energiatodistus, on päivitettävä ennen rakennuksen käyttöönottoa, jos lupavaiheen energiaselvityksen perusteena oleviin suunnitelmiin on tullut muutoksia.

Ilmastoselvityksessä raportoitaisiin esityksen 38 §:n mukaisesti uuden rakennuksen tai rakentamislupaa edellyttävän laajamittaisesti korjattavan rakennuksen hiilijalanjälki ja hiilikädenjälki. Ilmastoselvityksellä osoitetaan rakentamislupaa haettaessa, että uuden rakennuksen hiilijalanjäljen raja-arvo alittuu. Tarkemmat säännökset rakennuksen vähähiilisyyden arviointimenetelmästä ja arvioinnissa käytettävistä tiedoista sekä ilmastoselvityksen laatimisesta annettaisiin esitykseen sisältyvän asetuksenantovaltuuden nojalla. Arvioinnin olisi katettava rakennuksen elinkaari tai laajamittaisesti korjattavan rakennuksen ollessa kyseessä arvioinnin olisi katettava korjauksen ja sen jälkeisten rakennuksen elinkaaren vaiheet.

Rakennuksen materiaaliselosteessa lueteltaisiin esityksen 39 §:n mukaisesti tiedot uuden rakennuksen tai laajamittaisesti korjattavan rakennuksen rakentamisessa käytetyistä materiaaleista ja tuotteista. Materiaaliseloste olisi laadittava luetteloimalla ne osat, joista rakennus ja rakennuspaikan rakenteet toteutetaan. Tarkemmat säännökset materiaaliselosteen sisällöstä ja laadinnasta annettaisiin esitykseen sisältyvän asetuksenantovaltuuden nojalla. Materiaaliselosteen tietoja käytettäisiin rakennuksen ilmastoselvityksen laatimisessa, rakennuksen käyttö- ja huolto-ohjeen laatimisessa sekä arvioitaessa rakennuksen sisältämien tuotteiden uudelleenkäyttöä tai materiaalien hyödyntämistä korjaamisen tai purkamisen yhteydessä. Materiaaliseloste olisi esityksen mukaan laadittava koneluettavassa muodossa rakennetun ympäristön tietojärjestelmään sopivalla tavalla.

Rakennuspaikan terveellisyyden ja korkeussuhteiden selvittäminen on edellytys sille, että rakennus voidaan suunnitella ja toteuttaa kosteusvauriot välttäen. Rakennuspaikan tietoja tarvitaan myös suunniteltaessa määräysten edellyttämää rakentamishankkeen kosteudenhallintaselvitystä.

Korjausrakentamisessa on tärkeää selvittää riittävän varhaisessa vaiheessa rakennuksen kunto, jotta korjaustyön suunnittelu perustuu todellisiin lähtötietoihin. Tavallista on, että vaativammissa korjaushankkeissa paljastuu työn aikana seikkoja, joita ei kaikkia ole voitu ennakoida. Tämä ei kuitenkaan vähennä rakennuksen kunnon etukäteisselvittämisen tärkeyttä. Mitä tarkemmin tiedot on etukäteen selvillä, sitä paremmin pystytään muun muassa korjaushankkeen yksityiskohdat ja myös kustannukset ennakoimaan.

Rakentamislupahakemukseen tarvitaan selvitys siitä, että luvan hakija hallitsee rakennuspaikkaa kokonaisuudessaan. Tällä pyritään välttämään haasteellisia juridisia tilanteita, joihin omistussuhteen epäselvyyden vuoksi saatettaisiin joutua. Rakennuspaikan hallinta on tavallisesti selvä ja yksiselitteinen asia, mutta voi toisinaan aiheuttaa haastaviakin tilanteita. Esimerkkinä koko rakennuspaikan hallinnasta voisi mainita korkeimman hallinto-oikeuden vuosikirjapäätöksen KHO 2011:84. Rakentamishankkeen moninaisuus huomioon ottaen tarvitaan säännös, joka mahdollistaa tapauskohtaisesti edellyttää lupahakemuksen ratkaisemiseksi tarvittavia olennaisia muitakin selvityksiä kuin pykälässä erikseen mainittuja.

Mikäli rakentamislupaan liittyy merkittävää purkamista, on tehtävä tältä osin purkumateriaali- ja rakennusjäteselvitys.

Pykälän viimeinen momentti antaa nykyisen lain tapaan ympäristöministeriölle asetuksenantovaltuutuksen täsmentää pääpiirustusten ja selvitysten sisältöä ja esitystapaa.

62 §. Sijoittamislupahakemus. Rakentamishankkeeseen ryhtyvä voi halutessaan pyytääsijoittamisen edellytysten olemassaolon arviointia erikseen sijoittamisluvalla. Tällöin rakentamishankkeeseen ryhtyvä ei toimittaisi rakennusvalvontaviranomaiselle rakentamislupahakemuksen edellyttämää suunnitelmamallia tai muutoin koneluettavia tietoja eikä kaikkia 61 §:ssä säädettyjä selvityksiä. Sijoittamisluvassa arvioitaisiin ainoastaan 44, 45 tai 46 §:ssä säädettyjen edellytysten täyttyminen. Sen vuoksi selvityksenä tarvittaisiin tiedot massasta ja julkisivusta sekä sijoittumisesta rakennuspaikalle, ajoyhteyden järjestämisestä sekä alueille, joilla on tai on tarkoitus toteuttaa kunnallistekniikka, tieto, mistä kohti rakennuksen on siihen tarkoitus liittyä.

63 §. Kuuleminen ja tiedottaminen rakentamisluvasta. Pykälässä säädettäisiin kuulemisesta ja tiedottamisesta rakentamisluvasta sekä erikseen ratkaistavasta sijoittamisluvasta asemakaava-alueilla sekä sellaisilla alueilla asemakaava-alueiden ulkopuolella, joilla ei sovelleta suunnittelutarvealueita koskevia säännöksiä. Kuulemisesta ja tiedottamisesta rakentamisluvasta suunnittelutarvealueilla säädettäisiin 64 §:ssä.

Naapurien kuulemista koskevissa 63, 64 ja 65 §:ssä olisi lähtökohtaisesti kysymys vireillepanon yhteydessä esitettävästä selvityksestä, jonka luotettavuuden viranomainen arvioisi hallintolakia noudattaen. Selvityksen voisi hankkia rakentamishankkeeseen ryhtyvä tai kunta.

Kuuleminen ja tiedottaminen koskisi naapureita, jollei se rakentamishankkeen vähäisyys tai sijainti taikka kaavan sisältö huomioon ottaen olisi naapurin edun kannalta ilmeisen tarpeetonta.

2 momentissa säädetään kuulemisesta lupahakemuksesta, joihin sovelletaan ympäristövaikutusten arviointimenettelyä. Ympäristövaikutusten arvioinnista annettu laki edellyttää laajempaa kuulemista, joten näissä tapauksissa mahdollisuus mielipiteen esittämiseen hakemuksesta olisi varattava myös kunnan jäsenille ja osallisille.

Jos luvan hakija olisi pyytänyt, että sijoittamisen edellytysten olemassaolo arvioitaisiin erillisellä päätöksellä, sijoittamisluvalla, tarvittaisiin rakentamislupaa ratkaistaessa uutta naapurien kuulemista vain sellaisissa tilanteissa, joissa rakentamisluvassa esitetty suunnitteluratkaisu poikkeaisi sijoittamislupahakemusvaiheessa esitetystä tavalla, joka vaikuttaisi naapurin mahdollisuuteen käyttää omaa rakennuspaikkaansa tai jos rakennuksen muodosta, massoittelusta, julkisivuista tai rakennuksen käytöstä naapurille aiheutuvista vaikutuksista on esitetty sellaista tietoa, jota ei olisi ollut käytettävissä sijoittamislupaa haettaessa. Tällainen menettely voisi tulla kysymykseen lähinnä asemakaava-alueiden ulkopuolella, missä sijoittamislupavaiheessa ei aina vielä ole yksityiskohtaisempia tietoja rakennuksen muodosta, massoittelusta tai julkisivuista taikka tilanteissa, joissa rakennuksen käyttö muuttuisi ulkoisvaikutuksia aiheuttavalla tavalla esimerkiksi liikenteen lisääntymisen vuoksi.

Vireilletulosta ilmoittaminen ja naapurien kuuleminen säädettäisiin kunnan tehtäväksi. Kunnan ei olisi kuitenkaan tarpeen järjestää kuulemista siltä osin kuin hakija on esittänyt riittävän yksilöidyn selvityksen naapurien kuulemisesta. Asetuksessa säädettäisiin tarkemmin, minkälaisia tietoja naapurien kuulemisesta hakijan pitäisi esittää.

Naapurin käsite säilyisi samana kuin nykyisessä laissa. Tämä koskisi myös kortteleita, joilla on voimassa kolmiulotteinen tonttijako.

Luvan hakijan velvoite tiedottaa lupahakemuksen vireilläolosta rakennuspaikalla säilyisi samanlaisena kuin nykyisessä laissa.

64 §. Kuuleminen ja tiedottaminen poikkeamisluvasta ja maisematyöluvasta sekä rakentamisluvasta suunnittelutarvealueelle sijoittuvan rakennuspaikan osalta. Pykälässä säädettäisiin kuulemisesta ja tiedottamisesta poikkeamisluvasta ja maisematyöluvasta sekä rakentamisluvasta, joka sijoittuu suunnittelutarvealueelle. Säännös vastaisi kuulemisen laajuuden osalta nykyiseen poikkeamispäätökseen liittyvää menettelysäännöstä, jota noudatetaan myös suunnittelutarveratkaisuissa. Muilta osin kuulemisessa ja tiedottamisessa noudatettaisiin samoja periaatteita kuin 63 §:ssä on säädetty rakentamisluvista.

Maisematyölupien osalta kuulemisvelvoite laajenisi hieman, koska kuuleminen koskisi naapurien lisäksi myös niitä, joiden asumiseen, työntekoon tai muihin oloihin hanke voi huomattavasti vaikuttaa. Maisematyölupien vaikutukset huomioon ottaen olisi perusteltua, että niissä noudatettaisiin kuulemisen ja tiedottamisen osalta samanlaisia säännöksiä kuin poikkeamisluvissa ja sellaisissa rakentamisluvissa, joihin sovelletaan suunnittelutarvealueita koskevia säännöksiä.

65 §. Kuuleminen purkamisluvasta. Purkamislupien kuulemissa noudatettaisiin nykyiseen tapaan samoja periaatteita kuin rakentamisluvissa. Myöskään niiden yhteydessä kunnan ei olisi tarpeen järjestää kuulemista siltä osin kuin hakija on esittänyt riittävän selvityksen naapurien kuulemisesta.

66 §. Lausunto purkamis- ja maisematyöluvasta sekä rakentamisluvasta. Pykälä koskisi lausunnon pyytämistä purkamis- ja maisematyöluvasta sekä rakentamisluvasta ja sijoittamisluvasta. Lausunnon pyytämisestä rakentamis- ja sijoittamisluvasta suunnittelutarvealueelle sijoittuvan rakennuspaikan osalta säädetäisiin 67 §:ssä. Erikseen käsiteltävästä toteuttamisen edellytysten harkinnasta ei ehdoteta säädettäväksi lausunnonpyyntövelvoitetta. Jos toteuttamisen edellytysten harkinta koskee kaavalla tai lain nojalla suojellun rakennuksen korjauksia, on velvoite museoviranomaisen lausunnon pyytämiseen useimmiten todettu kaavamääräyksessä tai suojelupäätöksessä.

Lausunnonpyyntövelvoite elinkeino-, liikenne ja ympäristökeskukselta säilyisi samanlaisena kuin nykyisessä laissa.

Uutena velvoitteena pykälässä säädettäisiin niistä tilanteista, joissa purkamis- ja maisematyöluvasta sekä sijoittamisluvasta olisi pyydettävä museoviranomaisen lausunto. Lausunnonpyyntövelvoite tarkoittaisi kohteita ja alueita, joita koskee rakennussuojelu kaavan, rakennusperinnön suojelemisesta annetun lain (498/2010), valtion omistamien rakennusten suojelusta annetun asetuksen (480/1985), kirkkolain (1054/1993) tai ortodoksisesta kirkosta annetun lain (985/2006) nojalla taikka jotka kuuluvat maailman kulttuuri- ja luonnonperinnön suojelemisesta tehdyssä yleissopimuksessa (SopS 19/1987) tarkoitettuun maailmanperintöluetteloon. Lisäksi velvoite koskisi kohteita ja alueita, joissa luvan myöntäminen voisi vaikuttaa muinaismuistolailla rauhoitettuun kiinteään muinaisjäännökseen. Lausunto olisi pyydettävä myös kohteissa ja alueilla, jotka on todettu viranomaisinventoinneissa valtakunnallisesti arvokkaiksi maisema-alueiksi, valtakunnallisesti merkittäviksi rakennetuiksi kulttuuriympäristöiksi ja valtakunnallisesti merkittäviksi arkeologisiksi kohteiksi. Lausuntoa ei kuitenkaan näissä inventoiduissa kohteissa ja alueilla tarvittaisi siinä tilanteessa, että alueella on riittävän yksityiskohtainen kaava, jossa inventoinnissa esille tuodut arvot on otettu huomioon. Lausunnon pyytäminen saattaa tällaisessa tapauksessa kuitenkin seurata kaavamääräyksestä. Säännös selkeyttäisi kulttuuriympäristöön liittyvien kohteiden ja alueiden huomioon ottamista lupakäytännössä ja toisi museoviranomaisten asiantuntemusta nykyistä paremmin lupaviranomaisten käyttöön.

Museoviranomaisella tarkoitetaan Museovirastoa sekä museolain 7 §:n 1 momentin 2 kohdassa tarkoitettua alueellista vastuumuseota riippumatta siitä, onko alueellinen vastuumuseo kunnan vai muun yhteisön ylläpitämä. Käytännössä lausunto pyydetään Museovirastolta momentin 1 kohdan mukaisista asioista, kun rakennusta koskee suojelu erityislain nojalla, sekä momentin 2 kohdan mukaisista asioista. Muista asioista lausunto pyydetään alueelliselta vastuumuseolta, joka tekee tarvittaessa yhteistyötä Museoviraston kanssa.

Lausuntoa olisi pyydettävä myös naapurikunnalta, jos lupa vaikuttaa merkittävästi naapurikunnan alueidenkäyttöön. Tämä ei olisi kuitenkaan tarpeen tilanteissa, joissa alueelle on laadittu asemakaava tai suoraan rakentamisluvan perusteena oleva yleiskaava, koska niiden laatimisen yhteydessä edellytetään naapurikunnan kuulemista ja kaavoissa käsitellään riittävän yksityiskohtaisesti tulevan rakentamisen periaatteita.

Lausunnon antamisaikaa ehdotetaan lyhennettäväksi kolmesta kuukaudesta yhteen kuukauteen. Tämä sujuvoittaisi hankkeiden etenemistä.

67 §. Lausunto poikkeamisluvasta sekä rakentamisluvasta suunnittelutarvealueelle sijoittuvan rakennuspaikan osalta. Pykälä koskisi lausunnon pyytämistä poikkeamisluvasta sekä sijoittamisluvasta, johon sovelletaan suunnittelutarvealuetta koskevia säännöksiä.

Lausunnonpyyntövelvoitetta elinkeino- liikenne- ja ympäristökeskukselta täsmennettäisiin siten, että se koskisi myös tilanteita, joissa lupahakemus todennäköisesti koskee ympäristönsuojelun ja rakennussuojelua laajemmin kulttuuriperinnön suojelun kannalta tärkeää aluetta tai kohdetta. Lausuntoa tarvittaisiin myös tilanteissa, joissa kysymys on virkistystarpeiden kannalta merkittävästä alueesta tai kohteesta tai valtion liikenneverkosta. Nämä kattaisivat myös maakuntakaavassa käsitellyt virkistyksen, suojelun sekä liikenneverkon kannalta tärkeät alueet.

Museoviranomaisen lausunto olisi pyydettävä samoissa tilanteissa kuin purkamis- ja maisematyölupien yhteydessä. Lausunto olisi pyydettävä kuitenkin 2 momentin 4 kohdassa tarkoitetuissa tilanteissa aina riippumatta kaavoitustilanteesta, koska poikkeaminen koskee useimmiten poikkeamista kaavasta ja koska rakentamislupakohteet tilanteissa, joihin suunnittelutarvealuetta koskevia säännöksiä sovelletaan, sijaitsevat asemakaava-alueiden ja rakentamisluvan perusteena olevien yleiskaavojen alueiden ulkopuolella.

Museoviranomaisella tarkoitetaan Museovirastoa sekä museolain 7 §:n 1 momentin 2 kohdassa tarkoitettua alueellista vastuumuseota riippumatta siitä, onko alueellinen vastuumuseo kunnan vai muun yhteisön ylläpitämä. Käytännössä lausunto pyydetään Museovirastolta momentin 1 kohdan mukaisista asioista, kun rakennusta koskee suojelu erityislain nojalla, sekä momentin 2 kohdan mukaisista asioista. Muista asioista lausunto pyydetään alueelliselta vastuumuseolta, joka tekee tarvittaessa yhteistyötä Museoviraston kanssa.

Muun valtion viranomaisen ja maakunnan liiton lausunto olisi nykyiseen tapaan pyydettävä, jos lupahakemus koskee merkittävästi niiden toimialaa.

Lausunto olisi annettava kuukauden kuluessa lausuntopyynnön saapumisesta.

68 §. Rakentamislupahakemuksen käsittely. Pääpiirustusten hyväksyminen on rakentamislupapäätöksen ydintä unohtamatta rakentamishankkeeseen ryhtyvän neuvontaa ennen luvan vireillepanoa. Rakentamislupapäätöksen ratkaisee kunnan rakennusvalvontaviranomainen, jonka toimivallan siirtämiseen sovelletaan kuntalakia. Digitaalisuus ja valtakunnallinen rekisteri edellyttävät, että päätöksenteon yhteydessä hyväksytään rakennuksen ydintiedot rakennuskohteen tietomallista tai koneluettavista tiedoista.

Jos hankkeeseen haetaan erikseen sijoittamista koskeva lupa, eroaa tilanne normaalista rakentamislupaprosessista. Sijoittamislupaa haettaessa ei useinkaan ole vielä laadittu, eikä ole tarpeenkaan laatia, kaikkia niitä asiakirjoja ja suunnitelmia, joita tarvitaan rakentamislupavaiheessa. Pykälän 2 momentin mukaan vahvistettaisiin sijoittamislupapäätöksen yhteydessä ne suunnitelmat ja selvitykset, joita tarvitaan sijoittamisen edellytysten arviointiin. Jos sijoittamislupa myönnetään ja sen pohjalta lähdetään hanketta toteuttamaan, tarvitaan vastaavasti tarkempia ja samantasoisia suunnitelmia kuin muutoinkin rakentamisluvan yhteydessä. Sitä mukaa kun toteutus edistyy, vahvistaisi rakennusvalvontaviranomainen niitä koskevat piirustukset suunnitelmamallina tai koneluettavassa muodossa kunkin toteutusvaiheen osalta ennen työn aloittamista.

Rakennuksessa harjoitettava toiminta saattaa edellyttää ympäristönsuojelulain (527/2014) mukaista ympäristölupaa tai ilmoitusasiassa tehtyä viranomaisen päätöstä. Rakentamislupa ja ympäristölupa ovat sisällöllisesti itsenäisiä ja niiden myöntämisedellytykset ovat toisistaan riippumattomia. Eräiden ympäristöllisten lupamenettelyjen yhteensovittamisesta annettu laki (764/2019) on puhtaasti menettelyllinen eikä puutu eri lupaviranomaisten toimivaltaan. Toimivaltaiset viranomaiset antavat päätöksensä samanaikaisesti. Hakijan on itsensä pyydettävä lupamenettelyjen yhteensovittamista. Tavoitteena on, että viranomaiset tekisivät yhteistyötä, jotta ristiriitaiset lupamääräykset voitaisiin välttää. Pykälän säännös rakentamisluvan lykkäämisestä, kunnes ympäristölupa on ratkaistu, vastaa nykyistä sääntelyä. Rakentamislupa-asian lykkääminen on perusteltua erityisesti silloin, kun toiminnasta aiheutuviin ympäristövaikutuksiin voidaan vaikuttaa jo rakentamislupavaiheessa. Harkintavalta lykkäämiseen on rakennusvalvontaviranomaisella ja lykkääminen on poikkeuksellista. Pääsääntöisesti rakentamisluvan lykkääminen ei merkitse valituskelpoista ratkaisua. Asianosaisen niin vaatiessa tulee viranomaisen kuitenkin tehdä lykkäävästä ratkaisusta kirjallinen päätös. Rakentamisluvan lykkäämisen tarpeeseen vaikuttaa myös loppukatselmuksen toimittamisen edellytyksenä oleva säännös, jonka mukaan edellytyksenä loppukatselmukselle on lainvoimainen ympäristönsuojelulain mukainen lupa, jos sellainen tarvitaan rakennuksen käyttötarkoituksen mukaiseen toimintaan, tai ympäristönsuojelulain mukaisessa ilmoitusmenettelyssä tehty päätös.

69 §. Erityissuunnitelman toimittaminen. Rakennuskohteen laadusta ja laajuudesta riippuen tarvitaan erityissuunnitelmia. Erityissuunnitelmat eivät ole lupakäsittelyn edellytyksenä eivätkä ne kuulu viranomaisen tarkastusvelvollisuuden piiriin. Erityissuunnitelmia ei viranomaisen toimesta hyväksytä. Erityissuunnitelmia ovat useimmiten rakennesuunnitelmat sekä ilmanvaihto- ja kiinteistön vesi- ja viemärilaitteistosuunnitelmat.

Tärkeää on, että tarvittavat erityissuunnitelmat laaditaan ja toimitetaan rakennusvalvontaviranomaiselle ajoissa ennen kyseisen työvaiheen aloittamista. Erityissuunnitelmien hyöty on kyseenalainen, jos ne laaditaan niin myöhäisessä vaiheessa, ettei niitä pystytä hyödyntämään kulloinkin kyseessä olevan erityissuunnitelman mukaista työvaihetta toteutettaessa. Puutteita tältä osin on ilmennyt. Pykälän 1 momentti sisältää erityissuunnitelman ajoituksesta korostuneen maininnan. Siinä myös säädetään, että rakentamishankkeen ryhtyvälle tai pääsuunnittelijalle kuuluu huolehtiminen erityissuunnitelmien oikea-aikaisuudesta. Yhdenmukaisesti pääpiirustusten kanssa erityissuunnitelmat on laadittava suunnittelumalleina tai muutoin koneluettavasti. Ajatuksena on toimittaa rakennusvalvontaviranomaiselle vain sellainen erityissuunnitelma, joka muutenkin laaditaan työvaiheen toteuttamista varten.

Pykälän 2 momentti antaa rakennusvalvontaviranomaiselle mahdollisuuden todeta erityissuunnitelman toimittaminen tarpeettomaksi. Tällainen tilanne saattaa syntyä, jos hanke on yksinkertainen tai jos erityissuunnitelman toimittamisesta on määrätty rakentamisluvassa, ja rakennustyön edetessä ilmenee, ettei erityissuunnitelmalla ole enää saatavissa mitään rakennustyön onnistumisen ja hyvän lopputuloksen kannalta relevanttia tietoa. Vaikka tällaiset tilanteet ovat harvinaisia, on laissa syytä olla asiasta maininta joustavuuden ja tarpeettomien suunnittelukustannusten välttämisen takia.

Erityissuunnitelman ja sitä vastaavan suunnitelmamallin ja tietojen koneluettavuuden muodon tarkempaa sisältöä ja esitystapaa ei ole syytä säätää lain tasoisesti. Pykälän 3 momentti antaa nykyisen lain tapaan asiasta ympäristöministeriölle asetuksenantovaltuutuksen.

70 §. Kuulutusmenettely. Laki julkisista kuulutuksista (34/1925) on kumoutunut vuoden 2020 alusta. Julkista kuuluttamista koskevat menettelysäännökset on lisätty hallintolakiin. Julkisia kuulutuksia koskevan muutoksen yhteydessä muutettiin lukuisia ympäristöministeriön hallinnonalan säännöksiä, maankäyttö- ja rakennuslakia lukuun ottamatta. Lähtökohtana hallintolain uudessa 62 a §:ssä on, että kuulutus ja kuulutettavat asiakirjat julkaistaan yleisessä tietoverkossa viranomaisen verkkosivuilla. Tarpeen vaatiessa kuulutus julkaistaan myös asian vaikutusalueen sanomalehdessä tai muulla viranomaisen päättämällä tavalla.

Maankäyttö- ja rakennuslain mukaisissa lupa-asioissa lupapäätöksestä ilmoittaminen tapahtuu julkipanomenettelyllä. Lupapäätös annetaan julkipanon jälkeen ja sen katsotaan tulleen asianosaisen tietoon silloin, kun se on annettu. Julkipanon jälkeen annettavan päätöksen antamisesta ilmoitetaan ennen sen antamispäivää päätöksen tehneen viranomaisen ilmoitustaululla. Päätöksen katsotaan tulleen asianomaisen tietoon silloin, kun se on annettu. Täsmällisesti laskettava valitusaika helpottaa sekä luvanhakijaa että viranomaista määrittelemään, milloin lupapäätös tulee lainvoimaiseksi.

Myös hallintolain julkisia kuulutuksia koskevassa sääntelyssä valitusajan alkaminen määräytyy täsmällisesti. Hallintolain 62 a §:n mukaan asiakirja katsotaan saadun tiedoksi seitsemäntenä päivänä kuulutuksen julkaisemisajankohdasta. Eduskunnan ympäristövaliokunta piti muutosta valittajien kannalta myönteisenä (YmVM 3/2019 vp). Kun muun muassa maa-aineslain mukaisissa lupa-asioissa on siirrytty julkipanomenettelystä hallintolain mukaiseen julkiseen kuuluttamiseen, on valitusaika pidentynyt niissä viikolla.

Hallintolain 62 a § lisättiin lakiin 2019 (432/2019). Hallituksen esityksen HE 239/2018 vp pykäläkohtaisten perustelujen mukaan sääntelyn lähtökohtana olisi, että viranomaisen verkkosivuilla julkaistaisiin kuulutuksen ohella aina myös kuulutettava asiakirja.

Julkisia kuulutuksia koskevan lainsäädäntömuutoksen yhteydessä on muun muassa ympäristöministeriön taholta tuotu esiin, että maankäyttö- ja rakennuslakiin ja -asetukseen sisältyvät julkipanosäännökset on tarkoitus arvioida osana maankäyttö- ja rakennuslain kokonaisuudistusta.

Julkipanomenettely rakentamista tarkoittavissa lupa-asioissa on ollut käytössä vuosikymmeniä ja osoittautunut pääosin toimivaksi. Ongelmia on lähinnä aiheutunut silloin, kun viranomaisen ilmoitustaulu on esimerkiksi loma-aikoina ollut yleisön saavuttamattomissa. Käytännössä nykyään fyysisen ilmoitustaulun lisäksi lupapäätöksistä ilmoitetaan kunnan verkkosivuilla, jotka ovat saavutettavissa muulloinkin kuin virka-aikana. Verkossa ilmoittaminen ei kuitenkaan juridisesti korvaa julkipanomenettelyä ja siinä käytettävää ilmoitustaulua.

Rakentamisen lupapäätöksistä ilmoittaminen julkipanon avulla on jäänyt poikkeukseksi vallitsevasta pääsäännöstä, kun muutoin on yleisesti siirrytty noudattamaan hallintolain 10 luvun sääntelyä tiedoksiannossa noudatettavassa menettelyssä. Tähän nähden on perusteltavissa, että myös kaikissa rakentamiseen liittyvissä luvissa siirrytään noudattamaan hallintolain mukaista kuulutusmenettelyä.

Muutos tarkoittaa valitusaikojen pidentymistä viikolla. Rakentamishankkeeseen ryhtyvän kannalta tämä on epäkohta ja saattaa aiheuttaa lisäkustannuksia. Suurin osa lupapäätöksistä tehdään viranhaltijan päätöksellä, jolloin niistä on haettu ensin oikaisua luottamuselimeltä. Oikaisuvaatimusaika on ollut 14 päivää. Luottamuselimen päätökseen on haettu valittamalla muutosta hallinto-oikeudelta, jolloin valitusaika on 30 päivää. Rakentamislaki ei sisältäisi oikaisuvaatimusmenettelyä. Viranhaltijoiden tekemistä päätöksistä määrällisesti suurin osa on lupapäätöksiä. Päätöksiä tehdään vuositasolla koko maassa kymmeniä tuhansia. Kielteisten päätösten määrä on pari kolme sataa. Kielteisestä päätöksestä haetaan säännönmukaisesti muutosta. Viranhaltijan päätös saatetaan ensin oikaisuvaatimuksella kunnallisen luottamuselimen käsittelyyn. Myönteisiin päätöksiin kohdistuu jonkin verran naapurivalituksia. Yksittäisessä kunnassa naapurin taholta tulevia oikaisuvaatimuksia ei välttämättä ole edes yhtä tapausta vuodessa kuntaa kohti.

Oikaisuvaatimusmenettelyn etuna pidetään usein mahdollisuutta korjata sen yhteydessä mahdollisia viranhaltijan päätöksessä olevia virheitä. Päätöksessä olevan virheen korjaaminen on mahdollista myös hallintolain 8 luvun säännösten kautta. Hallintolain virheen korjaamista koskevaa säännöstöä sovelletaan siitä riippumatta, voidaanko päätökseen erityislain perusteella hakea oikaisua.

Oikaisuvaatimusmenettely pakollisena esivaiheena ennen varsinaista valitusprosessia vie oman aikansa. Keskimääräinen oikaisuvaatimukseen kuluva aika vaihtelee tapauksesta ja kunnasta riippuen parista kuukaudesta lähes vuoteen. Oikaisumenettely ei useinkaan johda viranhaltijan tekemän päätöksen sisällölliseen muutokseen. Tarkkoja tilastotietoja ei asiasta kuitenkaan ole.

Varsinkin kielteisen lupapäätöksen saaneelle asianosaiselle merkityksellistä on halutessaan päästä asiassa riippumattomaan tuomioistuimeen. Oikaisumenettely, joka on luonteeltaan hallintoa, ei välttämättä mahdollista kaikkien niiden seikkojen huomioon ottamista, joilla oikeusturvaa taataan tuomioistuimessa.

Kuulutusmenettelyyn siirtyminen lisää todennäköisesti tarvetta saada rakennustyön suorittamiseen töiden aloittamisoikeus ennen päätöksen lainvoimaisuutta. Töiden aloittamisoikeutta käytetään, jotta vältytään turhilta odottamisesta syntyviltä kustannuksilta. On esitetty arvioita, joiden mukaan lupapäätöksen viivästyminen sovitusta ja luvatusta aikataulusta 3–4 päivällä aiheuttaa rakennusalalle vuositasolla 15 miljoonan suuruisen ylimääräisen kustannuksen. Suurissa rakentamishankkeissa viikonkin viivästys voi maksaa satojatuhansia euroja. Töiden aloittamisoikeutta koskeva hakemus edellyttää myös jonkin verran viranomaistyötä, varsinkin jos se tehdään erillisenä eikä osana varsinaista lupahakemusta.

Kunnan ilmoituksesta säädetään kuntalain (410/2015) 108 §:ssä. Sen mukaan kunnan ilmoitukset saatetaan tiedoksi julkaisemalla ne yleisessä tietoverkossa, jollei salassapitoa koskevista säännöksistä muuta johdu, sekä tarpeen vaatiessa muulla kunnan päättämällä tavalla. Ilmoitusten on oltava yleisessä tietoverkossa 14 vuorokautta, jollei asian luonteesta muuta johdu. Ilmoituksen sisältämät henkilötiedot on poistettava tietoverkosta edellä mainitun ajan kuluttua.

Paitsi hakijalle, luvan myöntämisestä on ilmoitettavaviipymättä asetuksessa säädettäville viranomaisille ja niille, jotka asian käsittelyn yhteydessä ovat sitä pyytäneet. Hyvän hallinnon mukaista on ilmoittaa myös niille, jotka ovat esimerkiksi epähuomiossa jättäneet pyynnön tekemättä. Viranomaisella on mahdollisuus tarkistaa henkilön osoite viran puolesta valtakunnallisesta tietojärjestelmästä. Ilmoitusvelvollisuus koskee lopullisia ja valituskelpoisia päätöksiä. Käytännössä ilmoitus tapahtuu esimerkiksi sähköpostitse tai muutoin sähköisiä menettelyjä käyttäen. Esimerkiksi Suomi.fi -viestipalvelun kautta voi tarvittaessa lähettää viestin, jolloin välttyy kirjepostilta. Hallintolain 56 §:n mukaisesti asiassa, joka koskee kahta tai useampaa asianosaista yhteisesti, tiedoksianto toimitetaan yhteisessä asiakirjassa ilmoitetulle yhdyshenkilölle. Jollei yhdyshenkilöä ole ilmoitettu, tiedoksianto toimitetaan asiakirjan ensimmäiselle allekirjoittajalle. Vastaanottajan on ilmoitettava tiedoksisaannista muille allekirjoittajille.

71 §. Rakennuksen toteumamalli. Normaalia on, että luvan myöntämisen jälkeen ja rakennuksen toteutuksen käynnistyessä ja sen aikana tehdään rakennustyön etenemisen mukaisesti myönnettyyn lupaan nähden eriasteisia muutoksia. Muutoksia voidaan tehdä paitsi rakennustyömaalla niin myös esimerkiksi rakennuselementtien ja muiden rakennusosien valmistusvaiheessa. Jos tehtävät muutokset ovat olennaisia tai vaikuttavat naapurikiinteistön asemaan, voidaan tarvita uusi lupapäätös. Valtaosa rakennustyönaikaisista muutoksista on kuitenkin vaikutukseltaan niin vähäisiä, ettei niitä tarvitse erikseen luvittaa valituskelpoisella päätöksellä. Isommissa kohteissa erityissuunnitelmia tehdään usein kohteen rakentumisen edistymisen myötä, joskus jopa kerros kerrallaan.

Jotta tavoite ajantasaisesta digitaalisesta rakennetun ympäristön rekisteristä sekä rakennuksen käytön ja huollon tarvitsemasta tietovarannosta voi toteutua, on tarpeen dokumentoida rakennuskohde täsmälleen siinä muodossa, missä se on toteutettu. Kysymyksessä on rakennussuunnitelmien ja erityissuunnitelmien päivittäminen vastaamaan työmaalla tehtyä toteutusta. Pykälässä tätä kutsutaan rakennuksen toteumamalliksi. Asiantuntijoiden keskuudessa on käytetty englanninkielistä ilmaisua ”as built”, jolla siis tarkoitetaan samaa asiaa.

Päävastuulliselle toteuttajalle ehdotetaan säädettäväksi velvollisuus toimittaa suunnittelijoille tiedot rakennustyön edistymisestä ja rakennustyön aikana tapahtuneista muutoksista, jotta suunnittelijat voisivat päivittää suunnitelmamallit toteumamalleiksi. Erityissuunnitelmiin olisi päivättävä, milloin suunnitelmia olisi muutettu. Lisäksi erityissuunnittelijoiden olisi toimitettava pääsuunnittelijalle ja rakennussuunnittelijalle toteutuneet, päivitetyt erityissuunnitelmat. Päävastuullinen toteuttaja pitää tässä yhteydessä tulkita laveasti kattamaan eri laajuisten hankkeiden pääasiallista työn konkreettista toteuttajaa. Pienissä uudiskohteissa ja eri laajuisissa korjaus- ja muutostöissä ei välttämättä ole varsinaisesti nimettyä päävastuullista toteuttajaa, vaan rakentamishankkeeseen ryhtyvä huolehtii itse päävastuullisen toteuttajan tehtävistä. Esimerkiksi tilanteessa, jossa talopaketti pystytetään joutuisasti työmaalla, paikalla olisi vastaava työnjohtaja, joka voisi huolehtia siitä, että tiedot työmaan tapahtumista välittyvät rakennesuunnittelijalle tai erityissuunnittelijalle, jotka kirjaavat ne toteumamalliin. Päävastuullisella toteuttajalla olisi velvollisuus ilmoittaa suunnittelijalle tehdyistä muutoksista, jotta suunnittelija voisi päivittää toteumamallin vastaamaan työmaalla tapahtunutta rakentamista ja vastaisi suunnitelman oikeellisuudesta. Toteumamalliin kirjattaisiin rakennustuotteiden kiertotalouden kannalta tärkeimmät tuotetiedot, ei yksityiskohtaisia tuotetietoja kaikkien mahdollisten tuotteiden osalta.

Kun siirrytään tarkastelemaan rakennuksen koko elinkaarta ja sen aikana tapahtuvia suurempia ja pienempiä korjaus- ja muutostöitä, niin luontevinta on, että toteumamallin tai koneluettavien tietojen ylläpitovastuu säädetään rakennuskohteen omistajalle. Omistajalla on omaisuudestansa suurin intressi ja myös vastuu omistamansa rakennuksen kaikinpuolisesta kunnosta. Rakennusvalvontaviranomaisen tehtävänä ei ole valvoa sellaisia korjaus- ja muutostöitä, jotka eivät edellytä lupaa. Vaikka ilmoittamatta jättämistä ei ole sanktioitu, on rakennuksen omistajalla intressi huolehtia siitä, että rakennuskohteen toteumamallin tiedot ovat ajan tasalla, sillä sillä voi olla vaikutusta rakennuskohteen mahdolliseen jälleenmyyntiarvoon. Näitä tietoja rakennuksen omistaja ei kuitenkaan olisi velvollinen toimittamaan rekisteröitäväksi.

72 §. Rakennuksen viranomaiskatselmusten tietojen julkaiseminen rakennetun ympäristön tietojärjestelmässä. Säännös on kokonaan uusi ja liittyy rakennetun ympäristön valtakunnallisen digitaalisen rekisterin muodostamiseen ja ylläpitoon.

Kiinteistöstä ja rakennuksesta väestötietojärjestelmään talletettavista tiedoista säädetään väestötietojärjestelmästä ja Digi- ja väestötietoviraston varmennepalveluista annetussa laissa (661/2009). Kunnan viranomaisilla on velvollisuus toimittaa näitä tietoja siten kuin laki ja sen nojalla annettu valtioneuvoston asetus väestötietojärjestelmästä (128/2010) tarkemmin säätävät. Tiedot on ilmoitettava vähintään kerran kuukaudessa. Digi- ja väestötietoviraston on toimitettava Maanmittauslaitokselle tai kunnalle kiinteistötunnukseen perustuvan rakennustunnuksen antamiseksi tarvittavat tiedot.

Tiedot olisi jatkossa julkaistava yhteentoimivassa ja koneluettavassa muodossa niin, että ne olisivat muiden viranomaisten saatavilla rajapintoja käyttäen. Osa kunnista näin jo tekeekin. Ilmoitettavat tiedot laajenisivat nykyisestä jonkin verran. Nykysääntelyn mukaan rakentamishankkeesta talletetaan väestötietojärjestelmään muun muassa rakennusluvan myöntämis- ja raukeamispäivä sekä luvalle myönnetyn jatkoajan määräpäivä sekä rakennustöiden aloittamispäivä ja rakentamishankkeen valmistumispäivä. Ehdotetun säännöksen mukaan tiedot olisi julkaistava rakennetun ympäristön tietojärjestelmään aloitusilmoituksesta tai aloituskokouksesta, sijaintikatselmuksesta, pohjakatselmuksesta, osittaisesta loppukatselmuksesta ja loppukatselmuksesta. Viranomaiskatselmustietojen saatavuus rakennetun ympäristön tietojärjestelmässä on perusteltua ja helpottaa viranomaisten toimintaa sekä mahdollistaa yksittäistilanteissa myös viranomaisten keskinäistä yhteistyötä ja yhteydenpitoa.

Rakennustyö on katsottu aloitetuksi, kun ryhdytään rakennuksen perustuksen valutöihin tai perustukseen kuuluvien rakennusosien asentamiseen. Aloitusilmoitus tai aloituskokouksen pitäminen eivät yksinään ole vielä tarkoittaneet rakennustöiden aloittamista, vaan edellytyksenä ovat olleet konkreettiset rakentamistoimenpiteet, lähinnä pohjakatselmus (KHO 2019:78). Pykälän 2 momentti sisältää ympäristöministeriölle annettavan valtuutuksen antaa asetuksella tarkempia säännöksiä viranomaiskatselmuksista toimitettavien tietojen sisällöstä ja tietojen yhteentoimivasta ja koneluettavasta muodosta.

73 §. Rakentamisen lupiin liittyvien tietojen julkaiseminen rakennetun ympäristön tietojärjestelmässä. Ehdotettu säännös on johdonmukainen seuraus rakennetun ympäristön digitaalisen tietojärjestelmän ja rekisterin aikaansaamisen vaatimuksesta. Rekisterin toimivuus edellyttää, että rakentamishankkeeseen ryhtyvä toimittaa kaikki lupapäätöksen tiedot, niihin liittyvät suunnitelmamallit, toteumamallit ja muut tiedot tietojärjestelmään yhteentoimivassa ja koneluettavassa muodossa. Toteumamallin toimitusvelvollisuus sisältää rakennussuunnitelmien ja erityissuunnitelmien toimittamisen IFC tiedostoina sellaisina kuin ne on tehty, sekä lupamenettelyssä syntyvät tiedot. Toimitettavat tiedot koostuisivat lupapäätöksestä liitteineen mukaan lukien mahdollinen poikkeamislupapäätös. Ilmoitettavia tietoja olisivat rakenteelliset päätöstiedot, hakemustiedot ja katselmustiedot. Liitteitä olisivat esimerkiksi 2D-pääpiirustukset, 2D-erityissuunnitelmat, tarkastusasiakirjan yhteenveto, energiatodistus, ilmastoselvitys, materiaaliseloste sekä mahdollisesti purkumateriaali- ja rakennusjäteselvitys.

Kunta huolehtii tietojen julkaisemisesta rakennetun ympäristön tietojärjestelmässä. Jotta kaikki kunnat kykenevät velvoitteesta selviytymään tarvitaan koulutusta ja tukea myös valtion taholta. Kunta julkaisisi päätöksensä tiedot rakennetun ympäristön tietojärjestelmään, tietojen hallintaoikeudet säilyisivät kunnalla.

Pykälän 2 momentti valtuuttaa ympäristöministeriön antamaan asetuksella tarkempia säännöksiä edellä tarkoitetuista tiedoista sekä suunnitelmamallien ja toteutumamallien ja tietojen yhteentoimivasta ja koneluettavasta muodosta.

74 §. Euroopan unionin yhteistä etua koskevat energiahankkeet. Pykälä vastaa maankäyttö- ja rakennuslain 130 a §:ää. Pykälässä säädettäisiin, että jos rakennuskohde tarvitsee energiainfrastruktuuriasetuksessa tarkoitetun yhteistä etua koskevan energiahankkeen edellyttämän tämän lain 42 §:n mukaisen rakentamisluvan tai 57 §:n mukaisen poikkeamisluvan, käsittelyyn sovelletaan myös energiainfrastruktuuriasetusta ja Euroopan unionin yhteistä etua koskevien energiahankkeiden lupamenettelystä annettua lakia.

75 §. Ympäristövaikutusten arviointi. Pykälä vastaa maankäyttö- ja rakennuslain 132 §:ää. Kun päätösmenettely liittyy ympäristövaikutusten arviointimenettelyyn, on velvollisuus vireillä olosta tiedottamiseen ja kuulemiseen tavanomaista laajempi. Asian vireille tulosta olisi tiedotettava tällöin internetissä. Tarkemmat säännökset tiedottamisesta annettaisiin asetuksella, jonka valtuussäännös olisi pykälän 3 momentissa. YVA-direktiivin 6 artiklan velvoitteiden mukaisesti niille ympäristöasioista vastaaville tai paikallisen ja alueellisen toimivallan perusteella toimiville viranomaisille, joita hanke todennäköisesti koskee, on annettava mahdollisuus ilmaista kantansa lupahakemuksesta. Jäsenvaltio voi nimetä nämä viranomaiset. Rakentamislupamenettelyssä tällaiseksi lausunnon antavaksi viranomaiseksi, joka edustaa ympäristönsuojelun etua ja toimii alueellisesti, säädettäisiin elinkeino-, liikenne- ja ympäristökeskus. Koska kunnan rakennusvalvontaviranomainen on itse paikallinen viranomainen ja osa kunnan organisaatiota, ei erillistä paikallista viranomaista koskevaa lausunnonantovelvollisuutta säädettäisi. Lisäksi viranomainen voi tarvittaessa hankkia hallintolain mukaisesti muiden viranomaisten lausuntoja, jos asian selvittäminen sitä vaatii. Momentissa säädettäisiin myös YVA-direktiivin 9 artiklan toimeenpanemiseksi, että viranomaisen on laadittava pyydetyistä lausunnoista ja kuulemisten tuloksista yhteenveto, jonka on oltava saatavilla samanaikaisesti päätöksen antamisen ja julkipanon kanssa. Käytännössä tällainen yhteenveto voidaan joko kirjata itse päätökseen tai sen liitteeseen tai se voidaan tehdä erillisenä asiakirjana, joka pidetään nähtävillä samanaikaisesti päätöksen kanssa.

Pykälän 2 momentissa olisi informatiivinen viittaus niihin YVA-laissa säädettäviin asioihin, joilla olisi liityntä päätösmenettelyyn ja jotka olisi otettava huomioon tämänkin lain mukaisessa päätöksenteossa. Näitä ovat muun muassa hakijan velvollisuus liittää YVA-asiakirjat lupahakemukseen ja lupaviranomaisen velvollisuus huolehtia, että yhteysviranomaisen antama perusteltu päätelmä on ajan tasalla. Viranomaisen olisi sovellettava YVA-lain 4 lukua maankäyttö- ja rakennuslain rinnalla, kun se ratkaisee rakentamislupa-asian tai hyväksyy muun rakentamista koskevan toimenpiteen. Säännökset koskisivat vain YVA-menettelyn piiriin kuuluvia hankkeita eli niitä sovellettaisiin vain, jos rakentaminen tai muu luvanvarainen tai viranomaishyväksyntää vaativa toimenpide olisi samalla YVA-laissa määritelty arviointivelvollisuuden piiriin kuuluva hanke.

Pykälän kolmas momentti koskisi valtioiden rajat ylittäviä ympäristövaikutuksia ja siihen liittyisi informatiivinen viittaus YVA-lain 29 a §:ään. Lupaviranomaisen olisi YVA-lain 29 a §:n mukaan toimitettava lain 28 §:ssä tarkoitettua hanketta koskeva lupahakemus sekä sen olennaisia osia koskevat käännökset ympäristöministeriölle silloin, kun arviointimenettelyyn on osallistunut Euroopan unionin jäsenvaltio tai arviointimenettelyssä on havaittu rajat ylittäviä ympäristövaikutuksia. Velvoite lupahakemuksen toimittamisesta perustuu YVA-direktiiviin, minkä takia sitä koskeva velvoite koskisi vain Euroopan unionin jäsenvaltiota. Lupahakemuksen olennaisia osia voitaisiin katsoa olevan ainakin ne osat, joiden perusteella toisen valtion viranomaiset ja ne, joiden oloihin tai etuihin hanke saattaa vaikuttaa, voivat tunnistaa sen, minkälaisia rajat ylittäviä merkittäviä haitallisia ympäristövaikutuksia hankkeella voi olla ja miten valtion YVA-menettelyn yhteydessä antamat kommentit on otettu huomioon. Ympäristöministeriö toimittaisi hakemuksen edelleen jäsenvaltiolle.

Lisäksi lupaviranomaisen olisi toimitettava lupapäätös sekä sen olennaisia osia koskevat käännökset ympäristöministeriöön, jotta se toimittaisi ne arviointimenettelyyn osallistuneeseen toiseen valtioon YVA-lain 29 a §:ssä tarkoitetun menettelyn mukaisesti. Lupapäätöksen toimittamista koskeva velvoite koskisi kaikkia YVA-menettelyyn osallistuneita, myös Euroopan unionin ulkopuolisia, valtioita, sillä velvoite lupapäätöksen toimittamisesta toiselle valtiolle perustuu YVA-direktiivin lisäksi YK:n Euroopan talouskomission valtioiden rajat ylittävien ympäristövaikutusten arvioinnin yleissopimukseen, niin sanottuun Espoon sopimukseen. Lupapäätöksen olennaisia osia voitaisiin katsoa olevan ainakin ne osat, joiden perusteella toisen valtion viranomaiset ja ne, joiden oloihin tai etuihin hanke saattaa vaikuttaa, voivat tunnistaa sen, miten arviointiselostus, perusteltu päätelmä ja kansainvälinen kuuleminen on otettu huomioon sekä sen, mitä toimia lupapäätös edellyttää tunnistettujen merkittävien haitallisten rajat ylittävien ympäristövaikutusten välttämiseksi, ehkäisemiseksi, rajoittamiseksi tai poistamiseksi sekä seuraamiseksi.

Säännös tulisi sovellettavaksi silloin, kun olisi kyse rakentamisluvan edellyttämästä hankkeesta, jolla olisi todennäköisesti merkittäviä valtioiden rajat ylittäviä ympäristövaikutuksia ja hankkeeseen sovellettaisiin YVA-lain 5 luvussa tarkoitettua kansainvälistä menettelyä.

76 §. Lupamääräykset. Pykälä vastaisi maankäyttö- ja rakennuslain 141 §:ää. Rakentamislupapäätökseen liittyvistä säännönmukaisista tai tyypillisistä lupaehdoista tai -määräyksistä säädettäisiin tässä laissa erikseen. Ehdotuksen mukaan lupapäätökseen voitaisiin ottaa tarpeelliset määräykset. Nämä voisivat koskea muun ohessa rakennustyön tai toimenpiteen suorittamista ja niistä mahdollisesti aiheutuvien haittojen rajoittamista. Näin kirjoitettuna säännöksellä olisi erityistä merkitystä maisematyö- ja purkamisluvan osalta. Myös rakentamislupaan voitaisiin yhdistää muusta lainsäädännöstä johtuvia rakennustyön haittoja vähentäviä määräyksiä.

77 §. Luvan voimassaolo. Pykälä pohjautuisi maankäyttö- ja rakennuslain 143 §:ään. Luvan voimassaoloa ja jatkamista koskevat säännökset vastaisivat voimassa olevan lainsäädännön periaatteita eräin tarkistuksin ja täsmennyksin. Aiempaa sääntelyä vastaisi kolmen vuoden määräaika rakennustyön aloittamiseen ja vaatimus siitä, että rakentaminen olisi saatettava loppuun viiden vuoden kuluessa luvan voimaantulosta. Määräaikaa laskettaessa huomioon ei otettaisi aikaa, jona alueella olisi rakennusperinnön suojelemisesta annetun lain 6 §:n mukainen vaarantamiskielto rakennuksen suojelua koskevan asian vireilläolon vuoksi. Maisematyölupa puiden kaatamista suunnitelmallista metsänkäsittelyä varten voitaisiin edelleen myöntää kymmeneksi vuodeksi.

78 §. Aloittamisoikeus. Pykälä vastaisi maankäyttö- ja rakennuslain 144 §:ää. Voimassa olevan lainsäädännön mukainen mahdollisuus aloittaa rakennustyö tai muu toimenpide luvan lainvoimaisuutta odottamatta on ollut yleisesti käytetty keino rakentamisen jouduttamiseksi. Lupaviranomainen voisi tietyin edellytyksin antaa oikeuden rakennustyön tai muun toimenpiteen suorittamiseen ennen kuin päätös on saanut lainvoiman. Aloittamisluvan myöntäminen edellyttäisi perusteltua syytä sekä sitä, ettei täytäntöönpano tee muutoksenhakua hyödyttömäksi. Lähtökohtana olisi, että aloittamisoikeudesta päätettäisiin varsinaisen lupa- tai muun päätöksen yhteydessä. Muutoksenhakutuomioistuin voisi kumota aloittamisoikeutta koskevan määräyksen tai muuttaa sitä. Hallinto-oikeuden yksinomaan täytäntöönpanoa koskevasta päätöksestä saisi valittaa korkeimpaan hallinto-oikeuteen vain pääasian yhteydessä. Aloittamisoikeus voitaisiin myöntää 1 momentissa säädetyin edellytyksin myös valitusajan kuluessa tai 14 päivän kuluessa valitusajan päättymisestä erikseen tehdystä hakemuksesta. Päätöksen tekemiselle asetettaisiin 30 päivän määräaika valitusajan päättymisestä. Päätöksen antamiseen sovellettaisiin, mitä lain 70 §:ssä säädetään lupapäätöksen antamisesta. Myönnetystä aloittamisoikeudesta tulisi myös ilmoittaa välittömästi hallinto-oikeudelle sekä muutosta hakeneille. Se, joka on valittanut pääasiasta, voisi hallinto-oikeudessa vaatia aloittamislupaa koskevaa ratkaisua muutettavaksi tai kumottavaksi ilman, että hänen olisi erikseen valitettava siitä. Hakijalta edellytettäisiin vakuuden asettamista kuten nykyäänkin. Vakuuden asettamisesta vapautettuja olisivat valtio, kunta, kuntayhtymä ja seurakunta.

79 §. Lupa- ja valvontamaksu. Pykälä pohjautuisi maankäyttö- ja rakennuslain 145 §:ään. Luvan hakija tai toimenpiteen suorittaja olisi velvollinen suorittamaan tarkastus- ja valvontatehtävistä sekä muista viranomaistehtävistä kunnalle maksun, jonka perusteet määrätään kunnan hyväksymässä taksassa. Jos viranomaisen toimenpide jäisi kokonaan tai osittain suorittamatta, maksu olisi hakemuksesta perusteettomilta osin palautettava. Kuntien rakennusvalvontatoimi kattaa verrattain hyvin hallintokustannukset.

Huomioon ottaen se, että rakennusvalvontaan liittyy myös kunnassa tarvittava rakentamisen ohjaus ja neuvonta, taksan mukaisten maksuperusteiden olisi jatkossakin säilyttävä kohtuullisina. Jos tarkastus- tai valvontatehtävät johtuvat luvattomasta tai luvan vastaisesta rakentamisesta taikka siitä, että luvan hakija tai toimintaan velvollinen on laiminlyönyt hänelle kuuluvan tehtävän, maksu voitaisiin periä korotettuna ottaen huomioon suoritetuista toimista kunnalle aiheutuvat kulut. Korotetulla maksulla ei edelleenkään olisi rangaistuksen luonne. Sen sijaan kunnan olisi voitava täysimääräisesti saada hallintokustannukset perityiksi, kun toimet johtuisivat yksityisen moitittavasta käyttäytymisestä. Korotuksen tulisi siten vastata aiheutettua työmäärää ja tästä johtuvaa muun työn ruuhkaantumista. Erääntyneelle maksulle on suoritettava korkoa siten kuin korkolaissa (633/1982) säädetään.

80 §. Rakentamiseen liittyvä tilastointi. Rakentamiseen liittyvästä tilastoinnista säädettäisiin voimassa olevaa maankäyttö- ja rakennuslain 147 §:ää vastaavasti.

81 §. Eräiden ympäristöllisten lupamenettelyjen yhteensovittamisesta annetun lain soveltaminen. Pykälä vastaisi maankäyttö- ja rakennuslain 148 §:ää. Pykälässä säädettäisiin rakentamislupaa, rakennuksen purkamislupaa tai maisematyölupaa koskevan lupahakemuksen käsittelyyn sovellettavista säännöksistä tilanteessa, jossa hakemuksen käsittelyyn sovellettaisiin eräiden ympäristöllisten lupamenettelyjen yhteensovittamisesta annettua lakia. Jos lupahakemuksen käsittelyyn sovellettaisiin mainittua lakia, sovellettaisiin siihen tämän lain 70 §:n säännösten sijaan eräiden ympäristöllisten lupamenettelyjen yhteensovittamisesta annetun lain 14 ja 15 §:ää. Muilta osin hakemukseen sovellettaisiin rakentamislakia.

7 luku Kelpoisuusvaatimukset

82 §. Suunnittelutehtävän vaativuusluokat. Suunnittelutehtävien vaativuusluokitus uudistettiin osana suunnittelua ja suunnittelijoita koskevaa laajempaa säännösmuutosta vuonna 2014 (41/2014). Ennen lainmuutosta suunnittelutehtävien vaativuusluokituksesta säädettiin asetus-tasolla (Suomen rakentamismääräyskokoelman osa A2 määräykset ja ohjeet 2002). Vaativuus oli jaettu neljään tasoon: AA (erityisvaatimus); A (perusvaatimus); B (tavanomainen); C (vähäinen). Uudistuksessa omaksuttiin kolmen vaativuusluokan, vaativa, tavanomainen ja vähäinen, lisäksi neljäntenä vaativuusluokkana poikkeuksellisen vaativa taso. Lainmuutoksella haluttiin korjata tilannetta, joka oli johtanut erittäin vaativaan (AA) tasoon luokiteltujen tehtävien inflaatioon. Poikkeuksellisen vaativiksi suunnittelutehtäviksi on lainmuutoksen jälkeen luokiteltu tehtävät esimerkiksi silloin, kun rakennuksen arkkitehtoniset, toiminnalliset tai tekniset vaatimukset ovat poikkeuksellisen vaativat, suunnittelukohteen sijainti asettaa erityisiä vaatimuksia tai suunnittelutehtävän ratkaisu edellyttää erittäin vaativien laskenta- ja mitoitusmenetelmien soveltamista. Poikkeuksellisen vaativia suunnittelutehtäviä voisivat olla esimerkiksi radan päälle rakennettava kansi, jolle sijoitetaan urheilukeskus tai sairaala.

Korjaus- ja muutostyössä suunnittelutehtävä on poikkeuksellisen vaativa, jos korjaus- ja muutostyön arkkitehtoniset, tekniset tai toiminnalliset vaatimukset ovat poikkeuksellisen korkeat tai rakennuksen arvokkaasta ympäristöstä tai rakennuksen käyttötarkoituksesta tai ominaisuudesta aiheutuu suunnittelulle poikkeuksellisia vaatimuksia. Esimerkkinä poikkeuksellisen vaativasta korjausrakentamisen suunnittelutehtävästä voisi olla vaikkapa eduskuntatalon peruskorjaus. Siirtymäsäännöksellä mahdollistettiin tietyin rajoituksin ammatinharjoittamisen jatkaminen erittäin vaativiin tehtäviin rinnastuvissa poikkeuksellisen vaativissa tehtävissä ilman, että erittäin vaativiin tehtäviin aiemmin kelpuutettu suunnittelija joutui täydentämään koulutustansa.

Suunnittelutehtävien vaativuusluokittelu muodostaa perustan suunnittelijan pätevyyden ja kelpoisuuden arvioinnille. Pätevyydellä tarkoitetaan yleistä ominaisuutta, joka sisältää tietyn koulutus- ja kokemustason. Kelpoisuudella tarkoitetaan sitä, onko tietyn pätevyystason omaava henkilö kelpoinen toimimaan suunnittelijana kyseisessä rakentamishankkeessa. Tehtävissä jo toimivilla ja niihin kouluttautuvilla on oltava luottamusta siihen, ettei vaativuusluokittelua muuteta liian tiuhaan. Nykyinen neliportainen luokittelu on saatu vakiinnutettua. Säätöä on kuitenkin tarvittu vaativan tehtäväluokan osalta. Suuri osa suunnittelutehtävistä sijoittuu vaativan kategoriaan. Kynnys poikkeuksellisen vaativaan tasoon on korkea. Tilanteen helpottamiseksi on vaativan kategorian sisälle muodostettu rakennusvalvontaviranomaisten yhtenäisissä käytänteissä vaativaplus-taso, jossa vaadittavaa kokemusta on täsmennetty verrattuna ympäristöministeriön antamaan ohjeeseen rakennusten suunnittelijoiden kelpoisuudesta (YM2/601/2015). Vaativaplus-kategorialla vältytään tilanteesta, jossa poikkeuksellisen vaativan tason tehtävien ala lähtisi kasvamaan ja osa kokeneista suunnittelijoista karsiutuisi pois puuttuvan koulutustaustansa takia. Vakiintunut ”väliluokka” ehdotetaan tässä yhteydessä lisättäväksi lakiin niin, että luokkia olisi jatkossa viisi: poikkeuksellisen vaativa, erittäin vaativa, vaativa, tavanomainen ja vähäinen.

Hiilineutraalisuus ja rakennusmateriaalien hiilijalanjäljen laskenta ovat rakentamisessa yhä keskeisempi kysymys. Myös rakentamisessa käytettävien materiaalien kierrätykseen kiinnitetään aiempaa enemmän huomiota. Nämä ilmastonmuutoksen hillintään liittyvät, rakentamisen elinkaareen liittyvät vaatimukset saattavat rakentamishankkeen luonteesta riippuen vaikuttaa olennaisesti suunnittelussa edellytettävään vaativuustasoon. Pykälään on lisätty tätä koskeva maininta.

83 §. Suunnittelijoiden kelpoisuusvaatimukset. Suunnittelijoiden pätevyyden ja kelpoisuuden arvioinnissa on Suomessa siirrytty yksityiskohtaiseen sääntelyyn. Suunnittelutehtävien vaativuusluokkia on nykyään neljä. Vaadittava kelpoisuus määräytyy suunnittelijan riittävästä koulutuksesta ja kokemuksesta suhteessa suunnittelutehtävän vaativuuteen. Kelpoisuusvaatimusten perusteella rakennusvalvontaviranomainen arvioi suunnittelijan kelpoisuuden kuhunkin suunnittelutehtävään. Suunnittelijoiden kelpoisuudesta on annettu ympäristöministeriön ohje, joka täsmentää ja tarkentaa laissa määriteltyjä kelpoisuusvaatimuksia. Käytännössä ohjeella on suuri merkitys. Ohjeen yksityiskohtaisia taulukoita käytetään hyväksi myös eri oppilaitosten opintovaatimuksia suunniteltaessa. Myös henkilöpätevyyspalvelua markkinoilla tarjoava, rakennus- ja kiinteistöalan järjestöjen omistama FISE Oy (Rakennus-, LVI- ja kiinteistöalan henkilöpätevyydet FISE Oy) tukeutuu pätevyysluokittelussaan pitkälti ympäristöministeriön ohjeeseen.

Varsinaista objektiivista ja tutkimuksellista tietoa ei ole siltä osin, onko suunnittelutehtävien vaativuusluokittelulla sekä suunnittelijoiden pätevyyttä ja kelpoisuutta koskevalla yksityiskohtaisella sääntelyllä pystytty suunnittelun laatutasoa kohottamaan. Yleisen elämänkokemuksen perusteella näin pitäisi olla. Tuntumaa sen sijaan on siitä, että rakennusvalvontaviranomaisten tulkinnat suunnittelutehtävien vaativuustasoista jonkin verran vaihtelevat. Periaatteessa vaihtelu on ymmärrettävää ja hyväksyttävääkin, koska vaativuustaso voi selkeästi olla korkeampi riippuen ympäristöstä ja rakennuspaikasta.

Suomessa omaksuttu järjestelmä, jossa rakennusvalvontaviranomainen jokaisen luvanvaraisen hankkeen yhteydessä ottaa kantaa suunnittelijoiden kelpoisuuteen, poikkeaa valtavirrasta. Niissä Euroopan maissa, joissa ylipäätänsä laissa asetetaan suunnittelijoille pätevyysvaatimuksia, osoittaa suunnittelija kelpoisuutensa hankkimallaan sertifikaatilla tai vastaavalla. Sertifikaatit hankitaan rakennusalan toimijoilta, kuten arkkitehtien tai insinöörien kamareilta, tai yksityisiltä sertifiointiorganisaatioilta. Menetelmän etuna on, ettei lupaviranomaisen tarvitse erikseen tutkia hankkeen eri suunnittelijoiden kelpoisuuden edellytyksiä. Riittää, kun suunnittelija pystyy esittämään tarvittavan sertifikaatin, jotka ovat tavallisesti kenen tahansa saatavilla julkisina luetteloina.

Hallinnollista taakkaa vähentäisi, jos myös Suomessa luovuttaisiin jokaisen luvanvaraisen hankkeen yhteydessä tehtävästä viranomaisarviosta koskien suunnittelijan pätevyyttä ja kelpoisuutta. Suunnittelija osoittaisi pätevyytensä tätä tarkoitusta varten pyytämällään todistuksella. Käytännössä jo nyt osa suunnittelijoista toimii näin ja esittää viranomaiselle FISE Oy:n myöntämän pätevyystodistuksen. FISE Oy:n myöntämä todistus on voimassa määräajan, jonka jälkeen se pitää uusia. Uusimisen yhteydessä selvitetään, että suunnittelija on riittävästi perehtynyt säädösmuutoksiin sekä harjoittanut käytännössä suunnittelutyötä. FISE Oy toimii markkinapohjaisesti. Markkinoiden tulee olla avoimia myös muille vastaaville toimijoille. Tätä varten tarvitaan säännöksiä siltä osin, millaisia vaatimuksia pitäisi todistuksia antaville organisaatioille asettaa ja miten niiden toimintaa voidaan valvoa.

Nykyään suunnittelijalta vaaditaan kokemusta vaativissa ja tavanomaisissa suunnittelutehtävissä. Pykälän mukaan kokemusta vaadittaisiin ainoastaan vaativissa, erittäin vaativissa ja poikkeuksellisen vaativissa tehtävissä. Tavanomaisissa tehtävissä riittäisi esimerkiksi arkkitehdin, rakennusarkkitehdin, rakennuspuolen diplomi-insinöörin, rakennusinsinöörin tai rakennusmestarin tutkinto, mutta ei pintakäsittelyinsinöörin tai sisustusarkkitehdin tutkinto. Vähäisissä tehtävissä puolestaan riittäisi osaaminen, tutkintoa ei vaadittaisi. Tarkemmat kelpoisuutta koskevat säännökset olisivat erillislainsäädännössä.

Suunnittelijoille asetettavat kelpoisuusvaatimukset ovat keskeinen keino edistettäessä rakentamisen hyvää laatua. Lukuisien kotimaisten ja ulkomaisten tutkimusten mukaan vähintään kolmasosa 90 kaikista rakentamisen virheitä johtuu puutteellisesta suunnittelusta.

Suunnittelu on jo pitkään perustunut sähköisiin ja automatisoituihin työvälineisiin. Myös tietomallit yleistyvät vauhdilla. Markkinoilta on jo saatavilla ohjelmia, joiden avulla voi koneluettavasti tarkastaa suunnitelmista niiden yhteensopivuutta rakentamisen teknisten määräysten kanssa. Suunnitteluohjelmien kehittyminen ei kuitenkaan tarkoita, ettei suunnittelussa tarvittaisi inhimillistä ymmärrystä ja työpanosta. Kehittyneiden ohjelmien ja tietomallien (BIM, Building Information Modeling) käyttö edellyttää pikemminkin aiempaa suurempaa ammatillista osaamista.

Lähtökohta, jonka mukaan suunnittelijoiden on oltava luonnollisia henkilöitä, on ehdotuksessa säilytetty. BIM ja robotiikka eivät poista fyysisen suunnittelijan tarvetta. Vaatimuksella luonnollisesta henkilöstä torjutaan myös se vaihtoehto, jossa vastuullisena suunnittelijana toimisi pelkästään suunnittelutoimisto. On aivan oleellista tietää, kuka todellisuudessa toimii suunnittelijana ja mikä hänen osaamisensa ja kokemuksensa on.

Nykyaikaisen rakennuksen suunnittelu on eriytynyttä. Rakennussuunnittelun (arkkitehtisuunnittelu) lisäksi tarvitaan hankkeesta riippuen vaihteleva määrä eri alojen erityissuunnittelijoita. Laissa ei ole kuitenkaan syytä lähteä määrittelemään niitä kaikkia erityisaloja, joita rakennuksen suunnittelussa tarvitaan ja näissä erityisaloissa vaadittavia ominaisuuksia. Tältä osin määrittely tapahtuu luontevasti asetustasolla.

Paitsi eri aloihin erikoistuneita erityissuunnittelijoita ja rakennussuunnittelijaa tarvitaan suunnittelun kokonaisuutta koordinoivaa pääsuunnittelijaa. Pääsuunnittelijan nimike omaksuttiin maankäyttö- ja rakennuslakiin ja tavoitteeksi asetettiin nostaa uudelleen esiin tarve asettaa rakentamishankkeeseen suunnittelun kaikinpuolisesta laadusta vastaava luonnollinen henkilö. Vaikka pääsuunnittelija-termiä on kritisoitu ja sitä on pidetty osittain harhaanjohtavana, on siitä muodostunut maankäyttö- ja rakennuslain voimassaoloaikana vakiintunut ja yleisesti hyväksytty instituutio. Alalla ei myöskään enää esiinny suuremmin epäselvyyttä siitä, ettei pääsuunnittelija varsinaisesti suunnittele, vaan tehtävänä on johtaa ja yhteensovittaa suunnittelun kokonaisuutta. Usein hankkeen pääsuunnittelija voi toimia myös rakennussuunnittelijana tai erityissuunnittelijan tehtävissä.

Suunnittelijoille asetettavat kelpoisuusvaatimukset porrastuisivat noudattaen pääosin suunnittelutehtävien vaativuusluokittelua. Kelpoisuusvaatimukset noudattaisivat vuoden 2014 uudistusta lukuun ottamatta kokemusta koskevaa vaatimusta. Aiempaa kokemusta edellytettäisiin jatkossa vain vaativassa, erittäin vaativassa ja poikkeuksellisen vaativassa suunnittelutehtävässä. Tavanomaisissa tehtävissä koulutukseksi riittäisi esimerkiksi arkkitehdin, rakennusarkkitehdin, rakennuspuolen diplomi-insinöörin, rakennusinsinöörin tai rakennusmestarin tutkinto, mutta ei pintakäsittelyinsinöörin tai sisustusarkkitehdin tutkinto.

Sääntelystä poistettaisiin ehdoton edellytys, jonka mukaan pääsuunnittelijan on täytettävä vähintään samat rakennus- tai erityissuunnittelijan kelpoisuusvaatimukset kuin kyseisen rakentamishankkeen vaativimmassa suunnittelutehtävässä. Pääsuunnittelijalta vaadittaisiin kuitenkin kulloisenkin tehtävän edellyttämää suunnittelualan koulutusta ja kokemusta, mutta tason määrittelyyn jäisi joustoa. Olennaista on, että pääsuunnittelijalla, joka ei tässä tehtävässä ole varsinaisesti suunnittelija, on asiantuntemusta ja ammattitaitoa johtaa suunnitelmien yhteensovittamista. Harvinaista ei ole, että sama henkilö toimii hankkeessa paitsi pääsuunnittelijana myös rakennussuunnittelijana. Hyvin teknisluonteisissa hankkeissa voi lopputuloksen onnistumisen kannalta olla eduksi, että erityissuunnittelija nimetään pääsuunnittelijaksi. Esimerkiksi maanalaiset hankkeet voivat pääsuunnittelutehtävien osalta soveltua hankkeessa olevalle erityissuunnittelijalle.

Maankäyttö- ja rakennuslain muutokseen (41/2014) sisältyi siirtymäsäännös, jonka mukaan aiemmin kelpoisina pidettyjen henkilöiden katsottiin edelleen täyttävän tehtävän vaatimat edellytykset. Siirtymäsäännös pidettäisiin edelleen voimassa. Siirtymäsäännös mahdollistaisi yksittäistapauksittain ilman ylemmän korkeakoulututkinnon suorittaneen, mutta muutoin kokeneen suunnittelijan kelpuuttamisen poikkeuksellisen vaativiin tehtäviin. Ilmastoselvityksen laatiminen olisi osa suunnittelutehtävää eikä sitä varten säädettäisi erikseen edellytyksiä.

84 §. Suunnittelijoiden ja päävastuullisen toteuttajan ilmoittaminen rakennusvalvontaviranomaiselle. Ennen vuoden 2014 uudistusta (41/2014) suunnittelijoiden ilmoittamisesta sisältyi määräyksiä ja ohjeita ympäristöministeriön asetukseen vuodelta 2002 (RakMk A2 Rakennuksen suunnittelijat ja suunnitelmat). Niistä tärkeimmät siirrettiin lain puolelle. Lisäksi säädettiin valtuutus antaa ympäristöministeriön asetuksella tarkempia säännöksiä ilmoituksen sisällöstä. Asetusta ei ole annettu.

Vuoden 2014 uudistus ei merkinnyt asiallisia muutoksia aiempaan. Kaikilta ilmoitettavilta suunnittelijoilta vaadittaisiin edelleen ilmoituksen yhteydessä suostumus tehtävään. Viimeistään rakennuslupahakemuksen yhteydessä on rakentamishankkeeseen ryhtyvän tullut ilmoittaa, kenet hän on valinnut pääsuunnittelijaksi ja rakennussuunnittelijaksi. Erityissuunnittelijoiden osalta ilmoitus on säännösten mukaan tehtävä ennen erityissuunnitelman toimittamista rakennusvalvontaviranomaiselle.

Erityissuunnittelun rooli rakentamisessa on kasvanut. Nykyaikainen rakennus tarvitsee paljon talotekniikkaa, jotta kaikki rakentamisen olennaiset tekniset vaatimukset täyttyvät. Rakennusmateriaalien elinkaari- ja hiilijalanjäljenlaskennan tullessa asteittain pakolliseksi tarvitaan siihen erikoistuneita suunnittelijoita. Monilla teknisillä yksityiskohdilla on vaikutusta myös perinteiseen rakennussuunnitteluun. Erityissuunnittelijoiden mukaantulo vasta siinä vaiheessa, kun rakennussuunnittelun perusratkaisut on jo tehty, on usein liian myöhäinen vaihe. Monissa kunnissa rakennusvalvontaviranomaiset suosittelevat, että ainakin tärkeimmät erityissuunnittelijat ilmoitetaan myös viranomaiselle samassa yhteydessä kuin rakennussuunnittelija. Korjausrakentamisessa on usein tarpeen kytkeä hankkeeseen mukaan jo varhaisessa vaiheessa rakennushistorian osaamista.

Rakentamisen tekninen kehitys huomioon ottaen on perusteltua aikaistaa erityissuunnittelijoita koskevaa ilmoittamisvelvollisuutta. Koska rakentamishankkeet ovat luonteeltaan erilaisia ei ole kuitenkaan syytä säätää kaikkia erityissuunnittelijoita koskevaa yleistä, nykyisestä aikaistettua ilmoittamista. Velvoite koskisi hankkeen arvioimisen kannalta olennaisia erityissuunnittelijoita. Viime kädessä lupaviranomainen arvioi, minkä erityisalan suunnittelijat tulisi ilmoittaa viimeistään rakentamislupahakemuksen yhteydessä. Viranomaisten ennakko-ohjauksessa on luontevaa ottaa asia esiin ja sopia yhdessä hankkeeseen ryhtyvän kanssa, miten eri osapuolten kannalta hankkeessa on syytä toimia.

Ilmoitus rakennusvalvontaviranomaiselle tehtäisiin rakentamislupahakemuksen jättämisen yhteydessä. Jos luvan hakija pyytäisi sijoittamisluvan ratkaisemista erikseen omalla päätöksellä, olisi ilmoitus rakennusvalvontaviranomaiselle tehtävä sijoittamislupavaiheessa.

Suunnittelijan vaihtuminen kesken rakentamishankkeen voi johtua monista eri tekijöistä. Toisinaan viranomainen saattaa sitä ehdottaa. Yleensä kuitenkin vaihtuminen johtuu hankkeessa mukana olevien eri tahojen ratkaisuista. Suunnittelijan, oli sitten kysymys pääsuunnittelijasta tai muista suunnittelijoista, vaihtumisesta kesken rakentamishankkeen tulisi rakentamishankkeeseen ryhtyvän ilmoittaa kirjallisesti. Ilmoituksen tekeminen on välttämätöntä, jotta viranomainen tietää kaikki ne hankkeessa mukana olevat suunnittelijat, joiden kanssa viranomaisen on tarpeen olla tekemisissä. Tieto on merkittävä myös vastuukysymyksiä ratkaistaessa.

Rakentamishankkeeseen ryhtyvä voisi halutessaan nimetä rakentamishankkeeseen päävastuullisen toteuttajan. Jos päävastuullinen toteuttaja nimettäisiin, olisi rakentamishankkeeseen ryhtyvän toimittava samalla tavalla kuin suunnittelijoiden kanssa ja ilmoitettava, kuka henkilö tai mikä taho, kuten esimerkiksi yhtiö, päävastuullisena toteuttajana toimisi. Rakentamishankkeeseen ryhtyvä ei välttämättä ole nimennyt päävastuullista toteuttajaa vielä siinä vaiheessa, kun rakentamislupahakemus jätetään rakennusvalvontaviranomaiselle. Päävastuullista toteuttajaa ei tarvitsisi siksi ilmoittaa vielä rakentamislupahakemuksen jättämisen yhteydessä, vaan ilmoittaminen voisi tapahtua myöhemmin. Koska päävastuullinen toteuttaja voisi vaihtua vaiheittain, olisi päävastuullisen toteuttajan vaihdoksista niin ikään ilmoitettava kirjallisesti rakennusvalvontaviranomaiselle. Koska kelpoisuus- ja pätevyysvaatimukset eivät koskisi päävastuullista toteuttajaa, rakennusvalvontaviranomaisen tehtäväksi jäisi käytännössä rekisteröidä ilmoitus.

Nykyiseen tapaan säännös sisältää valtuutuksen, jonka perusteella ympäristöministeriö voi antaa tarkempia säännöksiä ilmoituksen sisällöstä.

85 §. Suunnittelijan kelpoisuuden toteaminen. Ennen maankäyttö- ja rakennuslakia lainsäädäntö sisälsi vain yleisluontoisen säännöksen suunnitelman laatijan pätevyydestä. Pätevyyttä koskeva sääntely ulotettiin rakennusasetukseen rakennuslain niin sanotun ensimmäisen osauudistuksen yhteydessä vuonna 1989/557. Rakennusasetukseen lisätyn 147 b §:n mukaan rakennus- ja erityissuunnitelman laatijalla tuli olla suunnittelutehtävän laadun ja vaativuuden edellyttämä riittävä koulutus ja kokemus kyseisen suunnittelualan tehtävissä. Yksinkertaisen rakennuksen suunnittelijana voi toimia myös henkilö, joka ei täyttänyt edellä mainittua pätevyyttä, mutta jolla katsottiin olevan riittävät edellytykset suunnittelutehtävän suorittamiseen (930/1989). Mitään säännöksiä siltä osin, miten suunnittelijan pätevyys tuli arvioida, ei ollut.

Myöskään maankäyttö- ja rakennuslakiin ei alun perin tullut säännöstä suunnittelijan kelpoisuuden arvioinnista. Säännökset tältä osin sisällytettiin rakennuksen suunnittelijoista ja suunnitelmista vuonna 2002 annetun ympäristöministeriön asetuksen 2 ja 4 lukuihin (RakMk A2).

Vuoden 2014 uudistuksessa kelpoisuuden arviointia koskeva sääntely nostettiin lain puolelle (41/2014). Verrattuna ympäristöministeriön asetukseen ei varsinaisia asiallisia muutoksia tehty. Koska Suomessa ei ole pakollista keskitettyä suunnittelijoiden ja työnjohtajien sertifiointia, arvioidaan kelpoisuus hankekohtaisesti ja paikallisesti. Suunnittelijan kelpoisuutta arvioitaessa on voitu myös ottaa huomioon asianomaisen suunnittelualaa koskevan pätevyydentoteamisyhteisön antama todistus (esimerkiksi FISE Oy).

Vallitsevaa olotilaa ei ehdoteta muutettavaksi. Rakennusvalvontaviranomainen toteaisi sille ilmoitetun suunnittelijan mukaisen kelpoisuuden kulloiseenkin tehtävään. Tavanomaisissa, vaativissa, erittäin vaativissa ja poikkeuksellisen vaativissa tehtävissä kelpoisuuden toteaminen pohjautuisi ympäristöministeriön valtuuttaman toimijan antamaan todistukseen. Kelpoisuuden arviointi on lupa-asian näkökulmasta liitännäinen, jolloin kelpoisuudesta päättää sama taho, jolle kyseessä olevasta lupa-asiastakin päättäminen kuuluu. Valtaosa lupapäätöksistä on kunnan hallintosäännön perusteella delegoitu viranhaltijatasolle. Tällöin suunnittelijan kelpoisuuden toteaminen kuuluu myös viranhaltijalle. Jos luvasta päättämistä ei ole delegoitu, niin kelpoisuudesta päättää osana lupapäätöstä lautakunta tai lautakunnan jaosto.

Rakennusvalvontaviranomainen ei enää arvioisi sille ilmoitetun suunnittelijan kelpoisuutta tehtävään kaikissa rakentamishankkeissa maankäyttö- ja rakennuslain 120 f §:n kaltaisella tavalla, vaan ainoastaan toteaisi, että ilmoitetulla suunnittelijalla olisi ympäristöministeriön valtuuttaman toimijan antaman todistuksen mukaisesti vaadittu pätevyys tehtävään, kun kysymys on tavanomaisesta, vaativasta, erittäin vaativasta tai poikkeuksellisen vaativasta suunnittelutehtävästä. Suunnittelutehtävän ollessa vähäinen riittäisi todistus vaaditun koulutuksen suorittamisesta eikä todistusta ympäristöministeriön valtuuttamalta toimijalta tarvittaisi. Perustellusta syystä tapahtuva kelpoisuuden arviointi koskisi kaiken tasoisissa rakennushankkeissa sitä, onko ilmoitetulla suunnittelijalla tosiasiallisia voimavaroja tehtävän suorittamiseen. Tällä tarkoitettaisiin sitä, olisiko suunnittelijalla mahdollisuuksia selviytyä tehtävästä. Arvioinnissa voitaisiin esimerkiksi ottaa huomioon, kuinka monta muuta kohdetta hänellä on yhtä aikaa suunniteltavanaan tai rakennusvalvontaviranomaisen kokemukset henkilön aikaisemmasta toiminnasta. Tällä pyrittäisiin karsimaan tilanteita, joissa suunnittelija olisi nimetty lukuisiin hankkeisiin, joita toiset henkilöt tosiasiassa suunnittelisivat. Todistusmenettely helpottaisi voimavarojen arviointia, koska rakennusvalvonta voisi tarvittaessa tarkistaa suunnittelijan vireillä olevat hankkeet todistuksen antajalta. Toinen tärkeä syy kelpaamattomuudelle olisi, että henkilö olisi aikaisemmissa suunnittelutehtävissään osoittanut edeltävän kahden vuoden aikana kykenemättömyytensä samanlaiseen tehtävään. Syitä voi olla useita, kuten esimerkiksi sellaiset puutteet osaamisessa ja kyvyissä vastata velvoitteista, että se on johtanut suunnittelijan vaihtamiseen taikka todennettu piittaamattomuus turvallisuuteen tai terveellisyyteen liittyvien säännösten noudattamisesta. Silloin, kun kysymyksessä olisi vaativa, erittäin vaativa tai poikkeuksellisen vaativa suunnittelutehtävä, rakennusvalvontaviranomainen ottaisi arvioinnissa huomioon myöskin kyseiseen yksittäistapaukseen liittyvät hankkeen erityispiirteet, kuten esimerkiksi haastavasta rakennuspaikasta tai kulttuuriympäristöön soveltuvuudesta johtuvat seikat.

Rakennusvalvontaviranomaisen olisi tehtävä pyydettäessä päätös suunnittelijan kelpoisuudesta toimia suunnittelutehtävässä.

86 §. Rakennustyön johtotehtävien vaativuusluokat. Pykälä vastaisi asiasisällöltään maankäyttö- ja rakennuslain 122 b §:ää sillä muutoksella, että käytännössä vakiintunut väliluokka kirjattaisiin lakiin. Rakennustyön johtotehtävän vaativuusluokkia olisi viisi: poikkeuksellisen vaativa, erittäin vaativa, vaativa, tavanomainen ja vähäinen. Jako vaativuusluokkiin perustuisi rakennuksen ja tilojen käyttötarkoitukseen, rakennussuojeluun, rakennuksen kokoon, rakennusfysikaalisiin ja terveydellisiin ominaisuuksiin, kuormitukseen ja palokuormiin, suunnittelumenetelmiin, kantavien rakenteiden vaativuuteen, ympäristöstä ja rakennuspaikasta aiheutuviin vaatimuksiin sekä rakentamisolosuhteissa ja työsuorituksessa käytettäviin menetelmiin. Uutta olisi vaatimus toteutuksen hiilineutraalisuuteen. Huomioon olisi otettava muun ohella kiertotalouteen liittyvät näkökohdat. Jos jokin edellä mainituista vaatimuksista tai ominaisuuksista olisi poikkeuksellinen, voisi työnjohtotehtävän vaativuusluokka olla poikkeuksellisen vaativa. Poikkeuksellisen vaativa rakennustyön johtotehtävä olisi kysymyksessä esimerkiksi silloin, kun rakennettaisiin radan päälle kansi, jolle sijoitettaisiin urheilukeskus tai sairaala. Korjausrakentamisessa poikkeuksellisen vaativa johtotehtävä voisi olla esimerkiksi eduskuntatalon peruskorjaus. Valtioneuvoston asetuksella voitaisiin antaa tarkempia säännöksiä vaativuusluokan määräytymisestä.

87 §. Vastaavan työnjohtajan ja erityisalan työnjohtajan kelpoisuusvaatimukset. Säännös vastaisi pitkälti nykyisiä maankäyttö- ja rakennuslain 122 c §:n mukaisia kelpoisuusvaatimuksia. Käytännössä muodostunut väliluokka vaativa-plus kirjattaisiin lakiin. Poikkeuksellisen vaativassa työnjohtotehtävässä edellytettäisiin koulutuksen lisäksi vähintään neljän vuoden kokemusta vaativista työnjohtotehtävistä. Erittäin vaativassa työnjohtotehtävässä edellytettäisiin vähintään kahden vuoden kokemusta vaativista johtotehtävistä toimimisesta niin, että on itse ollut vastuullinen eikä ainoastaan osallistunut tehtävään. Vaativassa johtotehtävässä edellytettäisiin koulutuksen lisäksi vähintään neljän vuoden kokemusta työnjohtotehtävistä ja tästä kokemuksesta vähintään kaksi vuotta olisi oltava valmistumisen jälkeistä kokemusta. Vaativan erityisalan työnjohtotehtävän muutoin osoitetuilla tiedoilla tarkoitettaisiin talotekniikan erikoisammattitutkintoja taikka aiempia LVI-työteknikkoja vastaavia tutkintoja.

Hallituksen esityksen HE 147/2013 vp sivun 31 mukaan vaativassa työnjohtotehtävässä kysymykseen voisi tulla pykälässä lueteltujen tutkintojen lisäksi myös aiempi teknillisessä oppilaitoksessa suoritettu rakennusmestarin tutkinto. Tavanomaisessa työnjohtotehtävässä vastaavien tietojen osoitukseksi voitaisiin katsoa esimerkiksi kyseiseen tehtävään soveltuvan erikoisammattitutkinnon suorittaminen. Vähäisessä työnjohtotehtävässä voisi toimia henkilö, jolla ei ole edellä tarkoitettua tutkintoa, mutta jolla muutoin voidaan katsoa olevan tehtävään tarvittavat edellytykset. Nämä perustelut olisivat edelleen ajankohtaisia. Tulevaisuudessa olennaista olisi, että vastaavalla työnjohtajalla ja erityisalan työnjohtajalla olisi johtotehtävän edellyttämä koulutus. Pykälän mukaan käytännön kokemusta vaadittaisiin ainoastaan vaativissa, erittäin vaativissa ja poikkeuksellisen vaativissa työnjohtotehtävistä. Tavanomaisissa tehtävissä riittäisi esimerkiksi arkkitehdin, rakennusarkkitehdin, rakennuspuolen diplomi-insinöörin, rakennusinsinöörin tai rakennusmestarin tutkinto, mutta ei pintakäsittelyinsinöörin tai sisustusarkkitehdin tutkinto. Vastaavalta työnjohtajalta ja erityisalan työnjohtajalta ei edellytettäisi suunnittelutehtävän edellyttämää koulutusta ja kokemusta. Vastaavan työnjohtajan ja erityisalan työnjohtajan olisi pyydettävä todistus ympäristöministeriön valtuuttamalta toimijalta voidakseen osoittaa pätevyytensä.

88 §. Vastaavan työnjohtajan ja erityisalan työnjohtajan ilmoittaminen rakennusvalvontaviranomaiselle. Maankäyttö- ja rakennuslain 122 d §:n mukaan rakentamishankkeeseen ryhtyvän on haettava rakennusvalvontaviranomaiselta vastaavan työnjohtajan hyväksymistä. Rakennusvalvonta ei enää tulevaisuudessa hyväksyisi vastaavia työnjohtajia eikä erityisalan työnjohtajia. Sen sijaan rakentamishankkeeseen ryhtyvän olisi kirjallisesti ilmoitettava, kenet tehtävään on valittu. Rakennusvalvontaviranomainen ainoastaan varmistaisi, että työnjohtajalla tai erityisalan työnjohtajalla olisi vaadittava todistus. Ilmoitukseen olisi liitettävä kyseisen henkilön suostumus nimeämisestä sekä sitoumus rakennustyön johtamiseen vastuuvelvollisena. Jos vastaava työnjohtaja tai erityisalan työnjohtaja vaihtuisi kesken rakentamishankkeen toteutuksen, olisi henkilövaihdoksesta ilmoitettava rakennusvalvontaviranomaiselle. Lisäksi pykälässä säädettäisiin asetuksenantovaltuus, jonka mukaan ympäristöministeriön asetuksella voidaan antaa tarkempia säännöksiä ilmoituksen ja suostumuksen sisällöstä.

89 §. Vastaavan työnjohtajan ja erityisalan työnjohtajan kelpoisuuden toteaminen. Rakennusvalvontaviranomainen ei enää arvioisi kaikissa rakentamishankkeissa maankäyttö- ja rakennuslain 122 e §:n kaltaisella tavalla, täyttyykö vastaavan työnjohtaja ja erityisalan työnjohtajan kelpoisuus, vaan ainoastaan toteaisi, että vastaavalla työnjohtajalla ja erityisalan työnjohtajalla olisi ympäristöministeriön valtuuttaman toimijan antaman todistuksen mukaisesti vaadittu pätevyys tehtävään. Perustellusta syystä tapahtuva kelpoisuuden arviointi koskisi kaiken tasoisissa rakentamishankkeissa sitä, onko ilmoitetulla vastaavalla työnjohtajalla ja erityisalan työnjohtajalla tosiasiallisia mahdollisuuksia selviytyä tehtävästä. Arvioinnissa voitaisiin esimerkiksi ottaa huomioon, kuinka monta muuta kohdetta hänellä on yhtä aikaa johdettavanaan tai rakennusvalvontaviranomaisen kokemukset henkilön aikaisemmasta toiminnasta. Todistusmenettely helpottaisi voimavarojen arviointia, koska rakennusvalvonta voisi tarvittaessa tarkistaa työnjohtajan vireillä olevat hankkeet todistuksen antajalta. Toinen tärkeä syy kelpaamattomuudelle olisi, että henkilö olisi aikaisemmissa työnjohtotehtävissään osoittanut edeltävän kahden vuoden aikana kykenemättömyytensä samanlaiseen tehtävään. Syitä voi olla useita, kuten esimerkiksi sellaiset puutteet osaamisessa ja kyvyissä vastata velvoitteista, että se on johtanut työnjohtajan vaihtamiseen taikka todennettu piittaamattomuus turvallisuuteen tai terveellisyyteen liittyvien säännösten noudattamisesta.

Silloin, kun kysymyksessä olisi vaativa, erittäin vaativa tai poikkeuksellisen vaativa työnjohtotehtävä, rakennusvalvontaviranomainen ottaisi arvioinnissa huomioon myöskin kyseiseen yksittäistapaukseen liittyvät hankkeen erityispiirteet, kuten esimerkiksi haastavasta rakennuspaikasta tai kulttuuriympäristöön soveltuvuudesta johtuvat seikat.

90 §. Vastaavan työnjohtajan ja erityisalan työnjohtajan tehtävän alkaminen ja päättyminen. Pykälä vastaisi maankäyttö- ja rakennuslain 122 f §:ää. Tehtävä alkaisi ilmoituksen jättämisestä rakennusvalvontaviranomaiselle ja päättyisi loppukatselmukseen. Ennen loppukatselmusta vastaava työnjohtaja tai erityisalan työnjohtaja voisi vapautua tehtävästä joko ilmoittamalla itse kirjallisesti rakennusvalvontaviranomaiselle, ettei enää toimi kyseisessä tehtävässä. Tällä olisi merkitystä vastuun suhteen. Toinen tilanne, jossa vastaava työnjohtaja tai erityisalan työnjohtaja voisi vapautua tehtävästä, syntyisi, kun rakentamishankkeeseen ryhtyvä ilmoittaisi rakennusvalvontaviranomaiselle toisen henkilön hänen sijaansa.

Uutta sääntelyä olisi rakennusvalvontaviranomaiselle säädetty mahdollisuus edellyttää rakentamishankkeeseen ryhtyvää ilmoittamaan uuden vastaavan työnjohtajan tai erityisalan työnjohtajan tilanteessa, jossa rakennusvalvontaviranomaiselle ilmoitettu henkilö ei olisi kelpoinen toimimaan tehtävässä.

8 luku Vastuu

91 §. Rakentamishankkeeseen ryhtyvän huolehtimisvelvollisuus. Säännös vastaisi asiasisällöltään pääosin nykyistä maankäyttö- ja rakennuslain 119 §:ä.Rakentamishankkeeseen ryhtyvä olisi jatkossakin vastuussa siitä, että rakennus suunnitellaan ja rakennetaan säännösten, määräysten ja myönnetyn luvan mukaisesti. Rakentamishankkeeseen ryhtyvän vastuun pitäminen ennallaan ei tarkoittaisi sitä, että rakentamishankkeeseen ryhtyvä olisi jatkossa, kuten nykylainkin mukaan, hankkeen ainoa vastuullinen taho, sillä päävastuullinen toteuttaja olisi vastuussa rakennustyömaalla tapahtuvasta rakentamisesta. Rakentamishankkeeseen ryhtyä vastaisi toiminnallisesta suunnittelusta, oikeiden lähtötietojen toimittamisesta sekä siitä, että rakennetaan käyttötarkoitukseen sopiva rakennus. Päävastuullisen toteuttajan toteutusvastuu helpottaisi erityisesti niitä rakentamishankkeeseen ryhtyviä, jotka eivät tunne alaa, määräyksiä eivätkä ohjeita ja joihin voidaan ajatella kohdistuvan tällä hetkellä kohtuuttoman suuri vastuu riittävän osaamisen puuttuessa. Lisäksi rakentamishankkeeseen ryhtyvän huolehtimisvelvollisuus kohdistuisi kelpoisuusvaatimukset täyttävien suunnittelijoiden palkkaamiseen sekä sen varmistamiseen, että muutkin rakentamishankkeessa toimivat tahot ovat tehtäviensä tasalla. Muilla rakentamishankkeessa toimivilla tarkoitettaisiin niitä henkilöitä, joille tässä laissa on säädetty kelpoisuusvaatimuksia, kuten vastaavaa työnjohtajaa. Rakentamishankkeeseen ryhtyvällä pitäisi olla rakentamishankkeen vaativuuden kannalta tarvittavat edellytykset hankkeen toteuttamiseen. Hankkeen vaativuudesta säädettäisiin 101 §:ssä. Tarvittavia edellytyksiä rakentamishankkeen toteuttamiseksi olisivat jatkossakin muun muassa osaamiseen liittyvät resurssit. Myös riittävä aika niin suunnitteluun kuin toteutukseenkin kuuluu olennaisena tekijänä resursseihin.

Ennen rakennuslain niin sanottua ensimmäistä osauudistusta (557/1989) viranomaisen valvontatehtävä – ja sitä kautta vastuu – oli laajaa ja kaikenkattavaa. Osauudistuksessa viranomaisen valvonta- ja tarkastusvastuun rinnalle säädettiin rakennushankkeeseen ryhtyvälle vastuu huolehtia rakennustyön riittävästä valvonnasta ja tarkastamisesta. Samalla viranomaisvalvonnan laajuus sovitettiin hankkeen laatuun ja laajuuteen sekä hakijan käytössä olevaan asiantuntemukseen.

Maankäyttö- ja rakennuslaki kehitti näitä suhteutetun valvonnan periaatteita edelleen. Perusvastuu rakentamishankkeesta säädettiin hankkeeseen ryhtyvälle (MRL 119 §). Rakennushankkeeseen ryhtyvän on huolehdittava siitä, että rakennus suunnitellaan ja rakennetaan rakentamista koskevien säännösten ja määräysten sekä myönnetyn luvan mukaisesti. Rakennushankkeeseen ryhtyvällä on oltava hankkeen vaativuus huomioon ottaen riittävät edellytykset sen toteuttamiseen. Viranomaisen valvontatoimen lähtökohdaksi säädettiin yleinen etu (MRL 124 §). Suhteutetun valvonnan periaatteen mukaisesti viranomaiselle kuuluvan valvontatehtävän laajuus ja laatu määräytyvät rakennushankkeen vaativuuden, luvan hakijan ja hankkeen suunnittelusta ja toteuttamisesta vastaavien henkilöiden asiantuntemuksen ja ammattitaidon sekä muiden valvonnan tarpeeseen vaikuttavien seikkojen kautta.

Rakentamishankkeeseen ryhtyvälle säädetty vastuu on lähtökohtana toisaalta luonnollinen mutta samalla kritiikille altis. Rakentamishankkeeseen ryhtyvien kirjo on suuri. Joukossa on kokeneita ammattirakennuttajia, jotka toteuttavat hankkeita päätyönään ja joilla on tukenaan usein suuren organisaation tuki. Vastapainona ovat niin sanotut kertarakennuttajat ja tavalliset, luonnollisten henkilöiden omistamat asuinyhteisöt, joilla ei ole sen enempää rakennusalan koulutusta kuin kokemusta. Kaikista rakentamishankkeista asuinrakennuksia on lukumäärältään noin 85 prosenttia ja niistä pientaloja noin 75 prosenttia. Maallikkorakennuttajien hoitamien hankkeiden määrä on huomattava, varsinkin kun mukaan luetaan erilaiset korjaus- ja muutostyöt. Korjausrakentamisen volyymi on Suomessa jo suurempi kuin uudisrakentamisen. Uudisrakentamisessa yksittäisen pientalon ja lomarakennuksen rakentaminen on tyyppiesimerkki maallikkovetoisesta hankkeesta. Vaikka hankkeeseen ryhtyvän huolehtimisvelvollisuuteen kuuluu, että hankkeessa on kelpoisuusvaatimukset täyttävät suunnittelijat ja työnjohtajat, ei kokematon hankkeeseen ryhtyvä välttämättä miellä rooliansa, tai sitten esimerkiksi kustannusten minimoimiseksi tyytyy vähemmän osaaviin sopijakumppaneihin. Urakka- ja vastaavien sopimusten tekeminen vaatii myös ammattitaitoa, olkoonkin, että sopimuksissa usein käytetään vakioehtoja.

92 §. Pääsuunnittelija. Erityisen pääsuunnittelijan vaatimus oli maankäyttö- ja rakennuslaissa uutta verrattuna rakennuslakiin. Pääsuunnittelijalla tarkoitetaan rakennuksen suunnittelun kokonaisuudesta ja laadusta vastaavaa. Pääsuunnittelija on koordinaattori, eikä pääsuunnittelutehtävä itsessään ole suunnittelua sanan perinteisessä merkityksessä. Vaikka pääsuunnittelija vastaa suunnittelun kokonaisuudesta, vastaa kulloisenkin suunnitelman laatinut suunnittelija kyseessä olevan suunnitelman sisällöstä. Pääsuunnittelija voi toimia pääsuunnittelutehtävän ohella samassa hankkeessa esimerkiksi rakennussuunnittelijana.

Pääsuunnittelijan rooli on vakiintunut viimeisen kahdenkymmenen vuoden aikana. Pääsuunnittelijan tehtävät täsmentyvät asetustasolla. Sekä pääsuunnittelijan että vastaavan työnjohtajan tehtävistä säädetään valtioneuvoston asetuksella. Nykyinen asetus on annettu 12.3.2015.

Pääsuunnittelijan tehtävissä korostuvat paitsi vastuu siitä, että suunnitelma muodostaa toimivan kokonaisuuden ja täyttää sen laadulle asetettavat vaatimukset, myös vastuu suunnitelmien vaatimustenmukaisuudesta ja hyvästä rakennustavasta. Niin ikään pääsuunnittelijan vastuisiin kuuluisi vastuu eri suunnitelmien yhteensovittamisesta sekä sovitun aikataulun toteutumisen seurannasta. Suunnittelutyölle olisi varattava sen vaatima aika. Luonnollista on, ettei vastuu ulotu toisten laatimien suunnitelmien yksityiskohtiin. Pääsuunnittelijan tulee kuitenkin varmistua, että hankkeessa mukana olevat suunnittelijat ovat perillä suunnitelmille asetettavista vaatimuksista ja niitä myös noudattavat. Maininnalla hyvästä rakennustavasta halutaan muistuttaa siitä, että määräyksissä asetettava vaatimustaso kuvastaa kulloistakin vähimmäistasoa. Yhteistyö hankkeeseen ryhtyvän kanssa on keskeistä. Pääsuunnittelijalla säilyisi nykyinen velvollisuus huolehtia siitä, että rakentamishankkeeseen ryhtyvä saa tiedon huolehtimisvelvollisuutensa kannalta merkityksellisistä suunnittelua koskevista seikoista. Pääsuunnittelijalle säädettäisiin mahdollisuus avustaa rakentamishankkeeseen ryhtyvää rakennus- ja erityissuunnittelijoiden valinnassa. Tämä vastaisi RT-korttiin 103254 kirjattua käytäntöä pääsuunnittelun tehtävistä PS18.

Valtioneuvoston asetuksella voitaisiin antaa tarkempia säännöksiä pääsuunnittelijan tehtävistä.

93 §. Rakennussuunnittelija. Rakennussuunnittelijasta tuli säännös lakiin vuonna 2014 (41/2014). Aiemmin rakennussuunnittelijasta oli mainintoja ympäristöministeriön asetuksen (RakMK osa A2, 2002) selostuksissa ja ohjeissa.

Tavallista on, että hankkeen pääsuunnittelija toimii myös saman hankkeen rakennussuunnittelijana. Rakennussuunnittelijalle kuuluu lupamenettelyssä tarvittavien pääpiirustusten laatiminen. Jos hankkeessa on useita rakennussuunnittelijoita, on suunnittelijoista yksi syytä nimetä vastaavaksi rakennussuunnittelijaksi.

Rakennussuunnittelijalla on oltava käytössään suunnittelussa tarvittavat lähtötiedot. Jos luottamussuhde rakennussuunnittelijan ja hankkeeseen ryhtyvän kanssa ei toimi, on rakennussuunnitteluun kuuluvia tehtäviä vaikea hoitaa. Jos rakennussuunnittelija vaihtuu projektin aikana, on vaihdoksesta viipymättä informoitava lupaviranomaista.

On tavallista, että rakennustyön aikana suunnitelmiin tulee muutoksia. Rakennussuunnittelijan on päivitettävä laatimiinsa suunnitelmiin tehdyt työnaikaiset muutokset, oli kysymyksessä suunnittelumalli tai tiedot koneluettavassa muodossa. Päävastuullisen toteuttajan on toimitettava tiedot työmaalla tapahtuneista muutoksista rakennussuunnittelijalle. Suunnitelmasta poikkeamisesta rakennustyön aikana säädetään erikseen. Pakollisen rakennuksen käyttö- ja huolto-ohjeen laatiminen kuuluu rakennussuunnittelijan velvollisuuksiin oman suunnittelutehtävänsä kattamilta osin.

94 §. Erityissuunnittelija. Rakennussuunnittelijan lisäksi tarvitaan vähänkin suuremmissa hankkeissa yksi tai useampia erityissuunnittelijoita. Tyypillisiä erityissuunnittelijoita ovat rakennesuunnittelija, lvi- tai talotekniikkasuunnittelija sekä kiinteistön vesi- ja viemärilaitteiden suunnittelija. Geotekninen suunnittelu sekä maisemarakennussuunnittelu ovat omia erityisaloja. Paloteknistä suunnittelua ja akustista suunnittelua varten tarvitaan myös enenevässä määrin oman erityisalan osaajia. Historiallisesti ja rakennustaiteellisesti arvokkaiden kohteiden korjaus- ja muutoshankkeissa on usein tarpeen turvautua rakennushistorian erityisasiantuntijoihin. Sähkösuunnittelusta säädetään yleisellä tasolla sähköturvallisuuslain (1135/2016) 6 §:ssä. Sähköturvallisuuden saavuttamiseksi ja häiriöiden välttämiseksi säädetään pykälässä, miten sähkölaitteet ja -laitteistot on suunniteltava, rakennettava, valmistettava ja korjattava sekä miten niitä on huollettava ja käytettävä. Lain lähtökohtana on, että sähkölaitteista ja -laitteistoista ei saa aiheutua henkeen, terveyteen tai omaisuuteen kohdistuvaa vaaraa. Sähkölaite tai -laitteisto ei myöskään saa aiheuttaa sähköisesti tai sähkömagneettisesti kohtuutonta häiriötä.

Erityissuunnittelijan tehtävät ovat samankaltaisia kuin rakennussuunnittelijalle kuuluvat tehtävät, mutta tiettyyn spesifiin osaamisalueeseen keskittyvinä yleensä suppeampia. Hankkeesta riippuen erityissuunnittelu voi olla työmäärältänsä laajempikin kuin rakennussuunnittelu. Esimerkiksi maanalaisissa hankkeissa kalliotekninen suunnittelu voi olla koko projektin vaativin osa-alue. Erityissuunnittelu voi myös muodostaa niin laajan kokonaisuuden, että joku erityissuunnittelijoista on syytä nimetä kyseisen suunnittelun vastaavaksi erityissuunnittelijaksi. Tarvittaessa erityissuunnittelu voidaan rakentamishankkeen luonteesta ja ominaisuuksista riippuen vastuuttaa lukuisille saman osa-alueen suunnittelijoille, joilta vaadittava kelpoisuus voi myös olla eritasoista. Vastaavan erityissuunnittelijan olisi erityisesti huolehdittava, että erillistehtävinä laaditut suunnitelman osat muodostaisivat keskenään toimivan kokonaisuuden. Suunnittelun kannalta hyvän rakennustavan vaatimusten täyttyminen tarkoittaisi suunnitelman osuutta, ei toteutusta.

Erityissuunnittelijan olisi päivitettävä laatimiinsa suunnitelmiin tehdyt työnaikaiset muutokset, oli kysymyksessä suunnittelumalli tai tiedot koneluettavassa muodossa. Päävastuullisen toteuttajan on toimitettava tiedot rakennuskohteen etenemisestä sekä työmaalla tapahtuneista muutoksista erityissuunnittelijalle. Suunnitelmasta poikkeamisesta rakennustyön aikana säädetään erikseen.

Ympäristöministeriön lukuisissa asetuksissa on tarkentavia määräyksiä eri alojen erityissuunnittelijoista ja heille kuuluvista tehtävistä. Esimerkiksi rakennusten vesi- ja viemärilaitteistoista annetun ympäristöministeriön asetuksen (1047/2017) 13 ja 19 §:ssä on määrätty erityissuunnittelijalle yksityiskohtaisia suunnittelutehtäviä. Valtaosassa Suomen rakentamismääräyskokoelmaan kuuluvista asetuksista on yleisesti säädetty, kuinka pääsuunnittelijan, erityissuunnittelijan ja rakennussuunnittelijan on tehtävänsä mukaisesti huolehdittava rakennuksen suunnittelussa kulloistenkin vaatimusten täyttämisestä.

95 §. Päävastuullisen toteuttajan toteutusvastuu. Maankäyttö- ja rakennuslakiin verrattuna uutta sääntelyä olisi päävastuullisen toteuttajan toteutusvastuu, joka pohjautuisi hallitusohjelmakirjaukseen, jonka mukaan: ”Rakentamisen toteutusvastuu säädetään pääurakoitsijalle. Tämä pitää sisällään vastuun rakennusvirheistä ja niiden korjaamisesta”. Päävastuullinen toteuttaja kantaisi toteutusvastuun rakentamishankkeesta. Toteutusvastuulla tarkoitettaisiin rakennuskohteen toteuttamista suunnitelmien, rakennuskohteen toteuttamista koskevien säännösten, rakentamisluvan ja hyvän rakennustavan mukaisesti. Tarkoituksena olisi parantaa rakentamisen laatua ja ehkäistä muun muassa sisäilmaongelmia puuttumalla työmaalla tapahtuvaan toimintaan. Tähän voitaisiin hyödyntää esimerkiksi Rakennusteollisuuden lanseeraamaa laadunhallintasuunnitelmaa. Rakennusvalvontaviranomaisella olisi mahdollisuus edellyttää 111 §:n mukaista laadunvarmistusselvitystä. Vastuu koskisi nimenomaisesti rakennustyötä ja sen toteuttamista koskevia säännöksiä. Päävastuullinen toteuttaja ei vastaisi suunnitelmista, vaan vastuu niistä kuuluisi suunnittelijoille. Säännöksillä tarkoitettaisiin tässä laissa ja sen nojalla annettuja olennaisia teknisiä vaatimuksia. Suunnittelun osalta vastuu jakaantuisi pääsuunnittelijan ja jokaisen suunnittelijan kesken kyseisen suunnitelman olennaisten teknisten vaatimusten osalta nykyiseen tapaan. Sama koskisi vastaavaa työnjohtajaa ja erityisalan työnjohtajia.

Päävastuullisen toteuttajan toteutusvastuu tarkoittaisi käytännössä koordinointi- ja yhteensovitusvastuuta työmaalla tapahtuvasta toiminnasta vastaavasti kuin pääsuunnittelijalla on vastuu suunnitelmien yhteensopivuudesta. Tämän lain mukainen toteutusvastuu vastaisi hengeltään ja luonteeltaan rakentamishankkeeseen ryhtyvän huolehtimisvelvollisuutta sekä suunnittelijoihin ja työnjohtajiin kohdistettua vastuuta.

Päävastuullinen toteuttaja olisi taho, jolla olisi parhaat rakennustyön aikaiset edellytykset vaikuttaa laadukkaaseen lopputulokseen.

Rakentamishankkeeseen ryhtyvä voisi valita, nimeääkö työmaalle päävastuullisen toteuttajan, vai huolehtiiko tehtävistä itse. Päävastuullisen toteuttajan nimeäminen perustuisi käytännössä yksityisoikeudelliseen sopimukseen, jolloin vastuu suhteessa rakentamishankkeeseen ryhtyvään määräytyisi sopimuksen mukaisesti. Tällä lailla ei rajoitettaisi esimerkiksi vastuun laatua (virhevastuu, korjausvastuu, vahingonkorvausvastuu) taikka vastuuaikaa, vaan niistä voitaisiin sopia. Nimeämällä päävastuullisen toteuttajan rakentamishankkeeseen ryhtyvä kaventaisi huolehtimisvelvollisuuttaan päävastuullisen toteuttajan toteutusvastuun verran.

Päävastuullisen toteuttajan toteutusvastuulla ei ole tarkoitus rajoittaa eri urakkamuotojen käyttöä. Jos rakentamishanke toteutettaisiin esimerkiksi allianssimallilla, ei rakentamishankkeeseen ryhtyvän olisi pakko nimetä päävastuullista toteuttajaa. Osapuolet voisivat sopia tehtävän hoitamisesta esimerkiksi samalla tavalla kuin huolehtivat rakennustyön turvallisuudesta annetun valtioneuvoston asetuksen (205/2009) 6 §:n mukaisen päätoteuttajan nimeämisestä. Valinnan vapaus mahdollistaisi myös sen, että rakentamishankkeeseen ryhtyvän ei olisi välttämätöntä nimetä päävastuullista toteuttajaa esimerkiksi yksinkertaisen, 35 neliömetrin suuruisen talousrakennuksen rakentamiseen eikä päävastuullista toteuttajaa tarvittaisi vaikkapa valaistun mainoslaitteen tai maston pystyttämiseen. Päävastuullinen toteuttaja olisi hyvä nimetä esimerkiksi pientalon tai koulun rakentamishankkeessa.

Rakentamishankkeessa voisi olla useita perättäisiä päävastuullisia toteuttajia siten, että vastuun rajat on selkeästi erotettu. Yksi päävastuullinen toteuttaja voisi huolehtia esimerkiksi maanrakennustöistä, toinen perustustöistä ja kolmas rakennuksen pystyttämisestä. Päävastuullista toteuttajaa ei voisi vaihtaa esimerkiksi kesken rakennuksen pystyttämisen. Päävastuullisen toteuttajan vaihtuessa olisi käytävä yksityiskohtaisesti läpi, missä vaiheessa rakentamishanke on ja mitä on jo toteutettu, jotta vastuun siirto olisi jälkikäteen selvää kaikille osapuolille.

Päävastuullinen toteuttaja voisi hankkia vastuuvakuutuksen. Vakuuksia ei edellytettäisi. Olennaista olisi dokumentoida eri rakennusvaiheet. Rakennustyön toteutuksessa käytettäisiin kolmannen osapuolen tarkastusta varsinaisen viranomaisvalvonnan ohella. Rakennuksen luovutuksen yhteydessä tehtäisiin laadun mittauksia.

Sähkötyöt ja käyttötyöt eivät kuulu tämän lain soveltamisalaan, vaan niihin sovelletaan sähköturvallisuuslakia. Näin ollen päävastuullisen toteuttajan toteutusvastuu ei koske sähkötöitä ja niitä koskevat vastuut määritellään sähköturvallisuuslain mukaisesti. Sähköturvallisuuslain 53 §:n mukaan sähkötyöllä tarkoitetaan sähkölaitteen korjaus- ja huoltotöitä sekä sähkölaitteiston rakennus-, korjaus- ja huoltotöitä. Perusvaatimus sähkötyön tekemiselle on sähköturvallisuuslain 54 §:n mukaan, että sähkötöitä tekevän henkilön tulee olla tehtävään ja sen sähköturvallisuutta koskeviin vaatimuksiin perehtynyt tai opastettu. Sähkötöiden tekemisen edellytyksistä säädetään sähköturvallisuuslain 55 §:ssä. Sähkötyön edellytysten täyttymisestä on toiminnanharjoittajan huolehdittava. Toiminnanharjoittajalla tulee olla lisäksi sähköturvallisuusvaatimuksiin perehtynyt vastuuhenkilö, sähkötöiden johtaja. Sähkötöiden johtaja vastaa turvallisuusvaatimusten täyttymisestä. Sähkötöiden johtajan tehtävistä säädetään sähköturvallisuuslain 59 §:ssä. Sähköturvallisuuslain 58 §:ssä säädetään sähkötöiden toiminnanharjoittajaa ja sähkötöiden johtajaa koskevat vaatimukset.

Päävastuulliseen toteuttajaan sovellettaisiin tilaajan selvitysvelvollisuudesta ja vastuusta ulkopuolista työvoimaa käytettäessä annetun lain (1233/2006) 5 ja 5a §:n mukaisia velvoitteita. Lain 5 §:ssä säädetään muun ohella selvityksistä ja todistuksista, joita sopimusosapuolen on annettava tilaajalle. Lain 5 a §:n mukaan velvollisuus koskee myös rakentamistoimintaan liittyvää tilaajaa. Säännöksellä ei heikennettäisi rakentamishankkeeseen ryhtyvän oikeutta vaatia päävastuullista toteuttajaa vastuuseen muun lain nojalla.

Päävastuullinen toteuttaja olisi työmaalla usein käytännössä sama taho, joka toimisi työturvallisuuslain (738/2002) mukaisena pääurakoitsijana tai päätoteuttajana.

Vastuu ja laatu kytkeytyvät yhteen. Rakentamisen viranomaisvalvonta ei ulotu seikkoihin, joiden sääntely perustuu muuhun kuin rakentamista koskevaan lainsäädäntöön. Erityisesti näin on laita yksityisoikeudellisten sopimusten osalta. Toisaalta monissa yksityisoikeuteen ja sopimusvapauteen kuuluvissa järjestelyissä viitataan rakentamiselle viranomaismääräysten kautta asetettaviin vähimmäisvaatimuksiin. Sopimusvapauden ja sopimuksiin perustuvan vastuun rinnalla on myös pakottavaa lainsäädäntöä, jolla turvataan asunnon ja kiinteistön ostajan asemaa. 91 Rakennusvalvontaviranomaisen viranomaisvalvonnan laajuudesta säädetään 102 §:ssä. Viranomaismääräysten ylittävät laatuvaatimukset eivät kuuluisi viranomaisvalvonnan piiriin. Toisin sanoen rakennusvalvontaviranomaisen tehtävänä ei olisi arvioida, vastaisiko toteutus sitä laatutasoa, jota rakentamishankkeeseen ryhtyvä olisi sopimuksessaan mieltänyt tilaamakseen laaduksi.

96 §. Vastaava työnjohtaja. Pykälä vastaisi asiallisesti nykyistä maankäyttö- ja rakennuslain 122 §:ää. Pykälän 1 momentin mukaan rakentamislupaa edellyttävässä rakennustyössä olisi oltava rakennustyötä johtava vastaava työnjohtaja. Jos rakentamislupaa edellyttävässä rakentamishankkeessa ei tehtäisi rakennustyötä, ei vastaavaa työnjohtajaakaan tarvittaisi. Tällainen tilanne olisi esimerkiksi silloin, jos vain rakennuksen käyttötarkoitus muutetaan ilman rakennustyön tekemistä. Vastaavan työnjohtajan olisi vastattava rakennustyön kokonaisuudesta ja laadusta sekä huolehdittava, että rakennustyö tehdään rakentamisluvan, rakentamista koskevien säännösten ja määräysten, hyvän rakennustavan sekä sopimuksen mukaisesti. Vastaavalla työnjohtajalla olisi rakentamisen laatuun vaikuttavissa kysymyksissä keskeinen asema ja vastuu suhteessa rakentamisen viranomaisvalvontaan siitäkin huolimatta, että hän olisi yksityisoikeudellisessa sopimussuhteessa toimeksiantajaansa. Hän olisi rakennustyössä samassa asemassa kuin pääsuunnittelija suunnittelun osalta. Hän vastaisi rakennustyön kokonaisuudesta ja eri rakennusvaiheiden yhteensovittamisesta. Vastaavan työnjohtajan olisi huolehdittava, että rakennustyön aloittamisesta ilmoitetaan rakennusvalvontaviranomaiselle ja että rakennustyön tarkastusasiakirjaa pidetään rakennustyömaalla ajan tasalla.

Pykälän 2 momentissa olisi valtuus antaa tarkempia säännöksiä vastaavan työnjohtajan työnjohtotehtävistä ja ilmoitusvelvollisuuden sisällöstä valtioneuvoston asetuksella. Vastaavan työnjohtajan tehtävät ovat vastaavana työnjohtajana toimivan henkilön oikeuksien ja velvollisuuksien kannalta merkittäviä asioita, minkä vuoksi asetuksenantovalta ehdotetaan osoitettavaksi valtioneuvostolle.

97 §. Erityisalojen työnjohtajat. Pykälä vastaisi asiallisesti nykyistä maankäyttö- ja rakennuslain 122 a §:ää. Pykälän 1 momentissa säädettäisiin kiinteistön vesi- ja viemärilaitteiston rakentamisesta sekä ilmanvaihtolaitteiston rakentamisesta vastaavista työnjohtajista, jos laitteistojen rakentamisen vaativuus sitä edellyttäisi. Rakennusvalvontaviranomainen arvioisi rakentamishankkeen tietojen perusteella, tarvittaisiinko erityisalan työnjohtajaa. Jos rakentamislupaa edellyttävä rakennustyö tai sen osa on vaativa, rakennusvalvontaviranomainen voisi rakentamisluvassa, aloituskokouksessa tai erityisestä syystä rakennustyön aikana määrätä, että rakennustyössä olisi oltava myös muiden erityisalojen työnjohtajia. Pykälän 2 momentissa säädettäisiin erityisalan työnjohtajan tehtävistä. Erityisalan työnjohtajan tehtävänä on käytännössä huolehtia, että erityisalan rakennustyö tehdään myönnetyn luvan mukaisesti ja siinä noudatetaan rakentamista koskevia säännöksiä ja määräyksiä sekä hyvää rakennustapaa. Vastaavan työnjohtajan tarkempia tehtäviä ei olisi tarpeen säätää erityisalan työnjohtajan tehtäviksi soveltuvin osin. Sähkötöiden johtajaa koskevat säännökset ovat sähköturvallisuuslaissa.

Pykälän 3 momentissa olisi valtuus antaa tarkempia säännöksiä eritysalojen työnjohtajien työnjohtotehtävistä. Näiden työnjohtajien tehtävät olisivat kyseisessä tehtävässä toimivan henkilön oikeuksien ja velvollisuuksien kannalta merkittäviä asioita, minkä vuoksi asetuksenantovalta ehdotetaan osoitettavaksi valtioneuvostolle.

98 §. Myötävaikutusvelvollisuus. Kokonaan uutta sääntelyä olisi myötävaikutusvelvollisuus eli rakentamishankkeen osapuolia koskeva velvollisuus tehdä yhteistyötä rakentamisen laadun parantamiseksi. Ajatuksena olisi sopia tavoitteista ja tehtävistä työmaakokouksissa sekä huolehtia laadunvarmistusselvityksen mukaisten toimenpiteiden toteutumisesta niissä tilanteissa, joissa rakennusvalvontaviranomainen on sellaisen laatimista edellyttänyt. Myötävaikutusvelvollisuus ei poistaisi kunkin osapuolen omaa vastuutaan eikä loisi omaa, itsenäistä vastuuperustetta. Tarkoituksena olisi pyrkiä yhteistyössä laadukkaaseen lopputulokseen, ei muiden osapuolten tekemisten valvominen.

9 luku Rakennusvalvonnan järjestäminen

99 §. Kunnan rakennusvalvontaviranomainen. Vapaakuntakokeilu, joka käynnistyi 1980-luvun lopulla, johti kehitystä siihen, että kunnilla on nykyisen kuntalain (410/2015) mukaan valta päättää hallinnon järjestämisestä ja kunnan toimielimistä monin eri tavoin. Kuntalain 30 §:n mukaan kunnassa on oltava valtuuston lisäksi kunnanhallitus ja tarkastuslautakunta. Maankäyttö- ja rakennuslaki on sellaista erityislainsäädäntöä, joka rajoittaa kunnan mahdollisuuksia itse päättää sisäisestä hallinnostansa. Kunnan rakennusvalvontaviranomaista voidaan kutsua periaatteessa millä nimellä tahansa. Mikä tahansa monijäseninen toimielin, kunnanhallitusta lukuun ottamatta, voidaan kunnan hallintosäännössä määrätä kunnan rakennusvalvontaviranomaiseksi. Rakennusvalvontaviranomaiseksi voidaan määrätä myös lautakunnan jaosto.

Kunta itse on usein suuri rakennuttaja ja rakentamiseen tarvittavien lupien hakija. Ei ole mitään syytä muuttaa nykyistä järjestelyä, jossa poliittisesti valittuna, rakentamista valvovana viranomaisena ei voi toimia kunnanhallitus. Tätä puoltaa myös se, ettei kuntalain mukainen oikeus ottaa asia ylemmän toimielimen käsiteltäväksi ulotu lain tai asetuksen mukaisiin lupa-, ilmoitus-, valvonta- tai toimitusmenettelyä koskeviin asioihin (KuntaL 92 §).

Lupatoimivaltaa on eri kunnissa siirretty laajalti viranhaltijatasolle. Periaatteessa kaikki rakennusvalvontaviranomaisen ratkaistavaksi säädetyt lupa-asiat voidaan voimassaolevan lain mukaan siirtää kunnan hallintosäännöllä viranhaltijan päätösvaltaan. Viranhaltijan siirretyn toimivallan nojalla päättämään asiaan sovelletaan silloin oikaisuvaatimusmenettelyä, jossa päätökseen tyytymättömällä on oikeus saada asia asianomaisen viranomaisen, lautakunnan tai muun monijäsenisen toimielimen käsiteltäväksi. Viranomaisen oikaisuvaatimuksen johdosta tekemään päätökseen haetaan muutosta hallinto-oikeudelta. Sama koskee erilaisia rakennustyönaikaiseen valvontaan liittyviä toimia. Niistä valtaosa on rinnastettavissa juoksevaan hallintoon ja ne ovat usein luonteeltaan päätöksen täytäntöönpanoa. Myös niissä toimivalta on siirretty, ja on syytäkin siirtää, viranhaltijatasolle. Suhteellisen harvoin kokoontuvalla luottamuselimellä ei olisi käytännössä mahdollisuuksia hoitaa käynnissä olevien rakennustyömaiden katselmuksia ja vastaavantyyppisiä viranomaistoimia.

Poikkeuksena toimivallan siirtomahdollisuudessa ovat hallintopakkoa koskevat asiat. Kysymyksessä ovat kaikki velvoitetyyppiset päätökset, joita rakennusvalvonnassa tehdään. Säännös vastaa kuntalain 91 §:n 3 momenttia, jonka mukaan toimivalta sellaisessa asiassa, joka sisältää hallinnollisen pakon käyttämistä, voidaan siirtää vain toimielimelle. Luottamuselimen päätöksestä pääsee valittamaan hallinto-oikeuteen. Käytännössä muun muassa eduskunnan oikeusasiamies on joutunut huomauttamaan kunnan rakennusvalvontaviranomaista, kun rakennusvalvontaviranomainen, vastoin esittelijän kantaa, ei ole puuttunut selviin lain rikkomistilanteisiin (Apulaisoikeusasiamiehen ratkaisu 20.8.2008 3222/4/06).

Suuri osa Suomen kunnista on pieniä, alle 6 000 asukkaan kuntia. Manner-Suomen 294 kuntien mediaanikoko vuonna 2019 oli 6 066 asukasta, jolloin puolet kunnista on asukasmäärältään tätä pienempiä. Kuusituhatta asukasta on maankäyttö- ja rakennuslaissa rajana, jota suuremmissa kunnissa tulee olla pätevä kaavoittaja (MRL 20 §). Kaavoittaja voi myös olla kuntien yhteinen tai kunta voi antaa tehtävän sopimuksen nojalla toisen kunnan tai kuntayhtymän palveluksessa olevan kaavoittajan hoidettavaksi.

Pienissä, alle 6 000 asukkaan kunnissa ei useinkaan ole omaa pätevää kaavoittajaa, koska laki ei sitä edellytä. Kaavoituksen osaaminen, silloin kun sitä tarvitaan, hankitaan ostopalveluna konsulteilta. Näissä kunnissa rakennustarkastaja on usein ainoa tai lähes ainoa jonkinasteisen teknisen koulutuksen omaava asiantuntija. Rakennusvalvonnan, ympäristönsuojelun ja ympäristöterveydenhuollon organisointia selvitettäessä on johtopäätöksenä todettu, että yhteistyötarve kaavoituksen kanssa kasvaa, kun rakennusvalvontayksikön koko pienenee. Vuonna 2014 tehdyn kartoituksen mukaan suunnittelutarveratkaisujen valmistelussa ja poikkeamispäätösten tekemisessä rakennusvalvontaviranomaisella tai sen alaisilla viranhaltijoilla on merkittävä asema useissa kunnissa. 92

100 §. Rakennusvalvontaviranomaisen tehtävät. Rakennusvalvontaviranomaisen toiminnan lähtökohtana on yleinen etu. Viranomainen ei voi valita, kenen hankkeita se käsittelee. Hankkeeseen ryhtyvän tilanne on päinvastainen. Hankkeeseen ryhtyvä valitsee itse suunnittelijat, toteuttajat ja valvojat. Nykyisenkaltainen, rakentamishankkeeseen ryhtyvän vastuuta koskeva sääntely omaksuttiin 1.1.1990 voimaan tulleessa rakennuslain (370/1958) niin sanotussa ensimmäisessä osauudistuksessa (557/1989). Silloisen rakennuslain 9 §:n uusilla momenteilla siirryttiin kaiken kattavasta julkisen viranomaisen valvonnasta niin sanottuun suhteutettuun valvontaan.

Yleinen etu on sisällöltään joustava. Sillä tarkoitetaan ennen kaikkea korostaa sitä, että rakentamisen kaikinpuolinen onnistuminen yksityiskohtia myöten ei voi olla julkisen vallan vastuupiiriin viime kädessä kuuluva kysymys. Julkinen rakennusvalvonta voi parhaimmillaan edistää ja kannustaa saavuttamaan rakentamisen hyvä lopputulos. Oikea-aikainen ja asiantunteva ennakkoneuvonta on tässä suhteessa osoittautunut tehokkaaksi keinoksi. Rakentamista koskevat määräykset kuvastavat kulloinkin vallalla olevaa käsitystä siitä, mitkä ovat turvallisuuden ja terveellisyyden vähimmäisvaatimuksia, joita pitää myös noudattaa. Viranomaiselle kuuluu osaltaan huolehtia, että näitä vähimmäisvaatimuksia noudatetaan. Keskeisiä kysymyksiä ovat suunnitelmien laatu ja rakennustyön toteutus ammattitaitoisesti ja suunnitelmien mukaisesti. Sen vuoksi erityismenettelyn ja ulkopuolisen tarkastuksen käyttäminen on tietyissä tilanteissa tärkeää.

Rakennusvalvontaviranomaisen tehtävistä säädetään tällä hetkellä asetustasolla. Maankäyttö- ja rakennusasetuksen 4 § jakaa rakennusvalvonnan tehtävät kolmeen päälohkoon. Kaavojen noudattamisen valvonta tarkoittaa ennen kaikkea sitä, että lupaharkinnassa tulee ottaa huomioon kaava ja sen asettamat rajoitukset. Lupien käsitteleminen on rakennusvalvonnan ydintehtävä. Kolmantena tehtävänä mainitaan valvoa osaltaan rakennetun ympäristön ja rakennusten kunnossapitoa ja hoitoa siten kuin siitä säädetään.

Rakennusvalvonnan tehtäväkenttä pysyisi periaatteessa ennallaan. Tehtävistä on sen sijaan syytä säätää asetuksen sijaan lain tasolla.

Sekä lupien käsittely että rakennetun ympäristön ja rakennusten kunnossapidosta ja hoidosta huolehtiminen toteuttavat kaavojen noudattamisen valvontaa. Kaavasta ei voi pääsääntöisesti seurata taannehtivia velvoitteita. Tilanne muuttuu toiseksi siinä vaiheessa, kun olemassa olevaan rakennukseen kohdistetaan lupaa edellyttäviä rakentamistoimenpiteitä. Kaavassa voidaan antaa tarkentavia määräyksiä, miltä osin kaavaa tulee tällöin noudattaa. Kaavassa olevat rakennusta koskevat suojelumääräykset vaikuttavat osaltaan rakennetun ympäristön ja rakennusten kunnossapidon laajuuteen ja velvoitteisiin, vaikkei mitään lupaa edellyttäviä rakentamistoimenpiteitä toteutettaisi. Myös ympäristöä koskevista suojelumääräyksistä voi velvoitteita seurata.

Rakennuksen kunnossapitovelvollisuus on rakennuslainsäädännön keskeisiä periaatteita. Kunnossapitovelvollisuuden laiminlyöntiin voidaan ja tulee puuttua riittävän ajoissa, jotta rakennus ei kunnossapidon laiminlyönnin takia muutu korjaus- ja käyttökelvottomaksi. Julkisyhteisön omistamat rakennukset, sotilastarkoituksiin rakennettuja lukuun ottamatta, eivät ole missään erityisasemassa tältä osin. Myös niiden kunnossapitoa ja hoitoa tulee rakennusvalvontaviranomaisen valvoa. Ongelmallisia ovat tilanteet, joissa rakennuksen omistajalta puuttuvat käytännössä taloudelliset edellytykset rakennuksen hoitamiseen. Laukaan maneesin 13.2.2013 sortumasta, joka aiheutti yhden henkilön kuoleman ja vammoja usealle, tuomittiin rakennustarkastaja tuottamuksellisesta virkavelvollisuuden rikkomisesta rangaistukseen. Korkein oikeus toteaa tuomiossaan (KKO 2018:90) muun muassa: ”Jälkivalvontaan kuuluvaa tarkastusoikeutta ei siis ole rajattu kunnossapitovelvollisuuden laiminlyöntitilanteisiin, vaan se on ulotettu myös säännöstenvastaiseen rakentamiseen. Tarkastamisoikeuden ja samalla velvollisuuden ulottaminen myös näihin tilanteisiin on ollut perusteltua, koska rakentamisen ennakollinen valvonta ei voi olla siten aukotonta, ettei myös rakentamisen turvallisuuden jälkivalvonnalle olisi tarvetta.”

Perinteisesti palo- ja terveysviranomaiset, ympäristönsuojelu- ja museotoimi sekä kaupunkimittaus ovat osallistuneet rakennusvalvontaan. Yhä tärkeämmäksi on tullut rakennusvalvonnan ja kaavoituksen yhteistyö. Monissa suuremmissa kaupungeissa on jo vuosikymmenten ajan toiminut erityyppisiä toimielimiä ottamassa ennakollisesti kantaa rakentamisen kaupunkikuvallisiin ja teknisiin erityiskysymyksiin. Toimielimet antavat lausuntoja vireille saatetuista merkittävimmistä rakentamisen lupahakemuksista. Ne voivat tehdä myös aloitteita. Toimielinten kokoonpano vaihtelee kunnittain. Joissakin kunnissa osa toimielimen jäsenistä on muita kuin kunnan viranhaltijoita. Virkakoneiston ulkopuolelta tulevat asiantuntijajäsenet valitaan tällöin tehtävään määräajaksi, esimerkiksi kaksivuotiskaudeksi. Toimielinten kokoonpanosta ja tehtävistä määrättäisiin kunnan hallintosäännöllä, kuten tähänkin asti on tehty. Asiasta on säädetty asetuksessa maankäyttö- ja rakennusasetuksen 4 §:ssä, mutta yhdenmukaisesti rakennusvalvonnan muiden tehtävien kanssa säännös siirtyisi lain puolelle.

101 §. Rakentamishankkeen vaativuus. Laissa ei ole tällä hetkellä avattu rakentamishankkeen vaativuutta. Hankkeen vaativuuden voi ajatella seuraavan suunnittelu- ja työnjohtotehtäville säädetystä neliportaisesta luokituksesta (vähäinen, tavanomainen, vaativa ja poikkeuksellisen vaativa) ja linkittyvän siihen.

Hankkeen vaativuuden kriteerien avaaminen edistää tavoitetta pyrittäessä parempaan rakentamisen laatuun. Julkinen rakennusvalvonta voi suhteuttaa toimintaansa kohdennetummin ja suunnata voimavaroja kriittisiin hankkeisiin. Kriteerit toimivat myös perustana, kun asetustasolla täsmennetään rakentamisen olennaisia teknisiä vaatimuksia.

Kriteeristö olisi tarkoitettu joustavasti sovellettavaksi. Ehdotetut kriteerit eivät määrittele tarkoilla mittaluvuilla tai vastaavilla hankkeiden vaativuutta. Ne sisältävät kuitenkin yleisiä ja kokemukseen perustuvia tekijöitä, joilla on vaikutusta hankkeiden vaativuuteen. Rakentamista tarkoittavat hankkeet ovat ylipäätänsä luonteeltaan erityyppisiä ja vaihtelevia. Käytännössä olisi vaikea määritellä täsmällisesti ja yksiselitteisesti, minkälainen hanke on kaikissa vaihtelevissa olosuhteissa vaativampi kuin jokin toinen. Liian jäykkä vaativuusluokittelu saattaisi myös tarpeettomasti jarruttaa uusien innovatiivisten suunnittelu- ja toteutusratkaisujen käyttöön saattamista. Toisaalta, pitkäaikainen kokemus hyväksi havaituista ratkaisuista on omiaan vähentämään rakennusvirheiden riskejä, mikä voidaan ottaa huomioon osana hankkeen kokonaisvaativuuden arviointia. Rakentamishankkeen vaativuuden arviointi olisi aina tapauskohtaista, esimerkiksi saksalaisen passiivitalon rakentaminen Lappiin tai tavanomaisen talon rakentaminen haastavaan rakennuspaikkaan.

Hankkeen laajuus on usein eräs vaativuuteen korreloiva tekijä. Mitenkään automaattisesti ei suuremmasta hankkeesta kuitenkaan seuraa vaativuuden nousua. Suuri ja kallis kohde voi olla suunnitteluratkaisuiltaan myös yksinkertainen ja noudattaa hyväksi havaittuja periaatteita. Vastaavasti pieni kohde voi ennen kokemattomia ratkaisuja sisältäessään olla vaativa.

Käyttötarkoituksella on yleensä suoraa vaikutusta hankkeen vaativuustasoon. Mitä suuremmalle joukolle ihmisiä rakennus on tarkoitettu pysyvään tai tilapäiseen asumiseen, työntekoon tai oleskeluun, sitä vaativampana voi kohdetta yleensä pitää. Erityisasemassa ovat julkiset palvelurakennukset, joista osa on sellaisia, että niiden käyttö ei perustu pelkkään vapaaehtoisuuteen. Esimerkkeinä näistä ovat oppivelvollisuuden täyttämiseksi rakennetut koulut, mutta myös päiväkodit, terveysasemat, sairaalat ja erilaiset laitokset.

Oma painoarvonsa olisi annettava rakennuspaikalla vallitseville olosuhteille, eli asettaako rakennuspaikka haasteita esimerkiksi maaston muodon tai mahdollisen tulvavaaran vuoksi taikka onko rakentamishankkeessa otettava huomioon suojelu- tai muita rakennushistoriallisia näkökohtia.

Rakennusten jatkuva kunnossapito- ja ylläpito ovat olennaisen tärkeitä rakennusten turvallisuudelle ja terveellisyydelle. Suuremmalle kulutukselle alttiin rakennukset, kuten koulut, oppilaitokset ja päiväkodit, ovat ylläpidon kannalta yleensä kriittisempiä kuin harvemmin käytettävät kohteet. Asuin- ja työpaikkarakennukset on tarkoitettu jatkuvaan ja usein kuluttavaan käyttöön. Ne ovat usein tämän ominaisuutensa vuoksi suhteellisen vaativia. Asuin- ja työpaikkarakennusten kirjo on kuitenkin suuri ja kohteiden vaativuustaso voi vaihdella hyvinkin paljon.

Pykälään sisältyisi asetuksenantovaltuus, jonka mukaan valtioneuvoston asetuksella voitaisiin antaa tarkempia säännöksiä rakentamishankkeen vaativuudesta.

102 §. Viranomaisvalvonnan laajuus. Säännöksellä esitetään täsmennettäväksi julkisen rakennusvalvonnan laajuutta siltä osin, mikä koskee rakennustyötä ja sen suorittamista. Rakentamista tarkoittavien lupien käsittely ja rakennetun ympäristön ja rakennusten kunnossapidon valvonta perustuvat eri oikeusohjeisiin. Rakennuksen käytöstä ja kunnossapidosta säädetään omassa luvussaan.

Viranomaisvalvonta noudattaisi vuoden 1989 uudistuksessa (557/1989) säädettyä suhteutetun valvonnan periaatetta, sitä kuitenkin täsmentäen. Valvontaa kohdistettaisiin entistä selkeämmin tapauskohtaisesti rakentamishankkeen vaativuusarvioinnista lähtien. Silloin kun hanke on edellä 101 §:ssä ehdotettujen kriteerien pohjalta arvioitu vähemmän vaativaksi, voi viranomaisvalvonta olla selkeästi vähäisempää. Ja vastaavasti, mitä vaativammasta hankkeesta on kysymys, sitä enemmän siihen on syytä kohdistaa myös viranomaisvalvontaa.

Vaativissakaan hankkeissa viranomaisvalvonta ei voi olla kaiken kattavaa. Ehdotetussa säännöksessä lähdetään siitä, että kaikissa tilanteissa viranomaisvalvonta perustuisi enemmän tai vähemmän sattumanvaraiseen tarkastusmenettelyyn, jolla tarkoitettaisiin pistokokeenomaista valvontaa. Viranomainen voisi valita satunnaisotantana tarkastuskohteet paikan päällä tarkastettavaksi. Käytännön valvontatoiminnassa on havaittu, että nykyinen järjestelmä, joka perustuu tietyissä rakentamisen vaiheissa pidettäviin, hankkeeseen ryhtyvän tai hänen edustajiensa tilaamiin määrämuotoisiin katselmuksiin, ei välttämättä tuo esiin potentiaalisia ja viranomaisen puuttumista kaipaavia puutteita. Jatkossa olisi tarpeen merkittävästi laajentaa ennalta ilmoittamattomien viranomaistarkastusten määrää. Nykyisen kaltaisista katselmuksista ei olisi kuitenkaan tarkoitus luopua kokonaan. Jo pelkkä tietoisuus mahdollisista yllätystarkastuksista olisi omiaan terävöittämään työmaaorganisaatioiden toimintaa.

Aina kun viranomaisen suorittamissa tarkastuksissa tai muussa yhteydessä havaitaan laiminlyöntejä, tulee viranomaisen niihin myös puuttua. Tästä maininnan ottamisella lakiin haluttaisiin korostaa viranomaiselle myös kuuluvia velvoitteita. Jo viranomaistoiminnan uskottavuuden ja julkisen hyväksyttävyyden kannalta on olennaista, ettei viranomainen jätä puuttumatta epäkohtiin niitä havaitessaan.

Vastuusta rakennuskohteessa esitetään säädettäväksi 8 luvussa. Tässä pykälässä olisi kuitenkin tarpeen täsmentää viranomaisen vastuuta. Virhe- ja vahingonkorvaustilanteiden varalta olisi tuotava selkeästi esiin, ettei vastuu rakentamisen laadusta eli rakentamismääräysten noudattamisesta kuulu viranomaiselle. Säännös on jatkossa entistä tärkeämpi, kun otetaan huomioon hallitusohjelmaan sisältyvä kirjaus vahingonkorvauslain julkisyhteisön korvausvastuuta koskevan sääntelyn uudistamisesta. Jos viranomaisen vastuuta rakentamisen kaikinpuolisesta onnistumisesta ja laadusta haluttaisiin laajentaa, tulisi rakennusvalvonnan voimavaroja merkittävästi lisätä. Tämä taas nostaisi rakentamisen kustannuksia.

Pykälän toisessa momentissa säädettäisiin erikseen viranomaisen aktiivisesta toimimisvelvollisuudesta tietyissä tilanteissa. Ulkopuolinen tarkastus ja erityismenettely ovat vakiintuneita ja nykyisen lain tuntemia menettelyjä. Niiden avulla voidaan varmistaa, että suunniteltu ratkaisu tai rakentaminen täyttää sille säädetyt vaatimukset (ulkopuolinen tarkastus) tai vältetään eri tyyppisiä riskejä (erityismenettely). Ulkopuolisesta tarkastuksesta säädettäisiin tarkemmin 115 §:ssä ja erityismenettelystä 116 §:ssä. Käytännössä näitä hyväksi havaittuja menettelyjä ei ole aina käytetty, vaikka syytä olisi ollut. Tilanteen korjaamiseksi ehdotetaan, että hankkeen tai tehtävän vaativuuden sitä edellyttäessä olisi viranomaisen huolehdittava menettelyjen käyttämisestä.

103 §. Rakennustarkastaja. Rakennustarkastajan virka tuli pakolliseksi kaikkiin kuntiin 1.4.1978. Käytännössä oli jo tätä ennen lähes kaikkiin kuntiin perustettu rakennustarkastajan virka, joko yksinomaisena, tai yhdistettynä kunnan muuhun virkaan. Mahdollista on myös ollut, että kahdella tai useammalla kunnalla on ollut yhteinen rakennustarkastaja. Eduskunnan laki- ja talousvaliokunnan mietinnössä n:o 5 vuoden 1989 valtiopäivillä korostettiin, että rakennustarkastajan viran yhdistäminen kunnan muuhun virkaan tulisi olla toissijaista verrattuna siihen, että kunnilla olisi yhteinen rakennustarkastaja. Erikseen valiokunta vielä totesi, että ei tulisi yhdistää sellaisia virkoja, joissa viranhaltijoiden tehtäviin kuuluu kunnan omien rakennuslupien käsittely.

Uusimman hallintokyselyn (Suomen Kuntaliitto 2017) mukaan Suomessa on noin 270 erillistä rakennusvalvontaa. Noin 13 prosenttia kunnista hoitaa rakennusvalvontaa kuntayhteistyönä. Koko maassa työskentelee noin 700 rakennustarkastajaa tai vastaavaa asiantuntijaa. Virkanimikkeet vaihtelevat. Rakennusvalvontaorganisaatioiden koko liikkuu noin sadan asiantuntijan yksiköstä (Helsinki) yhden asiantuntijan kunnan muihin tehtäviin yhdistettyihin rakennustarkastajan yksiköihin. Noin kolmasosassa yksiköistä on yksi asiantuntija. Noin 20 yksikössä on teknisen henkilöstön määrä viisi tai enemmän. Kun mukaan lasketaan avustava henkilöstö, työskentelee kuntien rakennusvalvonnan palveluksessa noin 1 000 henkilöä. Rakennusvalvonnan kokonaiskustannuksista katetaan koko maan tasolla 95 prosenttia rakennuslupamaksuilla. Kuntakohtaiset erot kustannusten kertymissä ja katteessa ovat kuitenkin suuria. Pienemmissä kunnissa kateprosentti voi jäädä alle viidenkymmenen, kun se suurissa kunnissa nousee korkeasuhdanteiden aikana yli sadan.

Edellä mainitun hallintokyselyn perusteella rakennusvalvonnan työajasta vajaa neljännes kuluu yleistehtäviin, kuten hallinto-, talous-, henkilöstö- ja arkistointitehtäviin. Noin puolet työajasta käytetään rakennusvalvonnan sisällöllisiin tehtäviin. Niistä lupien käsittely vie hiukan yli puolet, rakennustyönaikainen valvonta vajaa 40 prosenttia ja rakennetun ympäristön jatkuva valvonta noin 10 prosenttia. Loput työajasta menee sekalaisiin muihin tehtäviin.

Laskennallisesti tuhatta asukasta kohti on rakennusvalvontahenkilöstöä pienissä kunnissa kaksi–kolme kertaa enemmän kuin suurissa kunnissa. Tilasto on kuitenkin harhaanjohtava, koska pienissä kunnissa rakennustarkastajan tehtäväkenttä on monipuolinen eivätkä kaikki eri tehtävät tule tilastoinnissa näkyviin.

Ehdotus perustuisi nykyiseen tapaan siihen, että perusratkaisuna on kunnan oma rakennustarkastaja. Vapaaehtoisesti kunnat voisivat sopia yhteistyöstä ja myös siitä, että kahdella tai useammalla kunnalla on yhteinen rakennustarkastaja. Ehdotus kunnioittaa kuntien ja kuntalaisten itsehallintoa ja turvaisi myös pienissä peruskunnissa asiantuntemusta alueidenkäytönohjauksen ja rakentamisen kysymyksiin. Neuvonnan osuus rakennustarkastajan tehtäväkentässä on vuosien myötä kasvanut. Ennakko-ohjaus ja neuvonta ovat usein tehokkain keino edistää hyvää lopputulosta. Pienissä kunnissa, joissa erikoistuneita asiantuntijoita on muutoinkin vähän, on kasvokkain tapahtuvalla neuvonnalla tärkeä rooli. Digitalisaatio ei poista henkilökohtaisen neuvonnan tarvetta. Suuret seudulliset yksiköt vähentäisivät mahdollisuuksia henkilökohtaiseen asiakasohjaukseen.

Toisen momentin mukaan rakennustarkastajan kelpoisuusvaatimuksena olisi nykyiseen tapaan tehtävään soveltuva rakennusalan korkeakoulututkinto. Lisäksi edellytettäisiin kokemusta rakennussuunnitteluun ja rakennustyön suoritukseen liittyvistä tehtävistä. Säännös vastaisi nykyistä maankäyttö- ja rakennusasetuksen 4 §:ää. Nykyinen sääntely ei ota kantaa rakennustarkastajan ammattitaidon ylläpitoon. Lainsäädäntö ja rakentamisen tekniset ratkaisut, mukaan luettuna rakennusmateriaalit, kehittyvät ja muuttuvat entistä nopeammin. Kerran hankittu koulutus ei välttämättä riitä ylläpitämään ammattitaitoa. Sen vuoksi ehdotukseen on lisätty maininta rakennustarkastajan kelpoisuuden ylläpidosta rakennusvalvontatehtävien hoitoon vaikuttavista säännöksistä ja määräyksistä sekä rakentamisen teknisistä ratkaisuista. Edellytys sisältyy tällä hetkellä maankäyttö- ja rakennuslain 20 §:ään, jonka mukaan kunnalla tulee olla käytettävissään tehtäviin riittävät voimavarat ja asiantuntemus. Tarkempia säännöksiä asiasta voitaisiin antaa valtioneuvoston asetuksella.

104 §. Rakennustarkastajan asema. Rakennustarkastajan tehtävät ovat julkisen viranomaisen vastuulla hoidettavia ja julkisen vallan käyttöä sisältäviä. Rakennustarkastajan on noudatettava kaikkia niitä oikeussääntöjä ja periaatteita, jotka ohjaavat viranomaistoimintaa. Hyvän hallinnon perusteista säädetään hallintolain 2 luvussa. Viranomaisen on kohdeltava hallinnossa asioivia tasapuolisesti sekä käytettävä toimivaltaansa yksinomaan lain mukaan hyväksyttäviin tarkoituksiin. Viranomaisen toimien on oltava puolueettomia ja oikeassa suhteessa tavoiteltuun päämäärän nähden (hallintolain 6 §).

Kunta itse tai muut julkisyhteisöt eivät ole erityisasemassa rakennusvalvontaviranomaisen kannalta. Rakennustarkastajan riippumattomuus korostuu helposti tilanteissa, joissa kunta itse on luvanhakijana. Rakennusvalvonnassa käsiteltävät asiat ja tehtävät päätökset ovat tyypillisesti kuntalain 92 §:n tarkoittamia asioita, joita ei koske mahdollisuus ottaa asia ylemmän toimielimen käsiteltäväksi.

Varsinkin pienissä kunnissa rakennustarkastajan tehtäväkuvaan on sisälletty erilaisia muita kunnan hoidettavana olevia tehtäviä. Pienissä, alle 3 000 asukkaan kunnissa on harvinaista, että rakennustarkastaja hoitaisi päätoimisesti rakennustarkastajan tehtäviä. Rakentamisen määrä huomioon ottaen tämä on ymmärrettävää. Rakennustarkastajalle ei tulisi kuitenkaan osoittaa sellaisia kunnan tehtäviä, joissa rakennustarkastajan tasapuolisuus viran hoidossa saattaa vaarantua. Jo yleisistä esteellisyyssäännöksistä seuraa, ettei rakennustarkastaja voi toimia kunnan omien rakentamishankkeiden suunnittelu-, rakennuttamis- tai valvontatehtävissä ilman, että hän tulisi esteelliseksi toimimaan samassa hankkeessa tai samoissa kysymyksissä rakennustarkastajana. Apulaisoikeuskansleri ei ratkaisussaan 28.4.2011 pitänyt ongelmattomana kaupungin järjestelmää, jossa rakennus- ja ympäristövalvontatoiminta oli osa palvelutuotantoa, mutta viranomaistoiminnot kuitenkin tilaajaryhmänä toimivan lautakunnan alaista. Apulaisoikeuskansleri edellytti kaupungin huolehtivan, että asioiden käsittelyn kaikissa vaiheissa kiinnitetään huomiota viranomaistoimintojen riippumattomuuteen ja puolueettomuuteen. Tämä edellyttää muun muassa otto-oikeuden käytön selkeää ja tarkkarajaista määrittelyä hallinto- ja toimintasäännöissä. Riittävää ei myöskään ole rajata puolueettomuustarkastelua vain viranhaltijoiden tai luottamushenkilöiden subjektiivisen esteettömyyden turvaamiseen.

Esityksen mukaan rakennustarkastaja olisi nykyiseen tapaan tähän lakiin perustuvissa tehtävissään kunnan rakennusvalvontaviranomaisen alainen. Rakennustarkastajan julkisen viranomaistehtävän luonnetta painotettaisiin tuomalla esiin tehtävän itsenäinen luonne ja siinä noudatettavat viranomaistoimintaa koskevat säädökset.

Jotta rakennustarkastaja pystyy suorittamaan viranhoitoon kuuluvia valvonta- ja tarkastustehtäviä, täytyy rakennustarkastajalla olla laissa tarkemmin säädetyissä tilanteissa oikeus päästä keskeneräiseen tai sisään valmiiseen rakennuskohteeseen huonetiloja myöten. Rakennustarkastajilla ei ole käytössään yhtenäisiä virka-asuja tai muita ulkonaisia tunnusmerkkejä. Myöskään yhtenäistä virka-asemaa osoittavaa virkakorttia ei ole kansallisella tasolla kehitetty. Nykyiseen tapaan tulisi rakennustarkastajan ja rakennusvalvontatehtäviä suorittavan muun viranhaltijan pyydettäessä todistaa henkilöllisyytensä ja virka-asemansa. On työnantajan asia varustaa viranhaltija virkatyössä tarvittavalla henkilötodistuksella. Henkilöllisyyden ja virka-aseman todistamista koskeva säännös koskee myös markkinavalvontaviranomaista. Rakennustuoteasetuksen edellyttämästä markkinavalvonnasta säädetään 15 luvussa.

10 luku Rakennustyön suoritus

105 §. Rakennustyö ja sen valvonta. Pykälä pohjautuisi maankäyttö ja rakennuslain 149 §:ään. Ehdotuksen mukaan rakennustyö on suoritettava siten, että se täyttää tämän lain ja sen nojalla annettujen säännösten ja määräysten sekä hyvän rakennustavan vaatimukset.

Rakennustyön viranomaisvalvonta alkaisi luvanvaraisen rakennustyön aloittamisesta ja päättyisi loppukatselmukseen. Valvonta olisi luonteeltaan pistokokeen omaista. Se kohdistuisi viranomaisen päättämissä työvaiheissa ja laajuudessa rakentamisen hyvän lopputuloksen kannalta merkittäviin seikkoihin. Rakennustyön suoritukseen liittyvällä työvaiheiden tarkastusten todentamisella myös seurattaisiin, että rakennustyöstä vastuulliset huolehtivat heille kuuluvista tehtävistään.

Rakennustyöstä olisi ennen sen aloittamista tehtävä ilmoitus kunnan rakennusvalvontaviranomaiselle. Tämän tarkoituksena on tehdä mahdolliseksi sellaisen aloituskokouksen järjestäminen, jonka yhteydessä päätetään viranomaisen ja yksityisten tehtävistä ja työnjaosta rakennustyön suorituksen valvonnassa.

Rakennustyön aloittamisesta säädettäisiin tarkemmin 108 §:ssä. Sen yhteydessä täsmennettäisiin, milloin rakennus- tai purkutyö on katsottava aloitetuksi. Tämä myös ratkaisee sen, mistä ajankohdasta rakennustyöhön on oltava lupa ja hyväksytty vastaava työnjohtaja.

106 §. Naapurin alueen käyttäminen. Pykälässä säädettäisiin voimassa olevan maankäyttö- ja rakennuslain 149 a §:ää vastaavasti siitä, että rakennusvalvontaviranomainen voisi antaa luvan naapurinalueen käyttämiseen. Sääntelyn ehdotetaan säilyvän ennallaan ja selvennyksenä säännökseen lisättäisiin luvan antajaksi rakennusvalvontaviranomainen. Pykälän mukaan rakennusvalvontaviranomainen voisi hakemuksesta antaa naapuria kuultuaan luvan naapurin alueen käyttämiseen hakijalle välttämättömän rakennustyön tai muun toimenpiteen tekemiseksi, jollei tästä aiheudu naapurille sanottavaa haittaa tai häiriötä. Hakijan olisi toimenpiteen jälkeen kunnostettava naapurin alue ja saatettava se käyttöä edeltäneeseen tilaan.

107 §. Rakennuksen paikan merkitseminen. Pykälä vastaisi nykyistä 149 b §:ää, jossa säädettäisiin rakennuksen paikan merkitsemisestä. Kunta voisi määrätä rakentamisluvan yhteydessä rakennuksen paikan ja korkeusaseman merkitsemisestä ennen rakentamisen aloittamista kuten nykyisinkin. Rakennuksen paikan merkitsemisestä huolehtisi asianomainen kunnan viranomainen. Merkitseminen tehtäisiin ennen rakentamisen aloittamista noudattaen hyväksyttyjä piirustuksia.

108 §. Rakennustyön aloittaminen. Pykälä vastaisi maankäyttö- ja rakennuslain 149 c §:ää. Muutoksena olisi se, että velvollisuus aloittamisilmoituksen tekemiseen säädettäisiin rakentamishankkeeseen ryhtyvälle. Aloittamisilmoitusta ei kuitenkaan tarvitsisi tehdä, jos ennen rakennustyön aloittamista on pidetty aloituskokous. Aloittamisilmoituksen tarkoituksena on nykysääntelyn tapaan tiedottaa hankkeen alkamisesta rakennusvalvontaviranomaiselle ja siten tehdä mahdolliseksi aloituskokouksen järjestäminen. Aloittamisilmoitusta ei kuitenkaan tarvittaisi, jos aloituskokous on jo pidetty. Pykälän 2 momentissa säädettäisiin siitä, milloin rakennustyö katsotaan aloitetuksi. Uuden rakennuksen rakentamisessa ja korjaus- ja muutostyössä rakennustyön aloittaminen määräytyisi vastaavalla tavalla kuin nykyisinkin. Rakennustyö katsottaisiin aloitetuksi, kun ryhdytään rakennuksen perustuksen valutöihin tai perustukseen kuuluvien rakennusosien asentamiseen. Rakennuksen korjaus- ja muutostyössä rakennustyö katsottaisiin aloitetuksi, kun ryhdytään rakenteiden tai rakennusosien purkamiseen tai rakentamiseen. Rakennustyötä ei saisi aloittaa ennen kuin vastaava työnjohtaja ja tarvittaessa erityisalan työnjohtaja on hyväksytty. Rakennustyö olisi keskeytettävä, kunnes hankkeelle on hyväksytty uusi työnjohtaja, jos työnjohtajan hyväksyminen peruutetaan tai tämä eroaa tehtävästä. Vuosikirjapäätöksen KHO 2019:78 mukaan aloittamisilmoitus tai aloituskokouksen pitäminen eivät sellaisenaan merkinneet, että rakennustyöt olisi aloitettu MRL 149 c §:n 2 momentissa tarkoitetulla tavalla, eikä aloituskokouksen pitämisellä muutoinkaan ollut merkitystä rakennuslupien voimassaolon kannalta.

109 §. Ennen rakennustyön aloittamista sallitut toimet. Pykälässä säädettäisiin rakentamista valmistelevan toimenpiteen tekemisestä ja sen aloittamisen ilmoittamisesta rakennusvalvontaviranomaiselle. Nykyisin asiallisesti vastaavat säännös sisältyy maankäyttö- ja rakennuslain 149 d §:ään. Rakentamista valmistelevat toimenpiteet halutaan usein käynnistää jo ennen rakentamista tarkoittavan luvan saamista tai sen lainvoimaiseksi tuloa. Aloittamisoikeudesta, ennen kuin päätös on saanut lainvoiman, säädetään 78 §:ssä. Rakentamista valmistelevat toimenpiteet saa hankkeeseen ryhtyvä tehdä omalla riskillä ilman erillistä aloittamisoikeutta ja myös ennen lupapäätöstä. Käytännössä yleinen tilanne liittyy siihen, että valmisteleviin töihin halutaan ryhtyä heti rakentamislupapäätöksen jälkeen odottamatta sen lainvoimaistumista ja ilman viranomaisen antamaa erillistä aloittamisoikeutta. Säännöksellä on liittymäkohtia maisematyölupaan ja maa-aineslain edellyttämään maa-aineslupaan. Yleisenä tavoitteena on välttää eri lupajärjestelmien tarpeetonta päällekkäistä soveltamista. Maa-aineslain (551/1981) 4 §:ään esitetään uutta 2 momentin säännöstä, jolla vältettäisiin mahdollisten kaksinkertaisten menettelyjen soveltaminen hankkeissa, jotka liittyvät asemakaavan toteuttamiseen liittyvään rakentamista valmistelevaan kaivamiseen tai louhintaan. Yhdenmukaisesti kaivaminen, louhiminen, puiden kaataminen tai muu näihin verrattava rakentamista valmisteleva toimenpide voitaisiin tehdä ilman maisematyölupaa ennen varsinaisen rakennustyön aloittamista edellyttäen, ettei toimenpide vaikeuta alueen käyttämistä kaavassa varattuun tarkoitukseen. Tilanne on toinen, jos alueen kaavoitus on kesken. Silloin myös valmistelevat toimenpiteet on tarpeen arvioida maisematyöluvan kautta. Jos aluetta ei koske maisematyöluvan toimenpiderajoitus, jolloin maisematyöluvan tarvetta ei lain mukaan olisi, ei myöskään rakentamista valmistelevien toimenpiteiden tekemiseen olisi alueidenkäytöllistä estettä. Rakentamisesta valmistelevasta toimenpiteestä aina vaadittava ilmoittamisvelvoite rakennusvalvontaviranomaiselle ennen toimenpiteen aloittamista varmistaa sen, että valmisteleva toimenpide rajoittuu vain tulevan rakentamisen kannalta välttämättömiin toimenpiteisiin. Viranomainen antaisi ilmoittamisen yhteydessä tarvittavaa ohjausta, minkälaiset ja missä laajuudessa suoritettavat toimenpiteet ovat mahdollisia. Ohjausta tarvitaan siitä riippumatta, onko kysymys lainvoimaisella asemakaava-alueella tai asemakaavoittamattoman alueen ulkopuolella tapahtuvasta valmistelevasta toimenpiteestä.

Perustuksen paalutustyö saattaa tilanteesta riippuen olla hyvin aikaa vievää. Nykyisen lain tapaan myös perustuksen paalutustyö voitaisiin tehdä ennen rakennustyön aloittamista. Jotta viranomainen voi varmistua siitä, että paalutus kohdistuu tulevan rakennuksen paikalle, on nykyiseen tapaan syytä edellyttää paalutussuunnitelman toimittamista rakennusvalvontaviranomaiselle. Paalutustyöhön tarvittaisiin myös voimassa olevan sääntelyn tapaan rakennusvalvontaviranomaisen hyväksymä vastaava työnjohtaja tai erityisalan työnjohtaja.

110 §. Aloituskokous. Pykälä vastaisi maankäyttö- ja rakennuslain 121 §:ää. Rakennusvalvontaviranomainen voisi määrätä rakentamisluvassa, että aloituskokous olisi järjestettävä. Velvollisuus kohdistuisi rakentamishankkeeseen ryhtyvään, sillä päävastuullista toteuttajaa ei välttämättä joka tilanteessa vielä tässä vaiheessa olisi. Rakennusvalvonnan harkintaan vaikuttaisi rakentamishankkeen vaativuuden ja toteuttajien asiantuntemuksen ja ammattitaidon lisäksi muun muassa hankkeen eri osapuolten laatu-, turvallisuus- ja ympäristöjärjestelmät, hankkeen laatusuunnitelmat ja työn aikaiset laadunvalvontakokeet sekä mittaukset. Maisematyölupaa edellyttävissä hankkeissa voisi myös olla tarpeen järjestää aloituskokous. Vastuu aloituskokouksen pitämisestä kuuluisi päävastuulliselle toteuttajalle.

Aloituskokouksessa todettaisiin ja merkittäisiin pöytäkirjaan päävastuullista toteuttajaa koskevat velvoitteet, suunnittelun ja rakennustyön keskeiset toimijat ja heidän tarkastustehtävänsä, viranomaiskatselmukset ja -tarkastukset sekä muut selvitykset ja toimenpiteet rakentamisen laadusta huolehtimiseksi.

111 §. Laadunvarmistusselvitys. Pykälä pääosin vastaisi maankäyttö- ja rakennuslain 121 a §:ää. Rakennusvalvonta voisi määrätä laadunvarmistusselvityksen tekemisestä rakentamisluvassa tai aloituskokouksessa. Edellytyksenä olisi, että aloituskokouksessa sovittujen menettelyjen perusteella ei voitaisi perustellusti olettaa, että rakentamisessa saavutetaan rakentamista koskevien säännösten ja määräysten mukainen lopputulos. Jos rakentamishanke tai osa siitä olisi poikkeuksellisen tai erittäin vaativa, olisi rakennusvalvonnan edellytettävä laadunvarmistusselvitystä. Selvityksessä on kysymys rakennustyön asianmukaisen suorituksen varmistamisesta ja se kohdistuisi lähinnä rakentamishankkeen toteuttamisessa kohdattavien riskien arvioimiseen ja sitä koskevan selvityksen hankkimiseen. Laadunvarmistusselvityksen tarvetta harkittaessa rakennusvalvontaviranomainen ottaisi huomioon hankkeeseen tai sen osaan liittyvät seikat, esimerkiksi rakennuksen turvallisuuteen, terveellisyyteen tai pitkäaikaiskestävyyteen eri rakennusvaiheissa liittyvät riskit, rakennustyömaan sää- ja olosuhdesuojaukseen liittyvät seikat, rakennuksen korjaus- tai muutostyössä rakennuksen kuntotutkimuksen ja rakentamishankkeeseen ryhtyvän oman tai sopimusjärjestelyin hankitun valvonnan riittävyyden sekä päävastuullisen toteuttajan käytössä olevan henkilöstön osaamisen. Laadunvarmistusselvityksessä voitaisiin hyödyntää esimerkiksi Kuivaketju 10 toimintaohjetta.

112 §. Viranomaiskatselmukset. Viranomaiskatselmuksista säädetään nykyisin maankäyttö- ja rakennuslain 150 §:ssä (41/2014). Katselmusten nimikkeet on mainittu laissa tyhjentävästi. Tarkastus eroaa katselmuksista esimerkiksi siltä osin, että tarkastuksen kohdeala on joustava. Toisin kuin tarkastuksista, tulee työnaikaisista katselmuksista aina määrätä lupapäätöksessä.

Suhteutetun viranomaisvalvonnan mukaisesti lupaviranomainen harkitsisi, mitkä katselmukset ovat tarpeen rakennustyön valvomiseksi. Lähtökohtana olisi suunnata valvonta vastuullisiin tahoihin ja sen valvomiseen, että nämä täyttävät velvollisuutensa. Tavoitteena on, että viranomainen voisi perustellusti olettaa, että lupamääräyksissä tai aloituskokouksessa määrättyjä tai sovittuja menettelytapoja noudatetaan ja rakentamisessa saavutetaan säännösten ja määräysten edellyttämä vähimmäisvaatimustaso. Katselmuksessa olisi tarkoitus todeta, ovatko tiettyyn rakennusvaiheeseen kuuluvat toimenpiteet ja tarkastukset sekä tarvittavat selvitykset tehty. Lisäksi olisi tarkoitus todeta, onko havaittujen epäkohtien tai puutteiden johdosta edellytetyt toimenpiteet tehty. Katselmuksen tarkoituksena ei olisi eikä voisikaan olla yksityiskohdissaan tarkastaa tai taata rakentamisen kaikinpuolista kelvollisuutta. Katselmuksia saataisiin tarvittaessa yhdistää tai toimittaa vaiheittain sen mukaan, miten rakennusvalvontaviranomainen katsoo tarpeelliseksi.

Katselmuksessa läsnäolovelvollisuuden osalta painotettaisiin nykyisen lain tapaan, että suunnittelijoiden ja erityisalan työnjohtajien on oltava paikalla vain silloin, kun heidän asiantuntemustaan rakennusvalvonnan harkinnan mukaan tarvitaan. Sen sijaan vastaavan työnjohtajan olisi poikkeuksetta oltava läsnä katselmuksessa. Estettä ei ole sille, että hankkeeseen ryhtyvää edustaa esimerkiksi vastaava työnjohtaja.

Katselmus ja tarkastus ovat viranomaistoimia, jotka liittyvät rakennustyön lupapäätöksen täytäntöönpanoon. Katselmuksessa havaituista epäkohdista tai virheistä annetaan viranomaisen harkinnan mukaan kirjallinen määräys. Määräykseen voi hakea muutosta valittamalla.

Kotirauhan piirin turvaamiseksi olisi tarpeen rajoittaa katselmuksen toimittamista pysyväisluonteiseen asumiseen käytetyissä tiloissa. Katselmuksen kohteena olevan asian selvittämiseksi tulee katselmus voida kuitenkin toimittaa. Siltä osin kuin kohdetta ei vielä ole otettu pysyväisluonteiseen asumiskäyttöön ei tarvetta kotirauhan turvaamiseen ole.

113 §. Viranomaistarkastukset rakennustyön aikana. Pykälä vastaisi maankäyttö- ja rakennuslain 150 a §:ää. Rakennustyönaikaiset tarkastukset on tarkoitettu täydentämään katselmuksia. Tarkastusten tarve määrittyisi sitä kautta, että tarkastus arvioidaan tarpeelliseksi lupamääräysten, suunnitelmien tai rakentamista koskevien säännösten ja määräysten noudattamisen valvomiseksi. Toisin kuin katselmuksista, tarkastuksista voitaisiin nykyiseen tapaan määrätä joustavasti rakentamista tarkoittavassa luvassa, aloituskokouksessa tai erityisestä syystä rakennustyön aikana muutoinkin. Tarkastus voisi kohdentua esimerkiksi erityissuunnitelman toteutumisen valvomiseksi. Tarkastus voisi rajoittua koskemaan jotain rakentamisen yksityiskohtaa tai myös laajempaa kokonaisuutta. Katselmusten tapaan tarkastuksia voitaisiin yhdistää tai tehdä vaiheittain.

Myös tarkastuksen yhteydessä voidaan määrätä kirjallisesti tarvittavista toimenpiteistä ja määräajasta epäkohdan tai virheen poistamiseksi tai korjaamiseksi. Määräykseen voi hakea muutosta valittamalla.

Yhdenmukaisesti katselmuksia koskevan säännöksen kanssa suojattaisiin pysyväisluontoisen asumisen piiriin kuuluvia kohteita. Jos kysymyksessä on rakennustyönaikainen tarkastus, voisi kotirauha aktualisoitua lähinnä korjaus- ja muutostöissä.

Tarkastukset olisivat osa suhteutettua rakennusvalvontaa eikä rakennusvalvontaviranomaiselle syntyisi tarkastuksen johdosta vastuuta kyseisen rakentamistoimenpiteen oikeellisuudesta yli sen, mikä viranomaiselle tämän lain ja muiden lakien nojalla yleisesti kuuluu.

114 §. Asiantuntijatarkastus. Asiantuntijatarkastuksesta säädetään nykyään maankäyttö- ja rakennuslain 150 b §:ssä. Asiantuntijatarkastus täydentää rakennustyön aikaista viranomaisvalvontaa. Silloin kun rakennuskohteessa käytetään rakennuttajavalvontaa, liittyy siihen aina asiantuntijatarkastus. Asiantuntijatarkastus soveltuisi käytettäväksi myös asuinrakentamisessa.

Nykyiseen tapaan myös rakentamishankkeeseen ryhtyvä itse voisi tehdä asiantuntijatarkastuksen, edellyttäen, että hänellä on siihen tarvittava koulutus ja kokemus. Tavallisempaa kuitenkin on, että tarkastuksen tekee rakentamishankkeeseen ryhtyvän palveluksessa oleva. Asiantuntijatarkastuksen tekeminen edellyttäisi aina sen sallimista rakennusvalvontaviranomaiselle tehtävästä hakemuksesta. Koska asiantuntijatarkastus on viranomaisvalvontaa täydentävää, ei se kaventaisi viranomaisen toimivaltaa puuttua säännöksistä poikkeavaan rakentamiseen. Asiantuntijatarkastus soveltuisi käytettäväksi esimerkiksi erityissuunnitelmien mukaisten töiden valvonnassa.

115 §. Ulkopuolinen tarkastus. Ulkopuolinen tarkastus lähti yleistymään, kun vuonna 2006 säännöksiin omaksuttiin erityismenettely. Ulkopuolista tarkastusta ei ole kuitenkaan rajattu koskemaan vain erityismenettelyn tilanteita. Ulkopuolisesta tarkastuksesta säädetään nykyään maankäyttö- ja rakennuslain 150 c §:ssä (41/2014).

Ulkopuolista tarkastusta olisi viranomaisen vaadittava kaikista rakennuksen turvallisuuteen, terveellisyyteen tai pitkäaikaiskestävyyteen vaikuttavista seikoista. Viranomainen voisi tehdä vaatimuksen lupahakemusta käsitellessään tai milloin tahansa rakennustyön aikana. Vaatimuksen sisältönä on saada riippumattoman ja pätevän asiantuntijan lausunto siitä, täyttääkö suunniteltu ratkaisu tai rakentaminen sille säädetyt vaatimukset.

Lausunto voitaisiin kohdentaa koskemaan myös tuotteita, joiden toimivuudesta ei ole yleisesti varmuutta tai aikaisempaa kokemusta. Säännös ei ole ristiriidassa EU:n rakennustuoteasetuksen kanssa. Rakennuskohteen tulee aina täyttää sille asetetut olennaiset tekniset vaatimukset, mikä asettaa edellytyksiä rakennuskohteessa pysyvänä osana käytettäville tuotteille.

Rakentamishankkeeseen ryhtyvälle annettaisiin ulkopuolista tarkastusta koskevasta vaatimuksesta kirjallinen päätös. Hallintolain edellyttämällä tavalla päätöksestä tulee ilmetä sen perustelut ja sisältö. Epäselvyyksien välttämiseksi olisi tarpeen säätää ulkopuolisesta tarkastuksesta aiheutuvista kustannuksista, joista vastaa rakentamishankkeeseen ryhtyvä.

116 §. Erityismenettely. Erityismenettelyn käyttöalaa laajennettiin lain muutoksella (41/2014). Nykyään siitä säädetään maankäyttö- ja rakennuslain 150 d §:ssä.

Erityismenettelyä olisi edellytettävä suunnittelutehtävältään vaativassa, erittäin vaativassa tai poikkeuksellisen vaativassa rakentamishankkeessa.

Erityismenettelyn sisältö on kuvattu pykälän 1 momentissa. Erityismenettely tarkoittaa, että rakentamishankkeessa tehdään laadunvarmistusselvitys, asiantuntijatarkastus ja ulkopuolinen tarkastus. Lisäksi rakennusvalvontaviranomaisella olisi mahdollisuus määrätä, että rakennuksen vaatimusten mukaisuutta seurataan ja valvotaan sen käytön aikana. Käytönaikainen seuranta kohdistuisi rakennuksen olennaisiin teknisiin vaatimuksiin. Erityismenettelyn yhteydessä voitaisiin laatia erityismenettelyn kohteena olleiden rakenteiden ja ominaisuuksien osalta tarkennettu huolto-ohje ja määritellä mahdolliset määräaikaistarkastukset. Käytönaikainen seuranta soveltuisi erityisen hyvin tilanteisiin, joissa on kysymys koerakentamistyyppisistä ratkaisuista.

Maankäyttö- ja rakennuslain mukaan rakennusvalvontaviranomaisella on harkintavaltaa erityismenettelyn edellyttämiseen. Pykälä tiukentuisi siten, että rakennusvalvontaviranomaisen olisi edellytettävä erityismenettelyä silloin, kun rakennuskohteeseen liittyisi erityinen riski rakenteellisen turvallisuuden, paloturvallisuuden, terveellisyyden tai rakennusfysikaalisen toimivuuden vaatimusten saavuttamisesta. Erityismenettelyä olisi edellytettävä myös silloin, jos vaarana olisi kulttuurihistoriallisten arvojen menettäminen. Tällä pyrittäisiin päävastuullisen toteuttajan toteutusvastuun mukaiseen laadun paranemiseen. Laajarunkoisten rakennusten rakenteellisen turvallisuuden arvioinnista annettu laki (300/2015) ei koske rakennuksia, joissa on käytetty ennen ko. lain voimaantuloa 1.4.2015 kantavien rakenteiden suunnittelussa ja toteutuksessa erityismenettelyä.

117 §. Suunnitelmasta po ikkeaminen rakennustyön aikana. Asiasta säädetään nykyään maankäyttö- ja rakennuslain 150 e §:ssä (41/2014). Rakennustyön aikana joudutaan usein poikkeamaan lupapäätöksen yhteydessä vahvistetuista pääpiirustuksista. Mitä suuremmasta ja monimutkaisemmasta hankkeesta on kysymys, sitä tavallisempia poikkeamiset ovat. Esimerkiksi korjausrakentamisessa selviävät työn edetessä usein aikaisemmat rakenteet ja muut yksityiskohdat, joista ei ole saatu etukäteen luotettavaa ja yksityiskohdissaan täsmällistä tietoa.

Jos kaikki pienetkin muutokset jouduttaisiin käsittelemään lupapäätöksinä, hidastaisi tämä hankkeen etenemistä ja työllistäisi myös kohtuuttomasti viranomaista. Kun kysymys ei ole luvan olennaisesta muuttamisesta eikä poikkeaminen myöskään vaikuta naapurien asemaan, voitaisiin rakennustarkastajan tai muun rakennustarkastajan valtaa käyttävän viranhaltijan toimesta antaa poikkeamiseen suostumus. Kunnan hallintosäännössä voidaan tarkentaa, kenellä viranhaltijalla tällainen oikeus on.

Poikkeamiseen suostuminen ei muodostaisi valituskelpoista päätöstä. Myös naapuri voisi suostumuksen antamisella poistaa erillisen lupamenettelyn tarpeen. Sen sijaan, jos poikkeaminen olisi omiaan johtamaan esimerkiksi kaupunkikuvallisesti merkittävään muutokseen, ei naapurin suostumus yksinään riittäisi korvaamaan muutoin tarvittavaa lupamenettelyä.

Jos lupamenettely harkittaisiin tarpeelliseksi, tekisi lupapäätöksen sama viranomainen, joka on päättänyt perusluvasta.

Muutettu suunnitelma olisi toimitettava rakennusvalvontaviranomaiselle. Käytännössä suunnitelman toimittaisi useimmiten pääsuunnittelija tai vastaava erityissuunnittelija.

118 §. Rakennustyön tarkastusasiakirja. Rakennustyön tarkastusasiakirjasta säädetään nykyään maankäyttö- ja rakennuslain 150 f §:ssä (41/2014).

Tarkastusasiakirja on aikaisemmin työmaalla pidettyä työmaapäiväkirjaa tai tarkistuslistaa laajempi asiakirja. Tarkastusasiakirjan pitämisestä huolehtisi rakentamishankkeeseen ryhtyvä, jolla on myös omakohtainen intressi saada rakennustyön kulku kaikilta yksityiskohdiltaan dokumentoiduksi. Tarkastusasiakirjan olennaisena sisältönä olisi nykyiseen tapaan rakennustyön vastuuhenkilöiden merkinnät. Merkinnöillänsä he varmentavat suorittamansa tarkastuksen. Merkintöjä voidaan myöhemmin käyttää osoittamaan eri vastuutahojen toiminta, millä pitäisi olla suotuisa vaikutus rakentamisen laatuun.

Loppukatselmuksen yhteydessä tarkistettaisiin, että tarkastusasiakirjaan on tehty asianmukaiset merkinnät ja tarkastusasiakirjan yhteenveto on toimitettu rakennusvalvontaviranomaiselle. Jos viranomainen havaitsee tarkastusasiakirjassa virheellisiä merkintöjä, tulisi viranomaisen pääsääntöisesti ilmoittaa niistä rakentamishankkeeseen ryhtyvälle.

119 §. Rakennuttajavalvonta. Rakennuttajavalvonnasta säädetään nykyään maankäyttö- ja rakennuslain 151 §:ssä (41/2014).

Rakennuttajavalvonta on eräänlaista omavalvontaa, joka ei kuitenkaan supista kunnan rakennusvalvontaviranomaisen toimivaltaa tarvittaessa puuttua luvanvastaiseen tai säännöksistä tai määräyksistä poikkeavaan rakentamiseen. Rakennuttajavalvontaa ei ole pidetty mahdollisena asuinrakentamisessa. Myös uusi laki rajaisi asuinrakentamisen rakennuttajavalvonnan ulkopuolelle.

Toimivalta rakennuttajavalvonnan hyväksymiseen olisi rakennusvalvontaviranomaisella, jolla tulisi rakennuttajavalvontaa koskevassa hakemuksessa esittää yksityiskohtainen valvontasuunnitelma. Pykälän 2 momentissa säädettäisiin tarkemmin niistä kriteereistä, joiden perusteella viranomainen harkitsee, voitaisiinko rakennuttajavalvontaan suostua.

Myönnetystä rakennuttajavalvonnasta huolimatta vaaditaan normaaliin tapaan loppukatselmus. Hyväksytty rakennuttajavalvonta tarkoittaisi pienempää viranomaisen perimää lupa- ja valvontamaksua. Maksuista säädetään kunnan hyväksymässä rakennusvalvontataksassa.

120 §. Rakentamishankkeeseen ryhtyvän velvollisuudet rakennuttajavalvonnassa. Säännös vastaisi maankäyttö- ja rakennuslain nykyistä 151 a §:ää ja korostaa rakentamishankkeeseen ryhtyvän velvollisuuksia rakennuttajavalvonnassa. Rakentamishankkeeseen ryhtyvälle kuuluisi ankara informointivelvoite kaikista rakennuttajavalvonnan edellytyksiin kohdistuvista muutoksista.

121 §. Rakennustuotteen ominaisuudet. Pykälän alku vastaisi maankäyttö- ja rakennuslain 152 §:ää. Pykälän toiseen momenttiin lisättäisiin rakennustuotteiden uudelleen käyttämistä ja materiaalin kierrättämistä koskeva säännös. Tulevaisuudessa rakennukset on nähtävä materiaalipankkeina ja uudet rakennustuotteet on suunniteltava niin, että niitä voidaan joko käyttää uudelleen rakentamisessa tai niiden materiaali voidaan kierrättää uusien tuotteiden valmistamista varten.

Rakennustuotteen valmistajaan kohdistuisi vaatimus, jonka mukaan rakennustuotteiden olisi tulevaisuudessa oltava ominaisuuksiltaan kestäviä, korjattavia ja joko käytettävissä purettuna uudelleen rakennustuotteelle määritetyn käyttöiän ajan taikka hyödynnettävissä materiaalina. Rakennustuotteen valmistajan on otettava rakennustuotteiden valmistuksessa huomioon jätelain 9 §:n vaatimukset. Jätelain 9 § sisältää nykyisellään tarkemmat tuotteen valmistajan, markkinoille saattajan ja jakelijan huolehtimisvelvollisuudet sekä hyödyntämistä koskevat säännökset. Jos rakennustuotteen uudelleenkäyttö ei tulisi kyseeseen, olisi rakennustuote esityksen mukaan suunniteltava siten, että se olisi hyödynnettävissä olevin osin käytettävissä materiaalina. Esityksen mukaan ainoastaan ne osat hyödynnettäisiin, jotka eivät sisältäisi vaarallisia aineita ja muutoinkin soveltuisivat jätelainsäädännön perusteella hyödynnettäviksi. Tulevaisuudessa jokin aine voidaan todeta vaaralliseksi ja tällaiset rakennustuotteet olisi voitava poistaa purkamisen yhteydessä.

Sekä olennaisten teknisten vaatimusten todentamisen että rakennustuotteiden uudelleen käytön tai kierrättämisen kannalta on olennaista tietää rakennustuotteen ominaisuudet, valmistusraaka-aineet ja mahdolliset vaaralliset aineet. Rakennustuotteen ominaisuudet ilmoitetaan joko EU:n rakennustuoteasetuksen mukaisella CE-merkinnällä tai eräiden rakennustuotteiden tuotehyväksynnästä annetun lain (954/2012) mukaisesti tyyppihyväksynnällä, varmennustodistuksella tai valmistuksen laadunvalvonnalla. Näiden lisäksi voidaan viime kädessä käyttää rakennuspaikkakohtaista varmentamista. CE-merkintä tarkoittaa sitä, että rakennustuotteen ominaisuudet on testattu tai laskettu harmonisoidun tuotestandardin mukaisesti. CE-merkintä ei takaa sitä, että kyseistä rakennustuotetta voidaan Suomessa käyttää rakennuskohteessa, vaan CE-merkintään kuuluvaa suoritustasoilmoitusta on verrattava kansallisiin rakentamista koskeviin säännöksiin. Eräiden rakennustuotteiden tuotehyväksynnästä annetun lain mukainen hyväksyntä sen sijaan merkitsee sitä, että rakennustuote on kelpoinen rakennuskohteessa käytettäväksi, sillä hyväksynnät pohjautuvat kansallisiin vaatimuksiimme.

122 §. Loppukatselmus. Loppukatselmus on keskeinen osa rakennusvalvontaprosessia. Sääntönä on, ettei rakennusta tai sen osaa saa ottaa käyttöön ennen kuin rakennusviranomainen on hyväksynyt sen käyttöön otettavaksi. Jos rakennustyö on vähäisiltä osin kesken, voidaan turvautua osittaiseen loppukatselmukseen.

Kunnan hallintosäännössä määritellään toimivaltaiset loppukatselmuksen suorittavat viranhaltijat. Rakennusvalvontaviranomaisena toimiva luottamuselin ei ole käytännössä sopiva taho suorittamaan juoksevaan hallintoon rinnastuvaa katselmustoimintaa. Käytännössä tehtävä osoitetaan säännönmukaisesti rakennustarkastustehtäviä hoitaville viranhaltijoille.

Pykälän 2 momentissa säädettäisiin nykyiseen tapaan loppukatselmuksen toimittamisen ja rakennuksen tai sen osan käyttöönoton edellytyksistä. Luonnollista on, että loppukatselmuksen tärkeimpänä edellytyksenä on, että rakennustyö on saatettu loppuun asianmukaisesti. Siihen kuuluu myös se, että kaikki rakentamisluvassa määrätyt ja muut viranomaisen määräämät katselmukset ja tarkastukset sekä niissä vaaditut toimenpiteet on tehty. Jonkin verran harkintaa sisältyy edellytykseen, jonka mukaan myös muuhun lakiin perustuvat ja rakennuksen käyttöturvallisuuteen olennaisesti vaikuttavat tarkastukset ja niissä vaaditut toimenpiteet on tehty. Muuhun lainsäädäntöön perustuvia tarkastuksia ovat esimerkiksi väestönsuoja-, palo-, sähkö- ja hissitarkastukset. Talousjätevesien käsittelystä viemäriverkostojen ulkopuolisilla alueilla annettujen vaatimusten valvonta voi edellyttää tarkastuksia. Myös maalämpöjärjestelmät saattavat edellyttää ympäristöviranomaisen tarkastuksen. Jo aiemmin säädetyn mukaisesti tilanteessa, jossa rakennuksen käyttötarkoituksen mukaiseen toimintaan tarvitaan ympäristönsuojelulain (527/2014) mukainen lupa, tulee ympäristöluvan olla lainvoimainen. Jos lupaviranomainen on hyväksynyt ympäristönsuojelulain 199 §:n mukaisesti ympäristöluvan täytäntöönpanon vakuuden turvin, on tämä katsottava riittäväksi myös rakennusvalvontaviranomaisen kannalta. Tällöin rakennus voitaisiin hyväksyä käyttöön, vaikka toimintaan tarvittava ympäristölupapäätös ei vielä olisi lainvoimainen. Lainvoimaisuudella tarkoitetaan sitä, että ympäristölupaa koskeva ratkaisu on lopullinen eikä siihen voida enää hakea muutosta niin sanotuin säännönmukaisin muutoksenhakukeinoin. Toisin sanoen valitusaika on mennyt umpeen eikä muutosta ole haettu tai tuomioistuin on tehnyt lopullisen päätöksen asiassa. Jos kysymyksessä on ympäristönsuojelulain tarkoittama ilmoituksenvarainen toiminta, on loppukatselmuksen toimittamisen edellytyksenä riittävää, että ilmoituksen johdosta on tehty päätös.

Tärkeä edellytys loppukatselmukselle koskee tarkastusasiakirjaa. Tarkastusasiakirjaan on oltava tehtynä asianmukaiset ja lain edellyttämät merkinnät ja tarkastusasiakirjan yhteenveto tulee olla toimitettuna rakennusvalvontaan. Tarkastusasiakirjan yhteenvedon on sisällettävä liitteenä koneluettavassa muodossa selvitys rakennustuotteista, kelpoisuudesta sekä niiden kelpoisuuden varmentamistavasta ja varmennuksista. Käytännössä yhteenveto luovutetaan usein viranomaiselle loppukatselmuksen yhteydessä. Rakentamislupavaiheessa vaadittu energiaselvitys tulee ennen rakennuksen käyttöönottoa päivittää, jos lupavaiheen energiaselvityksen perusteena oleviin suunnitelmiin on tullut muutoksia. Rakennusvaiheen vastuuhenkilön on tehtävä merkintä rakennustyön tarkastusasiakirjaan siitä, että rakennustyö vastaa energiaselvityksessä esitettyä (ympäristöministeriön asetus 1010/2017, 34 §). Päivitettyyn ja pääsuunnittelijan varmentamaan energiaselvitykseen sisältyy yleensä energiatodistus. Energiatodistuksia koskee oma lainsäädäntö (50/2013).

Toisin kuin tarkastusasiakirjan yhteenvetoa, ei käyttö- ja huolto-ohjetta ole tarkoitettu arkistoitavaksi viranomaisen toimesta. Silloin kun rakennuksen käyttö- ja huolto-ohje on arvioitu tarpeelliseksi, tulee ohjeen olla loppukatselmuksen yhteydessä riittävässä laajuudessa valmis ja toimitettavissa rakennuksen omistajalle. Viranomaiselle ei kuulu tarkistaa ohjeen hyvyyttä tai muutoin vakuuttua sen kelvollisuudesta. Käyttö- ja huolto-ohjeesta säädetään tarkemmin 139 §:ssä. Käyttöohjetta ei ole tarpeen laatia rakennukselle, jolle ei edellytetä rakentamislupaa.

Rakennuskohteen toteutusta vastaavien rakennussuunnitelmien ja erityissuunnitelmien toimittaminen kunnalle toteumamallina tai muutoin koneluettavassa muodossa toteuttaa 71 §:n säännöstä siitä, että rakennuskohde dokumentoidaan täsmälleen siinä muodossa missä se on toteutettu (”as built”). Tiedostojen saaminen turvaa yhteiskunnan tavoitteen luoda ja ylläpitää rakennetun ympäristön digitaalista rekisteriä. Rekisteristä hyötyvät paitsi viranomaiset niin ennen kaikkea rakennusten omistajat ja käyttäjät sekä suunnittelijat ja rakennuksen korjaus- ja muutostöitä suorittavat.

Suunnitelmista poikkeaminen rakennustyön aikana on yleistä. Suurin osa niistä voidaan hyväksyä viranomaisen toimesta ilman erillistä lupamenettelyä. Loppukatselmuksessa tarkistetaan, että poikkeamisille on saatu joko hyväksyntä tai lupa.

Loppukatselmuksesta laaditaan rakennusvalvontaviranomaisen toimesta pöytäkirja. Jos loppukatselmus antaa aihetta huomautukseen, tulee siitä määrätä kirjallisesti kuten 112 §:ssä säädetään. Muilta osin loppukatselmus on lupapäätöksen täytäntöönpanoa oikeudenkäynnistä hallintoasioissa annetun lain (808/2019) 6 §:n tarkoittamalla tavalla eikä muodosta valituskelpoista päätöstä (KHO 6.9.1999 taltio 2349). Loppukatselmuksessa läsnäolovelvollisuuteen sovelletaan mitä katselmuksesta on yleisesti säädetty. Rakentamishankkeeseen ryhtyvän tai tämän edustajan sekä vastaavan työnjohtajan on oltava läsnä katselmuksessa. Suunnittelijoiden ja erityisalan työnjohtajien läsnäolo on kytketty siihen, tarvitaanko heidän asiantuntemustaan jonkin katselmukseen liittyvän asian selvittämisessä.

Kotirauhan suojaamiseksi on rajoitettu loppukatselmuksen toimittamista pysyväisluonteiseen asumiseen käytetyissä tiloissa tilanteisiin, joissa se on välttämätöntä katselmuksen kohteena olevan asian selvittämiseksi. Käytännössä loppukatselmus toimitetaan rakennuksessa aina, vaikka tilat olisivat jo asumiskäytössä. Katselmuksen suorittavan viranomaisen tulee kuitenkin noudattaa normaaleja hyvän hallinnon periaatteita ja tarvittaessa pyytää ainakin suullista suostumusta katselmuksessa läsnä olevilta pääsyyn tiloihin, jotka on jo otettu asumiskäyttöön.

Loppukatselmuksen toimittamista tulee hakea myönnetyn luvan voimassaoloaikana. Nykyisen sääntelyn mukaisesti velvollisuus koskee rakentamishankkeeseen ryhtyvää. Käytännössä ei estettä ole sille, että loppukatselmusta pyytää rakentamishankkeeseen ryhtyvän valtuuttamana vastaava työnjohtaja. Loppukatselmusta tulisi hakea riittävän ajoissa ennen rakennuksen aiottua käyttöönottoa. Luvan voimassaolosta ja jatkamisesta säädetään 77 §:ssä.

123 §. Osittainen loppukatselmus. Pykälä vastaisi maankäyttö- ja rakennuslain 153 a §:ää. Lähtökohtaisesti rakennusta ei saa ottaa käyttöön ennen loppukatselmusta. On kuitenkin tilanteita, joissa rakennus on turvallista ottaa käyttöön, vaikka se on vielä vähän kesken. Olennaista olisi, että tehtynä olisi katselmukset, rakennuksen käyttöturvallisuuteen olennaisesti vaikuttavat tarkastukset, kuten esimerkiksi väestönsuoja-, palo-, sähkö- ja hissitarkastukset olisivat tehtynä. Rakennustyön tarkastusasiakirjan pitäisi olla tehtynä. Myös rakennuksen käyttö- ja huolto-ohjeen pitäisi olla valmiina silloin, kun sellainen vaaditaan. Niin ikään ympäristönsuojelulain mukaisen luvan pitäisi olla lainvoimainen. Rakennuskohteen toteutusta vastaavien rakennussuunnitelmien ja erityissuunnitelmien pitäisi olla toimitettuna kunnalle toteumamallinen tai muutoin koneluettavassa muodossa. Lisäksi kunnan olisi pitänyt hyväksyä toteutuksen aikaiset poikkeamiset.

Pöytäkirjan laatimisvelvollisuus kuuluisi rakennusvalvontaviranomaiselle kuten tähänkin asti. Lähtökohtana olisi edelleen, että loppukatselmus on rakennuksessa suoritettava aina, vaikka tilat olisivat jo asumiskäytössä. Rakentamisen valvonnan kannalta on tällöin välttämätöntä, että viranomaisella on oikeus tehdä loppukatselmus myös pysyväisluonteiseen asumiseen käytettävissä tiloissa. On myös yleisen edun kannalta tärkeää, että rakennukset ovat turvallisia, terveellisiä ja kestäviä ja soveltuvat ympäristöönsä, mitä lopputarkastuksella pyritään osaltaan myös varmistamaan. Loppukatselmuksen toimittamista olisi haettava rakentamisluvan voimassaoloaikana.

124 §. Suorituskyvyttömyysvakuuden toteaminen. Suorituskyvyttömyysvakuudesta säädetään asuntokauppalaissa (843/1994). Vakuuden toteaminen on kytketty tapahtuvaksi asuinrakennuksen käyttöön hyväksymisen yhteydessä (asuntokauppalain 7 luvun 7 §, 42/2014).

Rakennusvalvontaviranomainen toteaisi nykyiseen tapaan (maankäyttö- ja rakennuslain 153 b §, 41/2014) asuinrakennuksen käyttöön hyväksymiseksi tarvittavan loppukatselmuksen tai osittaisen loppukatselmuksen yhteydessä, onko sille toimitettu todistus asuntokauppalain 2 luvun 19 §:ssä tai 4 luvun 3 a §:ssä tarkoitetusta suorituskyvyttömyysvakuudesta. Kysymykseen tulee tarkoitukseen soveltuva vakuutus tai pankkitakaus tai Kilpailu- ja kuluttajaviraston vahvistamat ehdot täyttävä muu takaus. Vakuutuksen tai takauksen on oltava voimassa, kunnes kymmenen vuotta on kulunut siitä, kun rakennusvalvontaviranomainen hyväksyi kyseisen rakennuksen käyttöönotettavaksi. Jos valtion tai kunnan viranomainen on perustajaosakkaana, se ei kuitenkaan ole velvollinen järjestämään vakuutta suorituskyvyttömyytensä varalta.

Rakennusvalvontaviranomaiselle esitettävästä todistuksesta on käytävä ilmi, mitä rakentamishanketta todistus koskee, minkälainen vakuus on asetettu ja kenen hyväksi se on voimassa. Jos todistusta ei ole toimitettu, rakennusvalvontaviranomaisen olisi ilmoitettava siitä Kilpailu- ja kuluttajavirastolle viipymättä loppukatselmuksen toimittamisen jälkeen. Rakennusvalvontaviranomaisen tehtävänä ei edelleenkään olisi tutkia vakuuden asettamisvelvollisuutta tai asetetun vakuuden asianmukaisuutta, vaan ainoastaan välittää Kilpailu- ja kuluttajavirastolle tieto sellaisista asuinrakennuksista tai asuinhuoneistoista, joiden loppukatselmuksen yhteydessä todistusta ei ole toimitettu. Todistuksen toimittamatta jättäminen ei estäisi loppukatselmuksen toimittamista.

11 luku Rakentamiseen liittyvät järjestelyt

125 §. Leikkipaikat ja oleskelualueet. Leikkipaikoista ja oleskelualueista säädetään tällä hetkellä yleisellä tasolla maankäyttö- ja rakennuslain 155 §:ssä ja tarkemmin asuin-, majoitus- ja työtiloista annetussa asetuksessa sekä asetuksessa rakentamista koskevista suunnitelmista ja selvityksistä (216/2015). Sääntely on joustavaa eikä varsinaisia mitallisia määräyksiä ole. Asuinrakennuksen yhteyteen tulee nykyisen lain mukaan järjestää riittävästi ulkotilaa leikkipaikkoja ja oleskelualueita varten. Ne on turvallisesti erotettava liikenteelle varatusta alueesta. Tilojen riittävyyttä arvioitaessa voidaan ottaa huomioon myös lähiympäristön tarjoamat vastaavat tilat ja alueet sekä kiinteistöjen yhteiset järjestelyt.

Tiiviissä kaupunkirakenteessa rakennuksiin välittömästi liittyvät leikki- ja oleskelualueet joudutaan usein typistämään verrattuna väljemmin rakennettuihin esikaupunkialueisiin. Olen-naista on erottaa erityisesti lapsille suunnitellut alueet turvallisesti liikennöintialueista, kuten autopaikoille ja kiinteistöjen huoltoon johtavilta väyliltä. Vaikka nykyiseen lakiin verrattuna pykälästä poistuisi sana riittävä, olisi leikkipaikkoja ja oleskelualueita varten kuitenkin varattava toimintaan nähden kylliksi tilaa. Säännös ei ole juurikaan antanut soveltavalle viranomaiselle oikeudellista tukea esimerkiksi lupaharkintaan. Mitä tehokkaammin rakennettavista alueista on kysymys, sitä tarkemmin on leikkipaikkojen ja oleskelualueiden järjestäminen otettava huomioon jo kaavoitusvaiheessa. Tähän viittaa sekin, kun leikkipaikat ja oleskelualueet voisivat sijaita myös rakennuksen lähiympäristössä tai ne voitaisiin sisällyttää kiinteistöjen yhteiseen järjestelyyn. Kiinteistöjen yhteisillä järjestelyillä tarkoitettaisiin esimerkiksi yhteisjärjestelypäätöksen avulla toteutettavia, leikkiin ja oleskeluun osoitettuja alueita. Lähtökohtana on oltava, että leikkipaikoille ja oleskelualueilla on päästävä luontevasti ja turvallisesti rakennuksesta. Niiden sijainti lähiympäris