Edilex-palvelut

Kirjaudu sisään

Siirry esitykseen

Puutteelliset hakuehdot

HE 196/2004
Hallituksen esitys Eduskunnalle 91. Kansainvälisen työkonferenssin hyväksymän merenkulkijoiden henkilöllisyystodistuksia koskevan yleissopimuksen (muutettu) 2003 johdosta.

TyVM 17/2004

ESITYKSEN PÄÄASIALLINEN SISÄLTÖ

Kansainvälisen työjärjestön (ILO) yleiskokous, kansainvälinen työkonferenssi hyväksyi vuonna 2003 merenkulkijoiden henkilöllisyystodistuksia koskevan yleissopimuksen, jolla uudistetaan vuodelta 1958 oleva merenkulkijain kansallisia henkilöllisyystodistuksia koskeva yleissopimus nro 108. Uuden yleissopimuksen tarkoituksena on merenkulun turvallisuuden parantaminen lisäämällä merenkulkijoiden henkilöllisyystodistusten luotettavuutta ja oikeaperäisyyttä sekä heidän maissakäynti- ja kauttakulkuoikeutensa turvaaminen.

Uusi yleissopimus määrittelee merenkulkijoiden henkilöllisyystodistuksen itsenäiseksi merenkulkija-statusta osoittavaksi asiakirjaksi, joka – olematta passi – oikeuttaa haltijansa käymään maissa laivan ollessa satamassa. Mikäli kysymyksessä on valtion kautta tapahtuva kauttakulku (laivalle, laivalta tai muuten), vaaditaan lisäksi kansallinen passi. Henkilöllisyystodistukseen sisältyy uutena piirteenä biometrinen tunniste, joka muodostuu numeroina kaksiulotteiseen viivakoodiin tallennetusta sormenjäljestä. ILOn 289. hallintoneuvoston (maaliskuu 2004) päätöksen mukaisesti kyseinen tunniste, ILO SID-0002, kehitetään yhteistyössä Kansainvälisen standardisoinnin keskusjärjestön (ISO) ja Kansainvälisen siviili-ilmailujärjestön (ICAO) kanssa.

Yleissopimuksen artiklat koskevat sen soveltamisalan ohella henkilöllisyystodistusten myöntämistä, sisältöä ja muotoa, kansallista elektronista tietokantaa, myöntömenettelyn valvonnan kehittämistä, maissakäyntiä ja kauttakulkua, henkilöllisyystodistuksen hallussapitoa ja peruuttamista. Yleissopimusta täydentää kolme liitettä, jotka sisältävät yksityiskohtaisia määräyksiä henkilöllisyystodistuksen muodosta ja sisällöstä, kansallisesta elektronisesta tietokannasta sekä henkilöllisyystodistuksien myöntämismenettelyä koskevista vaatimuksista ja suosituksista.

Esityksessä ehdotetaan, ettei yleissopimusta tässä vaiheessa ratifioitaisi. Yleissopimus kuuluu osittain Euroopan yhteisön yksinomaiseen toimivaltaan, minkä vuoksi sen ratifioiminen edellyttää yhteisön antamaa valtuutusta. Vaikka komissio onkin tehnyt esityksen neuvoston päätökseksi, jolla jäsenvaltiot valtuutetaan ratifioimaan yleissopimus, on päätöksen antamisajankohta edelleen avoin.

Huomioon on lisäksi otettava se, että toisin kuin yleissopimuksessa, Suomen voimassa olevassa passilaissa, samoin kuin sen vireillä olevassa uudistusehdotuksessa merenkulkijan kansallinen henkilöllisyystodistus – merimiespassi – määritellään merimiestoimeen liittyvässä matkustamisessa käytetyksi matkustusasiakirjaksi, jonka antaa poliisi. Suomen lainsäädäntöön ei kuitenkaan sisälly säännöksiä yleissopimuksen mukaisesta pelkästään merenkulkijastatusta osoittavasta asiakirjasta.

Lainsäädännöllisten muutosten ohella yleissopimuksen hyväksyminen edellyttäisi useita muita käytännön toimenpiteistä, kuten asiakirjan myöntämismenettelyn suunnittelun ja järjestämisen, tietojärjestelmien rakentamisen, ohjeistuksen ja henkilöstön kouluttamisen, jotka vaativat ainakin 1–2 vuoden siirtymäajan. Tässä vaiheessa on myös vaikea arvioida hyväksymisen edellyttämien investointien suuruutta, koska yksinomaan sormenjäljen tallentaminen siruun ja siihen liittyvän tietojärjestelmän luominen tulee maksamaan 2–12 miljoonaa euroa tehdyistä ratkaisuista riippuen.


YLEISPERUSTELUT

1. Asian valmistelu

ILOn hallintoneuvosto päätti vuonna 2002 asettaa kysymyksen merenkulkijoiden kansallisten henkilöllisyystodistusten luotettavuuden parantamisesta vuonna 2003 pidettävän 91. Kansainvälisen työkonferenssin asialistalle. Päätöksen taustana olivat vuoden 2001 syyskuun 11 päivän tapahtumat ja Kansainvälisen Merenkulkujärjestön (IMO) huoli merenkulkijoiden henkilöllisyystodistuksiin liittyvistä turvallisuusnäkökohdista. Asian kiireellisyyden vuoksi käsittelyssä päätettiin noudattaa niin sanottua yhden käsittelyn periaatetta.

Työkonferenssissa asian käsittely pohjautui ILOn sihteeristön ehdotuksiin, joissa oli huomioitu jäsenvaltioiden asiasta antamat kommentit. Lähtökohtana oli se, että luotaisiin instrumentti, joka parantaisi merenkulkijoiden henkilöllisyystodistuksen luotettavuutta sekä sallisi maissakäynnin ilman viisumia ja kauttakulun.

Hallituksen esityksen laatimista varten lausunnon antoivat liikenne- ja viestintäministeriö, oikeusministeriö, sisäasiainministeriö, työministeriö, Teollisuuden ja Työnantajien Keskusliitto (TT), Palvelutyönantajat ry, AKAVA ry, Suomen Konepäällystöliitto ry, Suomen Varustamoyhdistys ry, Ålands Redarförening, Suomen Merimies-Unioni SM-U ry, Suomen Yrittäjät ry, Satamaoperaattorit ry, Kunnallinen Työmarkkinalaitos (KT) ja Valtion työmarkkinalaitos (VTML).

Useimmissa lausunnoissa puolletaan yleissopimuksen ratifioimista. Sisäasiainministeriö toteaa kuitenkin ratifioimisen edellyttävän säädösmuutosten lisäksi asiakirjan valmistamiseen ja myöntämiseen liittyviä käytännön toimenpiteitä, jotka vaativat ainakin 1–2 vuoden siirtymäajan ratkaisuista riippuen. Lausunnossa epäillään asiakirjan myöntämiskustannusten muodostuvan korkeiksi johtuen siitä, että vuosittain myönnettävää merimiespassien vähäisestä määrää varten edellytetään kuitenkin henkilöstön kouluttamista, laiteinvestointeja sekä tietojärjestelmän rakentamista. Lisäksi ministeriö viittaa passilain (642/1986) vireillä olevaan uudistustyöhön.

Yleissopimuksen ratifioimista käsiteltiin myös Suomen ILO-neuvottelukunnassa, joka totesi, ettei sen ratifioiminen tässä vaiheessa ole aiheellista.

2. Nykytila ja yleissopimuksen merkitys

Nykyisellä merenkulkijan henkilöllisyystodistuksella, joka täyttää ILOn merenkulkijain kansallisia henkilöllisyystodistuksia koskevan yleissopimuksen nro 108 vaatimukset, on merkitystä lähinnä niissä Euroopan unionin ulkopuolisissa satamissa, joihin tulevien laivojen miehistöltä edellytetään viisumia maissa käyntiin. Mainittu yleissopimus ratifioitiin Suomessa vuonna 1970. Se edellyttää jäsenvaltion antavan merenkulkijoilleen näiden pyynnöstä merenkulkijain henkilöllisyystodistuksen, joka mahdollistaa tilapäisen maissakäynnin aluksen ollessa satamassa samoin kuin kauttakulun laivaan menoa varten. Yleissopimuksessa määritellään kyseiseltä henkilöllisyystodistukselta vaadittavat ominaisuudet, mutta ei sen myöntämisprosessia.

Uuden yleissopimuksen nro 185 mukaan merenkulkijoiden henkilöllisyystodistus on asiakirja, joka osoittaa haltijansa asemaa merimiehenä ja joka, olematta passi, oikeuttaa haltijansa käymään maissa silloin, kun alus on satamassa. Yleissopimus pyrkii lisäämään merenkulun turvallisuutta luomalla yhtenäiset standardit, joita sovelletaan merenkulkijoiden henkilöllisyystodistuksia myönnettäessä. Näihin sisältyvät biometriset tunnisteet ja digitaalinen valokuva, joiden avulla jäsenvaltiot voivat todentaa henkilöllisyystodistusten oikeaperäisyyden vertaamalla niitä tietokantaan tai ottamalla yhteyttä henkilöllisyystodistuksen myöntäneeseen viranomaiseen.

YKSITYISKOHTAISET PERUSTELUT

1. Yleissopimuksen nro 185 pääasiallinen sisältö

Yleissopimuksen soveltamisalaa koskevassa 1 artiklassa määritellään myös käsite "merenkulkija". Epätietoisessa tapauksessa asia ratkaistaan merenkulkijan kotivaltion lainsäädännön mukaisesti ottaen huomioon merenkulkujärjestöjen kannat.

Yleissopimuksen 2 artiklan mukaan jäsenvaltio voi myöntää merenkulkijoiden henkilöllisyystodistuksen omien merenkulkijoittensa ohella sellaisille merenkulkijoille, joilla on pysyvä oleskelulupa jäsenvaltiossa. Lisäksi edellytetään, että kyseiset todistukset myönnetään viipymättä ja että kielteisestä päätöksestä on valitusoikeus.

Yleissopimuksen 3 artiklan määräykset liittyvät merenkulkijoiden henkilöllisyystodistukseen sisältyvien henkilö- ja viranomaistietojen lisäksi sen fyysisiin ominaisuuksiin, jotka määritellään yksityiskohtaisesti yleissopimuksen I liitteessä. Artikla edellyttää ILOn asiaan liittyvien muiden ohjeiden ja kansainvälisten standardien ottamista huomioon. Merenkulkijoiden henkilöllisyystodistuksen voimassaoloaikaa koskevan määräyksen ohella artiklassa määrätään biometrisesta tunnisteesta ja siihen liittyvistä vaatimuksista. Artiklan mukaan henkilöllisyystodistuksen sisältämien tietojen tulee olla visuaalisia. Mikäli ne on luettavissa vain koneellisesti, haltijalla tulee olla mahdollisuus tarkistaa itseään koskevat tiedot viranomaisten järjestämillä koneilla.

Yleissopimuksen 4 artikla koskee kansallista elektronista tietokantaa, jota jäsenvaltioiden tulee pitää anotuista, myönnetyistä ja peruutetuista henkilöllisyystodistuksista. Yksityiskohtaiset ohjeet sisältyvät yleissopimuksen II liitteeseen. Artiklan mukaan merenkulkijoilla tulee olla oikeus tarkistaa tietokantaan sisältyviä itseään koskevia tietoja. Lisäksi se edellyttää jäsenvaltioiden perustavan yhteyskeskuksen, jonka välityksellä voidaan vastata muiden jäsenvaltioiden henkilötodistuksia koskeviin tiedusteluihin. Tietokantaan sisältyviä tietoja saadaan käyttää vain merenkulkijoiden henkilöllisyyden todentamiseen ottaen huomioon vaatimukset yksityisyyden suojaamisesta ja tietosuojasta.

Yleissopimuksen 5 artikla koskee henkilöllisyystodistusten myöntämisprosessia, laadunvalvontaa ja arviointia. Yksityiskohtaiset vähimmäisvaatimukset sisältyvät yleissopimuksen liitteeseen III. Artiklan mukaan jäsenvaltioiden tulee arvioida merenkulkijoiden henkilöllisyystodistusten hallintomenettely ja sitä koskeva laadunvalvonta viiden vuoden välein. Asiaa koskevat raportit tulee lähettää ILOn ohella asianomaisen valtion merenkulkujärjestöille. Raporttien perusteella ILO hyväksyy luettelon niistä jäsenvaltioista, joiden menettely täyttää vähimmäisvaatimukset. Luetteloa tulee asianmukaisesti päivittää ja tiedottaa siitä jäsenvaltioille. Artiklassa määrätään myös luetteloon kelpaamattomien jäsenvaltioiden sekä muiden yleissopimuksen ratifioineiden jäsenvaltioiden ja niiden merenkulkujärjestöjen oikeudesta tuoda esiin mielipiteensä ja saada niistä johtuvat erimielisyydet ratkaistua.

Yleissopimuksen 6 artiklan määräykset koskevat merenkulkijoiden maissakäyntiä ja kauttakulkua. Henkilöä, jolla on hallussaan yleissopimuksen mukainen henkilöllisyystodistus, tulee pitää merenkulkijana, jonka maissakäynti ei edellytä viisumia. Jos kysymyksessä on muu kauttakulku so. laivalle, laivalta tai muuten, vaaditaan myös kansallinen passi. Maissakäynnin edellyttämät muodollisuudet tulee panna täytäntöön mahdollisimman nopeasti edellyttäen, että henkilöllisyystodistuksen haltijan saapumisesta satamaan on etukäteen ilmoitettu siten kuin yleissopimuksen liitteessä II edellytetään.

Yleissopimuksen 7 artiklan määräykset liittyvät henkilöllisyystodistuksen hallussapito-oikeuteen ja peruuttamiseen. Pääsääntöisesti asiakirjan tulee olla merenkulkijan hallussa. Se on välittömästi peruutettava, jos se ei enää vastaa tarkoitustaan. Asiakirjan peruuttamiseen tai pidättämiseen liittyvissä kysymyksissä tulee kuulla merenkulkujärjestöjä. Merenkulkijalla tulee olla oikeus valittaa päätöksestä.

Yleissopimuksen 8 artiklan mukaan yleissopimuksen liitteiden muutoksista päätetään ILOn työkonferenssissa. Asiassa tulee kuulla ILOn kolmikantaista merenkulkua edustavaa elintä. Liitteiden muuttaminen edellyttää kahta kolmasosaa läsnä olevien antamista äänistä ja lisäksi että vähintään puolet näistä on ratifioinut yleissopimuksen. Yleissopimuksen hyväksynyt jäsenvaltio voi kuitenkin kuuden kuukauden kuluessa siitä, kun muutos on työkonferenssissa hyväksytty, kirjallisesti ilmoittaa, ettei se hyväksy muutosta itseään sitovaksi tai että se sitoo kyseistä jäsenvaltiota vasta myöhemmin ilmoitettavasta ajankohdasta alkaen.

Yleissopimuksen 9 artikla sisältää määräykset yleissopimuksen nro 108 ja uuden yleissopimuksen nro 185 suhteesta toisiinsa. Sen mukaan jäsenvaltio, joka on ratifioinut ensin mainitun yleissopimuksen ja harkitsee uuden yleissopimuksen ratifioimista, voi ilmoittaa pääjohtajalle, että se aikoo soveltaa uutta yleissopimusta väliaikaisesti. Edellytyksenä on, että tällaisen jäsenvaltion antama henkilöllisyystodistus täyttää uuden yleissopimuksen 2—5 artikloiden määräykset ja että kyseinen jäsenvaltio hyväksyy uuden yleissopimuksen mukaiset henkilöllisyystodistukset.

Yleissopimuksen 10 artiklassa todetaan yleissopimuksen nro 185 korvaavan vuodelta 1958 olevan yleissopimuksen nro 108.

Yleissopimuksen 11—18 artiklat sisältävät tavanmukaiset ILOn yleissopimuksiin kuuluvat loppumääräykset.

Lisäksi yleissopimukseen kuluu kolme liitettä, jotka sisältävät yksityiskohtaisia määräyksiä henkilöllisyystodistuksen sisällytettävistä tiedoista (liite I), elektronisesta tietokannasta sekä biometrisesta ja muista tunnistetiedoista (liite II) sekä henkilöllisyystodistusten myöntämisprosessia koskevista vaatimuksista ja menettelytapasuosituksista (liite III).

1.1. Yleissopimuksen suhde Suomen lainsäädäntöön

Kuten tämän hallituksen esityksen alussa on todettu, toisin kuin yleissopimuksessa, Suomessa merenkulkijan kansallinen henkilöllisyystodistus – merimiespassi – on käytännössä matkustusasiakirja, vaikka sen käyttäminen edellyttääkin vahvistavien asiakirjojen esittämistä. Passiasetuksen (643/1986) 13 §:n mukaan merenkulkijoiden kansallinen henkilöllisyystodistus on asiakirja, jolla ulkomaanliikenteessä merimiehenä työskentelevä merenkulkija voi osoittaa oikeutensa matkustaa maasta. Pykälän 2 momentin mukaan merenkulkijoiden kansallisen henkilöllisyystodistuksen hakemisesta, antamisesta, peruuttamisesta ja poisottamisesta on voimassa, mitä henkilökohtaisesta passista on säädetty. Passilain 13 §:n mukaan asiakirjan myöntää poliisi.

Nyt voimassa olevaa passilakia uudistetaan parhaillaan. Sen uudistusehdotuksessa merimiespassi katsotaan niin ikään matkustusasiakirjaksi, johon sovelletaan passilain passia koskevia säännöksiä, ellei toisin säädetä. Lakiehdotus on tarkoitus antaa eduskunnalle sitten, kun Euroopan yhteisöjen komission 18 päivänä helmikuuta 2004 antaman ehdotuksen sisältö neuvoston asetukseksi EU:n kansalaisten passien turvatekijöitä ja biometriikkaa koskevista vaatimuksista (KOM(2004) 116 lopullinen) varmistuu lopullisesti. Tällä hetkellä aikataulu on avoin ja komission asetusluonnoksen käsittely on kesken.

Yleissopimuksen 3 artikla sisältää määräyksiä henkilöllisyystodistusten sisällöstä ja muodosta, joiden tulee noudattaa I liitteessä olevaa mallia. Artiklan 7 kappale sisältää tyhjentävän luettelon henkilöllisyystodistuksen henkilötiedoista. Tällaisia tietoja voivat olla myös merenkulkijan tunnistamista helpottavat erityiset tuntomerkit. Kun yleissopimuksesta eikä sen liitteistä tarkemmin ilmene niiden luonne, on mahdollista, että ne voivat olla esimerkiksi henkilön terveydentilaa koskevia arkaluonteisia tietoja, joita tarkoitetaan henkilötietolaissa (523/1999) ja joiden suojasta on perustuslain (731/1999) 10 §:n mukaan säädettävä lailla.

Yleissopimuksen 3 artiklan 8 kappale sisältää määräyksiä asiakirjaan tallennettavasta biometrisesta tunnisteesta, joka on asiakirjaan tallennettava kaksiulotteisen viivakoodin sisältämä haltijan sormenjälkitieto. Tunnisteen edellyttämän standardin tulevat kehittämään ISO ja ICAO.

Nykyisellään lainsäädäntöömme ei sisälly määräyksiä biometristen tunnisteiden käytöstä. Tämän hetkisen tiedon mukaan ne tullaan aikaisintaan ottamaan passeissa käyttöön 1 päivänä toukokuuta 2005. Edellä mainitun passilain uudistusehdotuksen mukaan passiin tulisi siru, joka sisältäisi passinhaltijan kuvan biometrisena tunnisteena. Sormenjälkien tai muun biometrisen tunnisteen liittämistä passeihin tullaan tarkastelemaan myöhemmin sitten, kun kansainvälinen tilanne niiden käytön osalta selvenee ja niihin liittyvä määrittelytyö edistyy. Toistaiseksi voidaan kuitenkin todeta, että yleissopimuksen määritelmät sekä tunnisteen että teknisen ratkaisun osalta poikkeavat ICAOn matkustusasiakirjoille valmisteilla olevista määräyksistä, jotka tarkoittavat kontaktitonta sirua ja kasvokuvaa yhteisenä biometrisena tunnisteena.

Suomen rajavartiolaitoksella ei tällä hetkellä ole suunnitelmia kaksiulotteisia viivakoodeja lukevien laitteiden hankkimisesta, koska kyseisen koodin käyttö matkustusasiakirjoissa on erittäin harvinaista. Täten myös asiakirjojen mahdollinen tarkastaminen olisi epävarmaa. Kaksiulotteiseen viivakoodiin tallennettujen tietojen tarkistaminen ja mahdollinen sormenjälkitiedon vertailu edellyttävät myös erilaisia teknisiä järjestelmiä ja laitteita, kuin mitä matkustusasiakirjoihin on suunniteltu. On selvää, että rinnakkaisten teknisten ratkaisujen rakentaminen aiheuttaisi myös huomattavia taloudellisia kustannuksia.

Yleissopimuksen 4 artikla koskee kansallista elektronista tietokantaa, joka sisältää tiedot kyseisen jäsenvaltion myöntämistä merenkulkijoiden henkilöllisyystodistuksista. Artiklan 6 kohta edellyttää, ettei kansalliseen elektroniseen tietokantaan sisältyviä merenkulkijoiden henkilöllisyystodistukseen sisältyviä tietoja eikä valokuvia luovuteta tai vaihdeta, ellei voida varmistaa tietosuojaa ja yksityisyyden suojaa turvaavien standardien noudattamista. Nykyisin tiedot merimiespasseista sisältyvät muiden passien tavoin poliisin hallintoasiaintietojärjestelmään (ns. passirekisteri), josta tapahtuvaa tietojen luovuttamista säätelee henkilötietojen käsittelystä poliisitoimessa annettu laki (761/2003).

Suomessa tietosuojan riittävä taso määritellään EU:n henkilötietodirektiivin 95/46/EY edellyttämällä tavalla henkilötietolaissa. Henkilötietojen siirtäminen Euroopan unionin ja Euroopan talousalueen ulkopuolelle on mahdollista ainoastaan mainitun lain 5 luvussa säädetyillä edellytyksillä. Yleisenä edellytyksenä tällöin on, että kyseisessä maassa on riittävä tietosuojan taso. Tätä arvioidessa otetaan huomioon tietojen luonne, suunnitellun käsittelyn tarkoitus ja kestoaika ja lopullinen kohde, asianomaisessa maassa voimassaolevat yleiset ja alakohtaiset oikeussäännöt ja käytännesäännöt ja noudatettavat turvatoimet. Ottaen huomioon ILOn jäsenvaltioiden lukumäärän (177), on selvää että tietosuojan riittävän tason selvittäminen voi osoittautua ongelmalliseksi.

Edellä esitetyn mukaisesti Suomen lainsäädäntö passilain, -asetuksen sekä tietojen luovuttamisen osalta ei vastaa merenkulkijoiden henkilöllisyystodistuksia koskevan yleissopimuksen määräyksiä. Yleissopimuksen hyväksyminen vaatisi lainsäädännöllisten muutosten ohella useita toimenpiteitä kuten asiakirjan muodon määrittelyn, myöntämismenettelyn suunnittelun ja järjestämisen sekä ohjeistuksen valmistelun, asiakirjan valmistamisen kilpailuttamisen sekä sopimuksen valmistajan kanssa ja henkilöstön koulutuksen, jotka vaativat noin 1–2 vuoden siirtymäajan ratkaisuista riippuen.

Huomioon on myös otettava kustannukset ja investoinnit, joita edellä mainitut toimenpiteet vaativat sekä se, että ratifioimisen edellyttämä Euroopan yhteisöjen valtuutuksen saamisajankohta on edelleen avoinna.

1.2. Yleissopimuksen suhde yhteisölainsäädäntöön

Osa yleissopimuksen kattamista kysymyksistä koskee Euroopan yhteisön lainsäädännön kattamia kysymyksiä. Neuvoston asetuksessa N:o 539/2001, sellaisena kuin se on muutettuna neuvoston asetuksilla N:o 2414/2001 ja N:o 453/2003, on vahvistettu luettelo niistä kolmansista maista, joiden kansalaisilla on oltava viisumi jäsenvaltioiden ulkorajoja ylittäessään sekä niistä kolmansista maista, joiden kansalaisia tämä vaatimus ei koske.

Amsterdamin sopimuksella osaksi unionin säännöstöä siirrettyyn ja neuvoston päätöksellä 1999/435/99 määriteltyyn Schengenin säännöstöön kuuluvassa rajavalvonnan yhteisessä käsikirjassa (EYV C 313, 16.12.2002, s. 97) määritellään edellytykset, joilla asiakirjain tarkoittamat merimiehet voivat oleskella maissa sekä edellytykset, joilla merimiehet voivat saapua sopimusvaltion alueelle alukseen siirtymisen, kolmanteen valtioon suuntautuvan kauttakulun, kotiinpaluun taikka hätä- tai pakkotilanteen niin edellyttäessä (II osan 6.5.2 ja 6.5.4 kohta).

Siltä osin kuin yleissopimuksen 6 artiklan 4-7 kohdan määräykset voivat vaikuttaa kyseisiin yhteisösääntöihin tai muuttaa niiden soveltamisalaa, sanotut määräykset kuuluvat EY-tuomioistuimen ns. ERTA-oikeukäytännön mukaan yhteisön yksinomaiseen toimivaltaan.

Vastaavasti yleissopimuksen 4 artikla kuuluu yhteisön yksinomaiseen toimivaltaan siltä osin kuin sen määräykset voivat vaikuttaa henkilötietodirektiivin 95/46/EY säännöksiin henkilötietojen siirrosta kolmansiin maihin tai muuttaa viimeksi mainittujen säännösten soveltamisalaa.

Koska ILOn yleissopimusten sopimuspuolina voivat olla vain valtiot, Euroopan yhteisö ei voi tulla yleissopimuksen sopimuspuoleksi. Toisaalta, koska osa yleissopimuksen määräyksistä kuuluu edellä selostetulla tavalla yhteisön yksinomaiseen toimivaltaan, jäsenvaltioilla ei ole toimivaltaa ratifioida sopimusta kokonaisuudessaan omasta puolestaan, vaikka Ranska on sen tehnytkin. EY-tuomioistuimen mukaan jäsenvaltiot voivat tällaisissa tilanteissa tehdä kansainvälisen sopimuksen toimimalla yhdessä ja käyttämällä yhteisön toimivaltaa yhteisön edun mukaisesti (lausunto 1/92).

Komissio onkin 30 päivänä heinäkuuta 2004 tehnyt ehdotuksen neuvoston päätökseksi, jolla jäsenvaltiot valtuutetaan ratifioimaan yleissopimus yhteisön edun mukaisesti (KOM (2004) 530 lopullinen.). Ehdotuksen mukaan jäsenvaltioiden tulee toteuttaa toimenpiteet, joiden avulla ne voivat samanaikaisesti jättää ratifiointiasiakirjansa ILOn työtoimiston pääjohtajalle ennen 1 päivää joulukuuta 2005 sekä että niiden ennen 1 päivää kesäkuuta 2005 tulee informoida neuvostossa komissiota siitä, milloin ne arvioivat saavansa ratifiointia ja sopimuspuoleksi liittymistä koskevat parlamentaariset menettelynsä päätökseen. Kyseisellä perusteella tullaan määrittelemään ratifiointiasiakirjojen yhteinen jättöpäivä ja sitä koskevat yksityiset säännöt. Ehdotusta käsitellään viisumityöryhmässä ja siitä päätetään oikeus- ja sisäasiain neuvostossa.

Komission ehdotus on toimitettu eduskunnalle perustuslain 8 luvun mukaisesti.

2. Kansainvälisen työkonferenssin hyväksymien yleissopimusten ja suositusten eduskuntakäsittely

Kansainvälisen työjärjestön perussäännön 19 artikla edellyttää kunkin jäsenvaltion saattavan yleiskokouksen hyväksymät yleissopimukset määräajassa yleiskokouksen istunnon päättymisestä toimivaltaisen valtioelimen käsiteltäväksi lainsäädäntö- tai muita toimia varten. Tästä johtuen yleissopimus tulee saattaa eduskunnan käsiteltäväksi.

Edellä olevan perusteella ja perustuslain 94 §:n mukaisesti esitetään, että

eduskunta ei tässä vaiheessa hyväksyisi Genevessä pidetyssä Kansainvälisessä työkonferenssissa 19 päivänä kesäkuuta 2003 hyväksyttyä kansainvälisen työjärjestön yleissopimusta nro 185, joka koskee merenkulkijoiden henkilöllisyystodistuksia (muutettu) 2003.

Helsingissä 8 päivänä lokakuuta 2004

Tasavallan Presidentti
TARJA HALONEN

Työministeri
Tarja Filatov

Lisää muistilistalle

Muuta kansioita

Dokumentti ei ole muistilistallasi. Lisää se valittuun tai uuteen kansioon.

Lisää dokumentti kansioihin tai poista se jo liitetyistä kansioista.

Lisää uusi kansio.

Lisää uusi väliotsikko.