Edilex-palvelut

Kirjaudu sisään

HE 52/2005
Hallituksen esitys Eduskunnalle Euroopan unionin ympäristörikospuitepäätöksen täytäntöönpanemiseksi, ympäristön suojelua rikosoikeudellisin keinoin koskevan Euroopan neuvoston yleissopimuksen hyväksymiseksi, laiksi yleissopimuksen lainsäädännön alaan kuuluvien määräysten voimaansaattamisesta sekä laeiksi rikoslain ja eräiden muiden lakien muuttamiseksi

ESITYKSEN PÄÄASIALLINEN SISÄLTÖ

Esityksessä ehdotetaan, että eduskunta hyväksyisi Strasbourgissa 4 päivänä marraskuuta 1998 tehdyn Euroopan neuvoston yleissopimuksen ympäristön suojelusta rikosoikeudellisin keinoin sekä antaisi suostumuksensa eräiden varaumien tekemiseen.

Yleissopimus tulee kansainvälisesti voimaan, kun kolme valtiota on ilmaissut suostumuksensa tulla sopimuksen sitomaksi. Yleissopimuksen allekirjoittaneista 13 valtiosta toistaiseksi vain Viro on ilmoittanut suostumuksensa tallettamalla ratifioimiskirjansa 26 päivänä huhtikuuta 2002 Euroopan neuvoston pääsihteerin huostaan.

Yleissopimus sisältää määräyksiä sellaisesta ympäristöön tai ihmisiin kohdistuvasta vaarallisesta toiminnasta, jonka sopimuspuolet sitoutuvat kriminalisoimaan kansallisessa lainsäädännössään. Sopimus sisältää määräyksiä ympäristörikoksista säädettävistä rangaistuksista, sopimuspuolten lainkäyttövallasta, omaisuuden ja hyödyn menetetyksi tuomitsemisesta, oikeushenkilön rangaistusvastuusta, kansallisten viranomaisten välisestä yhteistyöstä sekä kansainvälisestä yhteistoiminnasta.

Suomen lainsäädäntö täyttää pääosin yleissopimuksen asettamat vaatimukset.

Euroopan unionin neuvosto on 27 päivänä tammikuuta 2003 tehnyt puitepäätöksen ympäristön suojelusta rikosoikeudellisin keinoin. Puitepäätös vastaa sisällöltään pääosin yleissopimusta.

Yleissopimuksen voimaansaattaminen ja puitepäätöksen täytäntöönpano edellyttävät oikeushenkilön rangaistusvastuun laajentamista eräisiin henkeen ja terveyteen kohdistuviin rikoksiin, yleisvaarallisiin rikoksiin ja terveyttä ja turvallisuutta vaarantaviin rikoksiin. Ympäristön turmelemista koskevan rikostunnusmerkistöön ehdotetaan lisättäväksi maininta huomattavan haitan tai vahingon aiheuttamista omaisuudelle. Luonnonsuojelurikoksina rangaistaviksi ehdotetaan säädettäväksi eräät luonnonvaraisten eläinten ja kasvien suojelusta niiden kauppaa sääntelemällä annetun neuvoston asetuksen, noin sanotun CITES-asetuksen, vastaiset teot. Lisäksi ehdotetaan tehtäväksi eräitä voimassa olevaa lainsäädäntöä täsmentäviä muutoksia metsälakiin, maa-aineslakiin, maankäyttö- ja rakennuslakiin, vesilakiin, ympäristönsuojelulakiin ja luonnonsuojelulakiin. Ehdotetut lainmuutokset ovat tarkoitetut tulemaan voimaan mahdollisimman pian niiden vahvistamisen jälkeen.

Esitykseen sisältyy ehdotus laiksi yleissopimuksen lainsäädännön alaan kuuluvien määräysten voimaansaattamisesta. Laki on tarkoitettu tulemaan voimaan tasavallan presidentin asetuksella säädettävänä ajankohtana samanaikaisesti kuin yleissopimus tulee kansainvälisesti voimaan. Jos sopimus olisi eduskuntakäsittelyn aikana tullut kansainvälisesti voimaan, laki tulisi voimaan asetuksella säädettävänä ajankohtana samanaikaisesti kuin sopimus tulisi Suomen osalta voimaan.


YLEISPERUSTELUT

1. Johdanto

Esityksen tarkoituksena on saattaa voimaan 4 päivänä marraskuuta 1998 hyväksytty Euroopan neuvoston yleissopimus ympäristön suojelusta rikosoikeudellisin keinoin (ETS 172), jäljempänä yleissopimus, sekä panna täytäntöön Euroopan unionin neuvoston 27 päivänä tammikuuta 2003 tekemä puitepäätös ympäristön suojelusta rikosoikeudellisin keinoin 2003/80/YOS (EUVL L 29, 5.2.2003, s. 55), jäljempänä puitepäätös.

Yleissopimuksella on pyritty törkeimpiä ympäristörikoksia koskevan rikosoikeudellisen sääntelyn yhdenmukaistamiseen. Pyrkimyksenä on, etteivät ympäristöstä piittaamattomat henkilöt ja yritykset voisi löytää toimintaympäristöä, jossa ympäristön turmeleminen ei olisi rangaistavaa tai sitä koskisivat lievemmät rangaistussäännökset kuin muualla. Ympäristörikokset ovat tyypillisesti vaikutuksiltaan kansainvälisiä. Laittomat päästöt siirtyvät helposti valtioiden rajojen yli. Yleissopimuksella on pyritty helpottamaan valtioiden välistä yhteistyötä tilanteissa, joissa rikosten vaikutukset ulottuvat useiden valtioiden alueelle.

Yleissopimuksen ovat allekirjoittaneet Suomen lisäksi Itävalta, Belgia, Tanska, Viro, Ranska, Saksa, Kreikka, Islanti, Italia, Luxemburg, Romania ja Ruotsi, jotka ovat kaikki Euroopan neuvoston jäsenmaita. Allekirjoittajamaista vain Viro on ratifioinut sopimuksen. Myös Euroopan neuvoston ulkopuoliset maat voivat liittyä sopimukseen.

Euroopan unionin jäsenmaat ovat pitäneet tärkeänä, että myös Euroopan unionin puitteissa kehitetään säännöksiä ja yhteistyötä ympäristörikosten estämiseksi, niiden selvittämiseksi ja rikosvastuun toteuttamiseksi. Euroopan neuvoston yleissopimusta ei ole pidetty riittävän tehokkaana ja nopeana välineenä yhteisten tavoitteiden saavuttamisessa. Koska yleissopimuksen yleinen hyväksyminen Euroopan unionin jäsenmaiden piirissä ei näyttänyt todennäköiseltä, Tanska teki helmikuussa 1999 ehdotuksen yhteisiksi toimiksi vakavan ympäristörikollisuuden torjumiseksi (U 16/1999 vp — LaVL 4/1999 vp). Ehdotuksessa pääosin toistettiin yleissopimukseen sisältyvät määräykset. Euroopan unionista tehdyn Amsterdamin sopimuksen tullessa voimaan ehdotus muutettiin sisällöltään jonkin verran muokattuna puitepäätösehdotukseksi (LaVL 4/2001 vp ja 14/2001 vp).

Euroopan yhteisöjen komissio teki maaliskuussa 2001 Euroopan yhteisön perustamis-sopimuksen ja erityisesti sen 175 artiklan 1 kohdan perusteella ehdotuksen Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiiviksi ympäristönsuojelusta rikosoikeudellisin keinoin (U 52/2001 vp — LaVL 13/2001 vp). Komission mukaan rikosoikeudellisten seuraamusten säätämisvelvoite ympäristön suojelun alalla kuuluu Euroopan yhteisön toimivaltaan, koska yhteisön perustamissopimuksen 175 artiklan 1 kohdan nojalla ympäristön suojelu kuuluu yhteisön toimivaltaan.

Euroopan unionin neuvosto katsoi, ettei yhteisöllä ollut toimivaltaa antaa rikosoikeudellisia normeja I pilarin instrumentilla. Direktiiviehdotusta ei siksi hyväksytty. Neuvosto kuitenkin täydensi puitepäätösluonnosta sisällyttämällä siihen eräät direktiiviehdotuksessa rangaistaviksi ehdotetut teot. Neuvosto teki 27 tammikuuta 2003 puitepäätöksen ympäristön suojelusta rikosoikeudellisin keinoin. Puitepäätös perustuu Euroopan unionista tehdyn sopimuksen määräyksiin. Euroopan unionista tehdyn sopimuksen 34 artiklan mukaan neuvosto voi tehdä puitepäätöksiä jäsenvaltioiden lainsäädännön lähentämisestä.

Puitepäätökset velvoittavat saavutettavaan tulokseen nähden, mutta jättävät kansallisten viranomaisten harkittavaksi muodon ja keinot. Puitepäätöksellä ei ole välitöntä oikeus-vaikutusta, vaan se saatetaan voimaan kansallisin lainsäädäntötoimin. Nyt kysymyksessä olevassa puitepäätöksessä on asetettu ympäristörikossäännöksiä koskevat vähimmäisvaatimukset. Tarkoituksena on tehostaa ympäristönsuojelua velvoittamalla jäsenvaltiot harmonisoimaan rikostunnusmerkistöjä, rikosoikeudellisia seuraamuksia ja oikeushenkilöiden rangaistusvastuuta koskevia säännöksiä. Kukin jäsenvaltio voi kansallisessa lainsäädännössään antaa rikosoikeudellisia säännöksiä, jotka menevät pidemmälle kuin puitepäätöksessä asetetut vähimmäisvaatimukset.

Komissio nosti 15 huhtikuuta 2003 Euroopan yhteisöjen tuomioistuimessa neuvostoa vastaan kanteen (C-176/03), jossa vaaditaan puitepäätöksen kumoamista. Kanteen mukaan puitepäätöksen sisältämät toimenpiteet kuuluvat Euroopan yhteisön toimivaltaan eivätkä jäsenvaltioiden Euroopan unionin III-pilarissa harjoittaman yhteistyön alaan. Komissio katsoo, että oikea oikeusperusta puitepäätökseen sisältyvien säännösten antamiseksi on Euroopan yhteisön perustamissopimuksen 175 artikla, joka on yhteisön ympäristöpolitiikan oikeusperusta.

Suomi, Espanja, Saksa, Kreikka, Ranska, Irlanti, Ruotsi, Alankomaat, Tanska, Portugali ja Yhdistynyt kuningaskunta esiintyvät asiassa väliintulijoina tukeakseen neuvostoa. Euroopan parlamentti puolestaan tukee väliintulijana komissiota.

Suomi yhtyy neuvoston näkemykseen siitä, ettei yhteisön säädösinstrumenttiin voida sijoittaa rikosoikeudellisia säännöksiä. Näin ollen neuvosto toimi Suomen näkemyksen mukaan oikein antaessaan ympäristön suojelua rikosoikeudellisin keinoin koskevat säännökset Euroopan unionista tehdyn sopimuksen VI osaston määräyksiin perustuvalla puitepäätöksellä. Neuvoston toimivalta lähentää rikosasioita koskevia jäsenvaltioiden säännöksiä perustuu Euroopan unionista tehdyn sopimuksen 29 artiklaan sekä 31 artiklan e alakohdan määräykseen eikä myöskään yhteisöjen tuomioistuimen oikeuskäytännöstä voida tehdä sellaista johtopäätöstä, että Euroopan yhteisöllä olisi rikosoikeudellisia seuraamuksia koskevaa toimivaltaa.

Euroopan yhteisöjen tuomioistuimessa vireillä oleva komission ja neuvoston välinen riita ei koske ympäristörikoksia koskevan sääntelyn sisältöä vaan toimivaltakysymyksiä. Prosessin lopputuloksella ei ole suoranaista vaikutusta tähän esitykseen. Mikäli ympäristön suojelusta rikosoikeudellisin keinoin annetaan myöhemmin direktiivi, sen sisältö vastannee pääosin puitepäätöksen sisältöä.

2. Nykytila

2.1. Lainsäädäntö ja käytäntö

Ympäristö nauttii Suomessa perustuslain suojaa. Hallitusmuodon muuttamisesta annetulla lailla (969/1995) lisättiin perusoikeuksien joukkoon ympäristöä koskeva 14 a §. Uuden perustuslain (731/1999) 20 §:ssä on vastaavan sisältöinen säännös. Säännös korostaa yhtäältä jokaisen vastuuta ympäristöstä ja velvoittaa toisaalta julkista valtaa turvaamaan jokaiselle oikeuden terveelliseen ympäristöön ja mahdollisuuden vaikuttaa elinympäristöään koskevaan päätöksentekoon.

Rikoslain kokonaisuudistuksen toisessa vaiheessa vuonna 1995 rikoslakiin otettiin ympäristörikoksia koskeva 48 luku (578/1995). Tällä haluttiin korostaa ympäristöä vahingoittavien tekojen erityistä moitittavuutta ja korostaa ympäristön asemaa suojattuna oikeushyvänä. Uusilla säännöksillä korvattiin osa erityislainsäädäntöön kuuluneista rikossäännöksistä. Vankeusuhkaiset rangaistussäännökset keskitettiin rikoslain kokonaisuudistuksen tavoitteiden mukaisesti rikoslakiin. Erityislakeihin jäi kuitenkin joukko sakonuhkaisia kriminalisointeja.

Rikoslain 48 luvun 1 §:ssä säädetty ympäristön turmeleminen on tunnusmerkistöltään luvun perusrikos. Ympäristön turmelemisesta on tuomittava muun muassa se, joka tahallaan tai törkeästä huolimattomuudesta saattaa, päästää tai jättää ympäristöön esineen, ainetta, säteilyä tai muuta sellaista lain tai sen nojalla annetun säännöksen taikka yleisen tai yksityistapausta koskevan määräyksen vastaisesti taikka ilman laissa edellytettyä lupaa tai lupaehtojen vastaisesti siten, että teko on omiaan aiheuttamaan ympäristön pilaantumista, muuta vastaavaa ympäristön haitallista muuttumista, tai roskaantumista taikka vaaraa terveydelle.

Rikoslain 48 luku sisältää myös ympäristön turmelemisen törkeää tekomuotoa koskevan säännöksen (2 §). Luvussa on lisäksi omat säännöksensä ympäristörikkomuksesta (3 §) ja tuottamuksellisesta ympäristön turmelemisesta (4 §). Luvussa on myös kaksi erityis-kriminalisointia: luonnonsuojelurikos (5 §) ja rakennussuojelurikos (6 §). Luvun muut säännökset koskevat vastuun kohdentumista (7 §), vanhentumista (8 §) ja oikeushenkilön rangaistusvastuuta (9 §). Rangaistussäännökset on kytketty aineelliseen ympäristö-lainsäädäntöön edellyttämällä tekojen tapahtuvan vastoin nimettyjä säännöksiä, ilman lupaa tai muuten oikeudettomasti.

Rikoslain 48 luvussa tai muuallakaan lainsäädännössä ei ole määritelty ympäristön käsitettä. On katsottu, että käsite on monilta osiltaan selvä ilman tarkempaa määrittelemistäkin. Ilmakehän, veden, maaperän, kasvillisuuden ja eläinten on katsottu kiistatta kuuluvan käsitteen piiriin. Ympäristöön kuuluviksi on laskettu myös maisemakokonaisuudet, olivat ne sitten luonnon tai ihmisen muovaamia, sekä rakennettu ympäristö. Yksittäisiä rakennuksiakin on voitu pitää ympäristön osina. Muut omaisuusarvot eivät sen sijaan kuulu 48 luvussa tarkoitetun ympäristön käsitteen piiriin, ellei niitä samalla voida pitää ympäristön osina.

Syyskuussa 2002 rikoslakiin lisättiin uusi 48 a luku (515/2002) luonnonvararikoksista. Luvussa säädetään metsästys-, kalastus- ja metsärikoksista, laittoman saaliin kätkemisestä, syyteoikeudesta sekä metsästyskiellosta. Metsästys-, kalastus- ja metsärikoksista säädettiin aikaisemmin asianomaisia oikeusaloja koskevissa laeissa. Rikoslain koko-naisuudistuksessa omaksutun periaatteen mukaisesti rikoslain 48 a lukuun siirrettiin näitä rikoksia koskevat vankeusuhkaiset rangaistussäännökset. Samassa yhteydessä vanha rikoslain 44 luku korvattiin uudella, terveyttä ja turvallisuutta vaarantavia rikoksia koskevalla luvulla (400/2002).

Oikeushenkilö on nykyisin mahdollista tuomita rangaistukseen rikoslain 48 luvussa rangaistaviksi säädetyistä ympäristörikoksista. Oikeushenkilön rangaistusvastuu ei sen sijaan kattavasti ulotu rikoslaissa rangaistaviksi säädettyihin henkeen ja terveyteen kohdistuviin rikoksiin, vahingontekoihin, yleisvaarallisiin rikoksiin eikä terveyttä ja turvallisuutta vaarantaviin rikoksiin.

Voimassa olevien säännösten mukaan ympäristönsuojeluviranomaisen tulee pääsääntöisesti tehdä ilmoitus havaitsemastaan rikollisesta menettelystään toimialallaan. Ilmoitusta ei kuitenkaan tarvitse tehdä silloin, jos rikos on vähäinen ja jos sillä ei ole loukattu yleistä etua. Tyypillisesti kyse on silloin jonkin ympäristöllisen luvan ehtojen vähäiseksi arvioidusta rikkomisesta.

Ympäristörikoksissa on Suomessa useimmiten kyse romun, ympäristölle vaarallisten nesteiden tai lietteiden, pilaantuneiden maamassojen, purkujätteiden tai muun jätteen epäasianmukaisesta käsittelystä, useimmissa tapauksissa jättämisestä toisen omistuksessa olevalle alueelle, varsin usein metsään. Suuressa osassa tapauksissa jätteistä on yksinkertaisesti haluttu päästä eroon ilman asianmukaisen käsittelyn edellyttämiä kustannuksia ja vaivannäköä.

Vain osa ympäristörikoksista tulee poliisin tietoon. Käytännössä on niin, että mitä haitallisemman ja näkyvämmän ympäristöllisen seurauksen aiheutumisesta on kysymys sitä suuremmalla todennäköisyydellä se saatetaan tavalla tai toisella myös poliisin tietoon ja tutkintaan. Tieto poliisille voi tulla kolmea eri kautta: 1) poliisin omana havaintona, 2) muun valvontaviranomaisen ilmoituksena tai 3) joltakin yksityiseltä henkilöltä tai yhteisöltä. Käytännössä viimeksi mainittu ilmitulomekanismi on yleisin.

2.2. Kansainvälinen kehitys sekä ulkomaiden ja Euroopan unionin lainsäädäntö

Ympäristösektorilla on lukuisia kahdenvälisiä ja monenkeskisiä valtiosopimuksia. Ympäristöoikeuden normipohjan kansainvälistyminen on otettava huomioon myös ympäristörikossäännöksiä laadittaessa ja sovellettaessa. Sopimusten määräykset ovat voimaansaattamisen jälkeen osa kansallista oikeusjärjestystä.

Ympäristöasioiden asema on korostunut Euroopan unionissa jatkuvasti ja tällä hetkellä ympäristöoikeus on olennainen osa yhteisöoikeutta. Yhteisön asetukset ovat jäsenvaltioissa suoraan sovellettavaa oikeutta. Asetusten säännösten toistaminen kansallisessa lainsäädännössä ei ole sallittua. Toisaalta laillisuusperiaate kuitenkin edellyttää, että rangaistava käyttäytyminen määritellään eduskuntalaissa. Ristiriita on pyritty ratkaisemaan siten, että rangaistussäännösten tunnusmerkistöissä viitataan suoraan yhteisön asetuksen artikloihin. Lisäksi kriminalisoinnin sisältävässä säännöksessä on jonkinlainen asiallinen luonnehdinta rangaistavasta teosta. Kun yhteisön direktiivejä saatetaan kansallisesti voimaan, kansallisiin säädöksiin sitä vastoin tehdään direktiivin edellyttämät muutokset. Vallitsevan käsityksen mukaan direktiivi ei saa sisältää kriminalisointi-velvoitteita.

Euroopan unionin jäsenvaltioita sitoo niin sanottu assimilaatioperiaate. Sen mukaan yhteisöoikeuden rikkomisista säädettävien seuraamusten tulisi olla aineellisilta ja menettelyllisiltä edellytyksiltään samankaltaisia kuin vastaavan kansallisen normin rikkomisesta aiheutuvat seuraamukset. Assimilaatioperiaatteesta ei kuitenkaan seuraa yhteisölle toimivaltaa antaa rikosoikeudellisia normeja.

Ympäristörikosoikeus on kaikkialla enemmän tai vähemmän sidoksissa aineelliseen ympäristöoikeuteen. Tätä ilmiötä kutsutaan hallintoaksessorisuudeksi. Itsenäisiä, täysin aineellisesta ympäristöoikeudesta riippumattomia, autonomisia rangaistussäännöksiä käytetään ympäristörikosoikeudessa kansainvälisesti yleensä yleisvaarallisten tai konkreettista hengen tai terveyden vaaraa aiheuttavien tekojen kriminalisoinneissa. Tällainen kriminalisointi on esimerkiksi Saksan rikoslain § 330 a, joka koskee vakavaa terveyden vaarantamista myrkyllisillä päästöillä. Samoin Itävallan ympäristörikoksia koskevien säännösten mukaan konkreettista vaaraa aiheuttava ympäristörikos on rangaistava riippumatta siitä, onko toimintaan saatu viranomaisen lupa vai ei.

Suhtautuminen oikeushenkilön rangaistusvastuuseen vaihtelee eri maiden välillä suuresti. Irlannissa ja Yhdistyneessä kuningaskunnassa yhteisövastuu on pitkälle kehittynyttä ja Alankomaissa ja Tanskassakin järjestelmä on ollut käytössä pitkään. Sen sijaan Luxemburgissa, Portugalissa, Espanjassa, Itävallassa ja Saksassa oikeushenkilön rangaistusvastuuta ei ympäristörikosten osalta vielä ole toteutettu. Kuitenkin esimerkiksi Saksassa oikeushenkilö on mahdollista tuomita sakon tyyppiseen seuraamukseen järjestysrikkomuksia koskevan erityislain nojalla, samoin Italiassa on käytössä hallinnollisten taloudellisten seuraamusten järjestelmä oikeushenkilöä vastaan. Euroopan unionin neuvoston rikosoikeuden alalla antamat puitepäätökset edellyttävät säännönmukaisesti oikeushenkilön saattamista vastuuseen siten, että määrättävä seuraamus voi olla rikosoikeudellinen tai esimerkiksi hallinnollinen maksu.

Ruotsissa ympäristönsuojeluviranomaisen tulee ilman sille annettua harkintavaltaa tehdä ilmoitus havaitsemastaan rikollisesta menettelystä toimialallaan. Ilmoitus on nykyisin tehtävä kaikista tietoon tulleista tapauksista. Harkintavallan poistaminen muutama vuosi sitten aiheutti valvontaviranomaisilta tulleiden ilmoitusten moninkertaistumisen.

Euroopan yhteisöjen komissio antoi 5.3.2003 ehdotuksen Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiiviksi alusten aiheuttamasta ympäristön pilaantumisesta ja pilaamisrikoksista määrättävistä seuraamuksista, myös rikosoikeudellisista seuraamuksista (alusjäterikosdirektiivi, KOM(2003) 92 lopullinen). Ehdotuksella on tarkoitus sisällyttää yhteisön lainsäädäntöön alusten aiheuttaman meren pilaantumisen ehkäisemiseen liittyvät kansainväliset päästösäännöt ja antaa yksityiskohtaiset säännökset näiden päästökieltojen täytäntöönpanon valvonnasta.

Komissio antoi 2.5.2003 edellä mainittuun direktiiviehdotukseen liittyvän ehdotuksen Euroopan parlamentin ja neuvoston puitepäätökseksi alusten aiheuttaman ympäristön pilaantumisen ehkäisemistä koskevan rikosoikeudellisen kehyksen vahvistamisesta (KOM(2003) 227 lopullinen). Puitepäätösehdotuksen on tarkoitus täydentää mainittua direktiiviehdotusta säätämällä muun ohella luonnollisille henkilöille ja oikeushenkilöille määrättävien enimmäisrangaistusten vähimmäistasosta, lainkäyttövallasta, yhteisistä tutkintaryhmistä ja tiedonvaihdosta. Puitepäätösehdotuksen mukaan oikeushenkilölle voitaisiin tuomita muukin kuin rikosoikeudellinen sakko kuten hallinnollinen sakko (seuraamusmaksu). Sekä direktiivi että puitepäätös odottavat parhaillaan lopullista hyväksyntää. Myös tämän asian valmistelussa oli esillä muun ohella se, säädetäänkö rikosoikeudellisista seuraamuksista I pilarin instrumentilla (direktiivi) vai kuuluvatko ne jäsenvaltioiden Euroopan unionin III-pilarissa harjoittaman yhteistyön alaan (puitepäätös).

2.3. Nykytilan arviointi

Ympäristöarvojen loukkaamista koskevat vankeusuhkaiset rangaistussäännökset sisältyvät pääasiassa rikoslain 48 lukuun. Rikoslain 48 luku on kokonaisuutena arvioiden uudenaikainen ja kattava. Voimassa oleva kotimainen lainsäädäntö perustuu kehittyneempään sääntelymalliin kuin se, jota yleissopimus ja puitepäätös edustavat. Suomi on rikoslaissaan säätänyt ympäristörikokset rangaistaviksi kattavasti käyttäen modernia vaarantamiskriminalisointien laatimisen tekniikkaa. Yleissopimus ja varsinkin puitepäätös sen sijaan perustuvat osaksi vanhahtavaan lainsäädäntötekniikkaan, jossa rikoksia arvioidaan seurausten perusteella.

Vaarallisia aineita sisältävillä päästöillä tai muilla ympäristöä vaarantavilla tai vahingoittavilla rikoksilla voidaan loukata myös ihmisyksilöiden perinteisiä suojattuja oikeuksia kuten omaisuutta tai fyysistä koskemattomuutta. Näiden oikeushyvien loukkauksia koskevia rangaistussäännöksiä on rikoslain 21 luvussa (henkeen ja terveyteen kohdistuvat rikokset), 34 luvussa (yleisvaaralliset rikokset), 35 luvussa (vahingonteot) ja 44 luvussa (terveyttä ja turvallisuutta vaarantavat rikokset).

Oikeushenkilön rangaistusvastuu koskee nykyisin rikoslain 48 luvussa tarkoitettuja rikoksia ja eräitä 34 luvussa rangaistaviksi säädettyjä tekoja, muttei 21, 35 ja 44 luvussa tarkoitettuja rikoksia. Esimerkiksi vaarallisten aineiden päästö saattaa kuitenkin täyttää 48 luvussa tarkoitetun rikoksen tunnusmerkistön lisäksi myös muun rikoksen tunnusmerkistön. On sinänsä epäjohdonmukaista, ettei oikeushenkilön rangaistusvastuu tällöin koske kumpaakin rikosta. Tämä epäjohdonmukaisuus ei kuitenkaan välttämättä yksinään antaisi aihetta lainsäädännön muuttamiseen, koska oikeushenkilö voitaisiin joka tapauksessa saattaa vastuuseen rikoslain 48 luvun säännösten rikkomisesta. Oikeushenkilön rangaistusvastuun laajentamista ehdotetaankin jäljempänä selostettavalla tavalla pääasiassa yleissopimuksen ja puitepäätöksen asettamien muodollisten vaatimusten täyttämiseksi.

Rikoslain 48 luvussa tarkoitetusta ympäristön turmelemisesta ei ole kysymys, kun pelkästään ympäristön käsitteeseen kuulumatonta omaisuutta vahingoitetaan esimerkiksi päästöllä. Jos tällainen teko ei ole tahallinen tai jos konkreettista vahinkoa ei ole aiheutunut, kysymys ei myöskään voi olla rikoslain 35 luvussa tarkoitetusta vahingonteosta. Muutkaan rikoslain säännökset eivät välttämättä sovellu tällaiseen tapaukseen. Rangaistavan menettelyn kenttä ei siten tältä osin nykyisellään ole täysin kattava.

Ympäristöön joko yksinomaan tai muiden suojeltavien oikeushyvien ohella kohdistuvat teot on pääsääntöisesti kriminalisoitu ainoastaan tahallisina tai törkeän tuottamuksellisina. Tuottamukselliseenkin ympäristösäännösten rikkomiseen liittyy kuitenkin mahdollisuus erilaisten hallinnollisten seuraamusten määräämiseen. Suomessa noudatettu linja on käytännössä toimiva ja riittää täyttämään yleissopimuksen ja puitepäätöksen asettamat vaatimukset.

Ympäristörikokset tulevat usein ilmi ympäristöviranomaisten tekemien ilmoitusten perusteella. Ilmoitusten tekemisessä tulee pyrkiä aikaisempaa yhdenmukaisempaan käytäntöön. Ilmoituksen tekemisen tulee yleissopimuksen 10 artiklan edellyttämällä tavalla olla pääsääntö, josta poiketaan vain rajoitetusti. Yleisen edun asettamien vaatimusten arviointi voi käytännössä olla hankalaa valvontaviranomaisten käyttäessä heille nykyisin kuuluvaa harkintavaltaa ympäristörikosta koskevasta rikosilmoituksesta päätettäessä. Valvontaviranomaisten ilmoitusvelvollisuutta koskevat säännökset ovat eri-ikäisiä ja niiden sanamuoto ja niissä säädetty ilmoitusmekanismi poikkeavat jonkin verran toisistaan. Säännöksiä olisi syytä yhtenäistää ja selkeyttää aikaisempaa yhdenmukaisemman käytännön saavuttamiseksi, mikä pyrkimys on sopusoinnussa myös yleissopimuksen asettamien vaatimusten kanssa.

3. Esityksen tavoitteet ja keskeiset ehdotukset

3.1. Tavoitteet

Esityksen tavoitteena on yleissopimuksen voimaansaattaminen ja puitepäätöksen kansallinen täytäntöönpano sekä tästä johtuvien muutosten tekeminen lainsäädäntöön. Samalla esityksessä ehdotetaan tehtäväksi myös eräitä muita täsmentäviä lainmuutoksia, jotka eivät suoraan johdu yleissopimuksesta tai puitepäätöksestä.

Vaikka ympäristön suojelua koskeva lainsäädäntö on Euroopan unionin jäsenmaissa hyvin pitkälle harmonisoitu, säännösten rikkomisista aiheutuvat rikosoikeudelliset seuraamukset vaihtelevat maittain. Ympäristön suojelemiseksi annettujen normien rikkomista ei ole kaikkialla kattavasti säädetty rangaistavaksi. Oikeushenkilön vastuuta ympäristörikoksissa ei myöskään ole kaikkialla toteutettu.

Nyt kysymyksessä oleva esitys on osa Euroopan neuvoston jäsenmaiden piirissä ja Euroopan unionissa toteutettavaa järjestelyä, jolla pyritään saattamaan Euroopan unionin uusien ja vanhojen jäsenmaiden sekä myös mahdollisimman monien muiden maiden ympäristörikoslainsäädäntö eurooppalaiselle vähimmäistasolle. Ottaen huomioon Suomen maantieteellinen sijainti ja se, että ympäristörikoksista aiheutuvat haitat helposti siirtyvät rajojen yli, Suomen kannalta on erityisen tarpeellista, että ympäristörikoslainsäädännön vähimmäistaso mahdollisimman pian saavutetaan uusissa Euroopan unionin jäsenmaissa ja mahdollisimman suuressa määrin myös muualla.

Monet ympäristörikoksista tehdään taloudellisista vaikuttimista ja useimmiten kustannusten säästämiseksi. Kun yritysten sijoittautuminen Euroopan unionissa on vapaata, on tärkeää, että jäsenmaiden ympäristörikossäännöstö on riittävän yhdenmukainen. Muussa tapauksessa ympäristöä saastuttava toiminta saattaa hakeutua oikeudellisesti kehittymättömämpiin maihin. Haitalliset seuraukset näkyvät kuitenkin kaikkialla.

Kansainvälisen ympäristörikosoikeudellisen sääntelyn vähimmäistason saavuttamiseen liittyvät tavoitteet eivät suoranaisesti liity jo ennestään varsin kattavan ja modernin kotimaisen ympäristörikoslainsäädännön muuttamiseen. Kansainvälisen yhteistyön osana kotimaiseen lainsäädäntöön on kuitenkin tehtävä eräitä muutoksia. Tärkein muutos on oikeushenkilön rangaistusvastuun laajentaminen.

Yhteiskunnallinen ja taloudellinen toiminta sekä julkinen hallinto perustuvat nykyisin monimutkaisiin organisaatiorakenteisiin. Ympäristöä vaarantava toiminta ei ole ainakaan suurimmissa yhteisöissä samastettavissa tiettyjen johtavassa asemassa olevien henkilöiden päätöksentekoon ja päätösten toteuttamiseen, vaan se on usein tulosta monien yhteisössä toimivien henkilöiden vuorovaikutuksesta. Suurimmissa liikeyrityksissä strateginen ja jokapäiväinen operatiivinen johtaminen ovat eriytyneet toisistaan. Sellaisen yrityksen toiminnassa tapahtuneista rikoksista joutuvat rangaistusvastuuseen lähinnä operatiiviseen johtoon kuuluvat henkilöt ja heidän alaisensa.

Yleissopimuksen voimaansaattaminen ja puitepäätöksen täytäntöönpano edellyttävät oikeushenkilön rangaistusvastuun laajentamista ympäristöön liittyviin henkeen ja terveyteen kohdistuviin rikoksiin, yleisvaarallisiin rikoksiin ja terveyttä tai turvallisuutta vaarantaviin rikoksiin. Erityisesti viimeksi mainitut teot voidaan vaikutuksiltaan usein rinnastaa ympäristörikoksiin ja niitä tehdään tyypillisesti oikeushenkilön muodossa tapahtuvassa toiminnassa. Oikeushenkilön rangaistusvastuun ulottaminen näihin rikoksiin on siksi perusteltua.

Määriteltäessä rangaistavan menettelyn rajoja yleissopimuksessa ja puitepäätöksessä on lähdetty siitä, että päästöjä koskevia rangaistussäännöksiä sovellettaisiin vain merkittäviin päästöihin, jotka voidaan todeta yksityis- tai oikeushenkilön aiheuttamiksi. Määräyksiä ei sovellettaisi hajakuormituslähteistä kuten liikenteestä ja pientalojen lämmityksestä aiheutuvaan saastumiseen, vaikka niiden tosiasiallinen merkitys ympäristön kannalta onkin suuri.

3.2. Keskeiset ehdotukset

Yleissopimus ja puitepäätös edellyttävät, että kaikkein törkeimpien, hengelle tai terveydelle vaarallisten, tahallisten tai törkeän tuottamuksellisten päästöjen kohdalla irtaudutaan hallintoaksessorisuudesta eli sidonnaisuudesta aineellisen ympäristölainsäädäntöön. Käytännössä tällaisissa päästöissä on kysymys teoista, jotka täyttävät sekä rikoslain 21 luvussa tarkoitetun henkeen tai terveyteen kohdistuvan rikoksen tunnusmerkistön että rikoslain 48 luvussa tarkoitetun ympäristörikoksen tunnusmerkistön. Teoriassa kysymys voi kuitenkin olla myös teoista, jotka ovat aineellisen ympäristöoikeuden näkökulmasta ”laillisia” ja täyttävät siksi vain rikoslain 21 luvussa tarkoitetun rikoksen tunnusmerkistön. Nämä tunnusmerkistöt eivät luonnollisestikaan edellytä hallintoaksessorisuutta, joten voimassa oleva lainsäädäntö täyttää tältä osin yleissopimuksen ja puitepäätöksen asettamat vaatimukset lukuun ottamatta sitä, että oikeushenkilön rangaistusvastuun tulisi ulottua myös rikoslain 21 luvussa tarkoitettuihin tahallisiin tai törkeän tuottamuksellisiin rikoksiin silloin, kun rikos tehdään päästöllä.

Koska yleissopimus ja puitepäätös edellyttävät oikeushenkilön rangaistusvastuun toteuttamista kaikkien puitepäätöksen 2 ja 3 artiklassa ja yleissopimuksen 2 ja 3 artiklassa tarkoitettujen rikosten osalta, ehdotetaan oikeushenkilön vastuun ulottamista koskemaan rikoslain 21 luvussa rangaistaviksi säädettyjä tappoa, murhaa, surmaa, pahoinpitelyä, törkeää pahoinpitelyä, kuolemantuottamusta, törkeää kuolemantuottamusta, vamman-tuottamusta, törkeää vammantuottamusta ja vaaran aiheuttamista, 34 luvussa rangaistaviksi säädettyjä terveyden vaarantamista, törkeää terveyden vaarantamista ja ydinräjähderikosta sekä 44 luvussa rangaistaviksi säädettyjä terveysrikosta, ydinenergian käyttörikosta, räjähderikosta, varomatonta käsittelyä ja vaarallisten aineiden kuljetusrikosta. Rikoslain 21 luvun osalta oikeushenkilön rangaistusvastuu ehdotetaan toteutettavaksi kuitenkin ainoastaan sillä edellytyksellä, että rikoksen tekotapana on päästö.

Siltä osin kuin kysymys on tuottamuksellisista rikoksista kuten vammantuottamus ja kuolemantuottamus, joissa rangaistavuuden edellyttämä tuottamustaso on huolimattomuus, ehdotus menee pidemmälle kuin yleissopimus ja puitepäätös edellyttävät. Oikeushenkilön rangaistusvastuun rajoittaminen törkeään kuolemantuottamukseen ja törkeään vammantuottamukseen ei kuitenkaan voi tulla kysymykseen, koska teon törkeyden kokonaisarviointi riippuu myös muista seikoista kuin tuottamuksen tasosta. Kaikki törkeällä tuottamuksella aiheutetut päästöt, joista seuraa esimerkiksi vakava vamma, eivät siis välttämättä täytä törkeän vammantuottamuksen tunnusmerkistöä. Sen vuoksi oikeushenkilön rangaistusvastuu tulee ulottaa myös kyseisten rikosten tuottamukselliseen perustekomuotoon.

Rikoslain 48 luvussa tarkoitetun ympäristön käsitettä ei ole rikoslaissa määritelty. Selvää kuitenkin on, etteivät kaikki omaisuusesineet kuten esimerkiksi koneet, laitteet ja ajoneuvot välttämättä nykyisin kuulu ympäristön käsitteen piiriin. Yleissopimus ja puitepäätös edellyttävät laittoman päästön säätämistä rangaistavaksi, jos päästö aiheuttaa tai saattaa aiheuttaa huomattavaa vahinkoa mille tahansa omaisuudelle. Sen vuoksi ehdotetaan, että rikoslain 48 luvun 1 §:ään lisättäisiin maininta huomattavan vahingon tai haitan aiheuttamisesta omaisuudelle. Vastaava maininta on ympäristönsuojelulain (86/2000) 3 §:n 1 momentin 1 kohdan f alakohdassa, jossa ympäristönsuojelulaissa tarkoitettu ympäristön pilaantuminen on määritelty.

Säännöksiä, jotka koskevat valvontaviranomaisen velvollisuutta tehdä havaitsemastaan ympäristörikoksesta ilmoitus poliisille, ehdotetaan täsmennettäviksi käytännön soveltamistilanteisiin liittyvän tulkinnanvaraisuuden vähentämiseksi. Ympäristönsuojelulain 94 §:ää, vesilain (264/1961) 21 luvun 2 §:ää, metsälain (1093/1996) 22 §:ää, maa-aineslain (555/1981) 18 §:ää ja maankäyttö- ja rakennuslain (132/1999) 186 §:ää ehdotetaan muutettaviksi niin, että säännöksistä poistetaan käytännössä hankalaksi osoittautunut maininta yleisestä edusta, kun harkittaessa ilmoituksen tekemättä jättämistä rikoksen vähäisyyden vuoksi ilmoitus olisi nykyisin tehtävä, jos yleinen etu sitä vaatii. Säännöksiä ehdotetaan myös yhdenmukaistettaviksi siten, että valvontaviranomaisen ilmoitus kaikissa tapauksissa tehtäisiin esitutkintaviranomaisille, yleensä poliisille, esitutkinnan suorittamista varten eikä viralliselle syyttäjälle kuten metsälain 22 §:ssä ja maa-aineslain 18 §:ssä nykyisin on säädetty. Metsälain 22 § ei sinänsä suoranaisesti kuulu yleissopimuksen tai puitepäätöksen soveltamisalaan, mutta asiayhteyden vuoksi sekin on otettu mukaan ehdotukseen.

4. Esityksen vaikutukset

4.1. Tavoitellut vaikutukset

Ympäristön suojeluun liittyvien velvoitteiden noudattamisessa asenteilla ja arvomaailmalla on keskeinen merkitys. Suuri merkitys on myös valvonnan riittävyydellä, kiinnijäämisriskin suuruudella ja sillä, että velvoitteiden noudattaminen tehdään yhteiskunnalliseen infrastruktuurin kuuluvin keinoin käytännössä helpoksi. Viimeksi mainittu seikka liittyy ennen muuta jätteiden ja ongelmajätteiden asianmukaiseen käsittelyyn. Asenteiden ja arvomaailman kehittämisessä myös rikosoikeudella on oma osansa. Kriminalisointi osoittaa tiettyyn menettelyyn liittyvän yhteiskunnallisen paheksuttavuuden. Rangaistusasteikko kuvaa, miten paheksuttavasta menettelystä kunkin rikostyypin kohdalla on kysymys.

Ympäristönkäytön ohjausjärjestelmämme perustuu pääasiassa hallinnollis-oikeudelliseen ohjaukseen. Keskeisiä ohjauskeinoja ovat ennakkovalvonnalliset luvat ja ilmoitukset sekä yleiset normit, kuten määräykset ja ohjeet. Hallinnollisella valvonnalla ja hallinnollisilla toimenpiteillä on ympäristönsuojelun edistämisessä ainakin ammattimaisessa toiminnassa käytännössä suurempi merkitys kuin rikosoikeudellisilla sanktiolla. Erilaisilla ilmoitus- ja lupajärjestelmillä, viranomaisten tarkastuksilla, omavalvonta-velvoitteilla ja näihin liittyvillä viranomaisten määräyksillä, kielloilla ja uhkasakoilla ohjataan toimintaa, jolla on ympäristövaikutuksia. Rangaistussäännöksiin joudutaan turvautumaan harvoin. Ne ovat kuitenkin tarpeen viimesijaisena puuttumismahdollisuutena silloin, kun muita keinoja ei enää ole jäljellä.

Oikeushenkilön rangaistusvastuuta laajentamalla pyritään osaltaan edistämään ympäristölainsäädännön noudattamista sellaisessa taloudellisessa ja tuotannollisessa toiminnassa, johon liittyy ympäristöriskejä.

Rikoslain 48 luvun 1 §:n täsmentämisellä pyritään ennen muuta täyttämään yleissopimuksen ja puitepäätöksen vaatimukset, koska mainittu säännös ei nykyisin kata niissä edellytettyä omaisuudelle aiheutettua vahinkoa tai haittaa.

Valvontaviranomaisten ilmoitusvelvollisuutta koskevien säännösten täsmentämisellä pyritään valvontaviranomaisten päätöksenteon helpottamiseen, nykyistä yhdenmukaisempaan ilmoituskäytäntöön ja siihen, että ilmoituksen tekemisestä tulisi entistä selkeämpi pääsääntö.

4.2. Taloudelliset, organisatoriset ja henkilöstövaikutukset

Valvontaviranomaisten ilmoitusvelvollisuutta koskevien säännösten täsmentämisen vaikutusten arviointia vaikeuttaa se, että ei ole olemassa selvitystä siitä, onko ilmoitusten tekemättä jättämiseen vaikuttanut yleisen edun arvioimisen hankaluus vai onko ilmoituksia jätetty tekemättä pääasiallisesti vähäisyysperusteella. Ehdotettujen lainmuutosten tarkoitus on kuitenkin helpottaa ilmoitusvelvollisuutta koskevien säännösten soveltamista ja korostaa, että ilmoituksen tekeminen epäillystä rikoksesta olisi pääsääntö ja ilmoituksen tekemättä jättäminen poikkeus. Tästä mahdollisesti aiheutunut lisätyö poliisille ja syyttäjille on hoidettavissa olemassa olevilla henkilöstöresursseilla. Esityksellä ei ole siten organisatorisia, taloudellisia taikka henkilöstöön ulottuvia vaikutuksia.

4.3. Ympäristö- ja yritysvaikutukset

Esityksen merkittävimmät myönteiset ympäristövaikutukset liittyvät ympäristörikossäännösten yhdenmukaistamiseen Euroopan unionin jäsenvaltioissa. Kuten yleisperusteluissa on todettu, Suomen voimassa oleva ympäristörikoslainsäädäntö on kansainvälisesti katsoen kattavaa ja nykyaikaista. Puitepäätöksen täytäntöönpano jäsenvaltioissa, joissa rikossäännökset eivät ole yhtä kattavia, edistää ympäristönsuojelua EU:n jäsenvaltioissa ja erityisesti uusissa jäsenvaltioissa.

Euroopan neuvoston yleissopimuksen voimaan tuleminen kansainvälisesti edellyttää kolmen jäsenvaltion suostumusta. Tähän mennessä vain Viro on ratifioinut sopimuksen. Suomen suorittama ratifiointi olisi siten merkittävää sopimuksen kansainvälisen voimaan tulemisen kannalta. Euroopan neuvoston yleissopimuksen voimaan tuleminen kansainvälisesti on Suomelle tärkeää, jotta ympäristörikossäännösten vähimmäistaso saavutettaisiin mahdollisimman laajalti myös Euroopan unioniin kuulumattomissa valtioissa.

Kansallisesti ehdotetut muutokset voimassa oleviin rikoslain ympäristörikossäännöksiin ovat vähäisiä. Merkittävin muutos on oikeushenkilön rangaistusvastuun laajentaminen uusiin rikoslajeihin. Monet ympäristölle ja terveydelle haitalliset rikokset tehdään taloudellisista vaikuttimista ja kustannusten säästämiseksi oikeushenkilön toiminnassa. Oikeushenkilön rangaistusvastuun laajentaminen osaltaan ennalta ehkäisisi näitä rikoksia.

Oikeushenkilön rangaistusvastuun laajentaminen ei edellytä yrityksiltä suoranaisesti uusia investointeja eikä se siten vaikuttaisi esimerkiksi työllistämisedellytyksiin. Koska tavoitteena on rikossäännösten harmonisointi sekä EU:n jäsenvaltioissa että tulevaisuudessa myös Euroopan neuvoston yleissopimuksen ratifioineissa jäsenvaltioissa, esityksellä ei olisi merkittävää vaikutusta kilpailutilanteeseen tällä alueella toimivien yritysten kanssa.

5. Asian valmistelu

Yleissopimuksen valmistelu aloitettiin lokakuussa 1991 asiantuntijakomiteassa (PC-S-EN) Istanbulissa 5.-7. päivänä kesäkuuta 1990 järjestetyn 17. Euroopan neuvoston jäsenmaiden oikeusministereiden kokouksen päätöslauselmien pohjalta. Komitea sai työnsä päätökseen joulukuussa 1995 pidettyään yhteensä 17 kokousta joko täydessä tai työryhmäkokoonpanossa. Asiantuntijakomitean ehdotus siirrettiin tämän jälkeen Euroopan neuvostossa toimivan Euroopan rikollisuusongelmien komitean (CDPC) käsittelyyn. Sen hyväksyttyä ehdotuksen kesäkuussa 1996 asian käsittely jatkui Euroopan neuvoston ministerikomiteassa, joka hyväksyi sopimusluonnoksen 4. päivänä marraskuuta 1998.

Valtioneuvosto lähetti 10 päivänä kesäkuuta 1999 eduskunnalle valtiopäiväjärjestyksen 54 b §:n mukaisesti kirjelmän (U 40/1999 vp) Tanskan Euroopan unionissa tekemästä ehdotuksesta yhteiseksi toiminnaksi vakavan ympäristörikollisuuden torjunnassa. Edus-kunnan lakivaliokunta antoi ehdotuksesta lausunnon (LaVL 4/1999 vp). Oikeusministeriö lähetti 31 päivänä tammikuuta ja 10 päivänä syyskuuta 2001 eduskunnalle asiaa koskevat lisäselvitykset, joista lakivaliokunta antoi lausuntonsa (LaVL 4/2001 vp ja 14/2001 vp).

Valtioneuvosto lähetti 6 päivänä syyskuuta 2001 eduskunnalle perustuslain 96 §:n 2 momentin mukaisesti kirjelmän ehdotuksesta Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiiviksi ympäristönsuojelusta rikosoikeudellisin keinoin (U 52/2001). Eduskunnan lakivaliokunta antoi ehdotuksesta lausunnon (LaVL 13/2001 vp).

Oikeusministeriö asetti 3 päivänä joulukuuta 2003 työryhmän, jonka tehtäväksi annettiin laatia ehdotus yleissopimuksen hyväksymiseksi ja puitepäätöksen täytäntöönpanemiseksi. Työryhmä valmisteli ehdotuksen hallituksen esitykseksi (Oikeusministeriön lausuntoja ja selvityksiä 2004:12; Ympäristön suojelu rikosoikeudellisin keinoin). Työryhmän mietinnöstä pyydettiin lausunnot 49 viranomaiselta, järjestöltä ja virkamieheltä. Lausunnonantajat edustivat valtionhallintoa, oikeuslaitosta, poliisia ja syyttäjiä, yrittäjiä, teollisuuden ja työnantajain sekä maataloustuottajien keskusliittoja, ammattiliittoja, luonnonsuojelujärjestöjä ja tutkijoita. Lausuntoja saatiin 36. Työryhmän mietinnöstä valmisteltiin lausuntojen pohjalta virkatyönä hallituksen esitys siten, että oikeushenkilön rangaistusvastuu rikoslain 21 luvun rikoksista rajoitettiin koskemaan vain päästöllä aiheutettuja rikoksia.

Luonnos hallituksen esitykseksi annettiin tiedoksi Ahvenanmaan maakunnan hallitukselle 21 päivänä huhtikuuta 2005, koska Ahvenanmaan itsehallintolain (1144/1991) 59 §:n 1 momentin mukaan lainsäädäntövalta ja toimivalta hallintoasioissa jakautuvat maakunnan ja valtakunnan välillä itsehallintolain mukaan myös yhteisön oikeuden täytäntöönpanossa.

6. Riippuvuus muista esityksistä

Eduskunnassa on parhaillaan käsiteltävänä hallituksen esitys Eduskunnalle 279/2004 vp laeiksi vaarallisten kemikaalien ja räjähteiden käsittelyn turvallisuudesta, kemikaalilain muuttamisesta sekä rikoslain 44 luvun 11 ja 12 §:n muuttamisesta. Eduskunnan käsiteltävänä on myös hallituksen esitys 6/2005 vp rajavartiolaitosta ja rajavyöhykettä koskevan lainsäädännön uudistamiseksi. Edellä mainituissa esityksissä ehdotetut muutokset ovat yhteensopivia nyt käsillä olevan esityksen kanssa eikä niillä ole vaikutusta tässä esityksessä ehdotettuihin lainmuutoksiin.

YKSITYISKOHTAISET PERUSTELUT

1. Yleissopimus ja puitepäätös

1.1. Määritelmät

Yleissopimuksen 1 artikla

Puitepäätöksen 1 artikla

Yleissopimuksen 1 artikla sisältää eräitä sopimuksessa käytettyjä keskeisiä ilmaisuja koskevat määritelmät. Puitepäätöksen 1 artikla sisältää lähes vastaavat määritelmät. Yleissopimus ja puitepäätös eivät suoranaisesti edellytä niissä käytettyjen määritelmien sisällyttämistä kansalliseen lainsäädäntöön. Kun tarkoituksena kuitenkin on ympäristö-rikossäännösten harmonisointi, tulee kriminalisointeihin liittyvien keskeisten käsitteiden eri säännöksissä riittävässä määrin vastata toisiaan. Määritelmien identtisyyttä ei kuitenkaan edellytetä.

Yleissopimuksen 1 artiklan a kohdan mukaan ”laiton” tarkoittaa ympäristön suojelua varten annetun lain, hallinnollisen määräyksen tai toimivaltaisen viranomaisen tekemän päätöksen rikkomista. Yleissopimuksen selitysmuistion mukaan kysymys voi olla lakien ja sitä alempien säädösten sekä viranomaisten päätösten rikkomisesta. Säännösten ja päätösten tulee liittyä ympäristön suojeluun. Hallinnon sisäiset säännöt ja määräykset eivät kuulu käsitteen piiriin.

Puitepäätöksen 1 artiklan a kohdan mukaan laittomalla menettelyllä tarkoitetaan ympäristönsuojelua koskevan lain, hallinnollisen määräyksen tai toimivaltaisen viranomaisen tekemän päätöksen, myös niiden, joilla saatetaan voimaan Euroopan yhteisön oikeuden sitovia säännöksiä, rikkomista. Yleissopimuksessa ja puitepäätöksessä käytetyt laittoman menettelyn määritelmät vastaavat siten sisällöltään toisiaan. Yleissopimuksessa käytetty määritelmä kattaa luonnollisesti myös sellaisten säännösten rikkomiset, joilla on saatettu voimaan yhteisön oikeuden sitovia säännöksiä, vaikka sitä ei nimenomaisesti olekaan todettu.

Suomessa ympäristörikosten tunnusmerkistöt on kytketty yhteen aineellisen ympäristö-lainsäädännön kanssa. Oikeusjärjestyksen johdonmukaisuuden kannalta olisikin kestämätöntä, jos rikosoikeus kieltäisi sen, minkä aineelliset ympäristönormit sallivat. Rangaistava menettely on siten lähtökohtaisesti aina aineellisen ympäristölainsäädännön vastaista toimintaa. Aineelliset normit on yleensä nimenomaisesti mainittu ympäristörikosten tunnusmerkistöissä. Ympäristön pilaantumista aiheuttavia laittomia päästöjä koskevassa rikoslain 48 luvun 1 §:n 1 momentissa ei kuitenkaan ole mainittu mitään nimenomaista säännöstä. Pykälän mukaan rangaistavaa on lain tai sen nojalla annetun säännöksen taikka yleisen tai yksittäistapausta koskevan määräyksen vastaisesti taikka ilman laissa edellytettyä lupaa tai lupaehtojen vastaisesti aiheutettu säännöksessä tarkoitettu päästö.

Yleissopimuksen 1 artiklan b kohdan mukaan ”vedellä” tarkoitetaan kaikenlaista pohja- ja pintavettä, mukaan lukien järvien, jokien, valtamerien ja merien vedet. Puitepäätöksen 1 artiklan b kohta sisältää yleissopimuksen 1 artiklan b kohtaa vastaavan määritelmän.

Ympäristönsuojelulain 3 §:n mukaan vesistöllä tarkoitetaan vesilain 1 luvun 1 §:n 2 momentin mukaista vesialuetta ja 3 §:n mukaisia aluevesiä sekä pohjavedellä puolestaan maa- tai kallioperässä olevaa vettä. Vesilain mukaan vesistöjä ovat avopintaiset sisävesialueet luonnollisine ja keinotekoisine osineen. Muina kuin vesistöinä eli vesilain mukaisessa terminologiassa niin sanottuina pieninä vesinä pidetään ojaa, noroa ja sellaista vesiuomaa, jossa ei jatkuvasti virtaa vettä eikä runsasvetisimpänäkään aikana ole riittävästi vettä veneellä kulkua tai uiton toimittamista varten ja jota kalakaan ei voi sanottavassa määrässä kulkea, lähdettä sekä kaivoa ja muuta vedenottamoa, vesisäiliötä ja tekolammikkoa.

Rikoslakiin ei sisälly veden tai vesistön määritelmää. Ympäristön turmelemisen tunnusmerkistön täyttymisen kannalta on olennaista, voidaanko veden katsoa kuuluvan ympäristön käsitteen piiriin. Selvää on, että vesi siten kuin se on määritelty yleissopimuksessa ja puitepäätöksessä on osa ympäristöä. Vesisäiliö tai uima-allas eivät sen sijaan välttämättä kuuluu ympäristön käsitteen piiriin. Ympäristön turmelemisen tunnusmerkistön täyttyminen edellyttää lisäksi, että veden pilaaminen on aineellisessa normissa kielletty tai säädetty luvanvaraiseksi. Vesien pilaantumisen ehkäisemisestä on säädetty ympäristönsuojelulaissa.

Puitepäätöksen 1 artiklan c kohta sisältää oikeushenkilöä koskevan määritelmän. Sen mukaan oikeushenkilöllä tarkoitetaan oikeudellista kokonaisuutta, jolla on oikeushenkilön asema sovellettavan kansallisen lainsäädännön mukaan, lukuun ottamatta valtioita tai muita julkisyhteisöjä niiden käyttäessä julkiseen valtaan liittyviä oikeuksiaan sekä julkisoikeudellisia kansainvälisiä järjestöjä. Yleissopimus ei sisällä oikeushenkilön määritelmää.

Oikeushenkilön rangaistusvastuuta koskevan rikoslain 9 luvun 1 §:n mukaan kyseisen luvun säännöksiä sovelletaan yhteisöön, säätiöön tai muuhun oikeushenkilöön, jonka toiminnassa on tehty rikos. Yhteisöjä ovat yhtiöt ja yhdistykset. Yhtiöistä keskeisiä ovat osakeyhtiöt sekä avoimet ja kommandiittiyhtiöt. Yhdistykset voivat olla luonteeltaan joko aatteellisia tai taloudellisia. Aatteellisia yhdistyksiä ovat esimerkiksi urheiluseurat, taloudellisia hypoteekki- ja vakuutusyhdistykset. Säätiöllä tarkoitetaan sellaista omaisuusmassaa, joka on merkitty säätiörekisteriin.

Yleissopimuksessa ja puitepäätöksessä käytetyt määritelmät eivät anna aihetta voimassa olevan lainsäädännön muuttamiseen.

1.2. Tahalliset rikokset

Yleissopimuksen 2 artikla

Puitepäätöksen 2 artikla

Kuoleman tai vakavan vamman tai niiden vaaran aiheuttaminen päästöllä

Yleissopimuksen 2 artiklan 1 kappaleen a kohdan i alakohdan mukaan sellainen aineen tai ionisoivan säteilyn saattaminen, päästäminen tai johtaminen ilmaan, maaperään tai veteen, joka aiheuttaa henkilölle kuoleman tai vakavan vamman, tulee säätää rangaistavaksi.

Yleissopimuksen 2 artiklan 1 kappaleen a kohdan ii alakohdan mukaan myös sellainen aineen tai ionisoivan säteilyn saattaminen, päästäminen tai johtaminen ilmaan, maaperään tai veteen, joka aiheuttaa merkittävän kuoleman tai vakavan vamman vaaran, tulee säätää rangaistavaksi.

Yleissopimuksen 2 artiklan 1 kappaleen a kohdan ii alakohdan soveltamisen suhteen on mahdollista tehdä varauma, jossa selitetään, ettei alakohtaa sovelleta lainkaan tai sitä sovelletaan vain osittain.

Yleissopimuksen selitysmuistiosta ilmenee, että ympäristörikosten törkeimpien teko-muotojen osalta on haluttu irtaantua sidonnaisuudesta aineelliseen ympäristöoikeuteen. Perusteluissa on lähdetty siitä, ettei rikosvastuuta tulisi sulkea pois pelkästään sillä perusteella, että menettely on muodollisesti sopusoinnussa aineellisten ympäristösäännösten kanssa. Nimenomainen ympäristölupakaan ei välttämättä luo saastuttajalle rajattomia oikeuksia. Kun tahallisesta päästöstä aiheutuu kuolema, vakava vamma tai merkittävä kuoleman tai vakavan vamman vaara, on tekoa voitava arvioida itsenäisenä rikoksena.

Hallintoaksessorisuudesta irtaantumisessa on lähtökohtana ajattelumalli, joka voi koskea myös muita aineellisten käyttäytymissääntöjen rikkomisen kanssa sidoksissa olevia rikoksia. Esimerkkinä voidaan mainita tilanne, jossa autoilija ajaa vihreän valon palaessa tahallaan jalankulkijan päälle. Autoilijalla on liikennesääntöjen mukaan lupa ajaa eteenpäin vihreän valon palaessa. Menettely on siis tässä suhteessa laillista. Jos jalankulkija kuolee, kysymys voi silti olla esimerkiksi taposta. Vastaavasti luvallisella päästöllä tehdyn vakavan teon tulee yleissopimuksen ja puitepäätöksen mukaan olla kriminalisoitu. Päästöjä koskeva lupa ei milloinkaan voi olla ”licence to kill”.

Edellä todettu hallintoaksessorisuudesta irtaantuminen kaikkein vakavimpien tekomuotojen osalta ilmenee yleissopimuksen 2 artiklan 1 kappaleen a kohdan sanamuodosta siten, että a kohdasta puuttuu 1 kappaleen b—e kohdissa oleva sana ”laiton”.

Yleissopimuksen selitysmuistiossa on viitattu vuonna 1982 tehtyyn Yhdistyneiden Kansakuntien merioikeusyleissopimuksen (SopS 49/1996) eli UNCLOS-sopimuksen 1 artiklan 4 kohdan mukaiseen määritelmään, jonka mukaan meriympäristön pilaantumisella tarkoitetaan ihmisen toimesta suoraan tai välillisesti tapahtuvaa aineiden tai energian johtamista meriympäristöön, johon kuuluvat myös jokisuistot, niin että sen seurauksena joko tosiasiallisesti tai todennäköisesti elolliset luonnonvarat ja merellinen elämä vahingoittuisivat, ihmisten terveys vaarantuisi, merellä tapahtuva toiminta, kuten kalastus ja muu oikeutettu meren käyttö vaikeutuisi, meriveden käyttöominaisuudet huonontuisivat, viihtyisyys vähenisi tai aiheutuisi muita vastaavia haittoja.

Suomessa päästökielloista säädetään muun muassa aluksista aiheutuvan vesien pilaantumisen ehkäisemisestä annetun lain (300/1979) 2 luvussa sekä aluksista aiheutuvan vesien pilaantumisen ehkäisemisestä annetun asetuksen (635/1993) 2 luvussa. Alusjätelain ja asetuksen säännökset perustuvat pääosin alusten aiheuttaman meren pilaantumisen ehkäisemisestä vuonna 1973 tehtyyn kansainväliseen yleissopimukseen liittyvään vuoden 1978 pöytäkirjaan (SopS 51/1983) eli MARPOL 73/78 yleissopimukseen sekä Itämeren alueen merellisen ympäristön suojelua koskevaan Helsingin yleissopimukseen (SopS 12/1980).

Alusjätelain 10 §:n mukaan aluksesta ei saa päästää veteen öljyä tai öljypitoista seosta. Lain 14 §:ssä kielletään vaarallisten nestemäisten aineiden veteen päästäminen ja 18 §:ssä säädetään käymäläjäteveden veteen päästämisen kiellosta. Päästökiellot koskevat lähtökohtaisesti Suomen vesialuetta. Suomen talousvyöhykkeen perustamisen yhteydessä kiellot on ulotettu koskemaan myös talousvyöhykettä (1064/2004). Alusjätelain 28 §:n 1 momentin mukaan rangaistus vastoin alusjätelakia tai sen nojalla annettuja säännöksiä tai määräyksiä tehdystä ympäristön turmelemisesta, jollei siihen ole syyllistytty huolimattomuudesta ulkomaiselta alukselta, säädetään rikoslain 48 luvun 1—4 §:ssä. Muulla kuin 1 momentissa tarkoitetulla tavalla tai huolimattomuudesta tehty teko voi tulla pykälän 2 momentin mukaan rangaistavaksi alusjäterikkomuksena. Myös ulkomaiselta alukselta tehtyyn tekoon sovelletaan 3 momentin mukaan Suomen lakia, jos teko on tehty Suomen talousvyöhykkeellä.

Yleissopimuksen selitysmuistiosta ilmenee, että ilma, maaperä ja vesi ovat päästökohteina samanarvoisia. Ilmalla tarkoitetaan nimenomaan ulkoilmaa eikä siis rakennusten sisäilmaa. Sisäilman puhtauteen liittyvät kysymykset kuuluvat terveydensuojelun ja työturvallisuuden piiriin. Maaperällä tarkoitetaan maankuoren pintaa jatkuen niin syvälle kuin se palvelee ekologisia tarkoituksia.

Puitepäätöksen 2 artiklan 1 kappaleen a kohta vastaa yleissopimuksen 2 artiklan 1 kappaleen a kohdan i alakohtaa. Puitepäätökseen ei sisälly yleissopimuksen 2 artiklan 1 kappaleen a kohdan ii alakohtaa vastaavaa määräystä. Vastaavalla tavalla kuin yleissopimuksestakin puitepäätöksen 2 artiklan 1 kappaleen a kohdastakin puuttuu sana ”laiton”, mikä osoittaa tarkoituksen irtaantua sidonnaisuudesta aineelliseen ympäristöoikeuteen.

Yleissopimuksen 2 artiklan 1 kappaleen a kohdassa ja puitepäätöksen 2 artiklan 1 kappaleen a kohdassa kuvatuissa teoissa on kysymys henkeen ja terveyteen kohdistuvista rikoksista. Ympäristön asema suojeltavana oikeushyvänä on merkitykseltään toissijainen. Rikoksen vaikutusmekanismi rakentuu niin, että terveyttä vaarannetaan nimenomaan ympäristön saastuttamisen kautta. Määräyksissä ei edellytetä menettelyn säätämistä rangaistavaksi vain yhden rikoksen tunnusmerkistön täyttävänä tekona. Yleissopimuksen 2 artiklan 1 kappaleen a kohdassa kuvattu tahallinen teko täyttääkin yleensä rikoslain 21 luvussa tarkoitetun tahallisen henkirikoksen, törkeän pahoinpitelyn tai pahoinpitelyn tunnusmerkistön ja sen lisäksi törkeän ympäristön turmelemisen tunnusmerkistön.

Rikoslain 21 luvun 1 §:ssä on säädetty rangaistavaksi toisen tahallinen tappaminen, 2 §:ssä murha ja 3 §:ssä surma. Tappaminen tarkoittaa asiallisesti samaa kuin kuoleman aiheuttaminen. Rikoksen tekotapana tappaminen ei välttämättä edellytä erityistä väkivaltaisuutta. Menettely, jolla tappaminen voi tapahtua, voi periaatteessa olla mikä tahansa, esimerkiksi vaarallisia aineita sisältävä päästö. Henkirikoksen tunnusmerkistön täyttyminen ei myöskään edellytä, että kuolema seuraisi teosta heti tai edes suhteellisen nopeasti. Oikeustieteessä on päinvastoin katsottu, ettei teon ja seurauksen välinen pitkä aika sinänsä estä syyksilukemista tappona.

Pahoinpitelyä koskevan rikoslain 21 luvun 5 §:n tunnusmerkistön täyttyminen ei myöskään välttämättä edellytä ruumiillisen väkivallan tekemistä. Myös se, että ruumiillista väkivaltaa käyttämättä vahingoitetaan toisen terveyttä, aiheutetaan toiselle kipua tai saatetaan toinen tiedottomaan tai muuhun vastaavaan tilaan täyttää pahoinpitelyn tunnusmerkistön. Rangaistussäännös koskee tiettyjen seurausten tahallista aiheuttamista. Seurausten aiheuttamisen tavalla ei tunnusmerkistön täyttymisen kannalta ole merkitystä. Pahoinpitelyyn ei siis välttämättä tarvitse sisältyä ruumiillista väkivaltaa eli pahoinpitelyä sanan yleiskielisessä merkityksessä. Tahallinen toisen terveyden vaarantaminen esimerkiksi päästöllä voi täyttää pahoinpitelyn tunnusmerkistön.

Vamman tai sairauden aiheuttaminen on yleisemmin ilmaistuna terveyden vahingoittamista. Vamma ja sairaus käsitetään yleensä pelkästään ruumiillisiksi vammoiksi tai sairauksiksi. Käyttämällä rikoslain 21 luvun 5 §:ssä niiden sijasta sanontaa ”vahingoittaa toisen terveyttä” on rangaistavuuden piiriin saatu myös sellaiset teot, joiden seuraukset ilmenevät hermostollisina tai toiminnallisina häiriöinä. Terveydelle aiheutetut vahingot voidaan jaotella fyysisiin, psyykkisiin ja toiminnallisiin vahinkoihin. Toiminnallinen vahinko voi olla esimerkiksi aistin tai suorituskyvyn heikkeneminen. Se mitä edellä tapon kohdalla on todettu teon ja seurauksen ilmenemisen ajankohdasta koskee myös pahoinpitelyä tai törkeää pahoinpitelyä.

Mikäli päästöllä aiheutetaan yleissopimuksen 2 artiklan 1 kappaleen a kohdan ii alakohdassa tarkoitetuin tavoin vakavaa hengen tai terveyden vaaraa, teko voi täyttää rikoslain 21 luvun 13 §:ssä rangaistavaksi säädetyn vaaran aiheuttamisen tunnusmerkistön. Kysymys voi rikoslain 21 luvussa tarkoitetun rikoksen lisäksi kaikissa yleissopimuksen 2 artiklan 1 kappaleen a kohdassa ja puitepäätöksen 2 artiklan 1 kappaleen a kohdassa tarkoitetuissa tapauksissa olla törkeästä ympäristön turmelemisesta tai muusta ympäristörikoksesta.

Rikoslain 3 luvun 6 §:n mukaan tekijä on aiheuttanut tunnusmerkistön mukaisen seurauksen tahallaan, jos hän on tarkoittanut aiheuttaa seurauksen taikka pitänyt seurauksen aiheutumista varmana tai varsin todennäköisenä. Seuraus on aiheutettu tahallaan myös, jos tekijä on pitänyt sitä tarkoittamaansa seuraukseen varmasti liittyvänä. Kun kysymys on tahallisella päästöllä tehdystä rikoslain 21 luvussa tarkoitetusta henkeen ja terveyteen kohdistuvasta rikoksesta, tahallisuusedellytyksen täyttymisen kannalta on riittävää, että tekijä pitää seurauksen aiheutumista varmana tai varsin todennäköisenä. Yleissopimus ja puitepäätös eivät sisällä tahallisuusmääritelmää, joka olisi ristiriidassa edellä todetun kanssa.

Yleissopimuksessa ja puitepäätöksessä käytetyt päästön aiheuttamisen muodot ovat rajoitetummat kuin ympäristön turmelemista koskevassa rikoslain 48 luvun 1 §:ssä mainitut saattaminen, päästäminen tai jättäminen. Viimeksi mainittu tekomuoto ”jättäminen” tekee rangaistavan menettelyn piiristä laajemman kuin yleissopimus ja puitepäätös, jotka edellyttävät vastaavaksi tekotavaksi ”johtamisen”. Voimassa olevan lain säännökset siten täyttävät ja joltain osin ylittävät yleissopimuksessa ja puitepäätöksessä asetetun vähimmäistason.

Yleissopimuksen 2 artiklan 1 kappaleen a kohta ja puitepäätöksen 2 artiklan 1 kappaleen a kohta eivät sinänsä anna aihetta lainsäädännön muuttamiseen. Jäljempänä todettava velvollisuus ulottaa oikeushenkilön rangaistusvastuu myös puheena olevissa kohdissa tarkoitettuihin hallintoaksessorisuudesta irrotettuihin rikoksiin johtaa kuitenkin siihen, että oikeushenkilön rangaistusvastuu tulee säätää tietyin rajoituksin koskemaan myös eräitä rikoslain 21 luvussa tarkoitettuja rikoksia.

Muu vahingollisten päästöjen aiheuttaminen

Yleissopimuksen 2 artiklan 1 kappaleen b kohdan mukaan tulee kriminalisoida sellainen aineen tai ionisoivan säteilyn laiton saattaminen, päästäminen tai johtaminen ilmaan, maaperään tai veteen, joka aiheuttaa tai saattaa aiheuttaa ilman, maaperän tai veden laadun pysyvän heikentymisen tai kuoleman tai vakavan vamman henkilölle tai huomattavaa vahinkoa suojelluille muistomerkeille, muille suojelluille esineille, omaisuudelle, eläimille tai kasveille.

Puitepäätöksen 2 artiklan 1 kappaleen b kohta vastaa muuten edellä selostettua yleissopimuksen määräystä, mutta puitepäätöksessä mainitaan ilman, maaperän tai veden laadun pysyvän heikentymisen lisäksi myös niiden laadun huomattava heikentyminen.

Rikosoikeudellisena kriteerinä puitepäätöksessä käytetty laadun huomattava heikentyminen on selkeämpi ja yksiselitteisempi kuin yleissopimuksessa käytetty laadun pysyvä heikentyminen. Laadun pysyvällä heikentymiselle (lasting deterioration) tarkoitettaneen sen lopullisuutta tai ainakin erittäin pitkää kestoa. Sen arvioiminen, onko jokin ympäristössä ilmenevä vaikutus tai luonnonilmiö lopullinen tai erittäin pitkäkestoinen, on vaikeaa. Rikoslain 48 luvun 1 §:ssä käytetty ilmaisu ”ympäristön pilaantuminen” kattaa joka tapauksessa jo nykyisellään niin pysyvän kuin huomattavankin ympäristön laadun heikentymisen.

Sekä yleissopimuksessa että puitepäätöksessä on kuvattu syyn ja seurauksen välistä suhdetta ilmaisulla ”aiheuttaa tai saattaa aiheuttaa” eli englanniksi ”cause or is likely to cause”. Rikoslain 48 luvun 1 §:ssä samaa suhdetta kuvaamaan on käytetty lakikielessä vakiintunutta ilmaisua ”on omiaan aiheuttamaan”. Viimeksi mainittua ilmaisua käytetään, kun pyritään kuvaamaan tiettyyn menettelyyn tyypillisesti liittyvää seikkaa. Yleensä ilmaisulla on tarkoitus viitata menettelyn abstraktiin vaarallisuuteen. Konkreettista vaaratilannetta, jossa vahinko on jo ollut lähellä, ei edellytetä.

Yleissopimuksen selitysmuistiossa on viitattu ydinaineiden turvajärjestelyjä koskevista toimista vuonna 1979 tehdyn yleissopimuksen (SopS 72/1989) 7 artiklan 1 kappaleen a kohtaan, jonka mukaan sopimusvaltioiden on kriminalisoitava ydinaineen vastaanotto, hallussapito, käyttö, siirto, muuntaminen, siitä luopuminen tai sen levittäminen ilman laillista lupaa, milloin tämä aiheuttaa tai on omiaan aiheuttamaan kuoleman tai vakavan vamman henkilölle tai huomattavaa vahinkoa omaisuudelle. Kyseisessä sopimuksessa on käytetty kausaaliketjun kuvauksena ilmaisua ”cause or is likely to cause”. Se on käännetty suomeksi edellä todetuin tavoin ilmaisulla ”on omiaan aiheuttamaan”.

Ympäristön turmelemisen tunnusmerkistön täyttymistä arvioitaessa ”on omiaan aiheuttamaan” -edellytys asettaa lainsoveltajalle velvollisuuden harkita, onko teko ollut luonteeltaan sellainen, josta yleensä aiheutuu ympäristön pilaantumista. Tämä lähtökohta olisi sama vaikka laissa olisi käytetty yleissopimuksessa ja puitepäätöksessä käytettyä ilmaisua ”aiheuttaa tai saattaa aiheuttaa”. Terminologiset eroavaisuudet eivät näin ollen anna aihetta lainsäädännön muuttamiseen.

Yleissopimuksen 2 artiklan 1 kappaleen b kohta ja puitepäätöksen 2 artiklan 1 kappaleen b kohta edellyttävät laittoman päästön kriminalisointia, jos päästö aiheuttaa tai saattaa aiheuttaa huomattavaa vahinkoa suojelluille muistomerkeille, muille suojelluille esineille, omaisuudelle, eläimille tai kasveille. Yleissopimuksen selitysmuistiosta ilmenee, että myös saastuttajan oman omaisuuden vahingoittaminen on haluttu saattaa rangaistavan menettelyn piiriin. Omaisuudella tarkoitetaan selitysmuistion mukaan kaikkea aineellista tai esineellistä omaisuutta.

Ympäristön käsitettä ei ole määritelty rikoslain 48 luvussa, koska on katsottu, että käsite on monilta osiltaan selvä ilman tarkempaa määrittelemistäkin. Ilmakehän, vesien, maaperän, kasvillisuuden ja eläinten on katsottu kuuluvan käsitteen piiriin. Ympäristöön kuuluviksi on laskettu myös maisemakokonaisuudet, olivatpa ne sitten luonnon tai ihmisen muovaamia, sekä rakennettu ympäristö. Yksittäisiä rakennuksiakin on pidetty ympäristön osina. Muut omaisuusarvot eivät sen sijaan kuulu 48 luvussa tarkoitetun ympäristön käsitteen piiriin, ellei niitä samalla voida pitää ympäristön osina (HE 94/1993 vp).

Suojeltujen tai toimenpidekiellon kohteena olevien rakennusten turmeleminen saattaa nykyisin täyttää rikoslain 48 luvun 6 §:n mukaisen rakennussuojelurikoksen tunnusmerkistön. Myös rikoslain 35 luvussa tarkoitettu vahingonteko saattaa tulla kysymykseen. Vahingonteko kuitenkin edellyttää teolta tahallisuutta. Lisäksi vahingonteon tunnusmerkistön täyttyminen edellyttää konkreettisen vahingon aiheutumista.

Koska rikoslain 48 luvun 1 §:ssä käytetty ympäristön käsite ei kata kaikenlaista omaisuutta, jota päästöillä voidaan vahingoittaa, on voimassa olevaa lakia tältä osin muutettava, jotta se vastaisi yleissopimuksen ja puitepäätöksen asettamia vaatimuksia. Esityksen mukaan tämä tapahtuisi lisäämällä pykälään maininta, jonka mukaan tunnusmerkistö voi täyttyä myös silloin, kun teko on omiaan aiheuttamaan huomattavaa haittaa tai vahinkoa omaisuudelle. Ehdotettu muutos laajentaisi ja täydentäisi hyödyllisellä tavalla ympäristön turmelemisen tunnusmerkistöä säilyttäen säännöksen kuitenkin riittävän abstraktina toisin kuin kasuistinen, pelkästään omaisuuteen rajoittuva säännös.

Yleissopimuksen 2 artiklan 1 kappaleen b kohdan suhteen on mahdollista tehdä varauma siltä osin kuin rikos liittyy suojeltuihin muistomerkkeihin, muihin suojeltuihin esineisiin ja omaisuuteen. Koska puitepäätöksen vastaavia suojelukohteita koskeva säännös on ehdoton, ei varauman tekemiseen yleissopimuksen osaltakaan ole aihetta.

Jäterikokset

Yleissopimuksen 2 artiklan 1 kappaleen c kohdan mukaan sellainen ongelmajätteen laiton hävittäminen, käsittely, varastointi, kuljettaminen, vienti tai tuonti, joka aiheuttaa tai saattaa aiheuttaa kuoleman tai vakavan vamman henkilölle tai huomattavaa vahinkoa ilman, maaperän tai veden laadulle, eläimille tai kasveille, tulee säätää rangaistavaksi.

Yleissopimuksen selitysmuistiosta ilmenee, että määräyksen taustalla ovat Yhdistyneiden Kansakuntien ympäristöohjelman (UNEP) hallintoneuvoston päätöksen perusteella valmisteltu vaarallisten jätteiden maan rajan ylittävien siirtojen ja käsittelyn valvontaa koskeva Baselin yleissopimus (SopS 44/1992) sekä neuvoston direktiivit 75/442/ETY ja 91/689/ETY. Baselin sopimus ja viimeksi mainittu direktiivi sisältävät myös ongelmajätteen määritelmän.

Puitepäätöksen 2 artiklan 1 kappaleen c kohta vastaa muuten yleissopimuksen 2 artiklan 1 kappaleen c kohtaa, mutta puitepäätöksen määräys koskee ongelmajätteen ohella myös muuta jätettä. Puitepäätöksen soveltamisala on siten tältä osin huomattavasti laajempi kuin yleissopimuksen määräys.

Jätelaissa (1072/1993) jätteellä tarkoitetaan ainetta tai esinettä, jonka sen haltija on poistanut tai aikoo poistaa käytöstä taikka on velvollinen poistamaan käytöstä. Ongelmajätteellä tarkoitetaan jätettä, joka kemiallisen tai muun ominaisuutensa takia voi aiheuttaa erityistä vaaraa tai haittaa terveydelle tai ympäristölle. Ympäristöministeriö on asetuksella (1129/2001) vahvistanut luettelon yleisimmistä jätteistä ja ongelmajätteistä. Voimassa olevat säännökset täyttävät Baselin sopimuksen ja edellä mainittujen direktiivien asettamat vaatimukset.

Jätelaki koskee lähtökohtaisesti myös ongelmajätettä. Eräistä ongelmajätteistä on kuitenkin säädetty erikseen. Räjähdystarvikkeen jätteen osalta säännökset ovat räjähdys-vaarallisista aineista annetussa laissa (263/1953). Eduskunnassa parhaillaan käsiteltävänä olevassa hallituksen esityksessä 279/2004 vp ehdotetaan mainittu laki kumottavaksi ja sen tilalle säädettäväksi laki vaarallisten kemikaalien ja räjähteiden käsittelyn turvallisuudesta (ks. yleisperustelujen jakso 6. Riippuvuus muista esityksistä). Ydinjätteen osalta säännökset ovat ydinenergialaissa (990/1987), radioaktiiviseen jätteen osalta säteilylaissa (592/1991) ja merensuojelulaissa tarkoitetun luvan nojalla mereen sijoitettavan jätteen osalta merensuojelulaissa (1415/1994).

Rikoslain 48 luvun 1 §:n nojalla rangaistaan ympäristön turmelemisesta sitä, joka valmistaa, luovuttaa, kuljettaa, käyttää, käsittelee tai säilyttää ainetta, valmistetta tai tuotetta taikka käyttää laitetta jätelain 60 §:n 1 momentissa mainitun säännöksen tai jätelain nojalla annetun säännöksen tai yksittäistapausta koskevan määräyksen tai kiellon vastaisesti taikka laiminlyö jätelain mukaisen jätehuollon järjestämisvelvollisuutensa taikka tuo maahan, vie maasta tai siirtää Suomen alueen kautta jätettä jätelain tai sen nojalla annetun säännöksen tai yksittäistapausta koskevan määräyksen vastaisesti tai jätelain 45 §:n 1 momentissa mainitun jätteensiirtoasetuksen 26 artiklan 1 kohdassa tarkoitetulla tavalla siten, että teko on omiaan aiheuttamaan ympäristön pilaantumista, muuta vastaavaa ympäristön haitallista muuttumista, tai roskaantumista taikka vaaraa terveydelle.

Rikoslain 48 luvun 1 §:n soveltaminen on jätteiden käsittelyn osalta kytketty jätelain aineellisiin säännöksiin. Rikoslain 48 luvun 1 § kattaa yleissopimuksessa ja puitepäätöksessä kuvatun menettelyn, kun kysymys on jätelaissa tarkoitetusta jätteestä. Jätteen laittomaan käsittelyyn soveltuvat lisäksi useat rikoslain 34 ja 44 luvun säännökset.

Räjähdysvaarallisista aineista annetun lain vastaisesta räjähdystarvikkeen jätteen käsittelystä säädetään räjähderikosta koskevassa rikoslain 44 luvun 11 §:ssä tai varomatonta käsittelyä koskevassa saman luvun 12 §:ssä. Rangaistus radioaktiivisen jätteen varomattomasta käsittelystä säädetään niin ikään rikoslain 44 luvun 12 §:ssä.

Voimassa olevassa lainsäädännössä ei käytetä yleissopimuksessa ja puitepäätöksessä käytettyä ilmaisua jätteen ”hävittäminen”. Tästä ei kuitenkaan aiheudu lainmuutoksen tarvetta, koska jätteen hävittäminenkin on sen käsittelyä. Hallituksen esityksessä 279/2004 vp ehdotetut muutokset rikoslain 44 luvun 11 j a 12 §:ään eivät muuttaisi tilannetta tältä osin.

Yleissopimuksen 2 artiklan 1 kappaleen c kohta ja puitepäätöksen 2 artiklan 1 kappaleen c kohta eivät anna aihetta voimassa olevan lainsäädännön muuttamiseen. Myöskin hallituksen esityksessä 279/2004 vp ehdotetut muutokset lainsäädäntöön täyttäisivät yleissopimuksen ja puitepäätöksen vaatimukset.

Vaarallisen laitoksen laiton käyttäminen

Yleissopimuksen 2 artiklan 1 kappaleen d kohdan mukaan sellainen vaarallista toimintaa harjoittavan laitoksen laiton käyttäminen, joka aiheuttaa tai saattaa aiheuttaa kuoleman tai vakavan vamman henkilölle tai huomattavaa vahinkoa ilman, maaperän tai veden laadulle, eläimille tai kasveille, on säädettävä rangaistavaksi.

Yleissopimuksen selitysmuistiosta ilmenee, että määräys ei koske vahinkoa, jota aiheutuu tai saattaa aiheutua yksinomaan laitoksen sisällä.

Puitepäätöksen 2 artiklan d kohta vastaa muuten yleissopimuksen 2 artiklan 1 kappaleen d kohtaa, mutta puitepäätöksessä on lisäksi nimenomaisesti todettu, että vahingon on ilmettävä laitoksen ulkopuolella.

Selitysmuistiossa on mainittu esimerkkeinä vaarallista toimintaa harjoittavista laitoksista ydinlaitos ja laitos, jossa käsitellään vaarallisia kemikaaleja. Se, onko kysymyksessä vaarallista toimintaa harjoittava laitos, ratkaistaan selitysmuistion mukaan kansallisen lainsäädännön perusteella.

Yleissopimus ja puitepäätös eivät edellytä vaarallista toimintaa harjoittavan laitoksen yleisen määritelmän sisällyttämistä lainsäädäntöön. Ei myöskään edellytetä, että laittomasta vaarallisen laitoksen käyttämisestä säädettäisiin erillinen kaikkiin tällaisiin laitoksiin soveltuva rangaistussäännös. Riittävää on, että esimerkiksi ydinvoimalan, kemiallisen tehtaan tai räjähdysaineita käsittelevän laitoksen laiton toiminta on joko erillisillä tai niihin kaikkiin soveltuvilla säännöksillä riittävästi kriminalisoitu.

Ydinvastuulaissa (484/1972) ydinlaitoksella tarkoitetaan ydinreaktoria, lukuun ottamatta aluksessa tai muussa kuljetusvälineessä olevaa ja siinä voimanlähteenä käytettyä tai käytettäväksi tarkoitettua ydinreaktoria, ydinainetta valmistavaa tai käsittelevää tehdasta, ydinpolttoaineen isotooppeja erottavaa tehdasta, säteilytetyn ydinpolttoaineen muokkausta suorittavaa tehdasta, ydinaineen säilytyslaitosta, jos laitosta ei ole tarkoitettu vain tilapäiseen varastointiin aineen kuljetuksen aikana, sekä sen mukaan kuin valtioneuvosto määrää, muuta laitosta, jossa on ydinpolttoainetta tai radioaktiivista tuotetta.

Ydinlaitoksiin liittyvä toiminta on säännelty ydinenergia- ja säteilylaissa ja niiden nojalla annetuissa säännöksissä. Rangaistus vastoin ydinenergialakia tai sen nojalla annettuja säännöksiä tai määräyksiä tehdystä ympäristön turmelemisesta säädetään rikoslain 48 luvun 1—4 §:ssä. Rangaistus vastoin ydinenergialakia ja sen nojalla annettuja säännöksiä tai määräyksiä tehdystä ydinenergian käyttörikoksesta säädetään rikoslain 44 luvun 10 §:ssä. Rangaistus säteilyn käyttämisestä siten, että teko on omiaan aiheuttamaan yleistä hengen tai terveyden vaaraa, säädetään rikoslain 34 luvun 4, 5, 7 ja 8 §:ssä. Rangaistus vastoin säteilylakia tai sen nojalla annettuja säännöksiä tai määräyksiä tehdystä ympäristön turmelemisesta säädetään rikoslain 48 luvun 1—4 §:ssä. Rangaistus radioaktiivisen aineen tai säteilylaitteen varomattomasta käsittelystä säädetään rikoslain 44 luvun 12 §:ssä.

Ydinlaitosten toimintaan liittyvät vaaralliset menettelyt on Suomessa yleissopimuksen ja puitepäätöksen edellyttämällä tavalla kattavasti kriminalisoitu.

Vaarallisten kemikaalien käsittelyä harjoittavia laitoksia koskevat säännökset ovat kemikaalilaissa (744/1989) ja torjunta-ainelaissa (327/1969) ja niiden nojalla annetuissa säännöksissä. Rangaistus vastoin kemikaalilakia tai sen nojalla annettuja säännöksiä tai määräyksiä tehdystä terveysrikoksesta säädetään rikoslain 44 luvun 1 §:ssä. Rangaistus terveydelle tai ympäristölle vaarallisen taikka palo- ja räjähdysvaarallisen kemikaalin varomattomasta käsittelystä säädetään rikoslain 44 luvun 12 §:ssä. Hallituksen esityksessä 279/2004 vp terveydelle ja ympäristölle vaarallisten kemikaalien teollista käsittelyä ja varastointia koskevat säännökset ehdotetaan muuttamattomina tai vähän muutettuina siirrettäviksi kemikaalilaista ehdotettuun lakiin vaarallisten kemikaalien ja räjähteiden käsittelyn turvallisuudesta. Samassa yhteydessä rikoslain 44 luvun 12 §:ään ehdotetaan tehtäväksi eräitä vähäisiä tarkistuksia.

Rangaistus vastoin kemikaalilakia tehdystä ympäristön turmelemisesta säädetään rikoslain 48 luvun 1—4 §:ssä. Torjuntalain 10 §:n mukaan rangaistus vastoin torjunta-ainelakia tai sen nojalla annettuja säännöksiä tai määräyksiä tehdystä ympäristön turmelemisesta säädetään rikoslain 48 luvun 1—4 §:ssä. Tällöin kyseeseen tulee lähinnä 48 luvun 1 §:n 1 momentin 1 kohdan soveltaminen. Rangaistus vastoin torjunta-ainelakia tai sen nojalla annettuja säännöksiä tai määräyksiä tehdystä terveysrikoksesta säädetään rikoslain 44 luvun 1 §:ssä. Rangaistus torjunta-aineen varomattomasta käsittelystä säädetään rikoslain 44 luvun 12 §:ssä.

Vaarallisten kemikaalien käsittelyä harjoittavien laitosten laiton toiminta on Suomessa yleissopimuksen ja puitepäätöksen edellyttämällä tavalla kattavasti kriminalisoitu.

Palo- ja räjähdysvaarallisia aineita käsittelevien laitosten toimintaa koskee räjähdysvaarallisista aineista annettu laki (263/1953) ja sen nojalla annetut säännökset. Rangaistus vastoin tätä lakia tai sen nojalla annettuja säännöksiä tai määräyksiä tehdystä räjähderikoksesta säädetään rikoslain 44 luvun 11 §:ssä. Rangaistus räjähdysvaarallisen aineen tai tuotteen varomattomasta käsittelystä säädetään rikoslain 44 luvun 12 §:ssä. Myös rikoslain 48 luvun säännökset saattavat soveltua tällaisen laitoksen harjoittamaan laittomaan toimintaan.

Edellä viitatussa eduskunnassa parhaillaan käsiteltävänä olevassa hallituksen esityksessä 279/2004 vp ehdotetaan räjähdysvaarallisista aineista annettu laki korvattavaksi lailla vaarallisten kemikaalien ja räjähteiden käsittelyn turvaamisesta. Ehdotettu laki sisältäisi räjähteitä ja niiden valmistusta, maahantuontia, käyttöä, siirtoa, kauppaa, luovuttamista, hallussapitoa, varastointia, säilytystä ja hävittämistä koskeva säännökset. Rikoslain 44 luvun 11 §:n räjähderikoksen tunnusmerkistössä oleva viittaus räjähdysvaarallisista aineita annettuun lakiin ehdotetaan muutettavaksi viittaukseksi ehdotettuun uuteen lakiin. Myös rikoslain 44 luvun 12 §:ään ehdotetaan tehtäväksi eräitä täsmennyksiä.

Palo- ja räjähdysvaarallisia aineita käsittelevien laitosten laiton toiminta on Suomessa yleissopimuksen ja puitepäätöksen edellyttämällä tavalla kriminalisoitu.

Yleissopimuksen 2 artiklan 1 kappaleen d kohta ja puitepäätöksen 2 artiklan 1 kappaleen d kohta eivät anna aihetta voimassa olevan lainsäädännön muuttamiseen.

Radioaktiivisen aineen laiton käsittely

Yleissopimuksen 2 artiklan 1 kappaleen e kohdan mukaan sellainen ydinmateriaalin tai muun vaarallisen radioaktiivisen aineen laiton valmistaminen, käsittely, varastointi, käyttö, kuljettaminen, vienti tai tuonti, joka aiheuttaa tai saattaa aiheuttaa kuoleman tai vakavan vamman henkilölle tai huomattavaa vahinkoa ilman, maaperän tai veden laadulle, eläimille tai kasveille, on säädettävä rangaistavaksi.

Yleissopimuksen selitysmuistiossa on viitattu ydinaineiden turvajärjestelyjä koskevista toimista vuonna 1979 tehdyn yleissopimuksen (SopS 72/1989) 7 artiklan 1 kappaleen a kohtaan. Selitysmuistiossa on todettu, että kyseinen kohta koskee radioaktiivisista aineista vain ydinmateriaalia eikä se edellytä eläimiin tai kasveihin kohdistuvien tekojen kriminalisointia toisin kuin nyt kysymyksessä oleva yleissopimus. Selitysmuistion mukaan muulla vaarallisella radioaktiivisella aineella tarkoitetaan esimerkiksi cesiumia ja strontiumia.

Puitepäätöksen 2 artiklan 1 kappaleen e kohta sisältää yleissopimuksen 2 artiklan 1 kappaleen e kohtaa vastaavan määräyksen.

Ydinmateriaalin käsittelyyn liittyvä toiminta on säännelty ydinenergia- ja säteilylaissa ja niiden nojalla annetuissa säännöksissä. Lisäksi ydinvastuulaissa on eräitä asiaan liittyviä säännöksiä. Rangaistus vastoin ydinenergialakia tai sen nojalla annettuja säännöksiä tai määräyksiä tehdystä ympäristön turmelemisesta säädetään rikoslain 48 luvun 1—4 §:ssä. Rangaistus vastoin ydinenergialakia ja sen nojalla annettuja säännöksiä tai määräyksiä tehdystä ydinenergian käyttörikoksesta säädetään rikoslain 44 luvun 10 §:ssä.

Rangaistus säteilylähteen tai ydinaineen käyttämisestä siten, että teko on omiaan aiheuttamaan yleistä hengen tai terveyden vaaraa, säädetään rikoslain 34 luvun 4, 5, 7 ja 8 §:ssä. Rangaistus vastoin säteilylakia tai sen nojalla annettuja säännöksiä tai määräyksiä tehdystä ympäristön turmelemisesta säädetään rikoslain 48 luvun 1—4 §:ssä. Rangaistus radioaktiivisen aineen tai säteilylaitteen varomattomasta käsittelystä säädetään rikoslain 44 luvun 12 §:ssä.

Vaarallisten aineiden kuljetuksesta on säännökset vaarallisten aineiden kuljetuksesta annetussa laissa (719/1994). Rangaistus vastoin sanottua lakia tai sen nojalla annettuja säännöksiä tai määräyksiä tehdystä vaarallisten aineiden kuljetusrikoksesta säädetään rikoslain 44 luvun 13 §:ssä. Rangaistus vastoin vaarallisten aineiden kuljetuksesta annettua lakia tai sen nojalla annettuja säännöksiä tai määräyksiä tehdystä ympäristön turmelemisesta säädetään rikoslain 48 luvun 1—4 §:ssä.

Ydinmateriaalin käsittelyyn liittyvät vaaralliset menettelyt on Suomessa yleissopimuksen ja puitepäätöksen edellyttämällä tavalla kattavasti kriminalisoitu.

Yleissopimuksen 2 artiklan 1 kappaleen e kohta ja puitepäätöksen 2 artiklan 1 kappaleen e kohta eivät anna aihetta voimassa olevan lainsäädännön muuttamiseen.

Suojeltuihin eläin- ja kasvilajeihin kohdistuva laiton toiminta

Yleissopimuksen 4 artiklan g kohdan mukaan sopimuspuolten tulee säätää rangaistavaksi tai ainakin hallinnollisten toimenpiteiden kohteeksi tuottamuksellinenkin suojeltujen luonnonvaraisten eläin- ja kasvilajien hallussapito, kiinniottaminen, vahingoittaminen, tappaminen tai kauppaaminen.

Puitepäätöksen 2 artiklan 1 kappaleen f kohta edellyttää suojeltujen luonnonvaraisten eläin- ja kasvilajien tai niiden osien laittoman hallussapidon, ottamisen, vahingoittamisen, tappamisen tai kauppaamisen säätämistä rangaistavaksi ainakin siinä tapauksessa, että eläin- ja kasvilajeja uhkaa sukupuuttoon kuoleminen kansallisen lainsäädännön mukaisesti määriteltynä.

Yleissopimuksen ja puitepäätöksen määräysten taustalla ovat CITES-sopimukseksi kutsutun Washingtonissa vuonna 1973 tehdyn villieläimistön ja -kasviston uhanalaisten lajien kansainvälistä kauppaa koskevan yleissopimuksen (SopS 45/1976) ja luonnonvaraisten eläinten ja kasvien suojelusta niiden kauppaa sääntelemällä 9 päivänä joulukuuta 1996 annetun neuvoston asetuksen (EY) N:o 338/97, jäljempänä CITES-asetus, määräykset. CITES-asetus tuli voimaan kesäkuun alussa 1997.

Rikoslain 48 luvun 5 §:n mukaan luonnonsuojelurikoksesta rangaistaan sitä, joka tahallaan tai törkeästä huolimattomuudesta oikeudettomasti hävittää tai turmelee rauhoitetuksi säädetyn tai määrätyn eläimen, kasvin tai muun luontoon kuuluvan kohteen taikka erottaa ympäristöstään taikka tuo maahan, vie maasta tai kuljettaa Suomen alueen kautta kohteen taikka myy, luovuttaa, ostaa tai ottaa vastaan kohteen, joka on mainitulla tavalla erotettu ympäristöstään, tuotu maahan tai viety maasta.

Rikoslain 48 luvun 5 §:n tunnusmerkistö poikkeaa sanonnaltaan jonkin verran yleissopimuksessa ja puitepäätöksessä käytetystä tunnusmerkistöstä. Rikoslain 48 luvun 5 § kattaa kuitenkin nykyiselläänkin kaikki ne tekotavat, jotka yleissopimuksessa ja puitepäätöksessäkin on mainittu. Kotimainen ilmaisu ”ottaa vastaan” käsittää yleissopimuksessa ja puitepäätöksessä mainitun hallussapidon, ”hävittäminen” tappamisen ja ”erottaminen” kiinniottamisen. Rikoslain 48 luvun 5 § ja luonnonsuojelulaki 58 § täyttävät sinänsä yleissopimuksen ja puitepäätöksen asettamat vaatimukset siihenkin nähden, että luonnonsuojelurikkomus on kriminalisoitu myös huolimattomuudesta tehtynä. Lainsäädäntö menee myös puitepäätöksen määräyksiä pitemmälle sikäli, että se koskee myös muita kuin sukupuuton uhkaamia eläin- ja kasvilajeja. Lisäksi tullilaissa (1466/1994) ja eläinsuojelulaissa (247/1996) on täydentäviä kriminalisointeja.

Luonnonsuojelurikoksen tunnusmerkistössä ei ole kuitenkaan erikseen mainittu CITES-asetuksen määräysten rikkomista. Kyseisen asetuksen 16 artiklan mukaan jäsenmaiden on toteutettava tarpeelliset toimenpiteet seuraamusten varmistamiseksi artiklassa luetelluista rikkomuksista. Siltä osin kuin CITES-asetuksessa luetellut teot eivät olleet Suomessa asetuksen voimaan tullessa rangaistavia, säädettiin ne luonnonsuojelulain 58 §:n muutoksella (492/1997) rangaistaviksi luonnossuojelurikkomuksina.

Luonnonsuojelurikkomuksena rangaistavia tekoja ovat muun muassa CITES-asetuksen nojalla myönnetyssä luvassa tai todistuksessa määrättyjen ehtojen noudattamatta jättäminen, asetuksessa edellytetyn tuonti-ilmoituksen tekemättä jättäminen, neuvoston CITES-asetuksessa tarkoitettujen lajien yksilöiden ostaminen, ostettavaksi tarjoaminen ja hankkiminen kaupallisiin tarkoituksiin, käyttö taloudellisessa hyötymistarkoituksessa, julkinen näytteillepano kaupallisessa tarkoituksessa, myynti ja hallussapito myyntitarkoituksessa, sekä myytäväksi tarjoaminen ja myytäväksi kuljettaminen. Kyseiset teot koskevat siten CITES-asetuksen ja sen liitteiden tarkoittamien eläinlajien kaupalliseen hyödyntämiseen liittyviä tekoja.

On epäjohdonmukaista, ettei CITES-asetusta ja siihen perustuvaa tunnusmerkistöä ole mainittu luonnonsuojelurikosta koskevassa rikoslain 48 luvun 5 §:ssä vastaavalla tavalla kuin luonnonsuojelurikkomusta koskevassa luonnonsuojelulain 58 §:ssä. Koska yleissopimus ja puitepäätös perustuvat tältä osin sekä CITES-sopimukseen että CITES-asetukseen, asia ehdotetaan tässä yhteydessä korjattavaksi. Rikoslain 48 luvun 5 §:n uudessa 3 kohdassa ehdotetaan säädettäväksi, että eräät vastaavat CITES-asetuksen vastaiset menettelyt kuin luonnonsuojelurikkomuksen kohdalla voisivat olla rangaistavia myös luonnonsuojelurikoksena.

Samalla ehdotetaan luonnonsuojelurikkomuksena rangaistavia CITES-asetuksen vastaisia tekoja koskevaan luonnonsuojelulain 58 §:n 2 momentin 5 kohtaan tehtäväksi asetustekstin virheellisestä suomennoksesta johtuva korjaus.

Otsonikerrosta heikentävien aineiden kauppa

Puitepäätöksen 2 artiklan g kohta edellyttää laittoman otsonikerrosta heikentävien aineiden kaupan kriminalisointia. Yleissopimus ei sisällä vastaavaa määräystä.

Määräys on otettu puitepäätökseen komission ehdotuksesta Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiiviksi ympäristönsuojelusta rikosoikeudellisin keinoin (EYVL C 180, 26.2.2001, s. 238). Direktiiviä oli tarkoitus soveltaa toimintaan, jossa oli kysymys yhteisön ympäristölainsäädännön vastaisesta menettelystä. Tunnusmerkistöt ja määritelmät oli sidottu tiukasti yhteisön aineelliseen ympäristölainsäädäntöön.

Voimassa oleva otsonikerrosta heikentäviä aineita koskeva sääntely perustuu otsonikerrosta heikentävistä aineista annettuun neuvoston asetukseen (EY) N:o 2037/2000, jäljempänä vuoden 2000 otsoniasetus. Kansainväliset otsonikerrosta heikentävien aineiden rajoitukset perustuvat YK:n jäsenvaltioiden 22 päivänä maaliskuuta 1985 tekemään otsonikerroksen suojelua koskevaan yleissopimukseen eli Wienin sopimukseen (SopS 51/1988), jota on täydennetty useilla pöytäkirjoilla.

Vuonna 2001 rikoslain 48 luvun 1 §:n 1 momentin 2 ja 3 kohtiin lisättiin viittaus vuoden 2000 otsoniasetukseen. Lainkohdissa on säädetty rangaistavaksi otsoniasetuksen vastainen otsonikerrosta heikentävien aineiden valmistaminen, luovuttaminen, kuljettaminen, käyttäminen, käsitteleminen, säilyttäminen, tuonti tai vienti. Rangaistavuuden edellytyksenä nykyisen 1 §:n mukaan on, että teko on ollut omiaan aiheuttamaan ympäristön pilaantumista, muuta vastaavaa ympäristön haitallista muuttumista taikka vaaraa terveydelle. Otsonikerrosta heikentävien aineiden kauppaa ei ole rikoslain 48 luvun 1 §:ssä erikseen mainittu.

Myös ympäristönsuojelulain 116 §:ään lisättiin vuonna 2001 viittaus vuoden 2000 otsoniasetukseen. Se, joka laiminlyö otsoniasetuksen mukaisen velvollisuutensa, tuomitaan kyseisen lainkohdan nojalla ympäristönsuojelulain rikkomisesta sakkoon. Otsoniasetuksen vastainen menettely on siten säädetty rangaistavaksi myös ympäristönsuojelulain 116 §:n nojalla ympäristönsuojelulain rikkomisena.

Vuoden 2000 otsoniasetuksen III luvun otsikkona on ”kauppa”. Mainitussa luvussa olevat 6—10 artiklat koskevat tuontia ja 11 ja 12 artiklat vientiä. Artiklat 13 ja 14 koskevat sekä tuontia että vientiä. Otsoniasetuksessa kaupalla tarkoitetaan tuontia ja vientiä eli ulkomaankauppaa. Puitepäätöksessä laittomalla otsonikerrosta heikentävien aineiden kaupalla tarkoitetaan nimenomaan vuoden 2000 otsoniasetuksen vastaista kauppaa eli asetuksessa tarkoitettujen tuotteiden kiellettyä tuontia ja vientiä. Vaikka otsonikerrosta heikentävien aineiden laitonta kauppaa ei ole Suomessa vankeusuhkaisena nimenomaisesti säädetty rangaistavaksi, kattaa nykyinen vientiä ja tuontia koskeva rangaistussäännös myös puitepäätöksessä tarkoitetun kaupan.

Otsonikerrosta heikentävien aineiden laittoman kaupan rangaistavuus ei puitepäätöksen määräykset huomioon ottaen saisi riippua siitä, onko teko ollut omiaan aiheuttamaan ympäristön pilaantumista taikka vaaraa terveydelle. Tämä seikka ei kuitenkaan aiheuta tarvetta voimassa olevien säännösten muuttamiseen, koska mainittu pilaantumisedellytys liittyy vain rikoslain 48 luvun 1 §:ään eikä ympäristönsuojelulain 116 §:ään, jossa rangaistavan menettelyn alin taso on määritelty.

Otsonikerrosta heikentävien aineiden laittomaan maahantuontiin tai maastavientiin liittyy aina pidemmälle meneviä kielletyn aineen käyttöön tai käsittelyyn liittyviä suunnitelmia ja aikomuksia, jotka voidaan jo oletuksenomaisesti ottaa huomioon arvioitaessa, onko menettely rikoslain 48 luvun tunnusmerkistön edellyttämällä tavalla ollut omiaan aiheuttamaan ympäristön pilaantumista, muuta vastaavaa ympäristön haitallista muuttumista taikka vaaraa terveydelle. Sen vuoksi on selvää, että törkeimmissä otsonikerrosta heikentäviä aineita koskevissa tapauksissa tekijälle voidaan rikoslain 48 luvun 1 §:ää soveltaen tuomita vankeusrangaistus.

Puitepäätöksen 2 artiklan 1 kappaleen g kohta ei anna aihetta voimassa olevan lainsäädännön muuttamiseen.

1.3. Tuottamukselliset rikokset

Yleissopimuksen 3 artikla

Puitepäätöksen 3 artikla

Yleissopimuksen 3 artiklan mukaan kukin sopimuspuoli ryhtyy tarvittaviin toimenpiteisiin säätääkseen rikoksiksi 2 artiklan 1 kappaleen a—e kohdassa tarkoitetut teot, kun ne tehdään tuottamuksellisesti. Sopimus mahdollistaa kuitenkin varauman tekemisen niin, että kriminalisointi rajoitetaan koskemaan vain tekoja, jotka tehdään törkeän tuottamuksellisesti.

Puitepäätöksen 3 artiklan mukaan kunkin jäsenvaltion on toteutettava tarvittavat toimenpiteet säätääkseen rikoksiksi kansallisen lainsäädäntönsä nojalla 2 artiklassa luetellut rikokset, jos ne tehdään tuottamuksellisesti tai ainakin törkeän tuottamuksellisesti.

Rikoslain 48 luvussa säädetyt rikokset ovat 4 §:ssä tarkoitettua tuottamuksellista ympäristön turmelemista lukuun ottamatta rangaistavia tahallisina tai törkeän tuottamuksellisina. Tuottamuksellisen ympäristön turmelemisen kohdalla rangaistavuus on ulotettu eräisiin sellaisiin tilanteisiin, joissa tekijän alhaisen tuottamuksen asteen vuoksi menettely ei muuten olisi rangaistavaa ympäristön turmelemista. Säännöksen soveltaminen edellyttää kuitenkin ympäristölle tai terveydelle aiheutetulta vahingolta tai vahingon vaaralta samaa tasoa kuin törkeässä ympäristön turmelemisessa. Tuottamuksellisen ympäristön turmelemisen soveltamisedellytykset ovat siten tiukemmat ja soveltamisala suppeampi kuin yleissopimuksessa asetettu vähimmäistaso.

Edellä todetun johdosta Suomen tulisi tehdä yleissopimuksen sallima varauma ja selittää, että yleissopimuksen 3 artiklan 1 kappaletta sovelletaan kokonaisuudessaan ainoastaan rikoksiin, jotka tehdään törkeästä huolimattomuudesta. Myös puitepäätös mahdollistaa tätä kantaa vastaavan valinnan tekemisen.

1.4. Muut rikokset ja hallinnolliset rikkomukset

Yleissopimuksen 4 artikla

Yleissopimuksen 4 artikla edellyttää, että kukin sopimuspuoli ryhtyy, mikäli 2 ja 3 artiklan määräykset eivät kata seuraavia tekoja, tarvittaviin toimenpiteisiin säätääkseen ne rikoksiksi tai hallinnollisten määräysten rikkomiseksi, joista voidaan määrätä rangaistus tai muu toimenpide, kun ne tehdään tahallaan tai huolimattomuudesta:

a) laiton aineen tai ionisoivan säteilyn saattaminen, päästäminen tai johtaminen ilmaan, maaperään tai veteen;

b) laiton melun aiheuttaminen;

c) laiton jätteen hävittäminen, käsittely, varastointi, kuljettaminen, tuonti tai vienti;

d) laiton laitoksen käyttäminen;

e) laiton ydinmateriaalin, muun radioaktiivisen aineen tai vaarallisten kemikaalien valmistaminen, käsittely, käyttö, kuljettaminen, tuonti tai vienti,

f) laiton vahingollisten muutosten aiheuttaminen kansallispuiston, luonnonsuojelualueen, vesien suojelualueen tai muun suojelun kohteena olevan luonnon ainesosille,

g) laiton suojelun kohteena olevien luonnonvaraisten kasvi- ja eläinlajien hallussapito, ottaminen, vahingoittaminen, tappaminen tai kauppa.

Yleissopimuksen selitysmuistion mukaan artiklassa tarkoitettuja rikkomuksesta seuraavia muita toimenpiteitä voivat olla hallinnolliset sakot, menettämisseuraamukset, ennallistamisvelvoitteet, luvan peruutukset, erilaiset kiellot ja rajoitukset, ammattiin liittyvien oikeuksien menetykset, varoitus ja uhkasakkoa vastaavat järjestelyt. Seuraamuksen valinnassa tulee kiinnittää huomiota rikkomuksen vakavuuteen ja tuottamuksen asteeseen.

Selitysmuistion mukaan artiklassa luetelluissa teoissa on kysymys abstraktia vaaraa edellyttävistä menettelyistä. Suojeltavia oikeushyviä ovat ympäristön laatu ja siihen liittyvät ekologiset toiminnot sekä viranomaisten valvontaintressi. Itse sopimustekstistä edellä todettu ei kuitenkaan ilmene. Sopimustekstissä tunnusmerkistöistä puuttuu selkeä kytkentä ympäristöön. Esimerkiksi laitonta laitoksen käyttämistä koskeva määräys ei näyttäisi edellyttävän edes ympäristövaikutusten ilmenemisen mahdollisuutta.

Selitysmuistiosta ilmenee, että vaatimus siitä, että teon tulisi olla sanktioitu tai ainakin muiden hallinnollisten toimenpiteiden kohteena myös huolimattomuudesta tehtynä, liittyisi lähinnä vain c ja d kohtiin, joiden kohdalla asia on erikseen mainittu. Itse sopimustekstissä tällaista erottelua eri kohtien välillä ei kuitenkaan ole tehty.

Kysymys siitä, ovatko artiklassa mainitut teot yleissopimuksen edellyttämin tavoin sanktioitu myös huolimattomuudesta tehtyinä, on ollut rikoslain ulkopuolisten rikkomussäännösten osalta epäselvää. Vanhastaan on katsottu, että niin sanotut politiarikokset ja rikoslain ulkopuolella kriminalisoidut lievät teot voivat olla rangaistavia myös tuottamuksellisina, vaikka tästä ei olisi säännöksessä mainintaa. Vallitsevan käsityksen mukaan tuottamusvastuu on mahdollinen edellyttäen, että tätä voidaan lakia säädättäessä ajatella tarkoitetun. Kysymys on ratkaistava erikseen kussakin soveltamistilanteessa. Tammikuun 1 päivänä 2004 tuli voimaan rikoslain 3 luvun 5 §, jonka mukaan teko on rangaistava tahallisena, jollei laissa toisin säädetä. Tämä koskee pykälän 3 momentin mukaan myös muualla kuin rikoslaissa rangaistavaksi säädettyä tekoa, josta ankarimmaksi rangaistukseksi on säädetty enemmän kuin kuusi kuukautta vankeutta tai jota koskeva rangaistussäännös on annettu 1 päivänä tammikuuta 2004 jälkeen. Tämä merkitsee sitä, että oikeustila vanhojen rikoslain ulkopuolisten säännösten osalta, joissa enimmäisrangaistus on kuusi kuukautta vankeutta, säilyi ennallaan. Vaadittava syyksiluettavuuden aste ratkaistaan näiden säännösten osalta edelleen tapauskohtaisesti ottaen huomioon säännösten yhteys, tarkoitus ja tehtävät (HE 44/2002 vp).

Yleissopimuksen 4 artiklassa kuvattuihin tekoihin voidaan Suomessakin liittää monenlaisia hallinnollisia toimenpiteitä ja seuraamuksia. Kysymys on tästä huolimatta yleensä myös rangaistaviksi säädetyistä teoista. Rangaistussäännöksissä edellytetään kuitenkin yleensä tahallisuutta tai törkeää tuottamusta. Kun varauman tekeminen 4 artiklan osalta ei ole mahdollista, olisi rangaistussäännöksissä edellytettyä tuottamuksen tasoa yleissopimuksen johdosta laskettava, ellei kysymyksessä olevaan menettelyyn kaikissa tapauksissa voitaisi liittää riittäviä hallinnollisia seuraamuksia tai toimenpiteitä.

Yleissopimuksen 4 artiklan a kohdassa kuvattua laitonta päästöä koskeva menettely voi tuottamuksellisena tekona täyttää esimerkiksi tuottamuksellisen ympäristön turmelemisen (rikoslaki 48 luku 4 §) tai ympäristönsuojelulain rikkomisen (ympäristönsuojelulaki 116 §) tunnusmerkistön. Myös vesilain 13 luvussa mainitut rikokset saattavat tulla kysymykseen.

Kielletyistä päästöistä aluksilta säädetään laissa aluksista aiheutuvan vesien pilaantumisen ehkäisemisestä (300/1979). Joka muulla kuin rikoslain 48 luvussa tarkoitetulla tavalla tahallaan tai huolimattomuudesta rikkoo kyseistä alusjätelakia tai sen nojalla annettuja säännöksiä tai määräyksiä, tuomitaan lain 28 §:n mukaan alusjäterikkomuksesta sakkoon. Suunnitteilla on lisäksi erityisen laittomia öljypäästöjä koskevan maksuseuraamuksen säätäminen. Oikeusministeriön asettaman työryhmän toukokuussa 2004 luovuttaman ehdotuksen (Oikeusministeriön työryhmämietintöjä 2004:4; Öljypäästö-maksu) mukaan alusjätelakiin lisättäisiin uusi 2 a luku, jossa säädettäisiin öljypäästö-maksusta. Öljypäästömaksu määrättäisiin hallinnollisena seuraamuksena öljyn tai öljy-pitoisen seoksen päästökiellon rikkomisesta sisäisillä aluevesillä, alue-merellä tai Suomen talousvyöhykkeellä. Päästöstä olisi oltava objektiivista näyttöä, mutta muuten maksu määrättäisiin tahallisuudesta tai tuottamuksesta riippumatta.

Vaikka rikoslain 48 luvun 4 §:ssä tarkoitetun tuottamuksellisen ympäristön turmelemisen tunnusmerkistö ei täyttyisi ympäristölle tai terveydelle aiheutuvan vahingon tai vaaran mahdollisuutta koskevan tunnusmerkistötekijän puuttumisen johdosta, voi teosta silti seurata esimerkiksi ympäristönsuojelulain, vesilain, ydinenergialain tai säteilylain mukaisia hallinnollisia seuraamuksia kuten luvan peruuttaminen, puhdistamisvelvollisuuden asettaminen, rikkomuksen ja laiminlyönnin oikaiseminen, määräys pilaantumisen ehkäisemiseksi, toiminnan keskeyttäminen, uhkasakko, teettämisuhka ja keskeyttämisuhka. Tarpeettomasta auton joutokäynnistä voidaan määrätä rikesakko.

Mahdollisuus hallinnollisten seuraamusten määräämiseen riittää täyttämään yleissopimuksen 4 artiklan vaatimukset. Kyseisen artiklan a kohdassa kuvattuun menettelyyn voidaan Suomessa liittää siinä määrin rikosoikeudellisia ja hallinnollisia toimenpiteitä, ettei lainmuutoksiin ole tarvetta.

Yleissopimuksen 4 artiklan b kohta koskee laittoman melun aiheuttamisen sanktioimista ja melun aiheuttamiseen liitettäviä hallinnollisia toimenpiteitä.

Ympäristönsuojelulaki on keskeinen laki myös ympäristömelun torjunnassa. Meluntorjunnasta säädetään myös useissa muissa laeissa kuten esimerkiksi maankäyttö- ja rakennuslaissa, terveydensuojelulaissa (763/1994) ja yleisistä teistä annetussa laissa (243/1954). Ympäristönsuojelulaissa melua pidetään yhtenä ympäristön pilaantumista aiheuttavana tekijänä.

Ympäristönsuojelulain 85 §:n mukaan kunnan ympäristönsuojeluviranomainen voi toimittamansa tarkastuksen nojalla antaa muuta kuin luvanvaraista toimintaa koskevan yksittäisen määräyksen, joka on tarpeen pilaantumisen ehkäisemiseksi. Määräys voi koskea myös melun aiheuttamista. Määräyksen tulee olla kohtuullinen ottaen huomioon toiminnan luonne ja pilaantumisen merkittävyys. Myös kunnan terveydensuojeluviran-omaisella on terveydensuojelulain (763/1994) 51 §:n nojalla oikeus antaa yksittäisiä kieltoja ja määräyksiä, jotka ovat välttämättömiä terveyshaitan poistamiseksi tai sen ehkäisemiseksi. Myös nämä määräykset ja kiellot voivat koskea melun aiheuttamista.

Rangaistussäännökset sekä voimassa olevan lainsäädännön mahdollistamat erilaiset hallinnolliset toimenpiteet ja seuraamukset kattavat hyvin yleissopimuksen 4 artiklan b kohdassa tarkoitetun laittoman melun aiheuttamisen. Tuottamuksellinen melun aiheuttamisen erillinen kriminalisointi ei ole tarpeen. Melun aiheuttamiseen voidaan liittää ympäristönsuojelulain, työturvallisuuslain ja maankäyttö- ja rakennuslain mukaisia hallinnollisia seuraamuksia. Lainmuutoksiin ei sen vuoksi ole tarvetta.

Yleissopimuksen 4 artiklan c kohta koskee jätteen laittoman hävittämisen, käsittelyn, varastoinnin, kuljettamisen sekä tuonnin ja viennin sanktioimista ja menettelyyn liitettäviä hallinnollisia toimenpiteitä.

Kysymykseen tulevat menettelyt on Suomessa säännelty jätelaissa. Säännösten rikkominen täyttää lievimmissä tapauksissa jäterikkomuksen tunnusmerkistön edellyttäen, että tekijä on toiminut tahallisesti tai törkeän tuottamuksellisesti. Rangaistavuus edellyttää siten vähintään törkeän tuottamuksellista tekoa. Jätelain vastaiseen menettelyyn voidaan kuitenkin kattavasti liittää sellaisia hallinnollisia seuraamuksia, jotka täyttävät yleissopimuksen 4 artiklan asettamat vaatimukset. Tällaisia seuraamuksia ovat esimerkiksi uhkasakon asettaminen ja tuomitseminen sekä teettämis- ja keskeyttämisuhka. Tämän johdosta yleissopimus ei anna aihetta jätelakia koskeviin lainmuutoksiin.

Yleissopimuksen 4 artiklan d kohta koskee laittoman laitoksen käyttämisen sanktioimista ja siihen liitettäviä hallinnollisia toimenpiteitä.

Yleissopimuksen selitysmuistiosta ilmenee, ettei sillä, harjoitetaanko laitoksessa vaarallista toimintaa, ole yleissopimuksen soveltamisen kannalta merkitystä. Laitoksen käsitettä ei ole määritelty yleissopimuksessa tai sen selitysmuistiossa, joten asiaa on arvioitava kansallisen lainsäädännön valossa.

Sanaa ”laitos” käytetään lainsäädännössä monissa yhteyksissä. Eräistä naapuruussuhteista annetussa laissa (26/1920) laitos rinnastetaan talliin, navettaan, lantasäiliöön ja käymälään. Rakennuslainsäädännössä laitos rinnastetaan rakennukseen tai rakennelmaan. Mannermaajalustalain (149/1965) mukaan päteväksi katsottava laitos voi suorittaa tieteellisessä tarkoituksessa mannermaajalustaan kohdistuvia tutkimuksia. Ympäristönsuojelulain mukaan ympäristölupaa edellytetään muun muassa puun kyllästämöltä tai muulta puunsuojakemikaaleja käyttävältä laitokselta, metallien tai muovien elektrolyyttistä tai kemiallista pintakäsittelyä suorittava laitokselta, piirilevyvalmistamolta, peittaamolta, fosfatointilaitokselta ja alumiinin anodisointilaitokselta.

Ilmeistä on, että yleissopimuksen 4 artiklassa on tarkoitettu lähinnä sellaisia laitoksia, jotka on määritelty ympäristönsuojelulain 28 §:ssä ja tarkemmin lueteltu ympäristön-suojeluasetuksen (169/2000) 1 §:ssä toimintoina, joilla on oltava ympäristölupa. Tällaisten laitosten laittomaan käyttöön voidaan puuttua ympäristönsuojelulaissa tarkoitetuin hallinnollisin keinoin. Kysymys voi myös olla ympäristönsuojelulain rikkomisesta, joka on säädetty rangaistavaksi myös huolimattomuudesta tehtynä.

Yleissopimuksen 4 artiklan d kohta ei anna aihetta voimassa olevan lainsäädännön muuttamiseen.

Yleissopimuksen 4 artiklan e kohta koskee ydinmateriaalin, muun radioaktiivisen aineen tai vaarallisten kemikaalien laittoman valmistamisen, käsittelyn, käytön, kuljettamisen sekä tuonnin ja viennin sanktioimista ja menettelyyn liitettäviä hallinnollisia seuraamuksia ja toimenpiteitä. Yleissopimuksen selitysmuistiosta ilmenee, että vaarallisilla kemikaaleilla tarkoitetaan niitä kemikaaleja, jotka on määritelty vaarallisiksi Euroopan yhteisön lainsäädännössä ja kansallisissa normeissa.

Ydinmateriaalin käsittelyyn liittyvä toiminta on säännelty ydinenergia- ja säteilylaeissa ja niiden nojalla annetuissa säännöksissä. Lisäksi ydinvastuulaissa on eräitä asiaan liittyviä säännöksiä. Rangaistus vastoin ydinenergialakia tai sen nojalla annettuja säännöksiä tai määräyksiä tehdystä ympäristön turmelemisesta säädetään rikoslain 48 luvun 1—4 §:ssä. Rangaistus vastoin ydinenergialakia ja sen nojalla annettuja säännöksiä tai määräyksiä tehdystä ydinenergian käyttörikoksesta säädetään rikoslain 44 luvun 10 §:ssä.

Rangaistus säteilylähteen tai ydinaineen käyttämisestä siten, että teko on omiaan aiheuttamaan yleistä hengen tai terveyden vaaraa, säädetään rikoslain 34 luvun 4, 5, 7 ja 8 §:ssä. Rangaistus vastoin säteilylakia tai sen nojalla annettuja säännöksiä tai määräyksiä tehdystä ympäristön turmelemisesta säädetään rikoslain 48 luvun 1—4 §:ssä. Rangaistus radioaktiivisen aineen tai säteilylaitteen varomattomasta käsittelystä säädetään rikoslain 44 luvun 12 §:ssä.

Vaarallisten aineiden kuljetuksesta on säännökset vaarallisten aineiden kuljetuksesta annetussa laissa (719/1994). Rangaistus vastoin sanottua lakia tai sen nojalla annettuja säännöksiä tai määräyksiä tehdystä vaarallisten aineiden kuljetusrikoksesta säädetään rikoslain 44 luvun 13 §:ssä. Rangaistus vastoin vaarallisten aineiden kuljetuksesta annettua lakia tai sen nojalla annettuja säännöksiä tai määräyksiä tehdystä ympäristön turmelemisesta säädetään rikoslain 48 luvun 1—4 §:ssä.

Kemikaalilaissa on säännökset kemikaalien valmistuksesta, maahantuonnista, markkinoille luovuttamisesta, jakelusta, pakkaamisesta, myynnistä ja muusta luovuttamisesta, varastoinnista, hallussapidosta ja säilyttämisestä, teknisestä ja muusta käytöstä, maastaviennistä, testaamisesta, mainostamisesta sekä muusta näihin rinnastettavasta kemikaalien käsittelystä. Eduskunnassa parhaillaan käsiteltävänä olevassa hallituksen esityksessä 279/2004 vp ehdotetaan terveydelle ja ympäristölle vaarallisten kemikaalien teollista käsittelyä ja varastointia koskevien säännösten siirtämistä ehdotettuun lakiin vaarallisten kemikaalien ja räjähteiden käsittelyn turvallisuudesta.

Laittomat menettelyt on nykyisin säädetty rangaistaviksi lähinnä rikoslain 44 luvun 1 §:n terveysrikosta tai 12 §:n varomatonta käsittelyä koskevien säännösten mukaan. Kysymys voi myös olla rikoslain 48 luvun 1—4 §:n mukaisesta ympäristörikoksesta, kemikaalilain 52 §:ssä tarkoitetusta kemikaalirikkomuksesta tai rikoslain 44 luvun 13 §:n mukaisesta vaarallisten aineiden kuljetusrikoksesta. Hallituksen esityksessä 279/2004 vp ehdotetaan, että ehdotetun vaarallisten kemikaalien ja räjähteiden käsittelyn turvallisuudesta annetun lain 125 §:ssä säädettäisiin räjähdesäännösten rikkomisesta, jolla korvattaisiin terveydelle ja ympäristölle vaarallisten kemikaalien teollisen käsittelyn ja varastoinnin osalta kemikaalilain 52 §:n rangaistussäännökset. Räjähdesäännösten rikkominen olisi lakiehdotuksen mukaan rangaistavaa myös huolimattomuudesta tehtynä.

Varomatonta käsittelyä, kemikaalirikkomusta ja ehdotettua räjähdesäännösten rikkomista lukuun ottamatta edellä mainitut teot ovat rangaistavia tahallisina tai törkeän tuottamuksellisina. Tuottamusvaatimusta on tietoisesti monin paikoin nostettu vuonna 2002 toteutetun rikoslain 44 luvun uudistamisen yhteydessä. Ennen uudistusta kysymykseen tulevat teot oli pääsääntöisesti kriminalisoitu myös huolimattomuudesta tehtyinä.

Yleissopimuksen 4 artiklan e kohdassa kuvattuun menettelyyn voidaan liittää erilaisia hallinnollisia seuraamuksia, joista on säännökset ydinenergialain 64-68 a §:ssä ja kemikaalilain 8 ja 9 luvuissa. Tätä voidaan yleissopimuksen asettamien vaatimusten kannalta pitää riittävänä. Rangaistussäännösten muuttaminen siten, että voimassa olevassa laissa edellytettyä tuottamustasoa laskettaisiin, ei ole välttämätöntä.

Yleissopimuksen 4 artiklan f kohta koskee laitonta vahingollisten muutosten aiheuttamista kansallispuiston, luonnonsuojelualueen (nature reserve), vesien suojelualueen tai muun suojelun kohteena olevan alueen luonnon ainesosille.

Rikoslain 48 luvun 5 §:n mukaan luonnonsuojelurikoksesta rangaistaan sitä, joka tahallaan tai törkeästä huolimattomuudesta oikeudettomasti hävittää tai turmelee rauhoitetuksi säädetyn tai määrätyn taikka toimenpiderajoituksen alaisen tai toimenpidekieltoon määrätyn luonnonalueen, eläimen, kasvin tai muun luontoon kuuluvan kohteen taikka erottaa ympäristöstään taikka tuo maahan, vie maasta tai kuljettaa Suomen alueen kautta kohteen taikka myy, luovuttaa, ostaa tai ottaa vastaan kohteen, joka on mainitulla tavalla erotettu ympäristöstään, tuotu maahan tai viety maasta.

Mikäli rikoslain 48 luvun 5 §:ssä tarkoitetun teon merkitys on luonnonsuojelun kannalta vähäinen, kysymys ei ole luonnonsuojelurikoksesta. Näihin tekoihin soveltuu luonnonsuojelurikkomusta koskeva luonnonsuojelulain 58 §. Viimeksi mainittu säännös kattaa muun muassa luonnonsuojelulaissa olevien ja sen nojalla luonnon suojelemiseksi annettujen säännösten rikkomisen. Osa yleissopimuksessa ja puitepäätöksessä mainituista kasveihin ja eläimiin kohdistuneista tekotavoista on lisäksi lainkohdassa mainittu erikseen. Luonnonsuojelulain 3 luvussa on säännökset luonnonsuojelualueista ja luonnon-muistomerkeistä, 4 luvussa luontotyyppien suojelusta ja 5 luvussa maiseman suojelusta. Luonnonsuojelurikkomus on säädetty rangaistavaksi myös huolimattomuudesta tehtynä.

Tapauksesta riippuen yleissopimuksen 4 artiklan f kohdassa tarkoitettuihin tekoihin saattavat luonnonsuojelurikoksen ja luonnonsuojelurikkomuksen sijasta soveltua myös muut rikoslain 48 luvun ympäristörikossäännökset.

Voimassa oleva laki täyttää yleissopimuksen 4 artiklan f kohdan vaatimukset.

1.5. Lainkäyttövalta

Yleissopimuksen 5 artikla

Puitepäätöksen 8 artikla

Yleissopimuksen 5 artiklan 1 kappaleen mukaan kukin sopimuspuoli ryhtyy tarvittaviin toimenpiteisiin lainkäyttövallan ulottamiseksi yleissopimuksen mukaisesti rikoksiksi säädettyihin tekoihin, kun rikos tehdään:

a) sen alueella; tai

b) sen alueella rekisteröidyssä tai sen lippua käyttävässä aluksessa tai ilma-aluksessa;

c) rikoksen tekee sen kansalainen, jos rikos on tekopaikan rikoslain nojalla rangaistava teko tai jos tekopaikka ei ole minkään alueellisen lainkäyttövallan alainen.

Yleissopimuksen 5 artiklan 2 kappaleen mukaan kukin sopimuspuoli ryhtyy tarvittaviin toimenpiteisiin lainkäyttövallan ulottamiseksi yleissopimuksen mukaisesti rikoksiksi säädettyihin tekoihin, kun väitetty rikoksentekijä on sen alueella eikä se luovuta rikoksentekijää toiselle sopimuspuolelle rikoksen johdosta tapahtuvaa luovuttamista koskevan pyynnön seurauksena.

Varauman tekeminen on mahdollista yleissopimuksen 5 artiklan 1 kappaleen c kohdan ja 2 kappaleen osalta.

Puitepäätöksen 8 artiklan 1 kohdan mukaan jäsenvaltion on toteutettava tarvittavat toimenpiteet ulottaakseen lainkäyttövaltansa puitepäätöksessä tarkoitettuihin rikoksiin, mikäli

a) rikos on tehty kokonaan tai osittain sen alueella, vaikka rikoksen vaikutukset ilmenevät kokonaisuudessaan muualla;

b) rikos on tehty aluksella tai ilma-aluksessa, joka on rekisteröity sen alueella tai käyttää sen lippua;

c) rikos on tehty sellaisen oikeushenkilön hyväksi, jonka sääntömääräinen kotipaikka on sen alueella;

d) rikoksen on tehnyt sen kansalainen, jos rikos on rangaistava tekopaikan rikos-lainsäädännön nojalla tai jos tekopaikka ei ole minkään alueellisen lainkäyttövallan alainen.

Puitepäätöksen 8 artiklan 2 kohdan mukaan jäsenvaltio voi päättää, ettei se sovella saman artiklan 1 kohdan c tai d alakohdassa vahvistettuja sääntöjä tai että se soveltaa niitä vain erityisissä tapauksissa tai tilanteissa.

Yleissopimuksen 5 artiklan 1 kappaleen a kohdassa ja puitepäätöksen 8 artiklan 1 kohdan a alakohdassa on valtion lainkäyttövallan perusteena ilmaistu rikoslain 1 luvun 1 §:ssä säädetty alueperiaate. Suomen lain mukaan tuomitaan se, joka on tehnyt rikoksen Suomessa. Rikoslaissa on myös määritelty rikoksen tekopaikka. Lain 1 luvun 10 §:n mukaan rikos katsotaan tehdyksi sekä siellä, missä teko suoritettiin, että siellä, missä sen tunnusmerkistön mukainen seuraus ilmeni.

Suomalaiseen alukseen liittyvästä rikoksesta on säädetty rikoslain 1 luvun 2 §:ssä.

Suomen talousvyöhykkeestä annetun lain (1058/2004) 10 §:n mukaan talousvyöhykkeellä olevalla tekosaarella, laitteella tai muulla rakennelmalla tehty tai niihin kohdistuva rikos ja sen rangaistava yritys katsotaan Suomessa tehdyksi. Myös muualla talousvyöhykkeellä tehdyt erikseen mainitut ympäristörikokset katsotaan Suomessa tehdyiksi. Rangaistus talousvyöhykkeellä tehdystä ympäristön turmelemisesta, törkeästä ympäristön turmelemisesta, ympäristörikkomuksesta, tuottamuksellisesta ympäristön turmelemisesta ja luonnonsuojelurikoksesta tuomitaan rikoslain 48 luvun 1—5 §:n mukaan. Rangaistus talousvyöhykkeellä tehdystä ympäristönsuojelulain rikkomisesta tuomitaan ympäristönsuojelulain 116 §:n 2 momentin mukaan, rangaistus talousvyöhykkeellä tehdystä jäterikkomuksesta jätelain 60 §:n mukaan ja rangaistus talousvyöhykkeellä tehdystä luonnonsuojelurikkomuksesta luonnonsuojelulain 58 §:n 2 momentin mukaan.

Yleissopimuksen 5 artiklan 1 kappaleen c kohdassa ja puitepäätöksen 8 artiklan 1 kappaleen d kohdassa on harkinnanvarainen määräys lainsäädäntövallan käyttämisestä niin sanotun aktiivisen kansalaisuusperiaatteen perusteella. Tästä on säädetty rikoslain 1 luvun 6 §:ssä, jossa todetaan, että Suomen kansalaisen Suomen ulkopuolella tekemään rikokseen sovelletaan Suomen lakia. Rikoslaissa on omaksuttu näissä tapauksissa kaksoisrangaistavuuden vaatimus, johon myös yleissopimuksessa ja puitepäätöksessä viitataan. Rikoslain 1 luvun 11 §:ssä edellytetään, että rikoksen on näissä tapauksissa oltava myös tekopaikan lain mukaan rangaistava ja siitä olisi voitava tuomita rangaistus myös tämän vieraan valtion tuomioistuimessa. Rikoksesta ei saa Suomessa tuomita ankarampaa rangaistusta kuin siitä tekopaikan laissa säädetään. Jos rikos on tehty millekään valtiolle kuulumattomalla alueella, rangaistavuus edellyttää rikoslain 1 luvun 6 §:n mukaan, että teosta Suomen lain mukaan saattaa seurata yli kuuden kuukauden vankeusrangaistus.

Puitepäätöksen 8 artiklan 1 kohdan c alakohdan mukaan jäsenvaltion on ulotettava lainkäyttövaltansa tilanteisiin, joissa rikos on tehty sellaisen oikeushenkilön hyväksi, jonka kotipaikka on kyseisen jäsenvaltion alueella. Koska tällainen rikos Suomessa tehtynä aina kuuluu alueperiaatteen soveltamisen kautta Suomen lainkäyttövaltaan, c alakohta tulisi siten sovellettavaksi vain niissä tapauksissa, joissa rikos on tehty ulkomailla sellaisen oikeushenkilön hyväksi, jonka kotipaikka on Suomessa. Rikoslain 1 luvun mukaan Suomen lakia ei voida soveltaa yksinomaan sillä perusteella, että teko on tehty ulkomailla suomalaisen oikeushenkilön hyväksi. Rikoslain 1 luvun 5 §:n mukaan Suomen lakia sovelletaan Suomen ulkopuolella tehtyyn rikokseen, jos rikos on kohdistunut suomalaiseen yhteisöön, säätiöön tai yhtiöön. Suomen lakia voidaan puitepäätöksen c alakohdassa tarkoitetuissa tapauksissa soveltaa myös, jos ulkomailla tehdyllä teolla on lisäksi jokin muu rikoslain 1 luvussa mainittu liittymäkohta Suomeen. Oikeushenkilön hyväksi tehdyn rikoksen tulee siten olla suomalaisen tekemä ja kaksoisrangaistavuusedellytyksen täyttyä taikka rikoksen tulee täyttää 3 §:ssä mainitut Suomeen kohdistuneen rikoksen edellytykset. Jos rikokseen sovelletaan näiden periaatteiden nojalla Suomen lakia, myös oikeushenkilö voi rikoslain 1 luvun 9 §:n mukaan joutua vastuuseen.

Suomen lainsäädäntö ei täysin vastaa yleissopimuksen 5 artiklan 1 kappaleen c kohdan eikä puitepäätöksen 8 artiklan 1 kohdan c ja d alakohtien asettamia vaatimuksia. Suomen tulisikin puitepäätöksen sallimalla tavalla päättää, ettei puitepäätöksen mainittuja kohtia sovelleta. Lisäksi Suomen tulee tehdä yleissopimukseen varauma, jossa todetaan, että Suomi ei sovella yleissopimuksen 5 artiklan 1 kappaleen c kohtaa kokonaisuudessaan, koska niissä tapauksissa, joissa rikos on tehty millekään valtiolle kuulumattomalla alueella, rangaistavuus edellyttää rikoslain 1 luvun 6 §:n mukaan, että teosta Suomen lain mukaan saattaa seurata yli kuuden kuukauden vankeusrangaistus.

1.6. Rangaistukset

Yleissopimuksen 6 artikla

Puitepäätöksen 5 artikla

Yleissopimuksen 6 artiklan mukaan kukin sopimuspuoli ryhtyy asiaan liittyvien kansainvälisten instrumenttien mukaisesti tarvittaviin toimenpiteisiin säätääkseen 2 ja 3 artiklan mukaisista rikoksista sellaiset rangaistukset, joissa otetaan huomioon rikosten vakava luonne. Käytettävissä oleviin rangaistuksiin tulee kuulua vankeusrangaistus ja taloudelliset rangaistukset, ja niihin voi kuulua ympäristön ennallistaminen.

Puitepäätöksen 5 artiklan 1 kohdan mukaan kunkin jäsenvaltion on toteutettava tarvittavat toimenpiteet sen varmistamiseksi, että 2 ja 3 artiklassa tarkoitetusta menettelystä voidaan rangaista tehokkain, oikeasuhteisin ja vakuuttavin rangaistuksin, mukaan lukien ainakin törkeissä tapauksissa vankeusrangaistukset, jotka voivat johtaa rikoksen johdosta luovuttamiseen. Viimeksi mainittu vaatimus koskee luonnollisesti vain puitepäätöksen alueellista soveltamispiiriä eli luovuttamista EU:n jäsenmaiden välillä.

Puitepäätöksen 5 artiklan 2 kohdan mukaan artiklan 1 kohdassa tarkoitettuihin rangaistuksiin voidaan liittää muita rangaistuksia tai toimenpiteitä, erityisesti luonnolliselle henkilölle annettava kielto harjoittaa toimintaa, johon vaaditaan virallinen lupa tai hyväksyntä, tai kielto perustaa tai johtaa yhtiöitä tai säätiöitä taikka olla sellaisen hallituksen jäsen, jos niiden seikkojen perusteella, jotka ovat johtaneet henkilön tuomitsemiseen, on ilmeisen selvästi olemassa vaara, että hän saattaa jatkaa samanlaista rikollista toimintaa.

Puitepäätöksen törkeimmistä teoista edellyttämän ankarimman mahdollisen rangaistuksen vähimmäistaso on kytketty rikoksen johdosta tapahtuvan luovuttamisen edellytyksiin. Puitepäätöstä tehtäessä tämä on käytännössä tarkoittanut tietyn suuruista enimmäisrangaistusta luovuttavassa valtiossa. Euroopan unionin neuvoston hyväksyttyä 13 päivänä kesäkuuta 2002 puitepäätöksen eurooppalaisesta pidätysmääräyksestä ja jäsenvaltioiden välisistä luovuttamismenettelyistä (EYVL L 190, 18.7.2002, s. 1) rangaistuksen enimmäismäärät koskevat luovuttamispyynnön esittäneessä valtiossa säädettyjä enimmäisrangaistuksia, eivät enää rikoksentekijää luovuttavaa valtiota.

Viimeksi mainittu puitepäätös on pantu Suomessa täytäntöön lailla rikoksen johdosta tapahtuvasta luovuttamisesta Suomen ja muiden Euroopan unionin jäsenvaltioiden välillä (1286/2003). Lain 2 ja 3 §:ssä säädetään luovuttamisen yleisistä edellytyksistä. Lain 2 § edellyttää, että pyynnön perusteena oleva teko on Suomen lain mukaan rikos ja että siitä on pyynnön esittäneessä valtiossa säädetty vähintään yhden vuoden vankeusrangaistus. Lain 3 §:n 1 momentin mukaan luovuttamiseen suostutaan riippumatta siitä, onko pyynnön perusteena oleva teko Suomen lain mukaan rikos, jos teko on pyynnön esittäneen jäsenvaltion lain mukaan saman pykälän 2 momentissa tarkoitettu teko ja kyseisen jäsenvaltion laissa säädetty ankarin rangaistus teosta on vähintään kolmen vuoden vapausrangaistus. Pykälän 2 momentti sisältää luettelon 32 rikoksesta tai rikostyypistä. Luettelossa on mainittu myös ympäristörikollisuus.

Kyseiset luovuttamista koskevat säännökset ovat yhdenmukaisia kaikissa jäsenvaltioissa ja niiden nojalla ratkaistaan rikoksentekijän luovuttamista koskevat asiat jäsenvaltioiden välillä. Puitepäätöksen tarkoittamista törkeistä ympäristöä vahingoittavista rikoksista rikoslaissa säädetyt enimmäisrangaistukset ylittävät luovuttamispyynnön esittämiseen lain 2 §:ssä vaadittavan vähintään vuoden enimmäisrangaistuksen. Näihin rikoksiin syyllistyneen rikoksentekijän luovuttaminen pyynnöstä Suomeen olisi siten muiden edellytysten täyttyessä mahdollista. Toisen jäsenvaltion lainsäädännön täyttäessä puitepäätöksen enimmäisrangaistusta koskevan vaatimuksen, myös rikoksentekijän luovuttaminen Suomesta tähän pyynnön esittäneeseen jäsenvaltioon olisi vastaisuudessa mahdollista.

Puitepäätöksen 5 artiklan 2 kohdassa mainituista rangaistuksiin liitettävistä seuraamuksista päättäminen on jätetty jäsenvaltion harkintaan. Mainitut seuraamukset muistuttavat liiketoimintakiellosta annetun lain (1059/1985) mukaista liiketoimintakieltoa. Kyseisen lain 3 §:n mukaan liiketoimintakiellon määrääminen edellyttää liiketoimintaan olennaisesti liittyvien lakisääteisien velvollisuuksien laiminlyöntiä tai rikollista menettelyä, jota ei voida pitää vähäisenä ja lisäksi sitä, että laitonta menettelyä on kokonaisuutena arvioiden pidettävä velkojien, sopimuskumppaneiden, julkisen talouden taikka terveen ja toimivan taloudellisen kilpailun kannalta vahingollisena.

Lain esitöiden (HE 198/1996 vp) mukaan rikos voidaan katsoa tehdyksi liiketoiminnassa, kun se liittyy kiinteästi harjoitettuun taloudelliseen toimintaan. Tällaisia rikoksia ovat perinteisesti taloudellisiksi rikoksiksi luokiteltavat teot.

Rikollisena menettelynä liiketoiminnassa voidaan esitöiden mukaan pitää myös muita kuin tavanomaisia taloudellisiksi rikoksiksi luokiteltavia tekoja. Myös rikoslain 48 luvussa mainittuja ympäristörikoksia voidaan esitöiden mukaan tietyin edellytyksin pitää liiketoiminnassa tehtyinä. Jos esimerkiksi yritystoiminnan kannattavuuden parantamiseksi jätetään huolehtimatta ympäristön suojeluvelvoitteista, voi kysymyksessä olla rikollinen menettely liiketoiminnassa. Tällainen toiminta murentaa liiketoimintaa kohtaan tunnettua yleistä luottamusta sekä aiheuttaa vahinkoa saman alan muille liiketoiminnan harjoittajille vääristäessään alan kilpailuasetelmaa.

Yleissopimuksen 6 artikla ja puitepäätöksen 5 artikla eivät anna aihetta lainsäädännön muuttamiseen.

1.7. Osallisuus ja yllytys

Yleissopimuksen 2 artiklan 2 kappale

Puitepäätöksen 4 artikla

Yleissopimuksen 2 artiklan 2 kappaleen mukaan sopimusvaltion on säädettävä rikoksiksi osallisuus saman artiklan 1 kappaleessa tarkoitettuihin rikoksiin.

Puitepäätöksen 4 artiklan mukaan kunkin jäsenvaltion on toteutettava tarvittavat toimenpiteet sen varmistamiseksi, että osallisuus ja yllytys 2 artiklassa tarkoitettuun menettelyyn ovat rangaistavia. Osallisuuden ja yllytyksen tulee siis olla rangaistavaa ainoastaan, kun päärikos on tahallinen.

Rikoksen tekemisen muotoina erotetaan yleensä tekijävastuu ja varsinainen osallisuus. Tekijävastuu kattaa kolme tilannetta: välitön (varsinainen) yksin tekeminen, rikos-kumppanuus ja välillinen tekeminen. Varsinainen osallisuus kattaa kaksi tilannetta, yllytyksen ja avunannon. Näistä kaikista säädetään rikoslaissa.

Vuoden 2004 alussa voimaan tulleessa rikoslain 5 luvun 3 §:ssä säädetään, että jos kaksi tai useammat ovat yhdessä tehneet tahallisen rikoksen, rangaistaan kutakin rikoksen tekijänä. Sanamuoto vastaa jokseenkin sellaisenaan vuoden 2003 loppuun voimassa ollutta rikoslain 5 luvun 1 §:ää. Selvennyksenä aikaisempaan on kuitenkin lisäys, jonka mukaan rikoskumppanuus voi tulla kysymykseen vain tahallisten rikosten yhteydessä. Subjektiivisessa suhteessa yhdessä tekeminen merkitsee vaatimusta yhteisymmärryksestä. Yhteisymmärrys merkitsee tietoisuutta siitä, että oma toiminta yhdessä muiden kanssa toteuttaa tunnusmerkistön. Objektiivisessa suhteessa edellytetään myös osallistumista itse rikoksen toteuttamiseen.

Yllytyksestä tuomitaan rikoslain 5 luvun 5 §:n mukaan se, joka tahallaan taivuttaa toisen tahalliseen rikokseen tai sen rangaistavaan yritykseen. Avunannosta rikokseen tuomitaan rikoslain 5 luvun 6 §:n mukaan se, joka ennen rikosta tai sen aikana neuvoin, toimin tai muilla tavoin tahallaan auttaa toista tahallisen rikoksen tai sen rangaistavan yrityksen tekemisessä. Rikoslain 9 luvun 2 §:n mukaan johdon osallisuus rikokseen voi synnyttää oikeushenkilön rangaistusvastuun.

Voimassa oleva lainsäädäntö täyttää yleissopimuksen 2 artiklan 2 kappaleen ja puitepäätöksen 4 artiklan vaatimukset.

1.8. Toimenpiteet menetetyksi tuomitsemisessa

Yleissopimuksen 7 artikla

Yleissopimuksen 7 artiklan 1 kappaleen mukaan kukin sopimuspuoli ryhtyy tarvittaviin toimenpiteisiin voidakseen tuomita menetetyksi sopimuksen 2 ja 3 artiklassa tarkoitettujen rikosten tekemisessä käytetyt välineet ja niiden tuoton tai omaisuutta, jonka arvo vastaa sellaista tuottoa. Yleissopimuksen selitysmuistiosta ilmenee, että artiklan taustalla on Strasbourgissa 8 päivänä marraskuuta 1990 tehty rikoksen tuottaman hyödyn rahanpesua, etsintää, takavarikkoa ja menetetyksi tuomitsemista koskeva yleissopimus (SopS 53/1994).

Yleissopimuksen 7 artiklan 2 kappaleen mukaan sopimuspuoli voi 1 kappaleen osalta tehdä varauman ja selittää, ettei se sovella 1 kappaletta tiettyihin rikoksiin, tiettyihin tekovälineisiin eikä rikoksen tuottoon tai omaisuuteen, jonka arvo vastaa sellaista tuottoa.

Artiklan 1 kappaleessa viitataan sekä 2 artiklassa tarkoitettuihin tahallisiin rikoksiin että 3 artiklan kattamiin tuottamuksellisiin rikoksiin. Esityksessä ehdotetaan, että Suomi ilmoittaisi 3 artiklan 2 kappaleen mukaisesti, että se soveltaa 3 artiklaa vain törkeän tuottamuksellisiin rikoksiin.

Puitepäätös ei sisällä menetetyksi tuomitsemista koskevia määräyksiä.

Kotimaiset säännökset menettämisseuraamuksista sisältyvät rikoslain 10 lukuun. Menettämisseuraamuksen määräämisen edellytyksenä on laissa rangaistavaksi säädetty teko (rikos). Rikoslain 10 luvun 2 §:n mukaan rikoksen tuottama taloudellinen hyöty on tuomittava valtiolle menetetyksi. Menettämiseen tuomitaan rikoksesta hyötynyt tekijä, osallinen tai se, jonka puolesta tai hyväksi rikos on tehty. Hyödyn menettämistä ei ole sidottu tiettyyn omaisuusesineeseen, vaan menetetyksi tuomitaan hyödyn suuruuden osoittama rahamäärä. Toisaalta myös konkreettinen omaisuuseräkin voidaan tuomita menetetyksi rikoksen tuottamana hyötynä (KKO 1999:89).

Rikoslain 10 luvun 4 § sisältää säännökset rikoksentekovälineen menettämisestä. Rikoslain 10 luvun 4 §:n 1 momentin mukaan menetetyksi on tuomittava rikoksen tekemiseen käytetty terä- tai ampuma-ase ja muu niihin rinnastettava hengenvaarallinen väline ja muu esine tai omaisuus, jonka hallussapito on rangaistavaa. Sen sijaan pykälän 2 momentissa mainituissa tapauksissa edellytetään, että rikos, jonka tekemiseen käytetyt rikoksentekovälineet voidaan tuomita menetetyksi, on tahallinen. Menetetyksi voidaan 2 momentin mukaan tuomita muun muassa esine tai omaisuus, jota on käytetty tahallisen rikoksen tekemisessä ja oikeudenkäynnin kohteena olevaan tahalliseen rikokseen läheisesti liittyvä esine tai omaisuus, joka on yksinomaan tai pääasiallisesti tahallista rikosta varten hankittu tai valmistettu taikka ominaisuuksiltaan erityisen sovelias tällaisen rikoksen tekemiseen. Menetetyksi on mahdollista siten tuomita tuottamuksellisten ja törkeän tuottamuksellisen rikoksen tekemisessä käytetty rikoksentekoväline vain pykälän 1 momentissa mainituissa tapauksissa.

Rikoksella tuotettu, valmistettu tai aikaansaatu taikka rikoksen kohteena ollut esine tai omaisuus voidaan rikoslain 10 luvun 5 §:n mukaan tuomita valtiolle menetetyksi, jos menettämisseuraamus on tarpeen

1) esineen tai omaisuuden terveydelle tai ympäristölle haitallisten ominaisuuksien vuoksi;

2) uusien rikosten ehkäisemiseksi, ja esine on erityisen sovelias rikoksen kohteeksi tai rikolliseen käyttöön;

3) säännöstelyä taikka maahantuontia tai maastavientiä koskevien säännösten tai määräysten tarkoituksen toteuttamiseksi; tai

4) luonnon tai ympäristön suojelemiseksi annettujen säännösten tai määräysten tarkoituksen toteuttamiseksi.

Luonnonsuojelulain 58 §:n mukaiseen luonnonsuojelurikkomukseen tai rikoslain 48 luvun 1—5 §:ssä tarkoitettuun rikokseen syyllistynyt henkilö on saman lain 59 §:n nojalla tuomittava menettämään valtiolle se, mikä on ollut rikoksen kohteena. Lisäksi on tuomittava menetetyksi se arvo, mikä rikoksen kohteena olleella rauhoitetulla eläimellä tai kasvilla on ollut lajinsa edustajana. Ympäristöministeriö on asetuksella (9/2002) vahvistanut ohjeelliset arvot rauhoitetuille eläimille ja kasveille. Lisäksi voivat tulla sovellettavaksi rikoslain 10 luvun säännökset.

Suomen tulee tehdä yleissopimuksen 7 artiklan 2 kappaleen mukainen varauma, jossa todetaan, että artiklan 1 kappaletta ei sovelleta tärkeän tuottamuksellisten rikosten tekemisessä käytettyihin rikoksentekovälineisiin. Tuottamuksellisten rikosten tekemisessä käytettyjen rikoksentekovälineiden menettämistä ei ole tarpeen erikseen rajata soveltamisalan ulkopuolelle, jos Suomi ehdotetulla tavalla rajoittaisi 3 artiklan soveltamista vain törkeän tuottamuksellisiin rikoksiin.

Muilta osin voimassa olevat menettämisseuraamuksia koskevat säännökset täyttävät yleissopimuksen 7 artiklan vaatimukset.

1.9. Ympäristön palauttaminen entiseen tilaansa

Yleissopimuksen 8 artikla

Yleissopimuksen 8 artiklan mukaan kukin sopimuspuoli voi milloin tahansa selittää Euroopan neuvoston pääsihteerille, että se säätää ympäristön ennallistamisesta seuraavasti:

a) toimivaltainen viranomainen voi määrätä ympäristön ennallistamisvelvoitteen yleissopimuksen mukaisesti rikokseksi säädetyn teon osalta. Määräykseen voidaan liittää ehtoja;

b) jos ympäristön ennallistamisvelvoitetta ei ole noudatettu, toimivaltainen viranomainen voi kansallisen lainsäädännön mukaisesti määrätä sen täytäntöönpantavaksi määräyksen kohteena olevan henkilön kustannuksella, tai kyseiseen henkilöön voidaan kohdistaa muita rikosoikeudellisia rangaistuksia määräyksen sijaan tai sen lisäksi.

Ympäristönsuojelulain 79 §:n ja 84 §:n perusteella viranomainen voi määrätä tarpeellisista toimista, joihin on ryhdyttävä ympäristön ennallistamiseksi tai aiheutuneen haitan vähentämiseksi tai poistamiseksi. Lain 88 §:n mukaan viranomaisen on tehostettava, jollei se ole ilmeisen tarpeetonta, antamaansa kieltoa tai määräystä uhkasakolla tai uhalla, että tekemättä jätetty toimenpide teetetään laiminlyöjän kustannuksella tai toiminta keskeytetään. Kaikkiin yleissopimuksessa tarkoitettuihin rikoksiin ei kuitenkaan liity viranomaisen mahdollisuutta määrätä ennallistamistoimenpiteitä.

Voimassa oleva lainsäädäntö ei välttämättä täysin kattavasti täytä yleissopimuksen 8 artiklan määräyksiä. Koska artikla ei ole pakottava, tästä ei kuitenkaan aiheudu tarvetta lainsäädännön muuttamiseen tai varauman tekemiseen.

1.10. Oikeushenkilön rangaistusvastuu

Yleissopimuksen 9 artikla

Puitepäätöksen 6 artikla

Puitepäätöksen 7 artikla

Yleissopimuksen 9 artiklan 1 kappaleen mukaan kukin sopimuspuoli ryhtyy tarvittaviin toimenpiteisiin voidakseen määrätä rikosoikeudellisia tai hallinnollisia rangaistuksia tai toimenpiteitä oikeushenkilöille, joiden puolesta niiden toimielimet, toimielinten jäsenet tai muut edustajat ovat tehneet 2 tai 3 artiklassa tarkoitetun rikoksen.

Yleissopimuksen 9 artiklan 2 kappaleen mukaan artiklan 1 kappaleen mukainen oikeushenkilön vastuu ei saa sulkea pois rikosoikeudenkäyntiä luonnollista henkilöä vastaan. Yleissopimuksen 9 artiklan 3 kappaleen mukaan sopimukseen on 1 kappaleen osalta mahdollisuus tehdä varauma, jonka mukaan 1 kappaletta sovelletaan vain tiettyihin rikoksiin tai sitä ei sovelleta lainkaan.

Puitepäätöksen 6 artiklan 1 kohdan mukaan kunkin jäsenvaltion on toteutettava tarvittavat toimenpiteet sen varmistamiseksi, että oikeushenkilöt voidaan saattaa vastuuseen 2 ja 3 artiklassa tarkoitetusta menettelystä, johon on oikeushenkilön hyväksi syyllistynyt joko yksin tai oikeushenkilön toimielimeen kuuluvana toimien henkilö, jonka johtava asema oikeushenkilössä perustuu

a) toimivaltaan edustaa oikeushenkilöä, tai

b) toimivaltaan tehdä päätöksiä oikeushenkilön puolesta, tai

c) toimivaltaan harjoittaa valvontaa oikeushenkilön sisällä,

sekä osallisuudesta 2 artiklassa tarkoitettuun menettelyyn avunantajana tai yllyttäjänä.

Puitepäätöksen 6 artiklan 2 kohdan mukaan edellä 1 kohdassa tarkoitettujen tilanteiden lisäksi kunkin jäsenvaltion on toteutettava tarvittavat toimenpiteet sen varmistamiseksi, että oikeushenkilö voidaan saattaa vastuuseen, jos 1 kohdassa tarkoitetun henkilön harjoittaman ohjauksen tai valvonnan puutteellisuus on tehnyt mahdolliseksi oikeushenkilön alaisena toimivan henkilön 2 tai 3 artiklassa tarkoitetun menettelyn kyseisen oikeushenkilön hyväksi. Oikeushenkilön vastuun toteuttaminen ei puitepäätöksen 6 artiklan mukaan saa estää rikosoikeudenkäyntiä sellaisia luonnollisia henkilöitä vastaan, jotka ovat tekijöinä, yllyttäjinä tai avunantajina puitepäätöksen 2 ja 3 artiklassa tarkoitetussa menettelyssä.

Yleissopimuksen ja puitepäätöksen sisältämät oikeushenkilön rangaistusvastuuta koskevat määräykset ovat lähes samanlaisia kuin esimerkiksi terrorismia koskevassa puitepäätöksessä (EYVL L 164, 22.6.2002). Sen täytäntöönpanoon liittyvässä hallituksen esityksessä (HE 188/2002 vp, s 63—65) on tarkasteltu yksityiskohtaisesti puitepäätöksen määräyksiä suhteessa Suomen rikoslain sisältämiin oikeushenkilön rangaistusvastuuta koskeviin säännöksiin ja todettu, että oikeushenkilön rangaistusvastuuta koskevat 9 luvun säännökset täyttävät puitepäätöksen asettamat vaatimukset. Sama johtopäätös voidaan toistaa myös tässä yhteydessä.

Yleissopimus ja puitepäätös eivät edellytä oikeushenkilön rangaistusvastuun ulottamista yleissopimuksen 4 artiklassa tarkoitettuihin ja muihin vähäisiin tekoihin. Sen vuoksi on riittävää, että oikeushenkilön rangaistusvastuun laajuuden riittävyyttä arvioitaessa kiinnitetään huomiota ainoastaan rikoslaissa oleviin rikoksiin.

Oikeushenkilön rangaistusvastuu koskee vain niitä rikoksia, joista niin on erikseen säädetty. Esimerkiksi henkeen ja terveyteen kohdistuvia rikoksia koskevassa rikoslain 21 luvussa ei ole oikeushenkilön rangaistusvastuuta koskevaa säännöstä. Perinteisesti on ajateltu, ettei ole mielekästä liittää oikeushenkilön rangaistusvastuuta tekoihin, joissa käytännössä vain luonnollinen henkilö voi olla tekijänä. Vaikka henkeen ja terveyteen kohdistuvat rikokset käytännössä useimmiten ovat luonnollisen henkilön suorittamia väkivallantekoja, voivat tunnusmerkistöt, kuten edellä on todettu, kuitenkin täyttyä myös muilla tavoin — esimerkiksi vaarallisia aineita sisältävillä päästöillä. Terveyttä vahingoittavien tai vaarantavien päästöjen aiheuttaminen liittyykin monesti nimenomaan oikeushenkilön muodossa harjoitettuun yritystoimintaan.

Oikeushenkilön rangaistusvastuu ei nykyisin ulotu myöskään kaikkiin yleissopimuksen ja puitepäätöksen alaan kuuluviin rikoslain 34 luvun yleisvaarallisiin rikoksiin eikä rikoslain 44 luvun terveyttä ja turvallisuutta vaarantaviin rikoksiin. Sen sijaan oikeushenkilö on mahdollista tuomita rangaistukseen rikoslain 48 luvussa tarkoitetuista ympäristörikoksista.

Yleissopimuksen ja puitepäätöksen velvoitteiden täyttämiseksi rikoslain 9 luvun mukainen oikeushenkilön rangaistusvastuu ehdotetaan ulotettavaksi koskemaan myös rikoslain 21 luvussa rangaistavaksi säädettyä tappoa, murhaa, surmaa, pahoinpitelyä, törkeää pahoinpitelyä, kuolemantuottamusta, törkeää kuolemantuottamusta, vammantuottamusta, törkeää vammantuottamusta ja vaaran aiheuttamista, kun rikos on tehty päästämällä ainetta, säteilyä tai muuta sellaista ympäristöön sekä 34 luvussa rangaistavaksi säädettyä terveyden vaarantamista, törkeää terveyden vaarantamista ja ydinräjähderikosta ja vielä 44 luvussa rangaistaviksi säädettyjä terveysrikosta, ydinenergian käyttörikosta, räjähderikosta, varomatonta käsittelyä ja vaarallisten aineiden kuljetusrikosta.

Siltä osin kuin kysymys on tuottamuksellisista rikoksista kuten vammantuottamus ja kuolemantuottamus, joissa rangaistavuuden edellyttämä tuottamustaso on huolimattomuus, ehdotus menee tuottamustason osalta pitemmälle kuin yleissopimus ja puitepäätös edellyttävät. Oikeushenkilön rangaistusvastuun rajoittaminen törkeään kuolemantuottamukseen ja törkeään vammantuottamukseen ei kuitenkaan voi tulla kysymykseen, koska teon törkeyden kokonaisarviointi riippuu myös muista seikoista kuin tuottamuksen tasosta. Kaikki törkeällä tuottamuksella aiheutetut päästöt, joista seuraa esimerkiksi vakava vamma, eivät siis välttämättä täytä törkeän vammantuottamuksen tunnusmerkistöä. Sen vuoksi oikeushenkilön rangaistusvastuu tulee ulottaa myös kyseisten rikosten tuottamukselliseen perustekomuotoon.

Suomessa yhteisövastuun ulkopuolelle on vakiintuneesti jätetty rikosten lievät teko-muodot. Myöskään tässä yhteydessä oikeushenkilön rangaistusvastuuta ei ehdoteta ulotettavaksi koskemaan esimerkiksi lievää pahoinpitelyä eikä rikoslain ulkopuolisia sakonuhkaisia kriminalisointeja.

Puitepäätöksen 7 artiklan mukaan jäsenvaltion on toteutettava tarvittavat toimenpiteet sen varmistamiseksi, että 6 artiklan mukaisesti vastuussa olevaksi todetulle oikeushenkilölle voidaan tuomita tehokkaita, oikeasuhteisia ja vakuuttavia seuraamuksia, joihin kuuluu rikosoikeudellisia tai muita sakkoja ja joihin voi kuulua muita seuraamuksia. Yleissopimuksen 9 artiklassa mainitaan oikeushenkilöille koituvina seuraamuksina rikosoikeudelliset tai hallinnolliset rangaistukset. Rikoslain 9 luvun mukainen mahdollisuus määrätä oikeushenkilölle yhteisösakko täyttää sekä yleissopimuksen että puitepäätöksen asettamat vaatimukset.

Puitepäätöksessä mainitaan esimerkkeinä oikeushenkilöille määrättävistä muista harkinnanvaraisista seuraamuksista: a) oikeuden menettäminen julkisista varoista suoritettaviin etuisuuksiin tai tukeen; b) väliaikainen tai pysyvä kielto harjoittaa teollista tai kaupallista toimintaa; c) oikeudelliseen valvontaan asettaminen; d) oikeudellinen määräys purkaa oikeushenkilö ja e) velvollisuus toteuttaa erityisiä toimenpiteitä. Tällaisia harkinnanvaraisia seuraamuksia ei ole Suomessa pidetty tarpeellisina eikä puitepäätös velvoita niitä säätämään.

Yleissopimuksen 9 artiklan 3 kappaleen mukaan sopimukseen on 1 kappaleen osalta mahdollisuus tehdä varauma, jonka mukaan 1 kappaletta sovelletaan vain tiettyihin rikoksiin tai sitä ei sovelleta lainkaan. Kuten edellä 3 artiklan kohdalla on todettu, ehdotetaan, että Suomi tekee 3 artiklan 2 kappaleen mukaisen varauman, jonka mukaan saman artiklan 1 kappaletta sovelletaan vain törkeän tuottamuksellisiin rikoksiin. Tähän liittyen Suomen tulisi 9 artiklan kohdalla tehdä vastaava rajaus oikeushenkilön rangaistusvastuuseen. Varaumassa todettaisiin, että 9 artiklan 1 kappaletta sovelletaan ainoastaan 2 artiklassa tarkoitettuihin tahallisiin rikoksiin sekä 3 artiklassa tarkoitettuihin törkeän tuottamuksellisiin rikoksiin. Muilta osin varauman tekeminen ei ole aiheellista, koska puitepäätös on vastaavilta osiltaan ehdoton.

1.11. Viranomaisten välinen yhteistyö

Yleissopimuksen 10 artikla

Yleissopimuksen 10 artiklan 1 kappale edellyttää, että kukin sopimuspuoli ryhtyy toimenpiteisiin sen varmistamiseksi, että ympäristönsuojelusta vastaavat viranomaiset tekevät yhteistyötä rikosten tutkinnasta ja syytteeseen asettamisesta vastaavien viran-omaisten kanssa:

a) ilmoittamalla viimeksi mainituille viranomaisille omasta aloitteestaan, jos on perusteltua syytä epäillä 2 artiklassa tarkoitetun rikoksen tapahtuneen;

b) antamalla pyynnöstä viimeksi mainituille viranomaisille kaikki tarvittavat tiedot kansallisen lainsäädännön mukaisesti.

Yleissopimuksen 10 artiklan 2 kappaleen mukaan sopimuspuoli voi tehdä 1 kappaleen a kohdan soveltamisen suhteen varauman ilmoittaen, ettei se sovella a kohtaa tai että sitä sovelletaan ainoastaan tiettyihin rikoksiin. Yleissopimuksen selitysmuistiossa on todettu, että artiklan 1 kappaleen a kohdassa olevalla viittauksella 2 artiklaan on ilmoitusvelvollisuuden piiristä haluttu rajata pois muut kuin vakavat teot.

Ympäristöministeriön alaisilla alueellisilla ympäristökeskuksilla on keskeinen asema ympäristölakien täytäntöönpanossa ja valvonnassa. Ne myöntävät ympäristönsuojelu-lain mukaisia lupia sekä valvovat niiden ja vesilain mukaisten lupien noudattamista. Lupa- ja valvonta-asiat on ympäristökeskusten työjärjestyksillä määrätty tietyn yksikön virkamiesten vastuulle.

Ympäristönsuojelulain mukaiset lupa-asiat käsitellään hallinnollisessa menettelyssä, jossa lupaviranomaisena on joko ympäristölupavirasto, kunnan ympäristölupaviran-omainen tai alueellinen ympäristökeskus. Laaja-alaisia ympäristövaikutuksia aiheuttavien laitosten lupa-asiat ratkaisee alueellinen ympäristökeskus. Lukumääräisesti suurin osa ympäristöluvista käsitellään kuitenkin kunnissa. Alueelliset ympäristökeskukset sekä kunnan ympäristönsuojeluviranomaiset valvovat lupien noudattamista.

Kuntien ympäristöhallinnosta annetun lain (64/1986) mukaan kunnan tulee alueellaan valvoa ja edistää ympäristönsuojelua siten, että luontoa ja muuta ympäristöä suojelemalla, hoitamalla ja kehittämällä turvataan kunnan asukkaille terveellinen, viihtyisä ja virikkeellinen sekä luonnontaloudellisesti kestävä elinympäristö. Keskeisessä asemassa on kunnan ympäristönsuojeluviranomainen. Tällaisena toimii kunnan määräämä toimielin, jona ei voi kuitenkaan olla kunnanhallitus. Yleensä kunnan ympäristönsuojeluviranomaisena toimii lautakunta.

Ympäristölainsäädännössä on säädetty kunnille runsaasti erityyppisiä tehtäviä. Kunnan ympäristönsuojeluviranomainen toimii ympäristönsuojelulaissa tarkoitettuna lupa- ja valvontaviranomaisena ja valvoo myös jätelain, kemikaalilain, terveydensuojelulain ja maa-aineslain noudattamista. Maankäyttö- ja rakennuslaissa tarkoitettuna kunnan lupa- ja valvontaviranomaisena toimii puolestaan rakennusvalvontaviranomainen. Metsälain mukaisesta valvonnasta vastaa metsäkeskus.

Ympäristöviranomaisen tekemät rikosilmoitukset ovat yksi keskeisimmistä ympäristörikosten ilmituloon liittyvistä tekijöistä. Ilmoituksen tekemiseen liittyvä harkintavalta ohjaa oleellisesti sitä, mitkä jutut seuloutuvat rikosoikeudellisen järjestelmän piiriin. Ympäristöviranomaisen harkintavallan rajat on pääosin määritelty lainsäädännössä.

Viranomaisille ei ole kuitenkaan kaikissa yleissopimuksen kannalta merkityksellisissä erityislaeissa säädetty velvollisuutta ilmoittaa rikoksesta esitutkintaviranomaisille. Erityissäännöksen puuttuessa viranomaisten ilmoitusvelvollisuus voidaan kuitenkin osittain johtaa hyvän hallinnon periaatteesta, jonka mukaan viranomaisten tulee tarvittaessa omasta aloitteestaan siirtää niille tulleet mahdollisia rikoksia koskevat ilmoitukset toimivaltaiselle valvontaviranomaiselle tai selvissä tapauksissa suoraan poliisille ja vastaavasti myös ilmoittaa omista mahdollisia ympäristörikoksia koskevista havainnoistaan toimivaltaiselle viranomaiselle. Käytännössä tällaista sektoriviranomaisten välistä aktiivista yhteistyötä on voitava edellyttää ennen muuta ympäristöviranomaisilta, terveysviranomaisilta, rakennusvalvontaviranomaisilta ja metsäkeskuksilta.

Valvontaviranomaisen tulee ympäristönsuojelulain 94 §:n nojalla tehdä poliisille ilmoitus vastoin ympäristönsuojelulakia tai sen nojalla annettuja säännöksiä tai määräyksiä tehdystä ympäristön turmelemisesta. Ilmoitus saadaan kuitenkin jättää tekemättä, jos tekoa on pidettävä olosuhteet huomioon ottaen vähäisenä eikä yleisen edun ole katsottava vaativan syytteen nostamista.

Vesilain 21 luvun 2 §:n mukaan viranomaisen on ilmoitettava asiasta poliisille esitutkintaa varten, jos vesilakia tai sen nojalla annettuja säännöksiä tai määräyksiä ei ole noudatettu, jollei tekoa ole olosuhteet huomioon ottaen pidettävä vähäisenä eikä yleinen etu vaadi syytteen nostamista.

Myös metsälain 22 §:ssä, maa-aineslain 18 §:ssä ja maankäyttö- ja rakennuslain 186 §:ssä velvoitetaan tekemään ilmoitus poliisi- tai syyttäjäviranomaiselle. Ilmoitus voidaan kuitenkin jättää tekemättä, jos tekoa tai laiminlyöntiä olosuhteet huomioon ottaen on pidettävä vähäisenä eikä yleisen edun ole katsottava vaativan syytteen nostamista.

Edellä mainituissa säännöksissä yleinen etu saattaa edellyttää ilmoituksen tekemistä siinäkin tapauksessa, että yksittäistä tekoa pidettäisiin lain säännöksissä tarkoitetulla tavalla vähäisenä. Velvollisuus yleisen edun huomioon ottamiseen siten kaventaa valvontaviranomaisen harkintavaltaa olla tekemättä ilmoitusta. Yleisen edun käsite on kuitenkin moniselitteinen ja sen sisältö ja käyttötarkoitus vaihtelevat asiayhteydestä riippuen. Ympäristölainsäädännössä yleisellä edulla on useita, joskus toistensa kanssa jopa osittain vastakkaisiakin merkityssisältöjä. Näin on ilmoitusvelvollisuudenkin kohdalla. Jos yleisellä edulla tarkoitetaan yhteiskunnallista kokonaishyötyä, voi harkinta irtaantua hyvin pitkälle tarkasteltavana olevasta teosta. Ilmoitusvelvollisuutta koskevien säännösten tulisi kuitenkin olla mahdollisimman yksiselitteisiä ja selkeitä, jotta niitä sovellettaisiin yhdenmukaisesti.

Edellä todetun johdosta ympäristönsuojelulain 94 §:ää, vesilain 21 luvun 2 §:ää, metsä-lain 22 §:ää, maa-aineslain 18 §:ää ja maankäyttö- ja rakennuslain 186 §:ää ehdotetaan muutettaviksi niin, että säännöksistä poistetaan maininta yleisen edun vaatimuksista. Metsälain 22 § ei sinänsä suoranaisesti kuulu yleissopimuksen tai puitepäätöksen soveltamisalaan, mutta asiayhteyden vuoksi sekin on otettu mukaan ehdotukseen.

Kuten edellä on todettu, viranomaisille ei ole kaikissa yleissopimuksen kannalta merkityksellisissä erityislaeissa säädetty velvollisuutta ilmoittaa rikoksesta esitutkintaviranomaisille. Ilmoitusvelvollisuus ei siten kata kaikkia yleissopimuksen 2 artiklassa tarkoitettuja tekoja. Sen vuoksi yleissopimukseen on tehtävä varauma, jossa selitetään, että 10 artiklan 1 kappaleen a kohtaa ei sovelleta muihin kuin edellä mainituissa muutettaviksi ehdotetuissa säännöksissä tarkoitettuihin rikoksiin.

1.12. Ryhmien oikeus osallistua rikosoikeudenkäyntiin

Yleissopimuksen 11 artikla

Yleissopimuksen 11 artiklan mukaan kukin sopimuspuoli voi milloin tahansa ilmoittaa, että se myöntää kansallisen lainsäädäntönsä mukaisesti ryhmälle, säätiölle tai yhteisölle, jonka päämääränä sen perustamisasiakirjojen mukaan on ympäristönsuojelu, oikeuden osallistua tämän yleissopimuksen mukaisesti rikoksiksi säädettyjä tekoja koskevaan oikeudenkäyntiin.

Voimassa olevien säännösten mukaan yleissopimuksen 11 artiklassa tarkoitetuilla ryhmillä, säätiöillä tai yhteisöillä ei ole oikeutta kuultavina tai muutoin ulkopuolisina osallistua rikosoikeudenkäynteihin. Ympäristöä koskevan yleisen edun valvonta kuuluu Suomessa yleensä erityissäännösten nojalla ympäristörikosasioissa asianomistajana esiintyvälle alueelliselle ympäristökeskukselle.

Ympäristönsuojelulain 94 §:n mukaan alueellinen ympäristökeskus on ympäristönsuojelulain 116 §:ssä tarkoitettua rikosta koskevassa asiassa asianomistaja, jos yleistä etua on loukattu. Myös rikosasiassa, jossa on kysymys vesilain 13 luvussa rangaistavaksi säädetystä teosta, voi alueellinen ympäristökeskus vesilain 14 luvun 3 §:n nojalla käyttää asianomistajan puhevaltaa, jos yleistä etua on loukattu.

Ympäristöhallinnosta annetun lain (55/1995) 4 §:n mukaan alueellinen ympäristökeskus huolehtii toimialueellaan sille säädetyistä tai määrätyistä ympäristönsuojelua, alueiden käyttöä, luonnonsuojelua, kulttuuriympäristön hoitoa, rakentamisen ohjausta sekä vesivarojen käyttöä ja hoitoa koskevista tehtävistä. Lisäksi alueellinen ympäristökeskus toimialallaan edustaa valtiota, valvoo valtion etua ja oikeutta sekä kantaa ja vastaa tuomioistuimissa ja muissa viranomaisissa, jollei toisin säädetä tai määrätä.

Århusissa kesäkuussa 1998 allekirjoitetussa tiedon saannista, yleisön osallistumisoikeudesta sekä muutoksenhaku- ja vireillepano-oikeudesta ympäristöasioissa tehdyssä yleissopimuksessa on pidetty tärkeänä vireillepano-oikeuden laajentamista järjestöille ympäristöä koskevissa hallinnollisissa asioissa. Sopimus on saatettu voimaan 30 päivänä marraskuuta 2004 (866/2004, SopS 122/2004). Yleissopimus sisältää määräyksiä, jotka voidaan ryhmitellä kolmeen ryhmään: ympäristöä koskevan tiedon saanti (4 ja 5 artikla), yleisön osallistumisoikeus ympäristöä koskevaan päätöksentekoon (6, 7 ja 8 artikla) sekä muutoksenhakuoikeus (9 artikla). Määräykset osallistumisoikeudesta koskevat toisaalta yksittäisiä hankkeita (6 artikla) ja toisaalta osallistumista yleisemmin päätöksentekoon eli erilaisten suunnitelmien ja lainsäädännön valmisteluun (7 ja 8 artikla). Sopimuksen 9 artiklan perusteella muutoksenhaku koskee itse sopimuksen soveltamisalaan kuuluvia kysymyksiä eli oikeutta hakea muutosta ympäristöä koskevan tiedon saantiin sekä sopimuksessa määriteltyjä toimintoja koskeviin päätöksiin. Viimeksi mainitussa artiklassa säännellään lisäksi yleisön oikeutta panna vireille joko hallinnollinen menettely tai kanne tuomioistuimessa lainvastaisen toimenpiteen tai laiminlyönnin kieltämiseksi tai oikaisemiseksi. Muutoksenhaku- ja vireillepano-oikeutta koskevia määräyksiä sovelletaan luonnollisten henkilöiden lisäksi ympäristöjärjestöihin. Sopimus ei kuitenkaan koske rikosprosessia.

Aatteellisen järjestön osallistuminen oikeudenkäyntiin merkitsisi perustavaa laatua olevaa muutosta kotimaiseen rikosprosessiin. Sen vuoksi yleissopimuksen 11 artikla, joka ei ole velvoittava, ei anna aihetta voimassa olevan lainsäädännön muuttamiseen.

1.13. Kansainvälinen yhteistyö

Yleissopimuksen 12 artikla

Yleissopimuksen 12 artiklan 1 kappaleen mukaan sopimuspuolet tekevät toistensa kanssa, asiaan liittyvien kansainvälistä yhteistyötä rikosoikeuden alalla koskevien kansainvälisten instrumenttien määräysten mukaisesti, mahdollisimman laajamittaista yhteistyötä yleissopimuksen mukaisesti rikoksiksi säädettyjen tekojen tutkinnassa ja niitä koskevissa oikeudenkäynneissä. Yleissopimuksen 12 artiklan 2 kappaleen mukaan sopimuspuolet voivat antaa toisilleen apua niiden sopimuksen 4 artiklassa tarkoitettujen tekojen tutkinnassa ja niitä koskevissa oikeudenkäynneissä, joita 12 artiklan 1 kappale ei kata.

Suomi toimii tiiviissä yhteistyössä eri maiden lainvalvontaviranomaisten kanssa muun muassa Europolin, Interpolin sekä pohjoismaisen yhteistyön puitteissa. Suomi on tehnyt kahdenkeskisiä rikostentorjuntasopimuksia Venäjän, Viron, Latvian, Liettuan, Puolan ja Unkarin kanssa. Yhteistyötä sääntelevien sopimusten muuttamiselle ei toistaiseksi ole havaittu tarvetta. Suomen lainsäädäntö mahdollistaa oikeusavun antamisen niissäkin tilanteissa, joissa valtiot eivät ole tästä erikseen sopineet. Käytännön tasolla esimerkiksi rajavartiolaitos on sopinut Ruotsin rannikkovartioston kanssa valvontayhteistyöstä niin, että toisen osapuolen vastuualueella havaitut öljypäästöt ilmoitetaan sen johtokeskukseen välittömästi havaittaessa.

Suomen lainsäädäntö mahdollistaa artiklassa mainitun yhteistyön, joten lainsäädännön muuttamiseen ei tältä osin ole aihetta.

1.14. Yleissopimuksen voimaantulo

Yleissopimuksen 13 artikla

Yleissopimus tulee voimaan seuraavan kuukauden ensimmäisenä päivänä, kun on kulunut kolme kuukautta siitä päivästä, jona kolme valtiota on ilmaissut suostumuksensa tulla yleissopimuksen sitomaksi.

Toistaiseksi ainoastaan Viro on ratifioinut sopimuksen.

1.15. Yleissopimukseen liittyminen

Yleissopimuksen 14 artikla

Yleissopimuksen voimaantulon jälkeen Euroopan neuvoston ministerikomitea, neuvoteltuaan sopimusvaltioiden kanssa, voi kutsua Euroopan neuvoston ulkopuolisen valtion liittymään yleissopimukseen. Liittyvän valtion osalta yleissopimus tulee voimaan seuraavan kuukauden ensimmäisenä päivänä, kun on kulunut kolme kuukautta siitä päivästä, jona liittymiskirja on talletettu Euroopan neuvoston pääsihteerin huostaan.

1.16. Yleissopimuksen alueellinen soveltaminen

Yleissopimuksen 15 artikla

Sopimusvaltio voi tallettaessaan ratifioimis-, hyväksymis- tai liittymiskirjansa täsmentää alueen tai alueet, joihin yleissopimusta sovelletaan. Sopimusvaltio voi myöhemmin selityksellään laajentaa aluetta tai peruuttaa selityksensä.

1.17. Yleissopimuksen suhde muihin yleissopimuksiin ja sopimuksiin

Yleissopimuksen 16 artikla

Yleissopimus ei vaikuta oikeuksiin ja velvollisuuksiin, jotka johtuvat kansainvälisistä erityisiä asioita koskevista monenvälisistä yleissopimuksista.

Sopimuspuolet voivat tehdä kahdenvälisiä tai monenvälisiä sopimuksia toistensa kanssa asioista, joita yleissopimus koskee, sen määräysten täydentämiseksi tai vahvistamiseksi tai siinä mainittujen periaatteiden soveltamisen helpottamiseksi. Tällaisia sopimuksia voidaan soveltaa yleissopimuksen sijasta, jos näin helpotetaan kansainvälistä yhteistyötä.

1.18. Yleissopimuksen varaumat

Yleissopimuksen 17 artikla

Valtio voi tallettaessaan yleissopimuksen ratifioimis-, hyväksymis- tai liittymiskirjansa selittää, että se käyttää hyväkseen yhtä tai useampaa 3 artiklan 2 ja 3 kappaleen, 5 artiklan 4 kappaleen, 7 artiklan 2 kappaleen, 9 artiklan 3 kappaleen ja 10 artiklan 2 kappaleen varaumamahdollisuuksista. Muita varaumia ei voida tehdä.

Valtio voi milloin tahansa ilmoituksella peruuttaa tekemänsä varauman. Peruuttaminen tulee voimaan sinä päivänä, jona sitä koskeva ilmoitus on vastaanotettu.

Sopimuspuoli, joka on tehnyt varauman, ei voi vaatia muita sopimuspuolia soveltamaan yleissopimusta laajemmin kuin se itse tekee.

Yleissopimuksen 17 artiklassa luetelluissa artikloissa varaumista on käytetty nimitystä ”declaration”. Samoja varaumia koskevassa 17 artiklassa niistä on käytetty ilmaisua ”reservation”. Asiallisesti kysymys on nimenomaan varaumista.

1.19. Yleissopimuksen muuttaminen

Yleissopimuksen 18 artikla

Sopimuspuoli voi ehdottaa sopimukseen muutoksia, jotka käsitellään yleissopimuksen 18 artiklassa selostetussa menettelyssä.

1.20. Yleissopimusta koskevien riitojen ratkaiseminen

Yleissopimuksen 19 artikla

Yleissopimuksen 19 artiklassa on määräykset sopimuksesta aiheutuvien riitojen ratkaisusta. Artiklan mukaan sopimuspuolet pyrkivät ratkaisemaan mahdolliset riidat neuvotteluin tai muulla valitsemallaan rauhanomaisella tavalla. Artiklan määräys on suositus-luonteinen eikä velvoita Suomea alistumaan mihinkään erityiseen riidanratkaisumenettelyyn.

1.21. Yleissopimuksen irtisanominen

Yleissopimuksen 20 artikla

Sopimuspuoli voi milloin tahansa irtisanoa yleissopimuksen kolmen kuukauden irtisanomisajoin.

1.22. Yleissopimuksesta johtuvat ilmoitukset

Yleissopimuksen 21 artikla

Euroopan neuvoston pääsihteeri ilmoittaa Euroopan neuvoston jäsenvaltioille ja yleis-sopimukseen liittyneille muille valtioille muun muassa yleissopimuksen allekirjoituksista, ratifioimis-, hyväksymis- tai liittymiskirjojen tallettamisista ja tehdyistä varaumista.

1.23. Rikoksen johdosta luovuttaminen ja syytteeseen paneminen

Puitepäätöksen 9 artikla

Niiden jäsenvaltioiden, jotka eivät lainsäädäntönsä perusteella luovuta omia kansalaisiaan, on puitepäätöksen 9 artiklan 1 kohdan a alakohdan mukaan toteutettava tarvittavat toimenpiteet toimivaltansa ulottamiseksi omien kansalaistensa sen alueen ulkopuolella tekemiin 2 ja 3 artiklassa tarkoitettuihin rikoksiin.

Artiklan 1 kohdan b alakohdassa todetaan, että jos jonkin jäsenvaltion kansalaisen väitetään tehneen toisessa jäsenvaltiossa rikoksen, johon kuuluu 2 tai 3 artiklassa tarkoitettu menettely, eikä ensiksi mainittu jäsenvaltio luovuta häntä tuohon toiseen jäsenvaltioon yksinomaan henkilön kansalaisuuden perusteella, sen on saatettava asia omien toimivaltaisten viranomaistensa käsiteltäväksi tarvittaessa syytteeseen panemista varten. Syyte-toimien mahdollistamiseksi on rikokseen liittyvät asiakirjat, tiedot ja todistuskappaleet toimitettava rikoksen johdosta tapahtuvaa luovuttamista koskevan 13 päivänä joulukuuta 1957 tehdyn eurooppalaisen yleissopimuksen (SopS 32/1971) 6 artiklan 2 kohdassa määrättyjä menettelyjä noudattaen. Pyynnön esittäneelle jäsenvaltiolle on ilmoitettava syytetoimiin ryhtymisestä ja niiden tuloksista.

Artiklan 2 kohdassa todetaan, että artiklassa tarkoitetaan jäsenvaltion kansalaisella asianomaisen jäsenvaltion rikoksen johdosta tapahtuvaa luovuttamista koskevan eurooppalaisen yleissopimuksen 6 artiklan 1 kohdan b ja c alakohdan nojalla mahdollisesti antamassa ilmoituksessa tarkoitettuja henkilöitä.

Artiklan määräykset vastaavat niin sanotun korruptiosopimuksen (yleissopimus sellaisen lahjonnan torjumisesta, jossa on osallisena Euroopan yhteisöjen virkamiehiä tai Euroopan unionin jäsenvaltioiden virkamiehiä, 97/C 195/01) 8 artiklan 1—3 kohdan määräyksiä. Vastaavat määräykset ovat myös niin sanotun yhteisöpetossopimuksen 5 artiklan 2 ja 4 kohdassa (Euroopan unionista tehdyn sopimuksen K.3 artiklan perusteella tehty yleissopimus yhteisöjen taloudellisten etujen suojaamisesta, SopS 84/2002). Kuten kyseisten yleissopimusten eräiden määräysten hyväksymistä koskevissa hallituksen esityksissä (HE 46/1998 vp ja HE 45/1998 vp) on todettu, Suomen lainsäädäntö täytti kyseiset velvoitteet jo ennen rikoksen johdosta tapahtuvasta luovuttamisesta Suomen ja Euroopan unionin jäsenvaltioiden välillä annetun lain voimaantuloa.

Edellä selostetut luovuttamista koskevat puitepäätöksen määräykset ovat käytännössä menettäneet merkityksensä, kun neuvoston puitepäätös eurooppalaisesta pidätysmääräyksestä ja jäsenvaltioiden välisistä luovuttamismenettelyistä on pantu kansallisesti täytäntöön kaikissa EU:n jäsenmaissa. Puitepäätös sisältää sekä aineelliset että menettelylliset säännökset rikoksen johdosta tapahtuvasta luovuttamisesta Euroopan unionin jäsenvaltioiden välillä.

Puitepäätöksen 9 artikla ei edellytä voimassa olevan lainsäädännön muuttamista.

1.24. Puitepäätöksen täytäntöönpano

Puitepäätöksen 10 artikla

Jäsenvaltioiden on toteutettava puitepäätöksen noudattamisen edellyttämät toimenpiteet ennen 27 päivää tammikuuta 2005.

Jäsenvaltioiden on toimitettava Euroopan unionin neuvoston pääsihteeristölle ja Euroopan yhteisöjen komissiolle ennen 27 päivää huhtikuuta 2005 kirjallisina säännökset, jotka ne ovat antaneet puitepäätöksen mukaisten velvoitteidensa saattamiseksi osaksi kansallista lainsäädäntöään. Neuvosto arvioi viimeistään 27 päivänä tammikuuta 2006 näiden tietojen ja komission kirjallisen kertomuksen perusteella, missä määrin jäsenvaltiot ovat toteuttaneet tarpeelliset toimenpiteet tämän puitepäätöksen noudattamiseksi.

1.25. Puitepäätöksen alueellinen soveltaminen

Puitepäätöksen 11 artikla

Artiklan mukaan puitepäätöstä sovelletaan myös Gibraltariin.

2. Lakiehdotusten perustelut

2.1. Laki ympäristön suojelusta rikosoikeudellisin keinoin tehdyn Euroopan neuvoston yleissopimuksen lainsäädännön alaan kuuluvien määräysten voimaansaattamisesta

1 §. Pykälä sisältää tavanomaisen blankettisäännöksen, jonka mukaan ympäristön suojelusta rikosoikeudellisin keinoin tehdyn yleissopimuksen lainsäädännön alaan kuuluvat määräykset ovat lakina voimassa sellaisina kuin Suomi on niihin sitoutunut.

2 §. Lain säännöksistä voidaan antaa tarkempia säännöksiä valtioneuvoston asetuksella.

3 §. Lain voimaantulosta säädetään tasavallan presidentin asetuksella. Tarkoituksena on, että laki saatetaan asetuksella voimaan samanaikaisesti kuin yleissopimus tulee kansainvälisesti voimaan.

2.2. Rikoslaki

Rikoslaki 21 luvun 19§

Ehdotus oikeushenkilön rangaistuvastuun laajentamisesta myös rikoslain 21 luvussa rangaistavaksi säädettyihin tappoon, murhaan, surmaan, pahoinpitelyyn, kuolemantuottamukseen, törkeään kuolemantuottamukseen, vammantuottamukseen ja vaaran aiheuttamiseen liittyy yleissopimuksen 2 artiklan 1 kappaleen a kohdassa ja puitepäätöksen 2 artiklan 1 kappaleen a kohdassa kuvattuihin hallintoaksessorisuudesta irrotettuihin tekoihin sekä yleissopimuksen 9 artiklan ja puitepäätöksen 6 artiklan määräyksiin oikeushenkilön rangaistusvastuusta.

Yleissopimuksen 9 artiklan 3 kappaleen mukaan sopimukseen on kyseisen artiklan 1 kappaleen osalta mahdollisuus tehdä varauma, jonka mukaan 1 kappaletta sovelletaan vain tiettyihin rikoksiin tai sitä ei sovelleta lainkaan. Kuten edellä 3 artiklan kohdalla on todettu ehdotetaan, että Suomi tekee 3 artiklan 2 kappaleen mukaisen varauman, jonka mukaan saman artiklan 1 kappaletta sovelletaan vain törkeän tuottamuksellisiin rikoksiin. Tähän liittyen Suomen tulee 9 artiklan kohdalla tehdä vastaava rajaus oikeushenkilön rangaistusvastuuseen. Varaumassa todettaisiin, että 9 artiklan 1 kappaletta sovelletaan ainoastaan 2 artiklassa tarkoitettuihin tahallisiin rikoksiin sekä 3 artiklassa tarkoitettuihin törkeän tuottamuksellisiin rikoksiin. Muilta osin varauman tekeminen ei ole aiheellista, koska puitepäätös on vastaavilta osiltaan ehdoton.

Yleissopimuksen ja puitepäätöksen 2 artiklan 1 kappaleen a kohdan mukaan kuoleman tai vakavan vamman aiheuttamisen päästöllä tulee olla rangaistavaa riippumatta siitä, onko päästö ”laiton” myös hallinnollisin perustein arvioituna. Velvoite koskee tahallisia ja puitepäätöksen 3 artiklan perusteella myös törkeän tuottamuksellisia tekoja. Yleissopimuksen vastaavan kohdan mukaan jo kuoleman tai vakavan vamman vaaran aiheuttamisen tulee olla rangaistavaa, ellei sopimukseen tehdä tältä osin varaumaa. Tällaisen varauman tekemistä ei ehdoteta, koska voimassa oleva lainsäädäntö täyttää tältä osin yleissopimuksen vaatimuksen.

Puitepäätöksen 6 artikla edellyttää oikeushenkilön rangaistusvastuun ulottamista 2 artiklassa lueteltuihin rikoksiin ainakin silloin, kun ne tehdään tahallisesti tai törkeän tuottamuksellisesti.

Koska hallinnollisin perustein arvioituna ”laillisena” pidettävä päästö voi tulla arvioiduksi esimerkiksi tappona tai kuolemantuottamuksena siitä huolimatta, että kysymyksessä ei voi olla rikoslain 48 luvussa tarkoitettu rikos, johtavat oikeushenkilön rangaistusvastuuta koskevat määräykset siihen, että oikeushenkilön rangaistusvastuu on näiden tekojen osalta ulotettava myös henkeen ja terveyteen kohdistuviin rikoksiin. Kun yleissopimukseen ei ehdoteta tehtäväksi 2 artiklan 1 kappaleen a kohdan ii alakohtaa koskevaa varaumaa, tulee oikeushenkilön rangaistusvastuu ulottaa myös rikoslain 21 luvussa tarkoitettuihin vaarantamisrikoksiin.

Siltä osin kuin ehdotetussa lainkohdassa on kysymys tuottamuksellisista rikoksista kuten vammantuottamuksesta ja kuolemantuottamuksesta, joissa rangaistavuuden edellyttämä tuottamustaso on huolimattomuus, ehdotus menee tuottamustason osalta pitemmälle kuin yleissopimus ja puitepäätös edellyttävät. Oikeushenkilön rangaistusvastuun rajoittaminen törkeään kuolemantuottamukseen ja törkeään vammantuottamukseen ei kuitenkaan voi tulla kysymykseen, koska teon törkeyden kokonaisarviointi riippuu myös muista seikoista kuin tuottamuksen tasosta. Kaikki törkeälläkään tuottamuksella aiheutetut päästöt, joista seuraa esimerkiksi vakava vamma, eivät siis välttämättä täytä törkeän vammantuottamuksen tunnusmerkistöä. Sen vuoksi oikeushenkilön rangaistusvastuu tulee ulottaa myös kyseisten rikosten tuottamukselliseen perustekomuotoon.

Oikeushenkilö on nykyisin mahdollista tuomita rangaistusvastuuseen rikoslain 48 luvussa rangaistaviksi säädetyistä ympäristörikoksista. Tekoihin, joissa vaarallisia aineita sisältävällä päästöllä aiheutetaan henkilön kuolema tai vakava vamma, saattavat kuitenkin soveltua ympäristörikossäännösten lisäksi rikoslain 21 luvun henkeen ja terveyteen kohdistuvia rikoksia koskevat säännökset. Tapaukset, joissa kyseisellä kuoleman tai vakavan vamman tai niiden vaaran aiheuttavalla menettelyllä ei rikottaisi aineellista ympäristösäännöstä, lienevät Suomessa harvinaisia. Yleissopimus ja puitepäätös edellyttävät kuitenkin näidenkin hallintoaksessorisuudesta irrotettujen tekomuotojen kriminalisointia ja oikeushenkilön rangaistusvastuun ulottamista myös niihin.

Jos päästön aiheuttamisella täytetään sekä rikoslain 21 että 48 luvun mukaisen rikoksen tunnusmerkistön, on johdonmukaista, että oikeushenkilön rangaistusvastuukin toteutuu kummankin rikostyypin osalta yhtäläisin edellytyksin. Tästäkin syystä oikeushenkilön rangaistusvastuun ulottaminen tappoon, murhaan, surmaan, pahoinpitelyyn, törkeään pahoinpitelyyn, kuolemantuottamukseen, törkeään kuolemantuottamukseen, vamman-tuottamukseen, törkeään vammantuottamukseen ja vaaran aiheuttamiseen on sinänsä perusteltua

Tappoon, murhaan, surmaan, pahoinpitelyyn, törkeään pahoinpitelyyn, kuolemantuottamukseen, törkeään kuolemantuottamukseen, vammantuottamukseen, törkeään vammantuottamukseen ja vaaran aiheuttamiseen ehdotetaan sovellettavaksi, mitä oikeushenkilön rangaistusvastuusta säädetään edellyttäen, että rikos on tehty saattamalla, päästämällä tai jättämällä ainetta, säteilyä tai muuta sellaista ympäristöön. Oikeushenkilön vastuu ehdotetaan siten rajoitettavaksi yleissopimuksen 2 artiklan 1 kappaleen a kohdan ja puitepäätöksen 2 artiklan 1 kappaleen a kohdan mukaisella päästöllä aiheutettuun rikoslain 21 luvun mukaiseen tekoon.

Mainittujen sopimusmääräysten ja puitepäätöksen sisältö on käyty läpi edellä yleisperusteluissa. Päästön tekotavaksi ehdotettu saattaminen, päästäminen tai jättäminen vastaisi rikoslain 48 luvun 1 §:n 1 momentin 1 kohdassa mainittuja päästön aiheuttamisen tapoja. Yleissopimuksen ja puitepäätöksen edellä mainituissa kohdissa puhutaan toisaalta vain aineesta tai ionisoivasta säteilystä eikä lainkaan esineen jättämisestä ympäristöön kuten rikoslaissa. Ehdotettu rikoslain 21 luvun säännös koskisi siten oikeushenkilön toiminnassa tehtyjä rikoksia, jotka olisi aiheutettu aineen, säteilyn tai muun sellaisen saattamisella, päästämisellä tai jättämisellä ympäristöön.

Ympäristölle aiheutettu vaara liittyy usein sellaiseen tuotannolliseen tai muuhun toimintaan, jota harjoitetaan tavalla tai toisella organisoitunein muodoin. Tällaisessa toiminnassa tehdyn ympäristörikoksen johdosta on yhteisösyyllisyyden ohella selvitettävä, kuka tai ketkä useista mahdollisesti vastuussa olevista luonnollisista henkilöistä on tuomittava rangaistukseen. Oikeushenkilön rangaistusvastuu ei miltään osin sulje pois luonnollisen henkilön rikosoikeudellista vastuuta.

Rikoslaki 34 luku 13 §

Ehdotus oikeushenkilön rangaistuvastuun laajentamisesta rikoslain 34 luvussa rangaistavaksi säädettyihin terveyden vaarantamiseen ja törkeään terveyden vaarantamiseen liittyy yleissopimuksen 2 ja 3 artiklassa sekä puitepäätöksen 2 ja 3 artiklassa kuvattuihin tahallisiin ja törkeän tuottamuksellisiin tekoihin sekä yleissopimuksen 9 artiklan ja puitepäätöksen 6 artiklan määräyksiin oikeushenkilön rangaistusvastuusta

Rikoslain 34 luvun 4 §:ssä tarkoitettuun terveyden vaarantamiseen tai saman luvun 5 §:ssä tarkoitettuun törkeään terveyden vaarantamiseen voi syyllistyä muun muassa se, joka käyttää säteilylähdettä säteilylain vastaisesti taikka toimii ydinenergiaa käytettäessä ydinenergialain vastaisesti. Nämä rikostyypit kuuluvat yleissopimuksen ja puitepäätöksen 2 ja 3 artikloissa tarkoitettuihin ympäristörikoksiin.

Lokakuun alussa 2003 voimaan tulleella lainmuutoksella (833/2003) oikeushenkilön rangaistusvastuu on jo laajennettu rikoslain 34 luvun 6 §:ssä tarkoitettuun ydinräjähde-rikokseen ja 9 §:n 2 momentissa tarkoitettuun yleisvaarallisen rikoksen valmisteluun.

Oikeushenkilön rangaistusvastuu on toteutettava kattavasti kaikkien yleissopimuksessa ja puitepäätöksessä tarkoitettujen ympäristön suojeluun liittyvien saman tyyppisten rikosten osalta.

Sekä säteilylähteen että ydinenergian käyttö liittyvät yleensä oikeushenkilön harjoittamaan toimintaan, joten on jo senkin vuoksi johdonmukaista, että niiden väärinkäyttöön liitetään oikeushenkilön rangaistusvastuu.

Rikoslaki 44 luku 17 §

Ehdotus oikeushenkilön rangaistuvastuun laajentamisesta rikoslain 44 luvussa rangaistavaksi säädettyihin terveysrikokseen, ydinenergian käyttörikokseen, räjähderikokseen, varomattomaan käsittelyyn ja vaarallisten aineiden kuljetusrikokseen liittyy yleissopimuksen 2 ja 3 artiklassa sekä puitepäätöksen 2 ja 3 artiklassa kuvattuihin tekoihin sekä yleissopimuksen 9 artiklan ja puitepäätöksen 6 artiklan määräyksiin oikeushenkilön rangaistusvastuusta.

Terveysrikokseen syyllistyy rikoslain 44 luvun 1 §:n mukaan se, joka tahallaan tai törkeästä huolimattomuudesta 1) torjunta-ainelain, 2) tuoteturvallisuuslain (914/1986), 3) kemikaalilain, 4) terveydensuojelulain, 5) elintarvikelain (361/1995) tai 6) eläimistä saatavien elintarvikkeiden elintarvikehygieniasta annetun lain (1195/1996) taikka niiden nojalla annetun säännöksen tai yleisen tai yksittäistapausta koskevan määräyksen vastaisesti valmistaa, käsittelee, tuo tai tahallaan yrittää tuoda maahan, pitää hallussaan, varastoi, kuljettaa, pitää myynnissä, välittää tai luovuttaa tavaraa tai ainetta siten, että teko on omiaan aiheuttamaan vaaraa toisen hengelle tai terveydelle.

Varomattomaan käsittelyyn syyllistyy rikoslain 44 luvun 12 §:n mukaan henkilö, joka tahallaan tai huolimattomuudesta lain tai lain nojalla annetun säännöksen tai yleisen tai yksittäistapausta koskevan määräyksen vastaisesti taikka muuten varomattomalla tavalla käyttää, käsittelee tai säilyttää 1) ampuma-asetta, tulta tai räjähdysvaarallista ainetta tai tuotetta, 2) terveydelle tai ympäristölle vaarallista taikka palo- ja räjähdysvaarallista kemikaalia tai muuta vastaavaa ainetta taikka 3) radioaktiivista ainetta tai säteilylaitetta siten, että teko on omiaan aiheuttamaan vaaraa toisen hengelle tai terveydelle taikka että siitä on vaaraa toisen omaisuudelle. Yleisperusteluissa viitatussa hallituksen esityksessä 279/2004 vp ehdotetaan, että pykälän 2 kohta ulotettaisiin koskemaan myös räjähdysvaarallisissa tiloissa käytettävän laitteen tai suojausjärjestelmän taikka muuta vaarallisten kemikaalien tai räjähteiden käsittelyn turvallisuudesta annetun lain 5 luvun tarkoitetun tuotteen käyttämistä, käsittelyä tai säilyttämistä. Mainitun hallituksen esityksen mukaan pykälään ei ehdoteta sisällöllisiä muutoksia, vaan käytettyjen käsitteiden tarkistamista.

Terveysrikoksen tunnusmerkistö koskee monilta osin tekoja, jotka kuuluvat yleissopimuksessa ja puitepäätöksessä tarkoitettujen ympäristörikosten piiriin. Terveysrikoksen tekotavat ovat sellaiset, että säännöstä sovelletaan useimmiten elinkeinotoimintaan kun taas varomatonta käsittelyä koskevaa säännöstä sovelletaan myös muuhun, mittakaavaltaan pienimuotoisempaan toimintaan kuten kotitalouksissa tapahtuvaan torjunta-aineiden säilyttämiseen. Laajamittainen torjunta-aineiden säilyttäminen liittyy sen sijaan yleensä elinkeinotoimintaan, jota harjoitetaan oikeushenkilön muodossa. Säännösten vastaisella torjunta-aineiden tai muiden vaarallisten aineiden säilyttämisellä ja käsittelyllä saattaa olla merkittäviä haitallisia ympäristövaikutuksia. Sen vuoksi oikeushenkilön rangaistusvastuun ulottaminen myös varomattomaan käsittelyyn ja terveysrikokseen on perusteltua.

Ydinenergian käyttörikokseen syyllistyy rikoslain 44 luvun 10 §:n mukaan muun muassa se, joka ydinenergialain taikka sen nojalla annetun säännöksen tai yleisen tai yksittäistapausta koskevan määräyksen vastaisesti tahallaan tai huolimattomuudesta ilman lupaa käyttää ydinenergiaa tai jättää noudattamatta ydinenergian käyttöön myönnetyn luvan ehtoja tai jättää noudattamatta ydinenergian käytön turvallisuutta koskevia säännöksiä tai yleisiä tai yksittäistapausta koskevia määräyksiä.

Ydinenergian käyttäminen edellyttää paitsi asiantuntemusta myös sellaisia aineellisia resursseja, joita yksityishenkilöillä harvoin on. Tästä johtuen toimintaa, jossa rikoslain 44 luvun 10 §:ssä tarkoitettuja säännöksiä tai määräyksiä ylipäätänsä voidaan rikkoa, harjoittaa useimmiten suuri organisaatio. Oikeushenkilön rangaistusvastuun ulottaminen tällaiseen toimintaan tehostaa mahdollisuuksia rikosvastuun kattavaan toteuttamiseen samassa henkilöpiirissä, jossa toimintaa harjoitetaan.

Varomaton käsittely ja ydinenergian käyttörikos ovat rangaistavia myös huolimattomuudesta tehtynä. Puitepäätös tai yleissopimus eivät sinänsä ehdottomasti velvoita oikeushenkilön rangaistusvastuun ulottamista muihin kuin tahallisiin ja törkeän tuottamuksellisiin rikoksiin. Tarpeettoman hienojakoiseen ja kasuistiseen sääntelyyn ei kuitenkaan ole syytä. Jos tietty rikos otetaan oikeushenkilön rangaistusvastuun piiriin, on perusteltua, että se tapahtuu kyseisen rikosnimikkeen osalta tuottamustasosta riippumatta.

Rikoslain 44 luvun 11 §:ssä tarkoitettuun räjähderikokseen syyllistyy se, joka tahallaan tai törkeästä huolimattomuudesta räjähdysvaarallisista aineista annetun lain tai sen nojalla annetun säännöksen tai yleisen tai yksittäistapausta koskevan määräyksen vastaisesti valmistaa, tuo maahan, käyttää, pitää hallussaan, varastoi, säilyttää, kuljettaa, pitää myynnissä tai luovuttaa vaarallista ainetta tai tuotetta.

Hallituksen esityksessä 279/2004 vp ehdotetaan, että viittaus räjähdysvaarallisista aineista annettuun lakiin korvattaisiin pykälässä viittauksella ehdotettuun vaarallisten kemikaalien ja räjähteiden käsittelyn turvallisuudesta annettuun lakiin. Pykälän soveltamisala laajenisi hieman nykyisestä ja vastaavasti rikoslain 44 luvun 1 §:n soveltamisala supistuisi, koska 1 §:ssä viitatusta kemikaalilaista on tarkoitus kumota terveydelle ja ympäristölle vaarallisten kemikaalien teollista käsittelyä ja varastointia koskevat säännökset, joista säädettäisiin uudessa ehdotetussa laissa. Ehdotetuilla muutoksilla ei olisi vaikutusta nyt käsillä olevaan esitykseen, koska oikeushenkilön rangaistusvastuu ehdotetaan ulotettavaksi sekä terveysrikokseen että räjähderikokseen.

Rikoslain 44 luvun 13 §:ssä tarkoitettuun vaarallisten aineiden kuljetusrikokseen syyllistyy se, joka tahallaan tai törkeästä huolimattomuudesta vaarallisten aineiden kuljetuksesta annetun lain tai sen nojalla annetun säännöksen tai yleisen tai yksittäistapausta koskevan määräyksen vastaisesti lähettää, antaa lastiksi, laivaa, kuljettaa, ajaa, kuormaa, lastaa, purkaa, käsittelee, pitää matkatavarana tai tilapäisesti säilyttää vaarallista ainetta siten, että menettely on omiaan aiheuttamaan vaaraa toisen hengelle tai terveydelle taikka siitä on vaaraa toisen omaisuudelle.

Käytännössä toimintaa, jossa räjähderikoksen tai vaarallisten aineiden kuljetusrikoksen tunnusmerkistöt voivat täyttyä, harjoitetaan oikeushenkilön muodossa.

Terveysrikos, ydinenergian käyttörikos, räjähderikos, varomaton käsittely ja vaarallisten aineiden kuljetusrikos ovat kaikki rikoksia, jotka monissa kysymykseen tulevissa tekomuodoissaan kuuluvat yleissopimuksen ja puitepäätöksen 2 ja 3 artikloissa tarkoitettuihin ympäristörikoksiin. Niihin tulee sen vuoksi liittää oikeushenkilön rangaistusvastuu.

Rikoslaki 48 luku 1 §

Ehdotus rikoslain 48 luvun 1 §:n tunnusmerkistön täsmentämisestä liittyy yleissopimuksen 2 artiklan 1 kappaleen b kohdan ja puitepäätöksen 2 artiklan 1 kappaleen b kohdan määräykseen suojeltujen muistomerkkien, muiden suojeltujen esineiden ja omaisuuden päästöllä tapahtuvan huomattavan vahingoittamisen kriminalisoinnista. Velvoite koskee tahallisia ja törkeän tuottamuksellisia tekoja.

Koska rikoslain 48 luvun 1 §:ssä käytetty ilmaisu ”ympäristö” ei edellä yleisperusteluissa todetuin tavoin kata kaikenlaista omaisuutta, jota laittomilla päästöillä voidaan turmella, on voimassa olevaa lakia tältä osin muutettava, jotta se vastaisi yleis-sopimuksen ja puitepäätöksen asettamia vaatimuksia.

Yleissopimuksen ja puitepäätöksen asettamien vaatimusten johdosta rikoslain 48 luvun 1 §:ssä tarkoitetun ympäristön turmelemisen tunnusmerkistöä ehdotetaan täsmennettäväksi niin, että se selvästi kattaa yleissopimuksessa ja puitepäätöksessä tarkoitetun rangaistavan menettelyn piirin. Ehdotuksen mukaan tämä tapahtuisi siten, että rikoslain 48 luvun 1 §:ssä mainittaisiin vaarantamista ja seurausta koskevana tunnusmerkistötekijänä ympäristön pilaantumisen ja muun vastaavan ympäristön haitallisen muuttumisen ohella omaisuudelle aiheutettu huomattava vahinko tai haitta samaan tapaan kuin ympäristönsuojelulain 3 §:n 1 momentin 1 kohdassa. Yleissopimuksessa ja puitepäätöksessä mainitut suojellut muistomerkit ja esineet kuuluisivat myös ehdotetussa pykälässä tarkoitetun omaisuuskäsitteen piiriin, vaikka esimerkiksi vanhojen hylkyjen omistussuhteet eivät olisikaan täysin selviä.

Yleissopimus ja puitepäätös eivät edellytä muun kuin huomattavan vahingon aiheuttamisen kriminalisointia. Koska vahinko ja haitta kuitenkin käytännössä vahingonkärsijän kannalta rinnastuvat toisiinsa ja koska kyseistä käsiteparia on käytetty myös ympäristönsuojelulain 3 § 1 momentin 1 kohdassa, ehdotetaan rikoslain 48 luvun 1 §:ssä säädetyn tunnusmerkistön täydentämistä molemmilla. Vahingon tai haitan tulisi kuitenkin ehdotuksen mukaan olla huomattava.

Omaisuudelle aiheutetun huomattava vahingon tai haitan mainitseminen ehdotetulla tavalla ympäristön turmelemisen tunnusmerkistössä laajentaisi säännöksen soveltamisalan koskemaan kaikenlaista omaisuutta kuten kulkuvälineitä, koneita, kalanpyydyksiä, viemäri- ja puhdistuslaitteita sekä erilaisia rakennelmia, joiden ei välttämättä ole voitu katsoa kuuluvan pykälässä tarkoitetun ympäristön käsitteen piiriin.

Päästöillä voidaan aiheuttaa omaisuudelle monenlaisia vahinkoja ja haittoja kuten korroosiota, maalipintojen vaurioitumista, metsän kasvutappioita ja muita taloudellisia vahinkoja, esimerkiksi kiinteistön arvon alenemista. Vahingon lisäksi omaisuudelle, kuten vapaa-ajan käytössä olevan kiinteistön käytölle, voi aiheutua haittaa esimerkiksi jätevesipäästöstä. Tällöin haitta usein ilmenee toisella kiinteistöllä kuin mihin varsinainen päästön seuraus, ympäristössä ilmenevä häiriö, kohdistuu. Haitta omaisuudelle voi ilmetä omaisuuden käytön vaikeutumisena. Esimerkiksi kulku kiinteistölle jäätietä myöten voi vaikeutua jäähdytys- ja lauhdeveden lämpövaikutuksen vuoksi.

Ehdotettu muutos jättäisi pykälän soveltamisalan ulkopuolelle muun kuin huomattavan omaisuudelle aiheutetun vahingon tai haitan. Se ei siten koskisi esimerkiksi esineen vähäistä ja ohimenevää pölyyntymistä tai pyyhkäisemällä poistettavaa lievää pinnan samentumista.

Ehdotettu rikoslain 48 luvun 1 §:n muutos selkeyttäisi myös sen arvioimista, keitä voidaan pitää rikoksen asianomistajina. Kun omaisuudelle aiheutunut vahinko tai haitta nimenomaisesti mainittaisiin tunnusmerkistössä, olisi entistä selvempää, että esimerkiksi saastuttavan päästön kohteeksi joutuneen järven rantojen omistajilla on asianomistajan asema. Rikoksen asianomistajiksi on oikeuskäytännössä hyväksytty ainakin ne, joita vastaan rikos on tehty tai joita rikoksella on loukattu taikka jotka välittömästi rikoksen johdosta ovat kärsineet vahinkoa. Asianomistajan asema on vakiintuneesti myönnetty myös sille, jonka oikeushyvää rikoksella on välittömästi vaarannettu. Jos omaisuus mainitaan suojattuna oikeushyvänä erikseen, helpottaa tämä käytännössä asianomistajien piirin selvittämistä.

Rikoslaki 48 luku 5 §

Washingtonissa 3 päivänä maaliskuuta 1973 tehty villieläimistön ja -kasviston uhan-alaisten lajien kansainvälistä kauppaa koskeva yleissopimus, CITES-sopimus, tuli Suomen osalta voimaan 8 päivänä elokuuta 1976.

Euroopan yhteisö hyväksyi CITES-sopimuksen täytäntöön panemiseksi neuvoston asetuksen (ETY) N:o 3626/82 luonnonvaraisen eläimistön ja kasviston uhanalaisten lajien kansainvälistä kauppaa koskevan yleissopimuksen soveltamisesta yhteisössä sekä komission asetuksen (ETY) N:o 3418/83 luonnonvaraisen eläimistön ja kasviston uhanalaisten lajien kansainvälistä kauppaa koskevan yleissopimuksen soveltamiseksi yhteisössä vaadittujen yhdenmukaisten asiakirjojen myöntämistä ja käyttöä koskevista säännöksistä.

Joulukuun 9 päivänä 1996 Euroopan yhteisön neuvosto hyväksyi asetuksen luonnonvaraisten eläinten ja kasvien suojelusta niiden kauppaa sääntelemällä (ETY) N:o 338/97, jäljempänä neuvoston CITES-asetus. Neuvoston CITES-asetus tuli voimaan 1 päivänä kesäkuuta 1997.

Luonnonsuojelurikoksen tunnusmerkistössä ei ole erikseen mainittu CITES-asetuksen määräysten rikkomista. Kyseisen asetuksen 16 artiklan mukaan jäsenmaiden on toteutettava tarpeelliset toimenpiteet seuraamusten varmistamiseksi artiklassa luetelluista rikkomuksista. Siltä osin kuin CITES-asetuksessa luetellut teot eivät olleet Suomessa asetuksen voimaan tullessa rangaistavia, säädettiin ne luonnonsuojelulain 58 §:n muutoksella (492/1997) rangaistaviksi luonnossuojelurikkomuksena.

Luonnonsuojelurikkomuksena rangaistavia tekoja ovat muun muassa CITES-asetuksen nojalla myönnetyssä luvassa tai todistuksessa määrättyjen ehtojen noudattamatta jättäminen, asetuksessa edellytetyn tuonti-ilmoituksen tekemättä jättäminen, asetuksessa tarkoitettujen lajien yksilöiden ostaminen, ostettavaksi tarjoaminen ja hankkiminen kaupallisiin tarkoituksiin, käyttö taloudellisessa hyötymistarkoituksessa, julkinen näytteillepano kaupallisessa tarkoituksessa, myynti ja hallussapito myyntitarkoituksessa, sekä myytäväksi tarjoaminen ja myytäväksi kuljettaminen.

On epäjohdonmukaista, ettei CITES-asetusta ja siihen perustuvaa tunnusmerkistöä ole mainittu luonnonsuojelurikosta koskevassa rikoslain 48 luvun 5 §:ssä vastaavalla tavalla kuin luonnonsuojelurikkomusta koskevassa luonnonsuojelulain 58 §:ssä. Koska yleissopimus ja puitepäätös perustuvat tältä osin sekä CITES-sopimukseen että CITES-asetukseen, asia olisi tässä yhteydessä syytä korjata. Rikoslain 48 luvun 5 §:n uudessa 3 kohdassa ehdotetaankin säädettäväksi, että keskeisimmät CITES-asetuksen vastaiset, asetuksen liitteissä A ja B mainittujen eläinten ja kasvien kaupalliseen hyödyntämiseen liittyvät teot voisivat olla rangaistavia myös luonnonsuojelurikoksena, mikäli kyseisen rikoksen tunnusmerkistö muuten täyttyy.

Sen sijaan luonnonsuojelulain 44 a §:ssä säädetyn CITES-asetuksessa tarkoitettujen lajien maahantuonnissa ja maastaviennissä hyväksyttyjen rajanylityspaikkojen noudattamisen rikkominen sekä tuonti-ilmoituksen antamisen laiminlyönti jäisivät edelleen vain luonnonsuojelurikkomuksina rangaistaviksi tekojen vähäisyydestä johtuen.

2.3. Lait ympäristönsuojelulain 94 §:n, vesilain 21 luvun 2 §:n, metsälain 22 §:n, maa-aineslain 18 §:n ja maankäyttö- ja rakennuslain 186 §:n muuttamisesta

Ympäristöviranomaisen ilmoituskynnys havaitsemastaan rikoksesta on yksi keskeisimmistä ympäristörikosten ilmituloon liittyvistä tekijöistä. Ilmoituksen tekemiseen liittyvä harkintavalta ohjaa oleellisesti sitä, mitkä jutut seuloutuvat rikosoikeudellisen järjestelmän piiriin. Eräiden arvioiden mukaan rikosilmoituksia tehdään liian vähän, käytäntö on kirjava ja alueellisesti vaihteleva.

Valvontaviranomaisen edellytetään usein rikosilmoituksen tekemistä harkitessaan ottavan huomioon paitsi rikoksen vähäisyyden myös yleisen edun vaatimukset. Yleisen edun käsite on kuitenkin moniselitteinen ja tulkinnanvarainen. Sen sisältö ja käyttötarkoitus vaihtelevat asiayhteydestä riippuen. Ympäristölainsäädännössä yleisellä edulla on useita, joskus toistensa kanssa jopa osittain vastakkaisiakin merkityssisältöjä. Näin on ilmoitusvelvollisuudenkin kohdalla. Jos yleisellä edulla tarkoitetaan yhteiskunnallista kokonaishyötyä, voi harkinta irtaantua hyvin pitkälle tarkasteltavana olevasta teosta.

Edellä todetun johdosta ympäristönsuojelulain 94 §:ää, vesilain 21 luvun 2 §:ää, metsä-lain 22 §:ää, maa-aineslain 18 §:ää ja maankäyttö- ja rakennuslain 186 §:ää ehdotetaan muutettaviksi niin, että säännöksistä poistetaan maininta yleisen edun vaatimuksista. Voimassa olevien säännösten mukaan teon, josta ilmoitusta ei tarvitse tehdä, tulee olla sekä vähäinen, että sellainen, ettei yleinen etu vaadi rikosoikeudelliseen menettelyyn ryhtymistä. Ehdotuksen mukaan ilmoituksen tekemättä jättämiseen riittäisi pelkkä vähäisyys eikä harkittavaksi enää tulisi vähäisyystapauksissa yleisen edun vaatimukset. Ehdotetulla muutoksella pyritään harkintakriteerien selkiyttämiseen.

Ehdotuksen tarkoituksena on tehdä viranomaiselle mahdollisimman helpoksi ratkaista, onko havainnosta syytä ilmoittaa esitutkintaviranomaiselle. Harkintaedellytyksiä ei ole sidottu hankaliin ja monitulkintaisiin oikeudellisiin ilmauksiin. Ilmoituksen tekemisen tulisi olla pääsääntö. Viranomaiselle on silti pyritty jättämään riittävät mahdollisuudet järkevään tilannekohtaiseen harkintaan, jossa myös olosuhteet eli se ajallinen ja paikallinen yhteys, johon teko tai laiminlyönti sijoittuu, voidaan ottaa teon vähäisyyttä ja siten myös ilmoituksen tekemättä jättämistä arvioitaessa huomioon.

Ympäristösäännösten rikkomisen vähäisyyttä tietyissä olosuhteissa arvioitaessa voidaan ottaa huomioon suoranaisesti tekoon liittyviä seikkoja kuten esimerkiksi seurauksen tai vaaran laatu, laajuus, kesto ja pysyvyys. Myös laiminlyönnin tai teon tarkoituksellisuus sekä otetun riskin tietoisuus ja suuruus voidaan ottaa huomioon. Myös siihen, onko teolla tavoiteltu taloudellista hyötyä voidaan kiinnittää huomiota.

Vähäisyyden arviointiin liittyvinä olosuhteina voidaan kiinnittää huomiota myös siihen, onko kysymys ensimmäisestä kerrasta vai onko kysymyksessä tekijä, jonka toiminnassa on aikaisemminkin havaittu puutteita. Niskurointi epäkohtien korjaamisessa voi perustellusti johtaa ilmoituksen tekemiseen.

Myös siihen, onko kysymyksessä teko- tai laiminlyöntityyppi, joka on vähäisyydestään huolimatta yleistynyt tai yleistymässä ja johon siksi on syytä puuttua myös rikosilmoituksella, voidaan teon vähäisyyttä arvioitaessa kiinnittää huomiota, koska tällöin on kysymys juuri lainkohdissa tarkoitettujen ”olosuhteiden” huomioon ottamisesta.

Vähäisyyden arvioinnissa voidaan ottaa huomioon mitä tahansa tekoon johtaneita tai siitä ilmeneviä tai tekijään liittyviä valvontaviranomaisen tiedossa olevia seikkoja, joilla on asian arvioinnissa merkitystä. Tarkoituksena ei kuitenkaan ole, että valvontaviran-omaiset alkaisivat ennen ilmoituksen tekemistä suorittaa omaa näitä seikkoja koskevaa tutkintaa. Ilmoitus voidaan tehdä jo pintapuolisten selvitysten ja havaintojen perusteella ja jättää varsinainen tutkinta esitutkintaviranomaisille.

Säännösten yksinkertaistamisella pyritään osaltaan rohkaisemaan valvontaviranomaisia ilmoitusten tekemiseen. Erityisesti akuuteissa päästötilanteissa ja muissa vastaavissa olosuhteissa, vaikka tiedossa ei olisi kuin seurauksia koskeva alustava havainto, ilmoitus poliisille on syytä tehdä viipymättä, ellei päästö ole selvästi vähäinen. Muussa tapauksessa mahdollisen rikoksen selvittäminen saattaa olennaisesti vaikeutua.

Säännöksiä ehdotetaan myös yhdenmukaistettaviksi siltä osin, että valvontaviranomaisen ilmoitus myös metsälain ja maa-aineslain mukaan tehtäisiin poliisille eikä viralliselle syyttäjälle kuten metsälain 22 §:ssä ja maa-aineslain 18 §:ssä nykyisin on säädetty. Muutos on perusteltu, koska käytännössä syyttäjä nykyisinkin suorituttaa esitutkinnan poliisilla ennen syyteharkintaa, vaikka valvontaviranomaisen ilmoitus edellä mainituissa tapauksissa tehdäänkin suoraan hänelle. Turhien välivaiheiden välttämiseksi ilmoitus olisi metsälain ja maa-aineslain tarkoittamissa rikoksissakin tarkoituksenmukaisinta toimittaa suoraan poliisille.

Ympäristönsuojelulain 94 §:n 1 momentin mukaan ilmoitus tehdään poliisille. Säännöstä ehdotetaan muutettavaksi niin, että ilmoitus tehtäisiin esitutkintaviranomaiselle. Ympäristönsuojelulain 22 §:n 3 momentin mukaan tullilaitos ja rajavartiolaitos valvovat ympäristönsuojelulain noudattamista omilla toimialoillaan. Tullilaitoksen ja rajavartiolaitoksen oikeus suorittaa niiden toimialaan kuuluvan rikoksen esitutkinta määräytyy näitä laitoksia koskevan lainsäädännön mukaan.

Tullirikoksena pidetään tullilain (1466/1994) 3 §:n 1 momentin 5 kohdan mukaan rikosta, joka käsittää tullilain tai muun lain säännöksen rikkomisen, joiden valvonta on tullilaitoksen tehtävänä. Tullirikosasian esitutkinnan suorittaa tullilaitos. Tämän vuoksi tullivalvonnassa paljastuneista, tullirikoksina pidettävistä ympäristönsuojelulain rikkomisista on tarkoituksenmukaista tehdä ilmoitus poliisin sijasta tullin rikostutkintaa suorittavalle yksikölle.

Rajavartiolaitoksesta annetun lain (320/1999) 2 §:n 3 kohdan c kohdassa määritellään rajatarkastuksen tehtävät rikosten ennalta estämisessä ja paljastamisessa sekä 4 §:ssä luetellaan rajavartiotehtävät. Lain 43 §:n mukaan rajavartiolaitos voi suorittaa näissä pykälissä mainittujen rikosten esitutkinnan.

Eduskunnan käsiteltävänä on parhaillaan hallituksen esitys 6/2005 vp rajavartiolaitosta ja rajavyöhykettä koskevan lainsäädännön uudistamiseksi. Esityksessä ehdotetun rajavartiolain 42 §:n 1 momentin mukaan rajavartiolaitos toimittaa esitutkinnan, kun sille tehdyn ilmoituksen perusteella tai muutoin on syytä epäillä, että on tehty rikos, joka koskee rajavartiolaitoksen valvottavaksi säädetyn muun säännöksen tai määräyksen noudattamatta jättämistä. Lakiehdotuksen 44 § mahdollistaisi kuitenkin esitutkinnan siirtämisen toiselle esitutkintaviranomaiselle eli tullille tai poliisille, jos asian tai sen edellyttämien esitutkintatoimenpiteiden laatu tai laajuus sitä edellyttävät tai asianomainen esitutkintaviranomainen sitä vaatii. Mikäli ympäristönsuojelulain valvonnassa havaitun rikoksen esitutkinta siten vastaisuudessa vaatisi erityisosaamista tai tutkimuksia, joihin rajavartiolaitoksen resurssit eivät riittäisi, asian esitutkinta siirrettäisiin poliisille tai tullirikosasiassa tullille.

Säännöksiä ehdotetaan yhdenmukaistettaviksi myös niin, että niissä kaikissa teko ja laiminlyönti mainittaisiin selvyyden vuoksi erikseen.

Metsälain 22 §:n 2 momenttia ehdotetaan muutettavaksi myös siten, että metsäkeskuksella olisi mahdollisuus tulla kuulluksi alioikeuden lisäksi myös hovioikeudessa ja korkeimmassa oikeudessa asioissa, joissa se on tehnyt rikosilmoituksen. Korkeimman oikeuden osalta kuuleminen tulisi yleensä kysymykseen vain tilanteissa, joissa valituslupa on jo myönnetty.

2.4. Laki luonnonsuojelulain 58 §:n muuttamisesta

Luonnonsuojelulain 58 §:n 2 momentin 5 kohdassa säädetään luonnonsuojelurikkomuksena rangaistavaksi Euroopan yhteisön niin sanotun CITES-asetuksen liitteessä A ja B tarkoitetun eläimen tai kasvin kaupallinen hyödyntäminen asetuksen 8 artiklan vastaisesti. Mainitun 8 artiklan suomennoksen mukaan rangaistavaksi olisi muun muassa säädettävä tällaisen eläimen tai kasvin tarjoaminen ostettavaksi sekä myytäväksi tarjoaminen. Molemmat ilmaisut tarkoittavat samaa eli myyjän toimintaa. Muissa kieliversioissa tarjoaminen ostettavaksi on ilmaistu tavalla, joka kuitenkin viittaa ostajan toimintaan eli siihen, että rangaistavaksi olisi säädettävä se, että ostaja tarjoutuu ostamaan CITES-asetuksen tarkoittaman uhanalaisen eläimen tai kasvin (englanniksi ”offer to purchase”, ruotsiksi ”att erbjuda sig att köpa”). Kyseinen asetuksen käännösvirhe on toistettu luonnonsuojelulain 58 §:n 2 momentin 5 kohdassa.

Tämän vuoksi ehdotetaan, että luonnonsuojelulain 58 §:n 2 momentin 5 kohdassa tekotapa ”tarjoaa ostettavaksi” korjattaisiin muotoon ”tarjoutuu ostamaan”. Näin rangaistavaksi tulisi sekä ostoa edeltävä ostajan toiminta että myyjän kauppaa edeltävä toiminta, myytäväksi tarjoaminen, josta jo nykyisin on säännöksessä maininta.

3. Voimaantulo

Yleissopimus ei ole tullut vielä kansainvälisesti voimaan. Yleissopimus tulee kansainvälisesti voimaan seuraavan kuukauden ensimmäisenä päivänä, kun on kulunut kolme kuukautta siitä päivästä, jona kolme valtiota on ilmaissut suostumuksensa tulla yleissopimuksen sitomaksi. Sellaisen allekirjoittajavaltion osalta, joka myöhemmin ilmaisee suostumuksensa tulla yleissopimuksen sitomaksi, se tulee voimaan seuraavan kuukauden ensimmäisenä päivänä, kun on kulunut kolme kuukautta siitä päivästä, jona kyseinen valtio on ilmaissut suostumuksensa tulla yleissopimuksen sitomaksi. Laki yleissopimuksen lainsäädännön alaan kuuluvien määräysten voimaansaattamisesta on tarkoitettu tulemaan voimaan tasavallan presidentin asetuksella säädettävänä ajankohtana samanaikaisesti kuin yleissopimus tulee kansainvälisesti voimaan. Jos sopimus tulee kansainvälisesti voimaan aikaisemmin eduskuntakäsittelyn aikana, laki tulisi voimaan asetuksella säädettävänä ajankohtana samanaikaisesti kuin sopimus tulisi Suomen osalta voimaan.

Jäsenvaltioiden olisi tullut toteuttaa puitepäätöksen noudattamisen edellyttämät toimenpiteet ennen 27 päivää tammikuuta 2005. Jäsenvaltioiden on toimitettava Euroopan unionin neuvoston pääsihteeristölle ja Euroopan yhteisöjen komissiolle ennen 27 päivää huhtikuuta 2005 kirjallisina säännökset, jotka ne ovat antaneet tämän puitepäätöksen mukaisten velvoitteidensa saattamiseksi osaksi kansallista lainsäädäntöään. Neuvosto arvioi viimeistään 27 päivänä tammikuuta 2006 näiden tietojen ja komission kirjallisen kertomuksen perusteella, missä määrin jäsenvaltiot ovat toteuttaneet tarpeelliset toimenpiteet tämän puitepäätöksen noudattamiseksi.

Lait rikoslain, maa-aineslain, maankäyttö- ja rakennuslain, metsälain, vesilain, ympäristönsuojelulain ja luonnonsuojelulain muuttamisesta ehdotetaan tuleviksi voimaan mahdollisimman pian sen jälkeen kun ne on hyväksytty.

Yleissopimus sisältää ympäristönsuojeluun liittyviä kriminalisointivelvoitteita, jotka kuuluvat Ahvenanmaan itsehallintolain (1144/1991) 18 §:n mukaan maakunnan lain-säädäntövaltaan. Luonnon- ja ympäristönsuojelu on maakunnan lainsäädäntövaltaan kuuluva oikeudenala, johon liittyvistä rangaistavaksi säätämistä ja rangaistuksen määrää koskevista asioista päättäminen kuuluu maakunnan lainsäädäntövallan piiriin. Esitykseen sisältyvän voimaansaattamislakiehdotuksen voimaantulemiselle Ahvenanmaan maakunnassa on siten saatava itsehallintolain 59 §:n 2 momentin mukaan Ahvenanmaan maakuntapäivien hyväksyminen. Jos Ahvenanmaa hyväksyy voimaansaattamislain, on tästä otettava asianmukainen maininta lain voimaantuloa koskevaan asetukseen.

Muita esitykseen sisältyviä lakeja sovelletaan myös Ahvenanmaan maakunnassa sikäli kuin kysymys on valtakunnan lainsäädäntövaltaan Ahvenanmaan itsehallintolain nojalla kuuluvista asioista. Muilta osin esitystä vastaava lainsäädäntö on syytä saattaa maakunnallisin lainsäädäntötoimenpitein voimaan myös Ahvenanmaalla.

Itsehallintolain 59 b §:n mukaan maakunnan ja valtakunnan välinen toimivallan jako säilyy myös yhteisön oikeuden täytäntöönpanossa.

4. Eduskunnan suostumuksen tarpeellisuus

Esityksessä ehdotetaan, että yleissopimuksen lainsäädännön alaan kuuluvat määräykset saatetaan valtion sisäisesti voimaan niin sanotulla blankettimuotoisella lailla.

Yleissopimuksen 2—4 artikla koskevat rangaistavaksi säädettäviä tekoja ja hallinnollisia rikkomuksia, 5 artikla valtion lainkäyttövaltaa, 6 artikla ympäristörikoksista tuomittavia rangaistuksia, 7 artikla menettämisseuraamuksia, 8 artikla ympäristön ennallistamisvelvoitetta, 9 artikla oikeushenkilön rangaistusvastuuta ja 10 artikla ympäristöviran-omaisten ilmoitusvelvollisuutta. Nämä artiklat kuuluvat lainsäädännön alaan.

Yleissopimuksen 11 artikla koskee rikosprosessia, jota koskevat kysymykset sinänsä kuuluvat lainsäädännön alaan. Koska kysymys kuitenkin on harkinnanvaraisesta velvoitteesta, joka ei anna aihetta lainsäädäntötoimenpiteisiin, ei 11 artiklan voida katsoa kuuluvan yleissopimuksen lainsäädännön alaan kuuluvien määräysten joukkoon.

Perustuslakivaliokunnan tulkintakäytännön mukaan kansainvälisen sopimuksen määräys luetaan lainsäädännön alaan kuuluvaksi, jos määräys koskee jonkin perustuslaissa turvatun perusoikeuden käyttämistä tai rajoittamista, jos määräys muutoin koskee yksilön oikeuksia ja velvollisuuksien perusteita, jos määräyksen tarkoittamasta asiasta on perustuslain mukaan säädettävä lailla tai jos määräyksen tarkoittamasta asiasta on voimassa lain säännöksiä taikka siitä on Suomessa vallitsevan käsityksen mukaan säädettävä lailla. Kansainvälisen velvoitteen määräys kuuluu näiden perusteiden mukaan lainsäädännön alaan siitä riippumatta, onko määräys ristiriidassa vai sopusoinnussa Suomessa lailla säädetyn säännöksen kanssa (PeVL 11 ja 12/2000 vp).

Perustuslakivaliokunta on pitänyt asianmukaisena, että eduskunta antaa nimenomaisella päätöksellään suostumuksensa myös eduskunnan toimivallan alaan kuuluvien sopimus-määräyksiä koskevien selitysten ja julistusten antamiseen (PeVL 2/1980 vp, PeVL 28/1997 vp ja PeVL 36/1997 vp). Lainsäädännön alaan kuuluvia määräyksiä koskevien varaumien ja muiden ilmoitusten tekeminen ja niiden peruuttaminen vaikuttavat blankettimuotoisen voimaansaattamislain välityksellä Suomessa lain tasolla voimassa olevan oikeuden sisältöön, joten tässä suhteessa varauman ja muun ilmoituksen tekeminen tai sellaisen peruuttaminen on asiallisesti lainsäädäntövallan käyttämistä.

Eduskunnan suostumus tarvitaan seuraavien varaumien (reservations) tekemiseen:

Todetaan, että yleissopimuksen 3 artiklan 1 kappaletta sovelletaan vain rikoksiin, jotka tehdään törkeän tuottamuksellisesti (gross negligence).

Mikäli varaumaa ei tehtäisi, tulisi lukuisten ympäristön tai terveyden vahingoittamiseen liittyvien rikossäännösten syyksiluettavuuden astetta muuttaa. Nykyisin teot ovat lähes poikkeuksetta rangaistavia vain tahallisina tai törkeän tuottamuksellisina. Kysymys on pääosin viimeisen kymmenen vuoden aikana säädetystä ajanmukaisesta ja järkevän kokonaisuuden muodostavasta normistosta, jonka muuttamiseen ei ole ilmennyt syytä.

Todetaan, että Suomi ei sovella yleissopimuksen 5 artiklan 1 kappaleen c kohtaa kokonaisuudessaan, koska niissä tapauksissa, joissa rikos on tehty millekään valtiolle kuulumattomalla alueella, rangaistavuus edellyttää rikoslain 1 luvun 6 §:n mukaan, että teosta Suomen lain mukaan saattaa seurata yli kuuden kuukauden vankeusrangaistus.

Todetaan, että Suomi ei sovella menettämisseuraamuksia koskevan yleissopimuksen 7 artiklan 1 kappaletta törkeän tuottamuksellisten rikosten tekemisessä käytettyihin rikoksentekovälineisiin. Tuottamuksellisten rikosten tekemisessä käytettyjen rikoksentekovälineiden menettämistä ei sen sijaan ole tarpeen erikseen rajata soveltamisen ulkopuolelle, jos Suomi edellä mainitulle tavalle rajoittaisi 3 artiklan soveltamisen vain törkeän tuottamuksellisiin rikoksiin.

Todetaan, että Suomi tekee yleissopimuksen 9 artiklan 3 kappaleen mukaisen varauman, jonka mukaan oikeushenkilön rangaistusvastuuta koskevaa 1 kappaletta sovelletaan ainoastaan 2 artiklassa tarkoitettuihin tahallisiin rikoksiin sekä 3 artiklassa tarkoitettuihin törkeän tuottamuksellisiin rikoksiin. Varauma liittyy olennaisesti varaumaan, jonka mukaan yleissopimuksen 3 artiklan 1 kappaletta sovelletaan vain rikoksiin, jotka tehdään törkeän tuottamuksellisesti (gross negligence).

Todetaan, että yleissopimuksen 10 artiklan 1 kappaleen a kohtaa sovelletaan vain maa-aineslain 18 §:ssä, maankäyttö- ja rakennuslain 186 §:ssä, ympäristönsuojelulain 94 §:ssä ja vesilain 21 luvun 2 §:ssä tarkoitettuihin rikoksiin. Metsälain 22 §:ää ei ole syytä tässä yhteydessä mainita, koska se ei kuulu yleissopimuksen ja puitepäätöksen soveltamisalaan.

5. Käsittelyjärjestys

Menettämisseuraamuksia koskeva yleissopimuksen 7 artikla saattaisi aiheeltaan olla säätämisjärjestyksen kannalta merkityksellinen, koska se liittyy perustuslain 15 §:n mukaiseen omaisuuden suojaan. Artikla kuitenkin vastaa voimassa olevaa lainsäädäntöä eikä laajenna menettämisseuraamusten piiriä. Tämän vuoksi määräys ei ole omaisuuden suojan kannalta ongelmallinen.

Yleissopimus voidaan hyväksyä äänten enemmistöllä ja lakiehdotukset tavallisen lain säätämisjärjestyksessä.

Edellä olevan perusteella ja perustuslain 94 §:n mukaisesti esitetään, että

Eduskunta hyväksyisi Strasbourgissa 4 päivänä marraskuuta 1998 tehdyn Euroopan neuvoston yleissopimuksen ympäristön suojelusta rikosoikeudellisin keinoin,

että Eduskunta antaisi suostumuksensa siihen, että Suomi tekee yleissopimuksen 3 artiklan 2 kappaleen mukaisen varauman, jonka mukaan saman artiklan 1 kappaletta sovelletaan vain törkeän tuottamuksellisiin rikoksiin,

että Suomi tekisi yleissopimuksen 5 artiklan 4 kappaleen mukaisen varauman, jonka mukaan saman artiklan 1 kappaleen c kohtaa ei sovelleta kokonaisuudessaan, koska niissä tapauksissa, joissa rikos on tehty millekään valtiolle kuulumattomalla alueella, rangaistavuus edellyttää rikoslain 1 luvun 6 §:n mukaan, että teosta Suomen lain mukaan saattaa seurata yli kuuden kuukauden vankeusrangaistus,

että Suomi tekisi yleissopimuksen 7 artiklan 2 kappaleen mukaisen varauman, jonka mukaan saman artiklan 1 kappaletta ei sovelleta törkeän tuottamuksellisten rikosten tekemisessä käytettyihin rikoksentekovälineisiin,

että Suomi tekisi yleissopimuksen 9 artiklan 3 kappaleen mukaisen varauman, jonka mukaan saman artiklan oikeushenkilön rangaistusvastuuta koskevaa 1 kappaletta sovelletaan ainoastaan 2 artiklassa tarkoitettuihin tahallisiin rikoksiin sekä 3 artiklassa tarkoitettuihin törkeän tuottamuksellisiin rikoksiin ja

että Suomi tekisi yleissopimuksen 10 artiklan 2 kappaleen mukaisen varauman, jonka mukaan saman artiklan 1 kappaleen a kohtaa sovelletaan vain maa-aineslain 18 §:ssä, maankäyttö- ja rakennuslain 186 §:ssä, ympäristönsuojelulain 94 §:ssä ja vesilain 21 luvun 2 §:ssä tarkoitettuihin rikoksiin.

Koska yleissopimus sisältää lainsäädännön alaan kuuluvia määräyksiä, annetaan samalla Eduskunnan hyväksyttäviksi seuraavat lakiehdotukset:

Lakiehdotukset

1.

Laki ympäristön suojelusta rikosoikeudellisin keinoin tehdyn Euroopan neuvoston yleissopimuksen lainsäädännön alaan kuuluvien määräysten voimaansaattamisesta

Eduskunnan päätöksen mukaisesti säädetään:


1 §

Strasbourgissa 4 päivänä marraskuuta 1998 ympäristön suojelusta rikosoikeudellisin keinoin tehdyn yleissopimuksen lainsäädännön alaan kuuluvat määräykset ovat lakina voimassa sellaisina kuin Suomi on niihin sitoutunut.


2 §

Tarkempia säännöksiä tämän lain täytäntöönpanosta voidaan antaa valtioneuvoston asetuksella.


3 §

Tämän lain voimaantulosta säädetään tasavallan presidentin asetuksella.




2.

Laki rikoslain muuttamisesta

Eduskunnan päätöksen mukaisesti

muutetaan 19 päivänä joulukuuta 1889 annetun rikoslain (39/1889) 34 luvun 13 §,

48 luvun 1 §:n 1 momentti sekä 5 §:n 1 momentti,

sellaisina kuin ne ovat, 34 luvun 13 § laissa 833/2003, 48 luvun 1 §:n 1 momentti laissa 579/2004 ja 5 §:n 1 momentti laissa 578/1995 ja 1108/1996, sekä

lisätään 21 lukuun uusi 19 § ja 44 lukuun uusi 17 § seuraavasti:


21 luku

Henkeen ja terveyteen kohdistuvista rikoksista

19 §
Oikeushenkilön rangaistusvastuu

Tappoon, murhaan, surmaan, pahoinpitelyyn, törkeään pahoinpitelyyn, kuolemantuottamukseen, törkeään kuolemantuottamukseen, vammantuottamukseen, törkeään vammantuottamukseen ja vaaran aiheuttamiseen sovelletaan, mitä oikeushenkilön rangaistusvastuusta säädetään, kun rikos on tehty saattamalla, päästämällä tai jättämällä ainetta, säteilyä tai muuta sellaista ympäristöön.


34 luku

Yleisvaarallisista rikoksista

13 §
Oikeushenkilön rangaistusvastuu

Terveyden vaarantamiseen, törkeään terveyden vaarantamiseen, ydinräjähderikokseen ja 9 §:n 2 momentissa tarkoitettuun yleisvaarallisen rikoksen valmisteluun sovelletaan, mitä oikeushenkilön rangaistusvastuusta säädetään.


44 luku

Terveyttä ja turvallisuutta vaarantavista rikoksista

17 §
Oikeushenkilön rangaistusvastuu

Terveysrikokseen, ydinenergian käyttörikokseen, räjähderikokseen, varomattomaan käsittelyyn ja vaarallisten aineiden kuljetusrikokseen sovelletaan, mitä oikeushenkilön rangaistusvastuusta säädetään.


48 luku

Ympäristörikoksista

1 §
Ympäristön turmeleminen

Joka tahallaan tai törkeästä huolimattomuudesta

1) saattaa, päästää tai jättää ympäristöön esineen, ainetta, säteilyä tai muuta sellaista lain tai sen nojalla annetun säännöksen taikka yleisen tai yksittäistapausta koskevan määräyksen vastaisesti taikka ilman laissa edellytettyä lupaa tai lupaehtojen vastaisesti,

2) valmistaa, luovuttaa, kuljettaa, käyttää, käsittelee tai säilyttää ainetta, valmistetta tai tuotetta taikka käyttää laitetta kemikaalilain taikka sen tai ympäristönsuojelulain (86/2000) nojalla annetun säännöksen vastaisesti tai otsonikerrosta heikentävistä aineista annetun Euroopan parlamentin ja neuvoston asetuksen (EY) N:o 2037/2000 vastaisesti taikka jätelain (1072/1993) 60 §:n 1 momentissa mainitun säännöksen tai jätelain nojalla annetun säännöksen tai yksittäistapausta koskevan määräyksen tai kiellon vastaisesti taikka laiminlyö jätelain mukaisen jätehuollon järjestämisvelvollisuutensa taikka

3) tuo maahan, vie maasta tai siirtää Suomen alueen kautta jätettä jätelain tai sen nojalla annetun säännöksen tai yksittäistapausta koskevan määräyksen vastaisesti tai jätelain 45 §:n 1 momentissa mainitun jätteensiirtoasetuksen 26 artiklan 1 kohdassa tarkoitetulla tavalla taikka tuo maahan tai vie maasta ainetta, valmistetta tai tuotetta vastoin ympäristönsuojelulain nojalla annettua asetusta tai vastoin 2 kohdassa mainittua otsonikerrosta heikentävistä aineista annettua asetusta taikka vastoin vaarallisten kemikaalien viennistä ja tuonnista annettua Euroopan parlamentin ja neuvoston asetusta (EY) N:o 304/2003 taikka vie maasta muuntogeenisiä organismeja, niitä sisältäviä elintarvikkeita tai rehuja vastoin muuntogeenisten organismien valtioiden rajat ylittävistä siirroista annettua Euroopan parlamentin ja neuvoston asetusta (EY) N:o 1946/2003


siten, että teko on omiaan aiheuttamaan ympäristön pilaantumista, muuta vastaavaa ympäristön haitallista muuttumista, huomattavaa vahinkoa tai haittaa omaisuudelle, roskaantumista taikka vaaraa terveydelle, on tuomittava ympäristön turmelemisesta sakkoon tai vankeuteen enintään kahdeksi vuodeksi.



5 §
Luonnonsuojelurikos

Joka tahallaan tai törkeästä huolimattomuudesta

1) oikeudettomasti hävittää tai turmelee luonnonsuojelulaissa (1096/1996) tai sen nojalla suojeltavaksi tai rauhoitetuksi säädetyn tai määrätyn taikka toimenpiderajoituksen alaisen tai toimenpidekieltoon määrätyn luonnonalueen, eläimen, kasvin tai muun luontoon kuuluvan kohteen,

2) luonnonsuojelulain tai sen nojalla annetun säännöksen tai määräyksen vastaisesti erottaa ympäristöstään taikka tuo maahan, vie maasta tai kuljettaa Suomen alueen kautta kohteen taikka myy, luovuttaa, ostaa tai ottaa vastaan kohteen, joka on mainitulla tavalla erotettu ympäristöstään, tuotu maahan tai viety maasta taikka

3) luonnonvaraisten kasvien ja eläinten suojelusta niiden kauppaa sääntelemällä annetun neuvoston asetuksen (EY) N:o 338/97 vastaisesti tuo maahan, vie maasta tai kuljettaa Suomen alueen kautta edellä mainitun asetuksen liitteissä A ja B tarkoitetun kohteen ilman asetuksessa tarkoitettua lupaa tai todistusta tai vastoin luvan tai todistuksen ehtoja, taikka ostaa, tarjoutuu ostamaan, hankkii kaupallisiin tarkoituksiin, esittelee julkisesti kaupallisessa tarkoituksessa, käyttää taloudellisessa hyötymistarkoituksessa, myy, pitää hallussa myyntitarkoituksessa, tarjoaa tai kuljettaa myytäväksi mainitun asetuksen liitteissä A tai B tarkoitetun kohteen,


on tuomittava luonnonsuojelurikoksesta sakkoon tai vankeuteen enintään kahdeksi vuodeksi.




Tämä laki tulee voimaan päivänä kuuta 20 .



3.

Laki ympäristönsuojelulain 94 §:n muuttamisesta

Eduskunnan päätöksen mukaisesti

muutetaan 4 päivänä helmikuuta 2000 annetun ympäristönsuojelulain (86/2000) 94 § seuraavasti:


94 §
Toiminta rikosasiassa

Valvontaviranomaisen tulee tehdä ilmoitus 116 §:n 1 ja 2 momentissa tarkoitetusta teosta tai laiminlyönnistä esitutkintaviranomaiselle. Ilmoitus saadaan kuitenkin jättää tekemättä, jos tekoa tai laiminlyöntiä on pidettävä olosuhteet huomioon ottaen vähäisenä.


Alueellinen ympäristökeskus on rikosasiassa asianomistaja, jos yleistä etua on loukattu.



Tämä laki tulee voimaan päivänä kuuta 20 .



4.

Laki vesilain 21 luvun 2 §:n muuttamisesta

Eduskunnan päätöksen mukaisesti

muutetaan 19 päivänä toukokuuta 1961 annetun vesilain (264/1961) 21 luvun 2 §:n 1 momentti, sellaisena kuin se on laissa 88/2000, seuraavasti:


21 luku

Erityisiä määräyksiä

2 §

Jos tätä lakia tai sen nojalla annettuja säännöksiä tai määräyksiä ei ole noudatettu, valvontaviranomaisen on ottaen huomioon asian laatu:

1) kehotettava lopettamaan säännösten tai määräysten vastainen menettely;

2) pantava vireille ympäristölupavirastossa 3 §:ssä tarkoitettu hallintopakkoasia; tai

3) ilmoitettava asiasta poliisille esitutkintaa varten, jollei tekoa tai laiminlyöntiä ole olo-suhteet huomioon ottaen pidettävä vähäisenä.




Tämä laki tulee voimaan päivänä kuuta 20 .



5.

Laki metsälain 22 §:n muuttamisesta

Eduskunnan päätöksen mukaisesti

muutetaan 12 päivänä joulukuuta 1996 annetun metsälain (1093/1996) 22 § seuraavasti:


22 §
Toiminta rikosasiassa

Metsäkeskuksen on 18 §:ssä tarkoitetun teon tai laiminlyönnin todettuaan ilmoitettava asiasta poliisille esitutkinnan toimittamista varten. Ilmoitus saadaan kuitenkin jättää tekemättä, jos tekoa tai laiminlyöntiä olosuhteet huomioon ottaen on pidettävä vähäisenä.


Metsäkeskukselle on varattava tilaisuus tulla esitutkinnassa ja oikeudessa kuulluksi asiassa, josta metsäkeskus on tehnyt 1 momentissa tarkoitetun ilmoituksen.



Tämä laki tulee voimaan päivänä kuuta 20 .



6.

Laki maa-aineslain 18 §:n muuttamisesta

Eduskunnan päätöksen mukaisesti

muutetaan 24 päivänä heinäkuuta 1981 annetun maa-aineslain (555/1981) 18 §, sellaisena kuin se on osaksi laissa 463/1997, seuraavasti:


18 §
Toiminta rikosasiassa

Valvontaviranomaisen on 17 §:ssä tarkoitetun teon tai laiminlyönnin todettuaan ilmoitettava asiasta poliisille esitutkinnan toimittamista varten.


Edellä 1 momentissa tarkoitettu ilmoitus saadaan kuitenkin jättää tekemättä, jos tekoa tai laiminlyöntiä olosuhteet huomioon ottaen on pidettävä vähäisenä.



Tämä laki tulee voimaan päivänä kuuta 20 .



7.

Laki maankäyttö- ja rakennuslain 186 §:n muuttamisesta

Eduskunnan päätöksen mukaisesti

muutetaan 5 päivänä helmikuuta 1999 annetun maankäyttö- ja rakennuslain (132/1999) 186 § seuraavasti:


186 §
Toiminta rikosasiassa

Kunnan rakennusvalvontaviranomaisen on rakennustyön keskeyttämistä taikka uhkasakon tai teettämisuhan käyttämistä edellyttävän teon tai laiminlyönnin todettuaan ilmoitettava asiasta poliisille esitutkintaa varten.


Ilmoitus saadaan jättää tekemättä, jos tekoa tai laiminlyöntiä olosuhteet huomioon ottaen on pidettävä vähäisenä.



Tämä laki tulee voimaan päivänä kuuta 20 .



8.

Laki luonnonsuojelulain 58 §:n muuttamisesta

Eduskunnan päätöksen mukaisesti

muutetaan 20 päivänä joulukuuta 1996 annetun luonnonsuojelulain (1096/1996) 58 §:n 2 momentin 5 kohta, sellaisena kuin se on laissa 492/1997, seuraavasti:


58 §
Rangaistukset


5) ostaa, tarjoutuu ostamaan, hankkii kaupallisiin tarkoituksiin, esittelee julkisesti kaupallisessa tarkoituksessa, käyttää taloudellisessa hyötymistarkoituksessa, myy, pitää hallussa myyntiä varten, tarjoaa tai kuljettaa myytäväksi 44 §:n 1 momentissa tarkoitetun Euroopan yhteisön asetuksen liitteessä A tai B tarkoitetun eläimen tai kasvin taikka sen osan tai johdannaisen mainitun asetuksen artiklan 8 vastaisesti,




Tämä laki tulee voimaan päivänä kuuta 20 .



Helsingissä 29 päivänä huhtikuuta

Tasavallan Presidentti
TARJA HALONEN

Oikeusministeri
Johannes Koskinen

Lisää muistilistalle

Muuta kansioita

Dokumentti ei ole muistilistallasi. Lisää se valittuun tai uuteen kansioon.

Lisää dokumentti kansioihin tai poista se jo liitetyistä kansioista.

Lisää uusi kansio.

Lisää uusi väliotsikko.