Esityksessä ehdotetaan, että eduskunta hyväksyisi New Yorkissa 15 joulukuuta 1997 tehdyn terrorististen pommi-iskujen torjumista koskevan kansainvälisen yleissopimuksen. Yleissopimuksen pääsisältönä on julkiseen paikkaan, valtion tai hallituksen omaisuuteen, julkiseen liikennevälineeseen tai infrastruktuuriomaisuuteen kohdistuvien pommi-iskujen kriminalisointi. Sopimuksessa määrätään rangaistaviksi räjähteen tai muun tappavan välineen asettaminen tällaiseen kohteeseen samoin kuin räjähteen tai muun tappavan välineen laukaiseminen tai räjäyttäminen tällaisessa kohteessa. Sopimus määrää myös tällaisista rikoksista epäiltyjen syyttämisestä ja luovutuksesta sekä oikeusavusta samoin kuin toimista pommi-iskujen ehkäisemiseksi.

Tarkoituksena on eduskunnan hyväksyttyä sopimuksen tallettaa sopimuksen ratifioimiskirja viivytyksettä YK:n pääsihteerille, joka toimii sopimuksen tallettajana. Yleissopimus tuli kansainvälisesti voimaan 23 päivänä toukokuuta 2001. Suomen osalta yleissopimus tulee voimaan 30 päivänä ratifioimiskirjan tallettamisesta. Esitykseen sisältyy lakiehdotus yleissopimuksen lainsäädännön alaan kuuluvien määräysten voimaansaattamisesta. Laki on tarkoitettu tulemaan voimaan samanaikaisesti kuin yleissopimus.

---

Terrorististen pommi-iskujen torjumista koskeva kansainvälinen yleissopimus on yksi kahdestatoista Yhdistyneiden Kansakuntien (YK) piirissä laaditusta terrorisminvastaisesta yleissopimuksesta. Sopimuksen laatimisen taustalla oli huoli räjähteiden ja muiden tappavien välineiden avulla tehtyjen terrori-iskujen lisääntymisestä ja pyrkimys parantaa terrorisminvastaisen sopimusverkoston kattavuutta. Aikaisempien, muun muassa lentoliikenteen ja merenkulun turvallisuutta, panttivankien ottamista ja kansainvälistä suojelua nauttiviin henkilöihin kohdistuvia rikoksia koskevien terrorisminvastaisten yleissopimusten soveltamisala rajoittuu tiettyihin tekotapoihin tai kohteisiin. Käsillä olevalla sopimuksella on niistä poiketen yleinen soveltamisala. Se koskee kaikkia julkisiin kohteisiin tehtyjä terroritekoja, joissa on käytetty räjähteitä tai muita tappavia välineitä kuten myrkyllisiä kemikaaleja, biologisia aseita, myrkkyjä, säteilyä tai radioaktiivisia aineita. Lisäksi edellytyksenä on, että teon tarkoituksena on aiheuttaa kuolema tai vakava ruumiinvamma tai laajaa tuhoa, josta aiheutuu tai todennäköisesti aiheutuu suuri taloudellinen menetys.

Terrorististen pommi-iskujen torjumista koskeva yleissopimus neuvoteltiin YK:n yleiskokouksen alaisessa ad hoc -komiteassa kahden istunnon aikana vuonna 1997. Aloitteen sopimuksen laatimisesta teki Yhdysvallat, ja neuvottelut käytiin suurimpien teollistuneiden maiden G 7 -ryhmän (Yhdysvallat, Kanada, Japani, Ranska, Iso-Britannia, Saksa ja Italia) ja Venäjän yhdessä esittämän luonnoksen pohjalta. Suomi osallistui sopimuksen valmisteluun aktiivisesti yhteistyössä muiden Euroopan Unionin (EU) maiden kanssa. Neuvottelujen tuloksena syntynyt sopimusteksti hyväksyttiin YK:n yleiskokouksessa 15 päivänä joulukuuta 1997 äänestyksettä. Terrorististen pommi-iskujen torjumista koskeva kansainvälinen yleissopimus avattiin allekirjoitettavaksi 12 päivänä tammikuuta 1998 ja Suomi allekirjoitti sen 22 päivänä tammikuuta 1998. Yleissopimus tuli kansainvälisesti voimaan 23 päivänä toukokuuta 2001. Sen on ratifioinut 25 valtiota ja allekirjoittanut lisäksi 33 valtiota.

Johdonmukainen sopimuspolitiikka on yksi keskeisistä keinoista kansainvälisen terrorismin torjumiseksi. Viimeaikaiset tapahtumat ovat erityisesti korostaneet kansainvälisen yhteistyön merkitystä terrorismin vastaisessa taistelussa. Keskeisten terrorisminvastaisten yleissopimusten ratifointia on kiirehditty niin EU:n kuin YK:nkin toimesta. Suomi on ratifioinut yhdeksän terrorisminvastaista YK:n yleissopimusta samoin kuin terrorismin vastaisen eurooppalaisen yleissopimuksen vuodelta 1976 (SopS 16/1990). Muovailtavien räjähteiden merkitsemistä koskeva yleissopimus ratifioidaan lähiviikkoina. Terrorististen pommi-iskujen torjumisesta tehdyn kansainvälisen yleissopimuksen lisäksi Suomi on allekirjoittanut vuonna 1999 valmistuneen terrorismin rahoituksen vastaisen kansainvälisen yleissopimuksen. Tarkoituksena on, että Suomi voisi ratifioida terrorististen pommi-iskujen vastaisen yleissopimuksen keväällä 2002 ja terrorismin rahoituksen vastaisen yleissopimuksen samoin vielä ensi vuoden aikana.

Sopimuksen pääsisältö ja rakenne vastaavat aikaisempia terrorisminvastaisia YK-sopimuksia. Sen keskeiset määräykset koskevat kriminalisointia, tuomitsemista tai luovutusta, oikeusapua ja yhteistyötä sopimuksen tarkoittamien rikosten ehkäisemiseksi. Sopimukseen sisältyy niin sanotun luovuta tai tuomitse -periaatteen mukainen määräys, jossa sopimuspuolet sitoutuvat luovuttamaan yleissopimuksessa tarkoitetusta rikoksesta epäillyn henkilön toimivaltaiseen valtioon tai saattamaan teon omien viranomaistensa käsiteltäväksi syytteen nostamista varten. Sopimuksella pyritään myös kansainvälisen rikosoikeudellisen yhteistyön tehostamiseen. Uusia määräyksiä on muun muassa kiellosta pitää sopimuksen tarkoittamia rikoksia poliittisina rikoksina samoin kuin vapautensa menettäneen henkilön väliaikaista siirtämistä koskevasta menettelystä. Sopimusvaltiot sitoutuvat myös yhteistyöhön sopimuksen tarkoittamien rikosten ehkäisemiseksi. Aikaisempien sopimusten tavoin edellytetään kansainvälistä elementtiä: jotta sopimus olisi sovellettavissa, rikoksen täytyy koskea useampaa kuin yhtä valtiota. Yleissopimus ei koske kansainvälisen humanitaarisen oikeuden sääntelemää asevoimien toimintaa aseellisen selkkauksen aikana eikä asevoimien toimintaa muutenkaan sikäli, kuin sitä säätelevät muut kansainvälisen oikeuden määräykset.

Terrorististen pommi-iskujen ehkäisemistä koskeva kansainvälinen yleissopimus koskee 2 artiklansa 1 kappaleen mukaan tekoja, joissa henkilö laittomasti ja tahallisesti kuljettaa tai asettaa räjähteen tai muun tappavan välineen julkiseen paikkaan, valtion tai hallituksen omaisuuteen, julkiseen liikennevälineeseen tai muuhun omaisuuteen, jolla tarjotaan tai jaetaan julkisia palveluja. Lisäksi edellytyksenä on, että teon tarkoituksena on aiheuttaa kuolema tai vakava ruumiinvamma tai laajaa tuhoa, josta aiheutuu tai todennäköisesti aiheutuu suuri taloudellinen menetys. Artiklan 2 kappaleen nojalla myös tällaisen teon yritys on yleissopimuksessa tarkoitettu rikos.

Artiklan 3 kappaleen a kohdassa rikosvastuu ulotetaan henkilöön, joka osallistuu rikoksen tekemiseen tekijäkumppanina ja b kohdassa henkilöön, joka järjestää tai käskee muita tekemään 1 tai 2 kappaleessa tarkoitetun rikoksen. Kappaleen c kohdan mukaan rangaistavaa on lisäksi se, että henkilö muulla tavoin myötävaikuttaa 1 tai 2 kappaleessa tarkoitettuun räjähteiden kuljettamiseen, asettamiseen tai räjäyttämiseen tai näiden tekojen yrittämiseen silloin, kun tekijänä on yhteiseen päämäärään pyrkivä henkilöryhmä. Tällaisen myötävaikuttamisen tulee olla tahallista ja sen tarkoituksena tulee olla joko ryhmän rikollisen toiminnan tai rikollisen päämäärän edistäminen, tai sen tulee tapahtua tietoisena ryhmän aikomuksesta tehdä rikos. Yleissopimuksen sopimuspuolet sitoutuvat 4 artiklan nojalla kriminalisoimaan yleissopimuksessa tarkoitetut teot.

Rikoslain 34 luvun 9 §:n mukaan yleisvaarallisen rikoksen valmistelusta rangaistaan sitä, joka tehdäkseen luvun 1-5 §:ssä tarkoitetun rikoksen pitää hallussaan pommia, muuta räjähdettä taikka vaarallista laitetta tai ainetta. Nämä säännökset yhdessä rikoslain tekijäkumppanuutta ja yllytystä koskevien säännösten kanssa kattavat yleissopimuksen 2 artiklan 1 ja 2 kappaleen samoin kuin 3 kappaleen a ja b kohdan kriminalisointivelvoitteet. Rikoslain 5 luvun 3 §:n mukaan avunantajana pidetään sitä, joka toisen rikosta tehdessä taikka sitä ennen on tahallaan neuvolla, toimella tai kehotuksella edistänyt tekoa. Koska 2 artiklan 3 kappaleen c kohdan voidaan katsoa tarkoittavan avunantoa artiklan 1 ja 2 kappaleissa tarkoitettuihin rikoksiin, rikoslain 34 luvun säännökset täyttävät yhdessä avunantoa koskevan 5 luvun 3 §:n säännöksen kanssa myös c kohdan kriminalisointivelvoitteen.

Yleissopimuksen sopimuspuolet sitoutuvat 6 artiklan nojalla ulottamaan lainkäyttövaltansa ainakin niihin rikoksiin, jotka on tehty sopimusvaltion alueella tai sen lippua käyttävissä aluksissa tai jotka sen kansalainen on tehnyt. Artiklan 2 kappaleessa luetellaan vapaaehtoisia toimivaltaperusteita. Artiklan 4 kappale edellyttää lisäksi, että kukin sopimusvaltio ryhtyy tarvittaviin toimenpiteisiin 2 artiklassa tarkoitettujen rikosten saattamiseksi lainkäyttövaltaansa tapauksissa, joissa rikoksesta epäilty on sen alueella, eikä se luovuta tätä henkilöä sellaiselle sopimusvaltiolle, joka on saattanut rikokset lainkäyttövaltaansa artiklan 1 tai 2 kappaleen mukaisesti.

Yleissopimuksen 6 artiklan 4 kappale saattaa koskea tilanteita, joissa rikoksella tai siitä epäillyllä henkilöllä ei ole rikoslain 1 luvun mukaista liittymäkohtaa Suomen valtioon, sen alueeseen tai Suomen kansalaiseen. Rikoslain 1 luvun 7 §:n mukaan Suomen lakia sovelletaan kuitenkin myös sellaiseen Suomen ulkopuolella tehtyyn rikokseen, jonka rankaiseminen tekopaikan laista riippumatta perustuu kansainväliseen sopimukseen tai muuhun Suomea kansainvälisesti velvoittavaan säädökseen tai määräykseen (kansainvälinen rikos). Jotta Suomen rikoslaki ulottuisi kaikkiin yleissopimuksen 2 artiklan mukaisiin tekoihin riippumatta niiden tekopaikasta, sopimuksessa tarkoitetut rikokset tulee liittää rikoslain 1 luvun 7 §:n soveltamisesta annetun asetuksen (627/1996) sisältämään luetteloon kansainvälisistä rikoksista. Tarkoituksena on lisätä yleissopimuksessa tarkoitetut rikokset tähän luetteloon siinä vaiheessa, kun yleissopimus tulee voimaan Suomen osalta.

Yleissopimuksen 8-15 artiklat sisältävät määräyksiä rikoksen johdosta tapahtuvasta luovuttamisesta ja muusta yhteistyöstä rikosten selvittämiseksi. Sopimuspuolet sitoutuvat luovuttamaan yleissopimuksessa tarkoitetusta rikoksesta epäillyn henkilön tai saattamaan teon omien viranomaistensa käsiteltäväksi syytteen nostamista varten. Sopimuspuolet sitoutuvat pitämään kaikkia yleissopimuksessa tarkoitettuja rikoksia luovuttamiskelpoisina rikoksina ja antamaan toisilleen mahdollisimman laajaa oikeusapua.

Yleissopimuksen 11 artiklassa määrätään, että mitään sopimuksessa tarkoitettuja rikoksia ei saa pitää poliittisina rikoksina tai poliittisiin rikoksiin liittyvinä rikoksina, eikä luovuttamisesta tai oikeusavusta saa kieltäytyä yksinomaan tällä perusteella. Vastaava määräys poliittisia rikoksia koskevan poikkeuksen kiellosta sisältyy myös terrorismin rahoituksen vastaiseen kansainväliseen yleissopimukseen samoin kuin kahteen uuteen terrorisminvastaiseen yleissopimusluonnokseen, joita koskevat neuvottelut ovat vireillä YK:ssa. Poliittisia rikoksia koskevan poikkeuksen kieltoa tasapainottaa yleissopimuksen 12 artiklaan sisältyvä niin sanottu syrjintälauseke, jonka mukaan luovuttamisesta tai oikeusavun antamisesta voidaan kieltäytyä, jos pyynnön tarkoituksena on sen kohteena olevan henkilön syyttäminen tai tuomitseminen hänen rotunsa, uskontonsa, kansallisuutensa, etnisen alkuperänsä tai poliittisen mielipiteensä vuoksi, tai jos pyynnön noudattaminen vaikeuttaisi kyseisen henkilön asemaa tällaisesta syystä.

Rikoksen johdosta tapahtuvasta luovuttamisesta annetun lain 6 §:ssä kielletään luovuttaminen poliittisesta rikoksesta. Luovuttaminen on lain mukaan kuitenkin mahdollista, mikäli poliittiseen rikokseen liittyy tai sisältyy ei-poliittinen rikos, eikä rikosta kokonaisuudessaan voida pitää poliittisena rikoksena. Terrorismin vastustamista koskevan eurooppalaisen yleissopimuksen (SopS 16/1990, jäljempänä eurooppalainen terrorismisopimus) katsottiin aikoinaan rajoittavan yleisen luovuttamislain 6 §:n mukaista harkintavaltaa, ja Suomi teki sopimuksen hyväksyessään sen 1 artiklaan sopimuksen 13 artiklan salliman luovutusta koskevan varauman. Eurooppalaisen terrorismisopimuksen 1 artiklan mukaan sen tarkoittamia tekoja ei tule pitää sellaisina poliittisina rikoksina, joista ei saa luovuttaa. Eurooppalainen terrorismisopimus koskee muun muassa ilma-alusten kaappauksia, diplomaatteihin kohdistuvia vakavia hyökkäyksiä, ihmisryöstöjä, vakavia laittomia vapaudenriistoja samoin kuin pommien ja muiden räjähteiden ja konetuliaseiden käyttöä vaaraa aiheuttavalla tavalla. Sopimuksen 13 artiklassa sallitaan kuitenkin varauma, jonka mukaan sopimusvaltio pidättää itsellään oikeuden kieltäytyä luovuttamasta jonkin sopimuksen 1 artiklassa mainitun rikoksen johdosta, jos se pitää sitä poliittisena rikoksena.

Suomen eurooppalaiseen terrorismisopimukseen tekemän varauman peruuttaminen on parhaillaan eduskunnan käsiteltävänä (HE 209/2001 vp.). Varauman peruuttamista perustellaan sekä terrorististen pommi-iskujen vastaisen yleissopimuksen ratifioimisella että yleisemmin viimeaikaisella oikeuskehityksellä, josta muun muassa poliittisia rikoksia koskevan poikkeuksen kiellon yleistyminen terrorisminvastaisissa YK:n yleissopimuksissa on osoituksena. Poliittista rikosta koskevan tulkinnan todetaan muuttuneen siten, että eurooppalaisen terrorismisopimuksen 1 artiklassa tarkoitettuja rikoksia ei voida missään olosuhteissa pitää poliittisina rikoksina. Koska myöskään käsilläolevan yleissopimuksen 2 artiklan tarkoittamia rikoksia ei voida pitää luonteeltaan poliittisina, sopimuksen luovutusta koskevien määräysten on katsottava olevan sopusoinnussa kansallisen lainsäädännön kanssa.

Yleissopimuksen 13 artikla koskee vapautensa menettäneen henkilön väliaikaista siirtämistä toiseen valtioon todistelua varten. Yleissopimuksen 13 artiklan 1 kappaleen mukaan henkilö, joka on vangittuna tai suorittaa rangaistusta jonkin sopimusvaltion alueella, ja jonka läsnäoloa toisessa sopimusvaltiossa pyydetään todistamista tai tunnistamista varten, tai muuten avun antamiseksi todistusaineiston hankkimisessa rikosten tutkintaa tai syytteen nostamista varten tämän yleissopimuksen nojalla, voidaan siirtää, mikäli henkilö asiaan vaikuttavista seikoista tietoisena antaa siirtoon suostumuksensa ja molempien valtioiden toimivaltaiset viranomaiset sopivat siitä tarpeelliseksi katsomiensa ehtojen mukaisesti. Artiklan 2 kappale sisältää määräyksiä menettelyssä noudatettavista periaatteista, joiden mukaan sopimusvaltioiden on toimittava. Artiklan 3 kappale koskee siirretyn henkilön lainkäyttövapautta vastaanottavan valtion alueella. Lainkäyttövapaudesta voidaan kappaleen mukaan poiketa, jos luovuttanut valtio antaa siihen suostumuksensa.

Kansainvälisestä oikeusavusta rikosasioissa annettuun lakiin (4/1994) ei sisälly säännöksiä artiklan tarkoittamasta yhteistyöstä. Tämän sisältöinen yhteistyö on suljettu lain soveltamisalan ulkopuolelle lain 2 §:n 3 kohdassa. Myöskään muuhun lainsäädäntöön ei sisälly säännöksiä vapautensa menettäneen henkilön väliaikaisesta siirtämisestä toiseen valtioon. Euroopan neuvoston (EN) yleissopimus keskinäisestä oikeusavusta rikosasioissa vuodelta 1959 (SopS 30/1981, jäljempänä EN:n oikeusapusopimus) sen sijaan sisältää määräykset tällaisesta yhteistyöstä. Suomi on kuitenkin tehnyt sopimuksen väliaikaista siirtämistä koskevaan 11 artiklaan varauman, jonka mukaan Suomi ei voi antaa artiklassa tarkoitettua oikeusapua. Suomi ei siten ole osallistunut vapautensa menettäneiden henkilöiden väliaikaista siirtämistä koskevaan yhteistyöhön.

Suomen tarkoituksena on poistaa varaumansa EN:n oikeusapusopimuksen 11 artiklasta ja mahdollistaa yhteistyö vapautensa menettäneiden henkilöiden siirtämisessä. Varauman poistaminen on tarkoitus tehdä samassa yhteydessä kuin kansallisesti hyväksytään vuonna 2000 tehty yleissopimus keskinäisestä oikeusavusta rikosasioissa Euroopan unionin jäsenvaltioiden välillä (EYVL C 197, 12.7.2000, jäljempänä EU:n oikeusapusopimus). Kyseinen yleissopimus edellyttää yhteistyön tekemistä vapautensa menettäneiden henkilöiden väliaikaisessa siirtämisessä, ja tarkoituksenmukaiseksi on katsottu, että tässä yhteydessä yhteistyö mahdollistetaan myös laajemmin ja Suomen varauma EN:n oikeusapusopimuksen 11 artiklaan poistetaan. EU:n oikeusapusopimuksen hyväksymistä koskeva hallituksen esitys on tarkoitus antaa vuoden 2002 aikana.

Koska tarkoituksena on, että lähiaikoina valmistellaan yleistä lainsäädäntöä, joka koskee väliaikaista siirtämistä, ei ole pidetty tarkoituksenmukaisena, että yleissopimuksen voimaansaattamisen yhteydessä erikseen luotaisiin vastaavaa lainsäädäntöä. Yleissopimuksen 13 artiklan määräyksiä on pidetty riittävän selkeinä ja yksityiskohtaisina, jotta niitä voidaan soveltaa suoraan. Voimaansaattamislakiin on kuitenkin katsottu tarpeelliseksi ottaa säännös, jonka mukaan asiaa koskevat päätökset tekee oikeusministeriö.

Artiklan soveltamisessa keskeistä on, että sen sanamuodon mukaan sopimusvaltiot voivat siirtää henkilön, jos hän tähän suostuu ja jos molempien valtioiden toimivaltaiset viranomaiset sopivat siirtämisestä. Näin ollen siirtäminen edellyttää ensinnäkin siirrettävän henkilön suostumusta, jonka edellytyksenä on, että hän on tietoinen asiaan vaikuttavista seikoista. Lisäksi menettely edellyttää molempien valtioiden suostumusta, joten artiklan ei voida katsoa velvoittavan, että menettelyyn on suostuttava, vaan valtio voi käyttää asiassa harkintaa. Menettelyyn voitaisiin jättää suostumatta esimerkiksi silloin, kun menettely pidentäisi siirrettävän henkilön vapaudenmenetysaikaa tai jos siirrettävän henkilön läsnäolo Suomessa olisi tarpeen täällä vireillä olevan rikosasian takia. Lisäksi siirtämiselle voidaan asettaa vapaasti erilaisia ehtoja. Tällaisia ehtoja voisivat esimerkiksi olla aika, jonka siirretty voi olla toisessa valtiossa tai jolloin hänet on viimeistään palautettava Suomeen tai päästettävä vapaaksi.

Artiklan 3 kappaleen mukaan sopimusvaltio, josta henkilö siirretään toiseen valtioon, voisi antaa suostumuksensa siihen, että siirretty henkilö asetetaan syytteeseen toisessa valtiossa. Lähtökohtana tulisi kuitenkin olla, että siirrettävällä henkilöllä on artiklan 3 kappaleen yleissäännön mukainen koskemattomuus menettelyn aikana. Tämän vuoksi voidaan pitää perusteltuna, ettei 3 kappaleessa tarkoitettua suostumusta annettaisi, jollei henkilö itse tähän suostu. Artikla mahdollistaa myös sen, että oikeusministeriö voisi pyytää toisessa valtiossa vapautensa menettäneen henkilön siirtämistä Suomeen. Myös tästä ehdotetaan otettavaksi säännös voimaansaattamislakiin.

Esityksellä ei ole organisaatio- tai henkilöstövaikutuksia. Siitä ei aiheudu myöskään taloudellisia, yritys- tai ympäristövaikutuksia.

Yleissopimuksen ratifioimisesta on pyydetty lausunnot oikeusministeriöltä, sisäasiainministeriöltä, puolustusministeriöltä sekä liikenne- ja viestintäministeriöltä. Kaikki lausunnonantajat pitivät yleissopimuksen ratifioimista tärkeänä.

Hallituksen esitys on valmisteltu virkatyönä ulkoasiainministeriössä yhteistyössä oikeusministeriön kanssa. Esitysehdotuksesta on pyydetty lausunnot oikeusministeriöltä, sisäasianministeriöltä, ja puolustusministeriöltä samoin kuin liikenne- ja viestintäministeriöltä.

Johdanto. Yleissopimuksen johdanto sisältää pääosin tavanomaisia kappaleita, joilla valaistaan sopimuksen laatimisen lähtökohtia ja tavoitteita. Johdannon 4 ja 5 kappaleissa viitataan YK:n yleiskokouksen vuonna 1994 hyväksymään julistukseen toimista kansainvälisen terrorismin poistamiseksi. Julistuksessa tuomittiin kaikki terroriteot, terroristiset menetelmät ja käytännöt tekopaikasta ja tekijästä riippumatta ja todettiin, ettei niitä voida oikeuttaa millään näkökohdilla. Julistuksessa kehotettiin valtioita ensi tilassa tarkistamaan kansainvälisen terrorismin ehkäisemiseen ja torjumiseen pyrkivien velvoitteiden kattavuutta ja asetettiin tavoitteeksi kokonaisvaltaisen terrorisminvastaisen sopimusverkoston luominen. Julistus loi siten pohjan sekä käsillä olevan sopimuksen laatimiselle että yleiskokouksen myöhemmälle työlle terrorisminvastaisen rikosoikeudellisen normiston kehittämiseksi.

Johdannon viimeinen kappale on merkittävä myös yleissopimuksen tulkinnan kannalta. Se liittyy sopimuksen soveltamisalan rajaukseen suhteessa valtion asevoimien toimintaan ja muodostaa yhdessä 1 artiklan 4 kappaleen ja 19 artiklan määräysten kanssa yhden sopimusneuvottelujen vaikeimmista kiistoista ratkaisseen kompromissin. 11 johdantokappaleessa todetaan yhtäältä, että valtioiden puolustusvoimien toimintaa sääntelevät määräykset eivät kuulu sopimuksen soveltamisalaan ja toisaalta, että tietyn toiminnan rajaaminen sopimuksen ulkopuolelle ei oikeuta tai tee lailliseksi muutoin laittomia tekoja eikä estä syyttämistä muiden lakien nojalla.

1 artikla. Yleissopimuksen 1 artikla sisältää sopimuksen tulkinnan ja täytäntöönpanon kannalta tarpeelliset määritelmät.

Artiklan 1 kappaleessa määritellään "valtion laitos" , jolla tarkoitetaan mitä tahansa pysyvää tai väliaikaista laitosta tai kuljetusvälineitä, joita valtion edustajat, hallituksen jäsenet, lainsäädäntäelimet tai tuomioistuimet, valtion virkamiehet tai työntekijät, muut viranomaiset tai laitokset, hallitustenvälisen järjestön työntekijät tai virkamiehet käyttävät tai joita heillä on käytettävissään virkatehtäviensä yhteydessä.

Artiklan 2 kappaleessa määritellään "julkisia palveluja tuottava laitos", jolla tarkoitetaan julkista tai yksityistä laitosta, joka tarjoaa tai jakaa julkisia palveluja. Esimerkkeinä julkisista palveluista mainitaan vesi, jätehuolto, energia, polttoaineet ja tietoliikenneyhteydet.

Artiklan 3 kappaleessa määritellään "räjähtävät tai muut tappavat välineet". Räjähtävillä välineillä tarkoitetaan räjähtäviä tai syttyviä aseita tai välineitä, joiden tarkoitus on aiheuttaa tai joilla voidaan aiheuttaa kuolema, vakava ruumiillinen vamma tai huomattavaa aineellista vahinkoa. Tappavat välineet ovat määritelmän mukaan aseita tai välineitä, joiden tarkoitus on aiheuttaa tai joilla voidaan aiheuttaa kuolema, vakava ruumiillinen vamma tai huomattavaa aineellista vahinkoa joko vapauttamalla tai levittämällä myrkyllisiä kemikaaleja, biologisia aineita, myrkkyjä tai vastaavia aineita, säteilyä tai radioaktiivisia aineita, tai tällaisten aineiden vaikutuksen avulla.

Määritelmä on tarkoituksellisesti laaja ja kattaa räjähteiden lisäksi myös kemialliset, biologiset ja radioaktiiviset aineet. Neuvotteluissa syntyi varhain yksimielisyys siitä, että sopimuksesta tulisi tehdä joustava instrumentti, jota voitaisiin soveltaa mahdollisimman laajasti myös tavanomaisesta poikkeaviin terrori-iskuihin. Artiklan 3 kappaleen määritelmä on tämän tavoitteen kannalta keskeinen.

Artiklan 4 kappaleessa määritellään "valtion puolustusvoimat", joilla tarkoitetaan valtion asevoimia, jotka on järjestetty, koulutettu ja varustettu asianomaisen valtion sisäisen lainsäädännön nojalla ensisijaisesti kansallista puolustusta tai turvallisuutta varten, samoin kuin henkilöitä, jotka toimivat asevoimien hyväksi muodollisesti niiden komennossa, valvonnassa ja vastuulla. Kun johdannon muut kappaleet täydentävät 2 artiklan rikosmääritelmää, 4 kappale liittyy 19 artiklaan ja palvelee sen 2 kappaleen jälkimmäisen lauseen tulkintaa.

Artiklan 5 kappaleessa määritellään "julkiset paikat", millä ilmaisulla ymmärretään niitä rakennusten, maa-alueiden, katujen, vesistöjen tai muiden paikkojen osia, joihin yleisöllä on pääsy joko jatkuvasti, säännöllisesti tai ajoittain. Julkisiin paikkoihin kuuluvat määritelmän mukaan kaikki kauppaan, liike-, kulttuuri- tai museotoimintaan, koulutukseen, uskonnon harjoittamiseen, valtion toimintaan, viihdetarkoitukseen, virkistystarkoitukseen tai muuhun vastaavaan tarkoitukseen käytettävät paikat, joihin yleisöllä on pääsy. Myös "julkisten paikkojen" määritelmä on laaja, ja koskee myös yksityisessä omistuksessa olevia rakennuksia, mikäli yleisöllä on niihin pääsy.

Artiklan 6 kappaleessa määritellään "julkiset liikennevälineet", joilla tarkoitetaan kaikkia julkisia tai yksityisiä laitoksia, kuljetusvälineitä ja laitteita, joita käytetään tai jotka ovat käytettävissä julkisiin kuljetuspalveluihin, riippumatta siitä, onko kyse henkilöiden vai lastin kuljetuksesta.

2 artikla. Yleissopimuksen 2 artikla määrittelee kriminalisointivelvoitteen laajuuden ja on siten sopimuksen keskeisimpiä artikloita. 2 artiklan 1 kappaleen mukaan henkilö tekee sopimuksessa tarkoitetun rikoksen, kun hän laittomasti ja tahallisesti kuljettaa tai asettaa räjähteen tai muun tappavan välineen julkiseen paikkaan, valtion laitokseen, julkiseen liikennevälineeseen tai julkisia palveluja tuottavaan laitokseen, tai räjäyttää tai laukaisee räjähteen tai muun tappavan välineen tällaisessa paikassa. Teon tarkoituksena tulee olla joko kuoleman tai vakavan ruumiillisen vamman aiheuttaminen, tai 1 kappaleen b kohdassa määritellyn omaisuusvahingon aiheuttaminen. Omaisuusvahinko on määritelty b kohdassa julkiseen paikkaan, laitokseen tai liikennevälineeseen kohdistuvaksi laajaksi tuhoksi, josta aiheutuu tai todennäköisesti aiheutuu suuri taloudellinen menetys. Ilmaisu "laittomasti ja tahallisesti" kappaleen johdannossa rajaa sopimuksen ulkopuolelle räjähdysaineiden laillisen käsittelyn ja käytön samoin kuin tällaisten aineiden laillisessa käsittelyssä tai käytössä tapahtuvat vahingot.

Yhdessä 1 artiklan 3, 5 ja 6 kappaleiden kanssa 2 artiklan 1 kappaleen rikosmääritelmä antaa yleissopimukselle laajan soveltamisalan, joka on osittain päällekkäinen muun muassa lentoliikenteen ja merenkulun turvallisuuteen kohdistuvien yleissopimusten kanssa. Soveltamisalojen osittaisesta päällekkäisyydestä ei kuitenkaan ole katsottu aiheutuvan ongelmia.

Artiklan 2 kappaleen mukaan myös 1 kappaleessa tarkoitettujen tekojen yritys katsotaan rikoksen tekemiseksi.

Artiklan 3 kappaleen mukaan rikokseksi katsotaan myös se, että henkilö on tekijäkumppanina 1 tai 2 kappaleessa tarkoitetussa rikoksessa tai järjestää tai käskee muita tekemään tällaisen rikoksen. Kappaleen c kohdan mukaan henkilö syyllistyy rikokseen myös, jos hän muulla tavoin myötävaikuttaa yhteisen päämäärän puolesta toimivan ryhmän tekemään yhteen tai useampaan 1 tai 2 kappaleessa tarkoitettuun rikokseen. Tällaisen myötävaikuttamisen tulee olla tahallista ja sen tarkoituksena tulee olla joko ryhmän yleisen rikollisen toiminnan tai päämäärän edistäminen, tai sen tulee tapahtua tietoisena ryhmän aikomuksesta tehdä kyseinen rikos tai rikokset. Kappaleen c kohdan muotoilu vastaa pääpiirteissään EU:n jäsenvaltioiden välillä rikoksen johdosta tapahtuvasta luovuttamisesta tehdyn yleissopimuksen (EYVL C 313 27.9.1996) 4 artiklan määräystä. Se on viime vuosina hyväksytty myös useisiin muihin YK:n piirissä neuvoteltuihin sopimuksiin.

3 artikla. Yleissopimuksen 3 artikla rajaa sopimuksen ulkopuolelle yhdessä valtiossa tapahtuneet teot, joilla ei ole liittymäkohtia muihin valtioihin. Artiklan mukaan sopimusta ei sovelleta, kun rikos tehdään yhden valtion alueella, rikoksesta epäilty ja uhrit ovat kyseisen valtion kansalaisia ja rikoksesta epäilty tavataan kyseisen valtion alueella. Vastaava määräys sisältyy myös aikaisempiin terrorisminvastaisiin yleissopimuksiin, mutta käsillä olevassa sopimuksessa rajausta on väljennetty siten, että siihen on lisätty viittaus toimivaltaperusteisiin. Yhteen valtioon rajoittuvat teotkin kuuluvat siten sopimuksen piiriin, jos jollain muulla valtiolla olisi sopimuksen 6 artiklan 1 tai 2 kappaleen nojalla perusteita käyttää lainkäyttövaltaansa rikoksen suhteen, esimerkiksi teko olisi tehty tarkoituksessa pakottaa tämä valtio tekemään jotain tai pidättymään jostain toimesta. Aikaisempiin sopimuksiin verrattuna uutta on myös se, että oikeusapua ja yhteistyötä sopimuksessa tarkoitettujen rikosten ehkäisemiseksi koskevia määräyksiä 10-15 artikloissa voidaan soveltaa silloinkin, kun mikään kansainvälistä liittymäkohtaa koskevista ehdoista ei täyty.

4 artikla. Yleissopimuksen 4 artikla sisältää kriminalisointivelvoitteen. Artiklan 1 kappaleen mukaan sopimusvaltion on ryhdyttävä tarvittaviin toimenpiteisiin säätääkseen sopimuksen 2 artiklassa tarkoitetut rikokset rangaistaviksi teoiksi valtionsisäisen lainsäädäntönsä nojalla. Artiklan 2 kappale edellyttää, että näille rikoksille on säädettävä asianmukaiset rangaistukset, joissa otetaan huomioon rikosten vakavuus.

5 artikla. Yleissopimuksen 5 artikla on vailla vastinetta aikaisemmissa terrorisminvastaisissa yleissopimuksissa. Se toistaa johdannossa mainittuun vuoden 1994 julistukseen sisältyvän periaatteen, jonka mukaan yleissopimuksen alaan kuuluvat rikokset, erityisesti silloin, kun niillä aiotaan tai tarkoitetaan aiheuttaa pakokauhua kansalaisten, ihmisryhmän tai tiettyjen henkilöiden keskuudessa, eivät ole missään olosuhteissa oikeutettuja poliittisista, filosofisista, ideologisista, rotuun liittyvistä, etnisistä, uskonnollisista tai muista vastaavista syistä. Artiklassa edellytetään, että kukin sopimusvaltio ryhtyy tarvittaviin toimenpiteisiin, ja muuttaa tarvittaessa valtionsisäistä lainsäädäntöä sen varmistamiseksi, ettei tällaisille rikoksille ole oikeutusperusteita ja että niille on säädetty niiden vakavuuden mukaiset rangaistukset. Artikla vahvistaa siten 4 ja 12 artikloihin sisältyviä määräyksiä.

6 artikla. Yleissopimuksen 6 artikla määrittelee rikosoikeudellisen lainkäyttövallan perusteet Artiklan 1 kappaleessa luetellaan tavanomaiset pakolliset toimivaltaperusteet. Sen mukaan kunkin sopimusvaltion on ryhdyttävä tarvittaviin toimenpiteisiin 2 artiklassa tarkoitettujen rikosten saattamiseksi lainkäyttövaltaansa, a) kun rikos tehdään kyseisen valtion alueella, b) sen lippua käyttävällä aluksella tai lentokoneessa, joka on rikoksen tekoajankohtana rekisteröitynä kyseisen valtion lainsäädännön mukaisesti, tai c) rikoksen tekee kyseisen valtion kansalainen.

Artiklan 2 kappaleessa luetellaan vapaaehtoiset toimivaltaperusteet. Kappaleen mukaan sopimusvaltio voi saattaa minkä tahansa sellaisen rikoksen lainkäyttövaltaansa, kun a) rikos kohdistetaan kyseisen valtion kansalaiseen, b) kyseisen valtion ulkomailla olevaan valtion laitokseen, mukaan luettuna kyseisen valtion suurlähetystö- tai muut diplomaatti- tai konsulitilat, c) rikoksen tekee kansalaisuudeton henkilö, jolla on kotipaikka kyseisen valtion alueella, d) rikoksen tarkoituksena on pakottaa kyseinen valtio suorittamaan tietty toimenpide tai pidättäytymään toimenpiteestä tai e) rikos tehdään lentokoneessa, jota kyseisen valtion hallitus käyttää. Vapaaehtoisten toimivaltaperusteiden luettelo on b ja e kohtien osalta laajempi kuin aikaisemmissa terrorisminvastaisissa YK:n yleissopimuksissa.

Artiklan 3 kappaleen mukaan sopimusvaltion on ilmoitettava yleissopimuksen ratifioinnin, hyväksymisen tai siihen liittymisen yhteydessä YK:n pääsihteerille, mikäli sillä on valtionsisäisen lainsäädännön nojalla lainkäyttövalta jollakin 2 kappaleessa mainitulla perusteella. Sopimusvaltion on ilmoitettava pääsihteerille myös mahdollisista muutoksista lainkäyttövallan perusteissa.

Artiklan 4 kappale edellyttää, että kukin sopimusvaltio ryhtyy tarvittaviin toimenpiteisiin 2 artiklassa tarkoitettujen rikosten saattamiseksi lainkäyttövaltaansa tapauksissa, joissa rikoksesta epäilty on sen alueella, eikä se luovuta tätä henkilöä sellaiselle sopimusvaltiolle, joka on saattanut rikokset lainkäyttövaltaansa 1 tai 2 kappaleen mukaisesti. Rikoksella tai siitä epäillyllä henkilöllä ei tällaisessa tilanteessa tarvitse olla 1 tai 2 kappaleen mukaista liittymäkohtaa kyseiseen valtioon, sen alueeseen tai kansalaiseen. Kyseessä on terrorisminvastaisissa yleissopimuksissa tavanomainen määräys, joka liittyy velvoitteeseen luovuttaa tai tuomita, ja jonka tarkoituksena on varmistaa, että terroritekoihin syylliset saadaan oikeuden eteen.

Artiklan 5 kappale sisältää tavanomaisen suojalausekkeen, jonka mukaan rikosoikeudellista lainkäyttövaltaa voidaan harjoittaa myös muilla perusteilla kansallisen lainsäädännön mukaisesti.

7 artikla. Yleissopimuksen 7 artikla koskee sopimuksen 2 artiklassa tarkoitetun rikoksen tehneen tai sellaisesta rikoksesta epäillyn henkilön säilöön ottamista ja rikostutkinnan aloittamista. Artiklan 1 kappaleen mukaan sopimusvaltion on saatuaan tiedon siitä, että tällainen henkilö voi olla sen alueella, ryhdyttävä valtionsisäisen lainsäädäntönsä mukaisesti tarvittaviin toimenpiteisiin tutkiakseen asian.

Artiklan 2 kappaleen nojalla tällaisen sopimusvaltion on ryhdyttävä tarvittaviin toimenpiteisiin valtionsisäisen lainsäädäntönsä mukaisesti varmistaakseen kyseisen henkilön läsnäolon syyttämistä tai rikoksen johdosta tapahtuvaa luovuttamista varten, milloin se on vakuuttunut, että olosuhteet edellyttävät tällaisia toimia. Sopimusvaltion harkinnassa siis on, milloin henkilön vapautta rajoittaviin toimiin on ryhdyttävä.

Artiklan 3 kappaleen a kohdan mukaisesti jokaisella, johon kohdistetaan 2 kappaleessa tarkoitettuja toimenpiteitä, on oikeus saada viipymättä yhteys lähimpään sen valtion asianmukaiseen edustajaan, jonka kansalainen hän on tai jolla muuten on oikeus suojella hänen oikeuksiaan tai, jos hän on kansalaisuudeton henkilö, sen valtion edustajaan, jossa hänellä on kotipaikka. Kappaleen b kohdan nojalla hänellä on myös oikeus tavata kyseisen valtion edustaja ja c kohdan nojalla saada tietoa a ja b kohdan mukaisista oikeuksistaan.

Artiklan 4 kappaleen mukaan 3 kappaleessa tarkoitettuja yhteydenpito-, tapaamis- ja tiedonsaantioikeuksia käytetään sen valtion lakien ja määräysten mukaisesti, jonka alueella rikoksentekijä tai rikoksesta epäilty on. Edellytyksenä on kuitenkin, että nämä lait ja määräykset mahdollistavat 3 kappaleen mukaisten oikeuksien tarkoituksen täysimääräisen toteutumisen.

Artiklan 5 kappaleessa turvataan sopimusvaltion oikeus pyytää Punaisen ristin kansainvälistä komiteaa olemaan yhteydessä rikoksesta epäiltyyn ja tapaamaan hänet, milloin rikoksesta epäilty on kyseisen valtion kansalainen tai kansalaisuudeton henkilö, jolla on kotipaikka kyseisen valtion alueella, ja valtio käyttää tällä perusteella lainkäyttövaltaansa.

Artiklan 6 kappaleessa määrätään artiklan tarkoittamiin toimiin ryhtyvän sopimusvaltion ilmoitusvelvollisuudesta. Milloin sopimusvaltio on 7 artiklan nojalla on ottanut henkilön säilöön, sen on ilmoitettava välittömästi säilöön ottamisesta samoin kuin kyseisen henkilön vangitsemista edellyttävistä olosuhteista suoraan tai YK:n pääsihteerin välityksellä niille sopimusvaltioille, jotka ovat 6 artiklan 1 ja 2 kappaleen mukaisesti saattaneet rikokset lainkäyttövaltaansa. Valtio voi tarpeelliseksi katsoessaan tehdä tällaisen ilmoituksen myös muille sopimusvaltioille. Valtion on jo suoritettuaan 1 kappaleessa tarkoitetun tutkinnan ilmoitettava havainnoistaan viipymättä edellä mainituille sopimusvaltioille ja mainittava siinä yhteydessä, aikooko se käyttää lainkäyttövaltaansa.

8 artikla. Yleissopimuksen 8 artikla sisältää terrorisminvastaisissa yleissopimuksissa yhdenmukaisen luovuta tai tuomitse -velvoitteen, johon usein viitataan myös sen latinankielisellä nimellä aut dedere aut judicare -periaatteena. Artiklan 1 kappaleen mukaan sopimusvaltiolla, jonka alueella rikoksesta epäilty tavataan, ja joka ei luovuta kyseistä henkilöä tuomittavaksi toimivaltaiseen valtioon, on velvollisuus saattaa tapaus viipymättä toimivaltaisten viranomaistensa käsiteltäväksi syyttämistä varten. Velvollisuus luovuttaa tai tuomita on 6 artiklan soveltamisalaan kuuluvissa tapauksissa poikkeukseton ja riippumaton siitä, onko rikos tehty kyseisen valtion alueella. Tapauksen saattaminen toimivaltaisten viranomaisten käsiteltäväksi tapahtuu kyseisen valtion lainsäädännön edellyttämässä järjestyksessä. Viranomaiset tekevät päätöksensä tämän valtion lainsäädännön mukaisesti samalla tavalla kuin minkä tahansa vakavan rikoksen ollessa kyseessä.

Artiklan 2 kappaleessa täsmennetään, että luovuttamiseksi luovuta tai tuomitse -velvoitteen mielessä katsotaan myös ehdollinen luovuttaminen, mikäli sopimusvaltiolla on valtionsisäisen lainsäädäntönsä nojalla oikeus luovuttaa oma kansalaisensa ainoastaan sillä ehdolla, että tämä palautetaan kyseiseen valtioon suorittamaan rangaistusta. Edellytyksenä on lisäksi, että tämä valtio ja luovutuspyynnön esittänyt valtio sopivat tästä mahdollisuudesta ja muista tarpeellisiksi katsomistaan ehdoista, missä tapauksessa tällä tavoin ehdollinen luovuttaminen riittää vapauttamaan valtion 1 kappaleessa tarkoitetusta velvoitteesta.

9 artikla. Yleissopimuksen 9 artikla sisältää rikoksen johdosta tapahtuvaa luovuttamista koskevia tavanomaisia määräyksiä, joiden tarkoituksena on yksinkertaistaa luovutusmenettelyä ja mahdollistaa terroritekoihin syyllisten tuomitseminen siinä valtiossa, johon kyseisellä rikoksella on eniten liittymäkohtia.

Artiklan 1 kappaleen mukaan sopimusvaltiot katsovat sopimuksen 2 artiklassa tarkoitettujen rikosten kuuluvan rikoksiin, joiden johdosta rikoksentekijä voidaan luovuttaa ennen yleissopimuksen voimaantuloa sopimusvaltioiden välillä voimassa olleiden rikoksen johdosta tapahtuvaa luovuttamista koskevien sopimusten mukaisesti. Sopimusvaltiot sitoutuvat lisäksi sisällyttämään nämä rikokset kaikkiin niiden välillä myöhemmin tehtäviin luovuttamista koskeviin sopimuksiin rikoksina, joiden johdosta rikoksentekijä voidaan luovuttaa.

Artiklan 2 kappale koskee tapauksia, joissa sopimusvaltio asettaa rikoksen johdosta tapahtuvan luovuttamisen ehdoksi, että on olemassa sitä koskeva sopimus. Jos tällainen sopimusvaltio saa luovuttamista koskevan pyynnön toiselta sopimusvaltiolta, jonka kanssa sillä ei ole rikoksen johdosta tapahtuvaa luovuttamista koskevaa kahdenvälistä sopimusta, se voi harkintansa mukaan katsoa tämän yleissopimuksen luovuttamisen oikeusperustaksi 2 artiklassa tarkoitettujen rikosten osalta. Luovuttaminen tapahtuu silloin luovutuspyynnön vastaanottaneen valtion lainsäädännössä määrättyjen muiden ehtojen mukaisesti.

Artiklan 3 kappaleen mukaan ne sopimusvaltiot, jotka eivät aseta rikoksen johdosta tapahtuvan luovuttamisen ehdoksi sopimuksen olemassaoloa, tunnustavat keskenään 2 artiklassa tarkoitetut rikokset rikoksiksi, joiden johdosta rikoksentekijä voidaan luovuttaa. Luovuttaminen tapahtuu tällöinkin luovutuspyynnön vastaanottaneen valtion lainsäädännössä määrättyjen ehtojen mukaisesti.

Artiklan 4 kappaleen mukaan 2 artiklassa tarkoitettuja rikoksia käsitellään rikoksen johdosta tapahtuvassa luovuttamisessa sopimusvaltioiden välillä tarvittaessa siten kuin ne olisi tehty varsinaisen tekopaikan lisäksi myös niiden valtioiden alueella, jotka ovat saattaneet ne lainkäyttövaltaansa 6 artiklan 1 ja 2 kappaleen mukaisesti.

Artiklan 5 kappaleen mukaan kaikkien sopimusvaltioiden välisten rikoksen johdosta tapahtuvaa luovuttamista koskevien sopimusten ja järjestelyjen määräykset, jotka koskevat 2 artiklassa tarkoitettuja rikoksia, katsotaan muutetuiksi sopimusvaltioiden välillä siinä määrin kuin ne ovat ristiriidassa tämän yleissopimuksen kanssa.

10 artikla. Yleissopimuksen 10 artikla koskee oikeusapua 2 artiklassa tarkoitettuihin rikoksiin liittyvän tutkinnan, rikosoikeudenkäynnin tai rikoksen johdosta tapahtuvan luovuttamisen yhteydessä. Artiklan 1 kappaleen mukaan sopimusvaltiot sitoutuvat antamaan toisilleen mahdollisimman laajaa oikeusapua edellä mainituissa yhteyksissä mukaan luettuna apu sopimusvaltioiden hallussa olevan ja oikeudenkäynnissä tarvittavan todistusaineiston hankkimisessa.

Artiklan 2 kappaleen mukaan sopimusvaltiot hoitavat 1 kappaleen mukaiset velvoitteensa voimassa olevien keskinäistä oikeusapua koskevien sopimusten tai muiden yhteisesti sopimiensa järjestelyjen mukaisesti. Tällaisten sopimusten tai järjestelyjen puuttuessa sopimusvaltiot sitoutuvat antamaan toisilleen muuta apua valtionsisäisen lainsäädäntönsä mukaisesti.

11 artikla. Yleissopimuksen 11 artikla sisältää poliittisia rikoksia koskevan poikkeuksen kiellon, joka tukee sopimuksen luovutusta ja oikeusapua koskevia määräyksiä. Artiklan mukaan mitään 2 artiklassa tarkoitetuista rikoksista ei pidetä poliittisena rikoksena, poliittiseen rikokseen liittyvänä rikoksena tai poliittisista vaikuttimista tehtynä rikoksena päätettäessä rikoksen johdosta tapahtuvasta luovuttamisesta tai keskinäisestä oikeusavusta. Luovuttamista tai keskinäistä oikeusapua koskevaa pyyntöä ei siten saa 2 artiklan piiriin kuuluvien rikosten osalta evätä pelkästään sillä perusteella, että kyseessä katsotaan olevan poliittinen rikos, poliittiseen rikokseen liittyvä rikos tai poliittisista vaikuttimista tehty rikos. Kielto on yleinen viimeaikaisissa terrorisminvastaisissa yleissopimuksissa, ja poliittisen rikoksen tulkinta on muuttumassa siihen suuntaan, ettei terrorismirikoksia enää pidetä missään oloissa poliittisina rikoksina.

12 artikla. Yleissopimuksen 12 artikla sisältää niin kutsutun syrjintälausekkeen, joka liittyy läheisesti poliittisia rikoksia koskevan poikkeuksen kieltoon 11 artiklassa ja mahdollistaa ihmisoikeusnäkökohtien huomioonottamisen luovutuspäätöstä koskevassa harkinnassa. Artiklan mukaan sopimusvaltio voi kieltäytyä luovuttamasta henkilöä 2 artiklassa tarkoitettujen rikosten johdosta tai antamasta keskinäistä oikeusapua tällaisiin rikoksiin liittyen, jos on perusteltua syytä uskoa, että luovuttamista tai oikeusapua koskevan pyynnön tarkoituksena on henkilön syyttäminen tai tuomitseminen hänen rotunsa, uskontonsa, kansallisuutensa, etnisen alkuperänsä tai poliittisen mielipiteensä vuoksi, tai jos pyynnön noudattaminen vaikeuttaisi kyseisen henkilön asemaa tällaisesta syystä. Poliittisia rikoksia koskevan poikkeuksen kielto - tai mikään muukaan yleissopimuksen määräyksistä - ei tällaisessa tilanteessa velvoita sopimusvaltiota luovuttamaan henkilöä rikoksen johdosta tai antamaan keskinäistä oikeusapua.

13 artikla. Yleissopimuksen 13 artikla koskee vapautensa menettäneen henkilön väliaikaista siirtämistä toiseen sopimusvaltioon. Määräyksen tarkoituksena on tehostaa oikeudellista yhteistyötä sopimuksen tarkoittamien rikosten selvittämiseksi. Artiklan 1 kappaleen mukaan henkilö, joka on vangittuna tai suorittaa rangaistusta jonkin sopimusvaltion alueella, voidaan siirtää toiseen sopimusvaltioon, mikäli hän antaa siirtoon suostumuksensa tietoisena asiaan vaikuttavista seikoista, ja molempien valtioiden toimivaltaiset viranomaiset sopivat asiasta. Määräys koskee tilanteita, joissa henkilön läsnäoloa toisessa sopimusvaltiossa pyydetään todistamista tai tunnistamista varten, tai muuten avun antamiseksi todistusaineiston hankkimisessa rikosten tutkintaa tai syytteen nostamista varten yleissopimuksen nojalla.

Artiklan 2 kappale sisältää lähempiä määräyksiä artiklan soveltamisesta. Kappaleen a kohdan mukaan vastaanottavan valtion on pidettävä siirretty henkilö säilössä, paitsi jos luovuttava valtio oikeuttaa hänen vapauttamisensa. Vastaanottava valtio voi joka tapauksessa pitää henkilön säilössä, ellei luovuttava valtio toisin pyydä. Kappaleen b kohdan mukaan vastaanottavan valtion on viipymättä ja sen mukaisesti, mitä kummankin valtion toimivaltaiset viranomaiset ovat sopineet, palautettava henkilö säilöön luovuttavaan valtioon. Kappaleen c kohdan mukaan henkilön palauttaminen siihen sopimusvaltioon, josta hänet on luovutettu, ei edellytä rikoksen johdosta tapahtuvan luovuttamisen käynnistämistä. Kappaleen d kohdan mukaan siirretyn henkilön rangaistusajasta luovuttavassa valtiossa vähennetään aika, jonka hän on viettänyt säilössä vastaanottavassa valtiossa.

Artiklan 3 kappaleen mukaan siirrettyä henkilöä ei hänen kansallisuudestaan riippumatta aseteta syytteeseen tai pidetä vangittuna vastaanottavan valtion alueella sellaisten tekojen tai tuomioiden vuoksi, jotka on tehty tai annettu luovuttaneen valtion alueella ennen hänen lähtöään, paitsi jos luovuttanut valtio antaa siihen suostumuksensa.

14 artikla. Yleissopimuksen 14 artikla sisältää yleisen määräyksen yleissopimuksen nojalla säilöön otettavan tai muiden yleissopimuksen mukaisten toimenpiteiden tai oikeudenkäyntien kohteena olevan henkilön oikeudenmukaisesta kohtelusta. Artiklan mukaan tällaiselle henkilölle taataan kaikki ne oikeudet ja takeet, jotka hänelle kuuluvat sen valtion lainsäädännön mukaisesti, jossa hän on läsnä, samoin kuin sovellettavien kansainvälisen oikeuden määräysten, mukaan lukien ihmisoikeusmääräysten mukaiset oikeudet ja takeet.

15 artikla. Yleissopimuksen 15 artikla koskee sopimusvaltioiden yhteistyötä 2 artiklassa tarkoitettujen rikosten ehkäisemiseksi. Artiklan a kohdan mukaan sopimusvaltiot ryhtyvät kaikkiin mahdollisiin toimenpiteisiin, tarvittaessa valtionsisäistä lainsäädäntöä muuttaen, ehkäistäkseen 2 artiklassa tarkoitettujen rikosten valmistelun alueellaan. Sopimusvaltioiden edellytetään ryhtyvän myös tarvittaviin toimiin muun muassa sellaisten alueellaan olevien henkilöiden, ryhmien ja järjestöjen laittoman toiminnan kieltämiseksi, jotka edistävät 2 artiklassa tarkoitettuja rikoksia tai yllyttävät niihin, järjestävät tai tietoisesti rahoittavat niitä tai ovat osallisena niihin.

Artiklan b kohta koskee täsmällisten ja varmennettujen tietojen vaihtamista valtionsisäisen lainsäädännön mukaisesti sekä 2 artiklassa tarkoitettujen rikosten ehkäisemiseen tarvittavien hallinnollisten ja muiden toimenpiteiden yhdenmukaistamista. Artiklan c kohta mainitsee mahdollisina yhteistyömuotoina myös havaitsemismenetelmien tutkimisen ja kehittämisen sellaisia räjähteitä ja muita haitallisia aineita varten, jotka voivat aiheuttaa kuoleman tai ruumiinvamman, neuvottelut standardien kehittämisestä räjähteiden merkitsemistä varten, jotta niiden alkuperä voidaan jäljittää räjähdyksen jälkeisissä tutkimuksissa, ennalta ehkäisevät toimenpiteet samoin kuin laitteita ja niihin liittyviä aineita koskevan yhteistyön ja teknologian siirron.

16 artikla. Yleissopimuksen 16 artikla sisältää ilmoitusvelvoitteen, jonka mukaan sopimusvaltion, jossa rikoksesta epäilty on syytettynä, on lähetettävä valtionsisäisen lainsäädäntönsä tai sovellettavien menettelytapojen mukaisesti tiedonanto oikeudenkäynnin lopputuloksesta YK:n pääsihteerille, joka välittää tiedon edelleen muille sopimusvaltioille.

17 artikla. Yleissopimuksen 17 artikla sisältää yleisen periaatteen, jonka mukaan sopimusvaltiot täyttävät yleissopimukseen perustuvat velvoitteensa valtioiden välisen tasa-arvon ja alueellisen koskemattomuuden periaatteiden mukaisesti puuttumatta muiden valtioiden sisäisiin asioihin.

18 artikla. Yleissopimuksen 18 artiklan mukaan mikään yleissopimuksessa ei oikeuta sopimusvaltiota käyttämään toisen sopimusvaltion alueella lainkäyttövaltaa tai hoitamaan tehtäviä, jotka kuuluvat yksinomaan tämän toisen sopimusvaltion viranomaisille sen valtionsisäisen lainsäädännön mukaan.

19 artikla. Yleissopimuksen 19 artikla on sen vaikeatulkintaisin ja poliittisin määräys. Artiklan sanamuodosta neuvoteltiin vielä pitkään sen jälkeen, kun sopimusteksti oli muilta osin valmis. Artikla sisältää sopimuksen soveltamisalan rajauksen suhteessa aseellisiin toimiin.

Artiklan 1 kappaleen mukaan mikään yleissopimuksessa ei vaikuta muihin oikeuksiin, velvoitteisiin ja velvollisuuksiin, joita valtioilla ja yksityisillä henkilöillä on kansainvälisen oikeuden nojalla, erityisesti YK:n peruskirjan päämäärien ja periaatteiden sekä kansainvälisen humanitaarisen oikeuden nojalla. Rajaus YK:n peruskirjaan ja humanitaariseen oikeuteen korostaa yleissopimuksen rikosoikeudellista luonnetta.

Artiklan 2 kappaleen ensimmäisen lauseen mukaan yleissopimus ei koske kansainvälisen humanitaarisen oikeuden säätelemää asevoimien toimintaa aseellisen selkkauksen aikana näiden käsitteiden humanitaarisen oikeuden mukaisessa merkityksessä. Ensimmäinen viittaus humanitaariseen oikeuteen on tarpeellinen, jotta 2 artiklan tarkoittamat teot eivät missään olosuhteissa jäisi rankaisematta. Jos yleissopimusta sovellettaisiin vain rauhan aikana, sen ulkopuolelle voisi jäädä tekoja, jotka on tehty aseellisen konfliktin aikana mutta joihin humanitaarisen oikeuden säännöt eivät sovellu esimerkiksi siksi, että teoilla ei ole yhteyttä konfliktiin. Jälkimmäinen viittaus humanitaariseen oikeuteen korostaa sitä, että rajaus koskee kaikkia humanitaarisessa oikeudessa tunnustettuja aseellisia konflikteja.

Artiklan 2 kappaleen jälkimmäisen lauseen mukaan yleissopimus ei koske myöskään valtion asevoimien toimintaa niiden hoitaessa virallisia tehtäviään, siinä määrin kuin sitä säätelevät muut kansainvälisen oikeuden määräykset. Virallisia tehtäviä koskeva rajaus sulkee sopimuksen soveltamisalan ulkopuolelle valtion asevoimien toiminnan muuten kuin kansainvälisen humanitaarisen oikeuden tunnustaman aseellisen konfliktin oloissa edellyttäen, että se tällöin kuuluu muun kansainvälisen oikeudellisen sääntelyn piirin. Viittausta muihin kansainvälisen oikeuden määräyksiin täydentää 11 johdantokappale, jonka mukaan tietyn toiminnan rajaaminen sopimuksen ulkopuolelle ei oikeuta tai tee lailliseksi muutoin laittomia tekoja eikä estä syyttämistä muiden lakien nojalla. Valtion asevoimat on määritelty 1 artiklan 4 kappaleessa.

20 artikla. Yleissopimuksen 20 artikla sisältää määräykset välimiesmenettelystä. Jos sopimusvaltioiden välistä yleissopimuksen tulkintaa tai soveltamista koskevaa riitaa ei voida kohtuullisessa ajassa selvittää neuvotteluteitse, se tulee riidan osapuolen pyynnöstä saattaa välimiesmenettelyyn. Jolleivät riidan osapuolet kuuden kuukauden kuluessa välimiesmenettelyä koskevasta pyynnöstä ole päässeet sopimukseen välimiesmenettelyn järjestämisestä, mikä tahansa näistä sopimusvaltioista voi saattaa riidan Kansainvälisen tuomioistuimen ratkaistavaksi tuomioistuimen perussäännön mukaisella hakemuksella.

Artiklan 2 kappale sallii välitysmenettelyä koskevat varaumat. Valtio voi allekirjoittaessaan, ratifioidessaan tai hyväksyessään yleissopimuksen tai liittyessään siihen ilmoittaa, ettei se katso edellisen kappaleen sitovan itseään. Muut sopimuspuolet eivät ole sidottuja edelliseen kappaleeseen sellaiseen sopimusvaltioon nähden, joka on tehnyt tällaisen varauman.

Artiklan 3 kappaleen mukaan valtio, joka on tehnyt edellisen kappaleen mukaisen varauman, voi milloin tahansa peruuttaa tämän varauman ilmoittamalla siitä YK:n pääsihteerille, joka toimii sopimuksen tallettajana.

Suomi on tunnustanut Kansainvälisen tuomioistuimen tuomiovallan jokaiseen saman velvoituksen hyväksyvään valtioon nähden (SopS 29/1958). Valtioiden välisiä, sopimuksen tulkinnasta ja soveltamisesta aiheutuvia riitaisuuksia koskevia määräyksiä on useissa Suomea velvoittavissa kahden- ja monenvälisissä sopimuksissa, ja Suomi on yleensä kannattanut pakollisten riitojenratkaisulausekkeiden sisällyttämistä sekä kahden- että monenvälisiin sopimuksiin. Suomen tarkoituksena ei ole tehdä yleissopimuksen 20 artiklan 2 kappaleessa tarkoitettua varaumaa.

21 artikla. Artikla sisältää määräykset yleissopimuksen allekirjoittamisesta samoin kuin yleissopimuksen ratifioimisesta, hyväksymisestä tai liittymisestä siihen.

22 artikla. Artikla sisältää yleissopimuksen voimaantuloa koskevat määräykset.

23 artikla. Artikla sisältää määräykset yleissopimuksen irtisanomisesta. Sopimusvaltio voi irtisanoa sopimuksen milloin tahansa ilmoittamalla siitä kirjallisesti YK:n pääsihteerille. Irtisanominen tulee voimaan vuoden päästä siitä päivästä lukien, jona ilmoitus on vastaanotettu.

24 artikla. Artiklan mukaan YK:n pääsihteeri toimii yleissopimuksen tallettajana. Artiklassa määrätään myös, että yleissopimuksen alkuperäiskappaleen arabian-, englannin-, espanjan-, kiinan-, ranskan-, ja venäjänkieliset tekstit ovat yhtä todistusvoimaisia.

1 §. Pykälä sisältää säännöksen siitä, että yleissopimuksen lainsäädännön alaan kuuluvat määräykset ovat lakina voimassa sellaisina kuin Suomi on niihin sitoutunut. Suomen tarkoituksena ei ole tehdä yleissopimukseen sen 20 artiklan 2 kappaleessa sallittua varaumaa eikä muitakaan varaumia.

2 §. Pykälä sisältää säännöksen, jonka mukaan oikeusministeriö päättää yleissopimuksen 13 artiklan mukaisesta väliaikaisesta siirtämisestä ja voi tehdä 13 artiklan mukaisen pyynnön toiselle sopimusvaltiolle. Asia käsiteltäisiin oikeusministeriön kansainvälisessä yksikössä, joka hoitaa myös muut oikeusministeriön tehtävät sen toimiessa keskusviranomaisena kansainvälistä rikosoikeudellista yhteistyötä koskevissa asioissa.

3 §. Pykälä sisältää säännöksen, jonka mukaan tarkempia säännöksiä lain täytäntöönpanosta voidaan antaa tasavallan presidentin asetuksella.

4 §. Pykälä sisältää tavanomaisen voimaantulosäännöksen, jonka mukaan lain voimaantulosta säädetään tasavallan presidentin asetuksella.

Terrorististen pommi-iskujen torjumisesta tehty kansainvälinen yleissopimus on tullut kansainvälisesti voimaan 23 päivänä toukokuuta 2001. Ratifioimis-, hyväksymis- tai liittymiskirjansa tämän jälkeen tallettavan valtion osalta sopimus tulee voimaan kolmenkymmenen päivän kuluttua tallettamisesta.

Ehdotetun lain voimaantulosta säädettäisiin tasavallan presidentin asetuksella. Laki on tarkoitus säätää tulemaan voimaan samanaikaisesti, kun yleissopimus tulee voimaan Suomen osalta.

Perustuslain 94 §:n 1 momentin mukaan eduskunta hyväksyy muun muassa sellaiset valtiosopimukset ja muut kansainväliset velvoitteet, jotka sisältävät lainsäädännön alaan kuuluvia määräyksiä. Eduskunnan perustuslakivaliokunnan mukaan tämä perustuslaissa tarkoitettu eduskunnan hyväksymistoimivalta kattaa kaikki aineelliselta luonteeltaan lain alaan kuuluvat kansainvälisen velvoitteen määräykset. Valtiosopimuksen tai muun kansainvälisen velvoitteen määräys on perustuslakivaliokunnan kannan mukaan luettava lainsäädännön alaan, 1) jos määräys koskee jonkin perustuslaissa turvatun perusoikeuden käyttämistä tai rajoittamista, 2) jos määräys muutoin koskee yksilön oikeuksien tai velvollisuuksien perusteita, 3) jos määräyksen tarkoittamasta asiasta on perustuslain mukaan säädettävä lailla taikka 4) jos määräyksen tarkoittamasta asiasta on voimassa lain säännöksiä tai 5) siitä on Suomessa vallitsevan käsityksen mukaan säädettävä lailla. Perustuslakivaliokunnan mukaan kansainvälisen velvoitteen määräys kuuluu näiden perusteiden mukaan lainsäädännön alaan siitä riippumatta, onko määräys ristiriidassa vai sopusoinnussa Suomessa lailla annetun säännöksen kanssa (PeVL 11/2000 vp ja PeVL 12/2000 vp).

Perustuslain 8 §:ssä ilmaistun rikosoikeudellisen laillisuusperiaatteen mukaan ketään ei saa pitää syyllisenä rikokseen eikä tuomita rangaistukseen sellaisen teon perusteella, jota ei tekohetkellä ole säädetty rangaistavaksi. Tämä merkitsee sitä, että rikoksina rangaistavat teot on määriteltävä laissa (PeVL 4/1998 vp). Yleissopimuksen 2 ja 4 artikla, jotka sisältävät kriminalisointivelvoitteita, kuuluvat tällä perusteella lainsäädännön alaan. Koska yleissopimuksen 3 artiklassa rajoitetaan muun muassa näitä kriminalisointivelvoitteita, myös se kuuluu lainsäädännön alaan. Yleissopimuksen 5 artikla sisältää kriminalisointien soveltamiseen vaikuttavan kiellon hyväksyä sopimusta sovellettaessa siinä mainittuja oikeuttamisperusteita ja kuuluu näin ollen lainsäädännön alaan. Myös 15 artiklan a kohdasta voidaan katsoa ainakin joissakin tapauksissa seuraavan velvollisuus kriminalisoida tietty toiminta. Näin ymmärrettynä myös tämä määräys kuuluu lainsäädännön alaan.

Perustuslakivaliokunta on katsonut laillisuusperiaatteesta seuraavan myös sen, että Suomen rikosoikeuden soveltamisalasta on säädettävä lailla (PeVL 4/1998 vp). Näin ollen sopimusvaltion rikoslainsäädännön soveltamisalaa koskevat 6 artiklan 1, 2 ja 4 kappale kuuluvat lainsäädännön alaan.

Yleissopimuksen 7 artiklan 1 ja 2 kappaleen mukaan sopimusvaltio sitoutuu oman oikeusjärjestyksensä mukaisesti ryhtymään yhtäältä artiklassa tarkoitettuihin tutkintatoimenpiteisiin ja toisaalta tarvittaviin toimenpiteisiin varmistaakseen henkilön läsnäolon syyttämistä ja rikoksen johdosta tapahtuvaa luovuttamista varten. Sopimuksen 13 artiklan 2 kappaleen a kohdassa oikeutetaan sopimusvaltio pitämään sinne toisesta sopimusvaltiosta 13 artiklan 1 kappaleen nojalla siirretty henkilö säilössä. Siirretyn henkilön rangaistusajasta luovuttavassa valtiossa on 13 artiklan 2 kappaleen d kohdan mukaan vähennettävä aika, jonka hän on viettänyt vapautensa menettäneenä vastaanottavassa valtiossa.

Yleissopimuksen 7 artiklan 1 kappaleessa on kyse sellaisesta julkisen vallan käyttöön liittyvästä edellytyksestä, josta Suomessa vallitsevan käsityksen mukaan on säädettävä lailla. Artiklan 2 kappaleen samoin kuin 13 artiklan 2 kappaleen a kohdan osalta kysymys on perustuslain 7 §:n 3 momentissa tarkoitetusta vapaudenriistosta, jota ei saa tehdä mielivaltaisesti eikä ilman laissa säädettyä perustetta. Rangaistuksesta vähennetävästä ajasta säädetään Suomessa rikoslaissa. Yleissopimuksen 7 artiklan 1 ja 2 kappale samoin kuin 13 artiklan 2 kappaleen a ja d alakohta kuuluvat siten lainsäädännön alaan.

Yleissopimuksen 7 artiklan 3 kappale koskee rikoksesta epäillyn oikeuksia. Samankaltainen, joskin yleisluonteisempi määräys on säilöön otetun henkilön osalta 14 artiklassa. Toiseen valtioon siirretyn henkilön oikeusaseman yhtenä takeena ovat myös yleissopimuksen 13 artiklan 3 kappaleessa olevat määräykset, joilla rajoitetaan vastaanottavan valtion syyttämistoimivaltaa. Vapautensa menettäneen henkilön oikeudet turvataan perustuslain 7 §:n 3 momentin viimeisen virkkeen mukaan lailla. Siinäkin tapauksessa, että rikoksesta epäilty on vapaana, on kyse sellaisesta yksilön oikeusasemaan vaikuttavasta sääntelystä, joka on Suomessa vallitsevan käsityksen mukaan toteutettava lain tasolla. Myös nämä yleissopimuksen määräykset kuuluvat lainsäädännön alaan.

Yleissopimuksen 8 ja 9 artikla sisältävät määräyksiä, joissa sopimusvaltion velvollisuudeksi asetetaan sen turvaaminen, että rikoksesta epäillyn henkilön tapaus joko luovutetaan toiseen sopimusvaltioon tekijän rikosoikeudellisen vastuun tutkimiseksi siellä tai saatetaan kyseisessä sopimusvaltiossa toimivaltaisten viranomaisten käsiteltäväksi syyttämistä varten. Yleissopimuksen 11 ja 12 artikla vaikuttavat luovutusvelvollisuuden ulottuvuuteen. Yleissopimuksen 13 artiklan 1 kappaleen nojalla vangittuna oleva tai rangaistustaan suorittava henkilö voidaan siirtää toiseen sopimusvaltioon todistamista tai tunnistamista varten tai muuten todistusaineiston hankkimisen helpottamiseksi edellyttäen, että henkilö itse suostuu siirtoon ja kummankin valtion toimivaltaiset viranomaiset sopivat siirron ehdoista. Siirtämistä koskevia määräyksiä sisältyy myös 13 artiklan 2 kappaleen b ja c kohtiin.

Yleissopimuksen 8 artiklan mukaisessa velvollisuudessa saattaa rikoksesta epäillyn tapaus toimivaltaisille viranomaisille syyttämistä varten on kyse sellaisesta julkisen vallan käyttämisestä, josta tulee Suomessa säätää lain tasolla. Rikoksentekijän luovuttamista puolestaan koskee perustuslain 9 §. Sen 3 momentin mukaan Suomen kansalaista ei saa vastoin tahtoaan luovuttaa tai siirtää toiseen maahan. Ulkomaalaisia koskee perustuslain 9 §:n 4 momentti, jossa säädetään, että heidän oikeudestaan tulla Suomeen ja oleskella maassa säädetään lailla. Säännös sisältää viimeisessä virkkeessään kuitenkin ehdottoman luovutuskiellon, jos ulkomaalaista palautuksen vuoksi uhkaisi kuolemanrangaistus, kidutus tai muu ihmisarvoa loukkaava kohtelu. Rikoksesta epäillyn luovuttamista ja siirtämistä koskevat sopimusmääräykset kuuluvat lainsäädännön alaan.

Yleissopimuksen 7 artiklan 6 kappaleen mukaan sen sopimusvaltion, joka on yleissopimuksen nojalla ottanut henkilön säilöön, tulee ilmoittaa muun muassa tämän henkilöllisyys YK:n pääsihteerille sekä artiklassa tarkemmin yksilöidyille muille sopimusvaltioille. Henkilötietojen suojasta säädetään perustuslain 10 §:n 1 momentin mukaan lailla. Määräys kuuluu siten lainsäädännön alaan.

Yleissopimuksen 15 artiklan b kohdassa sopimusvaltioille asetetaan tarkemmin yksilöimätön velvollisuus täsmällisten ja varmennettujen tietojen vaihtamiseen kansallisen lainsäädännön mukaisesti. Koska tällaisen tietojen vaihtamisen tarkoituksena on artiklan mukaan rikosten ehkäiseminen, on oletettava, että ainakin osa tiedoista on viranomaisten toiminnan julkisuudesta annetun lain (621/1999) 24 §:n 1 momentin mukaan salassapidettäviä. Tällaisten tietojen luovuttaminen edellyttää lain tasoista sääntelyä. Määräys kuuluu lainsäädännön alaan.

Yleissopimuksen 20 artiklassa on riitaisuuksien ratkaisemista koskeva määräys. Artiklan 1 kappaleen mukaan kahden tai useamman sopimusvaltion välinen riita, joka koskee yleissopimuksen tulkintaa tai soveltamista ja jota ei voida kohtuullisessa ajassa ratkaista neuvotteluin, saatetaan välimiesmenettelyyn jonkin riidan osapuolen pyynnöstä. Jolleivät riidan osapuolet kuuden kuukauden kuluessa välimiesmenettelyä koskevasta pyynnöstä ole päässeet sopimukseen välimiesmenettelyn järjestämisestä, mikä tahansa niistä voi saattaa riidan Kansainvälisen tuomioistuimen ratkaistavaksi. Käsillä olevan sopimuksen sisällön huomioon ottaen tällainen riitojenratkaisumenettely saattaa koskea lukuisia lainsäädännön alaan kuuluvia asioita. Riitojenratkaisumenettelyn tulos on jäsenvaltioita sitova. Välimiesmenettelyä koskeva määräys kuuluu lainsäädännön alaan.

Yleissopimuksen 1 artikla sisältää määritelmät. Yleissopimuksen suhde kansallisen lainsäädännön mukaiseen rikosoikeudelliseen lainkäyttövaltaan määritellään 6 artiklan 5 kappaleessa. Edelleen 10 artiklan 2 kappaleessa järjestetään yleissopimuksen suhde muun muassa sopimusvaltioiden kesken voimassa oleviin oikeusapusopimuksiin. Yleissopimuksen 18 artiklassa määrätään sopimusmääräysten suhteesta toisen sopimusvaltion täysivaltaisuuteen, ja 19 artiklassa puolestaan järjestetään yleissopimuksen suhde yhtäältä valtioilla ja yksityisillä kansainvälisen oikeuden mukaan oleviin oikeuksiin ja velvollisuuksiin sekä toisaalta kansainvälisen humanitaarisen oikeuden säätelemään asevoimien toimintaan aseellisen selkkauksen aikana. Tällaiset määräykset, jotka välillisesti vaikuttavat lainsäädännön alaan kuuluvien aineellisten sopimusmääräysten tulkintaan ja soveltamiseen, kuuluvat lainsäädännön alaan (PeVL 6/2001 vp).

Yleissopimuksen voimaansaattaminen ei edellytä Ahvenanmaan maakunnan myötävaikutusta

Yleissopimuksen käsittelyjärjestyksen kannalta merkityksellisiä sopimusmääräyksiä ovat luovuttamista koskeva yleissopimuksen 9 artikla, vangittuna olevan tai rangaistustaan suorittavan henkilön siirtämistä koskeva 13 artikla ja yhteistyövelvoitteita sisältävä 15 artikla.

Perustuslain 9 §:n 3 momentin mukaan Suomen kansalaista ei saa vastoin tahtoaan luovuttaa tai siirtää toiseen maahan. Yleissopimuksen 9 artikla sisältää määräykset rikoksen johdosta tapahtuvasta luovuttamisesta. Yleissopimuksen 8 artiklan nojalla yleissopimuksesta ei kuitenkaan voida katsoa seuraavan velvollisuutta luovuttaa Suomen kansalaista toiseen maahan. Tämän vuoksi 9 artikla ei ole perustuslain kannalta ongelmallinen. Koska vangittuna olevan tai rangaistustaan suorittavan siirtäminen edellyttää 13 artiklan 1 kappaleen a kohdan mukaan asianomaisen henkilön suostumusta, tämäkään sopimusmääräys ei ole ristiriidassa perustuslain 9 §:n 3 momentin kanssa.

Yleissopimuksen 15 artiklan a kohdan mukaan sopimusvaltiot toimivat yhteistyössä 2 artiklassa tarkoitettujen rikosten ehkäisemiseksi artiklassa tarkemin kuvatuin tavoin. Artiklan a kohdan loppuosan mukaan artiklassa tarkoitettuihin toimenpiteisiin kuuluvat myös toimenpiteet sellaisten valtion alueella olevien "henkilöiden, ryhmien ja järjestöjen laittoman toiminnan kieltämiseksi, jotka edistävät 2 artiklassa tarkoitettuja rikoksia tai yllyttävät niihin, järjestävät tai tietoisesti rahoittavat niitä tai ovat osallisena niihin".

Viime kädessä 15 artiklan a kohdan sisältämän sopimusvelvoitteen noudattaminen saattaa johtaa yhdistyksen lakkauttamiseen tai ainakin väliaikaiseen toimintakieltoon. Tämän vuoksi määräys on merkityksellinen perustuslain 13 §:n 2 momentissa turvatun yhdistymisvapauden kannalta. Yhdistymisvapauteen kuuluu muun muassa oikeus perustaa yhdistys, kuulua siihen ja osallistua yhdistyksen toimintaan.

Yleissopimuksen 15 artiklan a kohdan arvioinnin lähtökohtana voidaan pitää sitä, että yleissopimuksen kattamissa teoissa on kyse varsin vakavasta rikollisuudesta. Kriminalisointivelvoitteen alaiset teot on myös suhteellisen tarkasti kuvattu 2 artiklan 1 ja 2 kappaleessa. Saman artiklan 3 kappaleen a ja b kohdan mukaan kriminalisointivelvoite koskee myös osallisuutta ja yllytystyyppistä toimintaa. Saman kappaleen c kohdan mukaan sopimusvaltiot ovat velvollisia kriminalisoimaan myös muun myötävaikuttamisen yhteisen päämäärän puolesta tapahtuvan ryhmän tekemään yhteen tai useampaan artiklan 1 tai 2 kappaleessa tarkoitettuun rikokseen. Tällaisellekin myötävaikuttamiselle on kuitenkin kyseisessä kohdassa asetettu edellytykset, joiden mukaan vaikuttamisen tulee olla tahallista ja sidottua tiettyyn tarkoitukseen tai sen tulee ainakin tapahtua tietoisena ryhmän aikomuksesta tehdä kyseinen rikos tai rikokset.

Yleissopimuksen 15 artiklan a kohdan mukainen velvollisuus ryhmien ja järjestöjen toiminnan kieltämiseen koskee siis myös sellaisia tapauksia, joissa esimerkiksi jokin järjestö rahoittaa 2 artiklan 3 kappaleen c kohdassa tarkoitettua ryhmää. Toiminnan kieltämisen edellytyksenä on kuitenkin, että järjestön toiminta on jo itsessään lainvastaista.

Yhdistyksen lakkauttaminen ja sen toiminnan väliaikainen kieltäminen ovat viranomaisten käytettävissä olevista keinoista ne, jotka jyrkimmin koskevat yhdistyksen oikeutta harjoittaa toimintaansa viranomaisten siihen puuttumatta (PeVL 6/1988 vp). Perustuslakivaliokunta on aiemmin katsonut, että kriminalisoidun toiminnan harjoittamisessa ei yleensä ole kysymys perustuslain 13 §:ssä turvatun yhdistymisvapauden käyttämisestä (PeVL 10/2000 vp). Toisaalta kyse saattaa olla sellaisesta toiminnasta, jota ei ole säädetty rangaistavaksi mutta joka kuitenkin on lainvastaista. Molemmissa tapauksissa saattavat tulla sovellettaviksi yhdistyslain (503/1989) 43 ja 44 §:n säännökset. Yhdistyslain 43 §.n mukaan yhdistys voidaan lakkauttaa, jos se toimii olennaisesti vastoin lakia. Väliaikaisen toimintakiellon asettaminen tulee yhdistyslain 44 §:n mukaan kyseeseen, jos on todennäköistä, että yhdistys toimii vastoin 43 §:n 1 mornentin säännöksiä. Ottaen huomioon, että yleissopimuksen 15 artiklan a kohdassa tarkoitetaan tapauksia, joissa yhdistys toiminnallaan edistää yleissopimuksessa tarkoitettuja vakavia rikoksia tai yllyttää niihin, järjestää tällaisia rikoksia tai tietoisesti rahoittaa niitä tai on osallisena niihin, yleissopimuksesta johtuvaa velvollisuutta tällaisen yhdistyksen toiminnan kieltämiseen ei voida pitää yhdistymisvapauden kannalta ongelmallisena.

Yleissopimus ei sisällä määräyksiä, jotka koskisivat perustuslakia sen 94 §:n 2 momentissa tarkoitetulla tavalla, eikä esitykseen sisältyvä lakiehdotus koske perustuslakia sen 95 §:n 2 momentissa tarkoitetulla tavalla. Yleissopimus voidaan näin ollen hyväksyä äänten enemmistöllä ja ehdotus sen voimaansaattamislaiksi voidaan hyväksyä tavallisen lain säätämisjärjestyksessä. Ottaen huomioon, että sopimus sisältää useita Suomen rikosoikeusjärjestelmässä omaksutun legaliteettiperiaatteen kannalta merkittäviä sopimusmääräyksiä, on suotavaa, että sopimuksen eduskuntakäsittelyssä hankitaan perustuslakivaliokunnan lausunto.

Edellä olevan perusteella ja perustuslain 94 §:n mukaisesti esitetään,

että Eduskunta hyväksyisi New Yorkissa 15 päivänä joulukuuta 1997 tehdyn terrorististen pommi-iskujen torjumista koskevan kansainvälisen yleissopimuksen.

Koska yleissopimus sisältää määräyksiä, jotka kuuluvat lainsäädännön alaan, annetaan samalla Eduskunnan hyväksyttäviksi seuraava lakiehdotus:

Lakiehdotus

Eduskunnan päätöksen mukaisesti säädetään:

1 §

New Yorkissa 15 päivänä joulukuuta 1997 tehdyn terrorististen pommi-iskujen torjumista koskevan kansainvälisen yleissopimuksen lainsäädännön alaan kuuluvat määräykset ovat lakina voimassa sellaisina kuin Suomi on niihin sitoutunut.

2 §

Oikeusministeriö päättää yleissopimuksen 13 artiklan mukaisesta väliaikaisesta siirtämisestä ja voi tehdä 13 artiklan mukaisen pyynnön toiselle sopimusvaltiolle.

3 §

Tarkempia säännöksiä lain täytäntöönpanosta voidaan antaa tasavallan presidentin asetuksella.

4 §

Tämän lain voimaantulosta säädetään tasavallan presidentin asetuksella.

---

Helsingissä 13 päivänä joulukuuta 2001

Tasavallan Presidentti
TARJA HALONEN

Ulkoasiainministeri
Erkki Tuomioja